The Project Gutenberg eBook ofValittuja pakinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valittuja pakinoitaAuthor: Ilmari KivinenRelease date: August 13, 2024 [eBook #74249]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1928Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA PAKINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valittuja pakinoitaAuthor: Ilmari KivinenRelease date: August 13, 2024 [eBook #74249]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1928Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Valittuja pakinoita
Author: Ilmari Kivinen
Author: Ilmari Kivinen
Release date: August 13, 2024 [eBook #74249]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1928
Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA PAKINOITA ***
Kirj.
Tiitus [Ilmari Kivinen]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.
HerätyskelloViikko parasta heinäntekoaikaaKengänkorkoRaitiovaunussaJoulurauhaJääkarhuista, valaskaloista ja Helsingin juopoistaKun korvat humisvatKirjeKesäksi maalleViaton pilaPappa raukka!AnjovispurkkiYllätysMansikka-aikanaMoottoriRatkaisun edelläOnnistunut kepponenKotiintuloIlmiantoKirjakaappiKertomus miehestä, joka toi rahaa hra I. YksityiselleNimipäiväkukkaTaidetta koteihinJohn W. Ovelan joulukepponenJoulupukin elämysTinaa valaessaOmpeluseurassaHäkämyrkytysUllakkovarkaudetTäti Dorotean lähtöYstävämme SigismundOvikauppaaKesälläUistinta soutamassaJuhannuskokkoSurullinen kertomus Esko Tuiterin kitkatulestaAvutonnaUusi syyshattuKadonnut lukkoLöytyiJoulusiivousKohtalon iskuAnopin hampaatTiilikaisen matka-arkkuSkandaaliHississäKadonnut lapsenhoitajaWäxjön tornikelloN.s. hätähousuLyhyenläntä syysromaaniToisten silmilläLakkasi nikottamastaHerra Kannusen juustoIloinen yllätysPetollinen lankkuRatavartijan puhelinSonni ja herraHellenismiäErehdys ja selitysVieraitaKertomus suutarista ja tulisesta käärmeestäByrokraatin lyijykynäJouluostoksillaPakkasella»Huomenna tulee, huomenna tulee…»SaaristossaSyksyn kokko, synkkä iltaIlmaiseksiHyvillä onkipaikoillaMuuttopäivänä
Hra konttoriapulainen Sopu Sammal on illan virkku, mutta aamun torkku, mikä tapa, niinkuin tiedetään, olisi omiaan hävittämään Sopu Sammalen talon, jos hänellä sellainen olisi. Mutta vaikka ei hänellä onneksi taloa olekaan, on hänen aamu-unisuutensa tuottanut hänelle ikävyyksiä useita kertoja sekä pakottanut hänet joka aamu henki kurkussa juoksemaan halki kaupungin, mistä huolimatta hän on saanut konttoripäälliköltään kolme vakavaa muistutusta liiallisesta ja usein toistuvasta myöhästymisestään, ja neljännellä kerralla käskettiin hänet korkeimpaan paikkaan, liikkeen johtajan eteen.
Johtaja väänsi päätä ja murti suuta ja oli ylimalkaan harmistunut, ja hra konttoriapulainen Sopu Sammal näytti masentuneelta mieheltä eikä tahtonut kieltää vikojaan, mutta oli kuitenkin taipuvainen lykkäämään syyn vähävaraisuutensa niskoille, kun ei hänellä ollut rahaa ostaa uutta herätyskelloa, ja entinen on jo ammoin ollut auttamattomasti loppuunkulunut.
Johtaja antoi Sopu Sammalelle 50 mkn tilapäisen apurahan herätyskellon ostamista varten, ja konttoriajan päätyttyä meni hra Sammal matkan varrella olevaan kellokauppaan ja osti sieltä keskinkertaisen herätyskellon summalla, jolla hän ennen sotaa olisi saanut tusinan herätyskelloja.
Illalla asetti Sopu Sammal herätyskellon soimaan klo 7 aamulla, ja nukkui sitten klo puoli 9:ään aamulla. Tätä aikaa osoitti hänen taskukellonsa. Herätyskello osoitti levollisesti klo kahta yöllä. Se oli nimittäin pysähtynyt, vaikka Sopu Sammal oli sen illalla vetänyt kaikista nastoista, mitä hän kellon takaseinästä löysi.
Sopu Sammal kirosi kellon ja ravisteli sitä, mutta se oli tunteeton ja välinpitämätön molemmille menettelytavoille, ja sitten alkoi hän pukeutua kiireesti ja otti kellon kainaloonsa ja juoksi ohimennessään kellokauppaan ja käski laittaa kellon kuntoon iltaan mennessä, ja saapui tavan mukaan myöhästyneenä konttoriinsa.
Iltapäivällä kotiin palatessaan saikin hän kellonsa takaisin, ja ajantietoammattilainen vakuutti sen nyt käyvän. Sopu Sammal uskoi ja kiitti, saapui kotiinsa, vietti loppuillan lukemalla Monte Kriston kreiviä, uutta painosta ja suomennosta, asettaen kellon herättämään hänet klo 7 aamulla, veti vielä varmuuden vuoksi kaikki kellon takalistossa olevat vetopaikat, ja nukkui sitten hänelle ominaiseen sikeään uneensa.
Hän heräsi hirvittävään melskeeseen ja toinnuttuaan hiukan unenpöpperöstään, huomasi herättäjäkellonsa ryhtyneen virantoimitukseensa. Kellon ääntä vastaan ei Sopu Sammalella ollut mitään muistuttamista, mutta sitä enemmän tuntui siihen olevan aihetta hänen naapureillaan, jotka ilmaisivat tunteensa jyskyttämällä sekä itä- että länsipuolella olevaan seinään nyrkeillään, kun taas yläpuolella asuvat kolisuttivat Sopu Sammalen huoneen kattoa jollakin esineellä, mikä synnyttämiensä ääniaaltojen laadusta päättäen tuntui olevan hiilihanko.
Sopu Sammal väänteli kellon nappuloita, saadakseen sen lakkaamaan hälytyksestään, mutta kun se ei tehnyt tähän koneeseen mitään vaikutusta, kätki hän laitoksen sänkyynsä, tyynyjen ja peitteiden alle, mistä sen ääni sitten kuului hillitymmin, mutta kuitenkin vielä selvästi.
Sopu Sammal alkoi hitaasti pukeutua, huomaten silloin, että kaikki kadun toisella puolen olevan talon ikkunat olivat pimeinä. Silloin katsoi hän taskukelloaan ja näki sen olevan neljännestä vaille 3. Hän kaivoi sitten esille herätyskellon, joka tuntui kuluttaneen äänivaransa loppuun. Se oli kymmentä vaille 3.
Sopu Sammal ei uskaltanut ruveta enää nukkumaan, vaan pukeutui ja pesi kasvonsa jääkylmällä vedellä, alkaen sitten lukea Monte Kriston kreiviä.
Aamulla konttoriin mennessään vei hän taas kellon siihen liikkeeseen, josta hän sen oli ostanut. Sopu Sammal käytti tilaisuutta lausuakseen halveksimisensa, ja kelloseppä lausui — tarkoittaen herätyskelloa — että »p—kos sitä sitten vaivaa?»
Sopu Sammal ei sinä aamuna myöhästynyt konttorista, mutta hän oli koko päivän niin uninen ja tohelona, että konttoripäällikkö luuli hänen alkaneen viettää epäsäännöllistä elämää ja lausui yleisiä mietelmiä kieltolain tinkimättömän noudattamisen moraalisesta ja taloudellisesta merkityksestä.
Iltapäivällä sanoi kelloseppä »koettaneensa uutta konstia», ja antoi herätyskellon Sopu Sammalelle salaperäisen, mutta varman näköisenä. Herätyskellolla oli myöskin uudet konstit, sillä se alkoi kileästi soida jo kotimatkalla. Hätääntynyt Sopu Sammal lähti juoksemaan, herättäen siten vielä suurempaa huomiota katu yleisön kaikille tällaisille vaikutelmille herkissä piireissä.
Kotona työskenteli Sopu Sammal noin tunnin herätyskellokokeilijana. Tulos oli kuitenkin aina sama: kello soi heti, kun sen soittolaitos oli vedetty.
Sopu Sammal paiskasi lopuksi herätyskellon permantoon. Kun ei hän sen päällä hyppimällä saanut sitä tarpeeksi litteäksi, niin otti hän vasaran, onnistuen melkoista paremmin. Sitten avasi hän ikkunan ja heitti ent. herätyskellon jäännökset ulos ikkunasta. Epähuomiossa heitti hän vasarankin samaa tietä, mutta sekin oli nyt oikeastaan yhdentekevää, koska vasara kerran oli täyttänyt tehtävänsä.
Sitten meni hän soittamaan erään naapuriherrasväen ovikelloa ja pyysi saada, puhutella herrasväen palvelijatarta.
Sopu Sammal sai palvelijattaren lupaamaan käydä joka arkiaamu herättämässä Sopu Sammalen.
Ja kun tyttö oli nuori ja hyvin muodostunut ja punaposkinen, niin pyöritteli hra Sammal jonkin aikaa hieman epäröiden lakkia kädessään ja lisäsi sitten, että jos neiti puoli vuotta hoitaa tehtävänsä säntillisesti, niin on hän valmis mielihyvällä menemään vihille neidin kanssa.
(Muistiinpanoja.)
Lauantaina.
Olen ollut kylpemässä Alitalon ukon kanssa. Sitä ei uskoisi niin laihaksi, kun näkee sen vaatteet päällä. Kaikki kylkiluut voi lukea. Ukko sanoi, että jos hänellä olisi insinöörin lihat, niin hän lähtisi heti akan ottoon. Se on leskimies, se ukko. Se on sanonut minua insinööriksi siitä lähtien, kun korjasin sen puhelimen, niin että sillä taas kuulee. Se olikin helposti korjattu: kopautin kuulotorvea pari kertaa seinään.
Ukko sanoi, että olisi se akka hyvä siinäkin suhteessa olemassa, että olisi lisäväkeä heinänteossa.
Maanantaina pitäisi alettaman.
Illalla istuttiin kuistilla ja luettiin lehtiä. Ei niissä ollut mitään erikoista.
Sunnuntaina.
Iltapäivällä keräytyi lounaiselle taivaalle pilviä. Ukko sanoi, että hyvä olisi, jos sataisi. Minä sanoin, että entäs heinätys? Ukko vastasi, ettei se sade heinäaikanakaan pahaksi ole. Kyllä kesä märkänsä kuivattaa.
Ukko sanoi lähtevänsä yöksi niittokonetta ajamaan.
Maanantaina.
Ukko on ajanut puolen yötä niittokonetta sadetakki yllään, ja nukkui sitten kymmeneen aamulla. Herättyään ukko sanoi, että tämä on niinkuin vanhaan hyvään aikaan: yöt sataa ja päivät poutaa pitää. Kelpaa silloin taloa asua.
Olikin aamupäivällä päivänpaistetta muutama tunti. Klo 1 i.p. lähti kaikki väki luokoa kääntelemään, illalla nostetaan keppeihin ja yöllä aikoo ukko ajaa niittokonetta.
Klo 1/2 2 juoksi väki kiireesti pois heinäpellolta. Akkaväellä oli hameet korvissa. Se oli vähän hassun näköistä, etenkin kun useimmilla oli vain yksi hame.
Tiistaina.
Ukko ei ollut viime yönä niittokonetta ajamassa. Aamupäivällä karisteltiin enimpiä vesiä niitoksesta, ja uutta alkoi tulla kahdeltatoista.
Ukko sanoi illalla, että nyt on jo tullut senverran vettä, että se kyllä riittää kasvullisuuden puolesta. Huomenna täytyy ruveta heinäntekoon oikein olan takaa.
Keskiviikkona.
Viime yönä ei satanutkaan. Ukko ajoi niittokonetta neljättä tuntia.
Taivas oli kauttaaltaan harmaassa pilvessä. Tihkusadetta pitkin päivää. Ukko sanoi, että kuusi vuotta takaperin oli samalla tavalla, että kun heinäntekoaikaan alkoi maanantaita vasten yöllä sataa, niin sateli sitten torstaiaamuun asti, ennenkuin selkeni.
Torstaina.
Yöllä satoi neljään asti. Sitten alkoivat pilvet hajaantua. Aamupäivällä oli kuumaa ja paahteista. Klo 3 i.p. oli puolet heinistä saatu keppeihin, kun ukonilma nousi. Minä laskin 42 salamaa.
Ukko sanoi, että nyt tästä viimeinkin päästiin selville vesille, kun tuo ukkonen puhdisti ilman. Ensi yönä voi jo ajaa taas niittokonetta.
Illalla vallitsi luonnossa ihmeellinen kirkkaus ja raikkaus. Luomakunta oli kuin pahasta unesta herännyt.
Perjantaina.
Ukolle tuli viime yönä kiire lähtö heinäpellolta. Niittokone on vaarallinen naapuri silloin, kun salamat ihan korvissa suhisevat.
Lyhyitä, rajuja kuurosateita pitkin päivää. Niittokone on tuotu vajaan.
Ukko sanoi lähtevänsä huomenna kirkolle rippikirjoitukseen.
Lauantaina.
Ukko lähti puolenpäivän aikaan rippikirjoitukseen.
Taivas on iltapäivällä selkeämistään seljennyt.
Kaikista merkeistä päättäen tulee sunnuntaiksi oikein kaunis ilma.
Kun nyt ei se ukko vain unohtaisi postia tuomatta. Ei ole saatu lehtiä sitten kuin keskiviikkona.
Kesäleski Simo Tuhkapää huomasi, että hänen oikean kenkänsä korko jonkin verran lonksutti.
Simo tarkasti korkoa ja huomasi, että se oli puoleksi irti ja että se siis pitäisi viedä kiinninaulattavaksi, ennenkuin se kokonaan heltiäisi, mutta Simolla oli paljon kiireitä, ja kun kiireet loppuivat, olivat suutarinliikkeet jo kiinni.
Niin se lykkäytyi päivästä päivään, kunnes korko viime maanantaina putosi irti Hakasalmenkadun kulmassa.
Simo murahti äkäisesti itsekseen, kumartui ja otti kengänkoron maasta sekä pisti sen taskuunsa, lähtien hieman ontuen jatkamaan matkaansa.
Aleksanterinkadulla tapasi hän pankinjohtaja Pennisen, joka sanoi, että päivää, herra Tuhkapää, olettekos te loukannut jalkanne?
Simo olisi tietysti voinut sanoa, niinkuin asia on, että ei hänessä ole muuta vikaa kuin että kengänkorko lähti juuri irti, ja että hän senvuoksi vähän ontuu.
Mutta raha-aika on kireä, ja Simon täytyy usein kirjoittaa nimensä poikittain, ja sitäpaitsi on Simo varovainen mies. Hyvin varovainen. Niinkuin hänen asemassaan olevan miehen tuleekin olla.
Silmänräpäyksessä vilahti hänen ajussaan, että jos hän kertoo irtautuneesta kengänkorostaan, niin saattaa se huonontaa hänen luottoaan. Penninen ajattelee, että kylläpä taitavat olla huonot asiat, kun kengätkin ovat niin huonot, että korot tippuvat kadulle. Ja Simo kun oli aikonut pistäytyä huomenna kaupittelemaan erästä paperia Pennisen pankkiin. Sitäpaitsi: onhan aina soveliaampaa vastata myöntävästi pankkimiesten kysymyksiin, etenkin silloin, jos ei siitä mitään vahinkoa ole.
Tähän tulokseen pääseminen, vaikka se on vaatinut meiltä näin monta riviä pitkän selvityksen, ei kuitenkaan vienyt Simolta aikaa kuin noin sekunnin. Simon ajatukset juoksevat välistä hyvin nopeasti.
Simo siis nyykäytti päätään ja myönsi, että loukkautuihan se vähän.
— Nyrjähtikö? kysyi Penninen.
Simo ajatteli, että kun on kerran poikennut totuuden tieltä, niin samapa se, vaikkapa laskettelee valheen latua vähän pitemmänkin matkan. Nyrjähtäminen on kovin vähäpätöinen, jokapäiväinen ja mielenkiinnoton tapaturma. Parempi on mainita sellainen, joka on omiaan herättämään osanottoa. Ei ole koskaan pahitteeksi herättää osanottoa pankkimiehissä.
Tähänkin tulokseen pääseminen vaati Simolta vain sekunnin ajatusaikaa.Hänen aivonsa työskentelivät ihmeteltävästi.
— Loukkautui tuolla asemalla laiturin reunan ja vaununportaan väliin… luiskahdin portaalta ja olin pudota junan alle, mutta pelastuin kuitenkin.
— Vai niin, sanoi Penninen päätään pudistellen. — Täytyy olla hyvin varovainen liikkuvasta junasta hypätessä. Siinä voi helposti menettää henkensä. No, hyvästi nyt!
Simo Tuhkapää tunsi tyytyväisyydellä, että hänen oli onnistunut herättää myötätuntoa Pennisessä, ja päätti kirjoittaa sen huomisen paperin 300 mk suuremmaksi kuin ensin oli aikonut. Olipa oikeastaan hyvä juttu, että irtosi tuo kengänkorko.
Samana iltana istui Penninen muutamain tuttavainsa kera illastamassaGrillissä.
— Minä näin kun yks akka oli päivällä jäädä raitiovaunun alle, kertoi eräs seurasta.
Keskustelu siirtyi hetkiseksi tapaturmiin.
Penninen kertoi, että se Simo Tuhkapääkin oli ollut pudota junan alle.
— Se on tietysti ollut päissään, arveli joku, ja joku toinen sanoi, että se on tainnut ruveta ryyppäämään, ja kolmas, joka oli pankkimies, niinkuin Penninenkin, vaikka eri pankista, lisäsi, että miten lie senkin miehen asiat. Kovin paljon sillä on vekseleitä.
— Jassoo, murahti Penninen.
Ja siihen se asia jäi.
Seuraavana aamuna klo 10.15 tuli Simo Tuhkapää myömään vekseliä Pennisen pankkiin, ja nuori virkailija vei paperin johtokuntaan ja tuli kahden minuutin kuluttua takaisin ja sanoi, että pankki ei valitettavasti voi ostaa sitä. On niin kovin kireä raha-aika…
Simo Tuhkapää käveli ulos ovesta kuin unessa. Hän olisi aivan välttämättömästi tarvinnut rahaa.
Simon olisi ollut sittenkin parempi pysyä totuudessa.
Etenkin kun ei asia koskenut muuta kuin irtautunutta kengän korkoa.
Vaunu tuli Sörnäisten puolelta.
Se oli melkein täynnä.
Konduktööri möi pilettejä.
Eräs ukko, joka näytti olevan maalta ja joka puhui ruotsia ja joka silminnähtävästi oli saapunut tähän Paapelin kaupunkiin siinä lujassa päätöksessä, ettei häntä saada petkutetuksi, mikäli hän voi sen estää, osti myöskin piletin ja maksoi siitä 55 penniä.
Sitten hän puristi piletin lujasti vasempaan ahavoituneeseen kouraansa.
Sitten nousi vaunuun »kontrollööri» ja sanoi matkustavaisille, että olkaa hyvät ja näyttäkää pilettinne.
Matkustajat näyttivät kukin vuorostaan.
— Näyttäkää piletti, sanoi tarkastaja sille ukollekin.
— Ei, sanoi se ukko yksikantaan, mutta varmasti. Kontrollööri kohotti vähän kulmakarvojaan.
— Eikö teillä ole pilettiä?
— On.
— No sitten on teidän se näytettävä.
— En minä näytä, sanoi ukko ja puristi kouransa lujemmin kiinni.
Kontrollööri katsahti vähän hämillään ympärilleen.
Helsinkiläinen raitiotieyleisö hymyili odottavaisesti.
Kontrollööri rykäisi hermostuneesti.
— Krrkh… siinä tapauksessa täytyy teidän lunastaa uusi piletti.
— Ei, sanoi ukko.
Kontrollöörin korvat punoittivat.
Helsinkiläisen raitiotieyleisön silmät loistivat.
— Jaa, muttateidän täytyy!
— Ei.
Kolmen sekunnin pituinen paussi.
Kontrollööri:
— Ettekö kuullut… olkaa hyvä ja lunastakaa piletti.
Ukko:
— Nehej… minä olen ostanut piletin ja maksanut siitä sen, mikä vaadittiin, enkä minä osta uutta pilettiä.
Kontrollööri(viekkaasti):
— Missä se teidän pilettinne sitten on?
Ukko(vielä viekkaammin):
— Se on tuossa kourassa.
Kontrollööri(pyytäväsi):
— No avatkaa sitten se kouranne.
Ukko(ovelasti):
— Enpäs aukaise!
Helsinkiläisen raitiotieyleisön kasvot säteilivät.
Kontrollööri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi sitten:
— Ellette näytä pilettiänne, niin täytyy teidän poistua vaunusta.
Ukko:
— En minä poistu. Minulla on piletti.
On tultu Rautatientorille, aseman kohdalle.
Torilla on poliisi.
Kontrollööri:
— Viimeisen kerran: näytättekö vai ette?
Ukko:
— En.
Kontrollööri viittasi konduktöörille. Konduktööri nykäisi nuorasta.Kello kilahti, ja vaunu pysähtyi.
Kontrollööri:
— Nyt piletti esille tai sitten poliisin luo!
Tämä oli jo vakavaa puhetta. Helsinkiläinen raitiotieyleisökin lakkasi hymyilemästä. Sen kasvoilla kuvastui nyt jännitys.
Ukkokin näytti tulevan totiseksi. Näytti kuin olisi hänellä ollut sisimmässään pieni taistelu.
Mutta hänen suomalainen luontonsa voitti.
Hän ei näyttänyt pilettiään.
Kontrollööri ja ukko astuivat alas vaunusta ja lähtivät rinnakkain kävelemään poliisia kohti. Ukko puristi pilettiä lujasti vasemmassa kourassaan. Hän oli vakavan näköinen, mutta hänen silmistään loisti päättäväisyys, luja päätös olla antamatta pääkaupunkilaisten huiputtaa itseään.
Vaunu lähti liikkeelle. Helsinkiläinen raitioyleisö kurotti kaulojaan ja näki poliisin, kontrollöörin ja ukon muodostavan kolmimiehisen ryhmän.
Mutta sitä ei enää ennätetty nähdä, näyttikö ukko nyt pilettinsä.
Tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun humiseva, kohiseva, koliseva, sähkön räikeässä, häikäilemättömässä valaistuksessa välkkyvä suurkaupunki häipyi jonnekin sinne taakse. Tuntuu kuin olisi viikkoja siitäkin, kun puhkuva, ahdinkoon asti täysi, hikinen ja tupakansavuinen juna meni menojaan pieneltä, yksinäiseltä maaseutuasemalta, jolle se oli muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtynyt melkein kuin armosta, ja jonka se kiiruhti jättämään jälleen omiin oloihinsa sinne pimeän sydänmaan reunaan heti, kun ne muutamat matkustajat, joitten oli tälle asemalle jäätävä, olivat kimssuineen, kamssuineen ehtineet hätäisesti laskeutua autiolle asemasillalle.
Hevonen on alunpitäen ottanut rauhallisen hölkkänsä, jota se näyttää päättäneen olla kiihdyttämättä enempää kuin hiljentämättäkään koko matkalla. Kyytiukko on vaiteliaana polttanut hänelle tarjotun savukkeen, sekä vajonnut sitten syvälle suurin huovikkaisiinsa ja paikattuun lammasnahkaturkkiinsa, jonka kauluksen yli vain hiukan vilkkaa vanhan naapukkalakin ylintä huippua.
Varmaankin nukkuu koko ukko. Mutta nukkukoon. Ketäpä nyt olisi vastaantulijoitakaan.
Ja sitten ei ole maailmassa muuta elollista kuin hölkyttävä hevonen edessäpäin ja yksitoikkoinen, rauhoittava kitinä reen jalasten alla, mustan, läpitunkemattoman metsän soluessa jähmettyneenä, umpimielisenä taaksepäin reen molemmilla puolin ja tummanharmaan taivaan laskeutuessa katoksi puidenlatvojen varaan, niin että on kuin ajaisi pitkässä, hämyisessä tunnelissa.
On kuin olisi kadonnut muu maailma, taikka kuin ei sitä todellisuudessa olisi oikeastaan koskaan ollutkaan muuta kuin joissakin ammoin nähdyissä ja puolittain unohtuneissa unissa, ja kuin ei olisi aikaa olemassa, vaan iankaikkisuuden pitkä, loppumaton, hämärä tunneli ja siinä hölkyttävä hevonen, nukkuva ukko lammasnahkaturkkiinsa uponneena ja ainoa ääni yksitoikkoinen, jotakin vanhaa, vain epäselvästi tajuttavaa satua kertova kitinä reen jalasten alla.
* * * * *
Tunneli on loppunut ja tie laskeutunut hurahtaen ja töksähtäen jäälle, ukko havahtunut, nykäissyt ohjaksista ja nukkunut jälleen, pimeä rantametsä peruutunut taakse, sinne, minne muukin maailma on painunut, ja nyt ei ole muuta kuin aukea jää ja viittatie, jonka viitat äänettöminä vetäytyvät esille pimeästä, yksi kerrallaan, ja siirtyvät yhtä äänettöminä, kumarassa kuin jalkoihinsa katsoen, reen ohi, jäljellepäin.
Jossakin tuolla edessäpäin ja sivuilla, vaikka ei silmä niitä erota, ovat rantametsät, ja niiden takana nukkuu laaja, loppumaton, hiljainen maaseutu jouluyön unta.
Ja nyt tuntuu kuin selviäisi matkustajalle ensi kerran se, minkä hän on tietämättään aina käsittänyt, että tuo nukkuva maaseutu vain on todellisuutta, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta että humiseva, sähkövalossa kimalteleva suurkaupunki on jotakin epätodellista, millä ei ole mitään tekemistä tämän yön, viittatien, laiskasti, puolinukuksissa haaveilevan matkustajan ja kokonukuksissa olevan kyytiukon kanssa.
Kops…
Matkustaja herää. Ukkokin on herännyt ja hoputtaa kuin virkistyneenä hevostaan: no-no-no…
Jäämatka on loppunut. Tie nousee ylös jyrkkää rantapengermää. Ylös päästyä aukenee eteen laaja kyläseutu, ja valojakin vilkahtelee tuolta, täältä.
— Alkavat nousta jo joulukirkkoon, kun on matkaa pari peninkuormaa, selittää ukko. — Jokohan lie se kello missä asti?
Ilma tuntuu leutonevan täällä kylän mailla. Tuntuu savun hajua, ja jossakin liikutaan ovessa.
Jouluyö on lopuillaan. Alkaa olla jo melkein aamua.
Suunnitelmamme näyttää raukeavan. Se on suuresti valitettavaa, sillä se oli hyvänpuoleinen suunnitelma.
Kun oikeusministeriö ehdotti Helsingin yhteiselle raastuvanoikeudelle raastuvanoikeuden 7 ja 8 osaston toiminnan järjestämistä siten, että ne kokoutuisivat vuorotellen ensimmäiselle ja neljännelle poliisiasemalle tuomitsemaan eri poliisiasemille juopumuksesta pidätettyjä henkilöitä, laadimme, neuvoteltuamme asiasta harrastajien kanssa, suunnitelman, joka toteutettuna olisi juhlallisesti ja mieltäylentävästi vaikuttanut pääkaupungin katuelämään sekä ollut samalla voimallisena reklaamina kieltolain ja kovennettujen juopumusrangaistusten puolesta.
Olimme ajatelleet asian järjestettäväksi siten, että poliisikamarista olisi klo 9 aamulla lähtenyt kulkue, lippu ja torvisoittokunta etunenässä, kiertomatkalle poliisiasemalta toiselle, keräämään edellisen yön saaliin ja viemään sen tuomittavaksi. Millä tavalla kanisterit, viinapullot ja rikotut lasit olisi lippuun järjestettävä, se olisi tietysti jätetty taiteilijain sommiteltavaksi.
Sittenkun kaikki putkat olisi saatu tyhjennetyksi ja koko kohmeloväki riveihin järjestetyksi, olisi tämä viinamäen vartiokomppania lipun hulmutessa lähtenyt marssimaan Aleksanterinkatua pitkin ensimmäiselle poliisiasemalle, soittokunnan puhaltaessa tilaisuuteen sopivia marsseja, niinkuin:
»Jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi».
tai:
»Vuonna kuusikymmentäkuus».
taikka:
»Juoppouden valta vankka murretaan».
Me olemme vakuutetut, että tämä pohmeloisten paraati aamulla olisi herättänyt vähintäänkin yhtä ansaittua huomiota kuin sotaväen vahtiparaati keskipäivällä.
Aamukävelyllä olevat helsinkiläiset olisivat mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla tarkastaneet ohimarssivia rivejä ja lausuneet huomautuksiaan:
— Kattos kun Viinatsalolla on vielä olkia selässään!
— Tosa menee Ryypytheimo… se ostikin viime viikolla kokonaisen kanisterin.
— Äiti! Minkätähden isä ei ollut yöllä kotona ja minkätähden hän nyt kulkee noiden setien, kanssa?
— Oi voi, katsokaas Lunkreenia! Sehän on vanha raittiusmies. Niinkös nyt piti hänellekin käymän!
— Hihihi… Kurkiharjun kravatti on kääntynyt niskaan!
— Hei, Ovela! Sulla on väärä jalka… marssi tahdissa!Vasen…Vasen…
Eilisestä lehdestä havaitsimme, että koska raastuvanoikeus on asettunut vastahakoiselle kannalle oikeusministeriön ehdottamaan järjestelyyn nähden, niin täytyy asia järjestää sillä tavalla, että jokaisella poliisiasemalla on aamuisin haastemies valmiina antamaan haasteen raastuvanoikeuden 7 tai 8 osaston istuntoon mieluummin samaksi päiväksi, jolloin pidätetty päästetään suojista pois.
Juhlakulkuettamme ei siis tulisikaan.
Me panemme jyrisevän vastalauseemme. Ja me toivomme yhä, että kulkue voidaan sittenkin tavalla tai toisella järjestää.
Toinen huomattava eilispäivän uutinen on, että valtio ryhtyy metsästämään jääkarhuja ja onkimaan valaskaloja. Valtiolla on sitä varten jo laivakin Petsamossa,Avanceniminen, Aalesundista ostettu moottorikutteri, joka huhtikuussa lähetetään Karhusaareen ja Huippuvuorten länsipuolella oleviin seutuihin.
Koko valkoisen Suomen kansan onnentoivotukset seuraavatAvancea. Me toivotamme sille mahdollisimman paljon jääkarhuja ja mahdollisimman suuria valaskaloja, sen tyylisiä kuin profeetta Joonan nielijä. Mitä enemmän valtio nylkee jääkarhuja, sen vähemmän sen toivottavasti tarvitsee nylkeä meitä, uskollisia, mutta köyhiä alamaisiaan.
Istutaan kurkku-, nenä- ja korvalääkärin odotushuoneessa.
Saapuvilla kymmenkunta kurkku-, nenä- tai korvapotilasta.
Toisella puolen huonetta istuu vakavan näköinen keski-ikäinen naishenkilö.
Toisella puolen huonetta istuu tuikean ja huonokuuloisen näköinen ikäherra, vähän etukumarassa, nojautuen kädessään olevaan hopeakoukkuiseen keppiin.
Muut istuvat mikä missäkin, tuoleilla ja sohvilla, toiset kuvalehtiä ja aikakauskirjoja selaillen, toiset kiinnittäen katseensa seinillä oleviin tauluihin tai tähystellen ulos ikkunoista.
Ikäherra ei katsele tauluja eikä aikakauslehtiä eikä tähystele ulos ikkunasta.
Hän silmäilee toisia odottajia, vuoroon kutakin, tiukasti ja järkähtämättömästä.
Hän on ilmeisesti valitsemassa itselleen puhetoveriuhria.
Vihdoin pysähtyy hänen katseensa toisella puolen huonetta istuvaan naishenkilöön, joka silloin tällöin kuin tottumuksesta koettelee korviaan.
Äkkiä kysyy ikäherra naishenkilöltä kovalla äänellä, niin että kaikki säpsähtävät:
— Humisevatko teidän korvanne?
— Jaa, kuin?
— Humisevatko teidän korvanne? huutaa ikäherra.
— Humisevat.
Äänettömyys.
Aletaan taas katsella kuvalehtiä, tauluja ja ulos kadulle.
Sitten kysyy naishenkilö huoneen toiselta puolen:
— Humisevatkos teidänkin korvanne?
— Kuinka?
— Humisevatkos teidänkin korvanne? huutaa nainen.
— Humisevat! vastaa ikäherra pontevasti.
Äänettömyys.
Sitten ikäherra:
— Ovatko ne jo kauankin humisseet?
— Jaa, kuin?
— Ovatko ne jokauankinhumisseet?! huutaa herra.
— Jaa, kauanko… noin parikymmentä vuotta.
— Kuinka?
— Parikymmentä vuotta! huutaa naisihminen.
— Jassoo, pari kolme vuotta.
Äänettömyys.
Naisihminen:
— Ovatkos herran korvat kauan humisseet?
— Kuinka?
—Ovatkos herran korvat kauan humisseet?!
— Ovathan ne humisseet jo kauankin, hiisi vie!
— Vai jo viisi vuotta…
Äänettömyys.
Ikäherra:
— Ovatko teidän korvanne humisseet koko ajan?
— Jaa, kuin?
— Ovatko teidän korvanne koko ajan humisseet?
— Eivät sentään aina.
Äänettömyys.
Naishenkilö:
— Ovatkos herran korvat yhtämittaa humisseet?
— Häh?
— Humisevatkos herran korvat ihan alituiseen?
— Eivät ne aina humise.
Naishenkilö:
— Onkos se humina aina pahentunut?
— Kuinka?
— Onkos se humina ollut pahentumaan vai paranemaan päin?
— Huminako… on! Kuinkas se teidän huminanne?
— Jaa, kuin?
— Entästeidänhuminanne?
— Kyllä se humina on tahtonut aina vain pahentua…
— Jassoo.
Pitempi äänettömyys.
Sitten naishenkilö:
— Mitäs herran korville on tehty?
— Kuinka?
— Mitäs se lääkäri on herran korville tehnyt?
Ikäherra, katkerasti:
— P—u hänet tiesi!
Naishenkilö vaikenee loukkautuneena. Muut potilaat katsahtavat herraan hieman hämmästyneinä. Ikäherra tulee vähän noloksi ja punastuu lievästi.
Alkaa sitten kuin anteeksipyydellen selittää:
— No, jos minä toden sanon, niin niitä on leikattu ja kaiveltu ja niistä on otettu jos vaikka mitä.
Naishenkilö näyttää leppyvän:
— Ja yhä vain humisevat?
— Kuinka?
— Ja sittenkin vain humisevat?
— Tietysti.
— Mitäs siellä sitten on, kun niissä on niin paljon tekemistä?
— Missä?
— Herran korvissa.
— Pi… kuka hänet tiesi! Aina ne vain humisevat. Eikö liene taas koko pää mätää täynnä.
— Se on hyvin ikävää!
— Kuinka?
— Se on hyvin ikävää!
— Jassoo… vai niin.
Äänettömyys.
Ikäherra:
— Mitäs sille teidän huminallenne on tehty?
— Jaa, kuin?
— Mitäs…
Lääkäri(katsoo ovelta):
— Numero neljä!
Vakavan näköinen naishenkilö nousee ja lähtee vastaanottohuoneeseen, joten keskustelu keskeytyy.
Vanha herra alkaa tähystellä toista puhetoveria.
Jussi Tuohuksen ja Kaaleppi Tornimäen välit ovat nyt toistaiseksi vähän viileät. Jussi Tuohus ei käy polttamassa Kaaleppi Tornimäen savukkeita, ja jos seurassa joku yrittäisi ruveta puhumaan hyvää Kaaleppi Tornimäestä, niin saisi hän Jussi Tuohuksesta kiivaan vastustajan.
Jussi Tuohus on näet sitä mieltä, että Kaaleppi Tornimäki on käyttäytynyt häntä kohtaanerittäinsikamaisesti. Kun taas Kaaleppi ei ole mielestään tehnyt Jussille mitään pahaa.
Kaalepin rouva oli sanonut Kaalepille, että mitä se tuo epäsympaattinen Tuohus aina juoksee sinun luonasi häiritsemässä työtäsi ja karistelemassa tupakantuhkaa matolle ja sotkemassa kirjahyllyjä ja…
Kaaleppi oli keskeyttänyt ja sanonut, että eihän se vielä mitään. Se on vielä pientä. Ja sekin, että se vippaa minulta vähän väliä rahoja, muistamatta koskaan maksaa takaisin…
— Kun olisivat nekin rahat säästöpankissa! huokasi rouva Tornimäki.
— Ne rahat eivät koskaan joudu säästöpankkiin, ennusti KaaleppiTornimäki.
— Mutta se ei ole ikävintä. Ikävintä on, että se aina myllää minun papereissani, joiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja lukee kirjeitäni, jotka ovat sattuneet jäämään pöydälle, kun minun pitää välillä hypätä puhelimeen eteiseen, ja sitten juoruaa tuttavilleen, mitä on niistä lukenut. Vaikka niissä ei mitään valtiosalaisuuksia olekaan, niin ilkeää se kuitenkin on. Mutta eihän sitä viitsi vanhaa kasvinkumppaniansa suorastaan haukkumaankaan ruveta, kun ei tapaa sitä itse teossa.
— Sinun pitäisi antaa hänelle joskus hieno viittaus, arveli rouvaTornimäki.
— Hieno viittaus! toisti Kaaleppi Tornimäki halveksivasti. — Minun pitäisi antaa hänelle hyvinpaksuviittaus, sillä hienot viittaukset eivät Jussiin pysty, mutta minä olen liian hyvänahkainen mies. Ilkeäähän on mennä vanhalle tuttavalle sellaista sanomaan. Mutta jokin keino tässä täytyy keksiä, huokasi Kaaleppi.
Seuraavana päivänä, kun Kaaleppi Tornimäki oli kiireellisimmässä työtouhussaan, soi ovikello kovasti ja pitkään, ilmoittaen Jussi Tuohuksen tulon.
Jussi Tuohus tuli paremmanpuoleisilta aamiaisilta hyvinvoipana ja punakkana ja huolettomana, astui koputtamatta sisään Kaalepin työhuoneeseen ja nakkasi hattunsa sohvapöydälle ja valitsi parhaan sikarin laatikosta ja heittäytyi loikomaan sohvalle, nostaen jalkansa tyynylle — Jussi Tuohus ei käytä kalosseja, niinkuin hänen kengistään etenkin näin keväiseen aikaan hyvin näkyy — ja sanoi kirjoituspöydän ääressä istuvalle Kaalepille, että »oleppas hyvä ja nakkaa minulle tulitikut». Sytytettyhän sikarin alkoi hän sitten kertoa kaupungin juoruja, jotka eivät Kaaleppia erikoisemmin huvittaneet, ja muisti välillä, että »apropoo, sattuuko sinulla olemaan satamarkkanen huomiseen?»
Kaaleppi Tornimäki sanoi, ettei hänellä nyt satu olemaan lompakossaan kuin 50 mk, mutta jos Jussi pistäytyy huomenna, niin saa hän sen satalappusen. Jussi Tuohus tyytyi siihen ja vastasi, että hyvä on.
Jussi Tuohus oli huomannut, että Kaaleppi Tornimäki oli Jussin sisäänastuessa sysännyt erään edessään olleen, avonaisessa kuoressa olevan kirjeen kiireesti syrjään ja nostanut jonkin kirjan sen päälle. Jussi Tuohus päätteli, että kirjeessä mahtoi olla jotakin erikoista, ja kun eteisessä puhelin vähän ajan kuluttua kilisi ja Kaaleppi meni vastaamaan, nousi Jussi sohvalta, astui kirjoituspöydän ääreen, sai kirjeen käteensä ja lukaisi sen kiireesti.
Kaaleppi oli vielä puhelimessa, kun Jussi Tuohus posket leimuten kulki päällystakki auki ja hattu takaraivolla eteisen läpi ulko-ovelle.
— Joko sinä nyt menet? kääntyi Kaaleppi Tornimäki kysymään.
— Jo! sanoi Jussi Tuohus omituisella, tukahtuneella äänellä. — Hyvästi!
Ja Jussi meni, paiskaten oven tarpeettoman kovasti kiinni.
Kun Kaaleppi Tornimäki hetken kuluttua palasi puhelimesta huoneeseensa, hymyili hän vähän aavemaista, puoleksi pelästynyttä, puoleksi toivorikasta hymyä, ja kiiruhti pöytänsä ääreen.
Kirje oli entisellä paikallaan kirjan alla, mutta se oli toisinpäin kuin Kaaleppi oli sen asettanut, ja kuori oli vähän rypistynyt.
Kirje oli aivan asiallinen ja kuiva kirje jollekin kaukaisemmalle sukulaiselle. Siinä puhuttiin jonkin paikan saantimahdollisuuksista. Mutta sitten siinä oli seuraava kohta:
»Kun nyt vain muistaisin sulkea kuoren, ennenkuin eräs tuttavani tulee. Hänellä on inhoittava tapa pistää nenänsä minun asioihini ja lukea yksityiskirjeenikin, jos käsille sattuvat. Ja vippejään se ei koskaan maksa».
— Mitähän Jussi mahtoi arvella? ajatteli Kaaleppi Tornimäki pienellä kauhulla.
Jussia ei ole sen perästä näkynyt Tornimäen asunnossa.
Mutta me tiedämme, mikä häntä eniten harmittaa tässä asiassa.
Nimittäin se, ettei hän ollut tyytynyt siihen 50-markkaseen, jokaKaaleppi Tornimäellä oli lompakossaan.
— Kyllä maalaisten kelpaa, huokasi rouva Ymmyrkäinen usein viime talvena. — Heillä on aina kesäasunto valmiina.
Mutta nyt on virkailija Filemon Ymmyrkäinen myöskin saanut kesäasunnon.
Talviasunnosta hänellä sitävastoin ei vielä ole tietoakaan. Hänen oli pakko muuttaa viime perjantaina, ja hänen huonekalunsa ovat nyt eräässä makasiinissa. Missä hänen perheensä tällä hetkellä on, siitä hänellä ei ole muuta tietoa kuin ettei se ainakaan ole samassa makasiinissa kuin hänen muu irtaimistonsa. Hän nimittäin saattoi perheensä perjantaina puolenpäivän aikaan asemalle, antoi sille siunauksensa, huomautti, että äidillä ja lapsilla on yhtä suuret silmät kuin isälläkin, joten heidän täytyy nyt omin neuvoin lähteä selviytymään olemassaolon taistelusta niinkuin jäniksenpojan Juhani Ahon lastussa, jätti sitten perheensä oman onnensa nojaan jonottamaan pilettiluukun eteen ja juoksi takaisin virastoonsa.
Viime kesänä oli herrasväki Ymmyrkäisellä kesäasunto eräässä hatarassa kalastajamökissä meren saaristossa. Paikka oli autio ja kesä oli kylmä ja sateinen, ja tuuli oli aina yhtä kolea, puhalsipa se mistä päin tahansa. Käsittämätöntä oli Filemon Ymmyrkäisen mielestä, miksi eivät mökin tuhannet luteet kuolleet kylmyyteen, kun koko Ymmyrkäisen perhe, vaikka se oli mahdollisimman lämpöisesti vaatetettu ja söi päivällistä päällystakit yllä, kalistellen lämpimikseen hampaitaan, sittenkin oli nääntyä viluun. Mutta alastomat luteet olivat erinomaisen virkkuja ja toimintatarmoisia. Kaiketikin vaikuttivat niihin virkistävästi ne myrkyt, joilla Ymmyrkäinen koetti ne murhata. Ne olivat vain kuivia nahkoja, Filemon Ymmyrkäisen perheen muuttaessa kesäkuussa kalastajamökkiin, mutta vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun lopulla olivat ne pulleita ja kiiltäviä kuin Faaraon lihavat lehmät. Filemon Ymmyrkäisestä tuntuivat ne nyt suorastaan sukulaisilta, koska hän tiesi, että niiden suonissa virtasi sama veri kuin hänen ja hänen perheensä suonissa.
Noustessaan laivaan ja saaren kalastajamökkeineen — Filemon Ymmyrkäinen nimitti sitä Pirunsaareksi, Dreyfusin kärsimyssaaren mukaan — kadotessa lähimmän niemen taa, kohotti Filemon Ymmyrkäinen kätensä ja vannoi kapteenin ja nokinenäisen laivapojan todistajina ollessa selkänahkaa karmivan valan ei koskaan enää kesälaitumelle merensaareen tullakseen.
Maaliskuussa ryhtyi Filemon Ymmyrkäinen puuhaamaan itselleen uutta kesäasuntoa. Oikeastaan ei siitä kuitenkaan ollut hänelle itselleen niin paljon puuhaa kuin kaikille muille. Hän kirjoitti kaiken kaikkiaan vain yhden kirjeen, ja hänen tyttärensä sai sitten kopioida sitä tarpeen mukaan kaikki iltapäivät ja sunnuntai-aamupäivät. Tämän kirjeen ansiota kai olikin, että nuori neiti Tuulikki Ymmyrkäinen, joka tähän saakka on ollut luokkansa etevimpiä, nyt sai ehdot kahdessa aineessa.
Kirjeessä pyysi Filemon Ymmyrkäinen kirjeen saajaa joko sukulaisuuden, tuttavuuden, kristillisen rakkauden tai yhteisen jakamattoman isänmaamme Suomen kansalaisuuden nimessä ryhtymään pikaisesti sellaisiin toimenpiteisiin paikkakunnallaan, että Filemon Ymmyrkäinen saisi kesäasunnon itselleen ja perheelleen. Hra Ymmyrkäinen huomautti nimenomaan, ettei hänellä enempää kuin hänen perheelläänkään ollut minkäänlaisia vaatimuksia, koska sekä hän että hänen vaimonsa ovat Pohjoismaiden vaatimattomimmat ihmiset.
Filemon Ymmyrkäinen ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto on luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että läheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä maalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat huoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että talo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan sisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti saadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden käytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä maalissa oleva vene. Että talosta saa kaikki taloustarpeet. Että kesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että talon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa ja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia. Että talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin, milloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät muut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin otetaan huomioon.
Filemon Ymmyrkäisen kirjeet tulivat maanvaivaksi kautta maan. Sen näkee siitäkin, että hän osti markan postimerkkejä arkeittani ja että häneltä meni postimerkkeihin kolmattasataa markkaa. Mutta kesäasuntoa hän ei saanut, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vaatimuksia. Useat niistä, joille Ymmyrkäinen kirjeensä lähetti, olivat ymmärryksensä ja älynsä puolesta sillä tasolla, että todellakin ryhtyivät kuulustelemaan hänelle asuntoa, vaikka turhaan. Mutta jotkut kuittasivat asian hävyttömällä postikortilla, jollainen teki aina ikävän vaikutuksen Filemon Ymmyrkäiseen.
Eilen meni Filemon Ymmyrkäinen ostoksille erääseen automobiililiikkeeseen. Hän ei kuitenkaan ostanut autoa, vaan kaksi sellaista pakkilaatikkoa, joissa autot tulevat ulkomailta. Onko lukija sattunut näkemään sellaista? Ne ovat kuin pieniä taloja, sellaiset laatikot, ja kaksi sellaista, asettipa ne sitten päällekkäin tai vierekkäin, riittää kyllä kesähuvilaksi Filemon Ymmyrkäisen perheelle. Hän lähettää laatikot huomenna Savoon ja hälyttää sitten perheensä kokoon.
Todennäköisesti ei tämä asunto vastaa kaikkia hra Ymmyrkäisen kirjeessä ilmituotuja vaatimuksia, mutta ainakin on se oma.
Filemon Ymmyrkäinen puhuukin nyt vain kesähuvilastaan:
— Siinä ei tosin ole monta huonetta, mutta ne ovat aika välkeitä ja ilmavia…
Mutta kun tuttavat kysyvät, että ehkä sen voi järjestää myöskin talvihuvilaksi, kun ei Ymmyrkäisillä ole muutakaan asuntoa ensi talveksi tiedossa, alkaa Filemon Ymmyrkäinen puhua muista asioista.
Huumorin taju on henkevyyden puntari.
Tuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen määrä reipasta huumoria.
Etenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se, ällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.
Joku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin kohdalla.
Vaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka kaikki istuivat sisällä.
Jeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan anoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.
Lyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen merkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään, että Vauhkolalla oli piletti kädessään.
— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi naiskonduktöörin kättä.
Naiskonduktööri kuin lamautui hetkiseksi.
Sitten hän tointui, punastui hirveästi ja sanoi tylyllä äänellä:
— Olkaa hyvä ja maksakaa!
Vauhkola ojensi pilettinsä. Konduktööri leimasi sen.
Vauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä enää yhdelläkään silmäyksellä.
Elannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta väkeä vaunuun.
Vauhkola hymyili vielä itsekseen, muistellessaan konduktöörin ällistystä.
Äkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa leikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa toveripiirissä.
Hän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja nähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän sisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:
— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä! Niinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo saksalainen…
Ja kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja sanoi:
— Päivää!
Se lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies ojensi epäröiden kätensä ja tervehti.
Hänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä sedällisesti olkapäälle ja sanoi:
— Oletpa sinä kasvanut!
Tyttö nousi ja niiasi kainosti.
Seuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
Kun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen vihaisen katseen ja sanoi:
— Kuka te olette?
— Ha ha ha! nauroi Jeremi Vauhkola hyväntuulisesti.
— Sinulla on aina kepposesi!
Välittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata hänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla katseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään yleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään toisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs palvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu purskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi Jeremi Vauhkola, joka sanoi:
— Te olette hauskaa väkeä, ha ha ha!
Ainoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli päinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.
Vaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen vuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä siinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi, kuinka mamma voi.
Seuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta Jeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt rouvaakaan.
— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti kätensä.
—Minä en tunne teitä!sanoi rouva jylisevällä äänellä.
— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän suhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni? Johansson, Kristian Johansson!
— Uskomatonta! Ennenkuulumatonta! ähkyi rouva raivoissaan.
— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin yleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans…
Jeremi Vauhkola parka!
Hän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli.Hän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.
Hän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun takasillalle.
Meillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi kerran meidät suurehkossa seurassa.
Pistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen sieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.
Olimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme sisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen kuulivat:
— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät edelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros…?
Jeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän ulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi takaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa kirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.
Jeremi Vauhkola ei enää koskaan aja raitiovaunulla.
Kauppa-apulainen Frans Ferd. Vempele on kohtelias ja nopsa pieniin palveluksiin, ainakin virkansa ulkopuolella. Niinkuin siivon ja säädyllisen nuoren miehen tuleekin olla.
Miten kävisi, jos hän palveluksessaan tiskin takana heittäytyisi yhtä nopsaksi ja nokkelaksi ja palvelevaiseksi, sitä emme osaa varmuudella sanoa. Luultavasti kuitenkin saisi hän pumpsit virastaan. Isäntä ajattelisi, että nyt on pahahenki merrassa ja aikoo panna toimeen suuren rötöskän, minkä jälkeen isäntä tarttuisi häntä korvasta kiinni niinkuin jotakin muuta astiaa, taluttaisi hänet ovelle, ilmoittaisi, että hän on saanut eron virastaan ilman eläkettä, ja potkaisisi hänet tämän yhtä lyhyen kuin asiallisenkin jäähyväispuheen jälkeen ulos ovesta.
Mutta älkäämme pelätkö nuorukaisen Frans Ferd. Vempeleen tulevaisuuden puolesta. Nuori herra Vempele ei ole mikään jästipää eikä hypi aitauksien ylitse. Tiskin takana on hän hillitty ja määräperäinen kuin buddhalainen rovasti.
Mutta muuten on hän, niinkuin sanottu, aina altis palvelukseen.
Jos sinä tunkeudut hänen editsensä raitiovaunuun ja pukkaat kyynärpäälläsi mustelman hänen kupeeseensa, niin kohottaa hän nopeasti hattuaan ja sanoo: anteeksi!
Jos nuori neito pudottaa kadulla paketin kädestään, niin syöksähtää hän ottamaan sen ylös, kohottaa nopeasti hattuaan ja sanoo: olkaa hyvä!
Jos vanha neito pudottaisi — mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu —kadulla paketin, niin nostaisi ystävämme Frans Ferd. Vempele senkin ylös, mutta emme ole aivan varma siitä, kohottaisiko hän silloinkin hattuaan ja sanoisi: olkaa hyvä.
Frans Ferd. Vempele ei koskaan polje kenenkään varpaille, hän yhtyy aina edelliseen puhujaan, niinkuin vaatimattoman ja toistaiseksi vaatimattomassa asemassa olevan nuoren miehen tulee ja sopii, ja kun kauppias kertoo hänelle 97:nnen kerran hauskan juttunsa, nauraa Frans Ferd. Vempele aivan yhtä sydämensä pohjasta kuin ensi kerrallakin, ja kuivaa sitten naurunkyyneleitä silmistään.
Sanalla sanoen, me voimme toivoa Frans Ferd. Vempeleestä vielä kerran jotakin.
Joskus voi sentään tulla vahinko viisaallekin.
Viime kuun loppupuolella oli kauppias kutsunut nuorimman apulaisensa Frans Ferd. Vempeleen kotiinsa iltateelle. Noin vain ilman muuta. Ei ollut nimipäivä eikä syntymäpäivä, eikä toisia liikkeen palveluksessa olevia oltu kutsuttu. Se vain miten lienee pälkähtänyt isännän päähän.
Tällaista kunniaa ei Frans Ferd. Vempeleelle ollut koskaan ennen tapahtunut, ja hän koetti osoittautua sen arvoiseksi. Hän tuskin uskalsi katsahtaa kauppiaan pulleaposkisiin tyttäriin, ettei vain kauppias rouvineen alkaisi epäillä sellaisen raivohurjan ja mielettömän aikeen siinneen ja syntyneen hänen sielussaan, että hän muka yrittäisi ruveta hakkailemaan kauppiaan tyttäriä. Hän ryömi sohvan alle rouvan lankakerän perässä, saaden kuhmun takaraivoonsa, ja kun kauppias 98:nnen kerran kertoi hauskan juttunsa, oli hänen nuorin apulaisensa sanan kirjaimellisessa merkityksessä tukehtua nauruun.
Sen jälkeen näki Frans Ferd. Vempele koiperhosen lentävän, ja hyökkäsi ylös tuoliltaan sekä läiskähytti kätensä yhteen.
Kun hän sitten katsoi kämmeniinsä, ei niissä näkynyt kuolleen koiperhosen jauhemaisia jäännöksiä. Ja kun hän sitten katsahti rouvan kasvoihin, näki hän niillä tyytymättömän ilmeen.
Raskas paino laskeutui Frans Ferd. Vempeleen sydämelle. Hän ajatteli, että rouva on tyytymätön hänen kömpelyyteensä, kun ei hän saanut tapetuksi sitä koi perhosta.
Tämä ikävä asia oli saatava korjatuksi mitä pikimmin, ja kun koiperhonen — joko sama tai joku toinen, Frans Ferd. Vempele ei ollut siitä selvillä — taas ilmestyi näköpiiriin, hyökkäsi hän metsästämään sitä sellaisella innolla ja menestyksellä, että koiperhosen nuori elämä viidentoista tai kahdenkymmenen sekunnin kuluttua sai väkivaltaisen lopun.
Mutta kun hän sitten riemuiten huudahti, että »puuttuipas!» ja näytti vasemmassa kämmenessään olevat hyönteisen surkuteltavat jäännökset, tyrmistyi hän säikähdyksestä.
Rouva oli vielä tyytymättömämmän, miltei vihaisen näköinen.
Ja kerrassaan maan tasalle masensi hänet kauppiaan hieman terävä huomautus:
— Vempele ei vaivaudu tappamaan koiperhosiatästähuoneistosta…me muutamme kesäkuun 1 päivänä.
— Meidät onsanottu irti!lisäsi rouva koleasti.
Frans Ferd. Vempele poistui kymmenen minuutin kuluttua alakuloisessa mielentilassa. Miksi pitikään hänen sekautua tähän ikävään asiaan?
Nyttemmin, milloin Frans Ferd. Vempele vieraisilla ollessaan keksii koiperhosen, ei hän ole sitä huomaavinaan, ennenkuin on kysynyt:
— Aikooko herrasväki muuttaa, vai jääkö herrasväki vielä tähän huoneistoon?