Perillä.
Muutaman silmänräpäyksen seisoin kuin kuvapatsas; en liikuttanut kättä enkä jalkaa, etteivät liikkeeni herättäisi hevosten vartiain eikä muidenkaan intiaanein huomiota.
Näin monta roviota, ja kaikkein näiden ympärille oli kerääntynyt intiaaneja, toiset kumarassa, toiset seisoen. Yö oli tarpeeksi viileä, saadakseen heidät pysymään kylliksi lähellä leimuavia rovioita, ja tästä syystä ainoastansa joku heistä oli liikkeessä, — minulle onnellinen sattuma.
Loin tutkivia silmäyksiä joka haaralle; silmäilin noita eri rovioiden vieressä olevia ryhmiä; näin joukon naisia, joiden tiesin olevan vankeja; mutta Isolinaa en nähnyt.
Teltassa… teltassa! Hän oli varmaankin teltassa!
Teltta oli, kuten jo mainittiin, erään pienen metsikön laidassa, ja sen edustalla leimusi aimo valkea. Selvästi oli tässä heimon toiminnan keskus. Jos mitä tärkeätä tehtäisiin, tapahtuisi se täällä. Teltassa tahi sen läheisyydessä täytyi Isolinankin olla, ja sieltä minä häntä päätinkin etsiä.
Samassa kajahti kimakka ääni leirissä, ja syntyi yleistä liikettä. En voinut kuulla, mitä mies sanoi, mutta hänen äänensä omituinen kaiku ilmaisi hänen lausuneen jonkun varoituksen tahi kutsumuksen. Jotakin tärkeätä oli tekeillä.
Intiaanit alkoivat nyt kiertää tuon teltan edessä olevan leimuavan valkean ympäri ikäänkuin jossakin juhlallisessa tanssissa. Toisia näkyi rientävän saapuville leirin etäisimmistä kohdista, ikäänkuin katsomaan valkean ympärillä olijoiden liikkeitä tahi itse liittymään heidän joukkoonsa.
En viivytellyt kauan heitä katselemalla; heidän huomionsa oli täten kiinnitetty muuhun, ja tämä antoi minulle oivallisen tilaisuuden päästä huomaamatta metsään, jonka suojassa voisin läheltä nähdä, mitä tulossa oli. Sinne nyt pitemmittä mutkitta meninkin.
Astuin vitkallisesti sekä teeskennellyllä, huolettomalla välinpitämättömyydellä. Myöskin matkin komanhien kävelyä; se ei ole tuota vapaata, rohkeata ryhtiä eikä komeata, matkimatonta astuntaa, joka on erikoista chippeway- ja shavans-, huroni- ja inoquoisheimoille, vaan englantilaisen kilparatsastajan epätasaista, laahustavaa kulkua; siten todellakin komanhi-intiaani liikkuu jalkaisin.
Kaiketikin esitin osani hyvin. Muuan hevosvahdista tuleva villi, joka aikoi tuon suuren nuotion luokse, meni aivan ohitseni ja tervehti minua nimeltä.
— Vakono! hän huudahti.
— Que cosa (Mitä nyt?) vastasin espanjan kielellä, matkien niin hyvin kuin voin intiaanein ääntä ja puhetapaa.
Tämä oli uhkarohkeata, mutta olin joutunut pulaan, enkä voinut kernaasti olla vaiti.
Miestä näkyi hiukan kummastuttavan, että häntä puhuteltiin meksikolaisten kielellä; kuitenkin hän vastasi:
— Sinä kuulet kutsun, Vakono? Miksi et tule? Neuvoskunta kokoontuu.Hissoo Royo on jo siellä.
Ymmärsin, mitä hän puhui, enemmän intiaanin eleistä kuin hänen sanoistansa, ja sanat "kutsumus", "neuvoskunta" ja nimi Hissoo-Royo auttoivat minua häntä käsittämään. Sattumalta tunsin nuo kaksi edellistä komanhilaista sanaa, ja Isolinan kirjeestä tiesin, että Hissoo-Royo (espanjalainen susi) oli meksikolaisen luopion intiaaninimi.
Mutta vaikka käsitinkin, mitä sanottiin, en kuitenkaan ollut valmis vastaamaan. En uskaltanut vastata espanjan kielellä, sillä en tiennyt, kuinka hyvin Vakono taisi andalusialaista murretta.
Tunsin olevani kokonansa hämilläni, ja tuo tunkeileva villi, joka varmaankin oli joku Vakonon ystävä, näkyi päättäneen pitää minulle seuraa. Mitenkähän hänestä pääsisin?
Onnellinen ajatus tuli pelastuksekseni. Näyttäen erinomaisen arvokkaalta, ikäänkuin en tahtoisi tulla häirityksi mietteissäni, kohotin käteni ja viittasin tuolle miehelle jäähyväiset, kääntäen samalla kertaa pois pääni ja astuen vitkaan tieheni.
Intiaani totteli viittaustani ja poistui, vaikka silminnähtävän vastahakoisesti. Vilkaisten olkapääni yli voin nähdä hänen menevän hitain askelin, epäilemättä hiukan hämillään Vakono-ystävänsä kummallisesta käytöksestä.
En katsonut enää taakseni, ennenkuin olin päässyt puiden varjoon. Silloin käännyin ympäri: ystäväni oli jatkanut matkaansa; näin hänen juuri astuvan niiden joukkoon, jotka hääräsivät tuon suuren nuotion ääressä.
Varjon peitossa voin nyt pysähtyä miettimään. Tuo pieni seikkailu, joka oli minua hieman peljättänyt, oli samalla antanut minulle muutamia hyödyllisiä tietoja: ensiksikin olin saanut tietää nimeni, toiseksi, että neuvosto tulisi koolle ja kolmanneksi, että tuolla luopiolla, Hissoo-Royolla, oli neuvoston kanssa jotakin tekemistä.
Nämä seikat sekä se, mitä jo tiesin, tekivät aseman täydellisesti selväksi. Tämä neuvoston kokous ei voinut olla muuta kuin se tuomioistuin, jonka tulisi tuomita luopion ja tuon nimeltänsä vielä minulle tuntemattoman päällikön välillä, sama tuomioistuin, jonka tulisi ratkaista, kenen omaksi minun morsiameni oli tuleva. Se ei ollut vielä kokoontunut. Olin siis tullut leiriin hyvissä ajoin.
Mitään pahaa ei Isolinalle ollut vielä tapahtunut; mutta missä hän oli? Uudesta paikastani voin nähdä leirin vielä paremmin, sen nuotiot ja asukkaat. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. — Teltassa siis… hän on aivan varmaan siellä… tahi…
Uusi ajatus johtui mieleeni: kentiesi häntä pidettiin erillään muista vangeista… metsässä piilossa, kunnes tuomio on julistettu?
Minä päätin etsiä läpi koko metsän. Jos voisin löytää hänet sieltä, tulisi hankkeeni helpommaksi kuin olin luullutkaan. Vaikkapa villit häntä vartioitsivatkin, tulisin kuitenkin hänet pelastamaan näiden vallasta. Kuuden miehen henki, kentiesi kahta vertaa useammankin, oli vyöni alla. Aseeton ylivoima ei voisi mitään revolverini murhaavia luoteja vastaan, ja sitäpaitsi huomasin useampien villien heittäneen pois aseensa, luottaen leiripaikan turvallisuuteen. Hiivin lehtoon ja aloin etsiskellä vankia.
Kuljin metsän polut toisen toisensa perään, hiipien niin nopeaan kuin tie salli; tutkin jokaisen syrjäpolunkin ja avonaisen paikan; etsin joka paikasta aina metsän äärimmäisiin rajoihin saakka. Näin useita onnettomia vangituita naisia, mutta en häntä, jota etsin.
Siis teltassa… hän on varmaan siellä!
Seisoin pian sen vieressä olevien puiden takana. Hajoitin lehvät käsilläni ja kurkistin varovasti. Enpä tarvinnut kauan etsiä, Isolina oli edessäni.
Niin, tuossa oli morsiameni, näkö- ja kuulomatkalla, vieläpä milt'ei käsivarren pituuden päässä; en kuitenkaan uskaltanut häntä koskettaa enkä puhutella, tuskinpa häneen edes katsoakaan.
Villien tuli ei enää leimunnut; puut olivat palaneet kekäleiksi ja antoivat heikomman, punertavamman sekä omituisemman valon. Mutta rovion mahdoton suuruus teki sen tarpeeksi kirkkaaksi valaisemaan leiriä sen laitoihin saakka.
Villit istuivat kumarassa, piirissä rovion ympärillä.
Istujia oli noin kahdenkymmenen vaiheille, heimonsa omituisessa puvussa: sääryksissä ja vyötäisiin ulottuvissa housuissa, yläruumis paljaana. Kaikki olivat runsaasti liidulla, keltamullalla ja sinoberivärillä maalatut. Epäilemättä näin tässä "neuvoston".
Muut intiaanit seisoivat pari askelta piirin takapuolella pienemmissä ryhmissä, jutellen matalalla äänellä. Muutamat astuskelivat etäämmällä valkeasta.
Nuotiota ympäröivien rivissä oli noin kymmenen, kahdentoista jalan levyinen aukko. Se oli suoraan teltan edustalla ja valkean kohdalla, sillä maa vietti tässä hiukan virtaan päin.
Tällä paikalla, teltan ja nuotion välillä, hiukan neuvoston piirin ulkopuolella, oli vanki. Hän istui tahi oikeimmin makasi sudennahkaisella levätillä. Hänen kätensä olivat vapaat, mutta jalkansa olivat sidotut. Selkä oli käännetty telttaan ja kasvonsa neuvostoon päin. Niitä en voinut nähdä.
Nyt tuotiin iso rauhanpiippu ja sytytettiin nuotiosta; se kiersi piirin ympäri, mennen suusta suuhun, ja kukin intiaani imi siitä yhden sauhun. Piipun lakattua kiertämästä syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen julistaja kimakalla äänellä ilmoitti neuvoskunnan alkavan istuntonsa.
Sitten huusi kuuluttuja Hissoo-Royon nimeä. Kolme kertaa huuto uudistettiin, joka kerta edellistä korkeammalla äänellä.
Mies olisi voinut säästää keuhkojansa; hän, jota kutsuttiin, oli saapuvilla ja valmis vastaamaan.
Ennenkuin kaiku vielä oli tauonnut, vastasi luopio, astuen esiin avonaiselle paikalle, piirin sisäpuolelle; pysähtyen ja oikaisten vartalonsa täyteen mittaansa, laski hän kätensä ristiin ja seisoi siinä odottaen, mitä tulisi. Hirveitä olivat nuo villit soturit, hornan hengiltä he näyttivät värjättyine kasvoineen, mutta sittekään ei kukaan heistä näyttänyt niin julmalta kuin tuo valkoinen mies. Hänen naamansa, joka jo osoitti luontoperäistä julmuutta, oli sotamaalaus tehnyt yhäkin hirveämmän näköiseksi. Hänen otsallensa oli maalattu ruumiin pääkallo sekä sen alle ristiin kaksi sääriluuta, ja hänen rinnassansa oli verisen päänahan kuva.
Neuvottelu.
Vallitsi hetken hiljaisuus, tuollainen näyttämöllä tavallinen väliaika, jota kesti runsaasti minuutin.
Se keskeytyi siten, että eräs neuvoston jäsenistä nousi ja kädellänsä viitaten kehoitti Hissoo Royoa puhumaan.
Luopio alkoi:
Punaiset soturit! Veljet! Se mitä minulla on neuvostolle sanomista, ei vaadi pitkiä puheita. Vaadin itselleni tuon meksikolaisen tytön, joka on minun vankini ja siis minun omaisuuttani. Kuka vastustaa minun vaatimuksiani? Myöskin tahdon tuon valkoisen hevosen rehellisesti ottamanani saaliina.
Puhuja vaikeni, ikäänkuin odottaisi lisää käskyjä neuvoskunnalta.
— Hissoo-Royo on ilmoittanut vaativansa meksikolaisen tytön sekä valkoisen juoksijan omaksensa. Hän ei ole sanonut, mihin syihin hän vaatimuksensa perustaa. Ilmoittakoon hän syynsä neuvoston läsnä ollessa.
Tämän lausui sama intiaani, joka ensiksi oli kehoittanut luopiota puhumaan ja joka näkyi keskustelua johtavan.
— Veljet, jatkoi Hissoo-Royo, noudattaen kehoitusta. — Minun vaatimukseni on kohtuullinen… siitä saatte itse päättää; tunnen teidän rehelliset sydämenne. Määräähän teidän oma lakinne, että sillä, joka on ottanut jonkun vangiksi, on oikeus hänet pitääkin ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan. Tämä on teidän heimonne laki, samoin kuin minunkin, sillä teidän heimonne on minun heimoni.
Hyväksymisen sorina keskeytti puheen hetkeksi.
— Veljet! alkoi puhuja taasen — minun ihoni on valkoinen, mutta minun sydämeni on samanvärinen kuin teidänkin. Te olette suoneet minulle sen kunnian, että olette ottaneet minut kansaanne. Te kunnioititte minua tekemällä minut ensiksi soturiksi ja sitten sotapäälliköksi. Olenko milloinkaan antanut teille syytä katua, mitä olette minulle tehneet? Olenko milloinkaan teidän luottamustanne pettänyt?
Hurjat hyväksymishuudot ilmaisivat kieltävää vastausta.
— Sentähden minä luotan teidän oikeuden- ja totuudentuntoonne, enkä pelkää laisinkaan ihoni värin sokaisevan teidän silmiänne, sillä te kaikki tunnette, mikä sydämeni on.
Uusia hyväksymishuutoja seurasi tätä viekasta kaunopuheliaisuutta.
— Veljet! Kuunnelkaa nyt asiatani, kun vaadin tuon tytön ja hevosen. Ei tarvitse sanoa, missä ne olivat, tahi kuinka ne sain; näittehän omin silmin niiden vangitsemisen. On epäilty sitä, kuka tytön toimitti, sillä monta ratsastajaa oli osallisena takaa-ajossa. Minä väitän, että tässä ei ole epäilemisen aihetta. Minun lassoni oli ensiksi hevosen kaulassa… pakotti sen ensiksi pysähtymään. Hevosen ottaminen oli samaa kuin tytön ottaminen. Se oli minun työni; molemmat olivat minun ottamiani. Minä vaadin molemmat omakseni. Joka vastustaa minun vaatimuksiani, astukoon esille!
Lausuttuaan röyhkeällä äänellä tämän uhkauksen, pani puhuja uudestaan kätensä ristiin ja jäi seisomaan vaiti ja liikkumattomana. Seurasi jälleen äänettömyys, jonka taasen keskeytti tuon vanhan soturin antama merkki. Merkki tarkoitti julistajaa, joka taasen huudahti:
— Vakono!
Nimi pani minut säpsähtämään ikäänkuin olisi nuoli minut tavannut.Olihan se oma nimeni, minähän olin Vakono!
— Vakono! Vakono! kuului uudestaan. Nyt valkeni minulle asia. Vakono oli Hissoo-Royon kilpailija!
Enpä voi kuvata sitä omituista tunnetta, joka valtasi minut tästä tiedon saatuani.
Asemani oli todellakin vaarallinen. Päästin lehvät jälleen kasvoilleni; en rohjennut luottaa voimiini, uskaltaakseni kurkistella lehvien välistä. Hetkisen olin hiljaa, kuunnellen korvat porhossa. Oli tullut jännittävä hiljaisuus, kukaan ei näkynyt liikkuvan eikä puhuvan.
— Vakono! Vakono! Vakono! kuului julistajan ääni.
Taasen oli hetken äänettömyys. Kuulin hämmästyksen ja tyytymättömyyden huudahduksen, kun selvisi, ettei tuo intiaani tulisikaan asiaansa puolustamaan.
Minä yksin tunsin hänen poissaolonsa syyn, minä yksin tiesin, että todellinen Vakono ei voinut, ja että hänen matkijansa ei tahtonut tulla näkyviin. Vaikka olinkin olevinani tuo julma intiaanipäällikkö, en ollut kuitenkaan varustautunut tällaista murhenäytelmän kohtausta varten. Katselijat varrotkoot!
Kun taasen olin siirtänyt oksat syrjään, huomasin leirissä oltavan hämillään. Neuvoston jäsenet pysyivät paikoillansa ja olivat vankkumattoman tyyniä, mutta taampana olevat nuoremmat soturit ilmaisivat tyytymättömyyttään sekä kulkivat edestakaisin tuolla levottomalla tavalla, joka samalla ilmaisee hämille joutumista ja pettyneitä toiveita.
Tällä jännittävällä hetkellä astui eräs intiaani teltasta. Hän oli näöltään kunnianarvoisa mies, tosin kuitenkin enemmän ikänsä kuin todellista kunnioitusta herättävän ryhtinsä tähden. Hänen poskensa olivat ijän rypistämät ja hiuksensa olivat valkeat kuin valkaistu pellava, mikä on intiaaneilla jokseenkin harvinaista.
Mies näytti mahtavalta, käskijältä. Vakono oli päämiehen poika… päämies oli siis vanha mies. Ehkä ukko oli hänen isänsä.
Tuo harmaahapsinen vanhus astui piiriin ja viittasi kaikkia olemaan vaiti.
Käskyä toteltiin heti. Melu vaikeni, ja kaikki jäivät liikkumatta kuuntelemaan.
— Veljet! alkoi päällikkö, — se tuo vanha intiaani todellakin oli, — lapseni ja veljeni neuvoskunnassa! Minä vetoan teihin tuomareina tässä asiassa. Olen teidän päällikkönne, mutta en ano hänelle minkäänmoista suosion osoitusta; pyydän ainoastaan sitä oikeutta sekä kohtuutta, jota osoitettaisiin halvimmallekin meidän heimossamme; tätä ainoastaan vaadin Vakono-pojalleni. Veljet, kuulkaa minua! Poikani ei ole leirissä; hän läksi sotapolulle eikä ole vielä palannut sieltä. Syytä siihen en tiedä. Sydämeni epäilee… vaan ei pelkää. Vakono on kunnon soturi ja voi hoitaa itsensä. Hän ei tule viipymään kauvan, vaan palaa varmaankin pian. Siitä syystä pyydän teitä lykkäämään tuomionne!
Tyytymättömyyden murinaa kuului. Saattoi huomata yleisen mielipiteen olevan Hissoo-Royon puolella.
Luopio kääntyi vielä kerran neuvoston puoleen lausuen:
— Komanhi-soturit, tämähän olisi pelkkää narripeliä! Kaksi kertaa on aurinko jo laskenut, ja asia on yhä vielä ratkaisematta! Minä pyydän vain oikeutta. Teidän lakienne mukaan ei ratkaisua käy kauemmin viivytteleminen. Vankien täytyy tulla jonkun omiksi. Minä vaadin niitä itselleni, ja olen valmis todistamaan omistusoikeuteni heihin. Vakonolla ei ole ainoatakaan kohtuullista syytä, miksi hän ei ole täällä oikeuttaan puolustamassa? Hänellä ei ole muuta todistusta, paitsi omaa sanaansa, ja hän häpeää tulla eteenne todistuksitta; siinä syy, miksi hän viipyy!
— Vakono ei ole poissa, huudahti muuan ääni katselijoiden joukosta; — hän on leirissä!
Tämä ilmoitus herätti suurta huomiota, ja näin vanhan päällikön samoinkuin kaikkien muidenkin hämmästyvän.
— Kuka sanoo Vakonon olevan leirissä? kysyi hän lujalla äänellä.
Eräs intiaani astui esiin neuvoston ympärillä seisovasta joukosta. Hän oli sama mies, jonka äsken olin kohdannut.
— Vakono on leirissä, kertoi hän, pysähtyen piirin edustalle. Näin nuoren päällikön ja puhuin hänen kanssansa.
— Milloin?
— Aivan äsken.
— Missä?
Mies osoitti paikkaa, jossa sattumalta olimme toisemme kohdanneet.
— Tuolla hän oli; — hän meni metsikköön… sitten en häntä enää nähnyt.
Tämä tieto silminnähtävästi lisäsi hämmästystä. He eivät voineet käsittää, miksi ei Vakono tullut oikeuksiansa puolustamaan, jos hän kerran oli saapuvilla. Olikohan hän heittänyt koko asian?
Vakonon isä näytti yhtä ällistyneeltä kuin kaikki muutkin; hän ei koettanutkaan selittää poikansa poissaoloa, sillä hän ei voinut sitä tehdä. Hän seisoi ääneti, ja selvää oli, ettei hän tietänyt, mitä hänen oli luuleminen tahi ajatteleminen.
Useat neuvoivat nyt, että poissa olevaa lähdettäisiin etsimään. He esittivät, että lähetettäisiin sananviejiä leirin kaikkiin osiin ja että koko metsä etsittäisiin.
Vereni hyytyi kuullessani tämän ehdotuksen. Tiesin, että jos koko metsä etsittäisiin, tulisin välttämättömästi ilmi. Minut lävistettäisiin paikalla, kentiesi rääkättäisiinkin palkaksi siitä kohtelusta, jota tuo todellinen Vakono oli saanut kokea. Pelkoni oli arimmillaan, kun se taasen äkkiä hävisi muutamasta "espanjalaisen suden" lausumasta sanasta.
— Mitäpä Vakonon etsiminen hyödyttäisi? lausui hän. — Vakono tuntee oman nimensä, sitä on huudettu kylliksi korkealla äänellä. Vakonolla on korvat… varmaankin hän voi kuulla, jos hän on leirissä. Huutakaa häntä vielä kerran, jos niin haluatte?
Tämä esitys näytti otolliselta. Se hyväksyttiin, ja vielä kerran huusi julistaja nuorta päällikköä nimeltä. Hänen äänensä voi kuulua kauaksi leirin ulkopuolellekin.
Lykkäystä myönnettiin, jonka kestäessä syvin äänettömyys vallitsi, ja jokainen kuunteli korvat hörössä.
Ei vastausta, mikään Vakono ei noudattanut kutsumusta.
— Noh! lausui luopio voitonriemulla. — Enkö sitä sanonut? Soturit!Minä pyydän teidän tuomiotanne.
Tähän ei kuulunut mitään suoranaista vastausta. Pitkällinen vaitiolo syntyi, jonka kestäessä ei kukaan neuvoston piirissä eikä katselijoistakaan puhunut.
Vihdoin nousi neuvoston vanhin seisomaan, sytytti jälleen rauhanpiipun, veti siitä sauhun ja tarjosi sen sitten hänen vasemmalla puolellansa istuvalle. Tämä jätti sen samalla tavoin hänen viereisellensä, ja niin kulki se mies mieheltä, kunnes oli kiertänyt rovion ja palannut tuolle vanhalle soturille, joka sitä ensiksi oli polttanut.
Tämä pani nyt piipun pois ja esitti kysymyksen sääntöjen mukaan, mutta niin hiljaisella äänellä, että läsnäseisojat eivät hänen sanojansa kuulleet. Äänestys tapahtui vuoroon ja samaten matalalla äänellä. Ainoastaan tuomio julistettiin korkealla äänellä.
Ratkaisu oli hiukan odottamaton. Neuvosto oli antanut mahtavan kohtuullisuuden tunteen sekä ystävällisen sovittelun johtaa itseänsä, tyydyttääkseen kumpaakin riitaveljeä.
Hevonen tuomittiin Vakonolle, mutta tyttö julistettiin "espanjalaisen suden" omaisuudeksi.
Pako.
Tämä ratkaisu näytti miellyttävän kaikkia. Luopion ivallinen nauru näytti, miten mielissään hän oli. Mitä muuta hän olisi voinut ollakaan? Tuo harmaahapsinen päämieskin näytti tyytyväiseltä.
Kentiesi piti tuo vanha hevoshuijari hevosta parempana kuin tyttöä? Jos Vakono olisi ollut saapuvilla, epäilen suuresti, olisiko hän yhtä tyynesti suostunut tähän ratkaisuun.
Niin, luopio oli tyytyväinen; hän ei voinut salata iloansa, ja voitonriemuisen näköisenä hän lähestyi paikkaa, jossa vanki istui.
Heti tuomion kuultuaan nousivat istujat seisomaan. Neuvoston kokous oli lopussa. Sen jäsenet hajaantuivat muiden seuraan, ei enää juhlallisina tuomareina, vaan jutellen, nauraen, kirkuen ja huitoen yhtä hilpeästi sekä iloisesti kuin ranskalainen varasjoukko. Ei kukaan välittänyt sen enempää luopiosta eikä hänen valkoisesta naisestansa; heidät jätettiin omaansa — ja minun huostaani.
Tästä silmänräpäyksestä alkaen kiintyi huomioni ja ajatukseni ainoastansa heihin; ketään muita en nähnyt enkä muuta ajatellutkaan, pidin vain silmällä "sutta" ja hänen uhriansa.
Tuo vanha päällikkö oli mennyt telttaansa. Isolina oli jäänyt yksinänsä, mutta vain silmänräpäykseksi.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin hyökännyt esiin. Sormeni soluivat koneentapaisesti puukkooni; mutta nyt ei ollut aikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Hissoo-Royo hänen vieressänsä.
— Noh! alkoi hän ilkkuvalla äänellä. — Noh, Isolina de Vargas!Oletteko kuulleet? Te olette minun sieluinenne sekä ruumiinenne.
— Sen olen kuullut, oli nöyrä vastaus.
— Ja varmaankin olette tyytyväinen, eikö niin? Niinhän teidän pitäisi olla. Olen valkoihoinen kuten te itsekin… olen pelastanut teidät punanahkaisen intiaanin syleilystä. Varmaankin olette tyytyväinen tuomioon?
— Niin, minä olen tyytyväinen, vastasi hän samalla nöyrällä äänellä.
— Se on valhe! huudahti tuo raaka mies; — te vilpistelette minulle, ihana sennorita. Eilen te puhuitte ivallisia sanoja… haluaisitteko minua vielä ivata?
— Minulla ei ole mitään halua teitä ivata, olenhan vankinne.
— Carrambo! Puhutte totta. Mutta tulkaa, jatkoi luopio, viitaten häntä seuraamaan. — Tulkaa, ihana sennorita. Tämä paikka on liian julkinen. Muualla tahdon kanssanne jutella. Tiedänpä, missä on kauniita, avonaisia paikkoja ja lehtimajoja, suloisia piilopaikkoja metsän helmassa. Sinne, lemmittyni, menkäämme.
Huolimatta hänen inhottavasta tarkoituksestaan ehdotus minua kuitenkin miellytti! Se pidätti käteni sekä jalkani, jotka kummatkin olivat valmiit toimimaan. Nuo metsän helmassa olevat piilopaikat lupasivat minullekin parempaa tilaisuutta.
— Kuinka voisin tulla kanssanne? kysyi hän tyynesti, samalla osoittaen sidottuja nilkkojansa.
— Se on pieni asia, lausui mies ja veti puukon tupesta. Carrai, sitäpä en tullut ajatelleeksikaan, mutta pian…
Hän keskeytti puheensa ja jäi epäröivään asemaan. Sitten hän pisti puukkonsa jälleen tuppeen sekä huudahti:
— Pyhän neitsyen nimessä! Enhän voi teihin luottaa. Te olette liiaksikin vapaa, ihana margarita. Voisittehan yrittää karata. Onhan parempiakin keinoja. Kas niin, nouskaa seisomaan… vielä suorempaan… kas noin. Nyt me menemme… menemme metsään.
Viimeisiä sanoja lausuessansa kumartui konna tuon puoleksi makaavan tytön puoleen, kiersi kätensä hänen vyötäisillensä ja nosti hänet kohollensa, kunnes tämän rinta painui hänen rintaansa.
Minä näin sen enkä pistänyt häntä kuoliaaksi; minä näin sen ja pysyin tyynenä; tuskinpa voin sanoa syytä siihen, sillä maltti ei ole juuri minun luonteeni mukaista. Hermoni olivat edellisten hetkien hirveästä jännityksestä karaistuneet kuin teräs. Kentiesi juuri tämä sekä tuo milt'ei varma odotus, että metsässä saisin paremman tilaisuuden, sen vaikutti?
Luopion nostettua tuon vastarintaa tekemättömän vangin käsivarrellensa, alkoi hän kantaa häntä pois. Hän tuskin kantoikaan, sillä Isolinan paljaat ja sidotut jalat laahasivat nurmikkoa.
Hän meni telttansa ohi metsään päin. En enää odottanut hänestä enempää kuulevani enkä näkeväni.
Nopein mutta kuulumattomin askelin riensin samalle kohdalle, johon tuo konnakin ohjasi suuntansa.
Ennätin sinne ensiksi ja kumartuen puiden siimekseen vartosin puukko kourassa. Luopion taakka oli häntä viivyttänyt; hän oli pysähtynyt puolitiehen levähtämään ja oli nyt tuskin kymmenen askelta metsän laidasta, tyttö yhä sylissänsä.
Olin epätietoinen ryntäisinkö esiin ja antaisinko hänelle iskun. Tämä tilaisuus näytti yhtä hyvältä kuin joku muukin.
Olin juuri päättämäisilläni ryhtyä toimeen, kun näin samalla Hissoo-Royon jälleen nostavan taakkansa ja lähestyvän. Hän tuli suoraan sitä kohti, missä seisoin. Ratkaiseva hetki oli tullut!
Se oli lähempänä kuin luulinkaan. Mies oli tullut tuskin kolmea askelta levähdyspaikastaan, ennenkuin näin hänen kompastuvan ja kaatuvan maahan vetäen vankinsa perässään!
Lankeaminen näytti satunnaiselta. Olisin sen sellaisena pitänyt, ellei tuo hurja huuto, joka siitä seurasi, olisi sanonut toista. Joku muu kuin tavallinen kompastuminen aiheutti sen.
Heidän välillänsä syntyi lyhyt taistelu. Toinen heistä hypähti kiivaasti takaisin: näin hänen olevan Isolinan! Hänen kourassansa oli jotakin, joka kuun valossa loisti veripunaiselta.
Hän kumartui silmänräpäykseksi: puukon pureva terä katkaisi hänen jalkojansa kahlehtivat remelit, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän syöksi täyteen pakoon leiripaikan tasaisen nurmikon poikki!
Empimättä hyökkäsin ulos metsästä ja juoksin hänen peräänsä.
Juoksin luopion ohitse, joka oli noussut puoleksi seisomaan ja näytti hiukan haavoitetulta. Hämmästys yhtä paljon kuin muukin näkyi naulinneen hänet siihen paikkaan. Hän kirkui ja kiroili, huutaen apua sekä uhaten kostoa.
Olisin voinut hänet tappaa ja olin puolittain siihen halukaskin, mutta minulla ei ollut aikaa pysähtyä. Ajattelin ainoastansa pakolaisen saavuttamista ja hänen pakonsa edistämistä.
Hälyytys oli tehty, leiri oli liikkeessä, ja ainakin viisikymmentä villiä alkoi juosta karkurin perään.
Juostessamme huomasin erään hevosen, valkoisen hevosen. Se oli tuo juoksija, ja sitä talutti muuan mies lassosta. Se oli äsken tuotu oikeuden istuntopaikkaan, ja nyt sitä talutettiin pois mustangein joukkoon.
Hevonen ja mies olivat suoraan meidän kohdallamme, kun juoksimme pakenevan jäljessä. Isolina meni heitä kohti. Aavistin hänen aikomuksensa.
Muutaman sekunnin kuluttua oli hän hevosen luona ja oli tarttunut köyteen.
Intiaani teki vastarintaa ja koetti temmata sitä häneltä; punainen veitsenterä välkkyi intiaanin silmäin edessä, ja hän väistyi. Hän piti vielä kiinni köydestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli katkaistu, ja nuolen nopeudella hyppäsi tuo urhoollinen nainen hevosen selkään ja nelisti tiehensä.
Intiaani kuului vahteihin ja oli siis aseilla varustettu: hänellä oli sekä jousi että viini. Ennenkuin hevonen oli ennättänyt ampumamatkalta, oli hän jännittänyt jousensa ja lennättänyt siitä nuolen.
Kuulin sen suhinan ja luulin nuolen sattuneen; mutta juoksija jatkoi juoksuansa!
Kentän poikki juostessani olin saanut keihään käteeni. Ennenkuin intiaani ennätti panna uutta nuolta jouseensa, olin hänet jo lävistänyt.
Vedin keihään hänen ruumiistansa ja riensin eteenpäin.
Pian olin mustangein keskellä. Moni niistä oli jo säikähtänyt ja nelisti edestakaisin. Vahdit olivat peloissansa, mutta eivät vielä tietäneet mitään melun syystä. Juoksija pääsi ratsastajattarineen vahingotta heidän riviensä läpi. Minä seurasin jalkaisin niin kiireesti kuin voin. Ainakin viisikymmentä villiä oli kintereilläni, ja voin kuulla heidän huutonsa, kun he kutsuivat Vakonoa, mutta minä olin kaukana kaikkien edellä. Hevosvahdit huusivat Vakonoa rynnätessäni heidän ohitsensa.
Niin pian kun olin päässyt hevoslauman läpi, huomasin jälleen juoksijan, mutta nyt se oli jokseenkin etäällä. Ilokseni meni se oikeaan suuntaan, suorastansa kukkulaa kohti. Mieheni tulisivat sen näkemään ja sulkemaan siltä tien. Juoksin pitkin virran rantaa niin nopeasti kuin jaksoin. Pääsin paikalle, johon olin jättänyt hevoseni. Mutta ajatelkaa hämmästystäni, huomatessani sen olevan poissa! Jalo ratsuni oli poissa, ja sen sijassa intiaanin täplikäs mustangi! Katselin virtaa ylös ja alas: "Muroa" ei ollut näkyvissä! Olin hämilläni, kummastunut, raivoissani. Kuka oli sen voinut tehdä? Kuka? Toverini! Rube kai, mutta minkätähden? Tulisessa kiireessäni en voinut keksiä minkäänmoista syytä tuohon outoon menettelyyn.
Ei ollut aikaa miettimisiin. Vedin hevosen vedestä ja hyppäsin sen selkään.
Päästyäni tasaiselle kentälle, näin kokonaisen parven ratsumiehiä tulevan leiristä. Ne olivat takaa-ajavia villejä; yksi heistä oli kaukana toisten edellä ja ennenkuin ennätin kääntää hevoseni pakoon, oli hän jo aivan lähelläni. Kuutamossa tunsin hänet helposti: hän oli Hissoo-Royo, luopio.
— Orja! huusi hän komanhein kielellä hirmuisella äänellä, — sinäpä tämän oletkin pannut toimeen. Nainen! Pelkuri! Tuo valkoihoinen vanki on minun… minun Vakono! Ja sinä…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. Minulla oli vielä kädessäni tuon komanhilaisen keihäs: kuuden kuukauden palvelus eräässä keihäsrykmentissä oli minulle nyt suureksi hyödyksi, mustangi käyttäytyi erinomaiseni ja vei minut täyttä vauhtia vihollistani vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat luopio sekä hänen hevosensa erotetut: edellinen makasi pitkänänsä nurmikolla keihään lävistämänä, samalla kuin jälkimäinen ratsastajatta nelisti pois.
Nyt näin villilauman lähestyvän, huomasin pian tulevani saarretuksi.
Eräs sukkela ajatus tuli avukseni. Koko ajan oli minua pidetty Vakonona. Leirissä olevat intiaanit olivat huutaneet: Vakono; hevosvahdit huusivat heidän ohitsensa ratsastaessani: Vakono; takaa ajajani nimittivät minua lähestyessään Vakonoksi, ja luopio oli kaatunut sama nimi huulillansa. Tuo täplikäs hevonen, jaguarinnahkainen vaippa, höyheninen päänkoristukseni, punaiset käteni ja valkoinen risti, kaikki teki minut Vakonon näköiseksi.
Pysähdytin mustangin suoraan takaa-ajajieni kohdalle. Nostin käsivarteni ja pudistin sitä heille uhkaavasti, samalla kertaa korkealla äänellä huutaen:
— Minä olen Vakono! Kuolema sille, joka minua ajaa takaa!
Puhuin; komanhein kieltä. En ollut varma, olivatko sanat ja niiden ääntäminen oikeat, mutta ilokseni huomasin heidän minua ymmärtävän. Kentiesi eleeni auttoivat villejä minua käsittämään.
Mikä lieneekin syynä ollut, mutta takaa-ajajat eivät ratsastaneet etemmäksi, vaan pysähdyttivät hevosensa sekä jäivät paikalleen.
En jäänyt sen pitemmältä keskustelemaan, vaan käänsin äkkiä hevoseni ja nelistin heidän luotansa niin nopeasti kuin mustangin jaloista pääsi.
Viimeinen takaa-ajo.
Kukkulaa kohti kääntyessäni huomasin juoksijan, joka ei vielä ollut kovin kaukana. Sen valkoisen vartalon, joka loisti kuutamossa, olisi voinut nähdä paljon pitemmältäkin matkalta. Luulin sen jo ennättäneen paljoa kauemmaksi.
Se juoksi vielä minun ja kukkulan välillä, pysyen joen rannalla.
Pakotin intiaanihevosen täyteen vauhtiinsa. Puukkoni kärkeä käytin sekä ruoskana että kannuksena. Keihäs ei enää ollut vastuksinani; sehän oli Hissoo-Royon ruumiissa.
Pidin silmällä juoksijaa; se lähestyi nopeaan tuota polveketta, josta olin lähtenyt, ja tulisi pian katoamaan näkyvistäni pensaiden taakse, jotka kasvoivat kukkulan juurella.
Äkkiä näin sen poikkeavan vasemmalle tuon aukean kentän poikki.Hämmästyen luulin sen ratsastajattaren aikovan etsiä suojaa viidakosta.
Malttamatta ajatella tähän selitystä ohjasin mustangini oikotietä ja annoin sen laukata. Toivoin pääseväni siten valkoista juoksijaa lähemmäksi, mutta olin kovin tyytymätön tuon intiaanihevosen hitaaseen juoksuun, jota ei voinut verrata "Muroni" tuliseen laukkaamiseen. Missähän se nyt olikaan?
Valkoinen juoksija oli pian ehtinyt kukkulan ohi ja meni jo toisella puolen olevalla kentällä. Huomasin, etten päässyt yhtään sitä lähemmäksi; päinvastoin se joka silmänräpäys lisäsi välimatkaamme. Missä oli "Muroa"? Miksi se oli viety pois?
Tässä silmänräpäyksessä huomasin ratsastajan haahmon, joka ohjasi kulkunsa pitkin kukkulan juurta, ikäänkuin minua kohdataksensa. Hän ratsasti tuimaa vauhtia viidakon läpi, joka kukkulaa ympäröi. Voin kuulla pensaiden kahisevan hänen hevosensa kupeisiin; hän riensi, minkä voi, samalla kun hän koetti pysyä piilossa kentällä olevilta intiaaneilta.
Minä tunsin hevoseni ja sen selässä tuon korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laihan, kuivettuneen vartalon!
Seuraavassa silmänräpäyksessä tapasimme toisemme sillä kohdalla, missä viidakko loppui. Sanaakaan vaihtamatta heittäysimme kumpikin hevosemme seljästä, vaihetimme hevosia ja kiipesimme jälleen satulaan. Jumalan kiitos, "Muro" oli jälleen allani.
— Kas niin, kapteeni, huudahti vanha metsästäjä kun hänestä erosin, — nelistäkää nyt ja ottakaa hänet kiinni! Me seuraamme teidän jäljessänne. Kaikki on selvillä. Rientäkää!
En tarvinnut Ruben kehoituksia; hänen puheensa ei vielä ollut loppunut, ennenkuin painoin kannukset hevoseni kupeisiin ja lensin eteenpäin tuulen nopeudella.
Nyt vasta tajusin, miksi hevosia oli vaihdettu; se oli tuon ovelan äijän viekkautta. Jos olisin leirin luona noussut oman ratsuni selkään, olisivat intiaanit varmaankin ruvenneet epäilemään ja jatkaneet takaa-ajoansa; täplikäs mustangihan teki minulle koko asian lopullisesti mahdolliseksi!
Nyt oli allani hevonen, johon voin luottaa, ja uudella innolla ryhdyin takaa-ajamiseen. Kolmannen kerran sai valkoinen juoksija koettaa nopeuttansa, kolmannen kerran tulisivat nämä jalot eläimet keskenänsä kilpailemaan. Tulisikohan kilpailu ankaraksi ja kauankin kestäväksi? Jäisiköhän "Muro" taasen jälelle? Sellaiset olivat ajatukseni, nelistäessäni eteenpäin.'
Aavikkohevonen oli kaukana edellä. Viivytykseni vuoksi olin jäänyt siitä kauas jälelle, miltei penikulman. Ilman tuota ystävällistä kuutamoa olisin kadottanut sen kokonansa näkyvistäni; mutta kenttä oli aukea, ja kirkkaassa valossa johti minua tuo lumivalkea hevonen kuin tähti.
En ollut kauankaan nelistänyt, ennenkuin huomasin nopeasti pääseväni valkoista juoksijaa lähemmäksi. Varmaankaan se ei juossut täydellä nopeudellansa. Varmaankin se liikkui tavallista hitaammin.
Ah! Jospa sen ratsastajatar vain olisi tietänyt, kuka hänen jälessänsä tuli! Jospa hän vain olisi minua kuullut!
Olisin huutanut, mutta välillämme oli vielä liian pitkä matka. Hän ei olisi voinut minua edes kuullakaan, vielä vähemmän tuntea ääntäni.
Nelistin eteenpäin. Pääsin häntä yhä lähemmäksi. Varmaankin häntä yhä lähestyin. Vai pettivätkö silmäni kuutamossa?
Minusta hänen hevosensa juoksi kömpelösti, hitaasti sekä raskaasti, ja näkyi että se ponnisteli tuossa kilpajuoksussa. Minusta näytti… ei, minä olin siitä varma! Epäilemättä se ei juossut täydellä nopeudellansa! Mitähän se merkitsi? Olikohan se väsymyksestä heikontunut?
Yhä lähemmäksi pääsin, kunnes väliämme tuskin oli kolmea sataa askelta.Nyt voisi huutoni mahdollisesti kuulua; ääneni…
Huusin kovasti, huusin morsiameni nimeä sekä samalla omaanikin; mutta mitään vastausta ei tullut, ei mitään tuntemisen merkkiä, joka olisi voinut minua lohduttaa. Meidän välillämme oleva kenttä oli edullinen juoksijalle, ja minä aijoin panna hevoseni mitä nopeimpaan lentoon, kun samassa kummastuksekseni näin valkoisen juoksijan horjuvan sekä äkkiä kaatuvan maahan. En pysäyttänyt vauhtiani, ja muutamassa sekunnissa olin paikalla sekä pysähdyin hevosen ja ratsastajattaan viereen, jotka molemmat vielä olivat maassa.
Hyppäsin satulasta juuri kun Isolina irrotti itsensä ja nousi. Pitäen oikeassa kädessään tuota veristä puukkoa, seisoi hän suorana edessäni.
— Villi! Älä lähesty minua! huudahti hän komanhein kielellä, ja hänen ryhtinsä ilmaisi hänen rohkeuttansa.
— Isolina! Minä en ole… minä olen…
— Henrik!
Sanakaan ei keskeyttänyt suloista syleilyämme; ei ääntäkään kuulunut, paitsi sydämemme tykytystä.
* * * * *
Äänetönnä seisoin kentällä, morsiameni rinnoillani. "Muro" oli vierelläni, uljaasti nostaen kaulaansa ja pureksien vaahtoisia teräskuolaimiaan. Edessämme makasi aavikkohevonen, nuolen kärki sydämessä ja sen höyhenillä koristettu varsi ulkona kyljestä. Sen silmät olivat liikkumattomat ja lasimaiset; veri juoksi vielä sen laajenneista sieramista, mutta sen kauniit raajat olivat värähtämättä kuin kuolleen ainakin.
Ratsastajia näkyi lähestyvän. Emme koettaneet paeta: minä tunsin ne tovereikseni.
He pysäyttivät hevosensa ja istuivat vaiti satulassansa.
Me vilkasimme aavikolle; siellä ei näkynyt mitään takaa-ajon hankkeita; mutta siitä huolimatta emme viipyneet. Emmehän tietäneet, kuinka pian intiaanit voisivat tulla perässämme. Hissoo-Royon ystävät voisivat mahdollisesti tulla Vakonon jäljessä!
Heitimme jäähyväissilmäyksen tuohon jaloon eläimeen, joka oli hengetönnä jalkaimme juuressa, käytimme kannuksiamme ja ratsastimme pois niin nopeaan kuin voimme.
Päivä jo sarasti, kun pysähdyimme lepäämään, ja aavikko oli jo jäänyt taaksemme. Me löysimme suojaa eräässä kauniissa akasialehdossa ja pehmeän nurmikon maataksemme. Väsyneet toverini olivat pian nukkuneet.
Minä en nukkunut, vaan valvoin morsiameni uinaillessa. Hänen kaunis päänsä nojasi poveeni, ja hänen rusottavat poskensa lepäsivät jaguarinnahka-vaipalla. Olin liian onnellinen, voidakseni nukkua.
Tämä oli viimeinen yömme aavikolla. Ennen seuraavaa auringon laskua olimme menneet Rio Granden yli ja saapuneet sotajoukkomme leiriin. Amerikalaisen sotajoukon leveäin, mahtavain siipien suojassa voi morsiameni levätä rauhallisena.
* * * * *
Komanheista emme koskaan enää mitään kuulleet. Ainoastaan yhden elämäkertaa kerrottiin jälkeenpäin. Kauhea kertomus! Onneton Vakono! Hirmuinen loppu tuli hänen osaksensa!
Usein kerrotaan leirivalkean ääressä tarinaa eräästä intiaanisoturista, jonka luuranko löydettiin syleilemässä erästä puunrunkoa. Vakono oli saanut surkean kuoleman.
Aikomuksemme ei ollut tuottaa hänelle sellaista kohtaloa; mutta kiire meidän paetessamme ei ollut sallinut hänen irtipäästämistänsä. Vaikka hän kentiesi olisi kuoleman ansainnutkin, emme kuitenkaan olleet aikoneet hänelle näin kauheata kostoa.
* * * * *
Oikeus vaati Ijurran kuolemata, ja tämä vaatimus toteutuikin.
Leiriin tultuani sain tietää rangaistuksen jo häntä kohdanneen. Ijurra oli joutunut ahdinkoon ja tullut pakotetuksi taistelemaan, jolloin useammat hänen joukostansa olivat kaatuneet.
Samassa tilaisuudessa oli Isolinan isäkin, jonka sissijoukko oli vienyt muassansa, tullut vapautetuksi, ja hän saapui juuri parahiksi toivottamaan ihanaa tytärtänsä sekä tulevaa vävyänsä tervetulleeksi heidän ennenaikaiselta "kuherrusmatkaltansa" aavikolta.