Aaterikas ja oppinut norjalainen kirjallisuushistorioitsijaChr. Collinon keskeneräisen Björnson-elämäkertansa lomaan julkaissut laajahkon filosofisen teoksen, jonka avarasta synteesistä kantaa merkkiä sen pitkä nimi: »Brorskabets religion og den nye livs-videnskab. Med en historisk belysning av darwinismen», s. o. »veljeyden uskonto ja uusi elämäntiede. Ynnä darwinismin historiallista valaisua».
Lukuisten mielenkiintoisten piirteitten ohessa on tämä teos siitä huomattava, että kehitysoppi siinä on katsottu verrattain uudesta, alkuperäisestä näkökulmasta. Se on siinä asetettu historialliseen, kultturelliin ympäristöönsä, katsottu historiallisten edellytystensä ja seuraustensa kannalta. Tulokset tästä ovat sangen huomattavat. Vastoin pintapuolista käsitystapaa, että kehitysoppi syntyi maailmaan kuin kanuunasta ammuttuna sinä Herran vuonna, jolloin Darwin julkaisi tunnetun teoksensa »Lajien synnystä», katsoo Collin kehitysopillisen ajattelun historiassa voitavan eroittaa kolmekin eri aikakautta.
Ensimäinen oli kehitysopin romanttinen kausi, jolloin ajatus eliöiden asteettaisesta muuttumisesta suunnattomien ajanjaksojen kuluessa kypsyi sellaisten tutkijain mielessä kuin Buffon, Erasmus Darwin, Lamarck, Goethe, Saint-Hilare. Mutta tiede otti tämän uuden ajatuksen kylmästi vastaan ja tutkijat, kuten Cuvier, hylkäsivät sen, pitäen sitä ilmassa liehuvana luonnonfilosofiana.
Kehitysopin toinen »realistinen» kausi alkoi silloin, kun Charles Darwin ja Alfred Russel Wallace julkaisivat lyhyet esityksensä valinta-opista, selektsioteoriasta, (1858) ja edellinen seuraavana vuonna lähetti maailmalle ensimäisen suuren pääteoksensa »Lajien synnyn». Tässä muodossaan, »darwinismina», kehitysoppi vähitellen valloitti puolelleen luonnontieteen ja yleisen tietoisuuden, kiitos olkoon sen valtavan tosiasia-paljouden, joka sillä nyt oli tukenaan. Mutta sillä oli nyt myös siinä suhteessa entisestään paljon poikkeava luonne, että oltuansa ennen valoisaa uskoa luonnon hyvyyteen ja ikuiseen kehitykseen, se nyt oli jokseenkin synkkä oppi julmasta loppumattomasta »olemassaolon taistelusta».
Kolmas kausi alkaa tavallaan jo Darwinin toisen pääteoksen »Ihmisen polveutumisen» mukana (1871) ja on käynyt yhä ihmeisemmäksi sitä mukaa kuin varsinainen darwinismi on alkanut vanhentua. »Olemassaolon taistelu» tuskin voi selittää kehitystä ja ainakin antaa se yksipuolisesti väritetyn kuvan elävän luonnon tilasta, jossa yhteenliittymisellä ja keskinäisellä avulla on tärkeä sija taistelun rinnalla. »Ihmisen polveutumisessa» Darwin jo johtui panemaan painoa näihin luonnon inhimillisempiin piirteisiin.
Näillä uuden elämän-tieteen eri kehityskausilla on Collinin mukaan kullakin ollut läheinen yhteytensä oman aikansa henkisen ilmapiirin ja siinä liikkuvien virtausten kanssa. Kehitysoppi eri muodoissaan, on niihin kulloinkin valtavasti vaikuttanut, mutta se on myös ottanut vastaan vaikutuksia. Seuratkaamme näiden vuorovaikutussuhteiden valossa muutamia europalaisen kulttuuripsyyken uudemmista vaiheista.
Kehitysopin romantiselle kaudelle tunnusmerkillistä oli suurin piirtein ottaen valoisa ja toivehikas usko rajattomaan edistykseen. Björnson on kutsunut tätä uus-renessanssin aikakautta, romantiikan suurta virtausta, »suurien tunteiden ajaksi»: taistelussa usein valtavia vastuksia vastaan kasvoi uusi edistyksen, vapauden ja luonnon usko hehkuvaksi ja sielukkaaksi. Esimerkkejä antavat meille Ranskassa Rousseau, Englannissa Shelley ja Saksassa Goethe. »Palaaminen luontoon», joka käsitettiin puhtaaksi ja viattomaksi, vastakohtana sivistysihmisen turmelukselle, ja valoisa usko siinä ilmenevään jumaluuteen, jonka luomiskyky ei vielä ole ohi, vaan joka yhä edelleen toimii ja vaikuttaa uutta luovasti, kulkien kohti yhä korkeampia elämänmuotoja—tämä usko loi niin sanomatonta keväistä hohdetta yli koko ajan, että esim. Condorcet, giljotiinin terä melkein päänsä päällä, kirjoitti rajattoman toivorikkaan »hahmoittelunsa historialliseksi kuvaksi ihmiskunnan edistyksestä». Tänä aikana, jolloin kirjallisuus, maalaus ja musiikki syntyivät uudestaan, luotiin näet myös ensimäiset suuret positiiviset aatteet ihmiskunnan tulevaisuudesta. Filosofi Kant, sama mies, joka nerokkaassa nuoruudenteoksessaan johti taivaankappalten synnyn maailmansumusta ja nuorekkaalla innostuksella näki siinä ilmenevän maailmantaiteilijan toimintaa, loi silmänsä myös tulevaisuuteen ja näki ihmiskunnan historian vievän kohti ikuista rauhaa. Syntyi rauhanaate.
Mutta Kant ei ollut varsinaisen kehitysopin kannalla (hän piti sitä »uhkarohkeana järjen seikkailuna») eikä hän myöskään saattanut tietää mitä uusi elämäntiede tulisi hänen aatteestaan arvelemaan. Ilmeistä on tietysti, että uuden elämän-tieteen lopulliset tulokset tulevat olemaan ratkaisevia rauhanaatteen, yleisinhimillisen veljeyden uskon lopulliselle kohtalolle. Jos elämän-tieteen tulokset vievät siihen suuntaan, että taistelu ja sota on välttämätön inhimilliselle edistykselle, jää tietysti rauhanaate ikuisesti utopiaksi, haaveeksi, joka haihtuu iltaisten pilvien maahan.
Suurin valoajatus, jonka antiikinen sivistys merkillisten seikkailujen jälkeen synnytti ja jätti perinnökseen, ajatus rauhasta maan päällä ja hyvän tahdon liitosta kaikkien ihmisten kesken,—tämä suuri itselaajennuksen ajatus, jonka mukaan vähäinen yksityinen ihminen voi sulkea kaikki ihmiset, kaiken elävän, hellyytensä ja huolenpitonsa piiriin,—kuin tahtoisi hän sanoa: mikään inhimillinen, mikään elävä ei ole minulle vierasta; ei ainoastaan »valtio ole minua», maailma on minua; minä olen sulkenut sen tietoisuuteeni; kaikki muut olennot ovat minua; mitään pahaa ei voi sattua niille ilman, että se koskee minuun; en voi kuulla kenenkään huokaavan tämän maan päällä ilman että tunnen tuskan pistoksen itsessäni;——jos uusi elämän-tiede todella saattaa tämän ihmissivistyksen valoajatuksen sammumaan, koska se sotii elämänkehityksen lakeja vastaan, silloin on tuleva auringonlasku, henkinen jääkausi, jonka veroista vielä ei ole nähty.
Mutta kylmä henkäys, joka on omansa antamaan meille aavistusta tämän jääkauden laadusta, on kerran mennyt yli europalaisen psyyken. Se tapahtui viime vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, pessimistisenä reaktsiona »suurten tunteiden ajan» suunnatonta optimismia vastaan. Mutta tämä suuntaus sai tavatonta tukea »darwinismista», elämän-tieteen uudesta muodosta. Sillä darwinismi onmilitaristinen, sotainen elämänkäsitys niinkuin ei mikään muu. Elävien olentojen erinomainen hedelmällisyys ja ravinnon sekä tilan rajoitus, ne aiheuttavat sen loppumattoman »taistelun olemassaolosta», jossa väkevämpien säilymisen kautta tapahtuu »luonnollinen valinta» ja sen seurauksena kehitys. Väkevämmän oikeus, itsekkyyden moraali näyttää olevan luonnollinen johtopäätös tästä opista. Se kohtaakin meitä erinomaisen taajaan viime vuosisadan jälkipuoliskolla.
Selvemmin Nietzschessä, joka opillaan orjamoraalista antoi häpeällisen leiman lähimmäisrakkauden ajatukselle. »Tulkaa koviksi!» »Kuolema heikoille!» Heikot on muserrettava »hurjalla julmuudella»… Emme voi tulla »yli-ihmisiksi» muuta kuin nutistamalla luonnon »tusinatavaran». Ne, jotka tahtovat veljellistä yhteiskunnan järjestystä, tuomitsee hän »yhtäläisten oikeuksien kääpiö-eläimiksi». Ja joskaan uuden elämän-tieteen edustajat itse eivät mene yhtä pitkälle, käy heidän ajatuksensa samaan suuntaan. Haeckel lausui v. 1877: »Darwinismi ei ole demokraatinen ja vielä vähemmän sosialistinen. Sen tendenssi voi olla yksistään ylimysmielinen. Oppi luonnollisesta valinnasta opettaa meille, että ihmiselämässä, aivan samoin kuin eläinten ja kasvien elämässä, ainoastaan pieni vähemmistö voi elää ja kukoistaa. Suurten joukkojen täytyy kuolla nälkään tai sortua kurjuuteen… Julma ja armoton olemassaolon taistelu, joka riehuu kautta koko elävän luonnon ja jonka luonnonlakien mukaan täytyy riehuta, tämä lakkaamaton ja säälimätön kilpailu kaikkien elävien olentojen välillä, on kieltämätön tosiseikka. Vain pieni vähemmistö voi jäädä eloon… Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut», lisää Haeckel, antaen päinvastaiseen käännetyn merkityksen tälle evankeliumin sanalle.
Kuinka pimeäksi luonnonnäkemys oli käynyt, siitä antaa edelleen Darwinin toisen »adjutantin», englantilaisen professori Huxleyn lausunto (1888) hyvän käsityksen. Luonnon ikuinen taistelu, sanoo hän, jossa voimakkaimmat, nopeimmat ja viekkaimmat jäävät eloon taistellakseen taas seuraavana päivänä ja kärsiäkseen, sillä kärsimys on sekä voitettujen että voittajien palkka, tämä taistelu »tapahtuu jokaisessa maailman kolkassa, tuhansia kertoja joka minuutti, ja jos korvamme olisivat kyllin tarkkoja, kuulisimme loppumatonta huutoa, jommoista Dante kuuli helvetin portilla…»
Oppi väkevämmän oikeudesta darwinismin johtopäätöksenä tuntuu myös mitä selvimmin viime vuosisadan jälkipuoliskon yhteiskuntaopissa ja käytännöllisessä politiikassa. Darwinismin syyksi on meidän myös pakko lukea se, että rauhanaate tällä ajalla tuskin ollenkaan on päässyt edistymään. Se elää yhä vielä lapsen kapaloissaan ja kansojen keskinäisissä väleissä, missä sen pitäisi vallita, on ratkaisijana mitä alkeellisin itsekkäisyys. Eikä sitä ole syytä ihmetellä, niin kauan kuin yhteiskuntaopin julkiset opettajat, kuten esim. eräs saksalainen professori Hasse, lausuvat tämänsuuntaisia mielipiteitä: »Lähimmäisrakkauden moraali on luvallinen (!) yksilöiden kesken.» Mutta mitä kansakuntiin tulee, täytyy »itsekkyyden moraalin astua yksilöiden kesken luvallisen lähimmäisrakkauden sijaan». Luonnollisia ovat tältä kannalta myös lausunnot sellaiset kuin Bismarckin (1891) »sota on luonnonlaki; se on olemassaolon taistelua yleisemmässä muodossa», tai Moltken: »sota kuuluu osana Jumalan maailmanjärjestykseen». Ihmeellistä kyllä, näyttää darwinismi näissä miehissä hyvästi sopeutuvan heidän vanha-testamentillisiin sodanjumala-käsityksiinsä, samoin kuin se Englannissa esim. darwinistisen lord Salisburyn persoonassa yhtyi imperialismiin, europalaiseen rosvopolitiikkaan siirtomaita ja kaukaisia kansoja, kuten buureja, kohtaan.
Collin ei tämän johdosta epäile lausua: »Me alamme täten saada historiallisen yleissilmäyksen tähän mahtavaan ajatusvirtaukseen, joka voidaan merkitä uusimman ajan merkillisimmäksi ja turmiollisimmaksi taikauskon muodoksi.»
Mutta jos kerran darwinismi on tosi, silloin on myös sen johtopäätös tämä militaristinen filosofia tosi, eikä mikään taikausko—Krapotkin sanoo »Muistelmissaan»: »Ei ole mitään rosvotyötä sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa tai valko-ihoisten ja n.s. alempien rotujen välisessä suhteessa tai väkevien ja heikkojen kesken, jota ei sen (darwinismin) kautta voida puolustaa».
Nyt on Collinin mielestä uudemman biologisen tutkimuksen tulos epäämättömästi se, että darwinismi, olemassaolon taistelua kehityksen tekijänä tehostaessaan, on ehdottomasti yksipuolinen.
Mutta ennenkuin jätämme kehitysopin toisen darwinistisen kauden, siirtyäksemme kolmanteen, on syytä vielä kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin darwinistinen elämänkäsitys ja -tunnelma on vaikuttanut kirjallisuuteen. Jos uskomme tämän sangen herkäksi ajan yleisen henkisen ilmanpainon mittaajaksi, on darwinismin täytynyt jälkimäiseen vaikuttaa tavattomasti. Lukemattomissa muodoissa kohtaa meitä uudemmassa kirjallisuudessa kuvaus luonnon »välinpitämättömyydestä», moraalittomuudesta ja julmuudesta. Kun se kehitysopin ensi kaudella nähtiin idyllisenä, esiintyy se nyt brutaalisena. Kun se ennen oli miltei inhimillisempi kuin ihmiset itse, on se nyt mahdollisimman jäisesti epäinhimillinen. Suuremmassa tai vähemmässä määrässä on koko sivistynyt ihmiskunta saanut tuta sitä harmaata pilvisyyttä, jossa uudempi kirjallisuus niin suureksi osaksi on elänyt. Missä määrin tämä pessimistinen suuntaus on pidettävä äärimäisyyteen menneenä reaktsiona »suurten tunteiden ajan» epäilemättä liiallista optimismia vastaan ja eikö sen perustuksena oleva käsitys luonnon »välinpitämättömyydestä» itse asiassa ole yhtä mytologinen kuin aikaisemman ajan luonnonkäsitys, siitä lähemmin seuraavassa, kun siirrymme tarkastamaan kehitysopin kolmatta kautta, jonka, kuten mainittu, tavallaan alkaa jo Darwin itse toisella pääteoksellaan.
Toisessa pääteoksessaan, »Ihmisen polveutumisessa», (1871) johtui Darwin itsestään kiinnittämään huomionsa luonnon inhimillisempiin piirteisiin ja tuomaan niitä esiin. Olihan nyt todistettava, että ihmisen ja eläinkunnan välillä ei ole mitään ylipääsemätöntä kuilua, että ihmisellä eläimistön pisimmälle ehtineitten joukossa on verrattain läheisiä sukulaisia. Ihmisellä on, kuten tunnettu, yhteiskuntaelämää ja määrättyjä sosiaalisia hyveitä. Siis täytyy myös korkeimmilla eläimillä olla ainakin alkeita tämänsuuntaisiin ilmiöihin.
Mikään ei ollut helpompaa osoittaa. Että lukuisat eläimet elävät joukossa, pyytävät saaliinsa yhdessä, asettavat yhteisiä vartijoita ja vaaran tullen taistelevat yhteisesti vihollista vastaan, voimakkaitten urosten suojellessa heikompia naaraita ja poikasia, se voidaan nähdä lukemattomissa tapauksissa. Nämä joukoissa elävät eläimet osoittavat usein mitä suurinta uskollisuutta »yhteiskuntaansa» kohtaan. »Lajien synnyssä» oli Darwin väittänyt, että »olemassaolon taistelun täytyy aina olla ankarimman samaan sukuun kuuluvien yksilöiden välillä». Nyt kiinnittää hän huomiota siihen, kuinka usein tapahtuu, että saman suvun jäsenet auttavat toisiaan elämäntaistelussa. Meneepä tämä auttavaisuus toisinaan tuollepuolen suvun rajojenkin. Esimerkkejä löytyy taaskin lukuisia.— Yhteiskunnallisen viettinsä ovat ihmiset epäilemättä perineet apinan kaltaisilta esi-isiltään, sillä se löytyy alhaisimmillakin heimoilla. »Kolme vangittua patagonialaista meni mieluummin kuolemaan, kuin ilmaisi toveriensa sotasuunnitelman; he antoivat ennemmin ampua itsensä, toinen toisensa jälkeen.»
Omantunnon soimaus perustuu Darwinin mukaan yhteiskunnallisten viettien kestävyyteen ja voimaan. Kun muut viettimme enemmänkin ovat ohimeneviä, on yhteiskunnallinen vietti alituinen, koska me aina elämme joukossa. Jos noudatamme yhteiskunnallisvastaista viettiä, joka hetkeksi saa ylivallan, kadumme jälestäpäin, koska yhteiskunnallinen vietti ajanpitkään on kestävin.
Mutta samoin on myös joukoissa elävien eläinten laita. Nekin ovat aina varuillaan yhteistä vaaraa vastaan, valmiita puolustamaan joukkoa, auttamaan tovereitaan. Ne tuntevat aina vissiä suopeutta ja myötätuntoa näitä kohtaan. Ne ovat onnettomia, kun ne kauan ovat tovereistaan erillään, ja aina onnellisia kohdatessaan ne jälleen. »Ja niin on meidänkin laitamme», lisää Darwin.
Collin on sitä mieltä, että tämä Darwinin toisen pääteoksen antama kuva eläinten tilasta tuntuvasti poikkeaa »Lajien synnyn» antamasta. Edellisen mukaan luonnossa valoisilla, inhimillisillä piirteillä on huomattavasti suurempi sija. Epäilemättä Darwin itse ei koskaan tullut tajuamaan tätä pääteostensa välillä olevaa eroavaisuutta. »Lajien synnyn» yksipuolinen kuvaus olemassaolon taistelusta, joka miltei oli kaikkien sota kaikkia vastaan, ei ole koskaan tullut oikaistuksi. Ja tämä teos kuitenkin tuli jäämään darwinismin raamatuksi.
Monet myöhemmät tutkijat ovat vieläkin enemmän vähentäneet olemassaolon taistelun merkitystä luonnossa. Niin esim. tunnettu ruhtinas Krapotkin eräässä teoksessa, jossa hän osoittaa, miten lukuisain eläinten pääpyrkimyksenä näyttää olevanvälttää kilpailua. Luonnollinen valinta, sanoo hän, ei suinkaan vaikuta siten, että se synnyttäisi tungosta saman lajin yksilöiden kesken (kuten sen Darwinin mukaan täytyisi tehdä). Luonnollinen valinta suosii niitä eläin- ja ihmisryhmiä, jotka parhaiten osaavat välttää kilpailua. Esimerkkejä tarjoavat muuttolinnut, talvella nukkuvat imettäväiset, suunnattomia matkoja vaeltavat puhvelilaumat—kaikki koettavat, mikä milläkin tavoin, välttää ruuan vähyyttä ja siitä johtuvaa kilpailua; ja toiset ryhtyvät valtaviin ponnistuksiin saadakseenkoko laumalleriittävän ravinnon. Krapotkinin mukaan luonnon antama opetus onkin: Välttäkää kilpailua, käykää liittoon keskenäiseksi avuksi! Sen on primitiivinen ihminen tehnyt. Ja se on syynä siihen, että ihminen on niin pitkällä kuin hän on.
Myös uusimman biologisen tutkimuksen kesken ovat ne yksinkertaiset periaatteet, joiden kautta Darwin uskoi voivansa selittää kehityksen, siis ennen muuta »olemassaolon taistelu» paljon menettäneet tenhovoimastaan. Etevä englantilainen biologi prof. Bateson lausui Darwinin satavuotisjuhlan johdosta, että siitä huolimatta että olemme varmasti vakuutettuja kehitysopin totuudesta, täytyy lajien synnyn ja kehityksen syyt katsoa toistaiseksi tuntemattomiksi. Samaa mieltä ovat monet muut ensi luokan tutkijat, erityisesti tanskalainen prof. Johannsen, yksi uuden perinnöllisyystutkimuksen ensimäisistä auktoriteeteista.
Tietysti ei »olemassaolon taistelun» tosiasiallisuutta voida kieltää. Mutta kehitykseen nähden rajoittunee sen merkitys pelkästään siihen, että se karsii pois elämänkyvyttömät oliot. Sen sijaan on siinä vaikea nähdä mitään suoranaisesti edistystä aikaansaavaa momenttia. Onhan sota hirvittävää voiman haaskausta, eihän tungos riittämättömästi varustetun elämän pöydän ympärillä voi aikaansaada muuta kuin tavatonta sen saman energian, sen positiivisen työn tuhlausta, joka toisessa tapauksessa, runsaan ravinnon ja ulkonaisen rauhan vallitessa, voitaisiin käyttää suvun edistymiseksi. Yllämainittu prof. Johannsen lausuukin: »Me löydämme suurimman määrän uusia elämäntyyppejä siellä, missä on parhaat mahdollisuudet levenemiseen ja runsaaseen ravintoon», toisin sanoin siellä, missä onpienin kilpailu.
On siis kieltämätön tosiseikka, että uuden elämän-tieteen käsitys elävän luonnon tilasta ja varsinkin edistyksen edellytyksistä on tullut huomattavasti valoisammaksi. Niin epäselvää kuin kaikki vielä onkin, on Collin sitä mieltä, että saman sijan, minkä Darwin kehitysopillisessa teoriassaan antoi »olemassaolon taistelulle», tulee uudessa teoriassamme saamaan energian kasaaminen runsaan ravinnon vallitessa, jolloin jollakin meille toistaiseksi tuntemattomalla tavalla uudet edistyksensuuntaiset elimet syntyvät.
Erittäin mielenkiintoisesti osoittaa Collin, mitkä historialliset olosuhteet ja vaikutukset ovat saattaneet Darwinin niin suhteettomasti panemaan painoa »olemassaolon taistelulle» luonnossa. Hän tuo esiin tunnetun vähän ennen Darwinia esiintyneen kansantaloustieteilijä Malthusin ja hänen (paikkaansapitämättömän) väestönlisäyslakinsa, jonka mukaan väestö lisääntyy paljoa nopeammin kuin ravinto; Malthusilta on »olemassaolon taistelukin» lainattu. Edelleen on huomattava ne kokemukset, joita Darwin suurella kiertomatkallaan teki alempien rotujen surkeasta häviöstä valkoihoisten tunkeutuessa siirtomaihin. Huomattava vaikutus on myös varmaan ollut sillä hurjalla taloudellisella taistelulla, joka niihin aikoihin, suurteollisuuden syntyessä ja rajattoman kilpailun vallitessa, riehui Englannissa. Ja lopuksi on tärkeänä tekijänä huomattava Darwinin filosofisuskonnollinen katsantokanta, tuo varsinaiselta alkuperältään stoalainen teismi, joka rakastaa nähdä maailman jonkunmoisena kellokoneistona, minkä sen jumalallinen seppä kerran on virittänyt käyntiin, sitten enää sen toimintaan sekaantumatta ja antaen sen yksinkertaisten mekaanisten periaatteiden mukaan käydä suurissa piirteissä ennalta päätettyä päämäärää kohti.
Lyhyesti, darwinismia ei voida lukea noihin ikuisiin totuuksiin, jotka, kuten esim. joku Newtonin gravitatsio-laki, voitaisiin lausua miltä muulta taivaankappaleelta tahansa samalla jumalallisella pätevyydellä; se kuuluu ennemminkin Ibsenin »suhteellisiin» totuuksiin, jotka »elävät korkeintaan kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoiksi».
Mutta tarkastamatta on vielä, mitä johtopäätöksiä ja opetuksia uuden elämän-tieteen kolmas, vasta alkanut kausi antaa ihmiskunnan olemiseen ja kehitykseen nähden ja mitä vaikutuksia sillä mahdollisesti jo on ollut ajan yleiseen henkiseen ilmapiiriin.
Selville on ensinnäkin käynyt, että sekä »suurten tunteiden ajan» optimistinen että darwinistisen kauden pessimistinen luonnonnäkemys kumpikin ovat yksipuolisia, tai paremmin: epätieteellisiä, sillä ne ovat kumpikin jokseenkin karkeasti antropomorfistisia. Molemmat tekevät »luonnosta» jonkunmoisen olennon, joka edellisen mukaan on lapsilleen lempeä äiti, jälkimäisen mukaan niistä täydellisen välinpitämätön. Itse asiassa on elävä luonto tietysti kokoonpantu yksityisolennoista, jotka eivät suinkaan ole ehdottomasti välinpitämättömiä toisistaan. Vaikka tämä huolenpito ei ulottuisi sen pitemmälle kuin emon ja poikasten suhteeseen, olisi sittenkin tietysti väärin sanoa, että luonto on ehdottomasti välinpitämätön ja moraaliton. Ja mitä korkeammalle nousemme elävien olentojen kehityssarjassa, sitä suuremmaksi tulee huolenpito kasvavasta polvesta, sitä enemmän kasvaa yksilöitten itselaajennuksen kyky. Voimmepa sanoa, että selvin merkki elämänmuotojen edistymisestä maapallollamme on siinä, että yksityisten olentojen itsesäilytysvietti tulee yhä laajemmaksi, kunnes se yksityisissä suurissa ihmisissä sulkee sisäänsä koko ihmisyyden ja kaiken elävän.
Sekä luonnon pahuus että hyvyys ovat näinollen molemmat samanlaisia mytologisia kuvitelmia; se elämänkäsitys, johon uusi elämäntiede selvästi viittaa, ei ole pessimistinen eikä optimistinen, vaan »melioristinen» (melior = parempi)—niinkuin jo Voltaire tuo sangen viisas mies lausui kuuluisissa sanoissaan: »Jos maailma on hyvä tai huono, on meidän tehtävä voitavamme, että siitä tulisi parempi».
Collinin mielestä olemme siis nykyään monessa suhteessa uuden ajanjakson kynnyksellä ja uskaltaapa hän lausua ennustuksia siitä, kuinka ennen pitkää kirjallisuudessakin on rupeava tuntumaan kepeämmäksi käynyt henkinen ilmanpaino. Mutta suhteellisesti pimeä ohimennyt periodi ei ole tehnyt työtä turhaan. Että elämän historiassa, ainakin siitä alkaen, jolloin korkeammat elinmuodot astuivat näyttämölle, on valtavatraagillinen aines, se on totuus, joka kaikiksi ajoiksi on poltettu kulttuuri-ihmisen tajuntaan. Se ihmeellinen hedelmällisyys ja elämänvoiman runsaus, joka alempien elämänmuotojen keskuudessa johtaa alituiseen kilpaleikkiin lukemattomien aiheiden ja mahdollisuuksien välillä—joka kilpailu kuitenkin on varsin viatonta—se johtaa korkeampien eläinten ja vielä enemmän ihmisten elämässä taisteluun, joka ei enää ole leikkiä, vaan useinkin hirvittävää totta.
Seuraavassa muodossa uhkaa Collinin mielestä tämä elämäntaistelun totisuus nykyistä ihmiskuntaa.
»Ihmisen polveutumisessa» oli Darwin itse, joka ohimennen mainiten persoonallisesti oli mitä lämminsydämisin ihminen, joka ei närkästymättä voinut nähdä hevostakaan lyötävän ja Pernambucossa kitui suunnattomasti, kun hänen oli pakko kuunnella ruoskitun orjan tuskanhuutoja, voimatta panna edes vastalausettaan, teoreettisestikin mahdollisimman kaukana Nietzschen yli-ihmis-moraalista. Jälkimäisen oppi että suuria yksilöitä ovat ne, jotka parhaiten osaavat asettua joukon yläpuolelle, sen valtijoiksi, on totuuden suora vastakohta. Jos yhä lisääntyvä altruismi, yhä laajempien yhteisöjen syntyminen on yksi inhimillisen edistyksen peruslaeista, ovat siveellisesti suurimpia ihmisiä kaikkina aikoina olleet ne jotka enemmän kuin muut ovat olleet »kaikkien palvelijoita», jotka ovat astuneet askeleen pitemmälle kuin muut kohti veljeyden ihannetta. Darwin ajatteli, että altruismi on saanut alkunsa vanhempien tunteesta lapsiaan kohtaan, laajentunut sitten yhteistunteeksi ja keskinäiseksi hyväntahtoisuudeksi saman heimon ja valtion jäsenten kesken, kohotakseen sivistyneimmissä ihmisissä yleiseksi ihmis-, jopa eläinrakkaudeksi.
Mutta tämän altruistiseen suuntaan menevän kehityksen täytyy vielä suunnattomasti mennä eteenpäin, jos mieli sivistyneen ihmiskunnan säilyä olemassaolon taistelussa. Elämän-taiston traagillinen piirre ilmenee, mitä sivistyskansoihin tulee, siinä laissa, että korkeimmalle kohonneita ihmisluokkia ja vallitsevia kansoja, jotka ovat itselleen kasanneet varallisuuden ja elämännautintojen aarteet, säännöllisesti uhkaa sangen pikainen sukupuuttoon kuoleminen. Yhteiskunnassa, missä on suuria sosiaalisia eroavaisuuksia, vaikuttaa sentähden luonnollinen valintapäinvastaiseen suuntaankuin se mikä veisi suvun edistymiseen. On sangen todennäköistä, että kreikkalaisroomalaisen sivistyksen perikato johtui suureksi osaksi tällaisesta nurinpäisestä valinnasta: sivistyspääoma joutui sukupuuttoon kuolevalta hallitsevalta luokalta yhä enemmän alempien kerrosten käsiin, jotka tietysti eivät kyenneet sitä hoitamaan. Sama kohtalo odottaa maapallomme hallitsevaa valkoista rotua alempien rotujen suhteen. Mutta tällä uhkaavalla perikadolla on se valoisa puoli, että se näyttää altruistisen kehityksen luonnontieteellisesti välttämättömäksi. Ajanpitkään tulevat aina sortajat sorretuita heikommiksi. Yhteiskunnallisten kerrosten ja eri rotujen välisten kuilujen pikainen poistaminen on siis välttämätön; ainoastaan veljellinen yhteiskuntajärjestys, joka on sopusoinnussa korkeimpien siveellisten ja uskonnollisten ihanteittemme kanssa, voi pelastaa ihmiskunnan suunnattomasta taka-askeleesta.
Edistyksen ja veljeyden ajatukset, molemmat kirkkaimmat tähdet, jotka ovat ihmisten kulkua johtaneet, kuuluvat siis yhteen luonnon välttämättömyydellä.
Päästyäni selostuksessani tähän kohtaan, joka näyttää, kuinka Collin teoksessaan aikaansaa sen aatesynteesin, jonka kirjan nimi ilmaisee, voin lopettaa seuraavilla hänen omilla sanoillaan:
»Biologia ja kulttuuritiede yhdessä opettavat meille, että jonkun eläinlajin tai ihmisryhmän on mahdollista jatkuvasti kohota yhä korkeammille elämäntasoille. Kysyessämme, kuinka nykyajan ihmiset saattavat tuntea olevansa liitossa jumaluuden kanssa eli sopusoinnussa korkeimman elämänvietin kanssa, joka on olentoomme asetettu, täytyy vastauksen kuulua: kaikin voimin tekemällä työtä ihmisen kohottamiseksi. Kun ihmisen esihistoria on seikkailurikasta ylenemistä yksisoluisesta limaotuksesta satumaisen pitkän astesarjan kautta sille tasolle, jolla me nyt olemme, silloin aukenee huimaava näköala ihmiskunnan tulevaisuuteen. Ja voi tuskin olla epäilemistä siitä, että uskonnollinen tunne—uskollisuuden tunne sitä kohtaan, mikä on jumalallista maailman kaikkeudessa ja omassa olennossamme—on yhä enemmän ja enemmän yhdistyvä tähän näköalaan.»
(Uusi Suometar7.9. ja 12.9.1913)
* * * * *
Parisissa on eräs aikakauslehti viime vuosina järjestänyt paljon harrastettuja esitelmätilaisuuksia, joissa joukko eteviä ranskalaisia tiedemiehiä ja ajattelijoita on esittänyt mielipiteitään periaatteellisista elämän ja tieteen kysymyksistä. Näin on syntynyt esitelmäsarjoja, jotka myöhemmin on julkaistu erikoisina teoksina; viimeinen näistä on äskettäin ilmestynyt nimellä »Le matérialisme actuel» (Nykyinen materialismi). Joukko Ranskan ensimäisiä nimiä luetaan tämän kirjan kansilehdellä sen tekijöinä: tunnettu filosofi Henri Bergson, mainio matemaatikko, muutamia kuukausia sitten kuollut Henri Poincaré (kirjassa oleva esitelmä on eräs hänen viimeisistä lausunnoistaan), etevä ja miellyttävä, meilläkin tunnettu kansantaloustieteilijä Ch. Gide y.m.—
Tuntuu epäilemättä vähän oudolta kuulla puhuttavan »nykyisestä materialismista». Onhan meillä juuri näinä vuosina syytä viettää varsinaisen materialismin kaksikymmenvuotista kuolinpäivää. Vuonna 1895 julisti Wilhelm Ostwald tieteellisen materialismin voitetuksi kannaksi. Ja johan jo kolmekymmentä vuotta sitäkin ennen filosofi F.A. Lange suurisuuntaisen historiallisen ja arvostelevan esityksensä kautta osoitti materialismin löyhyyden maailmankatsomuksena. Ei siis tosiaan näytä olevan syytä enää ottaa esille kysymystä materialismista ja sen »kumoamisesta».
Mutta sitä eivät kirjamme tekijät tarkoitakaan tehdä. Meillä on päinvastoin edullinen tilaisuus heidän esityksiensä perustuksella tarkastella, kuinka pitkälle olemme edenneet pois varsinaisesta materialismista. Kuten toivon käyvän selville, antaa tällainen tarkastelu sangen mielenkiintoisia tuloksia.
Materialismin kulmakivenä on alusta alkaen ollut atomismi eli oppi siitä, että aine on kokoonpantu jakamattomista hiukkasista. Mutta kun nämä hiukkaset ovat niin suunnattoman pieniä, ettei niitä millään tieteen nykyisellä keinolla voida havaita, on niiden olemassaolo ainakin jossain määrin jäänyt »uskon asiaksi». Merkillistä on nyt, että atomien olemassaolo nykyään, viisikymmentä vuotta materialismin kukoistuskauden jälkeen, itse asiassa lienee varmempi kuin mitä se oli silloin.
Loistavassa esitelmässään esittää näet Poincaré joukon uudempia ilmiöitä, jotka vallan odottamattomalla tavalla tulevat atomi-olettamuksen tueksi, ilmiöitä, joiden kautta tiedemiehellä on tilaisuus tavallaannähdä atomit tai molekyylit itse, joten niiden olemassaolo on varma.
Miksei siis nyt materialismi esiinny riemukulussa ottamaan takaisin menetettyjä alueita?
Se johtuu siitä, että atomit, nuo havainnolliset, yksinkertaiset perusainekset, joista oli niin helppo kuvailla kaikki todellisuus kokoonpannuksi ja joiden ulkopuolelle, tyhjää avaruutta lukuunottamatta, ei pitänyt jäädä mitään, ovat tykkänään menettäneet filosofisen tenhovoimansa. Mitä hyödyttää puhua atomeista jonain lopullisina, kun jokainen niistä on itsessään oma maailmansa, joka voi hajota vielä suunnattoman paljon pienempiin tekijöihin? Ja mitenkä on sitten näiden laita? Ovatko sitten ne jotain johon voidaan turvata pelkäämättä, että taas luiskahdetaan joihinkin uusiin pikku äärettömyyksiin? On paras olla niihin luottamatta. Eräät jotka ovat ryhtyneet tutkimaan niiden massaa, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei sitä olekaan olemassa. »Ei ole enää ainetta, on pelkästään reikiä eetterissä; mutta kun nämä reiät eivät voi muuttaa paikkaa järkähyttämättä niitä ympäröivää eetteriä, tarvitaan voimaa niitä liikuttamaan, ja ne näyttävät olevan inertialla varustettuja, kun tämä inertia itse asiassa kuuluu eetterille.»
Nämä luonnontieteen uudemmat—toistaiseksi kai jonkunverran hypoteetiset—äärimäiset tulokset ovat väkevästi mielenkiintoisia muussakin kuin puhtaasti tieteellisessä suhteessa.
Jos näet kysymme, mikä on n.s. materialismin psykologinen ydin, se salattu lähde, josta se ammentaa voimansa, niin on luullakseni vastattava: materialismi tyydyttää erästä ymmärryksemme alkuperäistä, juurtunutta mielihalua, mielikuvituksemme taipumusta pitää »esineellistä» todellisuuden käsitystä jollakin tavoin itsestään selvänä. Koetan ilmaista tämän havainnollisemmin.—Jos mielikuvituksessamme käymme läpi kaikki käsitykset todellisuuden rakenteesta, mitä mahdollisesti tunnemme, on helppo huomata, että eräällä niistä on aivan erikoinen viehätysvoima ymmärryksellemme, johtuen sen erinomaisesta ainakin näennäisestä selvyydestä. Se on se käsitys, että mikä on olemassa on tyhjä tila ja siinä olevat ja liikkuvat kappaleet. Uudemmista ajattelijoista on varsinkin Henri Bergson koettanut ottaa selvää siitä, mihinkä tämän »esineellisen» käsitystavan viehätysvoima perustuu. Hän on sitä mieltä, että sen perusta itse asiassa on käytännöllinen, biologinen. Niiden syitten joukossa, jotka ovat vaikuttaneet, että juuri ihminen on kohonnut maapallon herraksi, on epäilemättä yhtenä kaikkein tärkeimmistä se, että ihminen, älynsä avulla, on oppinut käyttämään kiinteitä kappaleita työkaluina ja aseina. Ihmisen nimi ei pitäisi olla homo sapiens vaan homo faber, s.o. seppä (sanan laajimmassa mielessä). Mutta tästäpä syystä onkin ymmärryksemme niin syvästi ja pääsemättömästi rakastunut kiinteisiin kappaleisiin, esineellisyyden aatteeseen. Syvä vaisto, syvempi kuin logiikka ja tosiseikat, ajaa meitä kaikkialla viemään läpi tämän aatteen, ja jos tälle taipumukselle annetaan täysin vapaat kädet, on tulos ennakolta määrätty, nim. materialismi. Kun kreikkalainen Demokritos paljon yli kaksituhatta vuotta sitten loi ensimäisen atomiopin suunnitelman, toimi hänen ajatuksensa tämän »esineellisyyden» vaiston ajamana: miten luonnolliselta tuntui kuvailla, että kaikki oleva on pienen-pienistä kiinteistä kappaleista kokoonpantu, samanlaisista kuin ne joita me joka päivä kivien ja puupalojen muodossa pitelemme käsissämme ja jotka ovat meille niin tuttuja ja selviä. Ja sama vaisto elää meissä vielä tänä päivänä.
Mutta harvoin on tämä vaisto saanut sen pahempaa kolausta kuin yllämainittujen luonnontieteen uudempien tulosten kautta. Siinä suhteessa on noilla tuloksilla kerrassaan vallankumouksellinen luonne. Jos ne vakiintuvat ja jähmettyvät totuuksiksi, on materialismin aika ikipäiviksi mennyt. Eihän meillä ole minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvitustamme tyydyttävää, havainnollista, »esineellistä» käsitystä sellaisista suureista kuin eetteri eli painoton aine, elektronit, joilla ei ole massaa j.n.e. Ne ovat puhtaita käsitteitä, merkkejä, symboleja. Jos yritämme tehdä niistä jotain havainnollisia todellisuudenkuvia, syntyy ristiriitasia sekasikiöitä, jotka todistavat pelkästään »esineellisen» älyntaipumuksemme kömpelyyttä.
Mutta samalla todistaa tämä kuinka suunnattoman pitkälle luonnonilmiöiden tieteellinen analyysi itse asiassa on mennyt. Se todellisuus, jota luonnontiede näissä uudemmissa tuloksissaan käsittelee, ei enää ole varsinaisesti aineellinen; se on kaukana meidän esineellisten käsitystapojemme saavuttamattomissa, todellisuutta, jota ei silmä näe eikä käsi kosketa, mutta jonka matemaatiset suhteet on noihin merkeillä ja symboleilla ilmaistu. Muinaiset pythagoralaiset sanoivat, kuten Aristoteles kertoo, että lukujen aineksista on koko maailmankaikkeus kokoonpantu. Mielestäni voi uusi luonnontiede nähdä edelläkävijänsä, ei materialistisessa Demokritoksessa, vaan Pythagoraassa. Samanlaiseen epähavainnolliseen, puhtaasti käsitteelliseen todellisuuden käsitykseen kuin Pythagoraalla näyttää olleen, tuntuu myös uusi luonnontiede johtavan. Ajatus on kaikki, niin lopettaa Henri Poincaré, meidän aikamme luonnontutkijoista kaiketi edustavimpia, erään aikaisemman teoksensa.
* * * * *
Valaisevan vertauskohdan edellisen kanssa tarjoaa eräs toinen paikka filosofisella taistelukentällä, jossa materialistit ovat taittaneet monta peistä, nim. kysymys sielun ja ruumiin suhteesta. Reaaliset tiedot aivotoiminnan ja sielunelämän suhteesta olivat materialismin kukoistuskaudella vallan mitättömät. Mutta tämä tietämättömyys peitettiin innokkailla väitteillä siitä, että »sielu» totisesti ei ole muuta kuin atomien liikettä, että aivot erittävät ajatuksia samoin kuin maksa sappea, että sielunelämä on jonkunmoista »fosforesenssia», tai mitä kaikkia lausetapoja silloin keksittiinkin. Nykyään tiedämme ainakin jotain aivotoiminnan ja sielunelämän suhteesta, tiedämme, että aivojen harmaa kuori on »tajunnan elin» siinä merkityksessä että sielunelämä on siitä välittömästi riippuvainen, vieläpä siten että ainakin alkeelliset sieluntoiminnat (aistimukset ja ruumiilliset tunteet) ovat »lokaliseeratut» tarkasti määrättyihin aivokuoren alueisiin; ja on erittäin luultavaa, että myös n.s. korkeammat sieluntoiminnat ovat sidotut määrättyihin aineellisiin tapahtumiin aivokuoressa. Tieteellinen psykologia julkilausuu tämän riippuvaisuussuhteen »psykofyysillisen parallelismin» periaatteellansa, joka on osoittautunut erinomaisen hedelmälliseksi »työ olettamukseksi» ja joka sisältää, että sielullista ilmiösarjaa vastaa joka kohdassa aineellinen tapahtumasarja aivokuoressa. Mutta kun edellinen vähän väliä kätkee, kun sitä vastoin jälkimäinen on katkeamaton, on luonnollista, että aineellinen tapahtumasarja selityksissämme pannaan sielullisen perustaksi. Tämän takia onkin fysiologisen psykologian lopullisena päämääränä, lyhyesti sanoen, koettaa selittää sielulliset ilmiöt määrätyistä aineellisista edellytyksistä.
Onko tämä materialismia? Ei suinkaan, sillä metafyysillinen juopa sielullisen ja aineellisen välillä jää olemaan kuten ennenkin. Sen ylipääsemättömyyttä ei vähääkään muuta se, että vähitellen yhä tarkemmin opimme tietämään, mitä aivokuoren kohdan kiihoitusta ja minkä asteista, minkä luontaista kiihoitusta kukin sielullinen ilmiö vastaa. On eräitten periaatteellisten filosofisten syiden takia mahdoton ajatellakin, että tämä kuilu jollakin tieteellisellä tavalla voitaisiin täyttää.
Olemme tässä omituisen ristiriidan edessä. Toisella puolen on pieni, mutta vähitellen varmasti kasvava tietomme siitä lainalaisuudesta, joka vallitsee sielullisen ja aivo-toiminnan kesken, toisella puolen on suuri valtava tietämättömyytemme tämän lainalaisuuden syvemmistä perusteista ja syistä, aineen ja hengen suhteen todellisesta luonteesta. Filosofit ovat aina ponnistelleet ajatustaan tämän kysymyksen ratkaisemiseksi ja saaneet tulokseksi joukon arveluita…
Lopputulokseksi voimme siis, tarkastellessamme eräiden tieteellisten ja filosofisten käsitysten vaiheita materialismista lähtien, merkitä suurpiirteistä edistystä tapahtuneeksi. Tosin se, mikä eniten on edistynyt, on tietomme omasta suuresta tietämättömyydestämme, mutta se merkitsee itse asiassa pelkkää hyvää: todellisuuden tyhjentymätöntä runsautta ja työalan loppumattomuutta. Ja toiseksi syttyy, reaalisten tietojemme kasvaessa, yhä useampia tuikkivia valoja maailmanhämärään, joiden turvallinen loiste on sitä viehättävämpi, kuta syvempi on salaperäisyys niiden ympärillä.
(Uusi Suometar3.10.1913)
* * * * *
RENAN JA BERGSON (1916)
Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat senmuotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässäVoltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeenErnest Renan, ja sellainen on meidän päivinämmeHenri Bergson.
Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekäKantillaettäHegelilläaikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer»(Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, onFichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen.
Friedrich Paulsen-vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5]
Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
»Ajassa» on kerran ennen (vuosikerrassa 1911) tarkastettu muutamia Bergsonin filosofialle ominaisia, alkuperäisiä piirteitä. Tällä kertaa on tarkoitus kiinnittää huomiota niihin huomattaviin yhtäläisyyksiin, joita kaikesta huolimatta on olemassa Bergsonin ja hänen edeltäjänsä Renanin ajatustavan välillä.
On pidetty Bergsonin filosofian huomattavimpana piirteenä sitä merkitystä, minkä hän antaaajanrealiteetille. On sanottu, että kun filosofia yleensä pyrkii katsomaan todellisuutta »iäisyyden näkökannalta», on sensijaan bergsonilaisuudelle ominaista »ajallisuuden näkökanta». »Aika» on tämän filosofian mukaan luova tekijä todellisuudessa, ei pelkkä subjektiivinen havainnonmuoto. Aika luo, todellisesti synnyttää uutta, samoinkuin sen hammas jäytää esineitä. »L'univers dure». Maailmankaikkeus on historiallinen ilmiö.
Aivan yhtä syvästi onRenanvakuutettu ajan merkityksestä. »Aika näyttää minusta yhä enemmän olevan le facteur universel, la grand coefficient de l'eternal devenir» (Dialogues philosophiques, s. 155). 19. vuosisadan luonteenomainen piirre on Renanin mukaan, että dogmaatisen metodin sijaan on asetettu historiallinen metodi, kaikissa ihmishenkeä käsittelevissä tieteissä. »La catégorie du devenir» on asetettu »la catégorie de l'être'n» sijaan. Ennen puhuttiin uskonnosta, oikeudesta, jne. jonakin kerta kaikkiaan olemassaolevana, nykyään kaikki tuo käsitetään joksikin, joka paraikaa kehittyy. Kullakin tieteellä on tarkastettavanaan katkelma tätä ikuisen syntymisen vyyhteä. »Historia» sanan ahtaammassa merkityksessä on tässä suhteessa nuorin tieteistä; se käsittelee viimeistä myöhäisintä kautta tässä kehitysjaksossa. Filologia ja vertaileva mytologia valaisevat jo varhaisempaa kautta. Ihminen puhui ja loi myyttejä ennenkuin hän jätti jälkeensä kirjallisia muistomerkkejä. Ja näiden tieteiden takana alkavat paleontologian ja luonnonhistorian äärettömät taivaanrannat sarastaa. »Minä puolestani olen aina ajatellut, että lajien synnyn salaisuus piilee morfologiassa (kasvien ja eläinten muoto-opissa), että eläinmuodot ovat hieroglyyfikieli, jonka avain puuttuu meiltä, ja että koko menneisyyden selitys piilee niissä tosiseikoissa, jotka ovat meidän silmäimme edessä, mutta joita emme osaa lukea.» Mutta historiallisia dokumentteja eivät ole ainoastaan elolliset muodot; tähtisumuilla, linnunradalla on sama arvo. On tuleva aika, jolloin luonnontieteetkin muuttuvat historiallisiksi. »Muistelmissaan» valittaa Renan eräässä kohden sitä, että hän joutui harrastamaan historiallisia tieteitä, »noita vähäisiä arveluun perustuvia tieteitä, joista sadan vuoden perästä ei välitetä». Renan uskoo että jos hän olisi antautunut luonnontieteisiin, olisi hän johtunut useampiin Darwinin tuloksista, jotka hän väittää 1845:n tienoissa edeltäpäin aavistaneensa. Tätä valitusta ei tarvitse ottaa kovin vakavasti, sillä monista muista lausunnoista käy ilmi, että Renanin mielestä historiallisilla tieteillä on aivan erikoisen suuri filosofinen arvo.—
Toinen yhtymäkohta Renanin ja Bergsonin välillä on heidän »vitalistinen» käsityksensä kehityksen syistä.
Bergson hylkää ajatuksen, että ulkonaiset, »mekaaniset» syyt aiheuttaisivat kehityksen. Elolliset muodot ovat hänen käsityksensä mukaan erään sisäisen sielullisen voiman tuote. Bergson on dualisti. Elottoman aineen rinnalla on maailmassamme vaikuttamassa edelliselle jyrkästi vastakkainen »élan vital», joka yhtenäisenä elämän virtana kuohuu kautta sukupolvien ja yksilöiden. Elottomassakin maailmassa vallitsee määräperäinen liike, mutta se on »putoamista», laskeutumista yhä alemmalle tasolle (entropia); »élan vital» sensijaan on vaivaloista ylöspäin ponnistamista. Elottomassa maailmassa energia hajaantuu ja haihtuu, mutta »élan vital» pyrkii sitä kasaamaan (lehtivihreä ja sen merkitys, orgaaniset yhdistykset).
»L'élan vital» on se elämän meri, jossa me olemme, liikumme ja elämme. Kaunopuheisen, mystillisen tunteen koko hehkulla kuvatessaan tämän elämän prinsiipin alkuperää, sen taistelua Materiaa vastaan ja ihmisen kykyä »intuitionsa» voimalla sukeltautua siihen takaisin, osoittautuu Bergson ikivanhojen mystikkojen täysveriseksi seuraajaksi.
Renan ei ole missään antanut yhtenäistä esitystä kehitysopillisista teorioistaan. Mutta monista yksityisistä lausunnoista käy riittävästi ilmi hänen »vitalistinen» kantansa.
»Kaksi seikkaa,aikajapyrkimys edistykseen, selittävät maailman. Ilman tätä hedelmällistä edistyksen siementä jäisi aika ikuisesti martaaksi. Jonkunlainen sisäinen jousi, joka työntää kaiken elämään, ja yhä enemmän kehittyneeseen elämään, kas siinä välttämätön olettamus (Dialogues philosophiques, s. 177).
Koko maailma on työssä ja pyrkii toteuttamaan jotain salattua tarkoitusta, se oli eräs Renanin rakkaimmista ajatuksista, jota hän skeptillisimmälläkin tuulellaan helli. Viimeisessä filosofisessa kirjoituksessaan, »Examen de consciance philosophique» (Feuilles détachées -kokoelmassa) sanoo hän pitävänsä pintapuolisina niitä vastaväitteitä »finalismia» vastaan, joita eräät tiedemiehet tekevät, huomauttaessaan luonnon epätäydellisyyksistä. Nämä vastaväitteet eivät estä olettamasta, että maailmassamme vaikuttaa salainen pyrkimys, syvällinennisus, joka sokeana toimii olemiston kuiluissa, työntäen kaiken elämään, kaikissa avaruuden kohdissa. Tämänisusei ole tietoinen eikä kaikkivoipa; se tekee parhaansa aineesta, joka sillä on käytettävänään. Mutta ehkä senisus, joka vaikuttaa maailmankaikkeuteen kokonaisuudessaan, eräänä päivänä tulee tajuiseksi, kaikkitietäväksi, kaikkivoipaiseksi. Jumala syntyy… Toteutuu niin korkea tietoisuuden aste, ettei meillä siitä voi olla mitään käsitystä. Ikuisuus tarjoaa loppumattomat mahdollisuudet. Absoluuttinen olento, päästyään kehityksensä päähän ja opittuaan täydellisesti tuntemaan itsensä, toteuttaa kenties kaikki voimansa avulla uskonnon: hurskasten ylösnousemuksen ja ijankaikkisen elämän…
Kaikki tämä kuitenkin lisäykselläkenties. Päinvastainen tulos on yhtä mahdollinen; ehkäpä kaiken tuon pyrkimyksen tuloksena on tyhjyys; ehkäpä totuus on masentava…
On puhuttu niin paljon Renanin »skeptillisyydestä». Jotka tahtovat olla oikein moderneja, hekkumoivat niillä »Dyb af Skepsis» (Brandes), joita he näkevät Renanin harmittomimpienkin ajatusten alla. Muistuu mieleen »keisarin uudet vaatteet» … Vastakkainen leiri näkee tässä epäilyssä, tässä hiljaisessa hymyssä, törkeää rienausta. Mutta oikeastaan Renan on »skeptikko» vain siksi, että hän niin mielellään tutkistelee asioita, joihin ei ajatuksemme anna mitään lopullista vastausta, joihin nähden vapaasti liikkuvapro et contraon ylin viisaus. Taasen syy siihen, että Renan alituisesti palaa uudelleen tutkistelemaan elämän ja maailman mahdollisuuksia ja tulevaisuuden perspektiivejä, vaikkei hän koskaan pääse pitemmälle kuin noihin »ehkä» ja »kenties», on luullakseni haettava hänen uskonnollisesta »dilettantismistaan». Lapsuutensa ja nuoruutensa hartaasta ja ylevästä katoolisuudesta vieraantui Renan vain järkensä, ei koskaan tunteensa puolesta. Syvä kaipaus, jolla hän jätti Saint Sulpicen seminaarin, ei hänessä koskaan sammunut. Mikään mahdollisuus ei hänelle myöhäiseen vanhuuteensa saakka ollut rakkaampi ajatella kuin se, että uskonto sittenkin olisi tosi. Viimeiseen saakka koettaa hän tieteellisesti ymmärrettyyn maailmankuvaan sovittaa uskonnollisia käsitteitä, Jumala, ylösnousemus, kuolemattomuus.
Tämä alituinen ja yhä uudistuva askarteleminen perspektiivien kanssa, joista hän kuitenkin kerran on luopunut, on yhteydessä Renanin luonteen päättämättömyyden kanssa. Tämä päättämättömyys oli hänessä niin silmiinpistävä, että hänen vanha ystävänsä Berthelot saattaa epäillä olisiko Renan koskaan lopullisesti rikkonut väliänsä kirkon kanssa, ellei hänellä olisi ollut tukenaan sisarensa Henriette, voimakas, päättäväinen, syvä luonne, joka kaukaa lähettämillään kirjeillä auttoi Renanin seuraamaan vakaumustaan.
Palatakseni takaisin käsitteisiin »nisus» ja »élan vital», on sanottava että ne eivät toisistaan eroa vain siinä, että edellinen on latinaa, jälkimäinen ranskaa! Renanin »nisus» laahaa alituisesti liepeissään tuote »ehkä» ja »kenties ei kuitenkaan». Renan on alituisesti tietoinen siitä, että metafyysillinen filosofia on pelkkää runoilua, mielikuvituksen leikkiä, jolla on tosin lakastumaton viehätyksensä, mutta joka on otettavacum grano salis. »Renanismin» rinnalla on »bergsonismi» karkeasti dogmaatinen. Empimättä uskoo Bergson metafyysillisiin kangastuksiinsa, jotka runollisen mielikuvituksen näkyinä kieltämättä ovat mukaansatempaavan kauniit.—
Kolmas yhtymäkohta Renanin ja Bergsonin välillä on kenties kaikista mieltäkiinnittävin. Se koskee spekulatiivisen järjen kantavuutta tiedonlähteenä ja spekulatiivisen tiedon arvoa.
Renanin käsitys filosofian olennosta ja tehtävästä on kenties hieman huojuva. Mutta siinä suhteessa on se selvä, että hänen mielestään spekulatiivinen filosofia, jolla muka on oma tiedelähteensä ja omat metodinsa, on vähänarvoinen. Kaikki suuret filosofit ovat olleet suuria tiedemiehiä; Aristoteles, Descartes, Leibniz, Kant tiesivät kaiken, mitä heidän vuosisatansakin. Ne ajat taas, jolloin filosofia on muuttunut »spesialiteetiksi», ovat olleet sen alennuksen kausia. Sellainen oli myöhempi kartesiolaisuus (Malebranche), sellainen Renanin nuoruudessa Saksan spekulatiivinen idealismi. Meidän aikanamme näyttävät pitkin koko rintamaa tieteet, joko historialliset tai luonnontieteet, olevan määrätyt ottamaan vastaan filosofian perinnön. Filosofian täytyy tulla tieteelliseksi, ellei se tahdo tulla Penelopen kankaaksi, jota lakkaamatta ja aina turhaan aletaan uudelleen. Ja Renan uskoo, että sensijaan kuin edellisinä vuosisatoina luonnontieteet tuottivat parhaan aineiston filosofisille aateskeluille, »historia on meidän aikamme todellinen filosofia» (Essais de morale et de critique, s. 83).
Renan huomauttaa että spekulatiivisessa filosofiassa aina on jotain, mikä muistuttaa keskiaikaisen Raimundus Lulluksen fantastista konetta, jonka avulla pelkästään käsitteitä kombinoimalla piti löydettämän totuus ja vältettämän erehdys. Puhdas spekulatiivinen logiikka, jonka avulla on luultu voitavan vapautua kärsivällisestä tutkimuksesta ja työstä, on oikealle tieteelle yhtä vahingollinen kuin Lulluksen kone. Filosofoida on oppia tuntemaan universumi. Tämä on kokoonpantu fyysillisestä ja psyykillisestä maailmasta, luonnosta ja ihmiskunnasta. Siis on luonnon ja ihmiskunnan tutkimus koko filosofia[6].
Missään ei spekulatiivinen logiikka niin paljasta heikkouttaan kuin niissä tieteissä, jotka käsittelevät eläviä objekteja. Geometriassa, algebrassa jne., joissa ei välitetä todellisuudesta, on aateskelu paikallaan. Mutta sensijaan esim. ihmiskuntaa käsittelevissä tieteissä, joissa kaikki yleiset aatteet perustuvat vain puolittain totuuteen, puolittain erehdykseen, täytyy aateskelun tulokset askel askeleelta tarkistaa kokemuksen avulla. »Logiikka ei tavoita vivahduksia; mutta hengentieteiden alalla totuudet läpeensä piilevät vivahduksessa.Ne pujahtavat skolastiikan verkonsilmukoiden läpi; niitä ei katsella kasvoista kasvoihin, vaan ne löydetään osittain, salaisesti, milloin enemmän, milloin vähemmän» (Essais de morale etc., s. 189 ja seur.).
Yllä harventamassani rivissä on Renan lausunut julki yhden bergsonilaisuuden ydinajatuksista. Mutta saman ajatuksen käsitteellisen ajattelun voimattomuudesta tapaa nykyään hyvin yleisesti muuallakin. On syytä sentähden vähän tarkastaa tuota merkillistä lausetta.
Spekulatiolle, vastakohtana kokemustieteelle, on omituista, että se lähtee liikkeelle määrätyistä käsitteistä ja arvostelmista, jotka se muodostaa apriorisesti, ennen kokemusta, kun sensijaan kokemustiede kokonaan elää ja hengittää tutkimusesineessään, joka luo sen käyttämät käsitteet ja arvostelmat ja on valmis aina synnyttämään uusia, kun entiset osoittautuvat riittämättömiksi. Puhdas aateskelu kombinoi apriorisia arvostelmiaan ja tekee niistä täten johtopäätöksiä. Tämä ajatustyö noudattaa muodollisen logiikan lakeja, joista ensimäinen on se, että kukin käsite on muuttumaton, pysyy merkitykseltään identisenä.
Kun tällaisen aateskelun tuloksia ruvetaan sovittamaan todellisuuteen, syntyy omituisia vaikeuksia. Tyydyn vain yhteen esimerkkiin, jota Bergson mielellään käyttää osoitteena abstraktisen logiikan heikkoudesta. Puhdas aateskelu, joka työskentelee sellaisilla määreillä kuin »ykseys» ja »moninaisuus», olettaen että ne voidaan sovelluttaa kaikkiin ajatuksen esineisiin poikkeuksetta, johtuu m. m. seuraavaan vaikeuteen: onko elävä organismi, onko sielunelämä »ykseys» vai »moninaisuus»? On selvää ettei kumpikaan näistä määreistä sovellu näihin objekteihin. Organismi, sielunelämä eivät ole sellaisia yksinkertaisia esineitä, jotka olisi leimattava joko »ykseyksiksi» tai »moninaisuuksiksi». Mitä voidaan päättää tästä? Tietenkin, että spekulatiivinen metodi on väärä, että jos lähdetään liikkeelle rajoitetusta määrästä käsitteitä, tullaan ennemmin tai myöhemmin kohtaan, jolloin yksikään näistä käsitteistä ei sovellu ilmaisemaan tarkoitettua ilmiötä. Kokemustiedolle sensijaan tätä vaikeutta ei esiinny; todellisuus, jossa se liikkuu ja elää, luo sille tarpeen tullen aina uusia käsitteitä. Katsokaamme spektriä, jossa auringon valkea valo yhdenjaksoisissa ylimenoissa taittuu lukemattomiin vivahduksiin, niin että jokainen spektrin poikkiviiva on hitusen verran toisenvärinen kuin edellinen! Jokapäiväinen kielenkäyttö tulee toimeen muutamalla, viidellä, kuudella värinimityksellä. Se yksinkertaisesti laiminlyö ylimenot yhdestä »väristä» toiseen. Mutta maalari, jolle värivivahdukset ovat arvokkaita, tarvitsee jo paljon suuremman määrän värejä ilmaisevia käsitteitä: ultramariini, karmiini jne. Mikään ei estäisi muodostamasta uusia värien käsitteitä tuhansiin saakka, aina värienerottamiskykymme rajaan asti. Syy siihen, että juuri käsitteet »vihreä», »punainen» jne. on muodostettu, eikä aivan toisia, piilee tietysti näiden vivahdusten käytännöllisessä merkityksessä.
Lauselma: »logiikka ei tavoita vivahduksia» tarkoittaa siis:spekulatiivinen, aprioristinen logiikkaei tavoita vivahduksia. Kaikkia värivivahduksia ei voida ilmaista viidellä tai kuudella värinimityksellä. Mutta kokemustiede, kokemuksellinen logiikka tavoittaa kyllä mitä vivahduksia tahansa. Minulla on tällä hetkellä mielikuva ihan määrätystä punaisen vivahduksesta, joka imupaperillani on; jos tahtoisin, voisin nimittää tätä vivahdusta esim. klm: siten olisi uusi käsite muodostettu, käsite, joka tavoittaisi ihan määrätyn vivahduksen. Tällaisen käsitteen muodostaminen olisi kuitenkin kovin epätarkoituksenmukaista. Paljon tärkeämpiä kuin äärimäisen yksilölliset vivahdukset, kuin ne ominaisuudet, jotka kussakin esineessä ovat erilaisia, ovat yleensä esineidenyhteisetominaisuudet. Käsite klm ilmaisisi vain yhdellä tai aivan harvoilla esineillä olevaa ominaisuutta, käsite »punainen» sellaista ominaisuutta, joka on lukemattomilla ja jonka jokainen omasta kokemuksestaan tuntee.
Sanoin, että Renan yllämainitulla lauseellaan on lausunut julki Bergsonin filosofian ydinajatuksen. Mutta siinä tapauksessa Bergson on käsittänyt tuon lauseenihan sananmukaisesti.Bergsonin mukaanhankaikkilogiikka,kaikkiajattelu on voimaton tavoittamaan todellisuutta, joka ei ole muuta kuin vivahduksia. Hänhän esittää, mitenkä inhimillinen äly on kuin valmiiden vaatteiden varasto, johon yritetään pukea todellisuus, katsomatta kuinka se niihin soveltuu. Hän vertaa älyämme kinematograafikoneeseen, joka ottaa muutamia liikkumattomia silmänräpäyskuvia elämän alituisesta virtailusta, ja yrittää näistä kuolleista kuvista uudelleen panna kokoon elävän todellisuuden. Hän puhuu ymmärryksemme »mekanistisesta vaistosta», joka viettää voittokulkuaan geometriassa, mutta on kykenemätön ratkaisemaan elämän arvoitusta.
Tällä tavoin Bergson syyttää tiedettä virheestä, johon ei ollenkaan se, vaan juurifilosofiaon tehnyt itsensä syypääksi— spekulatiivisesta logiikasta, jota monet filosofit ovat rakastaneet, mutta joka tiedemiesten parhaille on ollut kauhistus. Näin yrittää hän riistää tieteeltä sananvallan sen mieltäkiinnittävimmissä kysymyksissä, ja panna sijalle runollisen »intuitionsa», jota ei millään keinoin voi kontrolloida, joka ei sisällä mitään mahdollisuutta eroittaa totuutta erehdyksestä.
Jos koskaan, on filosofia Bergsonissa muuttunut »spesialiteetiksi».
(Aika10, 10-18)
* * * * *
AARO HELLAAKOSKIRUNOJA(1916)
Se erikoinen, karu, mutta samalla joskus aito lyyrillisyyteen puhkeava nuorekas uhkamielisyys, jota olemme tottuneet pitämään pohjalaisten puukkosankarien tunnuspiirteenä, antaa Aaro Hellaakosken esikoiskokoelmalle hyvin yhtenäisen luonteen. Sentimentaalisuudesta— sen sanan niin hyvässä kuin huonossakin merkityksessä—on hän kemiallisesti puhdas. Kun hän näyttää vetävän hempeätunteisen viivan, hän Heinen tavoin heti jälkeen kirjailee ne ivallaan:
Sa muistatko kun me kahden hämyhetkinä soudeltiin yöhiljaista pintaa lahden ja kuuta katseltiin
Oli suuri persokesti tuo turpeaposki kuu. Se pilviä hirmuisesti söi…
Luontoa samoinkuin ihmiselämääkin hän mielellään katselee vähän pahanilkisen huumorin valossa. Kaikista ihanteellisista harhaluuloista on hän kadehdittavan vapaa (»Maan toivot»); se pieni paholainen, joka hänellä on sielussaan, saisi hänen mielestään olla enemmänkin näkösällä:
Voi kun oisi sarvet mulla pienet käyräpäiset, tukan alta piilostansa tuskin näkyväiset.
Pökkääjäksi oisi mulla lahjat synnynnäiset…
Mutta eräänlaisia koleahkoja kuvia—harmaan, lehdettömän syksyn ja kevään ajalta—tapaa hänen silmänsä hyvin (»Takatalvi», »Kevätmyrsky»).
Kokoelman paras runo on minusta kuitenkin seuraava.
Kuu mykkä kumottaa,tutkii, uinuuko hurja maa.
Kuin silmä äityenpoikaansa sairasta katsellen:
Laskeeko lepohon yölläkäänraskaan kuumehoureisen pään?
Herääkö äkkiä parkaisuun,painajaiseen ja sadatteluun?
Siinä on ammennettu poikamaisen uhkamielisyyden pintaa syvemmältä. Parilla viivalla vedetty kuva kaksinkertaisessa vertauskuvallisuudessaan syöpyy mieleen. Muutamat tällaiset sattuvat säkeet voivat herättää luottamusta tekijän itsetietoiseen vakuutukseen, jonka hän esittää suhteestaan taiteelliseen ihanteeseensa:
Kerran vielä rautavöihin joudut näihin kapaloihin…
(Uusi Suometar29.4.1916)
* * * * *