The Project Gutenberg eBook ofValkeat kaupungitThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkeat kaupungitAuthor: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: December 16, 2006 [eBook #20118]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEAT KAUPUNGIT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkeat kaupungitAuthor: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: December 16, 2006 [eBook #20118]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Valkeat kaupungit
Author: Veikko Antero Koskenniemi
Author: Veikko Antero Koskenniemi
Release date: December 16, 2006 [eBook #20118]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEAT KAUPUNGIT ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1908.
Oodi tähdilleValkeat kaupungitKevät keralla päiväin kuulakkain —IhmeRannaltaYstävälleni ullakkokamarissaKulkusetSyyskuun sonettiJääkukkiaHuhtikuussaRanunculusVanha syyslauluKaksi komeettaaPyhiinvaeltajaSäkeitä kuutamossaErämaan virtaNukkuvat kentätTalviaamuPikkurunojaNimettömät sankaritVainajain marssiJeftan tytärJobin ikäväKirjanoppineetBertran de BornMun armaani pieni geisha on —Nuori PanSeppä
Niin autioksi käynyt on takanainja äänettömäks, kaikki on loitonnut,mik' oli rakkahinta mulle —tähdet te, tähdet te palatte vielä!
Miss' on nyt kaikki kallihit unelmat?Kuin paleltuneet linnut ne pudonneeton maahan voimattomin siivin.Kauas ei raukeat voimat kanna.
Niin paljon, paljon hukkahan kulunuton tyhjyydessä päivien harmajainja rytmiin riutuvaisen laulunmennyt on nuoruuteni voima.
On eessä outo taival ja mykkä yöja tuska tuntematon ja lauluton —ja aamunnousuun viel' on aikaa,tähdet te, tähdet te, kuinka kauan?
Nään usein unessa ma kaupungin. Mun on kuin ois se jumalille luotu, mun koskaan sinne astua ei suotu, mut unessa sen tunnen kuitenkin.
Yöt suven valkeat on yllä senja outo valo välkkyy ikkunoista,niin yksin päivänsätehet ei loista,ei kiilto raukenevain ruskojen.
Siell' elää nuoruuteni unelmatja elon yksinkertaisuus ja rauha.Vain ulapalta kulkee tuuli lauhaja laineet laiturihin kuolevat.
Sa rauha valkeoiden kaupunkein, oot osa elämäni unelmasta. Miks yksin laulussa saat loistos vasta ja missä, missä on mun nuoruutein?
Kevät keralla päiväin kuulakkain tänä vuonna on palannut varhain yli kaupunkien valkeain ja vihreiden kirkkotarhain.
Suven muistoin, lapsuusunelminjoka tutun talon se kultaaja se siunaa kevään kukkasinmyös kirkkomaiden multaa.
Ja mun on kuin mun murheeni onnea ois ja on rintani painoa vailla. Saman tuntea myös jos vainajat vois ja isät kirkkomailla!
Tule aamuun hymyilevään, tule tuoksuun syreenein! Ens kukkasista kevään ens seppelen ma tein. Kevätlintujen laulussa helää kaikk' elämän ihanuus. On sille, ken varjossa elää, joka suvi ihme uus.
Kuin nuotiossa hiilet on nousu aamunkoin. Valaa kirkontornin tiilet se hehkuvin purppuroin. Suvi kukkien loiston lupaa ja kypsät hedelmät. Taas rakennan toivon tupaa, unet vanhat heräävät.
Tätä aamua odotin, armain, yöt monet unettomat, sadekuurot kun pilvin harmain ohi kiitäen kulkivat. Nyt loistavan nään ma sen tuolla suven suurin toivehin. Tänä aamuna tahtoisin kuolla sun syliis, armahin!
1
On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin: — miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin…
Joku yksinäinen, eksynyt,joka vilua vaikeroi,jok' on kaislikossa kierrellyteik' emoa löytää voi.
Sun harmajata aaltoasolen katsonut kyynelein:ens surunsa itkenyt rannallasmun on oma nuoruutein.
On syvään sun kuvasi painunut ja sitä ikävöin. Olen villisorsaa kuunnellut ma siellä monin öin…
2
Iltaruskon loimu läikehtii, hetkeks veden pintaan vielä jää se. Venhe valkamassa uneksii ulapoista, joit'ei koskaan nää se.
Ja ma iltaruskoon katselen ja ma olen sairas ikävästä kaikkeen, jota koskaan saa ma en, kaikkeen, joka katos elämästä.
Kuin kohtalosi linnun tumma siipi sun ylles katon räystäs ojentuu, sen alla yö ja tyhjyys uneksuu ja linnut väsyneet sen suojaan hiipi.
Jo syksy lehdet puiston puista riipi ja kaupunkimme hämyyn verhouu. Se, minkä kesä antoi, kuoleentuu ja talven tuloa jo tervehtiipi.
Mun ystäväni, etkö kieltänyt jo ole parastasi, omintasi ja katuin yksinäistä nuoruuttas
sa elämäsi osaa itkenyt, yön varjon verhoissa sun ikkunasi tai kyyhkyn valitusta kuullessas?
Miten kummasti kulkuset soivat!Monen riemun vienehet
ne on luotani — ja toivatmonen illan murehet.
Moni ystävä lähtenyt luota,moni saapunut vieras mies.
Sydän, hetkeäsi vuota:sinun myös käy täältä ties,
kun on kerran aika se eessä,jota vavisten vuottanut oon:
kun ajan ma kalman reessäulos kuolon kuutamoon.
Mut kun vie hän mun maahansa loittoon,jot'ei nähnyt yksikään,
taas kaivannen kulkusten soittoonja iltain ikävään.
Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet, syystuulet vaahterissa vaikeroivat, ja ilottomin lauluin iltaan soivat nyt sähkölangat kuni kanteleet.
Me oomme itkeneet ja iloinneet, me oomme huulin, jotka hurman joivat, min kerran kauneus ja nuoruus loivat, ens epäilyksen kalkin maistaneet.
Oi harmautta illan ikävän, kun loistaa lyhdyt vain, yön mykkä vahti niin suurin, sumentunein katsehin,
ja yli sielujemme elämän ja kuolon leppymätön lepää mahti kuin syyskuun ilta yli kaupungin!
Jääkukkaset ikkunalla, te vuoteni viimeiset kukat, joihin ei koskenut halla, te olette jäänehet.
Te tulitte tummin illoinyön-valvojan ikkunaan.Ken teitä on lempinyt milloinei kylmene konsanaan.
Oh! kevättä, kesää montaon kulkenut kukkasin,jääkukkaa tuoksutontaenin lemmin ma kuitenkin.
Ilo, nuoruus sen loistossa nukkuu, kuin koskaan ei herätä vois ne päivään, mi hämyyn hukkuu, ja kesään, mi katoo pois.
Hivuttavat sateet huhtikuun rytmien ja runoin tahtiin soivat. Tietä kesään, maahan luvattuun, taivaan kateet vallat vartioivat. Niinkuin lapsi äidin rintaan halaa, kaikki nuoruus kesään ikävöi, missä polttavana päivä palaa, missä kaikki kukkii, hedelmöi.
Kell' on voimaa vuottaa suvehen, hällä hedelmän on onni parhain. Ah, mut kevätsateet lyövät sen, joka päänsä nosti liian varhain. Koskaan puhkea ei täyteen kukkaan nuoruus huhtikuussa heräävän. Niinkuin kallis viini vuotaa hukkaan ihanaisin onni elämän.
Ranunculus, kultakukka, hän keväällä nosti nuoren pään. Ranunculus, kultakukka, oli hurmaantunut elämään.
Oli päässään kultakruunu,yli katsoi hän nurmikon keväisen:oli prinssiksi hän luotuja kuninkaaksi kukkien.
Ranunculus, kultakukka,hän kuninkuudestaan unelmoi,ja kuluivat kevät ja kesäja syksyn vihurit soi.
Kuin unesta heräten katsoihän syksyn outoon pimeyteen.Ranunculus, kultakukka,hän huomasi kruununsa kalvenneen.
Ranunculus, kultakukka, hänen kruununsa kultaus kului pois. Ranunculus, kultakukka, kuka keväällä uskonut sen ois?
Ei kruunut syksyyn säilyneet ole kukkaimme halvimpainkaan. Kaikk' kalliit ruusut ja orkideet ne eivät kukkineet lainkaan. Mun leikkisiskoni, tähtiöin jo taivas yllämme palaa, mut vielä ma kesään ikävöin ja sun sydämes suveen halaa.
Osan nuoruudestamme hautahan joka syksyhän sentään viemme. Kesän loistoa päivän paahtavan niin vähän me saaneet liemme. Mun leikkisiskoni, vieläkin sinä voitko kesää kiittää? Niin paljon on sortunut suruihin, niin niukasti riemua riittää.
Mut oman veremme unelmain me tunnemme hurman ja huuman ja toivossa kesäin tulevain me pyyhimme kyynelen kuuman. Mun leikkisiskoni, vieläkin sinä voitko kesään luottaa — ja jos pettää ensi suvikin yhä suvesta suveen vuottaa?
On avaruuden ääret rajaa vailla ja sakeat on sumut tähtivyön. Niin harvoin tapaa avaruuden mailla kaks koditonta kiertolaista yön.
He kerran kohtasivat vuotten päästä,ois samat unet vieneet yhtehen,mut kuin ois sydämensä ollut jäästä,niin kylminä he kulki eellehen.
He yöhön katos kulkein ratojansa niin uljain mielin ja niin ylpehin. Ens kerran kohdatessa matkallansa he oli kylmää tuhkaa kumpikin.
Sisar, pitkä on matka mulla ja jo varjot lankeaa, yö yllättäin voi tulla minun täytyy kiiruhtaa.
Sisar, pitkä on taival eessä,ohi monen huomenen,jos on ylläni taivas seessätai takana pilvien.
Sisar, varressa matkasauvanon kättäni palellut,olen kulkenut jo kauvanja usein uupunut.
Sisar, tielle jo vuotanut verta on jalkani loukatun. Mut jos löydän ma maani sen kerta, minä palaan ja noudan sun!
1
Kuu sinervätä valoaan luo lumehen, puut on kuin ruumisvahdit vakavina, yön suuren kaipuun äänetönnä kantaen. Niin kuluvat yön hetket kuolonhiljaisina.
Kuun ohi yössä pilvet purjehtivat vaankuin rauhattomat varjot vainajien,kuin taivaan korkeata kantta kulkeissaanne iäisehen sovitukseen viittais tien.
Ja on kuin kaiken katoomisen aavistain kuu kuolon suuren sanoman tois maille: ah, ykskään taistelu ja tuska kuolevain ei unhoituksen armoa jää vaille!
2
Kuin malja tulvillansa unen viiniä loistaa kuu. Meri-äiti muistoistansa unen helmaan unhoittuu.
Mut sen lapset varkain käyvätyön kisaan kiehtovaan,kun ulapat hämärtäyvät,unen yöllisen hekkumaan.
Yön laineet, ulapan lapset,kisan kilvalla karkeloi,kuun helmissä hohtaa hapsetja salainen soitto soi.
Ne unten leikkihin, juhlaanveren voiman vuodattaa,yön unihin elonsa tuhlaaja mereen raukeaa.
Kuin laineet tuhannet toiset toden onnea tunne ne ei, yön unelmat kuutamoiset ne vangiksensa vei.
1
Vierii verkkaan ohi öisten rantain niinkuin musta metallinen vuo virta merten mitattomain luo korven kylmät, tummat vedet kantain:
elonylenkatseen korpimaiden, pohjattomain soiden saartamain, ihmisvihat hukkain, huuhkajain, metsän kruunutonten kuninkaiden.
Ulapoilla merten uljain taruin, lapset yön, te aallot, kertokaa: uskon uljahimman kasvattaa päivät pimeimmät ja korpi karuin.
2
Läpi elämäni aaltoillut oot äänettömin lainein helmaan meren. Kulkeissasi myrkyttänyt oot sa veren kaiken, minkä lumoos kietonut oot.
Oi, en voi sua kirota, en kiittää, katsella sun laineihisi voin vain! Äänetönnä rannallasi unelmoin vain kohtalosta, joka minut sinuun liittää.
Mitä onkaan elämän ja suven lyhyys, mikä arvo onkaan onnen hymyilyllä, sinuun verrattuna, kuolon kirkas pyhyys, talven uneen uupuneiden kenttäin yllä?
Mitä onkaan onnenunet tähkäpäiden,kuulaat kaihot katoavain kesäin öissäverrattuna rauhaan kinosten ja jäiden,himottomaan loistoon talven tähtivöissä?
Uinuu lakeus kuin lapsi, joka uskossansakuolon syvään siunattuhun lepoon vaipuu,nukkuu sammumisen onni otsallansa,josta kadonnut on odotus ja kaipuu.
Ah, ei herää talven kylmään aurinkohonnukkuneiden kenttäin nuori voima,ah, ei vaihdu turhaan onnen taistelohonrauha kaiken olevaisen unelmoima!
Katsoo taivaan harhaileviin tähtösihin, kodittomiin kiertäjihin avaruuden, kaipaamatta tuntee olemuksen uumenihin kuolon unettoman levon ihanuuden.
Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan huurtehisten puiden unelmoissa, aurinko kun talviaamun koissa katsoo metsän korkehimpaan honkaan!
Autuaasti kaikki metsän henget herää,pakeneepi Hiisi vuorten lomaan.Niinkuin luottain onneen ikiomaanhymyy luonto kohti päivän terää.
Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys kirkkautehen talviaamun koiton. Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton, valon suuri siunaus ja hyvyys.
1
Isät
He ovat kaikki aikanaan unen kultavuorta vuolleet ja kokoillehet kalleintaan ja ovat nyt kaikki kuolleet.
Mut unten vuori on entinen, yhä aarteet sen kiiltää ja hohtaa. Yli isäin kumpujen kiiveten sitä kohti kulkumme johtaa.
2
Laulun lapset
He on kuin linnut, eksyneet vieraille maille, ja siipirikoiks siipensä he lentää. Ja ystävää ja kotia he iäks jäävät vaille, mut laulu elää sydämessä sentään.
Ja erehtyin ja eksyen he etsii laulupuita, kun linnut muut jo rakentavat pesää. Ja kesän suuret suvipäivät odottavat muita, mut heidät korjaa kuolo ennen kesää.
3
Itkuraita Alfred de Musset'n haudalla
Se Père-Lachaisen hiekassa huiskaa, siin' ei laula linnut, ei temmellä tuulet. Vain joskus kylmiä valoja kuiskaa sen juurella kauniit, maalatut huulet.
Sen lehviss' on tomua Pariisin kadun ja tomua vuossatain kulttuurista, on nyyhkyä, naurua toden ja sadun, jotain Ninettestä, jotain Ninonista.
4
Huuhkaja
Pikkulinnut liverrelkää siveästi, säveästi, tuulta, ilmaa ylistelkää vienosti ja viehkeästi.
Ah, kun peipot piipattavat,ah, kun pikku pulmut raksaa,kyyhkyläiset kuhertavat —kuinka sitä kuulla maksaa!
Huuhkajall' on toinen ääni,toiset halut, toiset tavat.Kiitosta ei kaiu lääni,kun sen laulut kumahtavat.
Kuulija vain yksinäinen vapiseepi tuvassansa, rinnassansa kylmyys jäinen, kuolon kutsu korvissansa.
5
Onnen temppeli
On umpilukkoon mennytovi onnen temppeliin.Minä sisälle pääse en nyt.On tähdissä säädetty niin.
Kuin aron beduiinieteen oven ma istahdin.Suru syöpyy unelmiini.Mut voin elää kuitenkin.
6
Ilta
All' ikkunani, edessäin käy meren virran vuo. Sen kesästä ma kesään näin. Niin monet päivät peräkkäin miks nyt sai mieleen tuo: nuo aallot viel' ei ehtineet oo yöhön ulappain, nuo tyrskyt viel' ei tyyntyneet — kun ma jo rauhan sain?
7
Kesäyö
Tutut aitat jo kaikki unelmoi, koko kylä uinailee. Vain joelta hanurin soitto soi ja verkkaan loittonee.
Kaikk' elämän äänet on kuolleet pois yön helmaan lumotun. Jos mun murheeni muistotkin vaieta vois ja sydämeni mun!
8
Koti-ikävä
Jo kylässä kaikki nukkuu ja kaikk' ovat kotonaan. Mun tienikin kylähän kulkee, mut ei kotiin konsanaan.
Nämä tiet ovat mulle rakkaat,nämä tuvat harmajatja valkeat ikkunalaudatja pihalla pihlajat.
Mut oudot on kylällä katseetja äänet outoja on.Olen alati vierahissaja iäti koditon.
Kylän koira sen tuntee kyllä,ei mulle se leppyä voi.Ruispellon takaa yössäsen haukunta jo soi.
Minun tieni kylähän kulkee ja suojahan rauhaisaan ja iloon, ikävähän, mut ei kotihin konsanaan.
9
Kotiseutu
Sun muistan uneksivin vainioin ja yksinäisin, unhoitetuin taloin, kun taivas aamun kirkastunein valoin sun ylläs kaartui koittehessa koin.
On ympärilläs korvet rämein, soin. Sun viljavainiosi keskeen saloin on sukupolvet luoneet aukein aloin maan kamarahan tarmoin, taisteloin.
Sun kuinka koskaan jättää saatoinkin ma kesän valoon, talven pimeihin, miss' unhoittuneet kummut kohoavat
ja maasta huutaa tomu vainajain: »ei sillä kotoa, ei kansaa lain, ken pettänyt on isäin muistot, tavat!»
10
Arvostelija-ystävälleni
»Tää liiaks ajatellulta jo näyttää.»Niin viisaasti neuvot sa sinne ja tänne.Mut aatos ja tunne ne toisensa täyttääkuin jousi ja jänne.
Siis laatkosi aatosta ahdistamasta,niin säästät sa itseltäs harmin ja huolen.Kas jousi ja jänne ne yhdessä vastavoi viskata nuolen.
On liian köyhät kukkaset mainehenja liian kalvas loisto on laakerin.Niit' ällös urholle sa tarjoo:sankarin sielu ei leluja kaipaa.
Te kamartukaa nurmikot, urhojenei haudat pyydä katsetta kulkijan.Ne maahan tallattakoon kerran,vainiot yllänsä aaltoelkoon.
Ei impein lempi, äitien kyynelet,ei siunaukset heimon ja lapsien,ei runoilijan laulunintosankarin tekoa pyhittää voi.
Kas korkeampi kunnia urhon on,ei kuolemattomuutta hän pyytänyt,jonk' antaa jälkipolven maine:nimien kulta on katinkultaa.
Te nimettömät sankarit, jotka nytjo ootte kaikki kuolohon käynehet,te, jotka jäätte unholahan,mistä ei paluun polkua johda,
te nimettömät vainajat, teidän onse kuolemattomuus, jota viedä voiei kiittämätön jälkiaika:tekonne kuolematon elää.
Ei konsanansa kuole hän kokonaan,ken eestä korkeamman on uhrannut,mit' oli kallihinta hälle,uhrannut vilpittömin mielin.
Hän ain' on elävä ajasta aikahan,hän astuu vuosisatojen armeijaan,jok' kulkee ihanampaa kohtiaikaa, suurempata kuin meidän.
On liian köyhät kukkaset mainehenja liian kalvas loisto on laakerin.Niit' ällös urholle sa tarjoo.Urhon on kunnia korkeampi.
Me olemme kunniavahti vuossatojen nukkuvain, me olemme korkein mahti yli toden ja unelmain. Meit' taistelusta syöstä ei tainnut kuolokaan. Ylös vuosisatain yöstä me nousemme rintamaan.
Me seisomme siellä, kussa ylin taistelun melske soi. Moni uupuu taistelussa, me emme uupua voi. Monen miekan rauta ruostuu, mut meidän ei milloinkaan. Moni sovintohon suostuu, me emme konsanaan.
Oma uskomme meidät johti ohi kuolon hämäräin. Me kuljemme päivää kohti ja valkeutta päin. Ajan myöhän soturi, sulla jos lie sama määrä ja tie, voit rintamaamme tulla, yli aikain se voittoon vie.
Sun kiitos Jahve korkehin: on lyöty lapset Ammonin. Nyt juhlahan kuin häissä! On aseet voiton kantaneet ja kaikki viinirypäleet on kypsät viinimaissa.
On naisten kohdut siunatut ja maa on kasvun kantanut ja siemen uusi itää, mut mikä ihanampi ois kuin antaa kerran kaikki pois, kun kaikki voisi pitää?
Kun korjuuväki kotiin käy ja ilta yöksi hämärtäy, käyn uhrivuorta kohti. Mun tehdä sydämeni soi, mit' tuhannet ne unelmoi, mut harva tehdä tohti.
Te Israelin tyttäret, nyt soimaan harput, kantelet ja runot riemuisimmat! Ken nuorna kulkee kuolohon suur rauha rinnassansa on ja unet ihanimmat.
Niin elänyt oon nuoruuden ma itkien ja iloiten, mut laulaen ma lähden, kun korjuuaikaan hedelmäin ma kuolemahan seppelpäin käyn korkeamman tähden!
Olet, Herra, sa armossa siunannut mun huoneeni monin verroin, olet vaimot ja lapset antanut ja karjaa kaksin kerroin.
Olen taas idän maiden ma mahtavin,joka päivä mun valtani varttuu,mut katso, Herra, kuitenkinminun murheeni kuorma karttuu.
En ole ma enää entinen,en itseeni voi luottaa.Paras oisi mun kulkea korpehenja siellä mun päivääni vuottaa.
En taloni kunnialla voiminä ostaa mieleni rauhaa,kun epäilyksen äänet soija tuomion pasuuna pauhaa.
Ja tuskaa sen haavan polttelon, min löit sa, ei paranna mikään. Ja mun tuskani yksin se omaani on ja se kasvaa iästä ikään.
Me olemme liian monta ja hyvää kirjaa lukeneet, mont' yötä unetonta sanan aarteita turhaan tutkailleet.
On selkämme käyristyneetja aatos jo raukeaksi käy,on silmämme hämärtyneet,mutta vielä ei Jahven merkkiä näy.
Ja kansa jo tuntee, ettäei meiltä se lohdun voimaa saa,se kaipaa elämän mettä,mutta hengetön kirjain kuolettaa.
Ja Natsarealaistajo tuhannet uskoen kuuntelee,hän on luopunut isien laistaja hän harhaan vie ja villitsee.
Mut on suussaan kuin salama Herranja kuin balsamin lohtu on äänessään.Hän on elänyt korvessa kerran,missä sairaat terveiks lääkitään.
Vuoks kirjan monen ja hyväntoden suuremman liemme me unohtaneet,ikiviisauden lähteen syvänohi sokkoina harhaten kulkeneet.
Hän on kuullut Jordanin juoksun,hän on katsonut tummuutta seedripunn,hän on tuntenut liljain tuoksunja nukkunut lintujen lauleluun.
Hän ääressä tumman kaivonon pilvien kulkua katsellut,hän tähtiä tyyniä taivonon sykkivin sydämin seurannut.
Häll' on nuoruus ja nöyryys ja hyvyys,häll' on voimaa voiton ja taistelun,häll' on luonnon loputon syvyys,joka ei ole enää mun, ei sun.
Sanaa tutkien lohdutonta me olemme varhain väsyneet, me olemme liian monta ja hyvää kirjaa lukeneet.
Ylös, miekkoset, ja laivaan,päin rantaa vihollisen!Pian toisemme portilla taivaanme tapaamme jokainen.
Mut hetkinen mulle suokaa.Mitä kerron, te kuunnelkaa.Sana heimolleni te tuokaa,kun mun tomuni kätkee maa.
Moni uskoton jo kastiverin kalpani kirkkahan.Pyhää Neitsyttä kuoloon astija ristiä puolustan.
Mut tietkää, on mieleni poissa,ei retkellä ristin tien,unen kalpean kuutamoissasydänrunoni ratsut vien.
Sinä päivä, mi mailles painut,ole todistaja sen:ylin mulle jok' uneni ainut,joka sointu säkehen.
Hänen, toden ankaran Herran,jok' on säätänyt ristin tien,olen tuomion saava ma kerranja ma kadotettu lien.
Mut en ostanut unteni hintaanole iloja taivahan.Mies myö ei kallihintaanniin halpaan palkkahan.
Mut jos mielin hän mulle antaa,mitä teille hän antava on,voin pääni ma pystyssä kantaaylös taivahan ilohon.
Ja kun kerran täältä mä lähden,sama miksi mun vereni juoks:olen laulanut laulun tähdenja taistellut taistelun vuoks.
Ylös, miekkoset, ja laivaan,päin rantaa vihollisen!Pian toisemme portilla taivaanme tapaamme jokainen.
Mun armaani pieni geisha on, hän on aamunnousun ja Mikadon maasta. Hän herää luuttujen soittohon yön unesta onnekkaasta.
Häll' on otsa kuin kirkkahin puolikuu,kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,hän onnenunia uneksuuja kultakaloja syöttää.
Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailunmonin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:»Oi geisha, niin kaunis on lempes sun,niin ihanata on elää!»
Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden,häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko,häll' on pitkät ripset silmienja lempeä, tyyni usko:
Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista ja palaa kerran maailmaan eik' enää itseään muista.
Hän oli vallaton nuori Pan, hän oli sukua suurta: hän olihan jumalten juurta ja hän eli kuin poika kuninkaan.
Oli paljon hän saanut isältään, oli perinyt huojuvan hongikon ja säteet kirkkaat auringon ja suuren uskon elämään.
Hän oli niin raikas mieleltään ja hän rakasti kukkeutta maan ja taivaan kaarevuutta ja päivää, aina uutta, ja lyöntiä verensä voimakkaan.
Oli salolla seuranansa vain metsien mykkä kansa. Hän karhun keralla painia löi ja suden kanssa hän kilpaa juoksi, ja jos joskus hän metsästä ikävöi, hän samosi meren luoksi ja rannan paadelle istuen hän katseli nousua laineiden ja syvyyttä meren vihreän ja hän tunsi ihanan ikävän ja hän tunsi sen syvällä povessaan, ett' oli hän poika kuninkaan.
Mut kerran kylälle saapuen hän nähdä sai ihmisen tyttären.
Ja hän jälleen kulki korpehen, mut ollut ei enää entinen. Niin paljon hetkessä muuttui. Hän kauas kylälle ikävöi. Ja kun karhun kanssa hän painia löi, hän ensi kerran suuttui. Luo kaipas hän ihmisen tyttären ja käden kosketusta sen, ja sen ilveksen-pehmeät liikkehet ja sen tyhjäin silmäin katsehet ne menneet ei enää mielestään, ja hän pakeni korven hämärään ja hän soitteli surunsa julki, mut lintuset, missä hän kulki, ja tähdet, jotk' ylhäällä vilkkui, hänen surullensa ilkkui.
Oli ollut hän herra ja valtiasja koko korven kuningas.
Nyt oli hän pakolainen vaan.Ja hän nyyhkytti metsässä, nuori Pan.
Hän takoi ja takoi yhtenään.Hän takoi omaa sydäntään.»Ah vielä ma tyttären kuninkaanja valtakunnasta puolet saan!»
Ja hän hylkäsi vaimon ja lapset ja työt,hän takoi päivät ja takoi yöt.Ja vasara kalskuen soi ja soi,mut sydän sen alla vaikeroi.
Korun kalliin viimein valmiiks sai.»Tämä kuninkaalle jo kelpaa kai.»Se kuninkaan linnaan vietihinja kuningas siihen mieltyikin.
»Saat korustas palkan runsahan,saat maistani puolet ja prinsessan!»Ja häät oli kohta komeat,kuten vieläkin vanhat kertovat.
Mut seppää ne liikuttaneet ei lain,oli hälle nyt kaikki kuin varjo vain.Ja hän katseli kuninkaan tyttäreenkuin uppo-outohon, vieraaseen.
Ilon väikettä nähty ei kasvoillaan,kun tuli hän vävyksi kuninkaan.Hän kruunun otti vain päästään poiskuin peljännyt sen painoa ois.
Myös kansa kyläin ja katujensen nähnyt on miehessä muutoksen,mut harvassa, luulen ma, tiedetäänhänen, houkkion, surevan sydäntään.