Yhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna, joka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan jonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan särki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan aikaan, kun nuori nainen hakisovituksenlohtua surulleen, jatkoi Vanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden tuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia piirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin sakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja kuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan nyyhkytykseen.
Ivana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:
Hän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan hämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo väkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen kesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet tuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy odotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.
— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei ole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastinsinua, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni kiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!
Ja avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee, kasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen kasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä Jumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset kultana harteilla valuvat.
— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun, lukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää sen pyhän katseen näkemättä.
Hän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo hänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin valon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä haparoimasta tyhjää ilmaa.
Vanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen. On kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika, kuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa joutunut.
Mutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät viinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin haiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista tehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin, jotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä "takavarikoimistilaisuuksia."
Kevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden, pölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli kuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.
Miksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin, Annushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei olluthänniinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt… niin, kuinka voisin olla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin ollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi pääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että pitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.
Tyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan, tämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi ajatuksiaan itselleen haastellen:
— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat sinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät. - Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen kaupungin sivuuttanut — "Tule" — sanoi Feodor — "jäädään pariksi päiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä viimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan vielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa."
Ja minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti, kun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.
Hän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui, vaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen nenän ja tumman, karhean tukan.
Hän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan hänen hikensä vastenmielisen hajun.
Taas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi uneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä kamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka auttamaan "tovereita" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.
— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat "punaiset" tai "valkoiset", "porvarit tai sosialistit", sopikoot keskenään suomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä minä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten armeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin, miten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä suomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen armeijan raudanlujassa puserruksessa.
Kuinka käy silloin?
— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!
Et koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne tuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen tähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien katselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — — — Et koskaan, et koskaan!
— Pyhä, armahin Jumalan Äiti, sinä suuri ihmeitätekevä, auta!
Oi, ei hän minua kuule, paljon tein pahuutta, tuomiolle käy kanssani, pyhä, ja katsoo syvälle sieluun, niin syvälle, ettei yksikään ja löytää pahoja tekoja vaan ja mustia ajatuksia, petosta ja valhetta.
Hänen ahdistuksensa kasvoi. Tulevan turman aavistus läheni tummana varjona pimittäen keväisen aamun kirkkauden.
Istualleen kohosi Ivana Ivanovitsh, veti poveltaan pyhän ristin ja palavasti suudellen ihmeitätekevän kuvaa teki ristinmerkkejä rukousta lukien.
Lyydia heräsi samassa.
— Mitä sinä, Vanja? Hulluksiko olet tullut? — ja hänen pilkkaava naurunsa oli vähällä saattaa toisen suunniltaan. Vanjushka hillitsi itsensä kumminkin ja tarrautui mielessään lujasti ajatukseen, joka oli äkkiä aivoissa välähtänyt:
— Minä karkaan! Pois hiivin ensi yönä pimeän tultua, yks'kaikki, missä sen kuolemansa saapi… Kenties, jos vielä hengissä selviytyisi tästä kamalasta pesästä.
Jääkäriluutnantti Toivonen on asettunut joukkoineen autioksi jääneeseen taloon parin kilometrin päähän kaupungista, jonne on matkan määrä.
Pitkästä marssista väsyneet miehet nukahtavat tuokiossa päästyään katon alle ja kautta koko talon kuuluu syvä, raskas kuorsaus.
Mutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja piti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.
— Siis vihdoinkin täällä asti!
Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen ruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla oli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein muistista hävinnyt.
Hän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen kaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.
Sehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota se oli pitänyt voittamattomana.
Kohta se kukistuu.
Hämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia, välähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta tuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien lepoon.
* * * * *
Oli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset pälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen vihollinen ympäröi.
Jouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi halkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne sellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten monen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin suurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan tähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.
Ja siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka kanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan, joiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa miehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia. Olipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen piimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.
Millä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen pyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut siinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty kuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton päivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta heidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja he häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä johti.
Jouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa, mutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista jota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän heitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren ratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein oli lepohetkinä puheltu.
Mutta tänne asti olivatheistävaan aniharvat päässeet, kourallinen oli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa sairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä. — Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt "arvannostolaisilla", jotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.
Kuinka hän kaipasikaan noitaomiaantänä iltana! — Olisiko se kenties lähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —
Mutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan ainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.
* * * * *
Miehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja pahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta katkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.
* * * * *
Taivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen miehineen vetää "ketjua" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on vastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan vasten vihollisen kuularuiskupatteria.
Jäännökset entisestä komppaniastaan oli Jouko huolellisesti hajoittanut, joten siellä täällä löytyisi jokunen, tottunut, pelkäämätön mies, joka ensikertalaisille kykenisi näyttämään rohkaisevaa esimerkkiä, sekä tarpeen tullen pitämään myös asiaankuuluvaa kuria.
Mutta kaksi oli kumminkin hänen vierellään ystävää, jääkäri H. rohkea poika, joka aina kuolemaa uhmaillen, kuin ihmeen kautta oli tähän asti eheänä säästynyt, sekä Kokkolan Jukka kotikylästä, vanha veikko, joka oli vielä vahingoittumattomana säilynyt, yhtä reippaana ja iloisena kuumimmassakin tulessa, kuin konsanaan kotinurkillaan. Aina oli hän leikillinen, hyväntuulinen, keksien ilonaiheita tovereilleen jos mielet milloin painuksiin pyrkivät.
Kolmin he nyt kulkivat rinnettä ylös, asetellen miehiä paikoilleen ketjuun. Mutta useat näistä, ensikertaa toden edessä, hölmistyivät, unohtaen kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat, tuskin tietäen minnepäin kiväärin piippu oli suunnattava. Jukka heitä käänteli, asetteli ja hyväntahtoisella huumorillaan rohkaisi, ja niin sitä onnistuttiin etenemään yhä kauemmaksi rinnettä ylös.
Mutta silloin tuli se, mitä he jo matkan alusta olivat pelänneet. Vihollisen kuularuiskupatterista oli heidät huomattu ja tuikea räiske ja kuulasade sai yönpimeydessä, oudoilla teillä tottumattomat miehet arvaamattoman kauhun valtaan.
Tässä yhtyi heihin myös K: n reservikomppania jonka päällikkö tahtoi jättää joukkonsa luutnantti Toivosen huostaan, selittäen olevansa pakoitettu lähtemään patruunain hakuun. Toivosen vastalauseesta välittämättä hävisi komppanianpäällikkö pimeyteen, eikä auttanut muu, kuin ottaa vastaan vieraskin joukko, joka oli hänen omansa veroinen.
Yksi ainoa olento tässä reservikomppaniassa hämmästytti Joukoa rohkeudellaan. Tämä oli nuori tyttönen, punaisenristin sisar, joka lähti seuraamaan yönpimeydessä ja kuulasateessa etumaisina eteneviä jääkäreitä.
— Kääntykää takaisin, tämä matka on vaarallinen — sanoi Jouko nuoreen naiseen kääntyen.
— Siksipä täällä apuani ehkä pian tarvitaan — vastasi tyttö edelleen seuraten.
— Tämä ei ole naisille sopiva paikka, minävaadinteidän kääntymään, koveni päällikkö ankaraksi tekeytyen.
Mutta tyttö ei hämmästynyt.
— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua tarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.
Päällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin etenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.
Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko huusi hänen jälkeensä varoittaen.
— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen sanotuksi, kun kuului voihkaisu:
— Oi, jo sattui!
Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.
Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos. Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.
Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka päällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.
Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme, eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.
Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä, johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään lumeen puoleksi hautautuneina.
Saatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja tutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he erään joka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme, ampuvat muutaman metrin päästä!
Päällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta tämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja kun Jouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut, selvisi asia.
Lumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan moneen kertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat sinnepäin, minne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit ampuivat vastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.
* * * * *
Yö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku ollut kovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken aikaa riittävästi työtä.
Vihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja väsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.
Raskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen paljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja niin olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa yli aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä tahansa.
Mutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli hirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta eteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!
Jääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä kaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He tiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen, heidän oli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi kesken sana ja paikalleen pidättyi urho "näyttäen kuin miehen kuolla käy".
Niin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan mennessä oli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren osan valkoisen armeijan parhaita poikia.
Mutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan hämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!
Jouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen olonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli yöllistä matkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.
Ja hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli laskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt vastattava poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka kaatuneilta tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli, kaksinkertaisin voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi, kunnes saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse siihen asti ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.
Vihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on valmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä he seisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää. Venäläisen kirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt vaanivan katseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä silmäily. Mutta samassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja ryssänkirkontornissa väijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.
Jo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus valtakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat karkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.
Pauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan myöten järkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.
Halki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut. —
Jouko ei enää kuule, hän vaantunteetykkien ainaisen jymähtelyn ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.
Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.
Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena hän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle ennätettävä. — —
Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden vaivalloisesti mukana pysytellessä.
Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen, toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä, liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.
Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään syliinsä. — —
Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.
Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. —Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.
Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.
Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.
— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja antaa raukean ruumiinsa levähtää… levähtää vain hetken… kohta hän nousee…
Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen… tykkien jyske kuuluu enää vain kaukaa… uni tuntuu tulevan… suloinen, pehmyt unonen!
Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki, tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät… Voi, ett'eivät anna rauhassa nukahtaa!…
* * * * *
Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä, kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää, jota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan kaameasti valaisevat.
Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee eteenpäin itselleen vakuutellen.
— Täytyy,täytyyjaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten…
Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä vaikeammaksi käyvää etenemistä.
* * * * *
Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.
Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi, välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella, niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli tuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän hänen ympärilleen hiipiessä. — — —
Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi — jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —
Tuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi Suomen miestä iski — valkoinen ja punainen. — "Aatteenpuolesta!" — punanen hurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — "eestäisänmaanja kansankunnian" — taas valkoinen — — jo yhteen vuotaa veljesveri, viha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin, taas takaisin kutsuu luoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten verileikistä hurmaantuneet raivottaret, syöksyvät palavista rakennuksista punaiset liekit kohti korkeutta iloisesti hulmuten ja palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen hurjaan hurmaavaan tanssiin — ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti viheltää — — tuntuu kuin olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka riemastuneina hekkumoivat hornan työstä.
* * * * *
Jääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän olipäättänytmennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen rinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:
— Kuinka on laitasi veli?
— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas… ei hätää sentään… minä jaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.
Hänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin kuumeisen, mutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä Jukka häntä enää jättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken toiselle rannalle tulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa. Sillä suuri ihme oli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.
Mutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli portti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen ikkunoista. Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koskaheihinpiiloutunut punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi tähtäsi.
Pitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-ampujan kuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa samassa silmänräpäyksessä.
* * * * *
Raskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun johtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi luullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä vielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana seuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.
Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin, jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten ruumiit viruivat.
* * * * *
Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin. — Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.
Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta tainnut.
— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä kärsivät?
Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.
Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä päivinä kamalasti vanhentunut.
Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt, kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka, miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?
Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.
* * * * *
Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky, jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin kylliksi oli omastaan.
Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet, petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli, hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio, eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? — Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin punaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!
— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.
Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?
Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten toista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet aivoista lähtevää heikkoa käskyä.
Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen? Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.
Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui ihanalle ensihetkessä!
Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena, enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä oikeastaan olen.
Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu?Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?
Ja väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii yhtä ainoata valonsädettä.
Mutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja lannistuneena vaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.
— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte päättyi?
Ja oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman tyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän kutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden tunto pusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas, kylmä painaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt. Pimeys laskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en nähnyt näin mustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun pitää setuntea?
Mitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin hienoisen käden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti, sillätuntuukuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän olla? Kunpa saattaisin katsoa.
Hän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, — se onnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan hipiän ja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti petti, aatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.
* * * * *
Mutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan varmaan raotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on tajuissaan!
Alina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme päivää, tehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli paksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen sisar hoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken aikansa tälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.
Kuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel tuskasta silmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin kuolema toisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä katkaistakseen ohuen elämänlangan. — Mutta se eisaanutsitä tehdä.
Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.
Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen puheli:
— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet, tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —
Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.
Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri, joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.
Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.
Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi häntä sama, suloisesti vaaliva katse.Senhän vaan näki, se oli hänen maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden luomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen,vieläköse oli siinä vierellä — ja seolisiinä yhä.
Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja eroitti sanat:
Milloin — te — lepäätte?
Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo peljätty hänen sen taidon kadottaneen.
Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.
Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.
"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."
Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto, kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.
Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä, mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki. — Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää, vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.
Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti, armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.
Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei mitään vastarakkauden toivoa.
Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo tunne, mikä se oli, en tiedä. —
— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi. Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.
Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!
* * * * *
— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.
— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel, ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi; painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi valitsee.
Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin. — Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —
Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se, joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta saavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.
Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille, joiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat, ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille antaisin.
* * * * *
Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän ihanuutta. Enhän minä itsekään ole senriemuatuntenut, korkeintaansen onnen, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn palkka, mutta tämä onlahja. — Miksi minulle sen annoit, millä minä tämmöisen onnen olen ansainnut?
Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin "keväisesti" kuten he sanovat.
— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä, odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.
On ihanaisen kevätsateen yö.
Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa huoneissa, auttelee ja järjestelee.
Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. — Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää, härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka tyynyn tuessa väsyy.
Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti kuin jollekin kertoillen… oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta… tai kuolla… mutta kumpaakaan ei tullut… meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan siitä joukosta… minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut perustaa… aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin, mutta maailma musteni silmissäni… olin yhä juoksevinani, vaikka toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani…
Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan rinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä hengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan ottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli täytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja katkaissut tien, — se se kovimmin koski.
Sisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen ja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.
— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät ole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan sankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina riemuisin mielin.
* * * * *
Potilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen akkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.
Suloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys metsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.
Ovinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli myrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.
Hoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.
— Onko teidän taas paha olla?
— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että ikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.
— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin kuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.
— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen vihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä ja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin sanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.
Ja sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa hymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän hammasrivin.
Vielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui valkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.
— Eikö teitäkään nukuta?
— Ei, ei minua nukuta.
Vieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse hieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti sitä matalaa jakkaraa.
Taas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui pieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki, niinkuin olla pitikin.
Kaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja lintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse tunkeutui huoneeseen.
Muut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.
Jouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa, samalla kuin toinen käsi toista etsi.
Silmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä vavisutti sanomaton riemu.
— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa käännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta uneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet, käsikkäin, silmä silmässä istuvat.
On kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä lukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.
— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi kaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo silloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa oloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —
* * * * *
Näin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut. Hiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo koillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon akkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen, mutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.
— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!
— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti keväinen hymy.
Uni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa kuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo puhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin leppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan ollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.
Menneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen kasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.
On kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen juhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi — minkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.
Ja Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja silmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä lintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.
Mutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa hopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta lakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse, kuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen hymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen kauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena, helpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.
On yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat siniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden, jolle pyhäinen rauha laskeutuu.
* * * * *
Kauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen kaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea lippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa nyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa hillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.
Pois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita kantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. — Jo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet punahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.
Supatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa "vormupuvuissaan" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On heistäkin hidas nyt ajankulku.
Jo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein katseet.
Mutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen hilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen palautunut.
— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille istahtaen.
Silloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna vierii kauvas yli lakean maan.
On vanha se kello ja tuttu sen ääni, mutta entistä heleämmin se tänä aamuna tuntuu soivan, kuin olisi sen kova metallisydän nyt suviseen riemuun värähtynyt.
Taas aukenee ovi ja tuvasta astuu nyt viheriässä vormussaan jääkäri, rinnallaan morsiamensa, valkoinen sisar.
Ja ympärille kiertyy kylänkansa sulkien heidät piiriin keskellensä, tervehtien, kättä puristaen. Niin tulvailevat onnittelut ja siunaukset kansan hartaan.
Vaan aika rientää, pihan poikki kulkee nyt morsiuspari, kirkkotielle kääntyy ja mukana seuraa saattueena kylän väki. — Heidän toivonsa ja ylpeytensä oli Jouko ollut.Yhteinenoli nyt ilo, kuten surukin ennen jahänenonnensa oli nytheidänkinomansa.
Mutta tien vierestä, niityn mättäältä, pyrähtää lentoon leivo, kohoaa, kohti kuulakasta korkeutta ja ratkeaa riemuisaan lauluun.
On kuin pakahtuisi sen pieni rinta onnensa kylläisyydestä, on kuin pusertuisi sen povesta koko luomakunnan äänetön riemastus ja ilma helkkyy ja laulu soi kuin tulvailisi se aina taivaanrajoilta tänne, ihmisten ilmaiseksi iloksi —. Mutta mieleen muistuu jo pesässä odottava puoliso, jo katkeaa virsi ja nuolena syöksyy pieni laulaja pyörryttävästä korkeudesta alas, suoraan armaansa lämpöiseen syliin, jossa vartoo häntä lempensä runsas palkka.
Vaan tuulessa hulmuaa se valkoinen huntu, joka peittää morsiamen tumman pään ja hänen lumivalkoisiin verhottu vartensa näyttää niin hennolta, voimakkaan jääkärin rinnalla. — Kuin unessa kulkee kirkkotiellä sisar Alina, niin kumma tunne hänen mielensä nyt täyttää ja hänen on vaikeata uskoa todellisuudeksi tätä. On kuin toiseksi muuttuneena koko maa, on kuin paennut olisi täältä ahdistus, tuska ja pimeys, kuin tulvailisi tuhlaillen valoaan taivas ja rakkauden ikuinen olemus ihmisten sydämmissä asustaisi.
Harmajan kivikirkon ympärillä lepattavat kahisten vanhojen haapojen lehdet. — Avoimesta ovesta kuuluu urkujen soitto ja pieni seurakunta hartaasti veisaa:
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks, Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks."
Kesäpäivän kirkkaudesta astuvat he hämäräiseen kirkkoon, jonka pienet ikkunaruudut vain niukasti valoa läpäsevät ja vilpoisa kosteahko ilma vastaan hengähtää.
Voimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu kuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.
Kuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen alttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.
Mutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko, luoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen valkohohtoiseen pukuun.
Tavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa rakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään kehoitusta. —
Mutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan Kristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin siunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää kukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä ympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.
Toimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä omaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus ja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina näkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.
— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot säveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta poistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi hän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen hyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä, kallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä kuroittaa.
Mutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.
— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen vyölle kietoo ja ohjaa ulos.
* * * * *
Niin valtavana helkkyy ilmassa lintujen laulu, niin somasti puhelee poppeleissa suvinen tuuli ja viehkeänä, lupaavana kutsuu ihmistä.
Elämä.