Tähänastisen erittelymme tulokseksi on siis merkittävä, että fyysillinen ja psyykillinen kausaliteetti ovat vallan homogeenisia; pysyväinen aikaseuraanto on kummassakin tapauksessa ainoa, mitä syysuhteesta voimme sanoa; että juuri tämä syy tuottaa tämän seurauksen, että psyykilliselläkin alalla »mielivaltaista»(Hume)eli paremmin »tilapäistä». Syy ja seuraus ovat disjecta membra, niiden välistä »vaikuttamisen» sidettä emme voi havaita.
Verrattoman merkityksellinen on nyt se seikka, että meidän ei tarvitse tyytyä pelkästään tähän ylimalkaiseen homogeenisuuteen fyysillisen ja psyykillisen kausaliteetin välillä.
* * * * *
4. Kaikkein alkeellisimmassakin psyykillisessä tapahtumisessa havaitaan, että mitään autonomisia psykologisia »lakeja» ei ole olemassa. Psykologiset säännöllisyydet ovat tuntemattomien yleisempien lakien erikoistapauksia; nämä tuntemattomat »peruslait» meidän täytyy olettaa fysiologisiksi.
Niinpä havaitaan muistikokeissa se jokapäiväisestä kokemuksesta tuttu elementaarinen säännönmukaisuus, että assosiatiot heikkenevät ajan mukana määrätyllä nopeudella (»unohtaminen»). Tästä psykologisesta »laista» esiintyy kuitenkin poikkeuksia; saattaa esim. tapahtua, että koehenkilö ei muista oppimaansa tavua 5 minuuttia senjälkeen kuin lukeminen on tapahtunut, mutta kyllä 24 tunnin kuluttua.[44]Psykologiseltakannaltavoi»tilanne» näissä kahdessa tapauksessa olla täydelleen sama, olosuhteet, syy, on sama, siitä huolimatta on seuraus erilainen.Ei siis voi olla olemassa autonomista psyykillistä kausaliteettia, koska samat psykologiset syyt voivat tuottaa erilaisia seurauksia.
Kausaaliprinsiippi vaatii, että ainakin toisessa näistä tapauksista psykologisen prosessin kulkuun vaikuttaa jokin tajunnan ulkopuolella oleva tekijä. Fysiologia tulee tässä heti psykologian avuksi. Ei ole ainoastaan mahdollista, vaan suorastaan todennäköistä, että se aivojen tasapainotila (yhtä hyvä ravitsemustila kaikissa aivokuoren eri osissa y.m.), joka on reproduktiomekanismin säännönmukaisen toiminnan edellytyksenä, terveessäkin yksilössä huojuu määrättyjen rajain sisällä. Puheenalainen psykologinen »laki» pitää siis paikkansa ainoastaanmäärätyssä fysiologisessa tapauksessa, se on siis erikoistapaus yleistä fysiologista lainmukaisuutta.
Sille, joka on vähänkin tottunut psykopatologiseen katsomustapaan, on muuttunut—löysästi sanoen—suorastaan »loogilliseksi vaatimukseksi», että kaikki sielunilmiöt ovat aivofysiologisten tilain funktioita. Ääretön muotojen moninaisuus johtaa psykopatologisissa tapauksissa karkeimmista makroskooppisista aivokuorenloukkauksista mikroskooppisten degeneratio- y.m. ilmiöiden kautta niihin hienoimpiin aivohäiriöihin, joita ei mikään mikroskooppi enää tavoita, mutta jotka täytyy edellyttää, kun nähdään mitenkä sieluntoiminnan tavalliset säännöt esim. schizofreniassa kokonaan mullistuvat. Näitä näkyvän tai näkymättömän aivokoneiston särkymisen tai lamaantumisen eri muotoja vastaa psyykillisellä alalla mitä kirjavin sielunhäiriöiden sarja, alkaen sielunelämän karkeimmasta hävityksestä mitä erikoisimpien tajuntoimintojen tai sielunpiirteiden tuhoutumiseen tai lamaantumiseen. Luonto toimii aivopatologisissa kokeiluissaan toisinaan kuin raaka pyöveli, joka moukarilla iskee mitä hienoimman koneiston säpäleiksi, toisinaan kuin taitavin mekaanikko, joka monimutkaisesta koneesta irroittaa jonkun sen hienoimmista rattaista ja aikaansaa eriskummaisen häiriön. Psykologiselta kannalta vallan yhtenäiseltä näyttävä toiminta esiintyy psykopatologian valossa usein mitä monimutkaisimpien mekanismien punoutumalta. Ennätyksen saavuttaa tässä suhteessa näköhavaintojen ala. Puhtaasti psykologiselta kannalta ei mitenkään voisi aavistaa, että näköhavaintojen syntymisessä on osallisena suuri joukko suhteellisesti erillisiä aivomekanismeja. Näiden olemassaolon todistavat merkilliset patologiset tapaukset, joissa jokin puheenalaisista mekanismeista on pudonnut pois, samalla kun toiset ainakin osaksi vielä toimivat. Kuka voisi normaalipsykologiselta kannalta ennustaa, että esim.värienhavainto voi hävitä, näköhavaintojen muuten säilyessä,[45] että syvyydenulottuvaisuuden havainto yksinään saattaa häiriintyä,[46] että potilaalle voi jäädä kyky appersipoida näkökentässään vain yksi ainoa esine kerrallaan,[47] että kyky yhdistää näköaistimukset »hahmoiksi» (Gestalten) erikseen voi häiriytyä[48] j.n.e.—puhumattakaan sellaisista »triviaalisista» ilmiöistä kuin »visuaalinen agnosia» (eli »sielunsokeus»), jolloin potilas häiriintymättömästä näkökyvystään huolimatta ei »käsitä» mitään siitä mitä hän havaitsee, ei siis tunne eikä osaa käyttää esineitä, taikka »aleksia», jolloin potilas näkee ja käsittää kaiken muun paitsi ei symboolisia merkkejä, jolloin hän siis ei osaa lukea j.n.e.
Vastaavanlaatuisia, erikoisten fysiologisten mekanismien lamaantumisesta tai tuhoutumisesta aiheutuvia ilmiöitä havaitaan »korkeamman» sielunelämän alalla. Mainitakseni tässä vain yhden esimerkin,on unennäölle—joka on niin sanoakseni terveen sielun anomalia—luonteenomaista (lukuunottamatta mielikuvien hallusinatoorista luonnetta) erään psykofysiologisen mekanismin tilapäinen lamaantuminen. Terveelle ajatuksenjuoksulle on tyypillinen n.s. »Berichti-gungstendenz», oikaisutendenssi:[49] kun jokin satunnainen assosiatiovaikutus saattaa meidät muodostamaan arvostelman, joka on ristiriidassa muistivarastoomme kuuluvan tiedon kanssa, reprodusoituu säännöllisesti oikea tietomme, joten hairahdus korjaantuu. Tällaista tarkoituksenmukaista ja säännöllisesti esiintyvää ilmiötä ei ole lupa pitää satunnaisena »diffuusina» reproduktiona, vaan täytyy olettaa erikoinen mekanismi, tajuttomasti vaikuttava kriitillinen tendenssi, joka kontrolloi ajatustuloksiamme. Mutta tämä mekanismi ei toimi unissamme. Me näemme esim. tutun elävän henkilön kuolleena—samalla kun ehkä keskustelemme hänen kanssaan. Meitä ei silloin vaivaa mikään ristiriitaisuus, mikään poikkeavaisuus olevaisen perussäännöistä, jommoinen valvovissa aivoissa saattaisi »oikaisutendenssin» mitä intensiivisimmällä tavalla toimimaan.—
Noustessamme »aivorefleksikaarta» ylöspäin, seuratessamme aistiärsytyksiä niiden matkalla kohti yhä korkeampia keskuksia tapaamme siis arkitektoonisesti toistensa päälle rakentuvia keskushermoston mekanismeja, jotka käsittämättömän hienolla tavalla toisiinsa punoutuen aste asteelta kehittävät aistivaikutteista näkö- y.m. havaintoja, joissa yksilön varhaisempi kokemus mitä moninaisimmalla tavalla tulee näkyviin. Vastaavalla tavalla me taas toisaalta, ryhtyessämme refleksikaarta laskeutumaan, lähestyessämme liikuntoärsytysten, motooristen innervatioiden viriämisalueita kohtaamme erikoisia struktuureja, joiden välityksellä järjellinen tahallinen toiminta tapahtuu. Näiden olemassaolon osoittavat varsinkin apraktiset häiriöt. »Motoorisen apraksian» (sanan nykyisessä merkityksessä) määritteli erään merkillisen tapauksen perusteellaH. Liepmannv. 1900.[50] Sillä tarkoitetaan »kykenemättömyyttä jäsenten tarkoituksenmukaiseen liikuttamiseen muun liikuntokyvyn säilyessä». Potilas ei pysty suorittamaan tahdollisia liikkeitä, vaikka hänen liikuntoapparaattinsa sekä perifeerisissä että sentraalisissa osissaan on koskematon ja vaikka hän toisaalta moitteettomalla tavalla kehittää päämääränmielteensä. Voidaan sanoa, että apraksialla on aivopatologisten ilmiöiden joukossa tämän vuosisadan kuluessa ollut, joskaan ei ehkä yhtä huomattava, niin ainakin samantapainen asema kuin afasialla viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Nämä ilmiöt ovatkin suuresti analogisia eikä motoorinen afasia olekaan muuta kuin puhe-elinten apraksia. (Äänten synnyttämiskyky on potilaalla itsessään häiriintymätön, mutta »sisäinen puhe», joka on ääneenpuhumisen välttämätön edellytys, on sillä tavoin vahingoittunut, että jälkimäinen käy mahdottomaksi.) _Liepmann_in potilas, eräs hallitusneuvos, joka tulee olemaan historiallinen kuuluisuus merkillisen aivohäiriönsä takia, ei pystynyt oikeanpuolisilla jäsenillään suorittamaan yksinkertaisimpiakaan tahdollisia liikkeitä, ei pyynnöstä edes työntämään kieltä suustaan taikka puristamaan kättänsä nyrkkiin. Samalla oli hän kuitenkin kaikin puolin täysissä järjissään (mikä hänen afasiastaan huolimatta voitiin osoittaa, koska hän vasemmalla kädellä kirjoittamalla pystyi ilmaisemaan ajatuksiansa); täten hänen tapauksensa todistaa, että »niinsanottujen korkeampien psyykillisten prosessien ja motoorisen innervation välillä saattaa esiintyä häiriö, joka tuhoaa toiminnan-suunnitelman siirron määrättyjen jäsenten motoriumiin».[51]
Sivuseikka on tässä se, että _Liepmann_in tapauksestansa antama tulkinta lienee katsottava liika karkeaksi[52]—Liepmann, eräs vaikutusvaltaisen _Wernicke_n monista oppilaista, edustaa kaavamaista psykologis-anatomista lokalisatioteoriaa—; toteennäytettynä voidaan joka tapauksessa pitää, että jos lukemattomien hermosäikeiden välittämät yhteydet liikuntohermojen—aivokuoren etumaisessa keskipoimussa sijaitsevien—lähtökohtien ynnä muiden aivoalueiden välillä fysiologisesti tai anatomisesti katkeavat, on siitä seurauksena yksilön kykenemättömyys käyttämään asianomaisia ruumiinjäseniä tahtonsa palvelukseen. Apraksiatapauksia on _Liepmann_in jälkeen havaittu ja kuvailtu runsaasti. _A. Pick_in tekemien havaintojen perusteella[53] täytyi motoorisen apraksian lisäksi määritelläideatorinen apraksia, jossa häiriö sijaitsee korkeammalla psyykillisellä asteella, itse »liikekaavan» (»Bewegungsformel»,Liepmann) muodostumisessa, jonka avulla tajunta kontrolloi liikuntojen tarkoituksenmukaista järjestystä;v. Monakoweroittaa kokonaista kuusi eri apraksia-muotoa.[54]
Niin alkuasteillaan kuin puheenalaisten aivopatologisten ilmiöiden yksityiskohtainen psykologinen ja fysiologinen erittely onkin, niin rajoitetussa määrässä kuin nykyään voidaankin havaittujenoireidenperustalla tehdä päätelmiä häiriintyneisiinfunktioihinja niiden aivolokalisatioon nähden, tulee ehkä aivopatologia lopuksi antamaan ratkaisevat vastaukset niihinkin kysymyksiin, jotkapsykologilleovat tärkeimmät. Ennen kaikkea tulee aivopatologia nähdäkseni empiirisesti ratkaisemaan vanhan metafyysillisen kiistakysymyksen »ruumiin ja sielun» suhteesta.
Empiirinen vastaus kysymykseen: Minkälainen on tajunnan suhde keskushermostoon? voi merkitä vain seuraavaa: on koetettava muodostaa tästä suhteesta sellainen mielikuva, joka vähimmässä mahdollisessa määrässä sisältää hypoteettisia aineksia, joka tarkasti ottaa varteen ne viittaukset, mitä tähän saakka tunnettuihin tosiseikkoihin sisältyy, mutta kaikin tavoin pidättyy väittämästä mitään siitä, josta emme mitään tiedä.
Ja seuraavat ovat nähdäkseni tosiseikkain viittaukset: Ärsytykset saapuvat aivokuoreen eri teitä, muokkautuvat ja hajaantuvat lainmukaisella tavalla. Aivosolujen mikroskooppisessa maailmassa tapahtuu valtava määrä tuntemattomia prosesseja, mutta kaikkiin nähden pitää energian säilymisen laki paikkansa: liike-energiaa ei missään häviä, vaan se joko siirtyy eteenpäin taikka kasaantuu (kemialliseksi?) potentiaaliseksi energiaksi. Mitään sentapaista yhtenäistä päätekohtaa, jonne kaikki »tulevat» kiihoitukset keskittyisivät ja jossa »sielu» ottaisi ne vastaan, ei ole—yhtä vähän kuin sellaista, mistä »sielu» virittäisi »menevät» kiihoitukset; mikroskooppinen preparaatti näyttää äärettömän monikuteisen säijeverkon, joka katkeamattomana yhdistää molemmat toisiinsa. Ja niinkuin aivopatologia osoittaa, sisältyy tähän solujen ja säikeitten labyrinttiin suuri määrä mitä hienoimpia fysiologisia apparaatteja, joiden luku on vielä paljon suurempi kuin psykologiselta kannalta voitaisiin edes aavistaa. Jos nyt tyydymme pelkästään toteamaan sen empiirisen suhteen, minkä havaitsemme mainittujen apparaattien ja tajunnan ilmiöiden kesken, täytyy meidän sanoa, että tajunnan ilmiöt esiintyvät näiden apparaattien häiriintymättömän toiminnan funktioina. Jokainen sielunilmiö on määrättyjen fysiologisten mekanismien toiminnan vastine. Ja sensooriset ynnä ideatooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti motoorisiin; joka kohdassaan, aistiärsytyksestä lihasliikkeeseen saakka, on tajunprosessin häiriintymätön kulku riippuvainen refleksikaareen kuuluvien eri renkaiden, eri mekanismien, fysiologisesta ja anatomisesta eheydestä.
Aivomekanismit tekevät kaiken—se on tosiseikkojen viittaus.
Sanoista emme kiistele—jos joku tahtoo väittää, että aistiärsytykset, sittenkuin ne ovat kulkeneet eriasteisten fysiologisten mekanismien kautta ja saapuneet korkeimpiin sensoorisiin keskuksiin, »vaikuttavat» »sieluun», joka reageeraa näkö- j.n.e. havainnolla, niin on se hänelle sallittu, samoinkuin hänen on lupa sanoa, että »sielu» »vaikuttaa» motoorisiin keskuksiin lihasliikkeitä aiheuttaen. Mutta koska—kuten fysiologinen kokemus osoittaa—»sielu» ei voi enentää eikä vähentää aivoissa piilevien energiojen kokonaismäärää, ei tämä »vaikuttaminen» voi olla samanlaista kuin fyysillisten ilmiöiden kesken, jolloin energiaa siirtyy toisesta toiseen. Näin ollen täytyy kysyä, onko mitään asiallista eroa, jos »vuorovaikutusteoriain» tavoin sanotaan, että keskushermoston prosessit »vaikuttavat» »sieluun» ja päinvastoin taikka jos parallelistisen teorian tavoin tyydytään vain toteamaan niiden rinnakkaisuus.[55]
Aivan pintapuolista olisi väittää, että »vuorovaikutusteoria» paremmin kuin »parallelismi» tulkitsisi tosiasiallista tietoisuuttamme siitä, että ruumis on tahtomme hallittavana. Tässä kohden ovat »vuorovaikutusteoria», jommoista esim.Lotzeedustaa, ja »parallelismi» aivan samassa asemassa—sillä erolla vain, että parallelistinen kaava on niin verrattomasti yksinkertaisempi. Koska, kutenLotzesanoo, »tahdon luonne on vain elävässä tahtomisessa, ei sinänsä sen samanaikaisessa toteuttamisessa»,[56] ei pelkästään se seikka,että me tahdomme, millään tavoin selitä sitä, että meidän onnistuu liikuttaa jäseniämme. »Oman valtansa täydellisyydellä tai omasta virikkeestään ei mielenmuutos saa aikaan vastaavaa ruumiin muutosta»,[57] vaan ainoastaan sikäli kuin »sielu» on »muiden elementtien ohella kiedottu mekaanisten vuorovaikutusten yhteyteen.»[58] Ja terävästi ivaaLotzesentapaisia triviaalisia käsityksiä, kuin että aivoissa ovat motooristen hermojen lähtökohdat levällään kuin sarja soittimia, joita sielu voisi mielinmäärin kosketella: »vaikka tällainen klaviatuuri aina olisikin käsillä, sielu ei pystyisi sillä soittamaan.»[59] Voidaanko se »mekaanisten vuorovaikutusten yhteys», jossa tajunnan täytyy fysiologisten prosessien kanssa olla voidakseen näihin vaikuttaa, mitenkään käsittää sen yksinkertaisemmin kuin otaksumalla, että esim. päätöstäni liikuttaa oikeaa kättä vastaa keskushermostossa prosessi, joka vallitsevien fysiologisten yhteyksien perusteella itsestään johtaa tarkoitettuun lihasliikkeeseen?
Mielestäni on sanottava, että jos sentapaista kriitillistä »vuorovaikutusteoriaa» jommoistaLotzemyöhemmissä teoksissaan edustaa, kehitellään ja oikaistaan aivofysiologian nyttemmin paljastamain tosiseikkojen valossa, niin johdutaan käsitykseen, joka asiallisesti tuskin poikkeaa kriitillisestä empiirisestä »parallelismista». Nykyään tiedetään, ettei ole mitään puhtaasti psyykillisiä, vaan ainoastaan psykofysiologisia tiloja, aivoissa ei ole mitään sellaisia alueita, joita voitaisiin pitää »sielun» erikoisena asemapaikkana, vaan sensooriset, ideatooriset ja motooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti toisiinsa. »Sielu» ei voi »vaikuttaa» keskushermostoon edes sillä »mekaanisella» tavalla kuinLotzeotaksui sikäli kuin tällainen vaikuttaminen sisältää aivojen energian lisäämistä tai vähentämistä. Korkeintaan on lupa otaksua, että kun jokin keskihakuinen kiihoitus keskushermostossa aiheuttaa sarjan psykofyysillisiä prosesseja, niin tämän sarjan fyysillinen osa on toisenlaatuinen kuin se olisi ilman psyykillistä saattajaansa, että siis tajunnalla siinä merkityksessä on jokin »vaikutus» keskushermostoon, että esim. tämän motooriset vastaukset ovat toisenlaatuisia kuin kuin ne olisivat ilman tajuntaa. Energian säilymisprinsiippi tässä tosin tuottaa vaikeuksia, koska nämä tajunnan aiheuttamat muutokset eivät saa aiheuttaa mitään lisäyksiä eikä vähennyksiä aivojen energiamäärässä. Kuten tunnettua, voidaan tästä vaikeudesta kuitenkin selvitä useammallakin tavalla. Voidaan tunnettujen tutkijain tavoin puhua »psyykillisestä energiasta», joka on säilymisprinsiipin alainen, voidaan myöskin ajatella sentapaisia fysikaalisia ilmiöitä, jolloin tapahtumisessa esiintyy muutoksia, ilman että energiamäärä muuttuu, esim. kun liike-energia vaihtuu potentiaaliseksi. Jos esim. ilmaan heitetty kivi pysähtyisi korkeimpaan kohtaansa, ei sen sisältämä energia vähenisi, vaikka esiintyisikin luonnon tavallisesta tapahtumisesta poikkeava ilmiö. Jos tajunta »vaikuttaa» jotakin samantapaista, ei aivojen energiamäärässä esiintyisi mitään muutoksia.[60] Tällainen »vuorovaikutusteoria» saattaisi vedota myös siihen, että koska sen edustaman käsityksen mukaan tajunta aiheuttaa keskushermostossa muutoksia, niin käy kehitysopillisesti ymmärrettäväksi, mitä varten tajuntaa yleensä on olemassa. Väitetään, että jos »parallelismi» on oikeassa, niin ei voida ymmärtää, kuinka »olemassaolon taistelu» on keskushermostossa kehittänyt tajuntaa, jolla kuitenkaan ei ole tässä taistelussa mitään merkitystä, keskushermoston prosessit kun ilman sitä tapahtuisivat täsmälleen samalla tavalla, organismin motooriset reaktiot olisivat siis tarkalleen samanlaatuisia ilman tajuntaa kuin sen kanssa. Ja hyvään tapaan kuuluu mainita historian suuria tapahtumia ja henkilöitä, taiteentuotteita jne., jotka »parallelismin» mukaan ovat puhtaasti fysiologisen mekanismin tuotteita, ne kun olisivat olemassa vallan samanlaisina, jos tajuntaa ei ollenkaan olisi.
Tällaiseen argumentoimiseen sisältyy kuitenkin samantapainen loogillinen virhe kuin materialismin ihmettelyyn, miksi aistimuksia ei voida selittää fysiologisista edellytyksistään: »sielu» ei voi olla erikoinen kausaalinen tekijä ilmiömaailmassa, koska kaikki on »sielua», s.o. tajunnantiloja.
Toiseksi, jos lähemmin tarkastellaan asiaa, ei myöskään kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta, sikäli kuin se tahtoo olla tosiseikkojen tulkkina, päästä mihinkään siitä, että kaikki eliöiden motooriset reaktiot tavallaan ovat puhtaasti fysiologisen kausaliteetin tuotteita. Esiintyköön vaan fysiologisissa prosesseissa muutoksia senkautta, että niihin liittyy tajuntaa, jos mieli kausaliteettiprinsiipin olla pätevä, täytyy näiden muutosten olla lainmukaisia, s.o. fysiologinen prosessi muuttuu määrätyllä tavalla riippuen siitä, minkälainen tajunilmiö sitä myötäseuraa, näiden muutosten täytyy olla poikkeuksettomain lakien alaisia. Mutta toisaalta taas on tajunilmiöiden itsensä esiintyminen tietenkin myös lainmukainen, s.o. mikäli »sielu» ei ole muuttunut, herättää sama keskihakuinen kiihoitus aina saman sieluntilan. Jos taas »sielussa» on tapahtunut muutoksia, niin on keskushermostossa tapahtunut vastaavia lainmukaisia muutoksia, koska kaikki sieluntapahtumat ovat psykofyysillisiä. Ja »sielussa» tapahtuu yhtä vähän kuin keskushermostossakaan mitään muutoksia ilman syytä, s.o. ei esiinny mitään tajunnanilmiöitä ilman että edelläkäyvät tajunnanilmiöt sisältävät niihin lainmukaisen aiheen; täten lopulta kaikki tajunnanilmiöt lainmukaisesti johtavat takaisin keskihakuisiin taikka keskushermostossa itsessään, tämän perityn laadun perusteella virinneisiin kiihoituksiin.
Metafyysillisten kuvitelmain perusteella saattaa tietysti väittää, että »sielutkin» ovat aiheiltaan erilaisia, niin että eri keskushermostoissa samat kiihoitukset jo alunperin herättävät erilaisia sieluntiloja ja senkautta myös erilaisia fysiologisia prosesseja, taikka että »sielu» yksin voi muuttua, niin että samassa keskushermostossa sama kiihoitus ei enää aiheutakaan samaa sieluntilaa ja senkautta samaa fysiologista prosessia kuin ennen »sielun» muutosta, mutta tällaisia kuvitelmia ei tarvitse ottaa lukuun tässä, kun kiinnitämme huomiota vain sellaisiin psykofyysillisiin teorioihin, jotka pohjaavat tosiseikkoihin ja tahtovat olla niiden tulkkina. Tavalla, jonka ilmeisyys on empiristille selvä, viittaavat tosiseikat siihen, että mikäli eri yksilöiden erilaiset motooriset reaktiot eivät saa selitystään heidän keskushermostonsa ja senkautta heidän »sielunsa» erilaisesta menneisyydestä, aiheuttaa erilaisuuden viime kädessä »sielun» erilainen peritty ruumiillinen alusta. Toisin sanoen, määrätyn yksilön määrätyllä hetkellä tapahtuvat motooriset reaktiot ovat hänen keskushermostonsa alkuperäisen aiheen ynnä sen kokeman menneisyyden yhteistulos, s.o. viime kädessä puhtaasti fysiologisen kausaliteetin ilmauksia.[61]
Myöskin tämäntapaisen kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta voidaan siis konstruoida puhtaasti fysiologinen kausaalisarja, jolloin tosin on huomattava, että eräät fysiologiset ilmiöt tapahtuvat muusta luonnonkulusta poikkeavalla, mutta itsessään täysin lain mukaisella tavalla. Fysiologin kannalta tällainen poikkeavaisuus olisi täydellinen arvoitus, mutta ratkaisemattomia arvoituksiahan on niin paljon; kuka voi selittää, miksi esim. määrättyjen aineiden molekyylit sopivissa nesteissä saavat sellaisia uusia ja arvoituksellisia ominaisuuksia, että nesteissä syntyy kiteitä? Samalla tavoin täytyisi fysiologin tyytyä toteamaan, että keskushermostossa eräät aineelliset hiukkaset saavat uusia, arvoituksellisia, mutta itsessään täysin lainmukaisesti ilmeneviä ominaisuuksia.
Näin ollen katson toteennäytetyksi, että nykyaikaisesti kriitillisen »vuorovaikutusteorian» ja kriitillisen »parallelismin» välillä ei ole mainittavaa asiallista eroa. Tällaista eroa ei voikaan olla, sikäli kuin molemmat teoriat pyrkivät olemaan tosiasiain tulkkina; eiväthän tosiasiat voi olla keskenään ristiriitaisia.
Merkillistä kyllä, on aivan viime vuosikymmeninä vielä esiintynyt »vuorovaikutusteorioja», jotka sisältävät vahvoja metafyysillisiä aineksia. Tässä kohden on ehkä syytä mainita vain, kuinka esim. sellainen »vuorovaikutusteoria», jotaWilliam Jameshenkevään tapaansa edustaa, kokonaan sivuuttaa kokemuksen rajapyykit niinhyvin ulkoisen kuin sisäisen havainnon alalla. _James_in mukaan[62] kehittyneempien eläinten keskushermosto on rakennettu suunnattoman monimutkaisella tavalla, jotta siihen voisi mahdollisuuksina sisältyä lukematon määrä motoorisia vastauksia mitä vähäpätöisimpiin tilanteen piirteisiin. MuttaJamesuskoo, että tällaisen laitteen epäluotettavuus lisääntyy samassa määrässä kuin sen monimutkaisuus. Tämän vuoksi tarvitaan tajuntaa »ohjaamaan keskushermostoa, joka on tullut liian monimutkaiseksi voidakseen itse reguloida itsensä». _James_in ajatus sisältää todellisuudessa hämmästyttävän virheellisyyden. Juuri tällaista käsitystähänLotzepilkkaa kun hän puhuu »klaviatuurista», jota sielu mielensä mukaan soittelee. Kuinka ihmeessä voisi »tajuntamme» ohjata keskushermostoa? Valita sen lukemattomista reaktiomahdollisuuksista sen, joka johtaa tarkoitettuun tulokseen? Jos keskushermostomme on »epäluotettava», niin sehän saattaa merkitä vain, että siinä on taipumus esiintyä sisäisiä häiriöitä, jotka tekevät sen toiminnan säännöttömäksi. Kuinka voisi »tajuntamme» tätä estää? Ei ainakaan tahdontoimintojen avulla! Tahtohan saattaa vaikuttaa vain kaikkein terveimmässä, siis kaikkein lainmukaisimmin toimivassa keskushermostossa. Schizofreniset, apraktiset y.m. häiriöt osoittavat, minkälaisen kaoottisen piirteen tahdontoiminnat saavat, kun keskushermosto todellakin muuttuu »epäluotettavaksi». Jos keskushermoston toimintaa jokin »reguleeraa», niin tajunta se ei ole, se on varma; tajunta (= keskushermosto) kyllä reguleeraa jotakin, nimittäin yksilöntoimintaa, mutta ei suinkaan itseänsä. Tällaisen käsityksen pohjana näyttää olevan ajatuksen »lapsus».
* * * * *
Siis, kuten on osoitettu, mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia ei ole, vaan psyykilliset ilmiöt esiintyvät fysiologisten prosessien erikoistapauksina—jolloin tosin olemme jättäneet avoimeksi sen mahdollisuuden, että silloin kun psyykillisiä ilmiöitä fysiologisessa kausaaliketjussa esiintyy (määrättyjen muuttumattomasti vaikuttavien fysiologisten lakien nojalla), ei niiden esiintyminen ole prosessin fyysillisen puolen muodostumiseen nähden merkityksetön.[63] Näin ollen herää kysymys, jota tässä sopii lyhyesti kosketella: Jos ei ole mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia, niin voiko myöskään olla olemassa mitään autonomista psykologista tiedettä? Eikö psykologian lopullinen päämäärä ole sulautua fysiologiaan? (kutenWundtkysyy.[64])
Tähän on vastattava seuraavaa.
Siinäkin tapauksessa että ne fysiologiset mekanismit, joiden funktioina tajunnanilmiöt esiintyvät, olisivat yksityiskohtiaan myöten tunnetut, pysyisi erikoisena empiirisenä tehtäväryhmänä kuvata näiden mekanismien toiminta sikäli kuin se tajunnan verhossa kuvastuu, varsinkin sikäli kuin se saa ilmauksensa normaalissa tajunnassa. Aivan samassa asemassa on, kutenO. Hertwighuomauttaa, biologia fysikokemiaan nähden. Jos otaksutaan, että elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen analyysi olisi viety perille saakka, jäisi kuitenkin niiden fysikaalis-kemiallisten tapahtumain punoutuma, jotka kokonaisuudessaan muodostavat elävän olennon, erikoisen empiirisen kuvailun aiheeksi. Ja, jatkaaHertwigsattuvasti,[65] kemia puolestaan, tuttuine analyyttisine ja synteettisine metodeineen, on epäilemättä jäävä erikoiseksi atomien tieteeksi vielä senkin jälkeen, kuin tulevaisuuden tiede käsittää, millä tavoin eripainoiset atomit ja niiden yhtymislait johtuvat elektronien omituisuuksista. Tämä aiheutuu siitä, että historiallisesti muodostuneet tieteet eivät pohjaa vain teoreettisiin näkökohtiin, vaan ovat yhteydessä määrättyjen käytöllisten tarpeiden kanssa.
Todellisuudessahan ei nyt ole mitään puhettakaan siitä, että empiiriset erityistieteet voitaisiin deduktiivisesti kehitellä perustieteistään, kemia elektroniteoriasta, biologia fysikokemiasta, psykologia biologiasta (fysiologiasta). Päinvastoinhan asia on niin, että mitä erikoisesti psykologiaan tulee, sen fysiologiset perusteet ovat miltei terra incognita. Etupäässä puhtaastipsykologistenhäiriöiden perusteella täytyy meidän kausaaliprinsiipin vaatimuksesta olettaa verrattoman hienosti toisiinsa punoutuvia, mutta rakenteeltaan tuntemattomia fysiologisia aivokuoren mekanismeja. Vastapsykologistensäännönmukaisuuksien kautta saamme jotain aavistusta keskushermoston fysiologisista laeista. Ne lukemattomat fysiologiset teoriat, joita on laadittu sieluntoimintojen aineellisesta alustasta, eivät—kuten varsinkin spiritualistiset psykologit kernaasti huomauttavat—ole muuta kuin puhtaasti psykologisten säännönmukaisuuksien projisioimista tälle fysiologisen kartan valkealle täplälle. Eikä nykyään—kutenMüllerjaPilzeckerhuomauttavat[66]—näytä olevan mitään mahdollisuuksia anatoomisfysiologista tietä lähestyä tätä tuntematonta aluetta.
Tämä psykologian ja aivofysiologian omituinen suhde aiheuttaa psykologisessa tutkimuksessa muutamia erikoisia piirteitä.
Jokaisen tieteen ylin pyrintö on koettaa »selittää» ilmiöpiirinsä. Täydellinen selittäminen sisältäisi määrättyyn erikoistieteeseen nähden, että sen ilmiöt ja lait voitaisiin käsittää lähinnä yleisemmän tieteen lakien erikoistapauksiksi; silloin olisi puheenalaisessa tieteessä saavutettu mahdollisimman suuri yksinkertaisuus; kaikki sen ilmiöpiiriin sisältyvät erikoiset faktorit olisi redusoitu toisten fundamentaalisten faktorien kombinatioiksi.
Meillä tosin ei ole vähintäkään suoranaista tuntemusta keskushermoston fysiologisista laeista. Mutta eräät psykologiset ilmiöt—nimittäin assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt—näyttävätfysiologisessasuhteessa olevan suhteellisesti yksinkertaisia, s.o. niitä vastaavien keskushermoston prosessien anatoomiset ja fysiologiset edellytykset ovat suhteellisesti harvalukuiset. Tästä syystä saavat alkeelliset assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt niin erikoisen aseman psykologiassa.Selittävä psykologia saa niistä johtavat näkökohdat.Jos kaikki sielunelämä voitaisiin käsittää näiden ilmiöiden kutoutumiksi, olisi—siltä näyttää—päästy hyvin pitkälle sielunelämän kausaalisessa, fysiologisessa selittämisessä.
Mutta koska fysiologiset tietomme keskushermostosta todellisuudessa ovat niin minimaaliset, ei suinkaan ole varmaa, että assosiatio- ja reproduktio-ilmiöiden tavanomainen fysiologinen tulkinta on oikea. Näyttää kysymyksenalaiselta, ovatko nämä ilmiöt läheskään niin helposti fysiologisesti selitettävissä kuin on luultu.
Tämä viimeksi esitetty näkökohta, että psykologia saattaa fysiologialle ja senkautta yleiselle biologialle olla tärkeä tiedonlähde, lisää sen tehtävän biologista merkitystä, johon nyt ryhdymme:koska sielunelämä on fysiologinen ilmiö—kausaalisesti, joskaan ei fenomenologisesti—täytyy tälläkin alalla esiintyä mekanismin ja vitalismin vastakohta.Missä muodossa tämä vastakohta psykologiassa esiintyy?Voidaanko psykologiassa—siis ainakin yhdellä biologian alalla—tämä kiistakysymys definitiivisellä tavalla ratkaista?
* * * * *
5. Nykyaikainen objektiivinen eläinpsykologia[67] kiinnittää erinomaisen vähän huomiota vanhaan kiistakysymykseen, kuinka laajalta luonnossa sielunelämää esiintynee, missä kohden eliöiden ylenevässä sarjassa sen ensi merkit näyttäytynevät. Darwinismin vaikutuksesta, joka mielellään näkee kuilun ihmisen ja muun luomakunnan välillä kapenevan, olivat viime vuosisadan loppupuolella luonnontutkijat taipuvaisia ulottamaan sielunelämän mahdollisimman laajalle, ja tiedettiin kertoa paljon kauniita ja huvittavia asioita varsinkin korkeampien eläinten ihmisenkaltaisesta älystä. Tämän vuosisadan kuluessa eläinpsykologia on kulkenut tykkänään toisten tähtien alla. Uuden suunnan äärimäisyysmiehetBeer, BethejaUexkülljulistivat 1899 eräässä kuuluisaksi tulleessa kirjoituksessa,[68] että »biologin kannalta ei mitään eläinpsykologiaa ole olemassa». Tämä kanta johtui osaksi mekanistisen periaatteen valtaanpääsystä biologiassa: myöskin keskushermoston toiminta ynnä sen motooriset ilmaukset ovat selitettävät puhtaasti aineellisen kausaliteetin avulla, osaksi tietokriitillisestä harkinnasta: ei tahdottu väittää, ettei eläimillä olisi »sielua», vaan ainoastaan, että »tästä kysymyksestä ei mikään kokemus ole mahdollinen». »Koska toisenlainen psyyke kuin meidän omamme on meille ehdottomasti suljettu kirja, emme voi eläinsielusta mitään sanoa—emme voi mieleemme kuvailla sellaisia aistimuksia, jotka vain kaukaisesti muistuttavat omiamme.»[69] Mutta näiden äärimäisyysmiesten vaatimuksesta huolimatta, että eläimiä niiden toiminnassakin tuli käsitellä »kemiallisina koneina»,[70] ei eläinpsykologia nimenä ja tieteenä lakannut olemasta, vaan on rinnan muun kokeellisen biologian ja psykologian kanssa herännyt aavistamattoman virkeään eloon. Mutta tämä uusi eläinpsykologia on kokonaanobjektiivinentiede: sen esineenä on eläinten »käytös» (»behaviour», mikä englantilainen nimitys sopivien vastineitten puutteessa on kotiutunut muihinkin sivistyskieliin). Toisaalta varsinaiset biologit, etunenässä syvällinen tutkijaH.S. Jenningsryhtyivät yksityiskohtaisesti, kokeellisia menettelytapoja hyväkseen käyttäen, analysoimaan kaikkein alhaisimpienkin eläinyksilöiden (ameebojenkin) jokapäiväistä elämää.[71] Toisaalta varsinaiset psykologit, etunenässäThorndikeälykkäästi keksittyjen laitteiden (»eksytyslaatikkojen», »labyrinttien» y.m.) avulla ryhtyivät kokeellisesti tutkimaan korkeampien luurankoisten (apinoiden, kissojen, kananpoikasten) »älyä». Suuri joukko tutkijoita ja suuri joukko eri menettelytapoja[72] on ollut tätä uutta tieteenhaaraa rakentamassa.
Keskushermoston toimintoina, sen motooristen ilmauksien perusteella, on »muisti» ja »äly» objektiivisesti todettavissa yhtä hyvin kuin selkäydinrefleksit taikka kasvin »tropismit». Se seikka, että näitä eläinten korkeampia toimintoja todennäköisesti myötäseuraa psyykillisiä tiloja, tekee ne meille erikoisen mieltäkiinnittäviksi— siksihän eroitammekin ne tavallisista reflekseistä erikoiseksi ryhmäksi—, mutta mikään havaintotulosten subjektiivinen tulkinta oman sielunelämämme valossa ei tietenkään saa tulla kysymykseen.
Muisti, s.o. kokemuksesta oppiminen näyttäytyy ensi kerranselvästiäyriäisissä. Esimerkkejä saattaa mainita _Spaulding_in (1904) ja _A. Drzewina_n (1908) kokeet.[73] Kumpikin kokeili erakkokravuilla. Edellinen asetti akvariumiin määrättyyn kohtaan kuolleen kalan verhon alle. Hajuaistinsa opastamina lähtivät äyriäiset etsimään kalaa ja vähitellenoppivatne yhä nopeammin menemään suoraan verhon luo niinpiankuin se pantiin paikoilleen. Kolmantenatoista päivänä voitiin kala jättää kokonaan pois.Verhon näkökuvan ja ruuan»mielikuvan»välillä syntyneen assosiationvaikutuksesta äyriäiset nytkin viiden minuutin kuluessa kerääntyivät verhon alle, jolloin vasta niille annettiin kala.A. Drzewinataas käytti seuraavaa menettelytapaa. Erakkokravut kuten tunnettu asustavat kotilonkuorissa. Äyriäisiltä riistettiin niiden kuoret ja akvariumiin pantiin toisia kuoria, jotka oli kiinteästi tukittu korkilla. Eläimet kävivät innokkaasti näiden kimppuun ja koettivat riistää korkkia niiden suusta. Mutta vähitellen ne »oppivat» että yritys oli turha: viikon kuluttua ei vedenpinnalla enää ollut korkinsiruja. Kotiloiden näkökuva siis nyt heti viritti ehkäisymekanismin, joka sai eläimet luopumaan turhaksi näyttäytyneestä ponnistuksesta.
Tämän »assosiatiivisen oppimisen» biologinen merkitys on ilmeinen— eläinhän senkautta tarkoituksenmukaisella tavalla reagoi »representatiivisiin ärsykkeisiin», joilla vasta seuraustensa kautta on sille vitaalista arvoa—, eikä kaipaa enempää todistelua.
Mutta eläinmaailmassakaan eivät korkeamman sielunelämän merkit rajoitu ensi asteen assosiatio- ynnä reproduktiotoimintaan, »älyä» huomataan jo ainakin aiheissaan.
Jokainen älyntoiminta on psykofysiologinenprosessi, ja sellaisena sen syy on haettava edelläkäyvistä psykofysiologisistaprosesseista—sitä näyttää kausaaliprinsiippi vaativan. Sen mukaisesti täytyisi meidän olettaa, että kun ihminen tai eläin ajattelee jonkun määrätyssä tilanteessa tarkoituksenmukaisen ajatuksen, tällä tilanteella on jokin tajuttu piirre, joka keskushermoston fysiologisten lakien perusteella herättää eloon tämän ajatuksen. S.o. assosiatio- ja reproduktiomekaniikan täytyisijossainmuodossa olla kaikkein korkeimmankin mielikuvitus- ja älyntoiminnan selitysperuste.
Yksinkertaisin muoto älyntoimintaa on sellainen, jolloin määrätty tarkoituksenmukainen menettelytapa, joka kerran on sattuman kautta keksitty ja painunut muistiin, reprodusoituu tilanteessa, joka on ainoastaanjossakin määrin samanlainenkuin alkuperäinen. Saattaa hyvin kuvailla, että apina, jolta kerran on pudonnut hedelmäsaalis puusta maahan, mistä se taas on löytynyt, toisella kerralla tahallaan pudottaa epämukavan taakan edellään maahan. Vähemmän välitöntä yhtäläisyyttä ja senmukaisesti korkeampi älyntoiminta on kysymyksessä silloin, kun apina, jonka päähän kerran putoava pähkinä on kipeästi iskenyt, puusta heittää maassa olevaa vihollistaan pähkinällä.
Tällä tavoin siis »äly» näyttää olevan keräymä määrätyissä tilanteissa tarkoituksenmukaisia menettelytapoja. Jokainen spesifinen tilanne vaatii oman spesifisen menettelytapansa, joka omanerikoisenkokemuksen kautta on kerran opittu, ja jota senjälkeen voidaan milloin ahtaammalla, milloin laveammalla alalla, harvemmin tai useammin käyttää. Joka tapauksessa nämä eri menettelytavat eli älyntoiminnat perustuvattoisistaan erillisiin reproduktioihin: mitäänyhtenäistäkykyä, »älyä», ei ole olemassa, »äly» on vain eräiden prosessiensumma.
Muilla biologian aloilla tavataan valtava määrä täydellisesti analogisia ilmiöitä. Jos jokin eläin tai kasvi kestävään kylmyyteen reagoi paksummalla karvapeitteellä, tarvitaan siihen erikoinen prosessi, joka tykkänään poikkeaa siitä, millä tavoin eliö suojelee itseänsä esim. kuivuutta vastaan. Mekanisti sanoo, että kummassakin tapauksessa tulee kysymykseen spesifinen, olemassaolon taistelussaerikseenkehittynyt (perinnöllinen) mekanismi. Kun jokin eliö on immuuni eli vastaanottamaton myrkytystä kohtaan, johonka muut sen kaltaiset sortuvat, johtuu se esim. siitä, että se pystyy, aikaisemmin läpikäymänsä taudin johdosta, tuottamaan ne erikoiset »antitoksiinit», jotka tekevät tämän myrkyn tehottomaksi. Mutta sama eliö saattaa sortua toiseen myrkkyyn: mitäänyleistäimmuniteettia ei ole. Mithridateen täytyierikseentotuttautua kaikkiin myrkkyihin, jotta hän voisi olla varma siitä, ettei mikään niistä häneen pystyisi.
Tähän katsoen saattoi tunnettu fysiologiPflügereräässä kuuluisaksi tulleessa tutkielmassa[74] verrata eliöitä »soittorasioihin, jotka pystyvät soittamaan tuhansia taikka miljooneja säveliä, mitkä ovat suunnitellut ja viritetyt miljooneja elämän kuluessa mahdollisesti esiintyviä tarpeita silmälläpitäen». Ja hän lisää: »Millä tavoin tämä teleologinen mekaniikka on syntynyt, se jää yhdeksi korkeimmista ja hämärimmistä kysymyksistä.»
Nykyaikainen biologia nimittää eliöiden »itseregulatioiksi» »sellaisia eliöiden reaktioita muutoksia aiheuttavia, säilymiskykyä vähentäviä vaikutteita kohtaan, jotka vähentävät taikka poistavat muutoksen ja siten taas korottavat taikka entisestään vielä lisäävät säilymiskykyä tai jotka heikentävät muuttavan vaikutuksen. Lyhyemmin sanoen ovat ne sellaisia eliöiden reaktioita, jotka uudelleen korottavat säilymiskykyä taikka estävät sen vähenemisen.»[75]
On selvää, että mekanismi ja vitalismi käsittävät »itseregulatiot» päinvastaisella tavalla. Mekanistisen käsityksen mukaan jokainen spesifinen itseregulatio edellyttää spesifisen mekanismin ja kun jokin eliö ei pysty »mukautumaan» johonkin määrättyyn uuteen tilanteeseen, vaan menee perikatoon, johtuu se siitä, että se ei omista—joko perittyä taikka yksilökehityksen kuluessa hankittua— erikoista mekanismia, joka poistaisi uuden tilanteen aiheuttaman häiriön. Sentähden on mekanistisen käsityksen mukaan myöskin jokaisen spesifisen regulatioilmiön erikoinen synty ja kehitys luonnollisesti myös erikseen tutkittava.
(Saanen tässä huomauttaa, että jo ennenkuin tieteellisen psykologian biologinen perusta oli minulle selvinnyt, asetin korkeampien sielunilmiöiden erittelyyn nähden aivan samanlaisen työohjelman kuin yllämainittu, nykyisessä biologiassa vallitseva on. Huomautin, ettei ole pyrittävä analysoimaan »ymmärrystä», »tahtoa» j.n.e. yleensä, vaan koetettava päästä perille niistä lukemattomista tarkoituksenmukaisista sisäisistä menettelytavoistakustakin erikseen, joista nämä kompleksit toiminnat on kokoonpantu. Myöhemmin nimitin näitä puhtaasti psyykillisellä alalla ilmeneviä itseregulatioita »ideatoorisiksi koordinatioiksi».[76])
Vitalistisen käsityksen mukaan luonnollisesti eliöiden itseregulatio ei ole mikään toisistaan erillisten ja toisistaan riippumatta kehittyneiden mekanismien summa, vaan orgaanisessa maailmassa vaikuttavan yhtenäisen »primäärisen tarkoituksenmukaisuuden» eli »tarkoitushakuisuuden» (»Zielstrebigkeit») ilmaus. Eri tapauksissa, kulloinkin vallitsevan tarpeen mukaisesti, tämä itsessään yhtenäinen tarkoitushakuisuus luonnollisesti on pakoitettu käyttämään eri teitä eli keinoja, saavuttaakseen tuloksen, eliön säilymisen. Sikäli kuin tutkimus rajoittuu pelkästään näiden luonnon eri tapauksissa käyttämien erilaisten menettelytapojen selvittelemiseen, voivat mekanismi ja vitalismi käydä käsi kädessä—eihän nykyajalla mikään suunta voine langeta siihen virheeseen, jostaLotzesoimasi oman aikansa vitalismia, tämä kun näytti uskovan, »että tarkoituksen esitys voi olla mahdollinen osoittamatta samalla sitä kausaalista instrumentaatiota, jolla tämä tarkoitus on toteutettu».[77]
Kuitenkin herättää huomiota, että sellainenkin jyrkkä mekanisti kuinW. Rouxei puhu itseregulatiosta pelkästään kiinteiden mekanismiensummana, vaankykynä (»ein charakteristisches…Vermögenaller Lebewesen»). TodellisuudessaRouxei hyväksykään _Pflüger_in yllämainittua vertauskuvaa, jonka mukaan eliöt ovat äärettömän monimutkaisia »soittorasioita». »Eliöt oppivat joka päivä uusia säveliä.»[78] Tämä johtuu siitä, että kaikissa nykyisin tavattavissa eliöissä esiintyy eräitä luonteeltaan aivan yleisiä itseregulatioita, jotka tulevat käytäntöön melkein jokaisessa elämän tilanteessa ja joiden pohjalla pääsee kehittymään uusia spesifisiä mekanismeja.W. Rouxon itse etevällä tavalla analysoinut erästä kaikkein yleisimmistä tällaisista itseregulatioista, osoittamalla, mitenkä kaikella elävällä kudoksella on se ominaisuus, että se oman toimintansa kautta uudelleen synnyttää itsensä ja toimettomuuden kautta pyrkii häviämään. On esim. tunnettua, että lihas käytännön kautta vahvistuu. Aikaisempi käsitys, että tämä yksinkertaisesti johtuu lisääntyneestä verentulvasta, ei pidä paikkaansa. Niin yksinkertainen ei asia ole. Jokaisella kudoksella on se ominaisuus, että se kiihoittuneella assimilatiolla vastaa oman toimintansa sisältämään funktionaaliseen ärsykkeeseen. Täten eivät vain lihakset käytännön kautta tarkoituksenmukaisesti vahvistu, vaan esim. verisuonien haarautumat kasvavat saman kudosominaisuuden vaikutuksesta tarkalleen niiden läpi syöksyvän verisuihkun muotoisiksi ja kiinikasvava murtunut luu, jonka painosuhteet ovat entisestään poikkeavat, mukautuu näihin uusiin olosuhteisiin, niin että sen vahvimmat osat pian taas tavataan juuri siellä, missä paine on suurin. Täten tämä »funktionaalisten ärsykkeiden troofillinen vaikutus»välittömästi tuottaa mitä korkeimmassa määrässä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä, senkautta kun eliö tulee rakennetuksi niin kuin olisi täydellinen insinööritaito sen suunnitellut: vähimmällä mahdollisella aineksen kulutuksella suurin mahdollinen efekti.[79]
Mutta yleisestä luonteestaan huolimatta on tietenkin tämä itseregulatio niinkuin muutkin kerran syntynyt ja kehittynyt: eliön säilymiskykyä verrattomasti lisäävien ominaisuuksiensa perusteella on lukemattomien muiden kudoslajien joukosta juuri tämä funktionaaliseen ärsykkeeseensä troofillisesti reageeraava kudoslaji vähitellen päässyt yksinvaltiaaksi—niin ajatteleeRouxsen darwinistisen synnyn.
Asianmukaista on mainita tässä eräs toinenkin luonteeltaan yleinen, kaikkialla orgaanisessa maailmassa tavattava itseregulatio.
Tunnettu amerikalainen eläinpsykologiLloyd Morganlienee ensinnä kehitellyt »trial and error»-menetelmän käsitteen: varsinkin korkeampien eläinten käytöksessä on selvästi havaittavissa, että ne pyrkivät vapautumaan häiritsevästä ärsykkeestä, levottomuutta herättävästä tilanteesta jne. senkautta, että nekoettelevatkaikkia mahdollisia eri menettelytapoja, kunnes löytyy sellainen joka vie perille tai kunnes niiden voima ehtyy.H.S. Jenningson nyt huomiota herättäneissä tutkimuksissaan selvästi osoittanut, mitenkä kaikkein alhaisimmatkin yksisoluiset eläimet noudattavat aivan samaa menettelytapaa. Kun esim. uiva yksisoluinen infusoori Paramaecium joutuu jollakin hapolla myrkytettyyn vyöhykkeeseen altaassaan, tulee se »levottomaksi» vallan kuin jokin korkeampi eläin ja »koettelee» kaikkia mahdollisia liikkumasuuntia; niinkauan kuin häiritsevä ärsyke kestää, jatkuu tämä koetteleminen.Jenningsuskoo, että tämä häiritsevien ärsykkeiden aiheuttama behaviourin muutos kaikkein alhaisimmilla asteillaaneiperustu mihinkään erikoiseen regulatiomekanismiin. »Me tiedämme, että eliö on mitä erilaatuisimpien tapahtumien näyttämönä, joihin sisältyy määrätty energia. Jos jokin häiritsee näitä tapahtumia, virtaa energia toisiin kanaviin ja käytös muuttuu.»[80] »Niinkauan kuin vahingollinen vaikutus jatkuu, tapahtuu myös jatkuvia muutoksia eliön käytöksessä.»[81] Jos maallikon on sallittu tällaisessa asiassa lausua mitään mielipidettä, niin tuntuu minusta uskomattomalta, että asia todellakin olisi näin yksinkertainen, että kolloidien fysikokemiasta välittömästi johtuisi ilmiö, joka on mitä korkeimmassa määrässä tarkoituksenmukainen niistä kokoonpannun eliön säilymiselle. Eiköhän siinä panna »sattuman» tiliin liikoja? Oli tämän asian laita kuinka tahansa, joka tapauksessa on selvä, että »trial and error» korkeammissa eliöissä perustuu erikoiseen itseregulatioon. Tunnettu fysiologiFr. Goltztutki jo v. 1869 aivottomaksi tehdyn sammakon motoorisissa ilmauksissa havaittavia itseregulatioita (hän käytti jo nimitystäkin »Selbstregulation»). Hän huomauttaa esim., millä tarkoituksenmukaisella tavalla tällainen sammakko menettelee, kun neulalla yhä uudelleen ärsytetään sen silmän sarveiskalvoa. Ensimäinen vastausreaktio on silmäluomen sulkeminen. Jatkettuun silmän ärsytykseen vastaa eläin lyömällä neulan pois samanpuolisella etujalalla. Yhä jatkettu ja intensiivisempi pahoinpitely saa sammakon kääntämään päänsä ja yläruumiinsa päinvastaiselle puolelle ja ellei tämäkään auta, niin eläin vihdoin siirtyy pois paikaltaan. Reaktiojärjestys on tavallisesti juuri tämä.[82] Ilmeisesti on tällaisessa tapauksessa asianlaita sama kuin _Jennings_in analysoimassa kuuluisassa Stentor-tapauksessa—tästä »älykkäästä» alkueläimestä tulee vielä puhe—: jokainen uusi reaktio edellyttää paitsi ärsykettä itseään edelläkäyneen tuloksettoman reaktion; eliön sisäinen energia ei siis suinkaan umpimähkään »virtaa» mihinkä »kanaviin» tahansa, vaan tämä »virtailu» tapahtuu täysin tarkoituksenmukaisella, s.o. yhä tehokkaammalla tavalla.
Verrattoman mielenkiintoisella tavalla sovelluttaaJennings»trial and error» näkökohdan m.m. myöskin ruuansulatushäiriöihin. _Pawlow_in tutkimuksista[83] tiedetään, kuinka esim. koiran mahasylkirauhanen vähitellen mukautuu tärkkelyksen sulattamiseen, kun koiraa jatkuvasti syötetään leivällä. Voidaan otaksua, että ruuansulatusrauhaset uudenlaisen ravinnon aiheuttaman häiriön esiintyessä »koettelevat» kaikkia mahdollisuuksiaan, jolloin rauhanen rupeaa pysyvästi työskentelemään sillä tavalla, joka sulattaa ruuan ja senkautta poistaa häiriön.
Tämän kautta, että kaikki elävät solut vahingollisiin ärsykkeisiin vastaavat niiden käytettävissä olevilla aste asteelta yhä radikaalisemmilla reaktiotavoilla, saa koko eliön toiminta »älykkään» leiman. Tunnettu on _Otto Liebmann_in paradoksi[84] että jos psykofyysillinen parallelismi on oikeassa, täytyy aivojen olla »automaton materiale logicum», s.o. aivo-molekyylien täytyy tanssissaan noudattaa logiikan lakeja, koska niitä vastaava ajatusprosessi näitä noudattaa—mitä paradoksia spiritualistiset psykologit mielihyvällä ovat käyttäneet aseena parallelismia vastaan— ; viimeksi puheenaolleet organismin yleiset itseregulatiot osoittavat, että elävän aineen toiminta erikoisten mekanismien kautta todellakin on muodostunut erinomaisen »älykkääksi» ja siinä merkityksessä »loogilliseksi».
Tietoinen psyykillinen »äly» ei olekaan mitään muuta kuin erikoistapaus tätä eliön yleistä ominaisuutta.Ihmisen tietoinen »järki» on vain erikoistunut ala hänen ruumiinsa yleistä »järkeä»— se on mekanistisen ajatustavan lopputulos.
Mutta samoinkuin somaattisten itseregulatioiden alalla erikoistuneiden regulatiomekanismien lisäksi tavataan eräitä yleisiä regulatioita—jotka oikeuttavat puhumaan suhteellisesta yleisestä regulatio»kyvystä»—samoin on laita psyykillisten regulatioiden alalla. Meidän täytyy siis vastaavalla tavalla oikaista aikaisempaa väitettä, että »äly» on erillisten reproduktioiden summa. Älyntoiminnankin alalla havaitaan eräitä yleisiä tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, jotka soveltuvat lukemattomiin mitä erilaisimpiin tilanteisiin.
Mainittakoon tässä vain yksi sellainen: oikean menettelytavan tahallinen »hakeminen». Alkuperäinen aste on tietenkin se, että eläin tai ihminen tilanteessa, jossa jokin määrätty ulkoinen tai sisäinen »tehtävä» on ratkaistavana, koettelee niitä menettelytapoja, joita sen tahdoton reproduktiomekanismi sen mieleen sattumalta johdattaa. Ainakin ihmisen toiminnassa huomaamme kuitenkin joka askeleella, että milloin vähänkin vakavampi vaikeus esiintyy, ryhtyy hänhakemaanoikeata menettelytapaa. Mainittu »hakeminen» ei tietenkään ole muuta kuin korostettua reproduktiotoimintaa, senkautta luodaan erikoisen edullisia viriämismahdollisuuksia tarkoituksenmukaisille reproduktioille.
Mutta tämänkin yleisen regulation pohjana on määrätty kokemus: se että yksilö yleensä sattumalta löytää tarkoituksenmukaisia menettelytapoja; »hakemisen» edellytyksenä on tämän »löytämisen» nimenomainen huomaaminen.[85]
Valaistaksemme edelläesitettyjä abstraktisia näkökohtia konkreettisen tapauksen avulla ajatelkaamme esim. koululaista, joka ahertaa matemaattisen tehtävän kimpussa. Hänen reproduktiokoneistonsa tuo hänen mieleensä suuren joukon sääntöjä ja kaavoja, joita häntä on opetettu tämänkaltaisissa tapauksissa käyttämään. Niitä koetellaan ja hyljätään. Seuraa uudistettua »huomion keskitystä», uutta »hakemista»—yleisiä tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, jotka koululainen vaivaloisen kasvatuksen ja kokemuksen kautta on oppinut. Ja jokaiseen yksityiseen »koetteluun» sisältyy samanlaisia, mutta erikoisempia tarkoituksenmukaisia menettelytapoja: esim. erikoisia vähitellen kehittyneitä, erinomaisen merkityksellisiä mieleenpainamismenettelyjä, niitä ketjumaisesti toisiinsa liittyviä »ideatoorisia koordinatioita», joista loogillinen päättely on kokoonpantu, j.n.e., kunnes ratkaisu löydetään.
Joka tapauksessa: älyntoiminnat, nämä yleisemmät tai erikoisemmat psyykilliset itseregulatiot, jotka viime kädessä kaikki juontavat juurensa määrätyistä yksityisistä kokemuksista, ovat psykofysiologisinaprosesseinakukin sen edelläkäyneenprosessinkausaalinen seuraus. Se että määrätty älyntoiminta viriää juuri määrätyssä tilanteessa saa selityksensä siitä, että se psykofysiologisessa mekanismissa on ketjuuntunut juuri tähän tilanteeseen (tai johonkin sen tajuttuun piirteeseen).
Ilmeistä on samalla, että tämä psykofysiologinen mekanismi osittain toimiitajuttomasti. Tuonnempana tulee aihetta esittää näytteitä tästä tunnetusta seikasta.
* * * * *
Tällainen olisi siis mekanistinen käsitys sielunelämästä. Se on joka kohdassaan analoginen mekanistisen biologian kanssa. Niinpä lieneekin tarkkaava lukija myöskin jo huomannut, minkänäköisen täytyyvitalisminollapsykologian alalla.
»Kykypsykologia» on vitalismi psykologiassa. Ymmärtääksemme mitä se sisältää, tarvitsee meidän vain kehitellä vitalismin psykologisia analogioja.[86]
Samoin kuin biologisen vitalismin mukaan eliöiden itseregulatio on niissä vaikuttavan yhtenäisen tarkoitushakuisuuden ilmaus, samoin psykologinen vitalismi käsittää psyykilliset regulatiot yhtenäistenkykyjen»mielikuvituksen», »älyn» jne. ilmauksiksi. Samoin kuin biologinen vitalismi kieltää, että eliöissä mekanistinen kausaliteetti olisi yksinvaltias, s.o. että niissä esiintyvät aineelliset tapahtumatkokonaanmääräisivät kulloinkin seuraavan hetken tapahtumat, samoin psykologinen vitalismi kieltää, että sielunelämässä kukin prosessi olisi yksinomaan seuraus edelläkäyneistä psykofysiologisista prosesseista.
Jo johdannossa osoitettiin, ettei vitalismi suinkaan sodi kausaaliprinsiippiä vastaan—se vaan väittää, että eliöissä vaikuttaamuitakin kuin vain mekanistisia syitä, s.o. sellaisia, jotka poikkeavat epäorgaanisessa luonnossa esiintyvistä, mutta eivät välttämättä myöskään ole psyykillisiä. Vastaavalla tavalla ei myöskään psykologinen vitalismi ole ristiriidassa kausaaliprinsiipin kanssa, kun se kieltäen assosiatio- ja reproduktiomekanismin yksinvaltiuden sielunelämässä arvelee, että sieluntoimintojen ei tarvitse olla pelkästään niiden edellä käyneiden psykofysiologisten prosessien seuraus. Jokainen prosessi on tietenkin määrättyjen syiden seuraus, mutta näiden syiden joukossa voi olla muitakin kuin psyykillisiä ja fysiologisiaprosesseja, nim. konstantisti vaikuttavia »kykyjä».
Kun siis aikaisemmin sanottiin: »Jokainen älyntoiminto on psykofysiologinen prosessi, ja sellaisena sen syy on haettava edelläkäyvistä psykofysiologisistaprosesseista—sitä näyttää kausaaliprinsiippi vaativan», niin tässä tosiaankin on kysymys pelkästään »näyttämisestä», todellisuudessa ei kausaaliprinsiippi sitä vaadi.
Psykologisen vitalismin täytyy samoinkuin biologisenkin noudattaa eräitä tieteellisen metodiikan vaatimuksia. Ennenkaikkea täytyy sen noudattaasäästäväisyysprinsiippiäolettamuksia tehdessään, s.o. toisaalta tehdä näitä ainoastaan tosiseikkojen vaatimassa määrässä, toisaalta formuloida ne mahdollisimman yksinkertaisesti. Näin menettelee kriitillinen vitalisti, kun hän toisaalta vetoaa vitalistiseen faktoriinsa ainoastaan silloin, kun hänen nähdäkseen mekanistinen kausaliteetti todistettavasti osoittautuu riittämättömäksi (»Entelekhian tiliin viedään vain minimimäärä suorituksia»[87]), toisaalta käsittää tämän faktorin vaikutustavan mahdollisimman yksinkertaiseksi:se on täydellinen ja muuttumaton. S.o. kun mainittu tekijä saa rajoituksitta vaikuttaa, tuottaa setäydellistätarkoituksenmukaisuutta ja jokaisessa energeettisessä— siis aineellisesti määrätyllä tavalla rajoitetussa—tilanteessa toimii se tavalla, jokaenitenlähestyy tätä täydellistä vaikutusmuotoa. Se siis toimiisamassatilanteessa ainasamallatavalla. Tästä seuraa m.m., että kun esim. eläinten toiminta käy vähemmän tarkoituksenmukaiseksi kun niiltä on poistettu korkeimmat aivo-osat, niin ei siihen ole syynä, että alempiin aivo-osiin olisi esim. liittynyt »alempi» vitalistinen faktori, sillä »jossakin yksilössä vaikuttava motorinen entelekhia voi aina olla vainyksi ja sama, ja näin ollen tulee riippumaan ainoastaanorganisaation alkeellisesta tilasta, että tämä entelekhia voidaan aloittaa huonommin alemmilla kuin korkeammilla aivojen osilla.»[88] Siis, vitalistinen faktori itse vaikuttaa aina »täydellisesti», ja kun sen ilmaukset ovat puutteellisia, johtuu tämä aineen vastustuksesta. Sen vaikutustavan muuttumattomuudesta taas johtuu, että kun esim. määrätyn eliön havaitaan jossakin tapauksessa vuorotellen käyttävän kolmea eri regulatiotapaa, meidän täytyy olettaa että energeettinen konstellatioeinäissä kolmessa tapauksessa ole vallan samanlainen, s.o. että samat aineelliset edellytykset aina aiheuttavat täsmälleen saman vitalistisen tapahtumisen.[89]
Ainoastaan sellainen psykologinen vitalismi, joka noudattaa näitä samoja tieteellisen metodiikan sääntöjä, ansaitsee tieteellisessä katsannossa jotain huomiota. Sellaisen vitalismin täytyy »kyvyistä» olettaa, että ne toimivat täydellisellä ja muuttumattomalla tavalla, että nämä»kyvyt» itseeivät koskaan ole toisessa yksilössä sen heikompia kuin toisessa, koska aina kun »kyvyissä» esiintyy jotain näennäistä eroa, tämä voidaan lukea asianomaisen aivofysiologisen mekanismin tiliin. Tästä johtuu että myöskin kriitillisen psykologisen vitalismin kannalta sielunilmiöt ovat fysiologisen mekanismin »funktioita»; kun toisessa sielunelämässä ilmenee vähemmän »älyä», »mielikuvitusta» j.n.e. kuin toisessa, on se yksinkertaisimman ja senvuoksi tieteellisesti välttämättömän olettamuksen mukaan seuraus siitä, että toisessa sielunelämässä »kyvyn» itsessään täydellisen vaikuttamisen tiellä on suurempia esteitä kuin toisessa.
Mutta vielä toisessakin merkityksessä täytyy psykologisen vitalismin kannalta psyykillisen,s.o. tajunprosesseissa ilmenevänkausaliteetin olla aivofysiologisen kausaliteetin johdannaisilmiö. Yksinkertaisimman ja senvuoksi taaskin tieteellisesti välttämättömän olettamuksen mukaan se vitalistinen faktori, joka assosiatio- ja reproduktiomekanismin yläpuolella valliten synnyttää sielunelämän tarkoituksenmukaiset ilmiöt, onsamajoka kontrolloi ruumiin, eritoten aivojen mekanistista tapahtumista, ohjaten tätä tarkoituksenmukaisella tavalla. Vitalistisen psykologian mukaan siis sielunelämä on aivojen fysiologisen kausaliteetin ilmaus, mutta silloinpa tämä fysiologinen kausaliteetti ei enää olekaan puhtaasti mekanistista, vaan sisältää vitalistisen faktorin.
Jyrkästi täytyy sensijaan asettua sellaista käsitystä vastaan, että meidän psyykemme sanan empiirisessä merkityksessä, s.o. meidän tajunsisältömme, olisi se vitalistinen faktori, joka kontrolloi aivojen mekanistista kausaliteettia. Tällainen käsitys sisältää juuri sen »vuorovaikutusteorian» naivin muodon, jotaLotzeaikanaan ivasi. Kuten tulee esitettäväksi, onDrieschsiihen taipuvainen, ilman että hän kuitenkaan on tässäkään kohdassa kehitellyt ajatuksensa täyteen selvyyteen.
(Edellä käyttämääni menettelytapaa vastaan huomautetaan kenties, että menettelen väärin, kun jo edeltäpäin mielivaltaisella tavalla mestaroin tosiasiallisesti esiintyneitä vaihtopuolia siinä kiistakysymyksessä, joka tässä on asetettu ratkaistavaksi. Tämä moite olisi oikeutettu, jos tarkoitukseni olisi tämän kauttahelpottaatehtävää. Tarkoitus on kuitenkin aivan päinvastainen. Vitalismi voidaan mielestäni esittää tieteellisessä ja loogillisessa suhteessa hyvin kunnioitusta herättävässä muodossa, ja ennenkaikkea juuri tässä muodossa on sitä tarkoitus seuraavassa arvostella.)
* * * * *
Ne konkreettiset psykologiset tilanteet, joissa sielutieteellinen mekanismi ja vitalismi joutuvat vastakkain, ovat täysin analogisia vastaavien biologisten kanssa.
Niinkuin kemiallinen analyysi osoittaa, ovat eliöt kokoonpannut samoista alkuaineista kuin epäorgaaninen luonto. Täällä tapahtuvat reaktiot ovat täydellisesti indifferentejä sen kokonaisilmiön säilymiseen nähden, josta ne muodostavat osan; höyrykoneessa palava tuli ei millään tavalla ole koneen säilymiseen ja menestymiseen nähden tarkoituksenmukainen; päinvastoin tuli tuhoisi koneen heti, jos se olisi polttoaineesta rakennettu; mutta »meidän kudoksissamme ainaisesti kytevä tuli ei polta niiden rakennetta; senvuoksi on eläin ja kasvi verrattavissa polttoaineesta rakennettuun ja siitä huolimatta pysähtymättä työskentelevään höyrykoneeseen.»[90] Ja tällä tavoin kokonaisilmiön säilymiseen nähden tarkoituksenmukaisia eivät ole vain elämän perustapahtumat, assimilatio, dissimilatio, kasvaminen, lisääntyminen jne., vaan tarkoituksenmukaisuus ulottuu normaalisessa elämäntapahtumisessa mitä vähäpätöisimpiin yksityiskohtiin saakka. Jo itsessään tarkoituksenmukaiset elämän perustoiminnot ovat näet vielä lisäksi mitä moninaisimmalla tavalla reguloidut, niin että ne voivat tarkoituksenmukaisesti sopeutua alati vaihteleviin ulkoisiin olosuhteisiin.
Mitä kertookaan esim.Darwinkasvinjuuren tarkoituksenmukaisista reaktioista:
»Jos juuren kärkeä mitättömästi painetaan, taivutetaan tai leikataan, johtaa se vaikutuksen lähinnä ylempänä olevaan osaan ja aiheuttaa, että tämä taipuu kosketuskohdasta poispäin; ja mikä on vielä hämmästyttävämpää, kärki osaa toisistaan eroittaa mitättömässä määrässä kovemman ja pehmeämmän esineen, jotka sitä samanaikaisesti ja päinvastaisilta tahoilta puristavat… Kun kärki havaitsee, että ilma on toisella puolella kosteampaa kuin toisella, niin se niinikään johtaa vaikutuksen lähinnä ylempään osaan, joka nyt taipuu kosteuslähteeseen päin. Kun juurenkärkeä ärsytetään valolla, niin lähiosa taipuu valosta poispäin; jos painovoima siihen vaikuttaa, niin sama osa kääntyy kohti painovoiman keskipistettä.Melkein joka tapauksessa saatamme havaita eri liikuntojen tarkoituksen taikka niiden tuottaman edun.»[91]
Ja eliöt eivät tarkoituksenmukaisesti reguloi elintoimintojansa ainoastaan niinkauan kuin ulkoisten olosuhteitten vaihtelu tapahtuu määrätyissä normaalisissa rajoissa; vielä näidenkin ulkopuolella, esim. sellaisissa abnormisissa olosuhteissa, joita vain biologisessa laboratoriossa voidaan synnyttää ja jommoisia eliö ei koskaan ole kokenut, eliöiden monasti onnistuu tarkoituksenmukaisten regulatioiden kautta ylläpitää elintoimintansa. Niinpä esim. _Wilhelm Pfeffer_in kasvitieteellisessä laboratoriossa tehdyillä kokeilla on osoitettu, että alhaiset sienet saattavat elää nesteissä, esim. kyllästetyissä suolaliuoksissa, joissa osmoottinen paine on hyvin suuri. Tämä käy mahdolliseksi senkautta että kasvit aktiivisesti tuottavat eräitä aineita, jotka lisäävät niiden omaa vastapainetta.
Lyhyesti, miltei kaikki, mitä elävässä luonnossa tapahtuu, on yksilön tai lajin säilymiseen nähden usein ihmeteltävällä tavalla tarkoituksenmukaista. Tämä luultavasti ei näyttäisi meistä niin arvoitukselliselta, jos maailmassa olisi olemassa vain orgaanista, kuvatulla tavalla tarkoituksenmukaista tapahtumista. Silloin ehkä voisimme tyytyä toteamaan, että tämä tarkoituksenmukaisuus olisi eräänlainen äärimmäinen, »redusoimaton» ja sikäli käsittämätön luonnonlaki. Mutta nytpä on olemassa myöskin epäorgaanista tapahtumista, joka on vallan »tarkoituksetonta». Ja vielä lisäksi: eliöt ovat kokoonpannut epäorgaanisen luonnon alkuaineista.Orgaanisen tapahtumisen pitäisi siis olla vain komplisoidumpaa, mutta ei hituistakaan tarkoituksenmukaisempaa kuin epäorgaaninen on. Tämä on yksinkertaisen todennäköisyysharkinnan tulos.
Biologinen mekanisti, joka, kuten on esitetty, uskoo voivansa ratkaista tämän pulman olettamatta mitään epäorgaaniseen luontoon verraten periaatteellisesti uusia tekijöitä, on pakoitettu otaksumaan, että jokainen tarkoituksenmukainen reaktio perustuu erityiseen, luonteeltaan joko yleisempään taikka spesialisoidumpaan regulatiomekanismiin, jonka »olemassaolon taistelu» on valinnut lukemattomien muiden epätarkoituksenmukaisten tapahtumamuotojen joukosta. Puheenalainen kohta tulee tuonnempana lähemmän selvittelyn esineeksi; tässä on paikallaan lisätä vain, että kun eliö reagoi tarkoituksenmukaisesti jossakin aivan uudenlaisessa tilanteessa, tämän täytyy perustua joko siihen, että joku toisenlaisessa tilanteessa kehittynyt mekanismi sattumalta soveltuu tässäkin, taikka siihen, että eliö häiritsevän ärsykkeen vaikutuksesta »koettelee» kaikkia niitä erilaisia reaktiotapoja, joita sillä ärsykkeen vaikutuspiirissä on käytettävissään, kunnes joku niistä ehkä sattumalta poistaa ärsykkeen.
Tällä tavoin siis eliö tarkoituksenmukaisen rakenteensa perustuksella pystyytuottamaan välittömästi tarkoituksenmukaisia ilmiöitä.
Orgaaninen tapahtuminen olisi siis »mekanistisesti» selitetty, kun voitaisiin osoittaa kuinka jokainen näennäisesti tarkoitushakuinen ilmiö »mekaanisella välttämättömyydellä» johtuu fysikaaliskemiallisista edellytyksistään, niiden lakien nojalla, jotka epäorgaanista tapahtumista hallitsevat. Häviävän vähäisessä määrässä on nykyajan biologia toistaiseksi saanut tätä ohjelmaansa toteutetuksi.Wilhelm Roux, joka on nykyajan biologian toiselta puolen rohkeimpia, toiselta puolen kriitillisimpiä mekanisteja, sanoo suoraan: »Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö aina tule jäämään jäljelle suurta, mekanistisesti ratkeamatonta jäännöstä.»[92] SenvuoksiRoux'n mielestä myöskään kumpikaan puolue, ei mekanismi eikä vitalismi, voi jyrkästi »väittää», että sen käsitystapa on oikea.[93] Sen voi vasta tulevaisuus ratkaista. Tällä hetkellä voi olla kysymys vaan suuremmasta tai pienemmästä todennäköisyydestä.
* * * * *
Tarkalleen samanlaiseen tulokseen täytyy mekanistisen psykologin tulla niihin monilukuisiin tapauksiin nähden, joissa vitalistinen »kykypsykologia» saattaa väittää assosiatio- ja reproduktiomekaniikan osoittautuvan riittämättömäksi.
Samoinkuin fysikaaliskemiallinen on myöskin tämä psyykillinen mekaniikka teleologisessa katsannossa indifferentti, s.o. assosiatio- ja reproduktiotoiminnan määräävät tekijät tuottavat etupäässä epätarkoituksenmukaisia tajunprosesseja. Kun esim. joku vaarallinen tilanne yllättää yksilön—sanokaamme että vihainen sonni ahdistaa miestä niityllä—, viriää hänen aivoissaan mahtava reproduktioiden tulva; kaikenmoiset muistot samantapaisista luetuista tai kuulluista tapauksista saattavat syöksyä esiin, ja on puhdas sattuma, jos niiden joukossa on jokin, joka saattaa aiheuttaa tarkoituksenmukaisen menettelytavan—esim. että heittäytymällä ojaan pitkäkseen voi vaaran välttää.
Nyt huomaamme kuitenkin että lukemattomissa tapauksissa reproduktiomekaniikka tuottaavälittömästi tarkoituksenmukaisia tajunprosesseja. Mekanistisen psykologin täytyy silloin olettaa tarkoituksenmukaisia, tämäntapaisissa tilanteissa vähitellen kehittyneitä »ideatoorisia koordinatioita» eli psyykillisiä regulatiomekanismeja, jotka voivat vaikuttaa myöskin tajuttomasti.
Mutta vallan yksinkertaisissakin jokapäiväisen elämän psykologisissa tilanteissa saattaa mekanistinen psykologi todeta, kuinka kaukana hän todellisuudessa on tämän ohjelmansa toteutumisesta, kuinka valtavan suuri on »mekanistisesti ratkeamaton jäännös».
Hänen tarvitsee esim. vain seurata todella sukkelan henkilön sananvaihtoa hilpeässä ja henkevässä seurassa. Tämän henkilön ehtymättömästä iskuvalmiudesta hän saattaa nähdä, mitenkä hänen aivonsa tuottavat ainoastaan »tarkoituksenmukaisia» tajunprosesseja, s.o. tässä tilanteessa sellaisia, jotka tyydyttävät määrättyjä esteettisiä ja älyllisiä »esprit'n» vaatimuksia. Taikka saattaa hän huomata, kuinka väittelytaitoinen ihminen kärjistyneessä mielipiteiden vaihdossa osaa välittömästi käyttää hyväkseen jokaista keskustelun käännettä, niin että se muodostuu voitoksi hänelle itselleen. Luonnollisesti on vain aste-ero tällaisten jokapäiväisten, mutta psykologisesti jo verrattoman vaikeaselkoisten tapausten ynnä niiden taiteellisen ja tieteellisen luomistyön huippujen välillä, joita on tapana kunnioittaa intuition nimellä. Kaikissa tällaisissa tapauksissa tuottaa aivojen protenseerattu toiminta miltei yksinomaan »tarkoituksenmukaisia» ilmiöitä. Luotettavien todistusten mukaan— jommoisia viime vuosikymmeninä psykologit ovat ryhtyneet kokoamaan— on tosin tällaisissa tapauksissa asianlaita sellainen, että tämän aivojen välittömästi tarkoituksenmukaisen toiminnan edellä säännöllisesti näyttää käyvän hyvin tukala ja hedelmätön kypsymiskausi; eräät draamakirjailijat esim. ovat kuvanneet, mitenkä aiheen käsittely sen alkuvaiheissa on vain ulkonaista, vaivaloista »koettelua» ja mitenkä vasta sitten, kun tämä tahallisen kehittelyn kausi on rauennut turhiin ponnistuksiin, henkilöt ja heidän draamalliset suhteensa alkavat elää omaa elämäänsä tekijän aivoissa. Samantapaista näyttää korkeampi tieteellinen luomistyö olevan. Huomion esineenä on tässä suhteessa viime vuosina ollut matemaatikko _Poincaré_n kuvaus »matemaattisesta keksimisestä».[94] Todellisen matemaattisen keksijäkyvyn tajunnassa ei hänen mukaansa ensinkään viriä mitään muuta kuin todellakin hyödyllisiä—siis »tarkoituksenmukaisia»—kombinatioita. »Kaikki tapahtuu sillä tavoin kuin olisi keksijä toisen asteen tutkija (examinoteur), jonka tarvitsee kuulustella vain sellaisia ehdokkaita, jotka ovat alkukokeessa läpäisseet.» Tästä huolimatta tärkeimmät ratkaisut iskevät tajuntaan odottamattomina ja äkillisinä, tavallisesti tuoden mukanaan välittömän varmuuden. Keskellä tavallista puhelua, kadun poikki käytäessä, raitiovaunuun noustaessa, saattaa nerokas yhtäläisyysassosiatio kaksi kaukaista ajatussarjaa toistensa kanssa kosketuksiin ja ratkaisee pulman.
Kokonaan neuvoton ei tosin mekanistinen psykologi ole tällaisten tapausten edessä. Päinvastoin saattaa sanoa, että juuri assosiatio- ja reproduktiomekaniikan kannalta on odotettavissa, että mikäli korkeammassa määrässä nerollista taiteellista ja tieteellistä luomistyötä on olemassa, sen täytyy olla kuvatunlaatuista. Korkeamman asteen älyllisten synteesien pohjana on, kuten m.m.Poincarémainitsee, mittaamaton kombinatioiden moninaisuus. Jos taiteellinen taikka tieteellinen keksijä umpimähkäisesti toimivan reproduktiomekanismin varassa »diskursiivisesti» etenisi näiden kombinatioiden sarjaa myöten, joiden verraton enemmistö on hänelle täydellisesti arvoton, ei hän yksinkertaisesti koko elämänsä kuluessa ehtisi oikeisiin kombinatioihin. Methusalemin ikä ei olisi riittänyt kirjoittamaan »Faustia», jos sen syvälliset piirteet olisi järjestelmällisen ja tahallisen valinnan kautta kerätty kokoon ihmiselämän kirjavuuden keskeltä, eikä tekemään korkeampia matemaattisia keksintöjä, joissa oikean kombination suhde arvottomiin on samantapainen. Tämänkaltaiset synteesit näyttävät senvuoksi olevan aivan erikoisenlaatuisen ehkäpä moninkertaisesti potenseeratun aivotoiminnan tuote, jossa—kutenPoincarévihjaisee—alemman asteen tajuttomat aivomekanismit toimittavat ensi asteen valinnan ja siten verrattomasti yksinkertaistuttavat tietoista psyykillistä luomista.
Suorastaan naurettavaa olisi kuitenkin väittää, että tällaisten viittausten kautta »intuitiivinen» hengentoiminta olisi mekanistisesti selitetty—sen kautta on korkeintain saatu aavistusta siitä, että tämäntapainen toiminta ei ole periaatteessa mahdoton mekanistisesti käsittää. Missään tapauksessa eivät tällaiset viittaukset tehoa psykologiseen vitalistiin, joka väittää, että puheenalainen toiminta periaatteellisella tavalla poikkeaa assosiatio- ja reproduktiomekaniikasta, että siinä kaikessa kirkkaudessaan ilmenee aineen kahleista vapautunut mielikuvituksen taikka järjen »kyky», »välitön intuitio», »intelligiblinen näkeminen».
* * * * *
Nähdäkseen, mitä tällaiselle psykologiselle vitalistille on vastattava, sopii psykologisen mekanistin silmätä biologisen mekanistin vastaaviin taisteluaseisiin.
Tällöin käy nähdäkseni ensinnäkin ilmi, ettäsäästäväisyyden periaatettaei voida tässä kohden aseena käyttää, kuten toisinaan näkee tehtävän (esim. biologizur Strassentaistelussaan vitalismia vastaan). Vitalisti kyllä tuo maailmantapahtumiseen uuden tekijän, mutta säästäväisyysperiaatteen kannalta häntä ei voida siitä soimata, koska tässä juuri säästäväisyysperiaate on kiistanalainen. Materialisti, joka sanoo, että »sielu» on »ainetta», soimaa vastustajiaan säästäväisyysperiaatteen rikkomisesta; nämä vastaavat, että mainittu periaate ei tule kysymykseen tässä, kun ei mitään valinnan varaa ole. Samoin vitalisti.
Paljon suurempaa huomiota on kiinnitettävä toiseen biologisen mekanistin argumenttiin, joka ensi luvussa tulee lähemmän käsittelyn alaiseksi. Jos mekanisti todellakin on selvillä määrätyn tarkoituksenmukaisen itseregulation mekanistisesta syystä, täytyy hänen tämän syyn-tuntemuksensa perusteella voida aiheuttaa mainittu regulatio sellaisissakin olosuhteissa, joissa se ei ole tarkoituksenmukainen. Tämä mekanistilta osaksi onnistuukin. Niinpä regeneratio-ilmiöitä determinoi eräs määrätty syy, joka voidaan aikaansaada sellaisissakin olosuhteissa, joissa regeneratioilmiö on aivan epätarkoituksenmukainen (_Barfurth_in »superregeneratio» y.m. ilmiöitä).
Esiintyykö vastaavia ilmiöitä psyykillisellä alalla? Saattaa ehkä sanoa, että eräissä mielisairauksissa esiintyy eräänlaista itsessään tarkoituksenmukaista, mutta kokonaan harhateille eksynyttä psyykillistä toimintaa (vainohullun ajatusrakennukset j.n.e.), mutta yhtä valaisevia ja todistavia kuin tällaiset tapaukset psykologiselle mekanistille ovatkin, yhtä vähän ne venyväisyydessään tehoavat hänen vastustajaansa.
Täten palataan takaisin siihen yksinkertaiseen tapaukseen, joka sen mukaan kuin jo johdannossa esitettiin, on oleva niinhyvin psykologisen kuin biologisen mekanismin ja vitalismin experimentum crucis: on etsittävä jokin tyypillinen tarkoituksenmukainen biologinen tai psykologinen reaktio, joka jää pois, vaikka kaikki energeettiset edellytykset siihen ovat olemassa, koska jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty.