Hyvinvoipa, punaposkinen nuori mies asettui avonaisen ikkunan ääreen ja kuunteli huvitettuna ääniä, jotka vuorottelivat puutarhassa.
— Erehdys… kuka täällä olisi käynyt?
— Oi, hyvänen aika, kun juuri eilen panin merkille raakilot tässä kulmassa. Täällä on käyty. Oi, hyvänen aika! Sunnuntaina olisimme voineet syödä ne päivälliseksi…
— Joutavia. Koira olisi haukkunut.
— Miten se haukkuisi varkaita, kun sinä pidät sitä huoneessasi. Onko nyt laitaa, että koira pidetään sisällä… ja vielä kesällä…
-— Se ei ole ollut sisällä… Kysy vaikkapa Kaisalta… ethän sinä muita usko… tai Idalta — on sinun hengenheimolaisiasi… En ole koiraa nähnytkään.
— Sitten ovat varkaat kotiväkeä…
— Tai taivaan lintuja… Kyllä ne osaavat nekin…
— Eivät taida olla kotiväetkään paremmat. Oi, hyvänen aika… Mutta sen minä sanon, että nuo vetelehtijät saavat lähteä…
— Mutta ethän sinä nyt epäile isoja miehiä… Tietysti se on Miian työtä.
— Hän ei uskalla. Olen häntä niin kovistanut. Ei, ei se ole hän…
— No Ida sitten…
— Aina sinä Idaa sätit ja moitit. Hän on ainoa täällä, joka… Mutta sinä et tunne ihmisiä.
– Ja sinä heidät tunnet!
— En voi sanoa, että tunnen. Ainakaan en tuntenut sinua, kun sinun kanssasi menin kihloihin… Olisinpa tiennyt… oi, hyvänen aika!
— Roora…
— Mitä…
— Roora…
– Oi, hyvänen aika…
— Mutta pitääkö meidän elää tällä tavalla…?
— Minäkö sitten olen kaikkeen syypää…?
— En tiedä… Mitä sinä kokoat tänne vieraita ihmisiä, jotka hermostuttavat sinut tykkänään…
— Minäkö kokoan…? Oi, hyvänen aika…
— En tiedä, tiedän vain, että täällä tulee hulluksi… Ja kuinka hyvä meillä voisi olla. Eikö meidän ympärillämme ole paratiisi…
— Tässä paratiisissa on käärmeitä liian paljon… Katso tänne. Näitä olen omin käsin kitkenyt ja mullittanut ja tässä tulos, oi, hyvänen aika…
— Sinä katsot minuun aivan niinkuin ajattelisit, että minä olen syönyt mansikkasi… Ehkäpä ajattelet, että pikku Aalto on käynyt täällä…
— Oi, hyvänen aika, onko nyt pilasi sopiva vanhalle miehelle…
— Hänhän voi kuulla… Ikkuna on auki — etkö nyt yhtään ajattele!
— Minäkö aloin hänestä puhua? Sinä itse! Katso nyt, taas me olemme täydessä riidassa. Oi, hyvänen aika!
Ikkuna oli auki ja aviopuolisoiden puhe oli todella joka sanaa myöten kuulunut matalaan huoneeseen, missä Saima Aalto makasi. Lagerspets huomasi hänen kuulleen tarpeeksi, nousi ja sulki nopeasti ikkunan. Hän jatkoi vielä keskustelua äskeiseen tapaansa, puhuen häistä ja kepposesta, jonka Lepolan holhokit aikoivat valmistaa holhoojilleen. Saima seurasi suurin, vakavin silmin hänen liikkeitään, mutta ajatteli jotakin aivan toista. Hänen sielunsa sumu oli alkanut hälvetä. Yht'äkkiä hän oli alkanut ymmärtää jotakin, jota hän tähän saakka turhaan oli koettanut tehdä itselleen selväksi. Hän iloitsi, kun Lagerspets lähti. Hänen täytyi saada olla yksin.
Tai yksin ei hän ollut. Hän tunsi selvästi erästä läsnäoloa, joka teki hänet turvalliseksi ja onnelliseksi. Pitkästä aikaa hän näki edessään tien, jota hän oli kulkemassa. Se oli täynnä teräviä kiviä, mutta se oli valaistu. Hän ymmärsi, että hänelle oli tapahtunut oikeus, hän ymmärsi, miksi hänet oli pantu tänne, näiden ihmisten joukkoon. Hän makasi kädet ristissä ja katseli auringon leikkiviä läikkiä permannolla. Omenapuiden oksat koskettivat ruutua, pääskysten vikinä kuului läpi suljetun ikkunan. Kuului myöskin kukon laulu ja tuntui eräänlainen huomaava kuumuus siitä kesästä, joka kypsytti kukintoja hedelmiksi. Hän ei tuntenut mitään tuskaa, valon virta oli temmannut hänet syliinsä ja täyttänyt hänet ylenpalttisella lämmöllä ja elävällä voimalla. Hän oli rikas, hänellä oli kaikki: elämä, kuolema, isä, äiti, hänellä oli Jumala, hän oli kiitollinen… kiitollinen…
Kaisa tuli huoneeseen tyhjä tarjotin kädessä. Ovi kolahti hänen jälkeensä ja suu lujassa puserruksessa aikoi hän koota astioita tuolilta vuoteen vierellä. Hän otti myöskin pöydältä kukkavaasin ja lakaisi tarjottimelle lehdet, jotka olivat varisseet. Hän ei puhunut yhtään sanaa. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Varmaan hän oli hyvä ja kunnollinen. Varmaan hän oli hyvin suuttunut. Vuoteessa makaava tyttö olisi halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta hän ei keksinyt mitään. Varmaan hän vain olisi suututtanut Kaisaa. Tuntui siltä kuin auringon valo vähitellen olisi alkanut sammua huoneesta. Ei, hän ei päästä pois valoaan! Kaisa kuitenkin läksi leppymättä.
Täti tuli huoneeseen.
— Kuule sinä, täälläkö se Miia viettää aikaansa? Älä sinä kuuntele mitä hän sanoo, hän on hyvin huonon äidin lapsi. Vähämielinen hän on. Jollei hän pysy kitkemässä, niin hän saa mennä. Lepola ei ole mikään kasvatuslaitos… Mitä sinä naurat? No, mikä nyt on? Vastaa, etkö saa suutasi auki…
— Täti, hyvä täti, sanoi tyttönen, — en minä naura. Olen vain niin kiitollinen…
— Kiitollinen — mitä sinä höpiset? Olisiko joku kiitollinen? Älä uskottele minulle sellaista. Jos sinä osaisit kävellä, niin hyppäisit tuolla muiden mukana ja parjaisit ja panettelisit… Mutta pahaksi onneksi et pääse liikkeelle. Ei, älä ymmärrä minua niin, että soisin sinun iäti pysyvän tuossa, ei, kyllä suon, että pääset liikkeelle. Mutta et saa täällä pidätellä talon väkeä, heidän täytyy pysyä työssä. He tulevat tänne niin mielellään viettämään aikaa. Sinä olet hyvä toveri laiskoille ihmisille, sinä joka aina olet laiskana… No, joko sinä taas itket — olenhan sanonut, ettet saa itkeä. Oi, hyvänen aika, ei mitään saa sanoa nykyajan ihmisille: heti itketään…
— Täti, ei täti mene… Voisinkohan minä saada kirjoja. Olisin niin kiitollinen…
— Aa… vai niin. Tätä sinä siis äsken valmistit, kun tuossa hymyilit ja puhuit kiitollisuudesta…
— En, minä vakuutan…
— Älä mitään vakuuta. Koetan katsoa sinulle kirjoja. Mutta se on sellaista, että sedän kirjat ovat oppineita vanhojen ihmisten kirjoja, joista et sinä ymmärrä mitään. Ja ostaa uusia kirjoja — se maksaa rahaa. Mutta täytyy kai koettaa. Minun kylpymatkani täytyy jäädä, olen siitä iloinnut kaksikymmentä vuotta.
— Täti… Eihän täti pahastu… Minä osaan paljon satuja, kauniita satuja. Minä kertoisin niitä mielelläni lapsille… Kun tässä muutenkin makaan laiskana…
— Mitä? Satuja? Tarkoitatko, että nuo lapset tulisivat tänne? Ja sinä puhut kiitollisuudesta! Olet yksinkertaisesti hävytön. Nuo lapset… oi, hyvänen aika! Ne repisivät kukat ja raakilot kuljettaisivat sisään santaa… Kaisa on muutenkin uhannut lähteä pois… Hankin sinulle kirjoja, maksakoot mitä maksavat…
— Täti suo anteeksi… Olin tyhmä, en pyydä kirjoja… enkä lapsia…Mutta pyytäisin yhtä — olen sitä niin paljon ajatellut…
— Yhä uusia pyyntöjä! Mutta lapsi, saatat minut suunniltani. Mitä sinä vielä tahtoisit? Onko sinulla täällä niin paha? Ei, älä enää pyydä mitään, taikka minä lähden talosta ja jätän teidät kaikki. Sinä mahdat luulla, että raha kasvaa puissa täällä Lepolassa… Mitä sinä tahtoisit, olisipa hauska kuulla. No, annappas kuulua. Taitaa ollakin sinun yllytystäsi, että Ida pyytää yhtäkkiä valkoista pukua. Katso, Ida on otettu tänne rouvan apulaiseksi, hänen kodissaan kun on yhdeksän lasta, onhan edes yksi siten poissa. Hänen pitäisi auttaa minua, mutta hän huvittelee visiiteillä. Yhtämittaa lähdetään kirkonkylään, ja postineidin kanssa hän on ystävystynyt. Mutta siitä en minä yhtään pidä, sillä neiti Erkkilä on röyhkeä tyttö. Mitä Ida tekee valkealla puvulla? Ja hän sanoo, että sinäkin — mitä sinä teet valkealla puvulla? Vai ehkä sinulla pitäisi olla sininen — tietysti sininen, kun sinulla on vaaleat, kauniit hiukset…
— Täti…
— Ei, tiedätkö, älä sinä enää esitä pyyntöjä. Voi, hyvänen aika, onhan minunkin kärsivällisyydelläni rajat…!
— Täti…
— Taas sinä naurat!
— En naura…
— No, mitä sinä tahdot, sano se nyt yksin tein. Minullakin on hermot, voi, hyvänen aika…
— Täti… Minä tiedän yhden asian, joka ehkä tulee pahoittamaan tädin mieltä.
— Vai niin, taas jokin uusi harmi… Sehän on hauskaa kuulla…Pelkään, että tulen hulluksi…
— Se on hyvin pieni asia.
— Pieni — no, mitä sinä sitten sitä valmistelet niinkuin olisi kysymys matkasta kuuhun…
— Kun en minä oikein tiedä miten sen sanoisin… Neiti Erkkilä tulee pyytämään häihinsä kaikkia meitä nuoria Lepolasta, mutta ei setää ja tätiä…
— Mitä sinä sanot…? Neiti Erkkilä… teitä, vieraita ihmisiä eikä minua, sulhasen tätiä! Mistä sinä tämän tiedät?
— Tiedän vain… En voi sanoa…
— Aaa, siihen siis tarvitaan valkeita pukuja… Rahat minun kukkarostani… oi teitä hävyttömiä! Mutta entä jollen minä päästä teitä, en ketään… Siis sinäkin olet kutsuttu, mutta en minä! Ja mikä sinä olet menemään… Hyi…
— En minä sellaisia ajattele…
— Ajattelet tietysti! Oi, hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt, kun te noin kauheasti kiusaatte minua!
— Täti, minä tiedän.
— Kyllä, kyllä sinä tiedät, kyllä te kaikki tiedätte. Ja sinäkin puhut kiitollisuudesta.
— Täti, minä tiedän: täti ei anna kiusata itseään. Olen ajatellut tämän asian juurta jaksain: täti antaa heidän mennä, ei kiellä heitä. Ehkä he eivät mene…
— Ja hekö eivät menisi? Kyllä he menevät.
— Mutta heiltä menee pois se ilo, etteivät saa kiusata. Se on oikein.Ja neiti Erkkilältä myöskin.
— Olet oikeassa. Et taida olla niinkään tyhmä.
— Mutta tädin täytyy voittaa tämä asia myöskin sydämessänsä.
— Mitä? Rupeatko sinä määräilemään mitä minun on voitettava sydämessäni? Voi, hyvänen aika, kaikkea pitää kuulla!
— Täti… rakas täti…
— Älä sinä mielistele.
— Täällä Lepolassa on niin kaunista. Kun minä katselen ikkunasta, näen omenapuun oksat. Aurinko paistaa niihin. Ensin näin nuput, sitten kukat, nyt näen pienet omenat ja syksyllä ne ovat suuret… Täällä on ihanaa, täällä täytyy asua hyviä, onnellisia ihmisiä…
— Vai onnellisia! Itse voit olla onnellinen, mutta minä ainakaan en sitä ole. Mikä hätä sinulla on, mutta minä, minä, oi hyvänen aika!
— Mutta rakas täti, voihan se muuttua, tädin täytyy tulla onnelliseksi…
Rouva Kannisto loi katseensa kirkkaihin kasvoihin vuoteessa. Epätoivo kuvastui silmissä, jotka katsoivat paisuneiden silmäluomien välitse.
Tytön kädet etsivät kasvatusäidin käsiä ja hän painoi niitä pitkään ja hartaasti, ikäänkuin vuodattaakseen niihin voimastaan.
— Minä ajattelen sanojasi, sanoi valkopukuinen nainen vihdoin raukeasti ja jätti huoneen.
Pienelle Saima Aallolle oli tullut outo voiman kausi. Hän tahtoi olla ihmisille hyvä. Hän tahtoi katsoa heitä silmiin ja painaa heidän käsiään. Hän tahtoi näyttää heille, että täällä oli kaunista ja onnellista. Hän tahtoi, että he olisivat iloiset. Hän tahtoi, että he olisivat hyvät, hyvät itselleen ja muille. Tuskat eivät enää saaneet häntä valtoihinsa. Hän ei tuntenut niitä samalla tavalla kuin ennen. Hän ajatteli jokaista erikseen niistä ihmisistä, jotka täällä olivat, ja rakasti heitä jokaista.
Oli kuitenkin vaikea löytää sanoja. Sanat ikäänkuin jotenkin repivät rikki sen aurinkoisen voiman, jolla hän lähestyi ihmisiä. Ida ja Kaisa tulivat. Juuri heitä hän olisi tahtonut hartaimmin kiittää. Kuinka raskasta vaivaa he hänestä näkivätkään! He eivät kuitenkaan katsoneet häneen. Heidän käsistään ei myöskään saanut kiinni. Ei siis voinut katsoa heitä silmiin eikä painaa heidän käsiään. Ei voinut heitä auttaa. He kantoivat veressään pahan mielen kauheaa myrkkyä. He olivat sairaat. Mitä tehdä…? Kun he olivat huoneessa, toivoi hän, että he pian olisivat hoitaneet hänet ja voisivat lähteä, ja kun he olivat lähteneet, toivoi hän, että he palaisivat. Hän uskoi jo voivansa sanoa heille sen tärkeän asian, minkä tuli heidät pelastaa. Hän odotti jännityksessä, joka hermo pingoitettuna kuuntelemaan heidän askeliaan. Nyt laulaa Ida. Kun hän tulee, tarttuu hän hänen käteensä, katsoo häntä silmiin, sanoo hänelle, ettei hän kantaisi pahaa mieltä tätiä kohtaan, ketään ihmistä kohtaan. Sellainen myrkyttää elämän… Vielä tärkeämpää oli Kaisan saada tämä kuulla. Jos Kaisa tietäisikin, kuinka kauniiksi hän tulee, kun hän hymyilee… Hän on ruma nyt, ihminen on ruma ja peloittava, kun hän kantaa sydämessään pahaa mieltä. Kaisa kulta, hymyilkää, ajatelkaa kuinka Lepolassa on kaunista… Kanat kaakattavat ja juoksevat Kaisan perässä. Koira tulee ja nuolee Kaisan kättä. Ne saavat ruokansa Kaisalta ja rakastavat Kaisaa. Pieni vieras tyttö tuli taloon eikä elä, jolleivät Ida ja Kaisa hoida häntä. Hän rakastaa Kaisaa ja on niin kiitollinen. Rakas, hyvä, kiltti oma Kaisa…
Tällaiset sanat elivät tytön huulilla, mutta kun harmaat kasvot ilmestyivät näköpiiriin, kuolivat sanat huulilla ja tunne jähmettyi sydämessä.
— Noo tyttöseni, sanoi setä istuutuessaan vuoteen laidalle, — sinähän loistat ja paistat. Tohtori onkin sinuun hyvin tyytyväinen. Tuon sinulle tässä jotakin. Se on oikein kaunis kertomus nuoria tyttöjä varten. Ja tiedätkö, mami aikoo valmistaa sinulle suuren ilon. En uskalla siitä puhua, sillä mami tahtoo kai itse tuoda esiin keksintönsä. Älä kysy, en sano, sillä mami on uskonut sen minulle. Katso, pikku tyttöni, sinä olet voittanut mamin sydämen. Voitko olla hiljaa: mami aikoo pyytää kylän lapsia tänne luoksesi, että sinä saisit seuraa ja kertoisit heille satuja. Mami on sentään niin hyvä, kun hän vain antaa hyvälle sydämelleen voiton. Mutta sinä et saa olla tästä tietävinäsi — ethän ole. Et mitään sinä tiedä. No, etkö itkekin, piru vie… Vai nauratko sinä? Ahhah, kuinka hauska huone tämä onkin. Ovatko nuo omenat jo noin suuret… Minä lepään vähän tässä keinutuolissa pienen päivänsäteen luona. Ukko Trast oli aivan oikeassa… Piru vie, kuinka raukaisee. Kuule, herätäthän minut hetken perästä, jos sattuisin nukahtamaan…
Saima Aalto näki harmaan parran vaipuvan syvälle rintaa vastaan ja lempeän rauhan laskeutuvan sinipunertaville kasvoille. Pian ilmaisivat tyynet hengenvedot vanhuksen nukkuvan.
Mutta tyttönen iloitsi ja riemuitsi. Hänestä tuntui siltä kuin hän leivosten kanssa olisi livertänyt ja kohonnut korkeutta kohden. Kuinka kiitollinen hän oli elämälle ja Jumalalle. Hänen tiensä oli nyt niin selvä, kaikki oli valoisaa, kaikki hän ymmärsi ja kaikesta hän kiitti.
* * * * *
Lagerspets, Lassén ja Ida tulivat järveltä ja toivat hänelle lumpeita ja lemmikkejä.
— Olemme, alkoi Lagerspets, — koko ajan puhuneet teistä. Riitelimme siitä, kuka antaisi lumpeet, kuka antaisi lemmenkukat. Tietysti molemmat halusimme antaa lemmenkukat.
— Olemme myöskin riidelleet muista asioista, sanoi Ida. — Katso… enkeli… tämä kirjailija uhkaa tehdä tyhjäksi erään hauskan tuumamme, koska hän luulee siten iloittavansa enkelinsydäntäsi. Mutta olethan toki järkevä, Saima, ja annat meidän pitää vähän hauskaa. Kyllä meitä on täällä tarpeeksi kiusattu. Herra Lassén aikoo rukoilla Eevaa pyytämään häihinsä myöskin sedän ja tädin. Sinun tähtesi… niinkuin sinulla siitä olisi jotakin iloa. Tämähän on niin pieni asia, anna meidän nyt pitää pieni huvimme. Sano nyt sinäkin, Lagerspets, hänelle, ettei täti siitä pakahdu, jos vähän suuttuukin… Hyi, sinua, Saima, en olisi sinusta uskonut. Sinähän katselet minuun niinkuin mikäkin… Kas vain!
— Mene pois, Ida! huusi yhtäkkiä Lassén. — Sinä et saa olla tässä huoneessa. Miksi? Sen voit itse arvata. Anna anteeksi, mutta minä talutan sinut nyt ulos, sillä minulla on puhumista neiti Saiman kanssa. Niin, saat suuttua, sille en voi mitään. Tekisit viisaammin, jos koettaisit etsiä sydämesi sokkeloista, olisiko sinne vahingossa jäänyt kätköön jokin pieni murunen hyvyyttä. Onnittelen sinua, jos löytäisit tuon murusen. Ja sinä Lagerspets, ole ritarillinen ja seuraa loukattua naista ja koeta johdattaa häntä oikeille poluille… Mutta lapsi, miksi olet niin säikähtynyt? Ethän toki pelkää jäädä kanssani kahden… enhän toki ole peto. Ei, tähtiä ei himoita… Sanokaa minulle vain, olenko ymmärtänyt teidät oikein. Se on minulle tärkeämpää tietää kuin kaikki muu. Sanokaa: olenko ymmärtänyt teidät oikein?
Hetken oli huoneessa aivan äänetöntä. Vihreä hämärä lankesi ulkoa lehtiverkosta huoneeseen, jota toipuvan tytön silmät loistaen valaisivat.
— Olette, lausui tyttönen sitten —… Juuri sitä minä tahtoisin, että me jokainen etsisimme sydämestämme sen murusen hyvyyttä, mikä sinne on ehkä jäänyt. Kuinka oikein te sanoitte! Tässä kauniissa talossa pitäisi olla niin hyvin. Tuo hääkutsu… se on minulle ensimäinen askel. Jos se tulee otetuksi, niin seuraa muita askelia. Ette usko kuinka minulle on tärkeää, että hyvyys voittaisi. Se voi näyttää lapselliselta, mutta minusta tuntuu, että kuolen, jos uskoni katkeaa. Oi, jos kaikki tässä pienessä asiassa saattaisivat lakata kiusaamasta toisiaan. Eihän se ole suuri ponnistus. Jos jokainen vain hallitsisi oman mielensä… Autatteko te minua…? Oli pitkä aika… en ymmärtänyt miksi olin tullut tähän taloon… enkä ymmärtänyt miksi minulle tapahtui tuo hirveä onnettomuus. Minä olin pimeässä, en löytänyt minnekään. Sitten minulle valkeni, tiesin miksi minut oli lähetetty tänne: juuri sitä varten, että kaikki etsisimme esiin hyvyyden murusemme. Jollei se onnistukaan? Luuletteko? Luuletteko, että täti ja Ida ja setä tahtovat koettaa? Luuletteko, että Kaisa joskus hymyilee ystävällisesti?
Herra Lassén vakuutti, että aurinko on aina sulattanut pahimmankin roudan ja ettei suloisen pienen tytön rukousta kukaan voi vastustaa. Molemmat tunsivat siinä outoa onnea. Kokeneena miehenä käsitti Lassén, että hän tähän tyttöön olisi voinut rakastua. Tai ehkä hän olikin rakastunut. Tyttö taas tunsi riemuiten, ettei hän enää ollut yksin. Hänellä oli ystävä. Tälle ystävälle voi kertoa kaikki. Tosin hänellä oli ollut se vanha hyvä mies, joka hänet pelasti. Mutta tämä oli kuitenkin toista. Lassén oli kaunis ja nuori. Hän oli sanonut, ettei pidä Idasta, mutta Ida piti hänestä. Varmaan he kuitenkin menevät naimisiin. Mutta se ei tee mitään. Lassén on hänen, Saiman, ystävä ja yhdessä he nyt ponnistavat kohti iloa ja hyvyyttä.
Saima Aalto makasi pienessä huoneessa omenapuiden alla ja seurasi jokaista oksaa ikkunan takana. Aurinko paistoi niihin, sade valeli niitä, linnut istuutuivat niille ja madot kulkivat ylös alas. Linnut olivat nopeat kuin ajatus, madot kulkivat hitaasti — kuitenkin nopeammin kuin se, jolla ei ole jalkoja. Tytön silmä odotti levottomassa toivossa jokaista tulijaa, etsien hänen silmistään merkkiä siitä onnen ajasta, jonka tulemista hän oli lähetetty jouduttamaan valkoiseen huvilaan. Hänen sydämensä hohti hyvää tahtoa jokaista kohtaan, hänen sydämensä paisui voimaa ja kiitollisuutta.
Yhä useammin tuli talon herra, maisteri, huoneeseen omenapuiden alla, laski leikkiä ja nukahti nojatuoliin, parta laihaa rintaa vastaan.
— Noita, sanoi hän ja tarttui tyttösen leukaan, — pieni noita, mitä olet tehnyt mamille? Mami on tänään taputtanut minua päälaelle. Sitä ei ole tapahtunut kymmeneen vuoteen. Sinäkö käskit hänen taputtaa minua? Minulta kaatui koko maitokannu puhtaalle pöytäliinalle: luulin, että viikon saisin siitä kuulla. Piru vie, viikkoja se aina on kestänyt, kun olen kaatanut maitokannun — ikäänkuin ei se minusta itsestänikin olisi ollut ikävää ja harmillista! Ja nyt tulee mami vain ja taputtaa minua päälaelle… Noita, sinä pikkuinen veitikka, otappa ja käännä uskoosi se Kaisakin. Hän on niin helkkarin hapan. Heti kun aamulla astut huoneestasi, näet vastassasi äkäiset kasvot, kuulet ovien läiskivän ja astioiden kyökissä kalisevan suuttuneissa kourissa. Oi-joi-joi, piru vie, en pelkää helvettiä, jonne väitetään syntisten ihmisten joutuvan, sillä täällä kotona on valmis helvetti. Pieni noita, opeta meidän vanha hapan Kaisa kerrankin hymyilemään hyväntahtoisesti… Kuuleppa. Kun hän oli ollut talossa kymmenen vuotta, annoimme hänelle kultakellon. Luuletko että hän kiitti. »Mitä minä tällä! Kaikkia joutavia…» Ja kun minä sanon hänelle: »Kaisa menisi nyt vähän lepäämään», niin hän olkansa yli tiuskaa: »kyllähän sitä on aikaa haudassakin levätä.» Ja tätä on aamusta iltaan ja vuodesta vuoteen… No mutta, sinähän itket kuin taivaankaari. Se ei ensinkään ole tarkoitus. Hyi sinua, piru vie, eikö sinulle uskallakaan puhua huolistaan. No, no, no, no… nauretaan pois taas!
Rouva Kaunisto tuli ja istuutui samaan tuoliin, missä hänen miehensä hiljan oli istunut.
— Lue, lapsi, minulle jotakin. Mitä hyvänsä. Lepään hetken tässä.
Saima etsi tuolilta vierestään kaikkein kauneimman kirjansa ja alkoi nopeasti lukea. Hänen silmiinsä koski, oli liian pimeää, mutta toiselta puolen oli niin sanomattoman hauskaa lukea tädille. Hän ei kuitenkaan ollut päässyt kauvas, ennenkuin nyyhkytys särähti vihreässä hämärässä.
— Täti, rakas täti! pääsi tyttöseltä.
Mutta siihen hänen sanansa pysähtyivät. Valkeat kädet painelivat liinaa vasten raskaita silmäluomia ja tuntui siltä kuin kauan pidätetyt kyyneleet nyt väkivaltaisesti olisivat etsineet oikeuksiaan. Ei sanalla saattanut kuormittaa vuosientakaisia kärsimyksiä, ainoastaan itkeä itkevän kanssa. Pieni Saima itki, itki ja rukoili.
* * * * *
Ida Salenius ei enää laulanut.
— Täällä on ikävä, sanoi hän.— Lassén istuu ja kirjoittaa, tuskin aterioiksi häntä saa alas. Kyllähän minä häntä kehoitin, mutta en ymmärtänyt, että hän istuisi yötä ja päivää. Eikä hänen huoneeseensakaan enää saa mennä. Ja minä hullu, joka niin olen hänestä pitänyt… Siellä mahtaa olla aika epäjärjestys tuolla ylhäällä. Neljään päivään ei siellä ole laastu eikä tehty vuodetta. Sellaistako se nyt sitten on se niinsanottu »luova työ»! Eikä hän edes suutu, vaikka härnään ja ärsytän… Enkeli, kuule, kun hän tulee tänne, niin sano hänelle, ettei saa olla sellainen mörökölli. Pitää toki muistaa, että on muitakin talossa… Eikö hän käy täälläkään? Eikö todella?
— Ei, sanoi Saima hiljaa, — hän ei käy täällä. Mutta…
— Mitä? Mitä sinä sanoit?
— En mitään.
— Sinun täytyy sanoa. Hän on minun sulhaseni, minun täytyy saada tietää kaikki. Minä tahdon tietää miksei hän enää suutele minua, miksi hän karttaa minua, miksen saa tulla hänen huoneeseensa… Onko hän todella rakastunut sinuun, sinuun, joka et edes osaa kävellä… Sano paikalla.
Pieni Saima ajatteli sitä aamuhetkeä, jolloin aurinko pääsi pimeään huoneeseen ja jolloin viime päivinä ikkunasta oli viskattu kukkanen lattialle keskelle auringonvaloa. Hän kuuli askelten etenevän, hän tiesi, että hänen kaunis ystävänsä oli häntä muistanut ennenkuin hän läksi vinttikamariinsa työhön. Tyttönen oli tavallista kalpeampi, kun hän sanoi:
— Älä pelkää, Ida, ei mitään ole meidän välillämme… eikä tule.
Eräänä iltana, kun täti ja setä olivat poissa, juoksi pieni Miia sisään täydessä itkussa:
— Auttakaa… auttakaa, äiti lyö… Miia tuo takaisin kaikki. Miia ei ole ottanut hopealusikkaa… Mansikoita Miia on syönyt, rintaneulan äiti otti ja lupasi myydä markkinoilla. Miia on pitänyt rouvan kenkiä… kirkossa… vanhoja kenkiä, jotka olivat vinnillä. Ruuton hatun Miia otti… Aatulla ei ollut hattua… Miia tahtoo tänne takaisin. Neiti puhuu… Ei Miia syö enää viinimarjoja eikä omenia… eikä vie pullossa maitoa. Ei Miia mene kotiin, äiti lyö…
* * * * *
Lagerspets koputti ja astui ääneti huoneeseen. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen ulos. Sitten hän tuli istumaan eikä vieläkään avannut suutaan. Vihdoin viimein hän alkoi.
No?… Mitä te nyt oikein olette tehnyt? Tai kuka on tehnyt mitä?… Täti sanoi tänään, että hän on valmis auttamaan minua, jos tahdon syksyllä lähteä kauppaopistoon. Miten tämä on käsitettävä? Niinkö, että hän hinnasta mistä hyvänsä tahtoo minusta päästä? Vai niinkö, että hänellä on paha omatunto? Vai onko tuo viekas eukko kuullut meidän pienestä kepposestamme ja tahtoo koota tulisia hiiliä päämme päälle? Oletteko te ilmaissut hänelle asiamme?… Te käskette tietysti uskomaan hänestä hyvää, mutta minä tunnen hänet. Jos minä tietäisin, että hän tuolla kauppakoululla ajattelee minun parastani. Sillä minulle kyllä on yhdentekevää, tuleeko minusta kauppasaksa vaiko advokaatti. Mutta minun rakas tätini ajattelee sitä, ettei hänen tarvitsisi minua nähdä… Arvasinhan, että te puolustatte häntä. Mutta minun muistoni hänestä ovat liian syvällä. Meiltä kuoli äiti — meidän äitimme olikin toista kuin tämä, vaikka he kaksoset olivatkin! Minä jouduin kouluun ja asumaan Kannistojen vastaperustettuun perheeseen. Nukuin ruokasalin sohvalla… Kun oli vieraita, pääsin nukkumaan myöhään. Pidin makeisista… otin sokeripalasta missä vain näin. Otin myöskin punssipullosta, missä sen tapasin. Täti tuli suutelemaan saadakseen selville, olinko juonut. Ne olivat oikeita Juudaksen suudelmia. Suudelmilla hän myöskin otti selvää siitä, olinko tupakoinut… Sanokaa nyt: voiko tämä nais-Juudas toivoa minulle hyvää? Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! En lähde kauppakouluun. Olen täällä, syön, juon, vetelehdin, odotan perintöäni. Tädillä ei ole ketään läheisempää. Pankissa on hänellä paljon rahaa… Ei, hän ei testamenttia muille, sillä hän piti äidistäni, he olivat kaksoset. Meitä ei ole muita elossa. Minun isärääsyni… hän… mittaa katuja ja teitä. Suoraan sanoen: hän elää sillä mitä entiset luokkatoverit hänelle antavat… Minäkö sääliä häntä kohtaan? Onko hän koskaan tuntenut sääliä minua kohtaan?… Kurjaa on elämä… Tuo laulava tyttö tuolla… hän kyllä on iloissaan, jos jään tänne. No niin, miksei… meneepä päivä kerrallaan hänen seurassaan, koska kerran kirjailija ei nyt enempää näy hänestä välittävän. Ja onhan meillä nyt tiedossa häät. Me nuoret, me joudumme kaikki niihin. Niin, niin: tekin. Valkoisessa puvussa, kukkasia hiuksissa… En luovu tuumastani, en… Mutta kuulkaa: jos hän nyt on niin hyvä kuin te luulette, niin eihän hänen toki siitä pitäisi suuttua, että meillä on vähän hauskaa… Saima neiti, minä uskon, että tätini on hyvä. Hän päästää meidät hyvästä sydämestä huveihin kirkonkylään… Mitä nyt…? Ettehän toki ole noin arka… Valkeat puvutkin minä hankin… Olkaa huoleti, keksin kyllä keinot… Rehelliset keinot tietysti. Joko tekin luulette, että varastan? Lapsena otin sokeripaloja, mutta en täysikasvaneena sentään ota puotien hyllyltä pukukankaita. En…
* * * * *
Sekä Ida Salenius että Lagerspets puhuivat nykyään enää vain häistä, jotka kuukauden perästä vietettäisiin kirkonkylässä. Vihkimisen oli määrä tapahtua kirkossa, päivällinen syötäisiin Seuran talolla ja tanssi luonnollisesti kuului myöskin sinne. Kirkonkylän nuoret valmistivat erinäisiä yllätyksiä, liikkuvia kokkoja järvellä, ilotulituksia ja muita sellaisia. Ida Saleniuksen täytyi tyytyä ompelemaan häälahjaa sekin oli Roora-tädille kuvaavaa, ettei hän ollut antanut Idalle mitään rahoja tähän häälahjaan, vaan oli Idan täytynyt myydä vanha talvitakkinsa. Salaa hän oli sen myynyt ja odottaa saattoi, että nousisi sota, kun täti talven tullen alkaisi sitä kysyä.
Miten käy? Jos täti Roora todella ei saa hääkutsua ja jos hän kieltää nuoria lähtemästä häihin — niin miten käy? Seuraa pitkä, surullinen vihamielisyys talossa, vihamielisyys, joka ehkei koskaan lopu. Tekeekö herra Lassén jotakin, muistaako hän, että hän lupasi auttaa?
Saima Aalto makasi jännityksessä vuoteessaan ja odotti. Hän alkoi pelätä, että koko hänen aurinkoinen toivonsa murtuisi. Pohja, jolle hän kauneimpana kesäaikana oli rakentanut, horjui. Kirjailija pysytteli vinttikamarissaan. Hän kuului siellä tupakoivan niin, että ikkunastakin aina suitsutti sininen höyry. Täti Roora kulki ja poimi paperossinpätkiä pihamaalta ihme, että hän teki sen ääneti. Tuontuostakin häipyi Lassén metsään tai järvelle. Yksinään hän oli ja huoneensa avaimen hän vei mukanaan. Se oli hyvä, että hän teki työtä, mutta talon sovun rakentamista hän tietenkään ei ehtinyt ajatella. Tyttönen tunsi taasen ympärillään entisen yksinäisyyden. Särky jaloissa tuntui pahemmin kuin moniin aikoihin. Puutarhassa kypsyivät omenat. Lintujen laulu oli lakannut. Vain jokunen varpu vielä piipatti. Omenat alkoivat varista, niitä olikin niin tiheässä. Miten käy tämän kauniin kodin? Tulevatko sen jäsenet koskaan tuntemaan hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, vai tulevatko he vähitellen, hiljalleen, pienillä pahansuovilla pistoilla saattamaan toisensa hautaan?
Eräänä päivänä kuului pihamaalta outoa liikettä ja puheensorinaa. Koira haukahteli: oli varmaan tullut vieraita. Ehkäpä ruustinna ja rovasti? Saima Aalto tunsi sydämensä tykinnän ohimoissa asti. Hän odotti ja odotti. Olivatko kaikki hänet unohtaneet? Oliko tapahtunut jotakin pahaa vaiko hyvää? Varmaan oli jo syöty päivällistä. He näyttivät kaikki hänet unohtaneen. Tuntui tukalalta. Jumala, mitä sinä tarkoitat, miksi sinä otit jalkani? Kukaan ei tullut edes niin likelle, että olisi voinut huutaa. Hänen silmänsä tähtäsivät oksaan, jolla riippui kolme suurta punaista omenaa. Ne olivat siinä kypsyneet hänen silmäinsä alla, hän oli tuohon oksaan katsellut kärsimystensä ja toivojensa hetkellä. Nyt yht’äkkiä putosi hänen nähtensä suurin omenoista. Lintuko oli asettunut oksalle ja tuottanut sille liiaksi painoa? Oksa kävi tyhjän ja paljaan näköiseksi. Oudon autioksi kävi myöskin tytön sydämessä. Tuskat jaloissa eivät enää olleet pahinta. Jokin kirvelevä tunne tuli mieleen ja alkoi siellä kalvaa.
Vihdoin viimein kuului askelia ja Kaisan harmaat sudenkasvot ilmestyivät ovenavaukseen. Hän ei sanonut sanaa, hän ei myöskään katsonut tyttöön.
— Kaisa kulta, sanoi vihdoin Saima Aalto, levottomuuttaan pidättäen, — onko tullut vieraita?
Astiat kalisivat harmaissa, luisevissa käsissä.
— Kaisa kulta, onko tullut vieraita? Ei Kaisa suutu… Onko ehkä ruustinna tai joku muu? Eikö Kaisa nyt sanoisi… Olisi niin hauskaa kuulla. Olen vain kuullut, että jotakin erinomaista on tapahtunut. Rakas hyvä Kaisa…
— Posti on tullut — saahan sen nyt tietää vähemmälläkin kysymisellä.
— Posti! No tietääkö Kaisa, onko tullut jokin erikoinen kirje? Onko tapahtunut hyvää vaiko pahaa? Ovatko ihmisten kasvot iloiset vaiko surulliset? Kaisa nyt sanoisi, kun minä makaan tässä enkä mitään tiedä.
— Ja kaikkien tässä nyt sitten pitäisi asiat tietää.
— Kaisa, ei Kaisa mene… Onko ehkä tullut kutsu neiti Erkkilän häihin?Kaisa nyt sanoisi!
— Tohtii olla. En minä tiedä.
Harmaat kasvot hävisivät.
Sydämenlyönnit vasaroiden ruumiissa tyttö kuunteli. Varmaan oli tullut hääkutsu. Oliko täti kutsuttu vai ei? Varmaan ei. Oli mahdoton saada selkoa mikä mieliala vallitsi talossa.
Nyt toi tuuli katkelmia jostakin keskustelusta puutarhassa. »Siinä se nyt oli… kaikki on ollut turhaa!» »Se oli oikein teille, hahhahhahhah!» »Älä ensinkään pyhäile… tahtoisin antaa heitä korville.» Varmaan on täti saanut kutsun ja Ida ja Lagerspets ovat siitä suuttuneet. Kyllä kuulee äänistä, että Ida ja Lagerspets ovat suuttuneet. Mutta he kyllä leppyvät, he kyllä ymmärtävät, että hyvyys on saanut voiton.
Esiin taisteleva onnentunne humisi tytön päässä ja kuumasi hänen veressään. Tästä kauniista huvilasta tulee vielä onnellinen koti, jossa ihmiset suojelevat hyvyyttä. Oi Jumala, Jumala…
Pieni synkkä huone oli äkkiä kuin tulvillaan valoa ja sairas tyttö lepäsi hiljaa ja odotti ihmisiä.
Kasvatusäitinsä ilmeestä hän heti saattoikin nähdä, että oli arvannut oikein. Rouva Roora Kaunisto astui huoneeseen hymy huulilla. Saima Aalto ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.
— No kuulehan nyt, alkoi valkopukuinen huvilanomistajatar oudon kärkevällä äänellä, — kuulehan nyt uutisia. Se oli oikein heille kaikille! He aikoivat kaikki kiusata meitä, minua ja papia – ja nyt saivat he kaikki pitkän nenän. Oi hyvänen aika sentään, joskus tapahtuu sentään oikeuskin! No niin, morsiamen puku oli valmis, kutsukortit häihin tilatut, kokin kanssa tehty sopimus — ja yhtäkkiä menee kaikki myttyyni Pitkä nenä, pitkä nenä! Ja nämä täällä — Ida, jota minä olen pitänyt niin hyvänä, jolle olen uskonut avaimet… ja Lagerspets, jolle lupasin kustantaa opinnot kauppakoulussa, mokomakin vetelehtijä ja juoppo, aivan samanlainen kuin isänsäkin, joka tappoi sisarvainajani, niin, niin, suoraan sanoen hän hänet tappoi — kyllä nämä täällä myöskin kerran saivat ansion mukaan. Voi, hyvänen aika sentään, kerrankin voitti oikeus. Ihan täytyy nauraa…
Sairas tyttö tuijotti suurin silmin puhujattareen ja kalpeus ja puna hänen poskillansa vaihtelivat lakkaamatta. Hän ei käsittänyt mitä kasvatusäiti tarkoitti. Häneen teki peloittavan vaikutuksen nauru noista ankarista, tuhkanharmaista kasvoista, jotka eivät keinotekoisestikaan pystyneet iloon.
— Rakas täti… täti on siis saanut kutsun… kutsun häihin?
Roora-rouvan harmaat kasvot silisivät naurunirvistyksestään.
— Mitä sinä sanot… minäkö saanut kutsun häihin? Mitä tyhmyyksiä sinä höpiset? Voi, hyvänen aika sentään, mokomanko hääkutsun puutteessa minä tässä olisin ollut! Ei, saat olla varma, etten olisi mennyt niihin häihin. Eivät toki olisi uskaltaneet minua pyytääkään. Ei, kun minä ajattelenkin, että he olisivat uskaltaneet… Ei.
— Mutta mitä sitten?
Kihlaus on purettu, ymmärrätkö? Ei tule mitään häistä. Toki veljenpoikani viime hetkessä on tullut järkiinsä. Morsian saa kauniisti ripustaa pukunsa kaappiin odottamaan uutta sulhasta.
— Onko täti siitä iloinen?
— Voi, hyvänen aika, mitä kysyt. Tietysti olen iloinen. He ovat sen molemmat ansainneet. Kun minä ajattelenkin, että he aikoivat kaivaa kuoppaa minulle… Ja nyt vikisevät itse kuopan pohjalla! Nauraa täytyy, voi hyvänen aika sentään…
Pieni Saima Aalto tunsi yhtäkkiä valon sammuvan ympäriltään. Tuli täydellinen pimeys ja tuskat iskivät häneen kyntensä entisellä hirvittävällä voimalla. Hyvyys ei voita maailmassa, ei koskaan. Sillä ihmiset eivät sitä tahdo. Hänestä tuntui, ettei kannata elää. Ei ole mitään, minkä hyväksi eläisi. Päätä huimasi ikäänkuin hän jostakin korkealta olisi yht’äkkiä pudonnut kuiluun. Hän tiesi, ettei enää koskaan pääse ylös. Kasvatusäiti puhui hänen vuoteensa ääressä. Siihen tuli muitakin. He kävivät ovissa ja puhuivat kuiskaten. Hän tunsi, että he nostivat häntä ylös. Tuskat raatoivat luita ja ytimiä myöten.
… Äiti nojasi kyynärpäänsä seinää vastaan ja sanoi, että kello oli yli yksitoista. Trast toi orvokin, joka oli hyvin tumma. Koko huone oli saman tumman sinen peitossa. Koko huone huojui. Sahattiin… viilsi ja repi. Jalat kolahtivat lattiaan. Äiti sanoi, että kello pian tulee kaksitoista. Silloin hän saapuu orvokkien alta. Hyvyys, hyvyys… eikö hyvyys koskaan voita? Eikö ihminen tahdo? Miiaa ei saa lyödä, hän otti kengät kirkkoon. Neiti Erkkilä on onneton, kaikki ihmiset ovat onnettomat. Nyt tulee laiva, jossa on vihreät purjeet kuin villi humala… Aurinko paistaa… Setä Trast, tulkaa kannelle, me menemme vieraille maille. Siellä on paljon lapsia, me kerromme satuja. Ei ole mitään tuskia. Ja ihmiset ovat toisillensa laupiaat ja itsellensä myös… Mitä te kävelette? Miksi tohtori on täällä? Minä olen jo saanut keinotekoiset jalkani. Ne ovat hyvät, minä kävelen. Minä menen joka ihmisen luo ja sanon hänelle, että jos hän on sydämestään hyvä, niin hän on onnellinen. Mitä te juoksette? Olenko minä sairas? Kuolenko minä? Tuletko, äiti… Nyt me kaikki olemme kuolleet… isä, äiti, isän tyttö… kaikki kuolleet… tulleet terveiksi…
Pienen Saima Aallon kuolinkamppaus kävi nopeasti. Tuskin ehdittiin lääkäri saada paikalle, tuskin ehtivät kotiväet käsittää mistä oli kysymys, kun hän jo makasi valkoisena ja liikkumatta. Ikkunan takana putoelivat kypsät omenat ja aurinko laski yli valkean huvilan satumaisen kukkais- ja hedelmä-loiston. Ihmiset pienessä vihreän himmeässä huoneessa kulkivat hapuillen, töytäsivät toisiaan vastaan, tarttuivat kuin hukkuvat toistensa käsiin ja kyselivät, ilmaan huudahdellen, uudelleen ja uudelleen samoja asioita.
— Tohtori, ei ole mahdollista, että hän olisi kuollut. Hänhän on päivä päivältä tullut paremmaksi…
— Tjaa… Se oli odottamatonta minullekin, mutta… Tjaa…
— Pieni enkeli… pieni päivänsäde… Nyt tulee valkoisessa huvilassa entistä kylmempi.
— Me emme osanneet häntä suojella, hän paleltui.
— Onko lääketiede todella näin voimaton..§§.?
— Tjaa…
— Vanha Trast raukka…
— Voi hyvänen aika sentään, älkää nyt enää puhuko. Menkää pois… antakaa minun olla yksin hänen kanssaan.
— Minä en lähde. Minun paikkani on täällä…
— Älä herran tähden sytytä paperossia…
— Älä sinä siinä pyhäile. Minä rakastin häntä, nyt sen tiedätte. Nyt vasta sen itsekin tiedän. Niin, niin: rakastin — joko annatte minun olla!
Kirjailija lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja laski kätensä kuolleen hennolle kädelle. Kasvatusäidin raukeiden silmäluomien alitse vuotivat vuolaina kyyneleet. Hän kyseli lakkaamatta, minkätähden tämä lapsi oli tullut taloon, minkätähden käynyt rakkaaksi ja juuri silloin otettu pois. Oliko se totta, että hän täällä oli paleltunut?