Mooses Jupisterilla oli kiire, sillä Mooses Jupisteri pelkäsi myöhästyvänsä. Ja saavansa siinä tapauksessa hyvät sapiskat, sillä sellaista oli Mooses Jupisterille ennenkin tapahtunut.
Mooses Jupisteri oli vihdoin täydessä kunnossa, ja oli hän sangen sotaisen näköinen, sillä hän oli lähdössä suojeluskunnan ampumaharjoitukseen.
— Hyvästi, ja katso lasten perään! huusi Mooses Jupisteri rouvaJupisterille, temmaten kiväärin nurkasta ja juosten ulos.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi Mooses Jupisteri takaisin, ojensi kiväärinsä — ei kuitenkaan ampumista varten eikä edes ampuma-asennossa rouva Jupisteria kohti ja huusi:
— Katso!
— Mitä nyt? kysyi rouva Jupisteri, tuijottaen kivääriin, missä hänen harjaantumaton silmänsä ei voinut huomata mitään erikoista.
— Tämähän on vallan riivattua! huusi Jupisteri, joka oli tavattoman kiihtymyksen vallassa. — Missä tämän lukko on?
— Mikä lukko? kysyi rouva Jupisteri. — En minä ole siinä koskaan mitään lukkoa nähnyt.
— Lukko on poissa! huohotti Mooses Jupisteri.
— Oliko se munalukko vai amerikkalainen? tiedusteli rouva Jupisteri, joka oli vähemmän perillä sotilaallisista asioista.
— Ääretöntä! huokasi Jupisteri. — Kuinka voi nykyajan nainen ja äiti olla niin tietämätön? Tämä pyssyn lukko, tämä tässä näin, semmoinen… no, semmoinen jolla laukaistaan, en minä nyt osaa sinulle sitä sen paremmin selittää…
— Onko se sitten niin välttämätön? kysyi rouva Jupisteri kaikessa viattomuudessaan.
— Häh! Välttämätönkö?! huusi Jupisteri hypäten lukoton kivääri kädessään noin puoli korttelia ilmaan ja tullen sitten yhtä nopeasti alas. — Onko sinulle pata välttämätön, kun keität ruokaa?!
— Ei, vastasi rouva Jupisteri. — Minä keitän kastrullilla.
— Mutta sinä et voi ampua kastrullilla, parahti Jupisteri, joka oli jonkin verran pois suunniltaan. — Enkä minä voi keittää lukottomalla kiväärillä… minä tarkoitin, etten voi ampua lukottomalla kiväärillä. Ei edes Napoleon olisi voinut tehdä sitä. Missä riivatussa se lukko on?
— Minä en ole koskaan koskenut sinun pyssyihisi! vakuutti rouvaJupisteri jyrkästi. — Tiedäthän sinä itsekin, että minä pelkään niitä.Ne voivat paukahtaa.
— Minäkin voin tässä piakkoin paukahtaa, ellei se lukko löydy ja heti! uhkasi Mooses Jupisteri kolkosti.
Mooses Jupisteri hyökkäsi keittiöön toimeenpanemaan tutkintoa, mutta palvelustyttö vakuutti pyhästi ei koskaan koskeneensa, ei edes pikkusormella pyssyyn kajonneensa. Tyttö itki ja sanoi, että hän on köyhän leskivaimon ainoa tuki ja turva, ja että hän voisi yhtähyvin tarttua kyykäärmeeseen tai elävään hiireen kuin ruveta kopeloimaan jotakin ampuma-asetta.
— Sinähän puhdistit kivääriäsi viime viikolla, huomautti Jupisterin rouva. — Ja minä muistan selvästi, että sinä otit silloin jotakin irti siitä. Oliko se se lukko?
— Oli, myönsi Jupisteri vähän kankeasti. — Mutta puhdistettuani sen, panin sen tietysti takaisin paikoilleen.
— Muistatko sen varmaan? kysyi rouva Jupisteri tutkintatuomarin äänellä.
— Muistan, vakuutti Jupisteri, mutta hänen äänessään värähti kuitenkin jotakin epävarmuutta.
Jupisteri valehteli. Ikävä sanoa, teki hän sen päällepäätteeksi vastoin parempaa tietoaan. Sillä samassa muisti hän, että silloin oli tullut vieraita, ja häneltä oli jäänyt lukko panematta paikoilleen. Mihinkähän se oli joutunut?
Yleinen ja ankara etsiminen kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Etenkin mahdottomista.
— Tämä on kamala talo, kun täällä ei mikään säily! valitti Mooses Jupisteri. — Eilen aamulla katosi kauluksen nappi ja tänään kiväärin lukko. Huomenna kai katoaa sänky tai kirjakaappi…
— Onko se tämä? kysyi palvelustyttö, riiputtaen lukkoa vasemmassa kädessään ja mahdollisimman kaukana itsestään, kuin olisi se ollut pommi.
— No, johan minä sanoin, että se on Hilman jäljillä! huusi Jupisteri. —Mistä se nyt sitten löytyi?
— Se oli herran omalla kirjoituspöydällä herran omien paperien alla, vastasi loukkautunut palvelustyttö.
— Minua haluttaisi tietää, kuka sen on sinne pannut, mutisi MoosesJupisten vähän nolona.
— Niin minuakin, vastasi rouva Jupisten pisteliäästi.
— Mikä sotilas sinä olet, joka hukkaat pyssystäsi lukotkin — jos ne nyt sitten ovat niin välttämättömät? Mitäs sinä sitten tekisit, jos sota tulisi, lukottomalla pyssylläsi?
— Minä löisin kiväärinperällä, perhana… niinkuin Sven Duuva! ärjäisi Mooses Jupisteri äkäisesti ja kiiruhti ulos, saatuaan lukon paikoilleen, ja paukautti oven niin kovasti kiinni, että palvelustytön polvet notkahtivat.
Mooses Jupisteri myöhästyi neljännestunnin ampumaharjoituksesta ja sai kuulla, ettei sellainen kuulu nykyaikaiseen sotilaalliseen täsmällisyyteen.
Mutta kiväärissä oli joka tapauksessa lukko.
Patruunat vain olivat unohtuneet kotiin…
Tämän kertomuksen päähenkilö on nimeltään Ihamuoto Äyskäri.
Hänellä on maan sydämessä — miksi puhutaan maan sydämestä, mutta ei koskaan puhuta maan maksasta, maan pernasta ja maan munuaisista? — tuttava virkamies.
Tuttava virkamies oli suorittanut omasta kukkarostaan eräitä kulunkeja, jotka hänen mielestään olisivat oikeastaan olleet valtion suoritettavat.
Hän hautoi asiaa hampaan kolossaan, kunnes hammas rupesi kaipaamaan pureskelemista.
Silloin kirjoitti hän valtiolle rakkauden kirjeen, että rakas valtio, minä olen maksanut semmoista ja semmoista, joka oikeastaan olisi valtion maksettava. Maksa ne rahat takaisin minulle, niin olet kiltti, ja minä ylistän sinun oikeamielisyyttäsi ja opetan lapsenikin ylistämään sitä. Myönnän, ettei anomus ollut juuri niillä sanoilla kirjoitettu. Mutta ajatusmeininki oli osapuilleen se.
Sitten liitti hän mukaan paljon todistuksia ja kuitteja, joista kävi selville, että hän oli pulittanut laihasta lompakostaan juuri sen summan, jota hän pyysi takaisin, ja melkein itki, kun niihin joka paperiin täytyi panna kalliita karttamerkkejä, toisiin 20 mkan, toisiin 10 mkan hintaisia. Sitten lähetti hän paperit menemään.
Sitten rupesi hän odottamaan, että valtio maksaisi hänelle summaSuomenmarkkaa niin ja niin paljon.
Nyt luulee joku, että tietysti ei valtio maksanut. Niin mekin luulimme.Mutta älkäähän mitään.
Se virkamies odotti eräitä kuukausia, antaakseen valtiolle aikaa järjestää ajatuksiaan ja tuumia asiaa. Sitten kirjoitti hän tämän kertomuksen päähenkilölle Ihamuoto Äyskärille: Hyvä veli ja niin edespäin. Semmoinen ja semmoinen asia. Viitsitkö tiedustella valtiolta, onko hän ajatellut asiaa ja onko hän halukas maksamaan tuon määrän, jota sen tosin ei olepakkomaksaa kirjoitetun lain jälkeen, mutta joka sen kuitenkin olisi maksettava inhimillisen oikeuden ja kohtuuden nimessä. Anteeksi että vaivaan, mutta kun ei minulla ole muitakaan tuttavia siellä. Tuus j.n.e.
Ihamuoto Äyskäri harjasi hattunsa ja lähti puhuttelemaan hallitusta.
Hallitus pani silmälasit nokalleen ja sanoi, että yhä tätä lämmintä syksyä jatkuu — Äyskäri on hyvä ja istuutuu! — ja selaili muistikirjojaan ja sanoi, että kyllä Äyskäri on oikealla asialla ja että hallitus on kyllä myöntänyt ne rahat. Vaikka ei sen olisi ollut pakko sitä tehdä, mutta hallitus ottaa myöskin huomioon oikeuden ja kohtuuden ja omantunnon äänen. Hyvästi, Äyskäri!
Herra Ihamuoto Äyskäri oli niin onnellinen ystävänsä puolesta että ei muistanut kiittääkään.
— Ne rahat kai saa nostaa sieltä sen omasta hallituksesta? kysyi hän mennessään.
— Hm… juu… murahti hallitus hajamielisenä. Hallitus oli nimittäin jo ennättänyt syventyä jälleen hallitsemaan maata.
Äyskäri meni pois ja tilasi kahvilassa yhden kahvin omenatortun kera ja soitti sen virkamiehen omaan hallitukseen ja kysyi, että sieltäkö ne rahat saa?
— Jaa, sanoi virasto. — Jos Äyskäri on hyvä ja soittaa meidän tilikonttoriimme. Kyllä tilikonttori tietää.
Äyskäri kiitti ja soitti tilikonttoriin. Tilikonttori sanoi, että kyllä Äyskäri nyt taitaa olla joron jäljillä, mutta kunhan pyydämme kasöörskaa puhelimeen.
Kasöörska tuli ja sanoi, että ei Äyskäri, ei meille ole tullut mitään sellaista. Eivätkä ne yleensäkään tule meidän kauttamme.
— Mistäs kautta? kysyi Äyskäri.
— No jos Äyskäri kysyisi lääninrahastosta. — Siellähän on rahoja.
— Onhan siellä, myönsi Äyskäri. — Kiitos nyt vain ja adjöö så mykky!
Äyskäri maksoi yhden kahvin omenaleivoksen kera ja antoi juomarahaa 50 p. Sitten lähti Äyskäri lääninrahastoon.
Lääninrahasto kuunteli Ihamuoto Äyskärin selostusta pää vähän kallellaan ja sanoi, että jos Äyskäri menisi tuolle toiselle luukulle. Siellä on neiti joka…
Siellä oli neiti.
Ihamuoto Äyskäri rykäisi ja puhui.
Neiti selaili kirjojaan ja sanoi:
— Jaa ei meille ole tullut sellaista maksumääräystä.
— Kenellekäs se sitten on tullut? kysyi Äyskäri ääni vähän paksuna.
— Jaa en minä voi tietää.
— Hyvästi, sanoi Äyskäri ja soitti hallitukselle.
Hallitus ei itse ollut puhelimessa, mutta joku sanoi, että vai ette löydä rahoja. Kyllä ne pitäisi löytyä.
— Juu, sanoi Äyskäri. — Pitäisi kyllä.
— Kysykääpä valtionkonttorista.
— Oi kiitos.
Ihamuoto löi otsaansa ja ajatteli, että minä olen aasi, ikiaasi. Miksi en minä heti mennyt valtiokonttoriin?
Ihamuoto meni valtiokonttoriin.
Ihamuoto hymyili ystävällisesti valtiokonttorin neidille ja neiti hymyili yhtä ystävällisesti Äyskärille ja sanoi, että ei rakas Ihamuoto, ei ole meillä niitä rahoja.
— Saanko minä pudota istualleni? kysyi Ihamuoto Äyskäri ja vaipui tuolille.
Neiti meni ilmoittamaan valtiokonttorin herralle, että nyt siellä on yksi Ihamuoto Äyskäri, ja nyt putosi se istumaan tuolille.
Herra tuli, ja sitten kun Ihamuoto Äyskäri oli itkenyt pikkusen niisti hän nenänsä ja kysyi, saako hän kertoa herralle surullisen elämäntarinansa?
Herra kuunteli häntä sääliväisenä, sillä hän oli hyvä herra ja hänellä oli sydän kultaa sekä sitäpaitsi oikealla paikallaan.
Sitten taputti hän Ihamuoto Äyskäriä olalle ja lohdutti häntä ja sanoi:
— Äyskäri tekee nyt näin: Äyskäri menee siihen ministeriöön, joka on ne rahat myöntänyt, ja kysyy reistraattoria.
— Suur kiitosta paljon kiitoksia! mutisi Äyskäri ja kompuroi pois.
— Yksi kappale reistraattoria! sanoi Äyskäri ministeriössä.
Se oli taas neiti, se reistraattori. Äyskäri kysyi, kummin puolin on parempi, tunnustaako hän ensin rakkautensa vai kertooko ensin asiansa?
Neiti löi auki ison kirjan ja sanoi:
— Rahat ovat myönnetyt ja siitä on mennyt sinne asianomaiseen hallitukseen virkakirje nro 9889. Älkää hellittäkö siitä hallituksesta!
— Ahaa! huusi Ihamuoto Äyskäri ja juoksi ulos ja otti auton ja ajoi siihen virastoon ja juoksi ensimmäiseen huoneeseen, minkä ovi oli auki, ja kun ei siellä ollut ketään, niin istuutui hän pöydälle. Keskelle pöytää.
Puolen tunnin kuluttua levisi virastossa huhu, että siellä istuu mies keskellä pöytää niinkuin kaakku.
Sitten tuli sen pöydän haltija ja kysyi, että kuinka niin?
— Niinpä niin, sanoi Ihamuoto Äyskäri. — Ja sitten lähden kun rahat löytyvät.
Silloin rupesi koko virasto juoksentelemaan ja sanoi, että voi kun joku löytäisi sen asian, jotta saataisiin Äyskäri pois pöydältä.
— Löytyi! kirje löytyi! huusi lopuksi se pöydän haltija. — Ja rahat menevät virkateitse sille ystävällenne säädetyssä järjestyksessä!
— Miksi ei sitä minulle heti sanottu? kysyi Äyskäri, outo kiilto silmissä.
Kukaan ei vastannut. Kukaan ei näet tiennyt sitä. Sitten nousi Äyskäri pois pöydältä, lankesi sen virkamiehen kaulaan ja pyysi saada esittää lähempää tuttavuutta.
— Iankaikkinen kaaos ja sekamelska ja himphamppu ja…! mutisi Vilho Pumpula, tullessaan kotiin Abrahamin päivänä ja törmätessään pimeässä eteisessä Baabelin torniksi ladottuun tuolikasaan, joka kukistui hirmuisella kolinalla ja ryskinällä, haudaten allensa Vilho Pumpulan, Rouva Kaisa Pumpula ja molemmat palvelijattaret sekä apumatami kiipesivät tai hyppivät näiden raunioiden yli liinat tiukasti päähän sidottuina ja suuret, merkilliset esiliinat edessä ja muutenkin kummallisen näköisinä.
— Mitä Viipuria tämä on? kysyi Vilho Pumpula. Selvyyden vuoksi on huomautettava, että hän käyttää Viipurin nimeä jonkinlaisena voimasanana. (Vilho Pumpulan anoppi asuu Viipurissa.)
— Hyvä isä, herra on tuolikasan alla! huudahti sisäkkö, hypätessään tuolikasan yli. Mutta hänellä ei ollut aikaa ryhtyä auttamaan.
— Mitä teet siellä? Sinä olet meidän tiellämme! huudahti Kaisa Pumpula lentäessään tuolien yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut niinkuin sisäkkökin.
Lopuksi sai Pumpula kiinni apumatamin kantapäästä eikä hellittänyt ennen kuin apumatami oli siirtänyt tuoleja sen verran syrjään, että Pumpula pääsi ylös.
Työhuoneessaan kohtasi häntä näky, joka sai kylmän hien nousemaan hänen otsalleen.
— Mikä sinut nyt tähän lennätti keskelle joulusiivousta? kysyi rouvaKaisa Pumpula ja oli samassa kadonnut.
Vilho Pumpula katosi myöskin. Hän tuli vasta illalla jälleen kotiinsa. Hän tunsi sen kodikseen vain ovessa olevasta nimikilvestä, sillä se oli ainoa esine, jota ei oltu otettu paikoiltaan, mutta se olikin kiinnitetty hyvin lujasti neljällä ruuvinaulalla. Sitten kömpi hän valkoisella lakanalla peitetylle sohvalle, pujahti lakanan alle ja tunsi olevansa kuin vainaja, jota ei kukaan kaipaa, ja nukkui samassa. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, mutta arveli kellostaan ja eräistä muista merkeistä päätellen olevan Iisakin päivän aamun, kun apumatami huudahti pelästyneenä, kohottaessaan sohvaa peittävää lakanaa, ja rouva Kaisa Pumpula kysyi:
— Oletko nukkunut siinä koko yön… hyvänen aika, minä luulin sinun olevan sängyssäsi. Sinä olet tiellä…
— Minä menen tielle, jupisi Vilho Pumpula. — Minä menen sille leveälle tielle, joka vie Viipuriin…
— Sinun täytyy syödä ulkona päivällistä, ilmoitti Kaisa-rouva. — Meillä ei nyt ole mitenkään aikaa.
Pumpula söi ulkona sekä päivällisen että illallisen. Hän ilmestyi kotiin vasta Israelin päivän aamuna ja ajatteli, että mitähän rouva Pumpula sanoo.
Rouva Pumpula ei ollut huomannutkaan, että Vilho Pumpula oli ollut poissa kotoa.
Vilho Pumpula näki, että ikkunaverhot olivat poissa ikkunoista ja että kukat olivat keskellä permantoa — hän ei ollut tiennyt, että heillä oli niin paljon kukkia — ja että katossa oli henkilö, joka muistutti apumatamia, tikapuiden nenässä, ja että yleisvaikutus oli se, että Helsingissä tai ainakin Kruununhaassa oli tapahtunut maanjäristys.
— Mitä olisi asiaa? kysyi Kaisa Pumpula Vilho Pumpulalta, joka seisoi eteisessä hattu kädessä ja toinen jalka likasangossa. Sitten tunsi hän miehensä: — Onko se Vilho? Luulin, että olit jo lähtenyt…
— Olin jo lähtenyt… sanoi Vilho Pumpula väsyneenä. — Palasin vain ilmoittamaan, että piletti on ostettu ja passi viseerattu, minä lähden neljännestunnin kuluttua lammaspaimeneksi Austraaliaan.
— Hyvä, hyvä! huudahti rouva Kaisa Pumpula. — Tule sitten illalla takaisin, ehkä olemme ennättäneet saada kuntoon siihen mennessä.
— Hyvä isä, herra lähtee Austraaliaan! huusi sisäkkö keittiössä apumatamille, ja apumatami sanoi, että mitä se nyt, onhan hänelläkin veljenpoika Austraaliassa.
— Onkohan herra Pumpula kotona? kysyi eräs mies, jolla oli laukku kainalossa.
Pumpula, joka oli painanut lakin päähänsä ja tunsi Uukkumiehen ylöskantoapulaiseksi, astui ulos ovesta ja anoi:
— Herra Pumpula ei ole kotona, hän on lähtenyt pitkälle matkalle.
— Minulla olisi ollut asiaa, selitti ylöskantomies.
— Niin olisi minullakin ollut, vaan ei enää ole, vastasi Vilho Pumpula, lähtien menemään alas portaita.
— Hän ei värähtänytkään, kun ilmoitin lähteväni Austraaliaan! ajatteliPumpula vähän katkerasti. — Hän vain huiskutti pölyriepuaan ja katosi.Pölyriepu merkitsee hänelle enemmän kuin minä. Hän ei ollut huomannut,etten ollut kotona koko viime yönä.
Vilho Pumpula meni Kämppiin aamiaiselle. Sieltä hän lähetti sähkösanoman kotiinsa:
»Asuntoni toistaiseksi Kämp. Tervehdi lapsia, jos löydät ne joskus.
Vilho».
Kolmen tunnin kuluttua sai hän vastaussähkösanoman:
»Pumpula.
Kämp.
Tule heti. Lapset kateissa. Olen niin onneton.
Kaisa».
Vilho Pumpula otti hirmustuneena auton ja ajoi kotiinsa.
— Minä en muistanut ollenkaan, että meillä oli lapsiakin, itki rouvaKaisa Pumpula.
Sisäkkö sanoi, että lapset olivat vielä toissapäivänä olleet kotona, mutta sen jälkeen ei niitä ollut näkynyt.
— Pitäisi ilmoittaa etsivään osastoon, arveli keittäjä.
— Taikka panna anonssi lehteen, ehdotti apumatami.
— Minulta katosi kerran kissanpoika, ja minä panin anonssin lehteen ja sain sen takaisin. Se oli valkoinen.
— Mutta jos ne ovat Riikka-tädin luona? kysyi Vilho Pumpula.
Hra Pumpula soitti Riikka-tädille.
— Mutta minähän sanoin Kaisalle, että vien lapset meille! huusiRiikka-täti kummastuneena.
— Jaa, mutta kun on joulusiivous, niin ei semmoisia sanomisia huomata, selitti Pumpula. Sitten kysyi hän vaimoltaan:
— Joko lapset saavat tulla kotiin?
— Ovatko ne Riikka-tädin luona? No pyydä, että täti pitää ne vielä huomiseen. Meillä on vielä kaksi konttoria siivoamatta ja sinun työhuoneessasi täytyy ottaa kaikki kirjat alas ja pyyhkiä yksitellen, ja sitten täytyy…
Vilho Pumpulalla on kirjoja 37 juoksevaa syltä. Hän on ne perinyt sedältään, ja kun hän ei itse niitä paljoakaan käsittele, niin arvasi hän, että niissä on pölyä enemmän kuin koko muussa Kruununhaassa yhteensä.
Vilho Pumpula loi ympärilleen pöllömäisen katseen, painoi hatun päähänsä ja lähti ulos odottamaan joulusiivouksen päättymistä.
Hän lienee nyttemmin sivuuttanut jo Seinäjoen.
Oltiin joulun alla.
Maa oli musta, sillä ensi lumet olivat sulaneet jo kahteen taikka kolmeenkin kertaan, taivas oli viikkokausia ollut likaisen harmaa, ja päivää ei ollut ollenkaan. Oli vain kaksi pimeää, ja niiden välillä muutama tunti ikävää hämärää.
Liikemies Taneli Tursas oli matkalla konttoriinsa.
Hän oli syönyt kotonaan tavanmukaisen keveän ensiaamiaisensa: puuroa, käristettyä kinkkua ja munia sekä kahvia voileipien kera, ja seisoi nyt iso sikari hampaissa raitiovaunun takasillalla. Raitiovaunussa ei saa polttaa, mutta takasillalla saa polttaa, ja Taneli Tursas poltti siis, ja suurin osa savusta meni niinkuin tavallisesti vaunuun. Mutta se oli sääntöjen mukaista, niin ettei siihen ollut kenelläkään mitään sanomista.
Taneli Tursas ei kuitenkaan ainoastaan polttanut, hän myöskin ajatteli.Kumma kyllä ajatteli hän vaimoansa, rouva Juulia Tursasta.
Rouva Tursaassa oli viime päivinä ollut jotakin omituista.
Hän oli ollut tavattomasti itseensä sulkeutunut ja hajamielinen. Hänen puheensa oli enimmäkseen ollut hyvää päivää — kirvesvartta.
Ja kun Taneli Tursas siinä ajatteli, savustaen ympäristöään, niin muisteli hän, että rouva Tursaan silmät, Taneli Tursaan tullessa eilen aivan täsmällisesti päivälliselle, olivat olleet punertavat. Taneli Tursas ei ollut kiinnittänyt siihen silloin erikoisempaa huomiota, sillä hän oli otaksunut, että rouva Tursaalla oli vain ollut tuota nykyaikoina niin tavallista ja yleistä nuhaa.
Mutta nyt juolahti Taneli Tursaan mieleen, että rouva Tursas kukaties oli itkenyt?
Mikähän häntä oikein mahtoi vaivata?
Herra Tursaan ahkera ajatustyö ei johtanut mihinkään ratkaisuun.
Oikeastaan ei Taneli Tursas olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, ellei rouva Tursas tänä aamuna, istuttuaan aamiaispöydässä aivan tuppisuuna — niinhän siinä tosin tavallisesti ainakin istuttiin, Tursaan ahmiessa yht'aikaa aamiaistaan ja sanomalehteään — olisi vihdoin, herra Tursaan kiskoessa eteisessä päällystakkia ylleen, tullut myöskin eteiseen ja tehnyt, omituinen ilme kasvoillaan, pari herra Tursaan mielestä kutakuinkin aiheetonta kysymystä:
— Menetkö sinä nyt suoraan konttoriisi?
— Tietysti! oli herra Tursas vakuuttanut, ja lisännyt, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut lähteä Brasiliaan, vaan ainoastaan konttoriinsa, joka oli samassa paikassa kuin ennenkin.
— Avaatko sinä siellä ensi työksesi postin? oli rouva Tursas sitten kysynyt.
Herra Tursas oli luonut vaimoonsa ihmettelevän katseen ja kysynyt vuorostaan, luuliko Juulia Tursas, että hän aikoisi tällä kertaa lykätä postin avaamisen ensi vuoteen?
Rouva Tursas ei ollut tehnyt useampia merkillisiä kysymyksiä, ja Taneli Tursas oli kiiruhtanut työhönsä. Vasta raitiovaunussa oli hän alkanut aprikoida vaimonsa omituista käytöstä ja äskeisiä kysymyksiä.
Ja mitähän se siitä postista? Pitäisiköhän siellä olla jotakin erikoista?
Asia alkoi lopuksi jonkinverran vaivata Taneli Tursasta. Varmaankin tässä piili jotakin, jonka selitys ehkä on odottamassa häntä konttorissa.
Miksi kulkivat raitiovaunutkin tänään niin hitaasti? Ja miksi kyhnystelivät ihmiset niin tavattomasti, noustessaan vaunuun ja astuessaan siitä pois? Taneli Tursaan olisi tehnyt mieli tuupata poistujia niskasta kadulle ja temmata tulijoita kauluksesta ylös.
Vihdoin pääsi hän kuitenkin konttoriinsa. Rappukäytävässä meni hissi juuri hänen nenänsä edestä, niinkuin se aina menee, ja Taneli Tursas sanoi silloin voimasanan, niinkuin hän aina sanoo. Tällä kertaa sanoi hän sen vain tavallista voimallisemmin. Hissin teräsköysi kesti kumminkin.
Konttorissa murahti hän hyvän huomenen neideilleen, siivoojamatamille ja juoksupojalle, ja harppaili pitkin askelin omaan huoneeseensa.
Hänellä oli tuskin aikaa riisua päällystakkia yltään, ja kalossit unohtuivat hänen jalkoihinsa, kun hän riensi työpöytänsä ääreen, jolla posti oli tavallisella paikallaan pöydän vasemmalla kulmalla.
Johtaja Tursas alkoi kiireesti selailla kirjepinkkaa. Siinä oli ensin eräitä päältäkin nähden tavallisia afäärikirjeitä, mutta sitten tuli markan postimerkillä varustettu ja johtaja Taneli Tursaalle yksityisesti osoitettu kirje, jonka kuoressa sana »yksityisesti» oli alleviivattu kahdella paksulla, mustalla viivalla.
Herra Tursaan korvat sävähtivät ensin tavallista punaisemmiksi ja vaalenivat sitten seuraavassa sekunnissa tavallista vaaleammiksi.
Näitä ilmeisiä voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä eivät aiheuttaneet mainitut paksut mustat viivat, ei myöskään sana »yksityisesti» enempää kuin markan postimerkkikään.
Mutta osoite oli kirjoitettu rouva Juulia Tursaan tutulla, naisellisella käsialalla. Taneli Tursaan ei olisi tarvinnut nähdä muuta kuin isojen T-kirjainten koukerot ollakseen heti selvillä siitä, kenen kädestä kirje oli lähtöisin.
Mitäoli Juulialla kirjoittamista hänelle? Miksi ei hän ollut suullisesti puhunut asiaansa? Olihan vasta parikymmentä minuuttia kulunut siitä, kun oli erottu.
Ja tämä kirje oli kirjoitettu eilen.
Eilen, jolloin Juulian silmät olivat olleet punaiset….
Äkillinen vapistus kulki edestakaisin pitkin johtaja Taneli Tursaan selkäpuolta, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Tai mahdollisesti päinvastoin. Sillä hetkellä ei herra Tursas olisi voinut sitä niin varmaan sanoa, eikä myöhemminkään. Ja ne mustat viivat niin synkän ja onnettomuutta ennustavan näköiset.
Taneli Tursas vaipui istumaan pyörivään konttorituoliinsa ja asetti vaimonsa kirjeen avaamatta eteensä pöydälle.
Samassa soi puhelin. Siellä oli joku asiakas, joka tahtoi selkoa jostakin asiasta. Paljon selkoa ei hän siitä saanut, sillä hra Tursas, joka kuin hypnotisoituna tuijotti edessään olevaan kirjeeseen markan postimerkkeineen ja alleviivattuine »yksityisineen», antoi niin epäselviä ja suorastaan sekavia vastauksia, että asiakas lopuksi sulki hyvästiä sanomatta puhelimen, luullen johtaja Tursaan olevan pahanlaisesti päissään jo tänä varhaisena aamupäivän hetkenä.
Vihdoin kokosi Taneli Tursas mielenmalttinsa, tarttui vasemmalla, vähän vavahtelevalla kädellään rouva Juulian kirjeeseen ja oikealla, vähän enemmän vavahtelevalla kädellään paperiveitseen sekä sai kirjeen jotenkuten auki.
Keskikokoiset, kylmät hikikarpalot alkoivat kihota hänen otsalleen kun hän luki:
»Rakas Taneli parkani!
Ihmettelet kai, kun kirjoitan Sinulle, mutta tämän luettuasi ymmärrät itsekin, miksi en voinut sanoa tätä suullisesti Sinulle. Ja nyt ensiksi: ole mies! Kestä tämä kohtalon isku miehuullisesti! Kun asiaa tarkemmin ajattelet täytyy Sinun itsesikin myöntää, että sen täytyi tulla ennemmin tai myöhemmin. »Kenen syy?» kysyy Eino keino. »Sinun syy, minun syy», vastaa hän. Olisin tahtonut säästää Sinut tältä koettelemukselta, joka — kenties — on liian raskas Sinulle, mutta en voi tehdä sitä. Minä en voi!
Olenhan jo monta…»
Siinä oli käännettävä lehteä. Kylmät hikipisarat tipahtelivat Taneli Tursaan liiveille, ja hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmissään näytti kuin olisi ilmassa leijaillut pieniä nokihiutaleita.
Juuri samassa koputettiin ovelle ja eräs konttorineideistä astui sisään.
— Ei… ei nyt! huusi johtaja Tursas käheällä äänellä.
— Myöhemmin…
Neiti peräytyi pelästyneenä, sillä johtajan tuhkanharmaat kasvot olivat kamalat katsella.
Kirje tärisi kuin myrskyssä Taneli Tursaan hyppysissä, kun hän sai käännetyksi lehden ja jatkoi lukemistaan:
»… kertaa muistuttanut Sinulle siitä, mutta se ei ole auttanut. Vastaa siis seurauksista ja kestä kuin mies se uutinen, jonka nyt kuulet: jollet vihdoinkin, ja aivan heti, toimita miehiä korjaamaan keittiön hellaa, niin saat päivällisellä tyytyä kylmään ruokaan!
Juulia».
Taneli Tursaan huulilta kuului jonkinlainen tylsämielinen höhötys. Se pääsi häneltä ihan itsestään.
Mutta ennenkuin tunti oli kulunut, hääräsi Tursaan keittiössä kaksi ammatti miestä tulisella kiireellä hellan kimpussa.
Viime joulun seudussa oli Jästipään perheen asuinpaikka Liisankadun varrella salaperäisen tapauksen ynnä siitä seuranneitten ja siihen liittyvien kauheitten ja surullisten kohtausten näyttämönä.
Herra Jästipään anoppi oli tullut jouluksi Vaasasta katsomaan sukulaisiaan ja Helsingin kaupunkia ja ihmettelemään, kuinka kukaan normaali ihminen voi asua ja viihtyä sellaisessa kaupungissa kuin Helsingissä sekä lausumaan julki vakaumuksensa, ettei kukaan oikea ihminen voi, täysin säilyttäen itsekunnioituksensa sekä tuntien niin täydellistä onnea ja sopusointua ja viihtymystä kuin tässä vajavaisuuden maailmassa yleensä on mahdollista, asua missään muualla kuin Vaasan kaupungissa talvella ja tunnin matkan päässä Vaasan kaupungista kesällä.
Anoppi tuli aaton aattona ja ennätti jo asemalta Liisankadulle ajaessaan todeta, että Helsinki oli tullut entistä kamalammaksi sitten viimenäkemältä, ja että se muuttuu edelleen nopeassa tahdissa epäedukseen, päinvastoin kuin Vaasan kaupunki, joka muuttuu, sen minkä yleensä muuttuu, vain edukseen.
Jästipäät kuulivat näitä esityksiä ja väitöksiä jossakin määrin protesteeraten sillä helsinkiläisinä olivat he tietysti jonkinverran arkoja Helsingin kunnian puolesta, ja Jästipää yritti kinata vastaan, mutta joutui luonnollisesti häviölle, sillä hänen anopilleen ei kukaan pidä puoliaan, ei edes pari kappaletta kaupunginvoudin ulosottoapulaisia, jotka kuitenkin ovat karaistua rotua ja muistuttavat jossakin suhteessa vanhoja roomalaisia tai ainakin Suomen sodan sankareita sellaisina kuin J. L. Runeberg ne on runoelmissaan kuvannut.
Sitten ryhdyttiin laskeutumaan vähitellen levolle, jolloin anoppi sai tilaisuuden ohimennen tiedustella, ovatko helsinkiläiset lapset yleensäkin niin huonosti kasvatettuja ja tottelemattomia, vai muodostivatko Jästipään lapset eriskummallisen ja aiheellista huolestumista herättävän poikkeuksen. Sitten kertoi anoppi, ottaessaan hampaat suustaan ja pannessaan ne vesilasiin yöksi, valaisevia ja mieltäkiinnittäviä esimerkkejä siitä, kuinka hänen aikanaan lapsia kasvatettiin ja miten ilahduttaviin tuloksiin tuolla entisellä koetellulla kasvatusjärjestelmällä päästiin.
Seuraavana aamuna, siis jouluaaton aamuna, tuossa vähää ennen aamiaista, kun anoppi aikoi ryhtyä valjastamaan suutaan murkinaa varten, kuului anopin huoneesta kova ja kiihkeä huutoja kun läheisyydessä olevat Jästipäät olivat syösseet sisään anopin huoneeseen, seisoi anoppi siellä kalpeassa ja kaameassa kauneudessaan ja huusi, että häneltä oli yöllä varastettu hampaat.
— Suustako? kysyi sisäkkö Lotta ällistyneenä, toisessa kädessään harja ja toisessa kädessään n.s. suupsihveli.
Anoppi kysyi terävästi, oliko Lotta kotoisin Sysmästä vai Luumäeltä, jolloin Lotta, joka ei ymmärtänyt letkausta, vastasi viattomasti Jämsästä kotoisin olevansa, ja anoppi sanoi ruotsiksi tyttärelleen, rouva Jästipäälle, ihmettelevänsä, että hänen oli onnistunut löytää ja kokoelmiinsa liittää näin naivi luonnontuote.
Sitten hyökkäsi anoppi Lotan kimppuun kysymyksellä, minne hän oli pannut anopin hampaat ja oliko hän heittänyt ne likaämpäriin, ja Lotta, jonka omat hampaat olivat kuin nuoren naarasilveksen, sanoi, ettei hän suinkaan ollut ottanut eikä tarvinnutkaan vanhanrouvan hampaita, ja anopin lausuessa yhä julki epäilyksiään itki Lotta ja paiskeli ovia ja sanoi itsensä irti loppiaisesta ja vaikeroi keittiössä, suolaten sianlihakastikkeen eli n.s. sipatin katkerilla kyynelillään, että jos hän olisi tiennyt, millaisia ihmisiä kaupunkilaiset olivat, niin ei hän olisi koskaan lähtenyt Jämsästä, vaan olisi asunut siskonsa kanssa äitimuorin mökillä, unhotettuna, mutta onnellisena, elämänsä loppuun asti.
Niistä hampaista tulikin sitten vähän tavaton kohina ja kysyminen, sillä ne olivat täydelliset hampaat, oikein suuntäysi, ja Jästipäät toimittivat poliisitutkintoa ja istuivat oikeutta pitkin koko aattopäivää, anopin toimiessa yleisenä syyttäjänä, ja kaikki pienet Jästipäät tutkittiin moneen kertaan ja mitä tarkimmasti. Ja synkkä epäilyksen varjo lankesi eritoten nuorimpaan, toisella vuodella olevaan Paavo Aurelius Jästipäähän, jonka taipumus kuljetella kaikenlaista irtaimistoa ja kätkeä sitä mitä merkillisimpiin paikkoihin oli yleisesti tunnettu. Paavo Aureliuksesta ei kuitenkaan saatu sen suurempaa tolkkua, mihin oleellisesti vaikutti hänen toistaiseksi varsin puutteellinen suomenkielen taitonsa.
Meidän ei tarvinne erikoisesti huomauttaa, että Jästipäiden asunto ja melkein koko talokin käännettiin niinä päivinä nurin, ja anopin hampaita etsittiin ei ainoastaan kaikista sopivista vaan myöskin, älkää panko pahaksi! sopimattomistakin paikoista, mutta hampaista ei näkynyt merkkiäkään. Niiden katoamisessa oli jotakin käsittämätöntä ja suorastaan yliluonnollista, eikä ollutkaan kumma, jos anoppi vakuutti, ettei hänelle ollut milloinkaan ennen moista tapahtunut eikä hän ollut kuullut muillekaan sellaista tapahtuneen.
Kun toiset sitten söivät kinkkua, niin täytyi anopin tyytyä mutustelemaan puuroa ja likokalaa. Anoppi sanoi, ettei hän olisi luullut koskaan voivansa joutua sellaiseen tilaan, että hänen täytyi syödä likokalaa, jota hän miltei inhoaa, ja jättää maistamatta kinkkua, joka oli lapsuudesta asti ollut hänen herkkuansa.
Tämänkaltaiset ja monet muut samantapaiset huomautukset eivät olleet omiaan ylentämään Jästipäitten joulutunnelmaa, ja joulun jälkeen anoppi lähti hampaattomana ja katkerana, vaikka hätäytyneet Jästipäät olivat muuttaneet melkein kaikki paremmat joululahjat anopille osoitetuiksi. Lähtiessään pyysi anoppi, että hampaat —josne milloinkaan löytyvät — lähetettäisiin postipakettina Vaasaan, ja lausui loppu huokauksenaan olevansa varma siitä, että mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista sen lastenkasvatusjärjestelmän vallitessa, jonka hänen aikakautensa tunsi.
Anoppi ei tiedustellut hampaitaan sen koommin, hän vain ilmoitti kerran viikossa postikortilla rouva ja herra Jästipäälle, miten paljon hän oli viikon kuluessa laihtunut puutteellisen ja yksipuolisen ravinnon vuoksi, ja mitä ruoansulatushäiriöitä hän kulloinkin kärsi, ja herra Jästipäästä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että hän on tulossa murhamieheksi, joka on päättävä päivänsä vankilan kolkkojen muurien sisäpuolella.
Viime viikolla anoppi lopuksi ilmoitti laatineensa testamenttinsa ja saapuvansa laitattamaan itselleen uudet hampaat. Hän otaksui vävypoikansa teräväpäisenä miehenä pääsevän selvyyteen siitä, kuka laskun maksaa, ja herra Jästipää vaipui synkkiin katselmuksiin.
Eilen aamupäivällä, kun Lotta — rouva Jästipää oli saanut hänet peruuttamaan irtisanoutumisensa, koroittamalla palkkaa viidelläkolmatta kuussa… sekin anopin hampaitten ansiota — kun siis Lotta eilen oli vehnäsen leipomishommissa, kuului keittiöstä kimeä kirkaisu.
Lotan pistäessä kainalokuoppaan saakka paljastetun käsivartensa lopuillaan olevaan vehnäjauhosäkkiin, oli hän pistänyt sormensa niinsanoaksemme anopin kitaan. Sillä anopin hampaat olivat siellä vehnäjauhosäkissä.
Tuntia myöhemmin oli jo asiasta sähkötetty anopille Vaasaan, ja myöhemmin illalla tarjosi hra Jästipää itselleen paremmanpuoleiset illalliset Kämpissä.
Mutta sekä rouva Jästipää että Lotta muistavat nyt yksimielisesti ja yhtäpitävästi, että nuorukainen Paavo Aurelius Jästipää oli jouluaaton aamuna ollut kovasti jauhoinen.
Nythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän mailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja koulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan kadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että kun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.
Hädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja julmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista selkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja lämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen maan legiooneja vastaan… ja… ja…
Ystävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti meitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että meissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä, ja viittasi meitä mukaansa.
Hän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen vuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne vuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella asfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon alaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena johdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?
Heikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla ilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi (maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita, jollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei tule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen suursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä ja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa povitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin pöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa olosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä kuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.
Mutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin mutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä jyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen Baabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta ilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki samassa sanoi:
— Ole hyvä!
Astuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta, joka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs, mutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi, iskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin järkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.
— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven eteen… minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta yksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön tavara-asemalle…
Kaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, muttaHeikki huudahti lämpimästi:
— Kaipasin juuri sinua… ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle, meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot kiinni.
Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämmeHeikki painaa.
Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät aavistukset täyttivät sydämemme.
Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut, ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen sivistyksen, rintaansa lyöden:
— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun täytyy saada kansi kiinni.
Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.
Heikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen matka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni toiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein kiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.
Kumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä Ja nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti jälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin roomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei hän lentänyt Turun ja Porin lääniin.
Heikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta tullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me veimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla, kunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella äänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?
Senjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen matka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen asia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi. Mennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten molemmat lukot kiinni.
Mutta valettahan se oli. Nyt ei saatu kumpaakaan lukkoa kiinni.
— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon talonmiehen vaimoa.
Tämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän ritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen lukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.
Se oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos se puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me puolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti, kun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme Heikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.
Naisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten hän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan Heikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen nimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään tositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava häntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.
Noh.
Ryhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin arkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä ylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.
Silloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan vahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme Heikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme vaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!
— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se taisikin olla hyvä ajatus.
Ja samassa hyppäsi hän arkkunsa kannelle ja huusi meille:
— Hei, päästä irti!
Päästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas huimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista kuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja lopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.
Kun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan ja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme lapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.
Ja me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos kirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.
Elämä ei ole unelma.
Hra Murjotsuo astui sisään ravintolaan.
Tampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo vastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.
Sillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme tietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.
Hra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään päälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.
Hänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin KlausKurjen.
Hänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa pöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin, toiset huonommin.
Hra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut näkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä sivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana, istahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi otsa rypyssä tutkia sitä.
Muissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon pöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset olivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei hra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra Murjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut nuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle avioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä opastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni hra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki virveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä seurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään oli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä ei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt nuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla nuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti juuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin, että rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla kuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt, hänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä viimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan. Mies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut lopullisen iskun.
Samassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä ja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra Kukkelin.
Ruokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus ukonilman edellä.
Silloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi hänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika pyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut hra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi vapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä hetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi toivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan toisessa kaupungissa.
Sekunnin ajan vallitsi ruokasalissa kuolonhiljaisuus.
Sen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin kiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.
Skandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän salpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.
— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka pelkäsi kaameaa näytelmää.
Mutta se oli jo myöhäistä.
Hra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja tarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.
— Kirottu konna!
— Erottakaa ne! huusivat toiset.
— Älkää erottako! huusivat toiset.
— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni? kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava parfyymin tuoksu.
Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään, mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan. Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.
— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas on sininen ja viinit punaisia!Miksi ette ole tehnyt sitä?!Mikä viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan… ja noin… ja noin…!
Läiskis… läiskis… läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät salamoiden.
Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista, pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.
Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.
Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri astui sisään, sanoen:
— Anteeksi…
Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun päästään ja kysyi kohteliaasti:
— Kuinka mones kerros?
— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat molemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi, vaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma viidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat he kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet toisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen oikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui vaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut tervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?
Antaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut nappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.
Hra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista hitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa, ikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.
Hissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin neljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.
— Taivas! huudahti neiti Sanelma.
— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja töyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei liikahtanut.
Hra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja neljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän sitä nyrkillään.
— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se oli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.
— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hraPetteri, lisäten:
— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita myöten alas.
Hra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri yritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:
— Prrrr…
— Mutta…! huudahti neiti Sanelma nuhtelevasti.
— En minä teitä tarkoittanut, ilmoitti hra Petteri synkästi.
— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen läsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.
— Jos sitten saan esittää itseni… nimeni on herra Petteri, esitteli hra Petteri.
— Neiti Sanelma, vastasi toinen.
Ja hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin, että hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:
— Älkää vain rikkoko hissiä!
— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella alempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.
Hra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja sitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia yht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi tärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän rauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin maltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole harmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista olentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra Petteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja uusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle ilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi kauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi siinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä hänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei pudonnut.
Siinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja molemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis vaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.
Neiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli ollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään kalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti Sanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:
— Hän on kuollut! Hän on kuollut!
Hra Petteri avasi hitaasti silmänsä ja mutisi:
— Kepeät mullat…
Sitten tointui hän täydellisesti, muisti tilanteen ja sanoi:
— Tässä me nyt sitten istumme… emmekä muuta voi…
— Minä olen niin onneton… nyyhkytti neiti Sanelma. — Kunpa joku tulisi!
— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen varovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava kuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan kuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.
Ja hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat, ja huusi:
— Halloo!
— Alloo! vastasi kaiku, ikäänkuin olisi se ollut ranskalainen.
— Hei, hei, huusi hra Petteri.
Ja kaiku rappukäytävässä vastasi nopeasti:
— Ei, ei!
— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja talonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.
— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on turhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.
Ja hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen kaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin en minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui hra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut melkoisen korkeat käsitykset.
— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies aamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.
— Mikä häpeä… mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. — Mitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa — näin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa… teidän seurassanne… mikä häpeä…!
— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka hermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. — Huonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!
— Minä olen onneton… ja te olette raakalainen… itki neiti Sanelma.
Hra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen pintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea. Hän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein sinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan onnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen harjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa, tunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet kuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui hänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.
— Onnitelkaa meitä, sanoi neiti Sanelma. — Me olemme nyt kihloissa.
— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan reistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.
— Eikä yksinään, mutisi hra Petteri vähän oraakkelimaisesti.