Ja vihdoin on mainittava filosofisen ajattelun historiallinen kehitys. Filosofisten järjestelmien aika on ollut ja mennyt, se on vakaumukseni, jota ei muuta se tosiseikka, että niitä joka vuosi syntyy uusia. Ainoa »filosofinen järjestelmä», jonka vakavuus ja kestävyys on ehdoton, on itse tieteiden kokonaisuus, tuo valtava rakennus, jonka lukemattomat sukupolvet ovat, kuin jonkun henkisen Kölnin tuomiokirkon pystyttäneet. Mutta psykologisina ja historiallisina ilmiöinä ovat filosofiset järjestelmät mitä mielenkiintoisinta tutkittavaa; ne täytyy vaan nähdä oikeassa historiallisessa ja psykologisessa ympäristössään. Heikommat ja hetkellisemmät tällaisista järjestelmistä eivät tosin liene paljon muuta kuin eräänlaista ajatuksen lapsentautia, mutta huomattavimmissa niistä tulee merkitsevällä tavalla ilmi kokonaisten aikakausien henkinen ilmapiiri ja niiden ominaiset uudet aatteet tieteen ja muun hengenelämän aloilla. Henkisen elämän kehitys tapahtuu heilahduksissa ja filosofisilla järjestelmillä on asemansa näiden heilurien ulommaisessa päässä; senvuoksi ovat heilahdukset filosofiassa suurimmat. Jos eristetään nämä järjestelmät ja tarkastellaan niitä vain niiden perättäisessä seuraannossa, ottamatta huomioon niiden luontaista kasvupohjaa, syntyy eriskummainen irvikuva ihmishengen älyllisestä kehityksestä, kuva joka näyttää vain jatkuvia, toinen toistaan kaatavia erehdyksiä. Todellisuudessahan on, kuten tieteen historia osoittaa, tämä kehitys täysin jatkuva, orgaaninen kasvu. Mutta filosofisia järjestelmiä arvostelemme vallan toisin, niinpian kuin näemme ne luontaisissa yhteyksissään, kun näemme esim. mitenkä eräissä Leibnizin filosofian oleellisissa puolissa tulee eräänlaiseen äärimmäisyyteen kehitettynä ilmi hänen keksimänsä differentiaalilaskun aate—suurimpia ihmisjärjen saavutuksia ja paljon yläpuolella kaikkea hänen metafysiikkaansa—mitenkä Kant olellisesti on Newtonin luonnontutkimuksen filosofi tai Bergson nykyajan antidarwinistisen biologian. Juuri viimemainittu nimi tarjoaa erikoisen valaisevan tapauksen: se positiivisen tieteen, tosiseikkojen ja niitä tulkitsevien teoriojen alalla tapahtunut siirrähdys, mitä filosofiassa vastaa heilahdus naturalistisesta darwinismin filosofista Spenceristä mystikko Bergsoniin, on itse asiassa, korkeammalta näkökannalta katsoen, toisarvoinen, se oli tieteen luonnollista orgaanista kehitystä. Mutta sillä välin oli ajan tuuli kääntynyt ja puhalsi aivan uusilta ilmanrannoilta—ja sen mukana filosofia.
Ylläolevassa on esitetty vain muutamia niistä seikoista, joiden takia filosofian akateemisen opetuksen ja opiskelun täytyy muodostua aivan omalaatuiseksi, monipuolisemmaksi kuin ehkä minkään muun aineen. Ne riittänevät osoittamaan, että tällä alalla täytyy vallita suuren vapauden—opiskelijan, jonka pyrkimysten vakavuus on taattu, täytyy saada tilaisuutta laajassa mitassa seurata erikoistaipumuksiaan ja tarpeitaan—opettajalle täytyy myöntää oikeus rajoituksitta nauttia akateemisen elämän kalleinta arvoa: tutkija- ja opettajavapautta.
(Iltalehti23.5.1921)
* * * * *
FYYSILLISEN MAAILMANKUVAN PSYKOLOGISISTA PERUSTEISTA (1922)
Siitä laajasta problemipiiristä, jonka ylläoleva otsikko käsittää, saattaa tässä vain muutamia erikoiskohtia tulla käsiteltäväksi.
Alan seuraavasta.
Galileiarveli, että jos kaikki subjektiiviset ainekset, joita sisältyy havaintokuvaamme maailmasta, ajatellaan poistetuiksi, jäävät jälellä vain muoto, koko luku, liikunto ja lepo. Tämän kautta oli fyysillisestä maailmankuvasta poistettu se, mitä sittemmin nimitettiin »sekundaariksi kvaliteeteiksi», valot, äänet, hajut y.m. aistikvaliteetit. Jälelle jääneiden »primääristen kvaliteettien» katsottiin konstituoivan objektiivisen fyysillisen maailman.
Puuttumatta tässä siihen kohtaloon, jonka alaiseksi tämä »primääristen» ja »sekundääristen kvaliteettien» vastakkainasetus tietoteoreettisen ajattelun kehittyessä joutui, tahdon nyt ensinnä kiinnittää huomiota eräisiin uudemman psykologisen tutkimuksen tuloksiin, jotka ovat merkitseviä tarkasteltaessa ylläesitettyäGalileinlausumaa ja senkautta annettua määritelmää fysiikan objektista. Nämä tulokset sisältävät lyhyesti, että se mitä sanomme esineiden muodoksi, ko'oksi ja liikunnoksi, tarkoittaa tykkänään eri asioita riippuen siitä, onko mainittuja termejä käytetty fysikaalisessa vai psykologisessa merkityksessä. Havainnossa, erikoisesti optillisessa havainnossa annettujen esineiden, n. s. näköesineiden (Sehdinge) välittömästi tajuttu muoto, koko ja liikunto on yhtäabsoluuttistakuin fysikaalisten esineiden mitattu muoto, koko ja liikunto onrelatiivista.Mitä ensinnä havaittuun, nähtyyn liikkeeseen tulee, näyttää nyttemmin vallan epäilemättömältä, että tähän ilmiöön sisältyy omituinen irredusibeli kvaliteetti, joka on jotain yhtä absoluuttista, sinänsä yhtä täydellisesti määrättyä kuin esim. punaisen aistimus. Jokainen tietää, mikä ero koetaan, jos esim. tarkastellaan kellotaulun sekunti- ja minuuttiosoittajaa: edellisen nähdään »liikkuvan», »siirtyvän» kohdasta toiseen; jälkimäisen nähdään perättäinseuraavina ajankohtina vain olevan kellotaulun eri kohdissa. Jälkimäisen kokemuksen lisäksi tulee edellisessä tapauksessa spesifinen »ylimenon» elämys.
Tämä spesifinen elämys näyttää voivan myös olla annettuna puhtaana, sellaisenaan, s.o. me näemme puhdastaliikettä, ilman mitäänjokaliikkuu. Yksinkertaisimmin voidaan tämä ilmiö havaita seuraavan,Piklerinkeksimän menettelytavan avulla: Tähystetään jotain pistettä etäisyydessä, jolloin lähellä olevat esineet, esim. silmien välissä pystyssä pidetty kynä, nähdään kaksoiskuvina. Jos vuorotellen suljetaan ja avataan toista silmää, niin tietysti kynän tähän silmään kuuluva puolikuva vuorottelevasti häviää ja syntyy uudelleen. Mutta merkillistä kyllä tämä puolikuva ei näytä hävitessään ja syntyessään pysyvän paikallaan, vaan hävitessään se näyttää syöksähtävän toista puolikuvaa kohti ja hukkuvan siihen, tullakseen silmän avautuessa siitä taas uudelleen esiin; täten puolikuva, silmän jatkuvasti sulkeutuessa ja avautuessa, jatkuvasti paiskautuu edestakaisin. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin että tämä kuvaus ei sittenkään eksaktisesti vastaa ilmiön todellista laatua. Sillä itse asiassa kynän kuvaa, s.o. sen toista puolikuvaa, ei nähdä väliasemilla molempien puolikuvien välissä; jos johonkin väliasemaan kohdistetaan huomio ilmiön tapahtuessa, havaitaan vain, että esiintyy selvää liikettä eli »ylimenoa» toisesta puolikuvasta toiseen ja takaisin, mutta mitään näköesinettä,jokaliikkuisi, ei nähdä.
Näyttää epäilemättömältä, että aina kun me puhumme todellisestinähdystäliikkeestä, on kysymyksessä tämä spesifinen optillinen liike-ilmiö, joka on yhtä omalaatuinen, sinänsä täysin määrätty kuin esim. punaisen aistimus.
Tietenkään se ei ole mikään fysikaalinen objekti; voidaan helposti osoittaa, että se samoin kuin varsinaiset aistikvaliteetit on riippuvainen sitä synnyttävän elimen, nim. sentraalisen näköapparaatin tilasta; jälkimäisen vaihdellessa sekin vaihtelee, saattaa samassa ärsyketilanteessa toisinaan esiintyä, toisinaan jäädä esiintymättä.
Sensijaan liikunto fysikaalisena objektina ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että jokin esine eri ajankohtina on johonkin suhteutussystemiin nähden eri paikassa; fysikaaliselta kannalta ei kellon minuuttiosoittajan ja sekuntiosoittajan liikkeen välillä ole muuta eroa kuin että edellinen on niin paljon hitaampi. Abstrahoimalla absoluuttisesta »ylimenon» elämyksestä, jonka kautta liikunto meidän havainnossamme joutuu sellaiseen fenomenaaliseen erikoisasemaan, saa fysiikka relatiivisen liikuntokäsitteensä.
Vallan vastaavalla tavalla on laita esineidenmuodonkäsitteeseen nähden.
[Kuva]
Tarkastellaan viereistä kuviota. Se voidaan käsittää joko samanlaisten kaarien rajoittamaksi nelikulmioksi, jolloin huomiomme yhdistää toisiinsavastakkaisetsivut. Mutta se voidaan myös käsittää toisin: yhdistämällä vasemmanpuolinen ja ylempi ynnä toisaalta oikeanpuolinen ja alempi, siisviereisetsivut, saadaan ikäänkuin pyrstöpäisen leijan kuva—ja kuvio on nyt tykkänään toisennäköinen. Sen fenomenaalinen »näkömuoto» (Sehform) on vaihtunut toiseksi. Ja taaskin tämä »näkömuoto» on jotakin kvalitatiivisesti omalaatuista, nähtävästi erittelemätöntä; nykyinen psykologia puhuu tällaisissa tapauksissa »hahmokvaliteeteista».
Tietenkään ei fysiikka tarkoita tätä kvalitatiivista ja absoluuttistanäkömuotoa, kun se puhuu kappalten muodosta, vaan ainoastaan eräitä relatiivisiamittalukuja, joita saadaan jotakin mittauskojetta näyttämällä ja jotka ovat riippuvaisia siitä, mikä suure valitaan mittausyksiköksi. Sensijaan ei tämä mitattu eli siis fysikaalinen muoto ole riippuvainen näkömuodon vaihteluista, koska mitattavan kappaleen ja mittauskojeen koinsidenssit, jotka määräävät fysikaalisen muodon, ovat jälkimäisestä riippumattomia.
Samanlaisiin huomautuksiin antaa aihetta esineiden ko'on käsite.
M.m.Poincaré'lla(Science et méthode, s. 97) tapaamme seuraavan lausuman.
»Ajatelkaamme, että jonakin yönä kaikki maailman etäisyydet olisivat tulleet tuhannen kertaa suuremmiksi: maailma olisi pysynyt samanlaisena, antamalla tälle sanalle sen merkityksen, mikä sillä on geometrian kolmannessa kirjassa. Mutta mikä oli ollut yhden metrin pituinen, olisi nyt kilometrin pituinen, mikä oli ollut millimetrin pituinen, olisi nyt metrin pituinen. Vuode jossa nukun ja oma ruumiini olisivat kasvaneet samassa suhteessa. Herätessäni seuraavana aamuna, minkä vaikutelman saisin tästä hämmästyttävästä muutoksesta? Minä en havaitsisi sitä ensinkään. Kaikkein täsmällisimmätkään mittaukset eivät voisi paljastaa minulle jälkeäkään tästä suunnattomasta mullistuksesta, koska käyttämäni metrimitat olisivat muuttuneet täsmälleen samassa suhteessa kuin esineet joita koettaisin mitata.» Ja tästäPoincarépäättelee—toisaalta, että fysikaalinen avaruus on relatiivinen, toisaalta, ettei ole mitään sisällystä väitteessä, että fysikaalisessa maailmassa tapahtuisi tällaisia muutoksia, joita periaatteessa ei voida mitata.
Taaskin on psykologisen eli havaintoavaruuden laita päinvastainen. Me voimme helposti aikaansaada, että näköavaruuden kaikki etäisyydet, kaikki näköesineet supistuvat puoleen, jolloin menäemmetämän supistumisen, vaikka ne näköesineet, joita mahdollisesti käytämme mittapuina, luonnollisesti ovat saman fenomenaalisen supistumisen alaisia, joten siis mittaustuloksissamme ei esiinny mitään muutosta.
Tarvitsee vain esim. kaataa silmään pisara homatropriiniä, joka lamauttaa silmän linssin. Tällöin tulevat verkkokalvonkuvat epäselviksi, ja sisäinen silmä, sentraalinen näköapparaatti, tekee epätoivoisia ponnistuksia saadaksensa ne tarkoiksi. Näköapparaatin kannalta on ärsyketilanne silloin samanlaatuinen kuin milloin esineet ovat luonnottoman lähellä, jolloin myös niihin akkommodoiminen vaatii vahvoja innervatioita. Mutta koska jälkimäisessä tapauksessa annettuja verkkokalvonkuvia vastaa pienempi »todellinen» eli mitattu koko kuin milloin tähystetään kauempana olevia esineitä, niin näköapparaatti myös edellisessä tapauksessa reagoi analogisesti tähän: kuta vahvempia innervatioita akkommodoiminen vaatii, sitä pienempi näkökoko (Sehgrösse).
Siis on myös esineen havaittu koko eräs kvalitatiivinen ja absoluuttinenvaikutelma, jonka muuttuminen tai muuttumatta jääminen on täydellisesti riippumaton kaikista mittauksista, mutta sitävastoin taas—aistikvaliteettien lailla— täydellisesti riippuvainen sitä synnyttävän elimen, sentraalisen näköapparaatin, sisäisestä tilasta.
Jos näinollen yhä edelleen säilytämmeGalileinantaman määritelmän fysiikan objektista—joten fyysilliseen maailmankuvaan sisältyy vain muoto, koko liikunto ja lepo ynnä luku—ja edelleen eliminoimme kolmeen ensinmainittuun määreeseen sisältyvät kvaliteetit, niin huomaamme, että fyysilliseen maailmankuvaan jää jälelle ainoastaan sellaista mitä —ainakin periaatteessa—voidaan mitata; ainoastaan sellaisella olisi fysikaalista realiteettia. Tätähän näytti oikeastaan _Galilei_kin tarkoittaneen, kun hän sanoi että luonnon kirja on kirjoitettu matemaattisilla kirjaimilla.
Tästä väittämästä voidaan tehdä huomattava johtopäätös erikoisesti mitäajanfysikaaliseen realiteettiin tulee.
Me koemme ajan eräänä »kestävyytenä» (Dauer), jota ilmaisevat sellaiset kielen sanat kuin »kauan» ja »vähän aikaa», ja eräänä tässä kestävyydessä ilmenevänä järjestyksenä, jota kieli tarkoittaa sanoilla »ensin», »sitten», »samalla», »aikaisemmin», »myöhemmin» j.n.e. Tämä eletty aika sulkee sisäänsä kaiken mitä ikinä tajunnassa on, eikä vain osan siitä kuten havaintoavaruus. Samoin kuin avaruus on annettuna samalla kertaa ja havaitaan samalla tavalla kuin näköesineet, samoin aika havaitaan tajunnassa samalla tavalla ja samalla kertaa kuin tajunsisällöt, joita se ikäänkuin hetkellisinä kuplina kiidättää pinnallaan. Nimenomaan on tajunsisältöjen ajallinen järjestys jotakinannettuasamassa merkityksessä kuin itse elämykset.
Mutta tässäpä juuri ajan suuri pulma viriää. Meidän ajan käsitteemme on niin rakennettu, että me ehdottomasti kuvailemme ajan äärettömäksi, yksidimensionaaliseksi suureeksi, jossa eletty nykyisyys on ainoastaan ylimeno tämän äärettömyyden molempien puoliskojen, äärettömän tulevaisuuden ja äärettömän menneisyyden välillä. Me emme voi ajatella nykyisyyttä ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta; niinpiankuin pidämme nykyisyyttä jonakin todellisena, täytyy meidän, siltä tuntuu, kuvailla myös tulevaisuus ja menneisyys todellisiksi jossain mielessä. Mutta missä mielessä?
Aika on, kuten huomattiin, olemassa m.m. eräänlaisena tapahtumain järjestyksenä. Jotta tämä järjestys voisi olla olemassa, täytyy tietysti niiden tapahtumain olla olemassa,joidenjärjestys se on. Mutta tulevaiset tapahtumat eivät, sikäli kuin ne ovat tulevaisia eikä nykyisiä, ole olemassa, siis ei myöskään niiden ajallinen järjestys ole olemassa, siis ei mitään tulevaisuutta »ole olemassa».
Samoin on tietysti menneisyyteen nähden laita. Se että tapahtumat, jotka kerran ovat olleet todellisia, s.o. kuuluneet aktuaaliseen nykyisyyteen, meidänmuistoissammesaavat ja säilyttävät eräänlaisen kvasitodellisuuden, ei tietysti muuta asiaa, sillä eihän muisti ole samaa kuin menneisyys.
Mutta ilmeisesti ajan käsitteen ja muistin välillä on syvempi yhteys. Näyttää olevan niin, että ajan käsitteen yksidimensionaalinen äärettömyys syntyy senkautta, että me muistiin, s.o. reproduktioon perustuvan mielletoimintamme kautta ajatuksissa jatkamme nykyisyyden elävää kestävyyttä, joka yksin on todellinen, sen molemmista päistä äärettömiin.
Joka tapauksessa ajan koko problemi näyttää sisältyvän kestävään nykyisyyteen. Sellaisena kuin tämä konkreettisesti koetaan, se ei suinkaan ole mikään matemaattinen piste, joka itse ulottuvaisuutta vailla vain puolittaisi ajan yksidimensionaalisen äärettömyyden menneisyydeksi ja tulevaisuudeksi. Ei näytä vallan mahdottomalta psykologisen analyysin kautta tunkeutua tähän ilmiöön pintaa hiukan syvemmälle.
Jos lausumme jonkun lyhyen sanan, esim. »ort», esiintyy tämä sana tajunnassamme yhtenäisenä kokonaisuutena, siitä huolimatta, että sen elementit ovat suksessiivisia eikä simultaanisia. Sitä ajallista kestävyyttä, jonka tällaiset tajunnassa esiintyvät suksessiiviset yhteydet täyttävät, on psykologiassa nimitetty »psyykilliseksi presenssiajaksi»; se on todellinen nykyisyys, joka meistä tuntuukokonaisuudessaanreaaliselta: lausuessammet-äänteen sanassa »ort», tuntuvat meistä äänteetojar, jotka »todellisuudessa» jo ovat olleet ja menneet, vielä miltei yhtä aistimusvoimaisilta kuint.Tämä on psykologisesti mahdollista senkautta, että on olemassa se mitä nimitetään »primääriseksi muistiksi» ja tähän sisältyviksi »muistijälkikuviksi» eli »psyykillisiksi jälkikuviksi»: Olkoon ulkoinen ärsytys kuinka momentaaninen tahansa, niin sen keskushermostossa ja psyykessä virittämä kiihoitusaalto ei vaimene heti kun ärsytys lakkaa, vaan taantuu suhteellisen hitaasti maksimista minimiin, s.o. aistimusvoimaisuudesta muistijälkikuvan kautta tavalliseksi valjuksi muistikuvaksi, tavalliseksi mielteeksi. Saattaisi tällöin johtua olettamaan, että ehkä tuo psyykillinen presenssiaika kokonaisuudessaan sisältyykin aina esiintyvien muistijälkikuvien olemassaoloon, että suksessio todellisuudessa ehkä aina onkin simultaanisuutta, senkautta näet, että aktuaalisen ärsytyksen aiheuttaman prosessinrinnallatajunnassa aina on sen edellä käyneitten prosessien enemmän tai vähemmän vaimentuneet muistijälkikuvat; täten esim. se että lausuessani,t-äänteen sanassa »ort» samalla olen tietoinen sen edellä käyneistäo-ja _r-_äänteistä, merkitsi vain, että lausuessanit-äänteensamallaolen tietoinen vielä melkein aistimusvoimaisista, mutta jo kuitenkin vaimentumassa olevistao-ja _r-_äänteiden jälkeensä jättämistä muistijälkikuvista. Tällainen yritys johtaa ajan elämys primäärisen muistin tosiseikasta ei kuitenkaan näytä vievän tulokseen; tarkastellaan vaan seuraavaa seikkaa. Tajunnassani sana »rot» eroaa jyrkästi sanasta »ort»; jos näiden sanain elementtien erilainen suksessio sisältyisi vain siihen, että lausuessanit-äänteen »rot»-sanassar-äänteen muistijälkikuva olisi vaimentunut enemmän kuino-äänteen, jotavastoin jälkimäisessä sanassa suhde olisi päinvastainen, niin pitäisi tietoisuuden näiden eri muistijälkikuvien vaimentumisasteista olla tajunnassani ainakin yhtä selvänä kuin ero »rot» ja »ort» sanain välillä—koskapa tämä fenomenaalinen ero sisältyisi juuri vain äskenmainittuun tietoisuuteen. Ilmeisesti niin ei ole laita. Tämä seikka—muuta mainitsematta—johtaa siihen käsitykseen, että eletty aika on samanlainen »Urphänomen» kuin havaintoavaruuskin näyttää olevan, että se ei ole geneettisesti muusta johdettavissa.
Millä tavalla edellä puheena olleesta psykologisesta ajasta päästään ajan fysikaaliseen käsitteeseen, jota ehdottomasti tarvitsemme? Vastaus epäilemättä kuuluu: mikäli aika on mitattavissa, on se fysikaalinen objekti. Sitä varten on välttämätöntä ensinnä sopia jostain ajan mittayksiköstä. Semmoisena voi tulla kysymykseen vain joku periodinen tapahtuma, olkoon tämä sitten planeetan kiertoliike, valonsäteen jaksottainen värähtely tai joku muu luontainen tai keinotekoinen ilmiö. Ajallinen »kestävyys» merkitsee silloin fysikaalisessa suhteessa mittalukua, joka ilmaisee, kuinka monta ajanyksikköä sisältyy jonkun toisen tapahtuman alun ja lopun väliin; ajallinen »järjestys» taas sitä vastaavaisuutta (Zuordnung) joka vallitsee tutkitun tapahtuman eri vaiheitten ja ajanmittaajana käytetyn tapahtuman eri vaiheitten kesken. Yhtä selvää kuin fysikaaliseen avaruuteen nähden on fysikaaliseen aikaan nähden, että sen täytyy olla täydellisesti relatiivinen, suhteellinen käytettyyn mittayksikköön. Erikoisesti on huomattava, että koska ajallinen kestävyys fysikaalisessa suhteessa vasta tuleemääritellyksisenkautta, että tapahtuma mitataan jotakin aikayksikköä käyttämällä, ei fysikaalisessa suhteessa olisi mitään sisällystä kysymyksessä, minkälainen sitten itse aikayksikön ajallinen kestävyys on, onko se suuri vai pieni. Tässä suhteessa voidaan toistaaPoincaré'n avaruuteen nähden tekemä ajatuseksperimentti. Voidaan ajatella, että aika äkkiä rupeaisi virtaamaan tuhannen kertaa hitaammin, että yksi vuorokausi venyisi yhtä pitkäksi kuin kolme vuotta, yksi vuosi yhtä pitkäksi kuin tuhannen. On selvää, että jos tämä ajan hidastuminen koskisi yhtälailla kaikkia luonnontapahtumia, ei se olisi fysikaalisesti millään tavalla todettavissa; fysikaalisen ajan yksikön venyessä tarkalleen samassa suhteessa kuin mitattavat tapahtumat, pysyisivät relatiiviset mittasuhteet tarkalleen samoina; ainoassakaan fysikaalisessa yhtälössä ei muuttuisi mitään. Siis voidaan päätellä, että kysymyksellä, voiko fysikaalinen aika joutua moisten muutoksien alaiseksi, ei ole mitään sisällystä ensinkään. Muttapsykologiseenaikaan nähden tällainen kysymys on täysin järjellinen, sillä psykologinen aika on jotain absoluuttista eikä relatiivista. Saattaapa sanoa, että psykologisessa ajassa alituisesti esiintyy ainakin vähäisiä aiheita mainitunlaisiin muutoksiin, toisinaan tuntuu meistä aika kiitävän eteenpäin peloittavalla nopeudella, toisinaan matavan sietämättömän hitaasti. Ei tunnu mahdottomalta, että jos olisi olemassa järjellisiä olentoja, joiden elämällä olisi sellainen intensiteetti, että se kuluisi loppuun yhden meikäläisen vuorokauden kuluessa, he pitäisivät tätä suunnattomasti paljon pitempänä ajanjaksona kuin me, että he esim. eivät missään tapauksessa käyttäisi sitä ajan yksikkönä.
Tämä osoittaa, että yhtävähän kuin havaintoavaruudesta säilyy fysikaaliseen avaruuteen mitään muuta kuin mitattavan kolmiulottuvaisen kontinuumin käsite, mutta sensijaan ei niitä absoluuttisia kvaliteetteja, kuten esim. näkökoko ja näkömuoto, joita edelliseen sisältyy, yhtävähän sisältää fysikaalinen aika psykologisen ajan kvalitatiivisia absoluuttisia aineksia. Jokaisella kokemallamme ajan katkelmalla on absoluuttisen määrätynlaisen kestävyyden vaikutelma; minuutti, joka juuri on kulunut umpeen, tuntuu määrätynpituiselta riippumatta siitä, mittaammeko sen sekunneissa tai muulla tavoin. Fysikaalinen aika ei toisin sanoen ole mitään muuta kuin eräs yksidimensionaalinen kontinuum johonka kaikki mitä ikinä luonnontapahtumia on voidaan sijoittaa määrättyihin kohtiin. Jos siis otetaan yksi fysikaalisen avaruuden ulottuvaisuuksista ja fysikaalisen ajan ulottuvaisuus, niin huomataan, että nämä käsitteet periaatteessa voidaan rinnastaa keskenään—seikka, joka hämmästyttävällä tavalla on tullut ilmiMinkowskinneliulottuvaisen maailman käsitteessä, jossa—tosin imaginäärisellä luvulla julkilausuttu—aikasuure on täysin koordinoitu avaruuden kolmen ulottuvaisuuden kanssa.
* * * * *
Niin ylipääsemätön juopa kuin näyttääkin aukeavan kvaliteetittoman fysikaalisen maailman ja lukemattomissa kvaliteeteissa loistavan ja soivan välittömän kokemuksen maailman välillä, on kuitenkin merkillistä todeta, että puhtaasti psykologisten lainalaisuuksien nojalla syntynyt luontainen, havainnollinen maailmankuva kantaa runsaasti merkkejä periaatteessa samanlaisista eliminatioprosesseista kuin ne ovat, jotka ovat päätekijöinä fysikaalisen maailmankäsityksen syntymisessä. Tämä ilmenee m.m. siinä, mitenkä luontainen maailmankäsitys puhuu esineiden konstanttisesta ko'osta ja muodosta. Näköaistin predominanssista johtuu, että esineiden koko ja muoto meille näkeville merkitsee etupäässäoptillistakokoa ja muotoa. Helposti jää tällöin huomaamatta, että havainnossa itse asiassa ei ole mitään konstanttista kokoa ja muotoa annettuna: jokaisen esineen näkökoko ja näkömuoto vaihtelee etäisyyden ja näkösuunnan myötä. Mutta me pidämme nämä vaihtelut pelkästään näennäisinä, ja määräämme esineen »todelliseksi» ko'oksi sen, jossa se nähdään sopivastavähäisestäetäisyydestä ja »todelliseksi» muodoksi sen, jossa se esiintyykohtisuorassanäkösuunnassa. Miksi juuri tämä etäisyys ja tämä perspektiivi on valittu siksi, joka muka paljastaa esineen sellaisena, kuin se »todellisuudessa» on? Yksityiskohtainen tutkimus, johon tässä ei voida puuttua, osoittaa, että tämän vaikuttavat elementaaripsykologiset prosessit, joissakosketusaistinosuus esiintyy ratkaisevana tekijänä. Kun ottaa huomioon, että kaikki avaruuden mittaaminen viime kädessä merkitsee esineenmanuelliakäsittelyä, tulee tässä ilmi huomattava analogia siinä, miten sekä luontainen että fysikaalinen maailmankäsitys ajattelevat esineiden ko'on ja muodon.
Tämä analogia menee itse asiassa huomattavasti pitemmälle kuin ensi hetkessä tulee huomanneeksikaan. Meidän havaintomme ovat tosiaan monasti ikäänkuin karkeita mittauksia, kuten eräs fyysikko(Eddington)on äskettäin väittänyt. Erityiset kokeet ovat osoittaneet, että me tavallisissa oloissa olemme vallan kykenemättömät ilmaisemaan esim. mikä kymmenen metrin päässä oleva distanssi täyttää yhtä suuren osan näkökentästä, kuvastuu siis yhtä suurena verkkokalvonkuvana kuin oma eteenojennettu kätemme. Sensijaan on meidän varsin helppo tällaisessa tapauksessa ilmaista sellaista, jota ei ollenkaan havaita: suunnilleen kuinka monta kertaa pitempi omaa kättämme on kymmenen metrin päässä oleva esine. Meidän huomiomme sitoo siis kokonaan ja ehdottomasti se, mitä pidämme esineenmitattavana»todellisena» kokona, riippumatta itse aistivaikutelmasta.
Mutta vielä merkillisempää on, että itse aistivaikutelma on joutunut muovauksen alaiseksi niiden samojen psykologisten prosessien taholta, jotka määräävät m.m. sen, mitä pidämme esineiden todellisena kokona ja muotona. On helppo huomata, ettemme näe esineitä läheskään niin kuin meidän itse verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä. Luotamme poispäin astuvan ihmisen kuva pienenee verkkokalvollamme puoleen, kun hän kahden metrin päästä on tullut neljän metrin päähän, mutta itse näkökoko vähenee tuskin huomattavasti; tämä tulee selvästi näkyviin vasta paljon suuremmilla etäisyyksillä. Samoin mitä näkömuotoon tulee. Tämä voidaan erikoisen havainnollisesti osoittaa suorittamalla vastaavia kokeita leikkauksen kautta näkeviksi tulleilla sokeanasyntyneillä, heidän tehdessään ensimäisiä näköhavaintojaan. Tällaiset potilaat näkevät likellä pidetyn pikkulautasen samankokoisena kuin suuren vadin, joka pidetään vastaavassa määrässä kauempana. Jos heidän edessään käännetään visiittikorttia, eivät he ollenkaan tajua, että kysymyksessä on ko'oltaan ja muodoltaan konstanttinen kappale, vaan verkkokalvonkuvan muutosten mukaisesti he havaitsevat jotain, jonka muoto lakkaamatta vaihtuu toiseksi. Vasta vähitellen syntyvät ne psykologiset (resp. sentraalifysiologiset) mekanismit, joiden vaikutuksesta suunnaton määrä muutoksia eliminoituu maailman havaintokuvasta pois. Kaikkein valtavin näistä eliminatioprosesseista on se, jonka kautta me näemme liikettä ainoastaan silloin kuin esineiden keskinäiset paikalliset suhteet muuttuvat, mutta ei sensijaan niissä lakkaamatta toistuvissa tapauksissa, jolloin silmäinliikkeiden johdosta niiden kuvat kiitävät ohi. Mitenkä tavattomasti maailma tällöin itse asiassa huojuu meidän silmissämme, se havaitaan kouraantuntuvasti vasta silloin, kun— niinkuinStrattonkokeissaan teki—linssilaitteen avulla käännetään verkkokalvonkuvat päinvastaisiksi: silloin verkkokalvonkuvat katseen liikkuessa kiitävät odottamattomiin suuntiin ja esineidennähdäänliikkuvan.
Näiden eliminatioprosessien lisäksi tulevat yhtä tärkeät assimilatio- eli täydennysprosessit, joiden kautta me joka hetki ja mitä suurimmassa määrässä täydennämme aistivaikutelmat esineiden havainnoiksi ja mielteiksi. Ajatellaan ihmistä, joka astuu puolipimeään huoneeseen. Jos kysymme häneltä, mitä hän siinä näkee, koettaa hän ilmoittaa, mitäesineitähän luulee saamiensa epämääräisten aistivaikutelmien tarkoittavan; sensijaan hän luontaisesti ei suinkaan koeta kuvata itse näitä aistivaikutelmia. Itse asiassa havaintoamme ja tämän sisältämää ajattelua läpikotaisin vallitsee esineellinen asennoitus; s.o. me käytämme aistimuksia ja mielteitä etupäässä vain niiden funktionaalisten yhteyksienmerkkeinä, joiden kautta simultaanisista ja suksessiivisista vaikutelmista rakentuvat esineiden ja niidenvälisten kausaalisuhteiden käsitteet. Saattaa sanoa, että fysikaalinen maailmankäsitys sisältää tämän, jo alkeellisessa aistihavainnossa vaikuttavan esineellisen asennoituksen puhtaaksiviljeltynä: toisaalta on eliminatioprosessit viety niiden äärimäiseen päähän, kunnes kaikki kvalitatiiviset ainekset on poistettu; toisaalta tämä maailmankäsitys valtavasti ylittää ne rajat, mitä inhimilliselle aistitoiminnalle on asetettu, tässäkin siis vapauttaen meidät subjektiivisista rajoituksista.
Viimeksi esitetty näkökohta ei luullakseni ole vailla merkitystä arvosteltaessa fysikaalisen maailmankäsityksen luonnetta.
Äärimäiseltä positivistiselta kannalta, jota fyysikkojen kesken varsinkinErnst Machon tarmokkaasti edustanut, on näet esitetty, että koska me olevaisesta tiedämme vain sikäli kuin se esiintyy inhimillisinä aistivaikutelmina ja muina tajusisältöisinä, ei myöskään fysikaalinen maailmankäsitys saa sisältää mitään sellaista, joka periaatteessa lankeaa aistimustemme piirin ulkopuolelle: fysiikka ei muka lopultakaan voi olla muuta kuin aistimustemme kuvailua. Tätä vastaan on minusta sanottava ennen muuta, että jos tämä vaatimus olisikin tietoteoreettisesti perusteltavissa—jota se nähdäkseni ei ole—, niin olisi sen toteuttaminen kuitenkin psykologisesti mahdoton. Tavalla, jota mikään tietoteoreettinen argumentatio ei voi muuksi muuttaa, on meidän psyykemme primitiivisimpiä havainnoltaan myöten asennoitunut siihen, että se käsittää ja käyttelee aistimuksiamme ainoastaan välttämättä oletettujen tajuamisestamme riippumattomain, todellisuuden funktionaalisten yhteyksienmerkkeinä, eikä yleensä kiinnitä niihin mitään huomiota, ellei niitä voida täten käytellä ja käsittää. Toisin sanoin voidaan tämä ilmaista sanomalla, että jokainen vähäisinkin fyysillinen olio ja tapahtuma on niihin aistivaikutelmiin nähden, joiden kautta se on meille annettu, transcendenttinen siinäloogillisessamerkityksessä, että kun me lausumme jotain sen ominaisuuksista, niin ehdottomasti tarkoitamme jotakin, joka ylittää pelkän annetun vaikutelmakompleksin. Jokainen fyysillinen kappale esim. josta meillä on näkö- ynnä kosketusaistimuksia, sisältää aina, sellaisena kuin senajattelemme, enemmän kuin nämä: esim. me kosketamme ja näemme vain kappaleen pintaa, mutta pidämme sen sisuksen, jota emme aktuaalisesti havaitse, yhtä todellisena kuin pinnan. Kun siis fysiikka olettaa semmoista, jota periaatteessa ei voida havaita—esim. elektronit—, niin se itse asiassa menettelee periaatteessa samalla tavalla kuin luontainen maailmankäsitys, joka ehdottomasti kuvailee transcendenttisia esineitä oleviksi.
Koetin alussa osoittaa, kuinka millään kvaliteeteilla—ei myöskään niillä mitä epäilemättä sisältyy havaintoavaruuteen ja elettyyn aikaan—ei voi katsoa olevan fysikaalista realiteettia, koskapa ne ovat jotakin, joka periaatteessa ei ole mitattavissa. Johdonmukaisesti loppuun ajatellen sisältää tämä, että fysikaalinen maailmankuva oikeastaan on puhtaasti käsitteellinen—ei siis oikeastaan ollenkaan mikään »kuva», vaan eräs käsitekompleksi. Tämän koetan lopuksi osoittaa.
Monet fyysikot ovat kuvailleet, että meidän korkealle kehittynyt luonnonkäsityksemme pitäisi paikkansa myöskin sellaisten olentojen maailmassa, jotka olisivat rakennetut kokonaan toisin kuin me ja joiden aistikvaliteetit siis olisivat kokonaan toiset kuin meidän. Mutta tämä on mahdollista vain sikäli kuin kaikki kvaliteetit on eliminoitu fyysillisestä maailmankäsityksestä pois. Sillä kaikki kvaliteetit, joiden keräymänä todellisuus meille kuvastuu, ovat meidän psyykillisestä organisatiostamme riippuvaisia ja sellaisina tykkänään subjektiivisia—myöskin ajan ja avaruuden kvaliteetit, ja ainoastaan se että näiden annettujen kvaliteettien kesken vallitsevat juuri nämä suhteet, on jotakin, joka ei mitenkään voi saada selitystä meidän organisatiostamme. Esim. elektromagneettisten värähdysten käsite, jonka kautta me ilmaisemme valo-, lämpö- ynnä sähköilmiöitten lainalaisia funktionaalisia suhteita, saattaisi toisella tavalla rakennetulle olennolle merkitä vallan toisia kvaliteetteja, mutta mikäli heidän maailmansa olisi samojen peruslakien alaisina kuin meidän johtuisivat he tästä huolimatta välttämättä samoihin elektromagneettisiin lakeihin kuin me.
Uskon, että ne tietoteoreetikot ovat oikeassa, jotka väittävät, että kaikki mikä on olemassa on kvalitatiivista, että mitään puhtaasti kvantitatiivista maailmaa ei voida ajatella. Sillä, kuten minusta näyttää, jokainen kvantiteetti on lopulta eräs todellinen tai oletettumittaluku(tai sellaisten systemi), ja luvut ovat abstraktisia käsitteitä eikä konkreettista todellisuutta. Mutta juuri tällaisena käsitteellisenä systeeminä, ja ainoastaan sellaisena, saattaa eksaktisella maailmankäsityksellä olla kantavuus, joka valtavasti ylittää inhimillisen kokemusmahdollisuuden satunnaiset rajat. Se ei saattane olla mikään transsubjektiivisen todellisuuden adekvaattinenkuva, koska kaikki todellinen täytynee olettaa kvalitatiiviseksi ja konkreettiseksi ja tämä maailmankäsitys on käsitteellinen ja abstraktinen.Meilletämä maailmankäsitys saa definitiivisen sisällyksen senkautta, että se ilmaisee määrättyjä funktionaalisia suhteita siinä konkreettisten kvaliteettien materiaalissa, joka meidän maailmamme on. Mutta tämä materiaali saattaisi olla vallan toinen ja maailmankäsitys kuitenkin olla oleellisesti sama, ainoastaan sen konkreettinen tulkinta olisi toisenlainen. Tämä näyttää olevan m.m.Helmholtzinajatuksen ytimenä, kun hän ajatteli, että meidän eksaktinen tietomme ei sisällä mitään transsubjektiivisen todellisuudenkuvia, vaan ainoastaan sen käsitteellisiä symboolisiamerkkejä, joiden muodostaman systemin avulla me voimme teoreettisesti ja käytännöllisesti vallita olevaista—ainakin jossain määrin.
(Aika16, 231-243)
* * * * *
[1] Tämä vaikeasti suomennettava sana kuuluu ruotsalaisissa Bergson-käännöksissä »nuflöde».
[2] Sielutieteen pääpiirteet, s. 189.
[3] josta esimerkin tarjoaa Harald Höffding. Hän likipitäin asettaa yhtäläisyysmerkin »sielullisen synteesin» ja sielunelämän välille yleensä. Kts. lähemmin Aika 1912, s. 37.
[4] L'automatisme psychologique s. 476.
[5] Sivumennen huomautettakoon tässä siitä omituisuudesta että ranskalaiset mielellään nimittelevät filosofisia suuntia niiden alkuunpanijan mukaan; nimitykset »voltairianismi», »renanismi», »bergsonismi», ovat käytännössä. Kantilaisuutta nimittävät ranskalaiset mielellään »kantismiksi», kun sensijaan saksalaiset puhuvat »transcendentaalisesta idealismista». Tässäkin ranskalaiset valitsevat helppotajuisimman ilmaisutavan.
[6] Tosin on Renanilla tämän rinnalla laajempikin ja epämääräisempi filosofian määritelmä: filosofia on vain »une facon de prendre la vie et les choses» (L'Avenir de la science, s. 55), »une manière de poésie comme une autre» (Essais de morale etc. s. 455).
[7] Merkityksessä: evankeelisen kristillisyyden maailmankäsitys ja elämänjärjestys.
[8] »Taistella toivotonta taistelua ja kuolla maineetonna».
[9]G. Wolff, Entwicklungsphysiologische Studien. I. Die Regeneration der Urodelenlinse, Archiv f. Entwicklungsmechanik, I, 1895. Myöskin: Beiträge zur Kritik der Darwinschen Lehre (1898). Itse ilmiön todenperäisyyden on sen jälkeen todennut m. m. ruotsalainen _E. Müller Oscar Hertwig_in laboratoriossa Berlinissä (kts.O. HertwigZeit- und Streitfragen der Biologie, Heft 2, Mechanik und Biologie, 1897, s. 80).
[10]Spemann, Zur Geschichte und Kritik des Begriffs der Homologie, Kultur der Gegenwart -sarjan Allgemeine Biologie (1914) s. 79.
[11]G. Wolff, Mechanismus und Vitalismus (2 p. 1905) s. 40.
[12] M.t. s. 20 j.n.e.
[13] M.t. s. 14.
[14] Tämän vuoksi ei myöskään »neovitalismia» voida kuitata käyttämällä aseina kausaali- ja energiansäilymisprinsiippiä.
[15] Seuraavassa luvussa tulee esitettäväksi, kuinka »mekanistinen prinsiippi» orgaanisen tapahtumisen alalla tulee lähemmin määrätyksi »darwinistisen prinsiipin» kautta. Jälkimäisen omaksuminen on loogillisesti välttämätöntä, niinpian kuin yritetään yhtenäistä maailmanselitystä ottamalla lähtökohdaksiepäorgaaninentapahtuminen. Tosin juuri tämän lähtökohdan valinta ei ole loogillisesti välttämätön.
[16] _Spemann_in ja _Lewis_in kokeet kuvaan _J. Loeb_in mukaan, Vorlesungen über die Dynamik der Lebenserscheinungen. 1906. s. 302.
[17]Spemann, Kult. d. Geg., Allg. Biol. s. 83.
[18] Vrt. esim. »kehitysmekaniikan» perustajan Hallen professorinWilhelm Roux'n lausuntoa _Driesch_istä: »Mitä tulee Drieschiin, meidän on, vastustaessamme häntä teleologina, tunnustettava, että tämä tutkija on käyttänyt teleologisia hypoteesejaan usein terävänäköisellä tavalla hyväkseen ja on kokeittensa tuloksilla suuresti edistänyt kehityksen mekaniikkaa koskevaa tutkimusta.»W. Roux, Die Entwicklungsmechanik (Vortr. und Aufsätze, Heft I) 1905, s. 269.
[19]Hume, Enquiry Concerning Human Understanding, neljäs luku, edell. osa.
[20] m. t. seitsemäs luku, edell. osa.
[21]Wundt, Über psychische Causalität, Phil. Studien 10 (1894) s. 109.
[22] M.t. neljäs luku, edell. osa.
[23] M.t. viides luku, jälk. osa.
[24] M.t. neljäs luku, jälk. osa.
[25]W. Roux, Über kausale und konditionale Weltanschauung (1913) s. 11. (Osaksi minun harventamani.)
[26]W. Roux, Die Entwicklungsmechanik (Vorträge und Aufsätze über Entwicklungsmechanik, Heft I) 1905, s. 135. Roux'n kanta on eräiden muiden biologien taholta saanut osakseen ankaraa vastustusta— kysymyksenalainen väittely on loogillisessa suhteessa hyvin opettavainen. Kts. m.m.O. Hertwig, Zeit- und Streitfragen der Biologie, Heft 2, Mechanik und Biologie, 1897,M. Verworn, Kausale und konditionale Weltanschauung, 2 painos 1918. Sama Hertwig osoittautuu kuitenkin itse »ante-humelaisen» kausaalikäsityksen kannattajaksi, kun hän m.m. lausuu: »Prosessi, jota sanalla 'kehitys' tässä ymmärretään, rakentuu milloin enemmän, milloin vähemmän pitkästä sarjasta muodonmuutoksia tai metamorfooseja, joista aikaisemmin esiintyvä on sitä seuraavan ennakkoehto, ts. on siihensyyn ja seurauksenloogisessa suhteessa.» (Das Werden der Organismen, 2 pain. 1918 s. 174).
[27] Lukuunottamatta sitä kylläkin huomattavaa nykyisten luonnontutkijain ryhmää (Mach, Ostwald, Poincaré, Zieheny.m.), jotka—osaksi nimenomaan _Hume_en liittyen—tietoisesti harrastavat tieteittensä loogillisten perusteiden selvittelyä.
[28]H.S. Jennings, The Behaviour of the lower Organisms. Käytettävänäni on vain saksalainen käännös: Das Verhalten der niederen Organismen (2 painos 1914), s. 392.
[29] Esim.Becher, Naturphilosophie (Kultur der Gegenwart -sarjassa) 1914 s. 104.
[30]v. Kries, Logik (1916) s. 93. Kuuluisan fysiologin ja ajattelijan tietoteoreettinen kanta, jonka hän esittää mainitussa laajassa teoksessaan, on kyllä muuten muistutuksille alttiina.
[31] Kts. seuraavaan esim. _Wallach_in kirjoitusta Organische Chemie. Kultur der Gegenwart -sarjanChemie-osassa ss. 197-257.
[32] Loogillisessa katsannossa aivan samantapainen ilmiö havaitaan »alkuaineiden periodisessa järjestelmässä». Senkautta että alkuaineitten ominaisuudet ovat niiden atomipainojen »periodisia funktioita», saattoiMendelejeffennakolta sanoa kolmen tuntemattoman ja myöhemmin keksityn alkuaineen ominaisuudet, joiden kohdalla järjestelmässä oli aukkoja.
[33]Becher, Naturphilosophie s. 115.
[34]Schopenhauer, Die Welt als Wille und Vorst. (ed. 1881) II. s. 145.
[35]Kirchoff, Vorlesungen über mathematische Physik und Mechanik, 1877.
[36] Vrt.E. Albrecht, Die »Überwindung des Mechanismus» in der Biologie. Biol. Centralbl. XXI (1901) s. 101 ja seur.
[37]Hume, m. t. 7 luku, edell. osa.
[38]M. Wentscher, Über physische und psychiche Kausalität (1896), s. 74.
[39] Kts. esim.Mill, Logiikka, III kirja, 5 luku, 9 §.
[40] Aivan samanlaisten spekulatiivisten ajatuskehittelyiden kautta kuin yllä on kuvattu saadaan absoluuttisen, kaikkea sisältöä puuttuvan »minän» käsite syntymään. Kun tämä absoluuttinen »minä» sitten »pyrkii», on toimivan psykofyysillisen yksilön sijaan astunut metafyysillinen kompleksi, joka vapauttaa kaikista kysymyksistä. On mieltäkiinnittävä psykologinen kysymys, kuinka teräviltä ajattelijoilta, kuten _Th. Lipps_iltä, on voinut jäädä huomaamatta, että tällaisen spekulatiivisen keinottelun kautta sielutieteen tärkeimmät problemit vain on saatettu ratkaisumahdollisuuksien tuolle puolen, mutta ei suinkaan ratkaistu; onhan »minän» »pyrkiminen» edelleenkin kompleksi oloseikka, joka antaa aihetta kysymyksiin.
[41] Koko kysymys »tajunnanelementeistä» ja pyrkimys redusoida kaikki tai ainakin kaikki intellektuaaliset tajunnansisällöt aistimuskomplekseiksi, on katsottava vanhentuneeksi senjälkeen kuin kokeellinen itsehavainto on osoittanut, että korkeamman asteen ajatus- y.m. elämyksiä ei läheskään aina voida fenomenologisesti eritellä.
[42] Kts. tutkimustani Über die Motivation und die Entscheidung (väitöskirja 1916).
[43]Lotze, Kleine Schriften I (1885) s. 172.
[44]Müller & Pilzecker, Experimentelle Beiträge zur Lehre von Gedächtnis (1900) s. 35.
[45]Lewandowsky, Über Abspaltung des Farbensinnes durchHerderkrankung, Berl. kl. Wochenschr. (1907) s. 1444. Monatsch. f.Psychiatrie XXIII.Poppelreuter, Die psychischen Schädigungen durchKopfschuss im Kriege I, 1917.
[46]Valkenburg, Zur Kenntnis der gestörten Tiefenwahrnehmung. D. Zschr. f. Nervenheilkunde 34 (1908).
[47]Balint, Seelenlähmung des »Schauens», Monatschr. f. Psychiatrie und Neurol. (1909) XXV.
[48]GoldsteinundGelb, Zeitschrift für die ges. Neurol. und Psychiatrie 41, 1918.
[49]O. Selz, Die Gesetze des geordneten Denkverlaufs (1912) s. 261.
[50]H. Liepmann, Das Krankheitsbild der Apraxie, Monatschr. f. Psychiatrie VIII, 1900, s. 1. Vrt. myös: Über Störungen des Handelns bei Gehirnkranken, 1905.
[51]Liepmann, Über Störungen des Handelns, s. 40. Itse liikuntokyvyn täydellinen säilyminen kävi ilmi m.m. siitä, että potilas pystyi suorittamaan yksityisiä—kutenLiepmannotaksuu, sensomotoorisen »lyhytsulun» kautta tapahtuvia—liikkeitä, esim. napittamisen, kunhan hän vaan sai reijän ja napin sormiinsa.
[52] Vrt.v. Monakow, Die Lokalisation im Grosshirn und der Abbau der Funktion durch kortikale Herde, 1914, s. 562.
[53] Studien über motorische Apraxie, 1905.
[54]v. Monakow, m. t. s. 494.
[55] Vrt.Wundt, Über psychische Causalität und das Princip des psychophysischen Parallelismus, Phil. Studien, 10 (1894) s. 38.
[56]Lotze, Mikrokosmus, I (neljäs painos, 1884) s. 321.
[57]Lotze, Kleine Schriften I, s. 193.
[58]Lotze, Mikrokosmus I, s. 322.
[59] m. t. s. 339.
[60] Kts. m.m.E. Becher, Zeitschrift f. Psychol. 45 (1907).
[61] Kuten myöhemmin tulee esitettäväksi, ei myöskään psykologinen vitalismi voi välttää tätä johtopäätöstä, mikäli se on tosiseikkain kanssa sopusoinnussa ja tekee vain välttämättömät olettamukset. Perustelu on silloin kuitenkin toinen kuin yllä.
[62] Principles of Psychology I s. 138 ja seur.
[63] Mikä tosin myös, kuten on osoitettu, voidaan lausua puhtaasti fysiologisin termein: samat syyt, jotka aiheuttavat psyykillisten ilmiöiden esiintymistä, vaikuttavat, että näiden fysiologiset rinnakkaisprosessit tapahtuvat erikoisella, mutta mainittuihin syihin nähden täysin lainmukaisella tavalla.
[64] Phil. Stud. 10, s. 46.
[65]O. Hertwig, Das Werden der Organismen (2 p. 1918), s. 37.
[66] M.t. s. 80.
[67] Kts. siitä m.m.O. zur Strassen, Die neuere Tierpsychologie, Leipzig 1908.Georges Bohn, La nouvelle Psychologie animale, Paris 1911.
[68] Versuch einer neuen Nomenclatur etc. Biol. Zentralbl. 19, s. 517.
[69]J.v. Uexküll, Biologie und Psychologie in ihrer Stellung zur Tierseele, Ergebnisse der Physiol. I, 1902, s. 227 j.n.e. (Sietää mainita, ettäUexküllintietoteoreettinen kanta ei ole naivia materialismia, vaan raffinoitua kantilaisuutta.)
[70]J. Loebalkaa teoksensa Vorlesungen über die Dynamik der Lebenserscheinungen näin: »Seuraavissa luennoissa tarkastelemme eläviä olentoja kemiallisina koneina, jotka olennaisesti rakentuvat hyytelömäisestä materiaalista ja joilla on se omalaatuisuus, että ne automaattisesti kehittyvät, pitävät itsensä hengissä ja jatkavat sukuaan.»
[71]Jennings, The Behaviour of the lower Organims 1906. Das Verhalten der niederen Organismen 2 pain. 1914.
[72] Claparèdren esitelmä teoksessa »Über Tierpsychologie» (1909) tarjoaa niistä yleiskatsauksen.
[73]Jennings, m. t. s. 402 jne.Bohn, m. t. s. 68 jne.
[74] »Die teleologische Mechanik der lebendigen Natur», Archiv. f. d. ges. Physiol. 15 (1875).
[75]W. Roux, Die Selbstregulation, ein charakteristisches und nicht notwendig vitalistisches Vermögen aller Lebewesen. (Nova Acta, Abhandlungen d. K. Leop.-Carol. Deutschen Akademie der Naturforscher Bd. 100, Nr. 2. Halle 1914) s. 53.
[76] Kts. väitöskirjaani »Über die Motivation und die Entscheidung» (1916) s. 77 ja tutkimustani »Über ideatorische Koordinationen» Suom. Tiedeakatemian A-Sarja (1917).
[77]H. Lotze, Leben u. Lebenskraft, _Wagner_in Handwörterbuch der Physiologie I (1842) Kleine Schriften I (1885) s. 153.
[78]W. Roux, Die Selbstregulation, s. 29.
[79] Kts. _W. Roux_n yleiskatsausta esitelmässä »Die Entwicklungsmechanik» (1905) s. 80 j.n.e.
[80]Jennings, Die niederen Organismen s. 542 j.n.e.
[81] M.t. 538.
[82]Fr. Goltz, Beiträge zur Lehre von den Functionen der Nervenzentren des Frosches, 1869, s. 59.
[83] Die Arbeit der Verdauungsdrüsen, Wiesbaden 1898.
[84] Zur Analysis der Wirklichkeit (1875), s. 454 j.n.e.
[85] Korkeammassa sieluntoiminnassa niin runsaasti tavattaviin moninaisiin yleisempiin ja erikoisempiin regulatioihin eli »ideatoorisiin koordinatioihin» nähden viittaan aikaisempiin tutkimuksiini, eritt. »Über ideat. Koord.»
[86] On sitäkin vähemmän tarpeen tämän käsitteen valaisemiseksi käydä antamaan näytteitä vanhoista spekulatiivisista psykologeista, joita vastaanHerbartjaWundtovat taistelleet, kun »kykypsykologia» yhä vieläkin yksinvaltiaana—mutta luonnollisesti käsitteellisesti selvittämättömässä muodossa—hallitsee jokapäiväistä käsitystä psykologisista seikoista.
[87]Driesch, Philosophie des Organischen (1909) II, s. 186.
[88]Driesch, m. t. II, s. 102. Mutta viisikymmentä sivua myöhemmin luemme samassa teoksessa: »Voidaan myös sanoa, että aivojen eri osilla, esim. selkärankaisten isoilla ja pienillä aivoilla, on erilaiset entelekhiat. Näin voimme itse asiassa puhua entelekhioiden arvon tai arvojärjestyksen mukaisesta järjestyksestä.» Ristiriita on mahdollisimman räikeä. Tämä ei ole ainoa kohta, missäDrieschajatusrakennelmissaan osoittaa silmäänpistävää horjuvaisuutta.G. Wolffon huomauttanut toisesta samantapaisesta kohdasta (Mechanismus und Vital. s. 45 j.n.e.). Ainoastaan spekulatiivisella pohjalla voi tällaisia ilmiöitä päästä kehittymään.
[89]Driesch, m. t. I, s. 162.
[90]J. Schultz, Die Maschinentheorie des Lebens, 1907. s. 26.
[91] Kohta on _Darwin_in kasvien liikuntoja käsittelevästä teoksesta, jota siteeraan _Pauly_n mukaan, Darwinismus und Lamarckismus (1905), s. 189. Harvennus minun.
[92] Über Psychomorphologie, Archiv f. Entwicklungsmechanik (1907) 24, s. 688.
[93]Roux, Die Selbstregulation (1914), s. 71.
[94] Science et Méthode (1909), s. 43 j.n.e.
[95] Kts.Driesch, Der Vitalismus als Geschichte und als Lehre, 1905.
[96] Nojaudun seuraavassa _J.B. Stallo_n teokseen: Die Begriffe und Theorien der modernen Physik (2 p. 1911), s. 40 jne.
[97] On huomattava, ettäNewton, samoinkuin useimmat muut uudenajan suuret luonnontutkijat, oli mekaanisen luonnonkäsityksen kannattaja; hän piti vain painetta ja työntöä käsitettävinä aineen vaikutustapoina, »kaukovaikutusta» sensijaan käsittämättömänä. JaNewtonkoetti senvuoksi selittää jälkimäisen edellisten avulla.
[98]H. Lotze, Leben. Lebenskraft, _Wagner_in Handwörterbuch der Physiologie I 1842 (Kleine Schriften I, 1885).
[99]E. du Bois-Reymond, esipuhe teokseen »Untersuchungen über thierische Elektrizität», 1848 (Reden, zweite Folge 1886).
[100] Reden II, s. 17.
[101] Kts. esim.Helmholtz, Vorträge und Reden I (1884), s. 351.
[102] Kts. esim.E. Becker, Das Gesetz der Erhaltung der Energie, Zeitschrift für Psychologie 46 A, 1907.
[103]M. Hartog, Problems of Life and Reproduction. Lontoo 1913, s. 218. Kuvaavana esimerkkinä siitä, kuinka vähän ihmisten yleisiin käsityksiin vaikuttavat yksityiset tosiseikat ja kuinka paljon ajan virtaukset, saattaa mainita ettäWöhler, joka valmisti ensimäisen orgaanisen synteesin (virtsa-aine, 1828) oli vitalisti.
[104] Kts. seuraavaanR. Heidenhain, Beiträge zur Histologie und Physiologie der Dünndarmschleimhaut, _Pflüger_in Archiv. 43 (1888). Suppl.HeidenhainNeue Versuche über die Aufsaugung im Dünndarm _Pflüger_in Archiv. 56 (1894).
[105]Hartogm. t. s. 220.
[106]Heidenhain, _Pflüger_in Archiv. 56 (1894), s. 581.
[107] Se on julkaistuna hänen oppikirjassaan Lehrbuch der physiologischen und pathologischen Chemie. Tämä ei ole ollut käytettävissäni, vaan olen ollut pakoitettu turvautumaan referaatteihin, joista laajin _A. Wagner_in kirjassa Geschichte des Lamarckismus, ss. 173-176.
[108] Zellenmechanik und Zellenleben. Verhandlungen deutscher Naturforscher und Ärzte 1908.
[109]Jenningsm. t. s. 533.
[110] M.t. s. 24.
[111] Tropismiteoriasta kts. m.m.J. Loeb, Vorlesungen über die Dynamik der Lebenserscheinungen, s. 205 j.n.e. Sama, Die Bedeutung der Tropismen für die Psychologie 1909.G. Bohn, La Nouvelle Psychol. animale (1911), s. 19 j.n.e.
[112]J. LoebHampurin monistikongressissa 1911.
[113]Jenningsm. t. s. 389. Ainoastaan »galvanotropismiin» nähden näyttää vanha teoria olevan oikeassa.
[114] Kts. esim.Fr. Doflein, Der Ameisenlöwe 1916, vars. s. 71.
[115]W. Roux, Die Entwicklungsmechanik 1905, s. 17-18. Edelliseen vrt.Roux'n aikaisemmin siteerattua lausuntoa eräässä toisessa (myöhemmässä) kirjoituksessa: »Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö aina tule jäämään jäljelle suurta, mekanistisesti ratkeamatonta jäännöstä.»
[116] Kokonaan lukuunottamatta sitä, että radioaktiivisten aineiden atomit todettavasti muuttuvat.
[117] Über die Grenzen des Naturerkennens, Reden I 1886, s. 105-6.
[118]Schopenhauer, Die Welt als Wille und Vorstellung I, Anhang.
[119] »Se, mitkä voimat määräävät kiteisten kappaleitten mikrokosmoksen ja jotka siis estävät sen, että pienimmät osaset liikkuvat sekasortoisesti toistensa läpi, ja jotka pikemminkin pakottavat ne liikkumaan määrättyjen säännöllisten keskusten ympärillä, tämä suuri arvoitus odottaa yhä edelleen vastaustaan.» (Fr. Rinne, Allgemeine Kristallographie und Mineralogie Kultur der Gegenwart, Chemie, 1913, s. 543.)
[120]Virchow, Der alte und der neue Vitalismus.VirchowsArchiv für pathol. Anatomie 9, 1856.
Claude, Bernard, Leçons sur les phénomènes de la vie, 1878-9. (Jälkimäistä siteeraanDrieschinmukaan, Der Vitalismus 1905, s. 102 j.n.e.)
[121] Esim.:
Th. W. Engelmann, Über des Einfluss der Reizstärke auf die Fortpflanzungsgeschwindigkeit der Erregung im quergestreiften Froschmuskel,Pflügerin Archiv 66 (1897) s. 589.
»Positiivinen olettamus siitä, mihin muunlaisiin prosesseihin johtaminen sitten voisi perustua, näyttää tuskin ajankohtaiselta. Riidanalaista saattaa olla jopa se, eikö fysiologisessa ärsytyksessä ja ärsytystilan edelleen johtumisessa ainakin osittain ole kysymys energiamuodoista, jotka eivät ylipäänsä lainkaan voi ilmetä elävän, ärsytyksiä vastaanottavan substanssin ulkopuolella.»
L. Rhumbler, Zellenmechanik und Zellenleben, Verhandlungen deutscher Naturforschen und Ärzte, 1904, s. 89.
»… tällä ei ole tietenkään vielä sanottu, etteikö organismissa voisi esiintyä energiatapoja, joita ei sen ulkopuolella esiinny.»
»Fenomenologista dualismia» elollisen ja elottoman välillä kannattaa myösA. von Tschermakuudessa huomatussa teoksessaan Allgemeine Physiologie I, 1 s. 43 (1916). Sen mukaan fysiologia ei ole vain sovellettua fysiikkaa ja kemiaa, vaan elämä on erikoinen ilmiökompleksi, joka on itsenäisen tutkimuksen esine.Tschermakhuomauttaa myös, että biologian »hienoimmat henget» ovat tällaista käsitystä edustaneet.
[122]O. Hertwig, Zeit- und Streitfragen der Biologie, Heft 2.Mechanik und Biologie 1897. Sama, Die Entwicklung der Biologie im 19.Jahrhundert, Verhandlungen deutscher Naturforscher und Ärzte, 1900.Sama, toinen luku teoksessa Das Werden der Organismen (2 p. 1918).
[123] Ohimennen saattaa mainita, ettäMarcus Hartog(Problems of Life and Reproduction, s. 122 j.n.e.) koettaa tunnettujen ihmeellisten tumanjakautumiskuvioitten perusteella osoittaa, että elävän solun jakautumisessa vaikuttaa tekijä, joka eniten muistuttaa elektrostaattisia voimia, mutta itse asiassa ei ole tällainen eikä mikään muukaan tunnettu voima.Hartognimittää sitä »mitokinetismiksi».
[124]O. Hertwig, Das Werden der Organismen, s. 636. Vrt. myös s. 661, 669.
[125]W. Roux, Die Selbstregulation, s. 18-19.
[126] JosHertwiginy.m. nykyajan biologien tavoin otaksutaan, että elollinen luonto on syntynyt elottomasta. Nykyajan luonnontutkijain yleisenä käsityksenä on tämä seuraavassa ilman muuta omaksuttu. Nimenomaan on kuitenkin huomautettava, että mikään loogillinen välttämättömyys tämä käsitys ei ole. Ajatusmahdollisuutena on jopa päinvastainenkin oletus otettava huomioon! Myöskään ei myöhemmin yrittämämme vitalismin psykologinen kumoaminen ole riippuvainen siitä, miten »darwinistista prinsiippiä» arvostellaan.
[127] Kts. esim. Das Wesen des Lebens, Kultur der Gegenwart, Allg. Biol.
[128] Allg. Biologie (Kult. d. Geg.).
[129] Siitä kts. _Johannsen_in, _Baur_in y.m. tunnettuja oppikirjoja. _Mendel_in tutkimukset ovat ilmestyneet myös _Ostwald_in Klassikkojen sarjassa ja ruotsiksi _R. Larsson_in kääntäminä (Försök med växtbastarder, 1917).
[130] Kts. m.m. _Hetmholtz_in lausuntoa vuodelta 1869, Vorträge und Reden.
[131] Kts. esim. _zur Strasser_in syvällistä tutkielmaa Die Zweckmässigkeit, Allg. Biol. (Kult. d. Geg.).
[132]Weismann, Die Selektionstheorie, 1909, s. 4-5.
[133]E. Becher, Naturphilosophie, s. 402.
[134] Kts.A. Pauly, Darwinismus und Lamarckismus, s. 29.
[135]Hertwig, m. t. s. 661.
[136] Logik (1916) ss. 132-134.
[137] Das Werden der Organismen, s. 46.
[138] M.t. s. 660.
[139] M.t. 650.
[140] M.t. s. 238 j.n.e.
[141] Die Elemente der empirischen Teleologie. 1899.
[142] M.t. s. 57.
[143] M.t. s. 62.
[144] M.t. s. 81.
[145] Vrt.J. Schultz, Die Maschinentheorie des Lebens, s. 29.
[146] Philosophie des Organischen, 2 osaa, 1909.
[147]Driesch, m.t. I, s. 142.
[148] Kts. Zeitschrift f. Psychologie 45 (1907).
[149] Tämä käy vielä selvemmin ilmi hänen myöhemmästä julkaisustaan »Leib und Seele, Eine prüfung des psychophysischen Hauptproblems», 1916, jossaDrieschtarjoaa erään merkillisen »todistuksen» parallelismia vastaan.
[150] Phil. d. Org. II, s. 78.
[151] M.t. II, s. 142.
[152] M.t. s. 93.
[153] M.t. I, s. 147.
[154] M.t. II, s. 135 j.n.e.
[155] Mechanismus und Vitalismus s. 39 j.n.e.
[156]O. Hertwig, Das Werden der Organismen, s. 62.
[157]J. Schaxel, Die Leistungen der Zellen bei der Entwicklung der Metazoen, 1915, ss. 127-196.
[158] SelostanRoux'n mukaan Die Selbstregulation, s. 58 j.n.e.
[159] Mainitessaan yhdessä kohdin superregeneration (I, s. 115)Drieschhuomauttaa siinäkin omituisella tavalla ilmenevän »kokonaisuuden» vaikutuksen, mutta mitenkä tämä on sovitettava yhteen ilmiön epätarkoituksenmukaisuuden kanssa, siitä hän ei puhu mitään. Tämä on kai selitettävissä niin, että _Driesch_illä teleologinen näkökohta yleensäkin on vähemmän arvoinen kuin kysymys: koneellista vaiko epäkoneellista tapahtumista?
[160]Pflüger, Die sensorischen Functionen des Rückenmarcks 1853, s. 124 j.n.e.
[161]Sherrington, The integrative action of the nervous System, 1906, s. 114 j.n.e.
[162]Goltz, Beiträge zur Lehre von den Functionen der Nervenzentren des Frosches, 1869, s. 109.
[163]Pflüger, m.t.s. 25.
[164] Götting, gel. Anzeigen, 175-176 Stück (1853), s. 1771.
[165] Seuraavaan todisteluun ei vaikuta se seikka, että nykyaikaisen fysiologian käsitys isoaivottoman sammakon kyvyistä on toinen kuin _Goltz_in (_Goltz_in kuvaamat ilmiöt esiintyvät vasta kun myöskin väliaivot ovat vahingoittuneet). Kts.Tigerstedt, Lehrbuch der Physiologie II, s. 379 (3 pain.)
[166] M.t.s. 63.
[167] M.t.s. 66 j.n.e.
[168] A. Wagner, Neovitalismus II, Zeitschr. f. Phil. und phil. Kritik Bd. 136-137 (1909-1910), s. 147.
[169] Asialliselta kannalta on _Pauly_n oppia aivan murhaavasti arvostellut hänen kriitillinen vitalistinen asekumppaninsaG. Wolff(Die Abstammungslehre 1907),Wolffhuomauttaa m.m. mitenkä sentapainen erinomaisen tarkoituksenmukainen veren ominaisuus kuin että se tullessaan ilman kanssa kosketuksiinhyytyy, on psykolamarckismin kannalta, kaikista sen apuhypoteeseista huolimatta, täydellisesti selittämätön, koska tämä veren ominaisuus tulee käytäntöön vasta senjälkeen kuin se jo on poistunut ruumiista, joten ruumiin »tarpeet» eivät voi siihen enää vaikuttaa. Kts. myösE. v. Aster, Über die erkenntnistheoretischen Grundlagen der biologishen Wissenschaften, Vierteljahrschrift wiss. Philos. N. F. 5. 1906. S. 397 j.n.e.
[170]S. Becher, Seele, Handlung und Zweckmässigkeit, _Ostwald_inAnnalen der Naturphilosophie 10 (1911), s. 269 j.n.e.E. Becher,Naturphilosophie 1914, s. 405 j.n.e. Leben und Beseelung,Verhandlungen d. Naturf. und Ärzte 1912.
[171]E. Hering, Über das Gedächtnis als eine allgemeine Funktion der organisierten Materie, 1870; uudestaan julkaistu _Ostwald_in klassikkojen sarjassa 1905.
[172]R. Semon, Die Mneme als erhaltendes Prinzipien Wechsel des organischen Geschehens, 2 p. 1912. Die mnemischen Empfindungen, 1909.
[173]Hering, m.t.s. 12.
[174] Kts.M. Planck, Die Stellung der neueren Physik zur mechanischen Weltanschauung, Verhandlungen deutscher Naturf. und Ärzte, 1910.
[175] »Kun korvat, kieli ja nenä ovat poistetut, tulevat tosin muodot, luvut ja liikkeet säilymään, mutta ei hajut, maut ja äänet, joista luulen, että ne elollisen olennon ulkopuolella ovat pelkkiä nimiä», lausui Galileo Galilei.