"Antreassa on vihollinen hyökkäillyt Lanaa, Oraa ja Kääntymää kohti. Hyökkäykset ovat kaikki torjutut. Ahvolaa ja Hannilaa vastaan suuntasi vihollisen tykistö ankaran tulen".
"Vain Antreassa on Ahvolan luona ollut kiivasta tykkitulta, joka on aiheuttanut pari tulipaloa. Myös Kannikkoon ja Hannilaan on vihollisen tykistö suunnannut kiivaan tulen".
Sekä: "Paitsi tykkitultaan, kiihdytti vihollinen päivän kuluessa myös kivääri- ja konekivääritultaan Ahvolassa.Haukkavuorenjuurella murtui vihollisen ketju ja kärsi se siinä raskaan mieshukan. Etuvartiokahakoita eri paikoilla rintamaa".
Ne olivat tavallisia päivä-ilmoituksia maaliskuun keskivaiheilla. Kenenkään ei sentään tarvitse luulla, että siellä oli niin rauhallista kuin ilmoituksista voisi päättää. Päinvastoin siellä oli kovakin kiire, mutta "miehistö oli tottunut tykkituleen" ja jokapäiväinen taistelu karkaisi "miehet siinä määrin, ettei kukaan enää välittänyt asemasodan tapahtumista". Paitsi silloin kun oli "tekeillä jotain". Ja loppukuusta sitä kyllä ilmaantui "tekemistäkin".
PainostusAhvolaavastaan oli ollut koko maaliskuun ajan suuri, eikä sitä voinut millään auttaa. Menetetyt kukkulat tarjosivat viholliselle oivallisia tähystyspaikkoja ja runsas tykistö rajattomine ammusmäärineen uhkasi murtaa kaiken vastuksen. Miehiä tuotiin rintamalta kaatuneina ja haavoittuneina enemmän kuin ehdittiin täytteeksi saada. Oma tykistö ei voinut ampua muulloin kuin äärimmäisen tärkeissä tapauksissa ja silloinkin vain muutamia laukauksia.
Ei auttanut muu kuin aktiivinen toiminta: Rata Viipuriin on katkaistava! Mutta mistä saadaan irrallisia joukkoja tarkoitusta varten?
Suksikomppaniat, jotka kaikessa hiljaisuudessa oli varustettu rajantakaista toimintaa varten, täytyi kutsua avuksi.
Niinpä 24 päivänä tapahtuikin radan särkeminen kahdeksalta eri kohdalta 3 km. Karisalmen asemalta Taliin päin. Niin myös lennätin- ja puhelinjohtojen hävitys samalla alalla. Samaan aikaan tehtiin hyökkäys vihollisen sivustaanNäätälän ja Karisalmenluona. Tosin ei hyökkäys miesten tottumattomuuden ja johtokykyisten päälliköiden puutteen takia antanut toivottuja tuloksia. Mutta se etu siitä kylläkin oli, että punaisten oli pakko rajoittaa hyökkäilyjäänAhvolaavastaanHauhianmäeltä, jonka ne olivat edellisten päivien taisteluilla vallanneet ja josta niillä olisi ollut erinomaiset hyökkäyslähtökohdat. Sen lisäksi hajaantuivat punaisten joukot rataosanKavantsaari—Karisalmi—Talitarkkaan vartioimiseen.
Niinpä jo 25 päivänä ilmoitetaankin Hannilasta koko päivän olleen "hiljaisempaa", ja vain Ahvolassa ryssien ampuneen noin 50 laukausta miehistön majapaikkoja kohti osaamatta kuitenkaan niihin.
Mutta 26 päivänä, joka oli yleinen hyökkäyspäivä koko Vuoksen rintamalla, kehittäytyi vihollinen, "suurimmaksi osaksi siviilipukuisia ryssiä", klo 1 j.p.p. hyökkäykseenHauhianmäenpohjoispuolella olevaa kukkulaa vastaan. Taistelua kesti aina klo 1/2 5 asti ja täytyi meikäläisten aluksi perääntyä, mutta työnsivät he sitten vihollisen takaisin lähtöasemiinsa.
Vihollinen, joka tuki hyökkäystään tykistötulella, käytti ensimäistä kertaa 4-tuumaisia tykkejä. Meidän tykistömme ampui 5 laukausta, joista 3 sattui erittäin hyvästi vihollisenHauhianmäellerakentamiin hirsivarustuksiin, hajoittaen ne.
Siuninmäelläoli samaan aikaan kiivasta kivääri- ja konekivääritulta.
Lanalla, Oralla ja Noskuallaoli kaiken aikaa pirteää patrullikäyntiä, joka pidätti vihollisen sen asemissaPullilankylässä.
Kääntymälläoli samaten tiedustelu- ja partiokahakoita, jotka niinikään olivat omiaan häiritsemään ja hermostuttamaan punaisia.
Kuten jo ennemminkin olen huomauttanut, oli tämä sota mielestäni enemmän psykologista kuin strategista. Rohkeasta yritteliäisyydestä oli seurauksena se, etteivät punikit enää tienneet, mitä uskoa. Siksipä he tyytyivätkin tästälähtein tykeillä pommittamaan rintaman eri osia, tuhlaten päivittäin 2-400 ammusta ja vartioimaan tärkeää rautatielinjaansa.
Epäonnistuneesta Näätälän valtausyrityksestä oli seurauksena se, että vielä 29 päivänä saattoi II rykmentti ilmoittaa klo 6 j.p.p.:
V pataljoonan alueella ajottaista kivääri- ja konekivääritulta.
X pataljoonan alueella koko päivän kivääritulta. Klo 4.10 i.p. alkoi vihollisen tykistö pommittaa kukkulaa n:o 9 ja Hauhian torpan pohjoispuolella olevaa aluetta.
VI pataljoonan alueella on päivä kulunut rauhallisesti paitsi muutamia laukauksiaKannikossa. Vihollisen panssarijuna näyttäytyi tänään, jolloin meidän panssarivaunutykkimme ampui sen veturiin 3 laukausta, jolloin juna poistui.
IV pataljoonan alueella oli aamupäivällä aivan rauhallista. Klo 4-5 i.p. pommitti vihollisen tykistöPullilastakäsinOraa.
Kääntymälläei ole ollut muuta kuin etuvartiokahakoita.
Siis rauhallista!
Tappiotaulukoista näemme kuitenkin "ajoittaisen" tykkitulen vaikutukset tältä viikolta.
Kuukauden viimeisenä päivänä ilmoittaa II rykmentti klo 6 j.p.p.:
Pitkin päivää onOravalassaollut kivääri-, konekivääri- ja tykkitulta, joka klo 2—l/2 3 oli kiivaimmillaan.Ahvolassaoli aamulla hiljaista kivääritulta, joka klo 7:ltä alkoi kiihtyä. Päivän kuluessa myös tykkitulta, joka oli kiivaimmillaan 1-4 välillä, jolloin vihollinen ampui lähemmä tuhat laukausta.
Hannilanyläpuolella on liidellyt vihollisen lentokone. Panssarijuna on jälleen ollut liikkeellä.Pullilastakäsin on vihollisen tykistö ampunut muutamia laukauksiaOraakohti.
Kun teemme yhteenvedon maaliskuun loppupuolella käydyistä taisteluista, niin täytyy sanoa, että alote myöskin Ahvolan eli II rykmentin rintamalla on siirtymässä punaisilta meikäläisille. Ainoastaan hyökkäysjoukkojen puutteen takia täytyi tyytyä asemasotaan, joka jo kuukausmääriä oli rasittanut vähäisiä rintamajoukkoja.
Vihollisen lentäjät, jotka eivät suurtakaan pystyneet aikaansaamaan, kärsivät Antrean rintamalla ainoan tappion koko sodan aikana. Tykistömme tarkoin tähdätyn laukauksen jälkeen oli toinen lentäjistä pakoitettu laskeutumaan alas, ja kuten jälkeenpäin saadut luotettavat tiedot osoittavat, on se pudonnutNuoraansillan luo, jolloin kone särkyi ja lentäjistä toinen murskautui kuoliaaksi, toinen kuoli saamistaan vammoista muutamia päiviä myöhemmin.
c. Raudun rintamalla.
Helmikuun loppupuolella Venäjältä saapuneiden punaryssien ylivoiman edessä väistyivät etuvartiot taistellen rajalta pohjoista kohti.
Sinne lähetettyjen apujoukkojen avulla saatiin vihollisen eteneminen pysähtymäänRaudunaseman luona, joka asema joutui viholliselle helmikuun 23 päivän illalla.
Joukkojen sijoitus uusiin puolustusasemiin tapahtuiRaudunkirkonkylän,Leinikkälän- eli Leinikylän,Mäkrän ja Orjasaarenlinjalla, jossa se sitten pysyikin pienempiä muutoksia lukuunottamatta loppuun asti.
Saavutettuaan tämän mielestään varmaankin suuren voiton, tyytyi vihollinen seuraavina päivinä ampumaan vain tykistöllään saamatta sen asiallisempaa aikaan. Meille se olikin erittäin tärkeää, sillä ankarat taistelut toisaalla ja vihollisen rintaman laajentaminenValkjärvellävaativat sekä huomiota että toimenpiteitä.
Kauan eivät joukot sentään saaneet aikaa järjestäytymiseen ja välttämättömään lepoon, ennenkuin taistelut uudelleen leimahtivat liekkiinRaudunaseman tienoilla. Jo 27 päivänä yrittivät punaryssät todenteolla vallata Raudun kirkonkylän, mutta lyötiin verissä päin takaisin. Eikä sillä hyvä, että vihollinen työnnettiin takaisin: Sille annettiin vielä ajattelemisen aihettakin kiivailla vasta- ja sivustahyökkäyksillä. Taistelua, jossa venäläiset koettivat kaikin muodoin päästä pistintaisteluun, kesti pienempien väliaikojen kanssa pari kolme päivää. Kaikki hyökkäykset lyötiin kuitenkin verisesti takaisin.
Huolimatta ylivoimaisuudestaan miehistöön, aseihin ja ampumavaroihin nähden oli vihollisen raskaita tappioita kärsien pakko pysähtyä myöskinValkjärvellä, jossa urhoolliset joukkomme tekivät sitkeää vastarintaa.
Ankarat taistelutRaudussa ja Valkjärvellävaativat suurempia muutoksia joukkojen järjestelyssä ja johdossa. Tähän asti oli "Kiviniemen pataljoona" saanut tulla toimeen hyvin vaikeissa olosuhteissa. Ennen kaikkea puuttui johtokykyisiä komppanian ja joukkueen päälliköitä. Nyt sinne siirrettiin järjestelyn alainen I rykmentti ratsumestari, nykyään everstiluutnanttiY. Elfvengreninjohdolla, ja sattuikin siirto onnelliseen aikaan, sillä parhaillaan hyökkäsivät punaryssät taasRaudunkirkonkylään. Tämä taistelu, joka alkoi aikaisin aamulla 15 päivänä maaliskuuta ja kesti 6 tuntia, oli tähän astisista taisteluista sillä rintamanosalla kiivain. Kärsien raskaan mieshukan ja jättäen runsaan sotasaaliin, vetäytyi vihollinen Raudun asemalta eikä pitkiin aikoihin ryhtynyt mihinkään pontevampaan toimintaan.
Kuten aikaisemmin olen osottanutJoutsenon ja Ahvolanrintamilla olleen hiljaisuuden ennustaneen vain myrskyä, niin nytRaudussakintapahtui. Vihollinen, jonka johtajina olivat Viipurissa olleen 42:nnen armeijakunnan upseeristoon kuuluneet upseerit, kokosi suuria apujoukkoja Venäjältä, paljon tykkejä ja konekiväärejä sekä kaikenlaista sotilastavaraa.
Ratsumestari Elfvengren, jonka tiedustelijat ja "Pietarin komppania" hankkivat tarkkoja tietoja, aseita ja ampumatarpeita, sai uusista hyökkäyssuunnitelmista tiedot ja päätti ennättää edelle. Myrsky, joka ukkosena uhkasi vähäistä rintamajoukkoa, oli johdettava toisaalle; se oli estettävä vastahyökkäyksellä, johon ratsumestari Elfvengren ryhtyikin maaliskuun 25 päivänä.
Mutta kertomus siitä kuuluu jo toiseen osaan vapaustaistelumme kulussa ja jätänkin sen siihen.
II. Hyökkäyssota.
Puolustuksesta hyökkäykseen.
Suurimpia virheitä taisteluissa on se, että jäädään odottamaan, mitä vihollinen tekee, ja mukautuminen siihen. Rohkea, tarmokas toiminta, vaikkapa pienemmilläkin joukoilla, estää vihollista noudattamasta alkuperäistä suunnitelmaansa, jopa voi saattaa vihollisen vaikeaan, uhattuun asemaankin.
Hyvänä esimerkkinä siitä on kumpikinNäätälänretki: Niillä kun uhattiin vihollisen heikompaa sivustaa ja rintamantakaisia yhteyksiä, niin painostusAhvolaavastaan lakkasi heti. Ja sekäJoutsenossaettä myöhemminRaudussatehdyt hyökkäykset tekivät tyhjäksi vihollisen samanaikaisesti suunnittelemat liikkeet. Menestys sodassa riippuu suureksi osaksi onnesta; ja rohkeaa onnistaa useammin kuin arkaa!
Mutta rohkeat toimenpiteet onnistuakseen vaativat tarkkoja tietoja ja huolellista valmistelua. Siksipä täytyykin tiedustelun olla hyvin järjestetyn ja luotettavan, ettei vaan pääse vahinkoa käymään ratkaisevalla hetkellä. Heikoimpia puolia punaisten sodan käynnissä tuntui olleen juuri tiedustelun puute. Ja jos joitakin tietoja lienee tullutkin, niin ei niitä kukaan osannut käyttää hyväksi. Niiden ja voittojensakin kautta saamansa edut laskivat he menemään ohitse.
Paitsi ratsu- ja jalkaväen suorittamaa lähitiedustelua, oli valkoisella armeijalla Antrean rintamalla omat tiedustelu-verkkonsa Pietarissa, Viipurissa ja Lappeenrannassa. Niiden kautta saatiin jokapäiväiset luotettavat tiedot punaisten voimasuhteista ja lähimmistä suunnitteluistakin.
Jos punaiset sattumalta olisivatkin saaneet tiedon meikäläisistä voimamääristä ja sijoituksista, niin sotkeutuivat he pian tuontuostakin tapahtuneiden valehyökkäysten johdosta. Milloin niihin otti osaa suuremmat, milloin pienemmät joukot, aina ne kumminkin sitoivat vihollisen voimia ylimääräiseen työhön. Patrulli-retket Pietarin—Viipurin rata-osalla,Hillinsillanräjäyttäminen Simolan ja Lappeenrannan välillä sekä radan särkeminenTalin ja KarisalmensekäRaudun ja Raasulinvälillä keskellä taisteluja olivat omiaan herättämään punaisissa levottomuutta ja pelkoa.
Vaikkakin heikompana voimasuhteiltaan, pystyi valkoinen armeija kuitenkin puolustustaistelunsa ohella valmistautumaan hyökkäykseen. Teknillinen osasto oli ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin tie- ja vesi-rakennuspuuhiin. Jo 10 päivänä maaliskuuta avattiin laivaliike Vuoksella, eikä se sen jälkeen enää umpeen päässyt. Puhelinverkosto, joka taistelujen aikana oli osoittautunut mallikelpoiseksi, oli valmis ulottamaan toimintansa kaksi vertaa laajemmalle alalle. Taistelevat joukko-osastot, pataljoonat ja komppaniat, olivat rykmenttiensä välityksellä hankkineet itselleen riittävät kuormastot ja muutenkin varustautuneet eteenpäin kulkuun. Kaikkialla odotettiin vain lähtökäskyä. Mutta se aika oli vielä viikkojen takana.
Kuitenkin oltiin päästy jo niin pitkälle, että siirryttiin puolustuksesta hyökkäykseen. Ja "hyökkäys vie yleensä voittoon, puolustus tappioon. Jos jostakin syystä ollaan pakoitetut puolustautumaan, niin on mahdollisimman pian koetettava muuttaa puolustus hyökkäykseksi. Jo tietoisuus siitä, onko kysymyksessä hyökkäys vai puolustus, vaikuttaa suuresti miehistön mielialaan".
Siihen vetosi myös ratsumestari Elfvengren, kun hän siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Hän ei tahtonut jättää viholliselle hyökkäyksen suomia etuja, vaan päätti itse ratkaista tilanteen aktiivisella toiminnalla. Joskaan ei koko Vuoksen rintamalla vielä voitu ajatella yleishyökkäystä, niin niissä merkeissä siellä kylläkin elettiin ja työskenneltiin.
Raudan valloitus.
Kuten edelläolevasta jo käy selville, varustauduttiinRaudussahyökkäykseen. Samaan aikaan kiertyi rautainen rengasTampereenympärille, herättäen toiveita suuremmista liikkeistä ja ratkaisuun johtavasta käänteestä sotatoimissa Antrean rintamalla. Sillä heti Tampereen valtauksen jälkeen piti meidän saada sekä tykistöä ja ampumatarpeita että miehistöä runsaslukuisesti voidaksemme ryhtyä "Viipurin valtaukseen".
Mutta odottamatta niitä ryhtyi I rykmentin päällikkö hyökkäämään.
"Raudunasemalle on kokoontunut suurempia punikkien voimia, paljon käyttämättömiä tykkejä ja sotatarpeita", ilmoitti hän päiväkäskyssään. "Raudun vihollisen selkäpuolella ovat kaikki tiet, sillat ja kylät melkein tyhjät ja suojelemattomat. Koska punikeilla on nälkä, ovat he päättäneet näinä päivinä hyökätä saadakseen meidät toiselle puolelle Suvantoa. Pietarin—Raasulin rautatie on heillä tässä apuna. Ettei tämä tapahtuisi, olen päättänyt seuraavaa: Polttaa kaikki sillat heidän selkäpuoleltaan ja samalla kiertoliikkeen jälkeen meidän urhoollisilla joukoillamme hyökätäRautuunpunikkeja vastaan heidän selkäpuoleltaan, niin että kaikki tykit ja muut sotatarpeet jäisivät meidän käsiimme. Ja uskon, että me karjalaiset ja savolaiset yhteisillä ponnistuksilla pakotamme maanpetturit ja ryssät kiireesti lähtemään maasta."
Kun ei vihollinen voinut työntää joukkojamme niiden ottamista asemista, niin tuli hyökkäyksen lähtökohdaksi linjallaRaudun kirkonkylä—Leinikkälä—Mäkrä—Orjasaarioleva rintama.
Vihollisen selkäpuolelle ajateltu isku oli suunniteltu tehtäväksi vasemman sivustan eliPalkealankylän kautta ja sitävarten koottiin joukot äärimmäisen oikean sivustan eliMälkölässä ja Valkjärvellätaistelevista joukoista. Joukkojen siirto tapahtui Suvannon jäätä pitkin ja niin salassa, etteivät sitä omatkaan joukot tienneet, ennenkuin seuraavana päivänä.
Kahden eri osaston onnistui osittain tuhota Venäjän puolella olevatViisjoen ja Sahajoenrautatiesillat, pääjoukko valtasi suunnitelman mukaisesti varhain saman päivän aamunaRaasulinkylän, tosin kiivaan taistelun jälkeen, mutta toisen joukko-osaston yritys vallata Raasulin asema ei onnistunut. Raudusta apuun rientänyt punaisten panssarijuna ratkaisi taistelun näiden eduksi.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui Raudun aseman eteläpuolella, oli muilla rintamanosilla Raudun aseman ympärillä taisteltu koko päivä erittäin kiivaasti. Puolenpäivän tienoissa olivat Raudun kirkonkylästä hyökkäävät joukot jo noin puolen kilometrin päässä asemalta ja illalla pääsivätMäkrältä ja Orjasaareltakäsin taistelevat joukot 100-50 metrin päähän vihollisen päävarustuksista. Siitä huolimatta täytyi hyökkäys keskeyttää, sillä Raasulin aseman valtausyrityksen rauettua eivät joukot voineetkaan hyökätä etelästä käsin Raudun asemalle.
Seuraavana päivänä tuhottiin ennenmainitut sillat rajan takana kokonaan, kuin myöskinLempaalanaseman vesitorni, mutta uudelleen suunniteltu saartoyritys täytyi taaskin jättää loppuun suorittamatta, kun ei Raasulin asemaa nytkään onnistuttu valtaamaan. Nämä taistelut Raudun aseman eteläpuolella maksoivat kahden pataljoonan päällikön hengen. JääkäriluutnanttiV. Aschaninampui eräs punainen roisto ja jääkäriluutnanttiH. Lindberginkerrotaan vaikeasti haavoittuneena itse päättäneen päivänsä päästäkseen joutumasta hengissä vastustajien käsiin.
Joskaan näillä vaikeita uhreja kysyneillä taisteluilla ei saavutettu kaikkea sitä, mitä oli tarkoitettu, niin oli kuitenkin voitoksi laskettava vihollisen hyökkäyssuunnitelman estyminen. Ja kaksi vuorokautta kestäneiden taistelujen jälkeen jäi vahva vartioketju Raudun aseman ympärille pääjoukkojen vetäytyessä lepäämään lähtöasemiin ja iskujoukkojen siirtyessä vasemmalta sivustalta oikealle eliMaanselänkylän puolelle.
Kun vihollisella todettiin olevan moninkertainen ylivoima ja taistelujen käyvän kovin verisiksi, sain äärimmäisillä ponnistuksilla käytettäväkseni 8:nnen jääkäripataljoonan, joka oli harjoitettu Sortavalassa ja oli kaikinpuolin taisteluvalmiina.
SaavuttuaanMaanselänkylään ja asemiin Raudun aseman eteläpuolella, valtasi se ensi töikseen huhtikuun 1 päivänä Raasulista päin tulleen panssarijunan ja siinä runsaasti sota- ja muonavarastoja. 8:s jääkäripataljoona alkoi toimintansa menestyksellisesti ja kiitosta ansaitsevasti. Sitä johti silloin jääkärikapteeniL. Oesch.
Nyt oli saartorengas Raudun aseman ympärillä ehyt ja yhtenäinen. Nyt päätti I rykmentin komentaja ryhtyä ratkaisevaan lopputaisteluun. Avuksi saadulla järeällä tykistöllä — alunpitäen oli vain 1 kolmen tuuman tykki ja 5 konekivääriä — pommitettiin ensin kiivaasti asema-aluetta ja sitten klo 5 j.p.p. antoi johtaja käskyn saartojoukoille yleiseen rynnäkköön. Koko yön kestäneiden taistelujen jälkeen onnistui eräiden joukko-osastojen tunkeutua asemalla olevaan varastohuoneeseen, jonka he, saatuaan käskyn hyökkäyksen keskeyttämiseen, poislähtiessään sytyttivät palamaan.
Taistelussa kärsi vihollinen siksi suuria tappioita, ettei se tahtonut jäädä odottamaan uutta hyökkäystä, vaan päätti pyrkiä saartoketjun läpi. Peittääkseen tätä aikomustaan ryhtyi se huhtikuun 5 päivän aamuna klo 8 ampumaan tykistöllään vimmatusti pohjoiseen suuntaan. Kohta sen jälkeen sytytti se varastonsa Raudun asemalla ja ryntäsi tihein joukoinMaanselänkylään päin.
Huomattuaan vihollisen aikomukset, antoi johtaja käskyn uudelleen ryhtyä hyökkäykseen, jolloin asema-alue jo klo 1 aikaan oli meikäläisten hallussa. Vihollisen tiheät hyökkäyskolonnat kärsivät hirvittävän mieshukanMaanselänkylään johtavalla tiellä ja metsissä, ja vain noin satakunta miestä lienee päässyt karkuun. Loput joko kaatuivat tai joutuivat vangeiksi, joiden lukumäärä nousi kahdeksaan sataan.
Sotasaalis oli runsas: 13 tykkiä, 40 kuularuiskua, tuhansia kiväärejä ja suuret joukot muuta sotilastavaraa.
Raudun aseman valtaus oli n.s. tuhoamistaisteluita ja viholliselle monessa suhteessa raskas tappio. Sen suuret suunnitelmat murtaa sivustahyökkäyksellä Vuoksen rintama olivat kokonaan tyhjiin rauenneet ja tiedot taisteluista herättivät Venäjän puolella eräänlaisen varovaisuuden näitä Suomen retkiä kohtaan. Vain hädin tuskin ehti kenraali Jeremejeff esikuntansa upseerien kanssa puikahtaa karkuun, eikä hän enää sen jälkeen tullut Suomen puolelle.
Raudun aseman valtauksesta ansaitsevat tunnustuksen kaikki siihen osaaottaneet joukot johtajineen, miehineen. Raskas oli tappio kaatuneissa ja haavoittuneissa meilläkin, mutta lohtuna sentään tietoisuus siitä, että he olivat uhranneet elämänsä ja omat etunsa kansan ja maan parasta katsoen, ja silloinhan ovat kaikki uhraukset vähäisiä.
Kunnia heidän muistolleen on pysyväinen!
Raudun aseman valtaus oliloistava alku hyökkäyssotaanVuoksen rintamalla. Sitä seurasi rajaseudun puhdistus nopeasti ja varmasti, herättäen eloon toiveet taistelujen pikaisesta päättymisestä ja rauhallisen elämän palautumisesta paljon kärsineeseen Karjalaan.
Ensimäinen suuri taistelu vapaustaistelussamme oli voitolliseen loppuun viety. Toinen saman päivän suuri voitto,Tampereenvaltaus, tapahtui lopullisesti vasta myöhään iltapäivällä. Seuraavana eli 6 päivänä lausui Suomen Tasavallan sotajoukkojen Ylipäällikkö joukoille Antreassa:
"Karjalan urheat soturit! Väsymättömällä tarmolla ja suurella suomalaisella sitkeydellä olette te kolmatta kuukautta puolustaneet kaunistaKarjalaammeylivoimaista vihollista vastaan, mutta teidän rintojanne vastaan ovat turhiksi käyneet yhdistyneitten ryssien ja maanpetturien hyökkäykset. Taas olette liittäneet laakereihinne uuden loistavan voiton. Verivihollisenne on lyöty ja vangittuRaudussaja 13 tykkiä ynnä tuhatkunta vankia on ollut tulos reippaasti ja suurella kyvyllä suoritetuista liikkeistänne ja pontevuudella ja pelkäämättömyydellä suoritetusta hyökkäyksestä. Minä kiitän teidän uljaita päällikköjänne, minä kiitän urheataKarjalan armeijaa, joka ikuisiksi ajoiksi kirjoittaa nimensäSuomensotahistoriaan."
Kannaksen puhdistus.
Raudun ja Tampereen valloitusten jälkeen alkoi vaivaloinen joukkojen siirtely Karjalaan, joka siirtely rautatiellä vallitsevan liikkuvan kaluston puutteen takia kävi tavattoman hitaasti. Sillä aikaa ehti vihollinen tuoda Venäjältä äärettömät määrät ampuma-aseita ja -varoja, joka seikka Vuoksen rintamalla teki itsensä tunnetuksi: Kiivasta tykistötulta yötä päivää pitkin koko rintamaa, erittäinkin keskittynyttäAhvolassa ja Oravalassa!
Joutsenossaryhtyi III rykmentin komentaja jääkärimajuriStåhlberghuhtikuun 5-8 päivinä häiritsemään vihollisen joukkoja. Kiivaiden taistelujen tuloksena oli vihollisen pakollinen perääntyminen koko Joutsenon rintamalla. MiehittäenJänhiälän, Karsturannan ja Vesikonasettuivat joukot linjalleKarsturanta—Lipiälä—Kuurmanpohja. Näissä taisteluissa menetti vihollinen paljon miehiä kaatuneina ja haavoittuneina, eikä se seuraavien päivien ankarista ponnisteluista huolimatta voinut enää takaisin valloittaa menettämäänsä aluetta.
10/4 ryhtyi III rykmentti jääkärimajuri Ståhlbergin johdolla jatkamaan sitkeää rynnistystä, valloittaenNevalan, Ravattilan, Eiskolan ja Karjalaistenkylät, jolloin Ravattilassa saatiin m.m. 1 konekivääri. Mutta jo 11/4 täytyi joukkojen ylivoimaisen vihollisen painostuksesta jättää Eiskolan, Virkkilän ja Karjalaisten kylät. Joutsenon rintama jäi kaikista vihollisen ponnisteluista huolimatta linjalle Karsturanta—Ravattila—Suokuma—Kuurmanpohja.
Ryhtyessään 14/4 hyökkäämään Honkalahden kautta Joutsenon kirkolle kulki jääkärimajuri Ståhlberg uhkarohkeana miestensä etunenässä, jolloin silmänräpäyksellinen kuolema katkaisi hänen elämänsä. Poissa oli etevä ja urhoollinen johtaja, poissa "jääkäreistä ensimäinen!" Hyökkäävät joukot palasivat lähtöasemiinsa, joissa sitten vakaasti pysyivät siihen asti kuin jääkärikapteeni — nyttemmin majuri Sarlin astui rykmentin johtoon ja antoi hyökkäyskäskyn Lappeenrantaan.
Myöskin keskisellä eli II rykmentin rintamaosalla lyötiin kaikki vihollisen tekemät hyökkäysyritykset takaisin, eikä sen rajun tykkitulenkaan onnistunut tuottaa suurempaa vahinkoa; vieläpä tehtiin tällä rintamalla pienempiä valtauksiakin, kuten tärkeät tienristeysasematHeinjoeneteläpuolella. Niin myös maaliskuun 13 päivänäHannilaneteläpuolella olevan tärkeän kukkulan, n:o 56, valtaus, jossa saamamme runsaan sotasaaliin ohella aiheutui viholliselle korvaamaton tappio, se kun menetti yhden parhaimmista tähystysasemistaan. Kaikki vastahyökkäykset kukkulan takaisinvalloittamiseksi olivat tuloksettomia. Myöskin on näihin valtausyrityksiin laskettava patrullien onnistunut retki Pietarin—Viipurin rataosan varteen.
Raudun voittoisat joukot jatkoivat menestyksellistä etenemistään etelää ja länttä kohten puhdistaen kylän toisensa jälkeen punaisista ja ryssistä.
Huhtikuun 10 päivänä antamallaan päiväkäskyllä otti kenraalimajuriTollvastaanItä-armeijanpäällikkyyden ja jakoi Vuoksen rintaman joukot kolmeksi ryhmäksi: everstiAusfeldin, kenraalimajuriWilkmaninja everstiluutnanttiSihvonerillisiksi joukko-osastoiksi.
Taistelu- tai oikeammin hyökkäyssuunnitelma oli selvä ja suorapiirteinen: Samalla kun vasen sivusta, everstiAusfeldinarmeijaryhmä, puhdistaisi Karjalan Kannaksen ja katkaisisi yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, ryhtyisivät kenraalimajuuriWilkmaninjoukot hyökkäämään Heinjoelta Viipuriin. Kolmannen ryhmän eli oikean sivustan tuli pidättää vihollista niin kauan kuin mahdollista entisissä asemissa.
Kannaksen puhdistus tapahtui pikamarssissa siitä huolimatta, että vihollinen teki ankaraa vastarintaa ja jokainen kylä oli vallattava kiivaan taistelun jälkeen. Jo 20/4 klo 11 a.p. valtasivat majuriElfvengveninjoukotKauksamon ja Vuottaankylät saaden 4 käyttökuntoista konekivääriä, suuren joukon sotilastarpeita, kokonaisen kuormaston ja runsaasti muonavaroja.
Seuraavan päivän aamuna joutuivatTarpilan ja Rajamäenkylät haltuumme, jolloin 2 tykkiä, 2 konekivääriä ja runsaasti erilaista sotilastavaraa joutui sotasaaliiksi kuin myöskinSuontaankylässä olevien punaisten perääntymistieKivennavalletuli katkaistuksi.
Viisi tuntia kestäneen kiivaan taistelun jälkeen vallattiinKivennavankirkonkylä, jolloin 7 konekivääriä jäi saaliiksi.
Nämä nopeasti toisiaan seuranneet tapahtumat saivatTerijoellaaikaan ankaran pakokauhun. Kaikki siellä olevat venäläiset pyrkivät päätäpahkaa omalle maalleen ja heitä seurasi suuri joukko suomalaisia punakaartilaisia, niiden joukossa myös suurroisto Kaljunen, joka, vaikkakin vaivoin, onnistui pääsemään panssarijunalla rajan taa.
Huhtikuun 23 päivänä joutui rata-osaUusikirkko—Raivola—Terijokivalkoisten käsiin Ja seuraavana päivänäPerkjärvenkylä ja asema. Kun kenraalimajuriWilkmaninjoukot jo olivat vallanneetSainion ja Kämäränasemat, niin olikin rata-osa kokonaisuudessaan meidän hallussamme ja sen itäinen puoli maakuntaa puhdistui tuota pikaa.
Kauan ei kestänyt rautatielinjan ja Suomenlahden välisen osan puhdistuskaan, josta otan tähän erään mukana olleen ratsujääkärirykmentin upseerin kertomuksen:
"Huhtikuun 24 päivän aamuna vallattiinTerijokinoin tunnin kestäneen taistelun jälkeen. Samana päivänä ratsastettiin vieläInoonja alettiin asemalta käsin neuvottelut patterien varusväen kanssa linnoituksen antautumisesta. Huhtikuun 25 päivänä jatkettiin neuvotteluja ja lähetettiin patrulleja ympäristöön. Kun asemalle oli saapunut varusväeksi jalkaväkeä, teki kornettiSalmioensimäisen joukkueen kanssa tiedusteluretkenUudellekirkolle. LuutnanttiBrommelsratsasti 20 miehen kanssaKuolemajärvelleja vahtimestariLihtonen10 miehen kanssa pitkin rataaMuurilaan. Seuraavana eli huhtik. 26 p:nä vallattiin jokunen kilometri Inosta länteen olevat venäläiset patterit. Sieltä otettiin 6 tykkiä sekä niihin kuuluvaa tarvetavaraa ja ampumavaroja, jotka kuljetettiin Mesterjärven asemalle, missä ne lastattiin junaan. Seuraavana päivänä valtasi eskadroonaHumaljoen ja Härkölänpatterit. Huhtik. 27 p:nä kuljetettiin eskadroona junallaKoivistolle, paitsi II joukkuetta, joka jäi Humaljoen asemalle. Aamulla aikaisin alettiin ratsastus pohjoiseen. Eskadroona kokoontui Peusan tienhaarassa, mistä matkaa jatkettiinRokkalanjoelle. VahtimestariLihtonenratsasti toisen joukkueen kanssaKaislahdenmajataloon, minne oli määrä toistaiseksi jäädä. Vahdit asetettiin. Kohta senjälkeen saapui luutnanttiRelandermukanaan kolme harhaan joutunutta hallituksen joukkojen sotilasta. Näiden sekavat puheet tuottivat sangen ikäviä seurauksia eskadroonalle. Ne näet johtivat meidät taisteluun noin 15-kertaista vihollista vastaan. Heti luutnantti Relanderin majataloon saavuttua otettiin 12 vihollisen pakolaista vangiksi.
"Klo 12 päivällä kuului vahtiemme hälyytyslaukauksia. Kahdesti lyötiin päällekäyvä vihollinen takaisin, mutta ylivoiman edestä täytyi eskadroonan viimein vetäytyä takaisinMakslahteen, yöpyen siellä. Taistelun vaatimat uhrit olivat lukumääräämme nähden sangen raskaat. LuutnanttiBrommelsja 10 miestä kaatui, 9 haavoittui ja 2 joutui vangiksi. Huhtikuun 29 päivänä aamulla lähti kornettiSalmiojoukkueensa kanssa partioonRokkalaan. Sieltä jatkoi aliupseeriO. Vinter7 miehen kerä matkaaUuraaseen, valloitti sen ja otti 300 vankia. VahtimestariLihtonenratsasti joukkueensa kanssaKaijalankylään ja vahtimestariKeränen Johanneksenkirkolle.
"Edellisenä päivänäKaislahdessakohtaamamme vihollinen ei uskaltanutkaan käyttää meidän perääntymistämme hyväkseen, vaan pakeni epäjärjestyksessäUuraansalmen yli vieden vangit mukanaan. Patrullimme toi kuitenkin miehemme pois, ottaen, kuten jo edellä on sanottu, lukumääräänsä nähden suhteettoman suuren vankimäärän. Tähän vaikutti nähtävästi se, että Viipuri oli jo silloin vallattu, joten punaisilta oli jo kaikki toivo kadonnut, varsinkin kun huomasivat pakotien rantapitäjienkin kautta olevan tukossa.
"Sotasaalista saimmeHärkölän, Tuppuransaaren, Humaljoen, Puumalan ja Himottulanpattereilta 45 kpl. 8—2 1/4 tuuman tykkiä, 4 suurta valonheittäjää, useita kymmeniä tuhansia tykinpanoksia, useita etäisyyden mittaajia, öljy- ja sähkömoottoreita, konepajan, paljon ruutia ja kiväärinpatruunoita, puhelimia y.m.
"Kun tähän vielä lisätäänInostasaatu suunnaton sotasaalis: pari sataa tykkiä ja ainakin parin miljardin (!) arvosta muuta tavaraa, niin on se kunnioitettava saalis muutamien päivien ja vähäisen joukon osalle. Sitäpaitsi vapautettiin monta pitäjää punikkien vallasta; seutuTerijoelta Uuraaseenasti oli valkoisten hallussa ja Karjalan Kannaksen läntinenkin osa pääsi punaisesta painajaisestaan.
"Muuten lieneeTerijoenvalloittaminen ainoita harvoja tapauksia Suomen vapaussodassa, jolloin taistelu ratkaistiinratsuväki-atakilla!"
Karjalan Kannasoli valkoisten hallussa, vihollinen lyöty rajan taa, josta so ei sen koommin enää tohtinut hävitysretkilleen Suomen puolelle tulla ja ensi kertaa tunsi jokainen olevansaomassa maassaan, omassaitsenäisessä, itsestään huoltapitävässä ja kansansa vaalimassa maassa. Ylpeä ilo paisutti sydäntä sitä ajatellessa! Olihan vuosisatainen unelma toteutunut, olihan vihdoinkin selvä raja Suomen ja Venäjän välillä ja olivathan omat pojat rajaa vartioimassa!
Julistuksessaan huhtik. 24 p. lausuuSuomen TasavallansotajoukkojenYlipäällikköseuraavasti:
"Karjalan urhoolliset soturit! Joka kerta kun saavun Karjalan rintamalle, voin tervehtiä teitä ja onnitella uusista suurista voitoista. Uudenkirkon, Raivolan, Terijoen ja Rajajoen valloitus on katkaissut viholliseltamme tien Pietariin. Viimeinen taistelu on vielä jäljellä. Karjalan pääkaupungin ja samalla punaryssien viimeisen ja vahvimman tukikohdan valloitus. Valtavaa ylivoimaa vastaan olette te verellänne puolustaneet Karjalaa.
"Nyt kun käsky yli rintaman kuuluu: Eteenpäin Viipuriin!, ei löydy sitä voimaa, joka voisi seistä tätä vastaan. Nyt lyöSuomen valkoinen armeijaratkaisevan iskunsa ja kohta on liehuvaSuomen lippuensi kertaa Viipurin linnan tornissa. Eteenpäin Suomen urhoollinen armeija! Isänmaa seuraa teidän voittokulkuanne!
"Antreassa, huhtikuun 24 p. 1918.
Mannerheim."
Viipurin piiritys ja valloitus.
Edellä olen maininnut, ettäViipurinkaupunkikin jo oli valkoisten hallussa ja punaisten tuki ja turva silläkin taholla siis pettänyt. Kun kuitenkin nämä tapahtumat, Viipurin piiritys ja valloitus, aivan kuin kruunaavat valkoisen armeijan taistelut ja ponnistelut, niin lienee paikallaan lyhyt selonteko niistäkin tässä yhteydessä.
Kuten jo ennemmin lyhyesti mainitsin, oli kenraalimajuri Tollin hyökkäyssuunnitelma seuraava: everstiAusfeldinryhmä puhdistaakannaksenja katkaisee yhteyden Pietariin, kenraalimajuriWilkmaninryhmä hyökkää idästä ja etelästäViipuriinja valloittaa kaupungin samaan aikaan kun everstiluutnanttiSihvonryhmä tuhoaisi vastustajansaSaimaasta Heinjoellesaakka.
Kenraalimajuri Wilkmanin joukot, joita jääkärieverstiluutnanttiJernströmjohti eteläistä ja everstiv. Colerpohjoista eli Talin kautta Viipuriin hyökkäävää osaa, valtasivat ankaran taistelun jälkeen Kämärän kyliin ja yöllä klo 1.10 Sainion aseman. Seuraavana aamuna, huhtikuun 21 päivänä, valtasivat eversti v. Colerin joukot Talin aseman. Oikean sivustaryhmän tehtävänä oli pidättää vihollinen asemissaan. Niinpä katkaisikin II Karjalan rykmentin XI pataljoonan lähettämä komennuskunta räjäyttämällä radan Kavantsaaren ja Karisalmen asemien välillä keskellä yötä huhtikuun 24 päivää vasten. Mutta kun seuraavan päivän aamuna ryhdyttiin ratkaisuun s.t.s. tuhoamaan vihollista, niin jättikin tämä kuukausien kuluessa vahvasti varustamansa asemat ja pakeni päätä pahkaa Kilpeenjoen ja Juustilan kautta Viipuriin. Vain muutamissa kohdin taisteli se epätoivon vimmalla; muualla se sytytti talot ja varastot tuleen sekä hajautui metsiin paeten täydellisessä epäjärjestyksessä.
Karjalan II ja III rykmentti suorittivat tänään ja seuraavina päivinä odottamattoman suuret tehtävät. Tottuneina vain asemasotaan ja melkein kokonaan puutteellisesti harjoitettuina ei niiltä voitu vaatia marssikestävyyttä ja -kuntoa, mutta siitä huolimatta ne pystyivät antamaan mestarinäytteen. III Karjalan rykmentti, jääkärimajuri Sarlinin johdolla, valloitti Joutsenon ja marssi 26 päivän aamuna Lappeenrantaan. II Karjalan rykmentti, murrettuaan punaisten rintamanPihkalanjärvenkohdalta ja vallattuaan Kavantsaaren aseman sekä Ahvolan ja Oravalan rintamavarustukset, marssi Kilpeenjoen kautta Juustilaan karkoittaen sinne yöpyneet punaisten jälkijoukot, joilla oli uhkana polttaa kaikki rakennukset seuraavana aamuna lähtiessään.
Tämän päivän sotasaalis oli suuri siitä huolimatta, että punaryssät ehtivät tuhoamaan huomattavan osan siitä. Erittäin mainitsemista ansaitsee uudenaikainen panssarivaunu ja ampumatarvejuna Kavantsaaren asemalla.
Jo 27 päivän aamuna valtasivat II Karjalan rykmentin joukotHovinmaanaseman ja ratsuväki ulotti tiedustelunsa aina rantaan asti. Hitaammin kulkeva jalkaväki seurasi mukana vallaten 28 päivänäNaulasaarenbetonivarustukset ja asettuen asemiin lännen puolelle Viipuria.
Nyt oli Viipurin piiritys maan puolelta yhtenäinen, mutta Suomenlahden rantaan lähetetty tykistö saapui, ikävä kyllä, paria päivää liian myöhään estämään punaisten pakoa meritse.
Samaan aikaan valtasivat III Karjalan rykmentin joukotSimolan ja Vainikkalanasemat taisteltuaan epätoivon vimmalla asemiaan puolustavia punikkeja vastaan. Näiden taisteluiden onnelliseen tulokseen vaikutti ratkaisevasti jääkärikapteeniPippinginjohtama tykistö, joka kulki uhkarohkeasti kärjen mukana, joskus ennen sitäkin.
Tällä aikaa supistivat everstiv. Colerinja jääkärieverstiluutnanttiJernströminjoukot vahvaa saartoketjuaan Viipurin itä- ja eteläpuolella. Tykistön huolellisesti ohjattu tuli sytytti tulipaloja esikaupungeissa ja aiheutti ankaria räjähdyksiä vihollisen ampumatarve-varastoissaKolikkoinmäellä. 28 päivänä seisoivat valkoiset joukot joPapulanlahden itärannalla Karjalan kaupunginosassa ja varustautuivat hyökkäämään kaupunkiin, saatuaan merkin etelästä käsin osittain palaneen Kolikkoinmäen kautta kaupunkiin hyökkäävien joukkojen etenemisestä.
Yöllä 29 päivää vastentapahtui sitten tuo kauan ja jännityksellä odotettuViipurin valtaus. Tykistövalmistelun jälkeen marssivat valkoiset joukot vanhaanTorkkelinkaupunkiin ja miehittivät sen. Punaset, joista jo iltayöstä oli suurin osa jättänyt kaupungin, eivät pystyneet tekemään vastarintaa. Vain siellä täällä jokunen yksityislaukaus kaikui yön hiljaisuudessa ja autioilla kaduilla kuului kaameana valkoisten joukkojen vakava astunta.
MuttaTienhaarankautta pakoon pyrkiviä punaisia odottikin epämieluinen yllätys: II Karjalan rykmentin joukot pitivät sitkeästi puoliaan ja välittämättä moninkertaisesta ylivoimasta ja epätoivoisesti taistelevasta vihollisesta pysyttivät ne asemansa! Taistelu, joka alkoi klo 1/2 1 aikaan yöllä 29 päivää vasten punaisten pyrkiessä Tienhaaran varustuksista kaikkiin suuntiin, kävi kiivaimmaksiNaulasaarenvarustusten luona ja Haminaan johtavan tien varrella.
Jääkärikapteeni Salmisen, vänrikkien E. Heimolaisen ja S. Uskin henkilökohtaiseksi ansioksi on luettava se, että vähäiset saartojoukot pystyivät vastustamaan ja lopulta voittamaankin ylivoimaisen vihollisen, joka klo 7 a.p. antautui menetettyään kaatuneina ja haavoittuneina lähemmä tuhat miestä.
Paitsi joukon viidettätuhatta vankia, saatiin Tienhaaran luona monta vaunua käsittävä uudenaikainen panssarijuna, kokonainen kuormasto ja suuri joukko käyttökunnossa olevia tykkejä ja konekiväärejä sekä runsaasti ampumavaroja.
Tienhaaran taistelun jälkeen oli Viipurin valloitus täydelleen suoritettu ja punaisten viimeinen tuki ja turva otettu. Pohjois-Hämeen kaksipataljoonainen rykmentti, joka oli reservinä seurannut Jääskestä Juustilaan, sai nyt astua etulinjaan jääkärieverstiluutnantti Mandelinin ollessa pakoitettu marssittamaan rykmenttinsä kesken taistelua takaisin Juustilan kautta Papulaan. Vastusta kohtaamatta kulki Pohjois-Hämeen rykmentti kaupunkiin.
III Karjalan rykmentti taisteli jääkärimajuri Sarlinin johdolla vielä monta kiivasta ja kunniakasta taistelua marssien aina Haminan porteille asti, mutta kertomus siitä kuuluu jo toisille.
Riemuiten marssivat valkoiset joukot Viipuriin! Talvisten taistojen japimeiden kuukausien unelmat ja toiveet olivat vihdoinkin täyttyneet!Valkoisena valkeni Vapun päivä tänä vuonna! Valkoisena ja vapaanaSuomen vapautuksen päivä!
Yleiskatsaus.
Viimeinen punaisten tukikohta oli valloitettu. Suomen lippu liehui Torkkelin linnan harjalla ja valkoinen armeija kiitti Korkeinta kaitselmusta ulkoilma-jumalanpalveluksessa Viipurin urheilukentällä.
Suomen lakia ja järjestystä kunnioittava osa kansaa riemuitsi valkoisen voiton johdosta ja siunasi maanpoveen painuneiden sankarien muistoa sekä rukoili Luojan siunausta vielä eläville vapaustaistelijoille. Valkoiset toiveet täyttivät jokaisen rinnan ja vilpitön päätös työskennellä isänmaan ja kansan eteen kuvastui kaikkien katseista. Vain jokunen epäilijä rohkeni varovaisesti esitellä mielipiteitään ja surupukuiset omaiset hautakumpuja vaiteliaina koristivat.
Suuri muutos oli tapahtunut pimeän talven aikana: Suomen maassa oli taattu työrauha, lain ja oikeuden turva! Suomen maa ja kansa oli itsenäinen, vapaat — ikeensä alta noussut! Ja noussut oman uskonsa voimalla! Sillä se apu, mikä ulkoapäin — Saksasta — saatiin, olisi varmasti jäänyt tulematta, jollei Suomen kansan oma usko oikeutensa voittoon olisi teettänyt niitä tekoja, jotka lopultakin takasivat Suomen kansan voiman! Sitäkin suuremmalla syyllä voimme pitää tätä seikkaa varmana, kun tiedämme, että omien maanmiestemmekin — jääkärien — lähtö Saksasta Suomeen auttamaan oli kyseenalaisena ja vain suurilla ponnistuksilla saavutettu!
Ellei Saksan ylin sodanjohto — Hindenburg ja Ludendorff — olisi nähnyt asioiden lopultakin ratkeavan valkoisen Suomen eduksi, ellei se olisi katsonut omien etujensa mukaiseksi vielä viime hetkessä tulla "auttamaan" Suomen kansaa, niin ei se olisi koskaan nostattanut joukkojaan maihin Suomen rannoilla.
Näin hankki siis Suomen kansa oman kuntonsa uskolla senkin tervetulleen avun. TaisteluTaavetinasemalla tammikuun 21 päivänä, jossa taistelussa jääkäriL. PelkonenPyhäjärveltä (V. 1.) sai surmansa kesken rohkeaa ja neuvokasta yritystään karkoittaa punaiset käsikranaatilla asemarakennuksesta, sekä Karjalan ja Savon miesten rohkea retki Viipuriin eivät jääneet seurauksia vaille: Päättäväinen, pelvoton teko saa aina kannatusta! Sitä, joka ei auta itseään, eivät auta muutkaan!
Ja Suomen kansa auttoi itse itseään! Siksi on se aina hädän tullen saanut apua muodossa tai toisessa ja tulee aina saamaan!
1. Kansan nousu.
Monet syyt olivat vaikuttamassa Karjalan kansan nousuun, monet tekijät yhdessä aiheuttivat jo heti alusta pitäen runsaan osanoton vapaustaisteluun. Kuka lähti omasta alotteestaan puoltamaan lakia ja oikeutta, henkeä ja kotinurkkia, kenellä kylä- tai pitäjäkunnat pakoittavina määrääjinä selän takana seisoivat. Laajalle ulotettu agitatsiooni oli omiaan vetämään välinpitämättömimmätkin mukaan.
Ne kylät ja kunnat, joissa ennen sotaa oli nuorisoseuroja, voimistelu- ja urheiluseuroja, joissa nuorison valistamiseen oli aikaa ja varoja uhrattu, ne kylät ja kunnat valveutuneimpina taisteluun lähtivät. Niinpä Rautjärven pitäjästäkin lähti 326 miestä vapaaehtoisesti vallananastajia ja verivihollisiamme ryssiä vastaan ja Pyhäjärveltä 280 miestä. Edellinen on 6,2 % ja jälkimäinen 3,7 % pitäjän koko väestöstä.
Mutta Rautjärvellä onkin nuorisoseura melkein joka kylässä! Sitävastoin on Joutsenon pitäjässä vain muutamia nuorisoseuroja, niinpä lähtikin sieltä kaiken kaikkiaan 83 vapaaehtoista eli 1,3 % rintamalle siitä huolimatta, että taisteltiin aivan kotinurkista.
Myöskään ei meidän tule unhoittaa sitä vaikutusta, mikä on paikkakunnan johtavilla henkilöillä ympäristöönsä: joko kaikki yhdessä tai ei ollenkaan! Ja Rautjärvellä kokosi kapteeniAstolamiehet yhteistoimintaan! Samoin Joensuussa ylioppilasPaul Veikko Raatikainen, joka kaatui Jänhiälän taistelussa huhtikuun 5 päivänä Joutsenon rintamalla.
Olojen pakosta jakautui osanotto ja sotilasrasitus epätasaisesti eri kunnille, mutta tietääkseni ei siitä yksikään kunta ole vielä valitusta tehnyt. Kunnia-asiakseen sen ovat katsoneet ja kunniaksi se tulee jäämäänkin!
Edelläolevassa en ole kosketellut tapahtumia Savonlinnan ympäristössä, joka täydelleen lukeutui Karjalan taistelujen piiriin ja josta monta reipasta komppaniaa saapui Vuoksen rintamalle. Älköön käsitettäkö minua väärin, joskin tässä yhteydessä näin lyhyesti julkituon vilpittömät kiitokseni ja rehellisen tunnustukseni niistä ansiokkaista palveluksista, joita Savonlinnan ja sen ympäristön väestö teki valkoiselle armeijalle Antrean rintamalla.
Tulkoon tässä yhteydessä myöskin mainituksi se, että marraskuun "rankaisuretkikunnan" vaikutus oli aivan päinvastainen sille, mitä sillä oli tarkoitettu. Kiivaimmat vastustajansa sai punakaarti sieltä, missä mainittu retkikunta oli eniten rähjännyt. Ja niinpä oli se kaivanut kuoppaa itselleen! Myöskin on täysi arvonsa annettava sille seikalle, että ryssäviha on Karjalassa ollut jo ammoisista ajoista elävänä ja että Venäjästä irti-pyrkimys on jo kauan ollut täysin selvänä karjalaisten tajunnassa. Rinnastaen nämä seikat herkän karjalaisen luonteen kanssa, onkin hyvin ymmärrettävää se, että karjalaiset, tajuten Vuoksen rintaman tärkeyden jo varhain ryhtyivät miehissä puolustamaan kotoisia seutuja ja maakuntansa pääkaupunkia.
Karjalan ja Savon miesten retki Viipuriin on tunnustettava vapaustaisteluumme nähden paljon merkitseväksi teoksi, joskaan sillä ei saavutettu sitä, mitä oli tarkoitettu. Jos tuo joukko, sen sijaan että se nyt marssi suoraan suden suuhun ja oli pakoitettu heti vetäytymään sieltä ulos, jos se olisi pysähtynyt Taliin ja sieltä läsnäolollaan uhannut kaiken aikaa Viipurin rauhanhäiritsijöitä, — kuten alkuperäinen suunnitelma kai lienee ollutkin, — niin olisi sen vaikutus todennäköisesti ollut paljon suurempi niihin neuvotteluihin nähden, joita käytiin hallituksen jäsenten ja punakaartilaisten edustajien kanssa Viipurissa. Lausumalta jääköön myöskin arvelut siitä, miten taistelujen vastaisen kehityksen olisi silloin käynyt, kun olisivat asettuneet Talin vahvasti varustettuihin, venäläisten puolustusasemiin ja kaikessa rauhassa muodostaneet taistelurintaman Viipuria vastaan! Mutta kuten jo sanoin, tämä retki on sittenkin ollut merkityksellinen, sillä se oli vapaustaistelumme alkuna; siihen vedottiin Helsingissä ja muualla Suomessa, kun koottiin lainkuuliaista väestöä estämään kapinahankkeita, ja siitä saivat punakapinan johtajatkin ratkaisevan sysäyksen rikollisen yrityksensä alkamiseen! Moraalisesti vaikutti se punaisiin yllättävästi, valkoisiin aineksiin rohkaisevasti. Se järkytti jo alun pitäen ihmisten sielunelämää ja — ennen kaikkea — herätti nukkuvankin miehuudentunnon!
2. Tappioluettelo.
Vaikkakin taistelut olivat kiivaat ja vihollisella käytettävänään, voin sanoa, rajaton määrä ampumatarpeita ja aseita, niin olivat tappiomme verrattain vähäiset.
Taistelujen kahtena ensi viikkona oli kaatuneitten luku viikkoa kohti kahdeksan ja haavoittuneiden edellistä viikkoa kohti 12 ja jälkimäistä 8. Kolmannella taisteluviikolla jakautuivat tappiot kummallisesti: kaatuneita oli 16 ja haavoittuneita vain 3. Neljännellä viikolla oli kaatuneita 19 ja haavoittuneita 23.
Tähän asti olivat viikkotappiot, kuten näemme, uskomattomat pienet, enkä ollenkaan ihmettele, jos pahat kielet ja ilkeämieliset ihmiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen parjaamalla Antrean pääesikuntaa ja uskottelemalla herkkäuskoisille, että muka kaatuneitten lukumäärä todellisuudessa oli paljoa suurempi ja että ruumiit piiloitettiin suuriin varastohuoneihin. Tämänkaltaisia juoruja levittivät punaiset ainekset koettaen saada kylvetyksi epäilystä ja katkeruutta kansaan, mutta se oli turhaa. Taistelut toivat ennenpitkää liiankin hyvin ilmi heidän puheittensa perättömyyden, sillä jo viidennellä taisteluviikolla on kaatuneitten luku 32 ja haavoittuneitten 46.
Kuudes viikko oli säästeliäämpi kaatuneihin mutta sitä anteliaampi haavoittuneihin nähden: edellisiä oli 27, jälkimäisiä 105. Sitä seuraavalla eli seitsemännellä viikolla oli huomattavissa joltinenkin aleneminen, kaatuneita 23 ja haavoittuneita 81, mutta maaliskuun puolivälistä eli jo kahdeksas viikko otti sen kaksin verroin takaisin: kaatuneita 41 ja haavoittuneita 176.
Vaikeimpia viikkoja olivat maaliskuun viimeinen ja huhtikuun ensimäinen eli sodan yhdeksäs ja kymmenes viikko. Edellinen vaati uhreikseen 113 kaatunutta ja 369 haavoittunutta, jälkimäinen 130 kaatunutta ja 271 haavoittunutta.
Sitä menoa jos olisi kestänyt kauemmin, niin hukka olisi perinyt, sillä täyte- ja lisä-miehistöä ei ehtinyt vastaavasti saapua rintamalle. Mutta onneksi olikin jo seuraava eli yhdestoista viikko suopeampi, vaatien vain 90 kaatunutta ja 264 haavoittunutta. Ja kaksi seuraavaa, kahdestoista ja kolmastoista viikko vaativat yhteensä vain 92 kaatunutta sekä 410 haavoittunutta, niistä edellinen 60 kaatunutta ja 205 haavoittunutta ja jälkimäinen 32 kaatunutta ja 205 haavoittunutta. Neljästoista vajanainen viikko ehti sekin tempaamaan 24 kaatunutta ja 64 haavoittunutta.
Näiden lisäksi tulee vielä 8 kaatunutta ja 182 haavoittunutta, joista ei ole saatu selville kaatumis- eikä haavoittumis-aikaa eikä paikkaa.
Yhteensä oli kaatuneita 623 ja haavoittuneita 2121.
Kuten jo sanoin, olivat tappiot verrattain vähäiset; kuitenkin kylliksi kalliit, muistaaksemme vastaisuudessa niiden arvon.
Moni kelpo nuorukainen uupui kesken elämäntyötään; moni keski-ikäinen jätti perheensä holhojaa vaille! Mutta isänmaan itsenäisyyden, lain ja oikeuden loukkaamattomuuden, uskon ja isien perinnön puolesta ja eteen tehdyt uhraukset eivät koskaan ole liian suuret, joskin ne saattavat usein tuntua raskailta ja katkerilta.
Taloudelliset tappiot, vaikka olivatkin suuret, eivät kuitenkaan jättäneet sitä kaipausta ja surua, mikä edellämainittujen vapaustaistelijain, sankarien, ennenaikaisesta poistumisesta oli luonnollisena seurauksena.
3. Yhteenveto.
Tästä Suomen vapaus- ja kansalaissodasta v. 1918 kertovat jälkeentulevat polvet vielä vuosisatainkin takaa ja historia on langettava oman jäävittömän tuomionsa siitä. Mutta koskaan ei voida kieltää Suomen kansan oikein ajattelevalta osalta sitä tunnustusta, minkä se on kunnollaan ansainnut! Eikä koskaan tule unhoittumaan Suomen valkoisen armeijan isänmaallinen työ eikä sen esimerkiksi kelpaava kuntoisuus! Rinnan kulkivat siinä herra ja talonpoika, rinnan harmaapäävanhukset nuorien koulupoikain kera! Ja rohkeat, vaivojaan säästämättömät neitoset alttiisti apuaan antoivat, milloin sairaanhoitajattarina tulilinjoilla, milloin taas talouspuuhissa velvollisuutensa täyttivät! Ja kaikki nämä yhdessä tekivät sen, että valkoinen armeija oli luja ja murtumaton!
"Alku on aina hankala", sanotaan ja niin se oli Suomen vapaustaistelussakin. Mutta sitä mukaa kuin asiat kehittyivät ja toiminta laajeni, sitä mukaa se myöskin varmistui ja järjestyi. Voittamalla aikaa, voitti valkoinen armeija monta etua. Punakapinoitsijoilla sensijaan kaikki pyrki menemään sekaisin, vaikka heillä olikin suuri joukko venäläisiä upseereja johtajinaan. Vuoksen rintamallakin todettiin parinkymmenen 42:nnen armeijakunnan entisen upseerin, kenraali Jeremejeffin johdolla, työskennelleen punaryssäin riveissä.
Mutta onni suosi Suomen kansaa monessa suhteessa! Niinpä siinäkin, että taistelut saatiin taukoamaan aikaisin keväällä. Tykistötuli, joka paksun lumen takia ei ollut läheskään niin vaarallinen, kuin mitä se olisi saattanut olla sulalle maalle, ei ehtinyt myöskään tuhoamaan viljapeltoja eikä heinäniittyjä. Toiselta puolen oli, kuten jo olen ennemminkin maininnut, paksusta lumesta se etu, että punaryssät olivat sidotut rautatielinjojen ja maanteiden varsiin. Heillä ei ollut siinä määrin suksia käytettävinään kuin oli vastapuolella, ja ryssäthän eivät sitä paitsi osanneet hiihtää. Näin oli rohkeilla suksijoukoilla tilaisuus hätyyttää punaisia milloin tahansa. Ja kun tähän rinnastaa vielä punaisten alhaisen mieskurin, joka vahtipalveluksessa on erittäin tärkeä, niin ymmärtää hyvin sen hermostuneisuuden, mikä vallitsi heidän joukoissaan.
Myöntää kyllä täytyy, että rohkeitakaan miehiä ei punaisilta puuttunut, mutta massapsykologia vei nekin mukaansa.
Kun hyökkäyskäsky huhtikuun 2 päivänä annettiin, oli punaisten rintama vahvimmillaan: Heinjoelta Saimaaseen asti puolusti sitä n. 7680 miestä, joilla oli käytettävänään 37 eri suuruista tykkiä ja ainakin 44 kunnossa ja toiminnassa olevaa konekivääriä. Tämä vihollinen oli tuhottava vahvoissa asemissaan n. 3178 miehellä, 472 alipäälliköllä ja 109 upseerilla, joilla oli käytettävinään 17 tykkiä hyvin rajoitetuilla ammusmäärillä ja 38 kovasti kuluneella konekiväärillä.
Mutta Karjalan rykmentit täyttivät tehtävänsä ja historian kirjoittajat tulevat aikanaan antamaan arvostelunsa niiden suorittamista sotilaallisista liikkeistä.
Loppusanat.
On usein ihmetelty taistelujen sitkeyttä Raudun aseman luona, on kummastellen kyselty: miksi juuri Ahvola joutui kiivaimpien taistelujen temmellyskentäksi ja miksi punaryssät juuri sitä tietä tahtoivat tunkeutua Antreaan? Samoin on lausuttu mielipiteitä siitä, että esim. Heinjoen kautta tehty hyökkäys olisi taannut punaryssille varman etenemisen ja voiton.
Näihin kyselyihin ja arveluihin voidaan vastata monella eri tavalla. Niinpä voidaan väittää yhtä jos toistakin, eikä niitä voida millään kumota. Minun yksityinen mielipiteeni — kuten jo olen ennemminkin maininnut — on se, että punaisten ja ryssien sodankäynti oli enemmän psykologista kuin strategista: tehtiin mitä milloinkin päähän pälkähti ja äänestettiin päälliköt kumoon, silloin kuin yleinen mielipide — mukavuus — katsoi sen tarpeelliseksi!
Mitä tulee taisteluihin Raudun aseman luona, niin on niillä luonnolliset selityksensä siinä, että aukeat viljelysmaat ympäröivät hevosenkengän muotoisena kaarena Raudun asemaa ja tarjosivat edullisen puolustuslinjan. Tätä käytti hyväkseen jo jääkärivänrikkiLäheniemivähäisen puolustusjoukkonsa kanssa ja sittemmin "kiviniemen pataljoonan" päällikkö jääkäriluutnanttiEkman.
Aivan samoin vaikuttivat Vehkeenniityt ja aukeat viljelysniitytHannilan ja Kavantsaaren välillä sen, että punaryssät mielelläänpyrkivät metsäisiä kukkuloita kohti Ahvolassa: "Vakavampi mainen matka!Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle!"
Jos vihollinen olisi tehnyt hyökkäyksensä sieltä tai täällä, kuten esim. Heinjoelta, olisi sen yritys saattanut paremminkin onnistua, mutta kuka voi sen taata! Muistaen Heinjoen vanhojen miesten testamentinteot ennen tappeluun lähtöä, koulupoikien kiihkoisen innostuksen, miesten ja naisten uhrautuvaisen ja rohkean toiminnan kaikkialla, rintamalla ja sen välittömässä läheisyydessä, uskallan omalta osaltani olla sitä mieltä, että punaryssien olisi ollut yhtä vaikeaa tulla sieltä kuin täältä! Vaikeammaksi olisi niiden etenemisen estäminen käynyt, jos helmikuun 11 päivänä olisi luovuttu Hannilan asemasta ja parhaassa tapauksessa Antreastakin, tai jos eräistä, minulle käsittämättömistä syistä, ei sittenkään olisi oikealla hetkellä saatu valmiiksi harjoitettua ja varustettua 8:tta jääkäripataljoonaa Sortavalasta Rautuun. Silloin olisi täytynyt vetää vasen siipi Suvannon yli, kuten minulla jo oli lupakin. Mutta mitä vaikeuksia siitä taas olisi johtunut puolustukseen ja aikanaan tapahtuvaan Kannaksen puhdistukseen nähden, sen voivat arvioida vain ne, jotka tuntevat paikallisia oloja Karjalan Kannaksella, tai voivat kartoista perinpohjaisesti tutustua niihin.
Kylliksi kauan kesti odotusta näinkin, ennenkuin valkoisen armeijan päävoimat joutuivat ratkaisevaan rynnistykseen Karjalassa. Jääköön historioitsijain ratkaistavaksi, pakoittivatko täysin pätevät syyt valloittamaan ensiksi Tampereen ja sitten vasta Viipurin, kuin myös senkin, oliko tähdellistä ylläpitää matkustajaliikennettä samaan aikaan kuin sotaväen kiireellisen siirron piti tapahtua Keskisuomesta Karjalaan. Ottaen huomioon sen, että Tampere valloitettiin jo huhtikuun 5 päivänä ja Viipurin valloitukseen voitiin ryhtyä vasta kolmen viikon kuluttua, tuntui kriitillisissä oloissa odottavasta sotaväensiirtely tarpeettoman pitkäveteiseltä.
Mutta kolme Karjalan rykmenttiä erikoispataljoonineen pystyivät täyttämään ne tehtävät, jotka Suomen tasavallan sotajoukkojen ylipäällikkö sähkösanomamääräyksellä oli antanut:
1) mihin hintaan hyvänsä suojella Savon rataa,
2) puolustaa Vuoksen rintamaa ja
3) — jos mahdollista — estää joukkojen siirtelyä Viipurin—Pietarin radalla.
Kumma kyllä, saapui tähän viimeiseen tehtävään nähden kielteisiä määräyksiä aivan viime viikkoina ennen Viipurin valtausta. Mutta siihen lienevät olleet omat pätevät syynsä siihenkin. Sillä aikaa ehtivät punaiset kuitenkin kuljettaa Venäjältä suunnattomia määriä kaikellaista tappotavaraa, aseita ja ammuksia, jotka kyllä tuottivat meille tuntuvaa vahinkoa, mutta lisäsivät myöskin sotasaaliimme suuruutta!
Valkoisen armeijan taistelut Antrean rintamalla olivat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Suomen maa taas noudatti laillisen hallituksensa antamia määräyksiä, että se oli päässyt irti vuosisataisesta sortajastaan, Venäjästä, ja että yhteiskunnallinen järjestys ja lainturva säilyi Suomen maassa. Näin oli Suomen valkoisen armeijan aseellinen voima luonut uuden Suomen, vapaan ja itsenäisen Suomen, jonka oikeuksien ja yhtenäisen eheyden puolesta jokainen oikein ajatteleva kansalainen on valmis uhraamaan kaikkensa, verensä ja henkensä!