— Pikkunen vallan paleltuu täällä, kun on niin kylmä, hän höpersi ja vei ruumiin sänkyynsä.
Pienokaisen ruumis oli jo vallan jähmettynyt, mutta Ester ei siitä välittänyt. Hän vain hyväili lastaan.
Täytyi hankkia apua, jotta ruumis saatiin häneltä pois. Jälleen se vietiin entiseen säilöönsä. Ester näytti rauhallisemmalta. Mutta kun kaikki näytti olevan taas hiljaista, ponnahti hän vuoteeltaan ja hiipi ulos. Hän ei päässyt ruumishuoneeseen, sillä avain oli otettu pois lukosta, vaan seisoi oven edustalla ja kuunteli.
— Ei se ole kuollut, nyt se itkee, nyt se käännähtää, oi, oi, kuulivat etsijät hänen valittavan. Oi, kun sillä polosella on kylmä!
Esteriä vartioittiin sitten koko yö. Unta hän ei saanut hetkeksikään.
Parin päivän kuluttua tuli Rikberg vihdoin kotiin. Ester tyyntyi hiukan, sillä Rikberg oli hänelle laajasti selittänyt, että kaikki asiat piti ottaa kylmän järjen kannalta. Näin selitti Rikberg, mutta kun hän meni Arnoldin luo ja pihalla kulki sen ikkunan ohi, jonka takana pikku ruumis lepäsi, vierähti raskas kyynel hänen poskeltaan lumikinokseen.
Rikberg oli hyvin matkansa suorittanut. Arnold kuunteli Rikbergin selityksiä ja myönnytteli: "hyvä, hyvä!" Rikberg oikein oudoksui hänen käytöstään. Ja kun hän lähti pois, tarttui Arnold hänen käteensä.
— Kiitän teitä kaikesta, hän sanoi katsoen alas.
* * * * *
Pikku ruumis oli laskettu maan poveen. Surumielin kulki Ester kotiinsaRikbergin häntä voimiensa perästä lohdutellen. Kun he olivat tulleetEsterin kamariin, oli pöydällä pakka isoja papereita. He huomasivat neavioeropäätökseksi. Esterille oli erityisesti kirje, hän näki osotteessaArnoldin vapisevan käsialan. Hän luki:
"Entinen Esterini.
Ota paperit, eropaperit. Ne ovat olleet minulla jo useita kuukausia. Muut paperit löydät laatikostani. — Tunnustan sinulle nyt suurimman rikokseni: olin syypää lapsesi kuolemaan. Poissa ollessasi vilustutin sen kylmässä salissa. — Koetan menettelylläni sovittaa tekoni. Sydämessäni ei ole enää vihan siementäkään muita kuin kurjaa itse raukkaani kohtaan.
Entinen Vernerisi."
Kirjettä lukiessaan oli Ester alkanut väristä, ja vaivoin hän oli päässyt kirjeen loppuun. Rikberg tuskin ymmärsi viimeisten sanain merkitystä. Hän tuki Esteriä, ettei tämä kaatuisi, otti kirjeen ja itse sen luettuaan vasta täysin tajusi sen kamalan sisällön. Rikbergin kädet pusertautuivat nyrkeiksi ja koston kirous karkeloi hänen huulillaan.
Ester tuskan valtaamana katsahti häneen. Hän ymmärsi Rikbergin sielun taistelun.
— Paetkaamme mieluummin — ennen kuin uusi rikos tapahtuu, kuiskasi hänRikbergille.
Mutta ennen kuin hän oli saanut sanansa loppuun lausutuksi, oli Rikberg jo menossa ovella.
Arnoldin huoneessa oli kaikki hiljaista. Rikberg pysähtyi keskelle lattiaa ja tuijotti yhteen paikkaan. Esterin vapiseva käsi tarttui häneen kuin estääkseen jostakin, mutta sitte se voimatonna hervahti alas. Ei ollutkaan enää estämisen tarvetta. Arnold oli hirttäytynyt pellinnuoraan.
Masentava oli vaikutus. He eivät pitkään aikaan voineet paikoiltaan liikahtaa.
— Jos meidän tuskamme ovat raskaat, ovat hänen olleet sietämättömät, sanoi Rikberg vihdoin — ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Esterin silmät vettyivät ja hän heltyi sydämmellisen virvoittavaan itkuun.
Piirongin laatikosta löytyi lahjakirja, jolla Ester ja Rikberg saivat koko Valkaman kartanon kaikkineen itselleen.
— Meillä on nyt tilaisuus tehdä hyvää, sanoi Rikberg.
— Sovittakoon hauta kaiken! puhui Ester kyyneltensä läpi.