Ratavartija asuu Keski-Pohjanmaalla ja vartioi rataa sekä hoitaa muita toimeensa kuuluvia tehtäviä.
Ratavartijalla on asunto, jossa on kaksi huonetta: toinen huone ja toinen huone.
Toisessa huoneessa on ratavartijalla puhelin.
Se ei ulkonäöltään ole millään tavoin erikoisempi puhelin kuin muutkaan. Se on aivan tavallinen seinäpuhelin. Semmoisia on meidänkin maassamme monia tuhansia ja muualla vielä enemmän.
Muutamana iltapäivänä, kun luonnossa vallitsi omituinen hämäryys, joka oli laskeutunut myöskin ratavartijan asuntoon, alkoi ratavartijan puhelin soida.
Ratavartija nousi sohvasängyn kannelta, jolla hän oli ollut ottamassa tavanmukaista päivällislepoaan, ja käveli puhelimen ääreen.
Puhelin soi yhä.
Pirrrrrrr….
— Kylläpäs se jaksaa veivata, ihmetteli ratavartija.
— Ikäänkuin ei tässä vähemmälläkin kuulisi.
Ratavartija tarttui valmiiksi kuulotorveen, mutta puhelimen kello kilisi yhä.
— Kuka kumma se nyt sillä tavalla soittaa? ihmetteli ratavartija.
Puhelin kilisi.
Ratavartija raapi suuttuneena päätään. Kilisi kilisemistään.
— Sehän on hullu… tai humalassa! ärjyi ratavartija. — Mutta kyllä minä sen…
Ratavartija koetti keskeyttää kilinän, mutta eihän se auttanut.
Heti kun hän päästi irti kellosta pärisi se taas kuin villitty.
Puhelin kilisi noin 5 minuuttia. Kun se vihdoin lakkasi, alkoi ratavartija karjua halloota puhetorveen kuin ärsytetty peto.
Mutta puhelimesta ei kuulunut vastausta.
Ei äännähdystäkään.
Ratavartija karjui uudelleen ja kuunteli sitten taas.
Ei äännähdystäkään.
Ratavartija veivasi nyt itse puolestaan ja kysyi keskuksesta sangen kiukkuisella ja riidanhaluisella äänellä, kuka konna hänelle niin häpeämättömästi soitti?
— Teillekö soitti? kysyi uninen ääni keskuksesta. — Ei teille ole kukaan soittanut.
Ratavartija huusi, ettei hänen puhelimensa viimeisen puolen tunnin kuluessa ole muuta tehnytkään kuin soinut. Tottakai hän sen nyt tietää!
— Jaa, ei meiltä ainakaan ole soitettu minnekään kahteen tuntiin, sanoi uninen ääni venytellen ja katkaisi puhelun.
Ratavartija keskusteli asiasta vaimonsa kanssa.
— Mikähän tälle meidän puhelimelle tuli?
— Kai se oli vain joku semmoinen kohtaus, arveli vaimo.
— Hm.
Myöhään illalla tuli äkkiä lyhyt, mutta kiivas soitto.
Nytkään ei ratavartija saanut mitään vastausta. Eikä myöskään keskuksessa tiedetty mitään.
Ratavartijan perheessä pohdittiin asiaa, mutta selitystä ei keksitty.
Seuraavana päivänä, taas siinä iltahämärissä — tämä nimittäin tapahtui jo viime talvena — oli pari naapurin emäntää vieraisilla ratavartijan perheessä, ja ratavartijan emäntä kertoi selittämättömistä puhelinsoitoista.
Toiset emännät sanoivat, että kyllä se taitaa olla eri soittaja, joka sillä tavalla kilisyttää…
Saa sitten nähdä, mitä se merkitsee ja kenelle merkitsee…
Mutta totta vissiin se jollekin jotakin merkitsee. — —
Ja keskustelu painui aavemaisille aloille.
Silloin —.
— Pirrrrr…
Sitä tuli ja tuli.
— Siinä se nyt on taas! huomautti ratavartijan emäntä.
— Siunakkoon sentään! huudahtivat naapurinmuorit, läiskäyttäen kätensä yhteen.
— Eikä se lakkaa olleskaan! totesivat he hetken kuluttua.
Hetket kuluivat.
Puhelin soi.
Ajanjakson jälkeen, joka kuuntelijoista tuntui keskipituiselta ikuisuudelta, vaikeni kone äkkiä.
Syntynyt hiljaisuus tuntui nyt jotenkuten kaamealta, kaameammalta kuin tuo kauhea kilinä.
Ratavartija ei ollut kotosalla, mutta hänen vaimonsa meni puhelimeen.
Tietysti ei sieltä nytkään kuulunut mitään.
Naapurinemännät alkoivat kiirehtiä kotiinsa, ja kulkiessaan pitkin metsätietä hämärtyvässä talvi-illassa vilkaisivat he tuon tuostakin vaivihkaa olkansa yli. — Onko se taas…? kysyi ratavartija kotiin tultuaan silmäten puhelimeen.
Hänen vaimonsa nyökäytti myöntävästi päätään.
— Hm, sanoi ratavartija.
Käytiin siitä levolle.
Lie nukuttu ratavartijan huushollissa tunti, toistakin, kun puhelin äkkiä pärähti yön hiljaisuudessa soimaan ja soi ja soi ja soi…
Onko lukija lukenut Conan Doylen kirjoittaman ja selkäpiitä karmivan kertomuksen »astraalikellosta»?
Luultavasti ei.
Joten siis emme tahdo verrata siihen.
Tällä kertaa soi puhelinkoko yön. Aamupuolella klo 2 peitti ratavartija, joka ei katsonut voivansa sulkea puhelintaan, sen kellon koivistolaisella karvalakillaan, mutta kello pörisi sen alla kuin äkäinen ampiainen. Klo 5 aamulla alkoi ratavartija etsiä kirvestä, selvittääkseen sen avulla välinsä puhelimen kanssa, mutta hänen parempi puoliskonsa sai hillityksi huonomman puoliskon raivokkaat aikomukset.
Puhelin pärisi yön ja aamun ja koko seuraavan päivän.
Se ei pysähtynyt kertaakaan edes henkeään vetämään.
Kylällä kerrottiin, että ratavartijan asunnossa tapahtuu ylenluonnollisia asioita ja että paholainen soittaa puhelinta, mutta ei vain sano asiaansa.
Yksi ja toinen kyläläinen teki asiaa ratavartijan asunnolle, tullakseen omin korvin vakuutetuksi asiasta. Vieraat tulivat muina miehinä, ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan koko asiasta, ja ihmettelivät sitten kovasti, että vai semmoinen helinä teillä on. Mikä mahtanee sitten syynä olla.
Ratavartija oli lähtenyt puolilta päivin ottamaan selkoa soimisen syystä, ja illalla katkesikin soitto äkkiä kuin veitsellä leikaten.
Vika oli keksitty: puhelinlanka oli sotkeutunut sähkölankaan, ja kyllähän sieltä olisi soimista riittänyt.
Eräät vanhat ja viisaat kyläläiset kuitenkin hymähtivät merkitsevästi:
— Hm, saahan sitä niinsanoa, mutta…
Ratavartija harrastaa nykyisin lämpimästi langatonta puhelinta.
Kylään oli tullut kesälomalle nuori herra Helsingistä.
Hieno herra…
Hän asui kylän suurimmassa talossa, sillä hän oli isännän sisarenpoika.
Hänellä kerrottiin olevan paikka jossakin konttorissa.
Varmaankin täytyi sen, ainakin hänen puvustaan päättäen, olla hyvin korkea ja isopalkkainen virka.
Sillä tämä nuori herra oli kerrassaan loistava ilmestys yksinkertaisessa maalaiskylässä.
Olihan siellä ennenkin herroja nähty, mutta ei vielä näin hienoa.
Ei edes Kirkonkylän apteekin uusi proviisori vetänyt tälle muotileijonalle vertoja.
Housutkin olivat puolitangossa, niin että moniväriset sukat, jotka mitä lienevät olleet silkkiä, näkyivät kaikessa ihanuudessaan. Ja housunlahkeet olivat silitetyt teräviksi kuin partaveitset.
Ja kaikki muu oli sitä mukaa: hienot kengät ja hieno kravatti ja hieno keppi. Ja tumma tukka niin sileäksi »harjattu kuin olisi lehmä sen nuollut.
Partansakin kuului ajelevan joka päivä!
Sitä ei kyllä aluksi uskottu kylällä, sillä se tuntui luonnottomalta, mutta totta se sittenkin oli.
Kun ukot, jotka ajelivat partansa lauantai-iltana saunassa tai sunnuntaiaamuna, kuulivat sen, nauroivat he epäuskoisesti:
— Hö hö hö!
Nuori herra osoitti huomaavaisuutta kylän tytöille, mutta ei saavuttanut sanottavaa menestystä.
Se oli hänestä merkillistä. Hän oli tottunut helppoihin valloituksiin pääkaupungissa.
Mutta hän oli aivan liian hieno täällä. Siinä syy.
Kylän poikien ja hänen välillään taas vallitsi tuollainen pidättyväinen noli-me-tangere-suhde. Jos sitä nyt ensinkään voi miksikään suhteeksi sanoa.
Näin ollen havaitsi nuori herra piankin kylän ikäväksi ja sen asukkaat mielenkiinnottomiksi.
Hän harkitsi jo poislähtöä, kun uuden kesävieraan saapuminen muutti aseman kokonaan.
Tulokas oli nuori pankkineiti, eikä ensinkään pahannäköinen. Ei hän tosin helsinkiläinen ollut, mutta kumminkin tamperelainen.
Neiti tuli asumaan naapuritaloon.
Kahden tunnin kuluttua olivat kesävieraat löytäneet toisensa. Kolmen tunnin kuluttua olivat he kuin vanhat tuttavat ja puhuivat ylevistä asioista: opereteista ja elävistäkuvista ja jazzeista.
Illalla he seisoivat karjapihan aidan vieressä ja katselivat, kun palvelustytöt lypsivät lehmiä.
— Mikäs tuon komean lehmän nimi on, jolla on noin suuret sarvet? kysyi neiti.
— Se on sonni, ilmoitti palvelustyttö kainosti, mutta sisällisesti hihittäen herrasneidin kysymykselle.
— Ai kuinka intresanttia! huudahti pankkineiti. — Onko sillä nimikin?
— Onhan sillä… sen nimi on Taavetti, ilmoitti tyttö lypsynsä lomassa.
— Taavetti? Ai kuinka hauska nimi! Onko se vihainen?
— Ei se vihainen ole…
Ja kuin todistaakseen sanansa kulki tyttö kiulua tyhjentämään mennessään aivan Taavetin edestä, työntäen Taavetin pään pois tieltä.
Taavetti käänsi sävyisästi päänsä syrjään ja räpytteli rauhallisesti hartaita mulkosilmiään.
— Pelkäättekö te sonneja? kysyi neiti sitten kavaljeeriltaan.
Nuori herra hymyili hienon, mutta karaistun maailman miehen hillittyä, hieman ivallista hymyä. Niinkuin joku lordi, jonka mielikuvituksia on tiikerien ampuminen Indian viidakoissa.
— Minäkö? hymähti hän.
Ja vastauksen asemesta hän hypähti elegantisti ja notkeasti yli aidan, asettui parin askeleen päähän Taavetin leveästä tyhmähköstä naamataulusta espanjalaisen härkätaistelijan asentoon ja teki, neidin päästellessä pieniä kimakoita ihastuksen ja pelon huudahduksia, kepillään leikkihyökkäyksiä Taavettia kohti, viimeksimainitun näyttäessä katselevan tätä temppuilua vilpittömällä ihmetyksellä.
Äkkiä tunsi hieno nuoriherra muuttuneensa lentokoneeksi. Jotakin ikäänkuin rasahti hänessä, kun hän lensi ensin ylös taivasta kohti, mutta laskeutui sitten nopeasti alas.
Onneksi putosi hän pehmeälle.
Navetasta oli juuri päivällä luotu ulos melkoinen kasa irtaimistoa, jota ei oltu vielä ennätetty vetää pellolle.
Se pelasti nuoren herran loukkaamasta itseään.
Taavetin sarvet olivat vain halkaisseet hänen hienot housunsa, kun Taavetti äkkiä, sangen odottamattomalla, ettemme sanoisi häpeämättömän salakavalalla liikkeellä nakkasi sille vastenmielisen kuvatuksen yli päänsä.
Taavetti ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kuvatus oli kadonnut sen silmäin edestä, ja Taavetti oli taas tyyni ja rauhallinen suomalaiskansallinen maatiaissonni.
Herraa ja hänen pukuaan putsattiin sitten tuvan puolella tuntikausia.
Seuraavana aamuna oli hieno nuoriherra matkustanut jo klo 6:n laivassa, joten häneltä jäi sanomatta hyvästit tamperelaiselle pankkineidillekin.
Saamme kertoa rakkaille ystävillemme, että kreekkiläiset, jotka sanoivat Paavalia »lipilaariksi», elävät entiseen tapaan ja politikoivat yhtä suurella innostuksella ja antaumuksella kuin vuosituhansia sitten, Ateenan ja Spartan kissanhännänvedon aikoina.
Ja on valtiollinen elämä jalossa Hellaassa yhä edelleen pääpiirteissään seuraavantapaista:
Istuu valtaistuimella kuningas Konstantinos XIX.
Eräänä päivänä ilahduttaa hän kansaansa ilmoituksella, että nyt lähdetään taas antamaan selkään turkkilaisille ja valloittamaan Konstantinopoli.
Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se koko yön torilla kuninkaallisen linnan edustalla.
Viikon perästä on Leonidaan jälkeläisten armeija saanut tavanmukaisen selkäsaunansa ja juoksee epäjärjestyksessä kotiinsa.
Kansan suuttumuksella ei ole mittaa eikä määrää.
Yön pimeydessä pakenee Konstantinos Rex autolla rajan yli, ehtimättä ottaa mukaansa muuta kuin pienen käsilaukkunsa, jossa on Ateenan iltalehdet sekä yöpaita ja hammasharja.
Vastustuspuolueen johtaja Nipanapanastasiu julistaa ent. kuninkaallisen linnan parvekkeelta tasavallan sekä yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden.
Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se torilla seuraavaan aamuun klo 7:mään.
Nipanapanastasiu valitaan tasavallan presidentiksi ja julistaa uudet eduskuntavaalit.
Kun äänestystä ryhdytään toimittamaan, käy ilmi, että vaaliluetteloista on pyyhitty pois kaikki muut paitsi Nipanapanastasiun puoluelaiset.
Äänestysoikeutensa menettäneet mylvivät raivosta ja alkavat kerätä kiviä taskuihinsa.
Kansan johtajaksi kohoaa tunnettu valtiomies Ritaratiraiskis, jaNipanapanastasiu pakenee valepuvussa maasta.
Yleinen tyytyväisyys vallitsee, ja Ritaratiraiskis, joka nyt on tullut valtion päämieheksi, valmistuttaa uudet vaaliluettelot, joista Nipanapanastasiun puoluelaiset on karsittu pois.
Ritaratiraiskis järjestää armeijan uudelleen. Armeijan ylipäälliköksi nimitetään kuuluisa kansallissankari, kenraali Sokrates Kepulikopulos.
Kansa on yleisen riemun vallassa ja juhlii kokonaisen viikon, huutaen eläköötä Ritaratiraiskikselle ja Kepulikopulokselle, mutta tyytymättömiäkin on, ja ne tekevä hiljaisuudessa myyräntyötä ja järjestävät salaliittoa ent. pääministeri Hiperihaperihuiskiksen johdolla.
Kääntääkseen kansan huomion pois sisäpolitiikasta päättää presidentti Ritaratiraiskis, neuvoteltuaan kenraali Kepulikopuloksen kanssa, julistaa kostosodan Turkkia vastaan.
Tätä tietoa tervehtii kansa äärettömällä riemulla ja loppumattomilla kättentaputuksilla.
Hurraata huutaen hyökkää armeija rajan yli. Kolmen päivän kuluttua on armeija saanut selkäänsä ja juoksee maratonia kotiinpäin.
Kansan suuttumuksella ei ole rajoja. Se vaatii Kepulikopuloksen päätä.
Ritaratiraiskis luopuu kiireesti vallasta, ja hänen sijaansa nousee salaliittolaisten johtaja Hiperihaperihuiskis, joka ensi työkseen antaa vangita Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä. Sitäpaitsi lupaa hän kansalle Kepulikopuloksen pään. Tieto otetaan vastaan vilkkailla kättentaputuksilla.
Kun armeijan jäännökset ovat saapuneet kotiin, huomataan, ettei kenraali Kepulikopulos olekaan mukana. Hän on lähtenyt lentokoneella Etelä-Ranskaan terveyttään hoitamaan.
Ateenalaiset alkavat karjua ja keräillä kiviä taskuihinsa, jolloin Hiperihaperihuiskis asettaa kiireesti kenttäoikeuden. Kenttäoikeus tuomitsee Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä ammuttaviksi. Pääministeri Pipanapapanaiskis ja muut ministerit ammutaan 15 minuutin kuluttua torilla. Valitettavasti ei itseään Ritaratiraiskista voida ampua, sillä hän oli sattunut tulemaan toissapäivänä hirtetyksi.
Sitten kansalaiset rauhoittuvat ja ryhtyvät jälleen hoitamaan tupakka- y.m. ahvääreitään.
Mutta edellisen hallituksen ystävät, joitten johtajan Kakarapakaraiksen päästä on luvattu suuri palkinto, pitävät vihaa ja hautovat myrkyllisiä juonia.
Ja kun aika on kypsä, leimahtaa kapina, ja kansanjoukot syöksyvätKakarapakaraiksen johdolla linnaan etsimään Hiperihaperihuiskista.
Siellä tulee heitä vastaan rykmentin päällikkö, everstiKipelikapelikopulos, joka ilmoittaa, että asia on jo valmis jaHiperihaperihuiskiksen hautajaiset ovat kaikessa vaatimattomuudessahuomenna.
— Minä olen siis valtion päämies! huudahtaa Kakarapakarais käsiään hieroen.
— Ei, valtion päämies olenminä!vastaa eversti Kipelikapelikopulos kuivasti, ja kehoittaa Kakarapakaraista lähtemään kotiinsa nukkumaan.
— Petosta! huutaa Kakarapakarais kansalle. — Eteenpäin!
Mutta Kipelikapelikopuloksen joukot avaavat tulen, ja väkijoukko hajautuu pakokauhun vallassa. Muitten edellä juoksee Kakarapakarais.
Diktaattori Kipelikapelikopulos pyyhkii sitten vaaliluettelosta pois kaikki nimet ja ryhtyy hallitsemaan maata, annettuaan vangita kaikki entiset ministerit ja kaikkien puolueitten johtajat.
Niinkuin entisetkin diktaattorit, Pangaloksesta lähtien, olivat tehneet.
Ystävämme Jussilainen on joutunut huonoon huutoon ja epäilyttävään maineeseen Taivalsalon neitosten keskuudessa.
Siitä nyt tosin ei olisi vielä paljon väliä. Mutta kun hän on siinä yhteydessä saattanut meidätkin epäilyttävään valoon samalla taholla, niin muuttuu asia heti vakavammaksi ja ansaitsee selityksen.
Syy ei suinkaan ole meidän, vaan Jussilaisen.
Eikä niinpaljon Jussilaisenkaan kuin hänen likinäköisyytensä.
Jussilainen turhamaisuudessaan tavallisesti kyllä kieltää likinäköisyytensä, mutta tosiasia pysyy joka tapauksessa tosiasiana.
Parasta olisi, jos hän menisi kaupunkiin ja hankkisi itselleen silmälasit.
Jussilainen on ostanut itselleen moottorivenheen.
Hän on nyt siis suuri moottorimies ja on hommautunut erään pursiseuran jäseneksi, saadakseen itselleen asianmukaisen lakin.
Ja hän häärää vain moottorinsa kimpussa ja välittää vain moottoristaan ja puhuu vain moottoristaan ja kehuu vain moottoriaan, milloin ei kehu itseään, ja elää kokonaan moottorilleen päivät pitkät ja näkee unta moottoristaan koko yön.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä tapahtui sitten se, minkä täytyi tapahtua:Jussilainen tuli vaatimaan meitä mukaansa moottorimatkalle.
Lyhyen sisällisen taistelun jälkeen suostuimme. Onhan Jussilainenystävämme, vaikka hän valitettavasti onkin tullut moottorihulluksi.Onneksi on tämä mielisairauden laji tavallisesti ohimenevää laatua.Vieläpä usein verraten pian ohimenevää laatua.
Totta puhuen ei Jussilaisen moottorissa tuntunut mitään vikaa olevankaan. Se läksi nöyrästi liikkeelle, heti ensi nykäisyllä, ja kävi sitten keskeytymättä ja reistailematta, melkein yhtä kovasti, kuin Jussilaisen suu hänen ylistäessään moottorinsa miltei yliluonnollisia avuja.
Jussilaisen käytettävänä on 3—4 peninkulman pituinen järvi. Sen toisella rannalla on edellämainittu Taivalsalon kylä. Kylän muodostaa kolme varakasta taloa. Niissä on joukko pulskia tyttöjä, joista osa on koulujakin käyneitä tai käyviä.
Päästyämme järven yli sanoi Jussilainen:
— Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme Taivalsalon Mattilaan päivälliselle. Minä tunnen sen talon hyvästi, ja siellä on komeita tyttöjäkin.
Huom.: Jussilainen on poikamies.
Mitäs meillä olisi sitä vastaan ollut? Nälkäkin kun jo alkoi tulla.
Jussilainen istui tietysti perää pitämässä, koska moottori oli hänen ja koska hän tunsi tai ainakin väitti tuntevansa järven.
Lähestyessämme sitä lahtea, jonka perukassa Taivalsalon kylä on, paistoi aurinko päin silmiä niin että sen kilo häikäisi. Siitä huolimatta olimme kuitenkin huomaavinamme ikäänkuin valkoisia täpliä liikkuvan vedessä rannalla suoraan venheen keulan edessä.
— Mitäs tuolla on? kysyimme me.
Jussilainen tirkisteli sinnepäin ja sanoi sitten:
— Ei siellä mitään ole.
Moottori puski täyttä vauhtia eteenpäin.
— Onpas! huudahdimme me.
— Jaa, sanoi Jussilainen. — Siellä näkyy olevan lehmiä. Saa nähdä, tokko ne kirotut elukat väistävät moottorivenhettä. Minä lasken suoraan karjan halki.
Äkkiä valtasi meidät hämmästys. Eräs lehmistä näytti nousseen takajaloilleen ja heiluttavan meille torjuvasti eturaajoillaan. Toiset näkyivät juoksevan vedestä ja pakenevan rannalla kasvavaan koivikkoon.
Nyt huomasimme, miten asianlaita oli. Ne eivät olleet lehmiä, vaan naisia, ja ne pakenivat kaikki metsään. Jussilainen laski vain kohti ja kerskasi:
— Saivatpas, hyväkkäät, jalat alleen, vaikka ne eivät maantiellä tahdo millään ilveellä autoa väistää!
Koska plaski joka tapauksessa jo oli tapahtunut eikä tehtyä enää voinut saada tekemättömäksi, niin emme maininneet vielä mitään huomioistamme Jussilaiselle. Ajattelimme sisällisesti iloiten, että antaapa Jussilaisen ruveta talossa neideille kehumaan, miten hän säikäytti lehmät pois vedestä.
Jos Jussilaisella olisi ollut tavallisen ristityn silmät päässä, niin olisi hän huomannut rannalla erinäisiä sanoisimmeko hienotunteisia vaatekappaleita, joiden olisi pitänyt voida antaa hänelle hieman ajattelemisen aihetta. Mutta eihän hän nähnyt muuta kuin moottorinsa. Tietysti.
Talossa otti isäntäväki meidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan, mutta talon tyttäriä ja heidän kesävierasneitejään ei pitkään aikaan näkynyt.
Ja kun he vihdoin tulivat — vasta päivällispöytään — olivat he kummallisen jäykän tapaisia. Ikäänkuin jonkinlaisia puisia pyhimyskuvia vanhan kirkon saarnatuolin laidoissa.
Valitettavasti ei Jussilainen tullut ottaneeksi sitä puheeksi. Se oli meille pettymys.
Olisimme antaneet koko tapahtuman, josta ei sen kummempaa seurannut, olla sinänsä, ellemme olisi jälkeenpäin sattumalta kuulleet Taivalsalon pulskien neitosten vierailleen kuvailevan Jussilaista hävyttömäksi ja riettaaksi mieheksi sekä lisäävän, ettemme muka mekään näytä olevan sen parempi.
Näin ollen täytyi meidän kertoa, miten asianlaita oli.
Jussilainen ei tehnyt sitä hävyttömyydestä. Ja me olemme tietysti ihan viaton. Niinkuin aina.
Jussilaisen silmissä te, hyvät neidit, näytitte vain lehmiltä.Pulskilta suomalaisilta nupokyytöiltä.
Mikäli sitten se seikka voi paljonkaan Jussilaisen asiaa parantaa?
Hätylän joukko vietti kesää huvilassa, joka on sillä niemellä, minkä kärjessä laivalaituri on.
Jouhelat, joita oli vain herra ja rouva ja eräs täti ja palvelijatar, asuivat saarella, josta oli niemeen enemmän kuin kilometrin matka.
He tapasivat toisensa silloin tällöin laivalaiturilla, ja Hätylän rouva sanoi ystävällisesti:
— Milloinkas herrasväki tulee meillä käymään?
Mihin rouva Jouhela herttaisesti vastasi:
— Tulkaa te ensin meillä käymään. Milloin tulette?
— Sitä on vähän vaikea edeltäpäin sanoa, vastasi rouva Hätylä. — Meillä kun on usein vieraitakin.
— No ottakaa vieraat mukaanne! kehoitti hra Jouhela ystävällisesti, mutta ajattelemattomasti.
Rva Jouhela puraisi huultaan, ja hänen vasemmasta silmänurkastaan singahti noin sadasosan sekunnin pituinen salama hra Jouhelaan, mutta hänen huulillaan oli herttainen hymy, kun hän sanoi:
— Niin, vieraat mukaan tietysti! Onhan meidän huvilalla vähän ahdasta… mutta kyllä sopu sijaa antaa — —
Kotimatkalla sanoi rva Jouhela nuhtelevasti:
— Mitä sinä menit sellaista sanomaan!
— Leikillähän minä tietysti… puolustautui Jouhela.
— Sellaisesta leikistä voi helposti tulla tosi, sanoi rouva Jouhela profeetallisesti.
Paria päivää myöhemmin istui hra Jouhela tapansa mukaan avonaisen ikkunan ääressä kaukoputki kädessä ja piti silmällä, mitä laivalaiturin puolella maailmaa tapahtui. Laiva nimittäin laski juuri laituriin.
— No nyt tuli kerrankin Hätylään vieraita oikein rotevasti, ilmoitti hän vaimolleen. Yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kahdeksan, kymmenen… yksitoista henkeä. Kolme herraa, viisi naista ja kolme lasta.
— Siunatkoon! huudahti rouva Jouhela. — Ja Hätylän rouvalla ei ole ruokaa!
— Mistä sinä sen tiedät?
— Hätylän rouva sanoi eilen laiturilla, ettei hänellä ole kuin vähän silakkaa ja perunoita ja puolenkymmentä munaa, niin että hänen täytyy huomenna mennä kaupunkiin. Meillä on muuten melkein sama juttu. Onneksi ei meidän tarvitse pelätä vieraita…
Jouhela istuskeli edelleen ikkunan ääressä. Päivä oli lämmin. Kesäinen tuuli suhahteli rannan puissa.
Äkkiä pääsi Jouhelalta hätäinen mölähdys.
— Mitä nyt? kysyi rouva Jouhela, joka viereisessä huoneessa parsi sukkia.
— Ne tulevattänne!huusi Jouhela.
—Kutka?!
— Koko Hätylän joukko, vieraineen päivineen!
— Mitä minä sanoin sinulle! huusi rouva Jouhela kauhuissaan. — Nyt ne tulevat meillepäivälliselle!Eikä meillä ole mitään…
Rouva Jouhela sai hermokohtauksen.
— Pakoon! huusi Jouhela. — Meidän täytyy paeta!
—Millä? huusi rouva Jouhela itkien. — Etkö kuullut, että täti ja Mari lähtivät meidän venheellä aamiaisen jälkeen Kuhasaareen mustikoita poimimaan!
Hra Jouhela harppaili edestakaisin huoneessa tukkaansa raastaen.
— Tule! huusi hra Jouhela äkkiä. — Me pakenemme ukko Heikkisen venheellä.
Heikkinen on saman saaren toisella rannalla olevassa mökissä asuva ukko, joka kesällä kalastelee ja talvella kutoo verkkoja talollisille.
Jouhela tempaisi toiseen käteensä vaimonsa hatun, painettuaan oman hatun päähänsä, ja tarttui toisella kädellään vaimonsa käsivarteen, huudahtaen:
— Kiiruhda! Ei ole vielä myöhäistä!
Sitten he katosivat karjapolkua myöten metsän suojelevaan helmaan.
Tuntia myöhemmin souti hra Hätylä vieraitaan takaisin kotiin päin, hiki otsallaan ja epätoivo sydämessään. Rva Hätylän sydämessä ei ollut enää epätoivoakaan. Se oli kokonaan turtunut.
Kun he tulivat kotiin ja pääsivät sisään, huusivat Jouhelat heille iloisesti:
— Hyvää päivää! Terveisiä meidän saarelta!
Hätylään oli saatu lisää vieraita.
Maakunnassa kuulee välistä kummallisia asioita.
Eräs semmoinen on kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä, eikä se suinkaan ole mikään mätäkuunjuttu.
Se oli päinvastoin varsin vakava juttu suutarille. Hän olisi voinut siinä menettää henkensäkin.
Tämä suutari — nimittäkäämme häntä vanhanaikaiseen tapaan vaikka suutari Pikiseksi — oli sellainen vanhanaikainen suutari, jotka ovat antaneet aiheen sananparteen »päissään kuin suutari lauantaina».
Suutari Pikinen oli juuri sellainen suutari.
Oli, mutta ei ole enää.
Hän on tehnyt parannuksen.
Toivokaamme, että se kestää.
Suutari Pikinen teki aina ahkerasti ja kunnollisesti työtä koko viikon, mutta lauantai-iltana hän oli hönössä.
Nytkin oli hän taas lähtenyt kekkaloimaan »talolle», missä olivat menossa tavalliset lauantaitanssit.
Hän oli jo tullessaan hyvässä tuulessa, ja talon takana metsässä olevasta tavanmukaisesta liikkeestä osti hän vielä pullollisen ainetta, minkä pisti takataskuunsa.
Sitten työntyi hän urhoollisesti, lakki toisella korvalla kallellaan, tanssitupaan ja alkoi herättää huomiota.
Aluksi heiluskeli hän vain seinäpuolilla, mutta ilmestyi lopulta jo keskilattiallekin, tanssivien parien keskelle.
Siellä hän sitten tepasteli ja pyörähteli, rallatellen:
»Ja retkupolkkaa kun soitettiin, niin pojat ne retkutteli…»
Aluksi ei suutarista sen enempää välitetty. Jotkut renkipojat vain velmuillessaan huutelivat hänelle kehoitussanoja ovenpielestä.
Mutta kun suutari sitten alkoi tavoitella tanssivia pareja ja lopuksi sellaisessa yrityksessä kaatua rojahti keskelle permantoa, vetäen yhden parin mukaansa, niin oli se jo liikaa, ja tanssijat alkoivat huutaa järjestysmiehille, että suutari on heitettävä ulos.
Järjestysmiehet muuttuivat heti virkaintoisiksi ja käskivät suutariPikisen mennä ulos ja lähteä kotiinsa nukkumaan.
Pikinen puolestaan lausui hartaan ja äänekkään toivomuksen, että järjestysmiehet menisivät erääseen kuumuudestaan tunnettuun paikkaan.
Järjestysmiehet tarttuivat suutarin käsivarsiin ja taluttivat hänet portaille ja potkaisivat sitten niistä alas.
Päästyään jaloilleen kompuroi suutari Pikinen portille, mistä lausui syvän halveksimisensa, lähtien sitten kiljahdellen tallustelemaan pitkin tietä hautoen päässään epämääräisiä kostonhimoisia unelmia.
Hän huomasi vihdoin olevansa kotimökkinsä läheisyydessä ja alkoi veltosti miettiä kysymystä, mennäkö todellakin nukkumaan vai lähteäkö uudelleen raitille etsimään seikkailuja, joita lämpöisellä, pimeähköllä elokuun yöllä saattoi vielä olla helmassaan.
Suutari haparoi savukelaatikon takkinsa taskusta, sytytti tupakan ja heitti tulitikun tielle.
Samassa huomasi hän sinisen liekin leimahtavan jalkainsa juuresta kuin maan alta puhjenneen hornanlieskan, ja hyppäsi säikähtyneenä syrjään.
Sininen liekki hyppäsi perässä kuin sammakko ja tavoitteli jo hänen housunlahkettaan.
Suutari Pikinen mölähti kauhusta ja hyppäsi kauemmaksi. Ja taas hyppäsi sininen liekki hänen perässään.
Silloin tunsi suutari hiuksien nousevan pystyyn päässään, ja parahtaen läksi hän pakenemaan.
Seuraavana aamuna levisi kylällä kaamea uutinen.
Paholainen oli vienyt suutari Pikisen!
Hänen mökkinsä oli tyhjä, eikä Pikisestä ollut jäljellä muuta kuin lakki, joka oli pudonnut hänen päästään, kun pahahenki koppasi suutarin kainaloonsa ja lähti lennättämään häntä… niin, arvaahan sen, minne!
Akat siunailivat ja miehet raapivat epätietoisina korvantaustojaan.
Tietysti ei se seikka yksistään, että suutari oli poissa kotoaan ja että hän oli pudottanut lakkinsa, mitenkään vielä olisi oikeuttanut otaksumaan noin kaameaa selitystä.
Kyllä siihen oli paljon pätevämmät perusteet.
Kun Nikulan Aliina ja Heikkilän palvelijatar Riitta olivat Ihanterin Oskarin saattamina kävelyllä pitkin kylän tietä, tuli heitä vastaan, mielettömän kauhun ilme kasvoillaan ja kovaa vauhtia juosten, suutari Pikinen, jonka kintereillä kiemurteli ja hyppi hirmuinen,tulinen käärme!
Silmittömän säikähdyksen vallassa juoksivat näkijät Heikkilän tupaan, eivätkä Nikulan Aliina ja Ihanterin Oskari uskaltaneet lähteä pois ennenkuin aamun alkaessa valeta. Taikka Ihanterin Oskari olisi kyllä uskaltanut, mutta hän sanoi tahtovansa saattaa Nikulan Aliinan vahingoittumattomana kotiinsa.
Väkeä keräytyi suutari Pikisen mökille. Niin oli kuin kerrottiin. Pikisestä ei ollut enää muuta näkemistä kuin lakki, ja siitäkin tuntui leviävän ikäänkuin jonkinlainen lievä tulikiven tuoksu. Arvaahan sen!
Silloin kuului jostakin surkeaa liikutusta, ja akat läiskähdyttivät käsiään yhteen ja huusivat:
— Se on Pikisen ääni!
Suutari löytyi kaivosta, mihin hän oli viime yönä hypännyt tulista käärmettä pakoon ja missä oli onneksi vettä vain hänen vyötäisiinsä asti.
Mutta omin voimin ei hän päässyt kaivosta ylös, ja kohmeissaan hän oli, kun hänet sieltä nostettiin.
Suutari on nyt tehnyt parannuksen ja on kylän mieltäkiinnittävin persoonallisuus, sillä hän on ainoa henkilö, jota paholainen itse on tulisen käärmeen haamussa suvainnut hätyyttää.
Jokainen tahtoo suutarin omasta suusta kuulla kertomuksen hänen ennenkuulumattomasta seikkailustaan.
Ja suutari on katsonut parhaaksi jättää mainitsematta sen huomion, minkä hän jo kaivossa värjötellessään oli tehnyt.
Että nimittäin pirtupullo oli mennyt hänen takataskussaan rikki ja valunut pitkin housunlahketta tielle hänen juostessaan.
Otaksutaan johonkin paikkaan maapallolla tasavalta, ja siihen tasavaltaan pääkaupunki ja siihen pääkaupunkiin eräs virasto ja siihen virastoon päällikkö.
Otaksutaan vielä, että tämä päällikkö on niinsanottu toimen mies. Paljon hän hyppää ja häärää kotimaassa ja ulkomaillakin, eduskunnissa ja komiteoissa ja valiokunnissakin. Välistä käy hän kaikessa kiireessä omassa virastossaankin, arvatenkin katsomassa, onko se vielä entisessä huoneistossaan.
Ja varjele, ellei silloin ole päällikön lyijykynä paikallaan päällikön pöydällä!
Tämä kauheus tapahtui kuitenkin tässä eräänä päivänä.
Päällikkö oli tehnyt virastolleen sen kunnian, että oli tullut siinä käymään.
Päällikkö istui pöydän ääressä… äkkiä hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmänsä saivat tuijottavan ilmeen — —.
Päällikön lyijykynä ei ollut pöydällä!
Se oli poissa.
Se oli kadonnut.
Sitä ei ollut missään.
Päällikkö ajatteli, että johan tämä menee vallan mahdottomiin, johan maailma on luiskahtanut raiteiltaan, kun hänen lyijykynänsä on kadonnut pöydältä! Voiko enää mihinkään luottaa?
Päällikkö oli tällä hetkellä kuin harmistunut isä Juppiter.
Päällikkö painoi nappia.
Vahtimestarin kello soi.
Vahtimestari kiiruhti kerkeästi päällikön huoneeseen.
— Kuka on vienyt minun lyijykynäni? kysyi päällikkö kolkosti.
Vahtimestari, syvään kumartaen, selitti, ettei hän tiedä eikä ymmärrä, mihin lyijykynä on voinut kadota. Aamulla, kun hän siivosi päällikön pöydän, oli kynä vielä pöydällä. Kukahan sen nyt kerkesi puhaltaa? Omituisen eriskummallista!
— Hakekaa tänne kynä, se on minun kynäni! sanoi päällikkö järkähtämättömästi.
Vahtimestari meni lähimmän virkamiehen huoneeseen, sillä lähin naapuri joutui ensimmäisenä epäluulon alaiseksi.
— Oletteko käynyt ottamassa lyijykynän päällikön pöydältä? kysyi vahtimestari.
— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.
Vahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän se vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?
Ja vahtimestari katsoi virkamieheen epäluuloisesti ja nuhtelevasti.
Mutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön lyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään on parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.
Sillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja naputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle tuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saaomaa lyijykynäänsä!Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa toisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää! Kuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?
Päällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja vahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön huoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että hän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.
Vahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja puhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään päällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan viatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä näyttäneet tajuavan asiaa.
Mutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari sanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin, mutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.
Ja kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen kimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.
Virkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän olisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä aamuna koko virastossa käynytkään!
Silloin läiskäytti vahtimestari kämmenellä otsaansa ja huudahti:
— Sehän on totta!
Sitten juoksi hän lähimpään paperikauppaan ja osti päällikölle uuden lyijykynän.
Oli pakkanen.
Henget höyrysivät, ihmisten, hevosten ja koirien henget. Jos olisi ollut kissoja liikkeellä, olisivat niidenkin henget höyrynneet. Mutta Helsingin kaduilla ei juuri näe kissoja. Ehkä pitävät koirat siitä huolen.
Raitiovaunujen pyörät kirskuivat jääkylmillä kiskoilla.
Erottajalla oleva lämpömittari oli tullut mielenhäiriöön ja osoitti lämmintä 40 ast. Cels.
Ihmiset riensivät kaikki eteenpäin jalkaisin, autoilla, raitiovaunuilla, jotkut hevosillakin kylmän kontistuttamine, puoleksi turtuneine ajureineen. Torvet puhalsivat, kellot soivat, liikennepoliisit tekivät eleitä kuin kansanpuhujat.
Maalaiset kuljettivat jäätyneitä kuusikuormiaan.
Joulu oli taas tulossa Helsinkiin.
Kaikki kiiruhtivat myymälöihin sisään ja myymälöistä ulos, molemmat kädet täynnä paketteja. Jos heillä olisi ollut toinen käsivarsipari niinkuin apinoilla, olisi sekin ollut hyvään tarpeeseen.
Ystävämme Juho Pöytyri kulki virran mukana Aleksanterinkadulla. Kun virta pysähtyi jonkin huomiotaherättävämmän näyteikkunan edessä, pysähtyi Pöytyrikin. Kun virta syöksyi sisään myymälän ovesta, meni Pöytyrikin mukana, ja se virta toi hänet taas takaisinkin, mikä oli onneksi Juho Pöytyrille, sillä hänellä ei suinkaan ollut aikaa enempää kuin haluakaan jäädä myymälään sen sulkemiseen saakka, jolloin liikkeen omistaja kyllä olisi pitänyt huolta hänen ulospääsystään.
Tuttavat tervehtivät toisiaan kiireesti ja kysyivät, mitä muuta kuuluu ja kuinka pikku rouva ja viehättävät lapset jaksavat ja miltä aamu tuntui eilisiltaisen johtokunnankokouksen jälkeen. Ja sitten he valittivat molemmin puolin, että kun on niin kiire — jouluostoksillahan tässä ollaan — ja terve nyt sitten vain ja hyvää joulua!
Ja tuttavat riensivät kumpikin kiireesti taholleen, iloiten siitä, että tuostakin pääsi eroon, kunnes seuraava tuttava tuli vastaan, ja se taas aiheutti uuden pysähdyksen, ellei ennättänyt ajoissa kääntää katsettaan toisaanne.
Illan musta vaippa levisi ylle suuren kaupungin, missä tuhannet valkoiset ja siniset ja punaiset ja keltaiset ja viheriäiset ja mustat — ei, ei sentään mustat — valot vilkkuivat ja loistivat ja tuikkivat, ja ihmisillä oli yhä suurempi kiire, sillä kaiken muun kiireen lisäksi tuli vielä kiire päivälliselle. Sillä ihmisen täytyy syödä ennen jouluakin. Ja yhä kiivaammin kulki virta pitkin katuja myymälään sisälle ja myymälästä ulos, ja yhä kiivaammaksi kiihtyi siten ystävämme Juho Pöytyrinkin vauhti.
Vaikka hänellä ei ollutkaan kiire päivälliselle.
Hänen kotonaan näet riehui joulusiivous kaikessa kaameudessaan, joten minkäänlaisesta varsinaisesta ja säännöllisestä päivällisestä ei voinut olla puhettakaan. Juho Pöytyri tiesi vallan hyvin, että niin kiihkeästi kuin häntä joskus odotettiinkin kotiin — eräissä tapauksissa, joissa Pöytyri ei ollenkaan olisi välittänyt niin innokkaasta ikävöimisestä, vaikka se tavallaan saattoikin jollakin tavoin olla mairittelevaa hänen miehiselle itsetunnolleen — niin yhtä vähän hänestä välitettiin joulusiivouksen myrskyisenä, yhteiskuntaa kumoavana aikana. Ja hän oli erinomaisen selvillä siitä, että näkkileipä, margariini, rosolli ja se eilinen silakkalaatikko, jonka tarpeen tullen ennätti parissa minuutissa lämmittää haaleaksi kaasuhellalla, kerkisivät odottamaan kaikessa rauhassa ruokakomerossa keittiön koillisnurkassa eivätkä arvattavasti ikävöineet häntä paljon enempää kuin perheensä, palveleva hengettärensä ja apumuijakaan.
Juho Pöytyrillä oli kuitenkin toinenkin syy, minkä vuoksi hän ei voinut vielä lähteä verta hyytävän kylmiltä kaduilta kotoisen keskuslämpöpatterinsa ääreen.
Hänellä oli vain tämä ilta aikaa tehdä joululahjaostokset, ja se urakka oli hänellä vielä suorittamatta. Vain pari, päällystakin taskuun hyvän mukavasti mahtuvaa pikku pakettia hänellä oli, eikä niissä paketeissa suinkaan ollut timanttisia korvarenkaita eikä kultaisia rannerenkaita.
Sillä Juho Pöytyri on tänä syksynä —paitsi muuta— maksanut säännölliseen tapaansa kunnallisverojen ensi neljänneksen, samojen verojen toisen neljänneksen, sanottujen verojen kolmannen neljänneksen ja vielämainittujen verojen neljännen neljänneksen. Viidettä neljännestä ei, kumma kyllä, tullut, mutta Juho olisi kyllä mieluummin ottanut senkin vastaan kuin sen sijaan esittäytyneen valtionveron ensi puolikkaan, joka oli paljon suurempi kuin kunnallisverojen neljännes. Mutta onpa hänellä kuitenkin odottamassa pieni lohdutus tulevaisuudessa: kun valtionveron toinen puolikas helmikuussa lankeaa maksettavaksi, on se kokonaista markkaa pienempi kuin edellinen puolikas. Se näkyy selvästi verokuitista.
Juho oli laatinut kotonaan listan, jossa oli välttämättömimmät joululahjat välttämättömimmille henkilöille, vaimoille — tosinhan hänellä niitä oli vain yksi — lapsille, anopille, kälyille, tädeille — niitä oli neljä, kaikki ihan välttämättömiä — ja niin edespäin. Ja Juho oli kirjoittanut jokaisen nimen kohdalle tavaran nimen, jopa useampienkin tavaroitten nimet, ja kun hän ensimmäisessä paikassa kysyi naisten käsilaukun hintaa, niin hän huokasi, ja kun hän kysyi sitä toisessa paikassa, niin hän ähkäisi, ja kolmannessa paikassa hän voihkaisi.
Kysyessään nahkakauluksen hintaa pyörtyi hän myyjäneidin syliin. Neiti oli onneksi vahva ja roteva, paljon rotevampi ja ennen kaikkea vahvempi kuin Juho. Hän kantoi Juhon varastohuoneeseen, missä Juho Pöytyri virvoitettiin henkiin kahdella lasillisella vesijohtovettä, joista toinen kaadettiin hänen suuhunsa ja toinen hänen päähänsä. Osa siitä valui sitäpaitsi kauluksen aukosta paidan ja ihon väliin, ja se osa hänet sitten lopullisesti herätti.
Hra Juho Pöytyri käveli horjuen ulos turkiskaupasta rotevan neidin ja liikkeen johtajan saatellessa häntä kumpikin puolellansa katuovelle ja pyytäessä häntä ottamaan auton ja ajamaan kotiinsa.
Sitten hän, pakkasen hyväillessä äsken kostutettuja kasvoja ja kiharoita, virkistyi lopullisesti ja lähti juoksemaan ja juoksi lähimpään kahvilaan ja istuutui lähimpään pöytään ja ryhtyi raastamaan kiharoitaan, joista jäähileet hiljaa, mutta sointuvasti helisten putoilivat pöydän marmoripäällykselle, ja raastoi sitten muistilistan päällystakinsa ulkotaskusta ja lyijykynän liivintaskustaan ja lompakkonsa sisätakkinsa povitaskusta ja laski rahansa varmuuden vuoksi kolmeen kertaan ja epähuomiossa vielä neljännenkin kerran, saaden aina lopputulokseksi saman summan.
Sitten pyyhki Juho Pöytyri, raakalaismainen ilme kasvoillaan, muistilistastaan naisen käsilaukun ja nahkakauluksen ja teatterikiikarin ja kideradion ja kaksi tätiä — viimeksimainittu toimenpide pöyristytti kuitenkin häntä itseäänkin, niin että hän vähän rauhoituttuaan kirjoitti tädit takaisin, vieläpä alleviivasikin heidät kuin anteeksipyynnöksi — ja sitten lähti Juho Pöytyri mitään tilaamatta taas ulos kylmään, rahaa vaativaan maailmaan ja juoksi myymälään sisään ja myymälästä ulos noin tunnin ajan ja juoksi sitten takaisin kahvilaan, jolloin tarjoilijatar heti kiiruhti hänen luokseen, ettei hän ennättäisi hävitä käsistä niinkuin viime kerralla, ja otti häneltä tilauksen. Juho tilasi vain kahvin ilman leipää…
Sitten raastoi hän hammasta purren muistilistan taskustaan ja pyyhki nyt armotta pois kaikki neljä tätiä ja kauhistui hengessä, mutta pysyi sittenkin päätöksessään ja päätti pahimman varalta hankkia itselleen hermolääkäriltä todistuksen, ettei hän aika ajoin varsinkaan joulun edellä ole syyntakeinen.
Vielä laski hän rahansa, mikä toimenpide näkyi rauhoittavasti vaikuttavan kahvilaneitiin, minkä jälkeen hän kirjoitti uuden listan, koska entinen oli surkeasti töhritty ja rutistettu, kirjoitti siihen myöskin uudet ostokset, ja lähti taas juoksemaan puodista toiseen ja juoksi puolen tunnin kuluttua takaisin kahvilaan ja repi koko muistilistansa palasiksi ja loi hirveän silmäyksen kahvilaneitiin, kun tämä yritti taas lähestyä häntä.
Ja ystävämme Juho Pöytyri repäisi kolmannen lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen vain joululahjojen saajien nimet ja iän ja sukupuolen sekä sen summan — meistä ei ole hienotunteista mainita sen suuruutta — mikä hänen lompakossaan oli, ja lähti jälleen vaeltamaan kärsimysten polkua ja tallusteli korvat palellen suureen tavarataloon ja pidätti siellä ensimmäisen tapaamansa myyjäneidin ja tunnusti hänelle rakkautensa ja itki ja ojensi hänen toiseen käteensä muistilistan ja toiseen käteensä lompakkonsa ja tuijotti neitiin mielipuolen tavoin ja sanoi neidin olevan persoonallisesti edesvastuussa tapahtumaan tulevasta onnettomuudesta, ellei neiti ota järjestääkseen tätä asiaa, ja suuteli neidin sormenpäitä — minkä johdosta neiti sai muistutuksen osastopäälliköltään — ja kostutti neidin kätöset kyynelillään.
Asia oli puolen tunnin kuluttua järjestetty Juho Pöytyrin suureksi tyytyväisyydeksi, minkä johdosta Juho Pöytyri itsekkäänä ja epäjohdonmukaisena peruutti heti rakkaudentunnustuksensa, mutta lausui kuitenkin neidille suuret kiitokset ja parhaimmat hyvän joulun toivotukset.
— Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus.
Tämä huomautus oli sanottu noin vain ylimalkaan, mutta me otimme sen itseemme.
Me olimme näet tulleet viimeksi sisään raitiovaunuun.
Jokaisen, joka tulee viimeksi sisään raitiovaunuun, on suljettava ovi.
Nousimme siis ylös ja vetäisimme oven kiinni.
Emme puhuneet mitään, teimme sen rauhallisesti, mutta uskoimme jokaisen puolueettoman tarkastajan huomaavan, että meillä oli hienompi ja kiiltävämpi turkinkaulus kuin tuolla huomauttajalla. Niinkuin meillä olikin.
Raitiovaunu lähti Ylioppilastalolta Etu-Töölöön.
Ihmiset istuivat ja palelivat. Kylmä oli. Pakkanen syöksyi sisään. Istuimme oven vieressä. Heikinkadulle käännyttäessä hyppäsi vaunuun eräs noin 53-vuotias rouva — hän oli laiha ja vilkas ja jätti siis oven auki.
— Ovi kiinni! huusi eräs noin 60-vuotias herra, joka istui vaunun etuosassa.
Paiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja ajattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä, että esiinnymme ovenvartijana.
Samassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri sen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään vaunuun.
Hän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja hyökkäsi ovelle.
Ovi ei tullut auki.
Koska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska olemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut, jotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.
Se ei tullut auki.
Neiti — jos se sitten oli neiti… mahdollisesti oli hän helsinkiläinen jazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista — nyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.
Se ei tullut auki.
Ajopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä.Se lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousiHankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.
Oikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi avata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein. Ihmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme, tavallaan, vain ihminen.
Kiiltäväkauluksinen herra oli ainoa, joka ei hymyillyt, vaikka asia koski häntä itseään. Tämä todisti, ettei hän ymmärtänyt, että »huumorin taju on henkevyyden puntari». Hän puhisi ja riuhtoi ovea ja vilkaisi meihin sen näköisenä kuin olisimeidänpitänyt se hänelle avata.
Koska raitiotieyhtiö ei ole palkannut meitä avaajaksi, niin istuimme rauhallisesti, ja vaunu tuli sillan yli Nervanderinkadun kulmaan.
Siinä yritti useita ulos ja vielä useampia sisään.
Turhaa.
Oli pakkanen, ja ovi pysyi kiinni.
On hyvä, että ovet pysyvät kiinni pakkasella.
Konduktööri riuhtoi ovea ja irvisti ikeniään.
Se ei häntä kaunistanut, sillä hän oli nainen.
Istujat hymyilivät.
Silloin nousi jättiläinen.
Hän oli eräitä metrejä pitkä ja muutamia kyynäriä leveä, ja oli hän istunut ihan vieressämme, vaikka emme ollut häntä huomannut. Hän oli ollut liian suuri, kiinnittääkseen huomiotamme.
Hän hymähti, nousi ylös jättiläismäiseen pituuteensa, levitti vähän hartioitaan ja tempaisi oven puolikkaita.
Ne, jotka olivat nousseet istualtaan, putosivat takaisin istumaan.
Koko vaunu tärähti. Tuntui kuin olisi koko Etu-Töölö tärähtänyt.
Ainoa, joka ei erikoisemmin tärähtänyt, oli vaunun ovi.
Se vain rämähti, mutta pysyi suljettuna.
Goljat yritti toisen kerran ja palasi sulkeutuneen näköisenä sitten takaisin, kun punaposkinen naiskonduktöörikin, joka seisoi takasillalla, oli turhaan ponnistanut voimansa ja naisellisuutensa.
Nervanderinkadulla teimme kaikki, koko vaunu, lukuunottamatta erästä pientä, heikon ja pelästyneen näköistä miestä, hyökkäyksen ovea vastaan.
Kun se ei mitään vaikuttanut, alistuimme kohtaloomme ja päätimme ajaa ympäri niin kauan kuin sähköä ja linjaa riittää.
Museokadun kulmassa nousi se pieni, mitätön mies ylös, avasi oven ja astui ulos vaunusta.
Hän vain painoi polvellaan oven oikeanpuolista alapuolikasta ja astui sitten ulos.
Se oli oikeastaan jollakin tavoin hävyttömästi tehty häneltä.
Päivät ovat pitenemässä. Valon valta on voittamassa. Ihmiset tulevat taas rohkeammiksi. Niin kirjoittaja kuin toivottavasti lukijakin. Rohkenemme siis tarjota lukijalle pienen kummitusjutun. Se on tosi, niinkuin moni muukin kummitusjuttu, ja se osoittaa jälleen osaltaan oikeaksi Shakespearen tunnetuksi tekemän väitteen, että taivaan ja maan välillä voi tapahtua yhtä ja toista, mikä tekee oudon vaikutuksen myöskin tietoviisaisiin.
Eräässä hotellissa oli tuonnottain tapahtunut kaamea, surullinen verinäytelmä. Kaikki lehdet olivat siitä kertoneet, ja miehet olivat tulleet totisiksi ja naiset pyyhkineet silmiään. Maailmassa on niin paljon surullista ja synkkää. Siitä syystä on hyvä koettaa kaivaa esille asioista myöskin niiden keveämmät puolet.
Eräs matkustavainen laajasta, sanomalehtiä tilaavasta maakunnasta oli saapunut kaupunkiin, ja asemalla hän käski ajurin ajaa tuttuun hotelliin.
Käskyä antaessaan ei hän ajatellut mitään erikoista. Nousi vain nuorekkaasti rekeen, heilautti kapsäkin viereensä ja sanoi osoitteen. Ajuri maiskautti partaisia huuliaan, nykäisi ohjaksista ja ajoi määräpaikkaan.
Hotellissa oli alhaalla vastassa tuttu ovenvartija, joka ojensi vieraskirjan ja valmiiksi 2 mk 75 pennin mustepulloon kastetun kynän, ilmoittaen samalla, että huone nro se ja se on vapaana.
Matkustajamme kirjoitti nimensä, ojensi kapsäkkinsä passaripojalle ja astui hissiin, missä hänet kohotettiin asianomaiseen kerrokseen.
Hänen päästyään huoneeseensa ja asetuttuaan taloksi tuli sisälle tuttu siivoojatar vaihtamaan puhtaita pyyhinliinoja, sillä edellinen asukas oli juuri lähtenyt asemalle, ja silloin muisti matkustajamme, että tämähän on sama hotelli, missä se tunnettu murhenäytelmä oli muutama viikko aikaisemmin tapahtunut.
Matkustavainen kysyi tytöltä, missä huoneessa tuo kamala tapaus oli sattunut, ja tyttö vastasi rehellisesti, että kyllä se sattui juuri tässä samassa huoneessa. Sen tähden ei kukaan kernaasti haluakaan asettua siihen asumaan, mutta nyt, kun ei muita huoneita ollut vapaana, oli täytynyt…
No, matkustaja naurahti, että mitäs siitä. Ei hän pelkää. Kummituksia ei ole olemassakaan, sellaiset jutut ovat lastentyttöjen loruja j.n.e. Siivoojatar myönsi, että niinhän ne tietysti ovat, mutta ihmiset ovat valitettavasti vieläkin niin taikauskoisia.
Matkustaja peseytyi, muutti puhtaan kauluksen ja lähti kaupungille asioilleen.
Kello oli noin 10 illalla, ehkä vähän enemmänkin, kun matkustaja palasi huoneeseensa. Siellä vallitsi outo, painostava hiljaisuus, ja kun matkustaja oli riisunut yltään ja asettunut yöpuulleen, muisti hän äkkiä, että tässä huoneessa se kaamea murhenäytelmä siis oli näytelty.
Koko tapaus oli heti ilmielävänä hänen silmissään. Olihan se ollut sanomalehdissä niin tarkkaan kuvattu. Tuossa on se sohva, jolla ruumis makasi, ja lattiasta näkyy selvästi, että sitä on tuosta kohden erityisen kovasti pesty.
Ja tuo outo hiljaisuus…
Matkustaja ajatteli, että olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi saanut jonkin toisen huoneen. Kuinka mahtanee nukkuminen luonnistua? Tietysti ei hän pelkää — eihän tässä ole mitään pelkäämistä! — mutta kumminkin…
Onhan joka ihmisellä hermot. —
Matkustajamme sammutti kirkkaan kattolampun, väänsi yöpöydällä olevan pienen, vihreän verhon soveliaasti varjostaman pöytälampun palamaan, kömpi sänkyyn ja alkoi lukea kadulta ostamaansa lehteä.
Hiljaisuus vallitsi.
Lehti vain silloin tällöin vähän rasahteli.
— Huomenna tulee… huomenna tulee…
Matkustavainen säpsähti.
Kolkko hiljaisuus vallitsi murhenäytelmähuoneessa.
Mutta hiljaisuuden läpi kuului omituinen, hillitty, salaperäinen mutina:
— Huomenna tulee… huomenna tulee…
Siinä oli jotakin uhkaavaa.
— Huomenna tulee…
— Hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Olenko minä pelkuri? Pötyä! Ei kummituksia ole olemassakaan.
— Huomenna tulee, huomenna tulee…
— Minun täytyy koettaa nukkua, ajatteli matkustavainen, pudotti lehden permannolle, väänsi yölampun sammuksiin, kääntyi seinään päin ja ummisti silmänsä.
Mutta silloin näki hän sielunsa silmäparin edessä tuon verisen ruumiin, verilätäkön lattialla — kaikki.
Ja pimeydestä kuuluiaivan selvästimutina:
— Huomenna tulee, huomenna tulee!
Kylmä hiki kohosi otsalle.
Matkustavainen ei voinut sille mitään. Hänentäytyi, hieman vapisevin käsin, vääntää lamppuun valo. Ja silmät pystyssä tuijotti hän sohvaan.
Se oli luonnollisesti tyhjä.
Hän ei uskaltanut enää sammuttaa tulta. Hänen hermonsa olivat kiihdyksissä. Mutta hän oli väsynyt, ja vihdoin hän nukahti.
Keskiyöllä hän heräsi hetkiseksi. Yölampun himmeä valo loisti pöydältä, ja hämäryydestä kuului katkeamaton:
— Huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna…
Vihdoin hän taas nukahti.
Aamulla, kun hänelle tuotiin kahvi huoneeseen, tuttu edeskäypä kysyi, kuinka vieras oli nukkunut.
Silloin vieras suoraan sanoi, ettei hän halua nukkua toista yötä tässä huoneessa. Jos ei hänelle voida antaa toista huonetta, niin hän muuttaa toiseen hotelliin. Koko yön oli näet kaikunut hänen korvissaan: »huomenna tulee, huomenna tulee…»
Silloin naurahti edeskäypä ja sanoi, että eikö muuta? Tuossa viereisessä huoneessa on eräs henkilö, joka käy saamassa hoitoa semmoisessa sykoperateuttisessa — vai mikä se on? — laitoksessa, missä potilaita parannetaan uskon avulla, ja jonka hoidokkien täytyy alituiseen toistaa samaa lausetta. Ja tällä potilaalla on kova vatsa…