Majamäki oli käynyt Riston luona ja pitkiin puheisiin puuttumatta pyytänyt vain hakemaan vapautusta. »Puhutaanpahan siellä kotona», oli sanonut.
Isä oli siinäkin omalaatuisensa. Kotona saisi puhua rauhassa. Omien seinien sisällä ymmärtäisivät he paremmin toisiaan.
Nyt oli Risto saanut ilmoituksen vapautuksesta ja oli valmis lähtemään heti kasarmista.
Kauan ei hän viivytellytkään. Tuntui mukavalta taas pukeutua omiin vaatteisiinsa…
Villekin joutui samaan matkaan ja vihelteli tyytyväisenä kasarmin pihalla.
— Pitkiin aikoihin ei kai olla näissä, vai mitä?
— Ettäköhän ei ikävä tulisi, naurahti Risto.
— Tytöthän täällä jäävät suremaan, mutta lohdutelkoot ja hakkailkoot punikit natkujaan.
Ja Ville sylkäsi inhoa osoittavasti.
Ennen lähtöään saivat pojat tietää, että Notkon Lassi oli vangittu ja ehkä vangittaisi vielä muitakin.
— Kuuluvat kiihoituskirjoja levitelleen ja mitä kaikkea lienevät aikoneetkaan, tiesi Ville.
— Arvasihan sen. No meitä ei ainakaan vangita, naureksi Risto. Hän tunsikin pitkästä aikaa vapautumista raskaista ajatuksistaan.
— No ei. Tällaiset pojat ovatkin kasarmin kermaa, rehenteli Ville leikillään.
Olisi tehnyt mieli melkein hihkaista, kun pääsi lähtemään ja kasarmin portti sulkeutui heidän jälkeensä.
* * * * *
Poikia oli tultu hakemaan asemalta omilla hevosilla. Ville oli jo kääntynyt kotitielleen ja Risto ajeli yksin pojan kanssa.
Ilta hämärtyi. Ei olisi enää pitkältä Särkän peltojen portille. Tie kulki Särkän pihan läpi ja Risto mietti, näkisikö Elinaa pihamaalla tai ikkunassa.
Olisi parempi, kun ei nyt vielä näkisi häntä. Syyllisyyden tunto painoi raskaampana kuin koskaan ennen. — Minun on vaikea tällaisena silmiäni näyttää hänelle, mietti Risto. Miten minä saatoinkin epäillä häntä ja selkärangatonna alentua sellaiseen?
Juhannusyö tuli mieleen pienimpiä piirteitä myöten. Ensin kokoilla ja sitten Särkän pihakamarissa.
Mitähän Elina on ajatellut ja kuinka hän on saanutkaan kärsiä.
»Äiti saa nyt luovuttaa paikkansa sinulle», oli tyttö sanonut. Sitä muistaessa tuli vain pahempi olo. Sellaista rakkautta oli hän epäillyt. Miten se oli saattanut tapahtua? Siellä vieraassa paikassa se tapahtui, täällä ei olisi koskaan.
Olisi kumminkin saatava tavata heti Elinaa, mutta miten ilkesi mennä hänen luokseen?
Siinä tulikin jo Särkän portti ja poika nousi avaamaan.
— Sinä saat viedä hevosen, minä tulen jalkaisin kun joudun, sanoi Risto pojalle.
Poika ajeli edelleen ja Risto astui talon pihaan. Ei näkynyt Elinaa kamarin ikkunassa. Pihamaakin oli hiljainen.
Kuistin ovella tuli vastaan renkipoika ja Risto kysyi, oliko Elina kotona.
— Ei ole, sanoivat kylään menneen.
— Viipyneekö kauan?
— Eiköhän viipyne. Taitaa olla siellä ompeluseurat.
Risto jatkoi matkaa ja mietti, että parasta oli, kun ei tavannut tyttöä. Elina olisi ehken osoittanut kylmyyttä, jonka näkeminen ei olisi tehnyt hyvää.
Niinkuin maanpaosta olisi astunut kodin kynnyksen yli. Äiti syleili kyynelisenä ja isä istui kumaraisena sänkynsä laidalla. Näytti niinkuin olisi tahtonut puhua, mutta sanoja ei löytänyt.
Talon perhe oli asettunut levolle ja huoneissa oli hiljaista. Tuvasta kuului vain vanhan kellon ehtoo tuntien särähtelevät lyönnit.
* * * * *
Kolmisin istuivat he kamarissa ja tunnit vierähtelivät huomaamatta.
— Elina ei siis silloin ole ollut kotonakaan, kun sen piti tapahtua, kuuli Risto äänensä kolkosti sanovan.
Hänen sisällään myllersi. Isä tuossa kertoi rauhallisesti, että Elina ei ole mihinkään syyllinen, ja kehoitti häntä ottamaan Elinan vaimokseen, niinkuin se olisi yksin hänen päätettävänään.
— Ei ole ollut, virkkoi Majamäki. — Olisihan se sopinut tytönkin sanoa heti, ettei olisi niin pitkälle mennyt ja kirjoittaa siitä sinullekin, jatkoi hän.
— Pyysitkö sinä isä häntä selittämään? kysyi Risto.
Hän oli jo saanut tietää, että isä esitti mitään kysymättä tytölle pyyntönsä.
— E-en. Olin sitä mieltä, että tyttö voisi, kyllä kieltää, jos olisi ollut syyllinenkin.
— Ja sittenkin sinä voit niin tehdä, isä! sanoi Risto. — Miten tyttö on kärsinytkään meidän tähtemme!
Majamäki istui synkkänä pöydän ääressä.
Poika varmaankin alkaisi nyt syyttää häntä, ajattelematta, että oli itse suurin syyllinen.
— Minun täytyy mennä heti tyttöä tapaamaan, sanoi Risto ja meni pirttiin katsomaan kelloa. Se oli yhdeksän. Särkässä valvottiin myöhään ja hän voisi vielä tavata Elinan jos pitäisi kiirettä.
Majamäki esteli.
— Kyllä sinä siellä vielä ehdit käymään, jos nyt lepäät rauhassa.
Risto vaivoin hillitsi kiukkuaan.
Saisiko hän minuutinkaan rauhaa ennenkuin tietäisi mitä Elina ajatteli. Isä paljastikin näin kokonaan itsekkyytensä. Hän oli kai varma siitäkin, että tyttö kaikesta tapahtuneesta huolimatta lentäisi ilman mitään hänen syliinsä.
Risto näki Särkän veräjällä, että Elinan kamarin ikkunassa oli valoa.Sydän takoen kiirehti hän koputtamaan tytön ovelle.
Huoneesta ei kuulunut vastausta. Risto koputti uudelleen ja ilmaisi kyllin selvästi, kuka oli oven takana. Ei vain eteisestä kuulunut mitään. Risto meni ulos ja huomasi, että valo oli Elinan huoneesta sammutettu.
Elina ei siis tahtonut tavata häntä. Eihän ollut ihmekään, kun koko perhe oli häntä verisesti loukannut.
Risto poistui synkkänä.
Hän rakasti Elinaa ja olisi tahtonut anteeksi anoen turvautua häneen, kuin hukkuva, mutta oli ehken iäksi menettänyt hänet.
Ristolle välähti, että hänen olisikin parasta lähteä jälleen pois kotoa. Jonnekin kauas, vaikkapa sinne, jossa parhaillaan vapaudesta taisteltiin. Siellä voisi ehken sovittaa mitä oli rikkonut.
Tämä ajatus sai ihmeen pian vankan pohjan hänessä. Siihen liittyi surua ja uhkaa siitä; että heidän välinsä Elinan kanssa oli näin särkynyt, mutta se ei yhtään heikontanut päätöstä.
Ja seuraavana aamuna päätti hän kertoa päätöksestään vanhuksille.
Risto oli ilmaissut päätöksensä lähteä vapaaehtoiseksi. Äiti vastusti jyrkästi, mutta isä ei kieltänyt eikä käskenyt.
— Tee niinkuin haluat. Kun miehenä sieltä palaat, niin tuleehan suvunkin kunnia siten sovitetuksi, sanoi hän.
— Sitä sovittamaan minä en lähde, sanoi Risto jyrkästi. — Omat asiani minua vaativat lähtemään, eikä mikään muu.
Majamäki ei puhunut mitään siihen. Synkkänä käveli kartanolla eikä puuttunut puheisiin.
Äiti oli ottanut hänet erikseen vierashuoneeseen ja siellä koettanut puhua hänelle.
— Jäisit kuitenkin kotiin, edes vähäksi aikaa. Olisihan siten aikaa sovitella Elinankin kanssa…
— Jos se sovittelu vaatii aikaa, ei siitä koskaan tule mitään. Tyttö antaa anteeksi, jos rakastaa. Ellei, niin turhaa silloin on siitä puhua enää.
— Mutta ethän ole nähnyt vielä Elinaa, etkä kuullut, mitä hän sanoo.Kävisit ensin hänen luonaan.
Äiti näytti murtuneelta.
— Kävinhän illalla, mutta hän ei suvainnut laskea sisään.
— Olitko sitten niin varma, että se oli Elina? kysyi äiti.
— Kukapa muukaan se olisi voinut olla.
Äiti pyyhkäsi käden selällä silmäkulmaansa. Tämä oli liian raskasta hänelle.
— Etkö sittenkään suostu jäämään, jos Elina sitä pyytää? kysyi hän.
Risto näytti miettivän.
Niin, mitä hän siinä tapauksessa tulisi tekemään? Hän oli tosin ajatellut, että ei jäisi siinäkään tapauksessa, vaikka Elina antaisi anteeksi ja pyytäisi jäämään. Hän oli ajatellut, että sovitus ei tullut hänelle sillä neuvoin kokonaan. Hän olisi saanut anteeksi vain sen vuoksi, että tyttö rakasti häntä.
Oliko se oikein?
Eikö hänelle riittäisi ilman mitään tytön anteeksianto. Hän vain pahoittaisi tytön mieltä yhä edelleen, jos ei hänen pyynnöstään jäisi.
Äiti odotti vastausta.
— Niin, jos Elina pyytää jäämään…
— Hän pyytää, minä olen varma siitä, sanoi äiti. Minä ymmärrän sellaisia asioita paremmin kuin sinä. Menet nyt vain uudelleen Särkkään.
— Sitä en tee, sanoi Risto jyrkästi. — Voin luvata sinulle äiti, että käyn mennessäni siellä ja sittenpähän näkee… niin, jos se niin on menevä, että minä jään, niin silloinhan ei ole sinulla valittamista.
Äiti kävi jälleen murheelliseksi, mutta lohdutti itseään sillä, että poika kyllä jää. Elina saa hänet jäämään, kun saa tietää mihin Risto on matkalla.
Äiti meni askareilleen ja Risto jäi yksin mietteineen. Hän ei aikonut sanoa Elinalle, mihin aikoi mennä. Näyttäisi tytön mielestä siltä kuin aneleisi hän sen avulla anteeksiantoa ja koettaisi hellyttää häntä. Ei mitään matkasta. Tehköön tyttö vapaasti ratkaisun. Jos hän näyttää kylmältä ja ylpeältä, niin: hyvästi. Siinä ei saa olla mitään sen enempää.
* * * * *
Majamäen elämä oli ollut tasaista nousua tähän asti. Nyt hän tunsi tulleensa kuin raja-aitaan, joka esti häneltä pääsyn puolelle ja toiselle. Oli tuntunut vaikealta silloin kun ainut poika lähti sotapalvelukseen, nyt tuntui vielä vaikeammalta, kun hän lähti sotaan ja vielä omasta vapaasta tahdostaan.
Olisi pitänyt kieltää, mutta ei voinut. Poikahan tunsi niin raskaana syyllisyytensä, että sen painamana lähti. Olisihan hän voinut syyllisyytensä sovittaa kotonakin, mutta oli jotain, joka esti häntä pojalle sitä suorin ja vaativin sanoin sanomasta. Oliko se suvun kunnia, jota poika oli verisesti loukannut, ja joka sai kielen kankeaksi, ettei voinut pojalle edes puhua?
Se valmisteli siinä nähtävästi reippaana lähtöään ja puheli äidin kanssa, joka hiljaa valitteli ja näytti huolestuneelta. Miksi hän ei voinut Ristoa jyrkästi kieltää? Sepä se oli. Poika ei sanonut suvun kunnian takia edes lähtevänsä. Omista mielijohteistaan ja uhkapäisyydestään vain. Niin, painoihan häntä syyllisyytensä, mutta olisi hänelle ollut kuitenkin helpompaa, jos olisi poika ottanut suvunkin kunnian huomioonsa.
Miten oli? Eikö se hänelle pyrkinyt vieläkin vain kaikessa etualalle?
Kovinpa sekavaan ympyrään hän oli joutunutkin.
Eiköhän poika ollut muutenkin siellä kasarmilla saanut sotaintoa? Tosinhan tuo läksi vapaustaisteluunkin, vaikka ei ollut silloin kasarmeja eikä muita… Jos koettaisi sille vielä sanoa siitä lähdöstä.
— Talokin tarvitseisi miestä. Majamäen pellot ja vainiot ovat laajat, enkä minäkään enää jaksa.
— Eikö isä ymmärrä, että pellot ja muut eivät silloin merkitse mitään, kun jonkun ihmisen kohtalo kiertyy… niinkuin nyt minunkin. Väistyivätkö entiset Majamäet velvollisuuksistaan?
Tämän sanoi Risto kuin uhalla isälleen. Jos kerran entiset Majamäet olivat kaikessa tunnon tarkkoja, niin miksei hänkin. Saisi nyt nähdä sen isäkin, joka aina siitä suvun kunniasta ja muusta puhui.
Majamäki käveli kartanolle. Väistyivätkö velvollisuuksistaan…? Mitä varten poika niin sanoi? Sen äänessä oli katkeruuteen vivahtava värähdys.
Hm, niin, pellot ja niityt olivat pojalle toinen asia. Suku, ja viimeksi hän, oli taloa laajentanut ja nostanut paikkakunnan suurimmaksi. Nyt se oli pojalle samantekevä, oliko se iso tahi pieni tahi oliko olemassa ollenkaan. Ja tämä näin sen lankeemuksen takia, tytön takia, jota poika ajatteli omakseen. Ei, ei tytön takia. Hänhän oli syytön.
Mistä olisi helpointa löytää syy?
Varmasti siitä, että poika oli pakoitettu kotoaan maailmalle, kasarmiin, outoihin oloihin ja ikävään.
Oli niin hyvä silloin, kun sai olla siltäkin laitokselta rauhassa, välähti Majamäelle. Kun ei ollut enää sotalaitosta. Mutta kaipa sekin välttämätön oli, kun se laitettiin. Niin, eihän se siinäkään… Pojan itsensä olisi pitänyt seista miehenä. Nyt ei käynyt enää Majamäkien kunniasta puhuminen, ainakaan siten kuin ennen.
Mitä entiset Majamäet olisivat tässä asiassa tehneet? Mitä hän itse?
Siihen oli vaikea löytää varmaa vastausta.
Majamäki koetti miettiä.
Hän nyt ei ainakaan olisi katsonut tarpeelliseksi tämän asian vuoksi lähteä vieraalle maalle pahojaan pakoon, muka sovittamaan. Jos hän olisi tehnyt senkotona, olisi toinen asia. Nyt hän koettaisi tulla mieheksi jälleen, selvittäisi asiat tytön kanssa ja sanoisi hänellekin, ettei olisi sitä tapahtunut toisissa olosuhteissa.
Ja paljastaisi niin oman heikkoutensa, huomasi Majamäki. Kyllä tyttökin sen huomaisi, ehkäpä sanoisi, että miks'et odottanut selvitystä ja ollut mies.
Mutta parasta olisikin tunnustaa heikkoutensa, miehuuttomuutensa, ja aloittaa uudestaan. Hän sanoisi Ristona tytölle: »Tulen varmasti mieheksi ja jos silloin voit tulla Majamäkeen, niin kaikki on hyvin. Mutta jos ei, niin ei, ja sillä hyvä.»
Näillä nykyajan ihmisillä on niin erilaiset tunteet kuin meidän aikaisilla. Sepä se. Poika lähti, ei sanonut muuta voivansa.
Ja ehkäpä onkin oikein, että menee miehistymään. Sovittamaan suvun kunnian samalla kun omankin häpeänsä, vaikka ei sitä omassa mielessään tahtoisikaan. Sillä sitäkään ei käynyt jättäminen toisarvoiseksi asiaksi, vaikka oli näin käynytkin.
Majamäki meni kamariin ja sieltä tupaan. Se oli tyhjä. Kello vain näytti tunteja niinkuin ennenkin.
Äidin kamarissa täytteli Risto reppuaan ja hänkin meni sinne ja istui äänetönnä sängyn laidalle.
Äiti näytti masentuneelta.
— Pian minä sieltä takaisin tulen. Käynpähän miehistymässä ja karistamassa pois niitä kaupungin likoja, koetti Risto puhua rauhoittavasti.
— Kyllä ne olisivat karisseet täälläkin. Jospa Elina nyt edes saisi sinut jäämään, sanoi äiti.
— Pian se Elinakin minut saa sieltä takaisin, jos tahtoo, eikä tiedä, kauanko siellä tarvitseekaan… Saattaa tulla rintamilla kaikki selväksi jo siihen kun perille pääsen.
Äidin hellä huoli säälitti, mutta ei voinut sille mitään.
Puolen päivän jälkeen joutui Risto lähtemään. Vanhukset tulivat saattelemaan, isä Särkän veräjälle asti.
Särkän pihaan tultuaan tunsi Risto melkein polvensa horjahtelevan.Miten käy? Saisiko hän nytkään tavata tyttöä?
Piharakennuksen ikkunassa näkyivätkin Elinan kasvot, mutta katosivat pian.
Risto aikoi mennä viivyttelemättä Elinan luokse, mutta pistäytyi kumminkin näön vuoksi kysymään, oliko Elina kotona.
Kuistilla tuli isäntä vastaan.
— No mihin sitä nyt? Kun vasta joku päivä sitten kotiunnuit, kysyi. —Ja oikein evään kanssa.
Risto ei tahtonut jäädä matkojaan selittelemään.
— Pitäisi vain vähän ulompana pistäytyä. Onko Elina kotona?
— Kotona on. Eikö liene kamarissaan, kun käyt katsomaan.
Risto jätti reppunsa pihamaalle ja meni.
Elinan kamari oli tyhjä, mutta sisään astuessaan näki hän Elinan menevän viereiseen kamariin.
Risto seisahti kynnykselle. Huoneessa oli syyskesän kukkien ja puhtaan vaatteen tuoksua.
Juhannusyö välähti tuokioittain ohitse.
Risto laski lakkinsa tuolille ja seisahti keskelle huonetta. Täällä on tyttö sitten asustanut juhannusyön jälkeen, ja ennenkin. Valvonut ja nukkunut, istunut ja miettinyt.
Risto koputti hiljaa ovelle. Ei ääntä eikä vastausta.
— Oletko siellä, Elina? Minä tiedän, että olet ja olisin tahtonut sanoa pari sanaa.
Huoneesta ei kuulunut mitään. Risto tunsi miten kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, mutta ulkonaisesti koetti hän pysyä rauhallisena.
Elina ei siis tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hän ei siis rakastanut enää.
Kerran vielä koputti Risto ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, poistui hän hiljaa.
Saatuaan reppunsa kiirehti Risto matkaan kuin takaa-ajettuna. Sydän tuntui kuin kokoon puristuvan ja yksi ajatus vain takoi kuin vasaralla: Elina ei rakasta enää, ei tahtonut antaa anteeksi.
Taistelusta taisteluun on Risto käynyt ja päivä päivältä on tuntenut mielenrauhansa lisääntyvän ja samalla saanut tuntea sisäistä tyydytystä, jonka syytä ei ole voinut itselleen selittää.
Täällä näki tovereissa sellaista miehuutta, jota ei kotioloissa hakemalla löytänyt.
Hän oli kyllä saanut tietää, että tännekin oli päässyt pujahtamaan huonoa ainesta, pelkän seikkailun halun ja etujen tavottelijoita. Mutta ne eivät kestäneetkään tulessa.
Vain siveellisesti vahvat luonteet siellä kestivät. Täällä hänkin tunsi, miten huonot ajatukset pakenivat pois, jos yrittivätkin lähennellä. Täällä sai kuin rautaa jäseniinsä.
* * * * *
Syttyviä tähtiä katsellen istui Risto joen rantakivellä ja mietteet kulkivat kotona. Taistelu on riehunut koko päivän ja vasta illan -hämärtyessä on päästy lepäämään. Joen rannalla oleva talo on miehiä täynnä lepoon asettuneena. Vahtisotilas lähenee ja huomaa hänet.
— Tunnussana! vaatii hän terävällä äänellä.
Risto sanoo sen. On tuntenut äänestä Villen, sotatoverinsa, joka lähti tänne hänen kanssaan ja hymähtää hyvänsuopeasti.
— Risto! Mitä sinä täällä?
— Tulin vain muuten… saadakseni rauhassa miettiä.
— Niinpä kai… ja kaunis on yö.
— Niin on. Ei siellä nytkään taitanut olla kirjettä? Vai etkö nähnytkään postia?
— Kyllä näin, mutta ei ollut. Siltä Elinaltako sinä vain…?
Risto ei vastannut ja Ville lähti kävelemään.
Hän oli todellakin odottanut vielä Elinalta kirjettä, vaikka jo kuukausi oli kulunut hänen kotoa lähdöstään.
Nyt hän jo uskoi, että Elina ei todellakaan välittänyt hänestä. Ainoa, joka piti joskus heikkoa toivoa yllä, oli se, että kaivattu kirje olisi voinut jäädä seisomaan välille. Sellaista oli tapahtunut. Allinkaan kirjeitä hän ei ollut saanut kuin yhden ainoan, jonka hän oli heti kotiin tultuaan kirjoittanut.
Miten voinee kotiväki siellä, miten isä ja äiti? Odottivat kai pian palaavaksi kotiin. Olivatko edes hänen kirjeensä menneet perille täältä? Äiti voisi muuten luulla, ettei hän enää olo elävien joukossa.
Tähdet kiiluivat korkeudessa. Jostain kuului vahtisotilaan laukauksia hiljaisessa yössä. Hänen olisi pitänyt mennä lepäämään, mutta ei tuntunut olevan vieläkään levon tarpeessa.
Risto olisi jo tahtonut lähteä kotiin, mutta katkeruus esti lähtemästä. Elina ei välittänyt hänestä. Oli ehkä sittenkin niin, että uhrautuvaa, epäitsekästä rakkautta oli vaikea löytää. Eikö Elina olisi nyt, kun asia selvisi, voinut heltyä vähitellen ja antaa anteeksi kaikki, edes hänelle, jos ei kotijoukoille.
Mutta kenties ei Elina langennutta miestä rakastanutkaan?
Tämä rakkauden ikävä ja katkeruus siitä, että Elina näin jätti hänet, oli pidättänyt häntä vielä täällä. Taistelujen tuoksinassa sitä ei muistanut. Ja oli niinkuin lohduttavaa olla tulilinjoilla, kun sydän oli ikävästä sairas.
Valkoisten joukosta on osa jäänyt punaisten ja ryssien saarrokseen. Päällikkö kävelee synkkänä ja lähetit odottavat määräyksiä. Ilta pimenee ja tuuli ulvoo kolkosti autioksi jääneen tuvan nurkissa.
Risto pyrkii päällikön puheille.
— Ei hän nyt ota ketään vastaan, on tärkeämpää mietittävää, sanotaan.
— Jospa hän nyt kumminkin ottaisi. Tärkeä olisi minullakin asia, pyyteli Risto.
Risto pääsee sisään ja päällikkö lyö kättä hänelle, niinkuin hyvälle toverille. On tullut tietämään; että Risto on parhaimpia joukossa. Eilenkin olivat hänen ja miestensä kuulat tehneet puhdasta. Kuumimpaan paikkaan oli Risto jäänyt pienen joukkueensa kanssa ja miehistä oli puolet jäänyt, mutta tärkeän paikan he puhdistivatkin. Mutta nyt olivat punaryssät päässeet tekemään kiertoliikkeen ja miehiä tulisi kaatumaan tulevan yön taisteluissa.
— No mitä Majamäki tahtoisi?
— Ajattelin vain, että kun minun joukkoni on varmaa, karaistua väkeä, niin ehkä minä saisin lähteä aukomaan tietä toisille.
Päällikkö katseli ihmetellen Ristoa. Olisipa puoletkaan hänen miehistään sellaisia kuin Majamäki tuossa. Silloin tulisi pian selvää.
— Mutta eihän sinulla ole kuin kourallinen miehiä. Puolethan meni eilen… Teitä on liian pieni joukko ja miten se tänä yönä muutenkaan…
— Mutta jos nyt kumminkin… Voin varmasti luvata, että me teemme tien selväksi, jos toiset sitten jälessä tulevat.
— Majamäen on saatava miehiä lisää, sanoi päällikkö.
— Kyllä no riittävät. Jos saan luvan, niin menen valmistamaan miehiä.
Päällikkö löi Ristoa olalle. — Kun minulla on yksikin tuollainen mies, niin yritetään. Oletteko valmiina puolen tunnin kuluttua?
— Kyllä, odotan määräyksiänne, herra luutnantti.
* * * * *
Miehet häärivät täytellen reppujaan, joihin tuli suurimmalta osalta ampumatarpeita. Pieni joukko paloi taisteluinnosta. Ville katseli Ristoa, jonka kasvoilla oli ihmeellinen kajastus.
— Onko varma, ettei teistä yksikään jää jälelle, vaan seuraa minua? kysyi Risto miehiltä.
— Viimeiseen mieheen! kuului vastaus kuin yhdestä suusta.
Ja jos minä kaadun, niin… tehkää työ täysin valmiiksi, niinkuin eilenkin!
— Niinkuin eilenkin!
— Jos minä jään, niin Ville Honkamaa astuu minun tilalleni.
— Hyvä on!
Se oli kuin valan tekoa.
Miehet olivat valmiit lähtemään. Päällikkö tuli antamaan määräyksensä. Toinen ja kolmas miesjoukko tulisi ketjussa heidän jäljessään ja sitten muodostuisi oikea ja vasen siipi ajamaan punaryssiä vastakkain, jolloin he voisivat vastaisella puolella avata tulen omia miehiään vastaan.
— Kiväärit olalle! Eteenpäin mars!
Risto miehineen lähti eellimäisenä, toiset seurasivat jonkun matkaa päässä perästä.
* * * * *
Tunnit vierähtelivät. Kalpea kuun sirppi valaisi taistelukenttää, jossa hirvittävä tuli raivosi.
Riston joukkueelta alkoivat jo patruunat loppua. Eteneminen oli tapahtunut pienin välimatkoin ja punaryssät olivat peräytyneet.
Miesten kasvoilta putoilivat hikihelmet.
— Syöksyyn! — Ylös, mars, mars!
Riston äänessä oli kuin malmin kaikua. Kuulat vinkuivat, mutta yksikään ei sattunut syvemmälle. Oli niinkuin kuolema olisi pelännyt tätä urheata joukkoa, joka mistään välittämättä syöksyi eteenpäin.
Ristolta olivat kuulat repineet vaatteet riekaleiksi, niin että paljas iho paistoi muutamin paikoin. Kyynärpäästä, jossa riippui revennyt hiha, kihosi verta ja korvalehdeltä se juoksi pienenä juovana kaulalle.
Miehet makasivat taas ampuen. Punaryssät olivat avanneet sivustoilta tulen tuhotakseen tämän pienen joukon, joka pelottavasti harvensi heidän rivejään.
— Miksi helvetissä ne eivät tuo meille lisäpatruunia! On tämäkin järjestystä, kiroili Ville. Patruunat olivat loppumassa. Mikä sitten auttaisi, jos heidän tulensa hetkiseksikin heikkenisi?
Tätä hän kysyi Ristoltakin.
— Onhan meillä pistimet. Kuulehan Ville, jatkoi hän hetken perästä, jos minä kaadun ja sinä jäät niin… viethän terveisiä Elinalle… ja kotiin… ja tämän tästä…
Risto pisti Villen käteen pienen käärön. Siinä oli rintasolki, joka oli jäänyt Elinalle antamatta, kun ei ollut tilaisuutta siihen.
— Mutta… jos minä…
— Katso, minä olen pahemmin vaarassa, kun olen etumaisena, sanoi Risto.
Veri punasi jo hänen poskeaan, josta kuula oli vienyt pienen palan.
Patruunat loppuivat ja vastaisella puolella kiihtyi tuli. Uusia ei kuulunut. Kukaan ei kai uskaltanut lähteä niitä aukean kentän yli tuomaan.
Risto komensi ottamaan pistimet esille. Oli tehtävä viimeinen rynnäkkö.Joukko, jonka vaatteet kuulat olivat kyntäneet repaleiksi, oli valmiina.
— Syöksyyn, — ylös pojat!
Matka oli jo puolessa, kun miehistä pari horjahti ja jäi jälkeen. Näkyi jo läheltä kiivaasti ampuvat ryssät. Miehet nostivat huudon ja tuli vaikeni. Ryssät pakenivat, jättäen jälkeensä kiväärinsä ja ampumavaransa.
Risto tunsi kyljessään kipua. Siihen oli kai sattunut, koskapa paita ja takki olivat veressä.
Tuntui niin omituiselta, niinkuin olisi ollut lauantai-ilta ja hän siellä kaukana kotona.
Risto laski kiväärinsä puuta vasten ja laskeutui sammaleisen kiven nojaan lepäämään.
Jälkijoukkoja saapui ja lisää ampumatarpeita. Niitä ei enää tarvittu.Jälkijoukot saivat edetä ja kaartua kahdeksi siiveksi sivustoille.
Heikossa kuun valossa sitoivat miehet vähäisiä haavojaan. Äsken haavoittuneetkin olivat itse sitoneet haavansa ja tulleet paikalle. Risto oli pahimmin haavoittunut ja nojasi väsyneenä kiveen. Toverit eivät nähtävästi tietäneet, miten hänen asiansa olivat.
Hän ei ehkä näkisikään kotia ja Elinaa. Nyt varmasti Elina antaisi hänelle anteeksi.
Ville polvistui kiven viereen ja tutki hänen haavaansa.
— Vie terveiset ja sano, että rakastin… että en ollut niin huono kuin ehkä luuli… sano isälle…
Voimat loppuivat Ristolta. Miehet seisoivat vakavina ja neuvottomina hänen ympärillään.
Päällikkö oli jo saanut tiedon Riston haavoittumisesta ja tuli ratsain paikalle.
— Miten Majamäki voi? kysyi hän.
— Huonosti.
— Taisi mennä siinä taas yksi…
— Parhain meistä kaikista.
Miesten äänet värähtelivät.
Hellin käsin nostettiin mies paareille, jotka oli tuokiossa kokoon kyhätty. Hiljainen joukko lähti astumaan kohti lähellä olevaa sairasmajaa.
Risto lepää vuoteella hiljaisessa huoneessa ja koettaa arvailla, missä on ja kuinka kauan on jo tässä maannut.
Äsken on hän selvinnyt kuin unesta ja muistanut vähitellen kaikki.
Olikohan haava ollut vaarallinenkin?
Sairaanhoitaja raotti ovea ja huomatessaan Riston olevan valveilla, tuli vuoteen viereen.
— No nythän te pian paranette, sanoi hän hymyillen. Toverinne on usein käynytkin kysymässä vointianne.
— Ville Honkamaa?
— Niin.
— Olenko ollut täällä jo kauankin? kysyi Risto.
Sairaanhoitaja mainitsi ajan ja Risto ihmetteli, että oli niinkin pian selvinnyt. Muutaman viikon perästä hän kai saisi lähteä jo liikkeeseen ja vähitellen kotiin. Syvä kiitollisuus valtasi hänet, että oli vielä pelastunut elämälle. Jos tyttö, jota hän rakasti, oli menetetty, niin olihan koti, jonka vuoksi ansaitsi elää.
Seuraavana päivänä sai Ville tulla hänen luokseen.
— No sinusta taitaa tulla jo hiljankin mies, vaikka luulin, että siihen paikkaan menisit.
— Pian kai minä tästä selviän.
— Ja täällä taitaa olla nyt se odotettu kirjekin.
Ville veti poveltaan kirjeen, jota oli siellä jo useita päiviä säilyttänyt.
Se oli Elinalta.
Risto repi kuoren ja vapisevin käsin käänteli sitä. Se oli lähtenyt kohta hänen jälkeensä ja nyt vasta tuli perille.
Elina selitti siinä, ettei tietänyt silloin, kun Risto kävi häntä tapaamassa, että tämä oli sellaiselle matkalle menossa. Oli aikonut vain vielä kiusoitella Ristoa ja katunutkin sitten, kun oli antanut tämän näin lähteä.
»— — — Odotin sinua seuraavina päivinä, vaan kun ei kuulunut, tulin jo levottomaksi, kirjoitti Elina. Minulle tuli asiaa Majamäkeen, vaan ennenkuin kerkesin lähteä, tuli isäsi ja kertoi, mihin olit mennyt.
Voit arvata, mitä silloin tunsin. Olisin lähtenyt jälkeesi, jos olisin voinut. Ja kun sain kirjeesi, en voinut sinä päivänä muuta kuin itkeä. Että olinkin saattanut tehdä niin, mutta enhän tietänyt aikeistasi. En olisi päästänyt sinua lähtemään, jos olisin vain voinut sinua pidättää.
Tiedä nyt siis, että rakastan sinua ja olin antanut anteeksi sinulle jo moninkerroin ennenkuin kotiin palasitkaan. Nyt en voi sitä itselleni anteeksi antaa, etten kirjoittanut sittenkin sinulle, vaikka isällesi antamani lupaus oli minua estämässä.
Voi, miksi hän ei tullut ennemmin antamaani lupausta peruuttamaan? Ja miksi et sanonut lähdöstäsi mitään silloin kun tulit minua tapaamaan? Kun katselin ikkunasta jälkeesi, luulin sinun menevän kylään asialle ja olin varma, että seuraavana päivänä tulisit uudelleen. Ja jos olisit tullut, olisin koettanut vakuuttaa sinulle perättömäksi sitä, joka oli kaiken tämän aiheuttajana. Enhän tietänyt vielä, että se oli selvinnyt — kuulin vasta, kun isäsi kävi täällä.
Jos minua rakastat, niin tule heti pois. Nyt en enää mene sinua piiloon, enkä kujeile. Tytöstäsi — jos sitä saanen olla — on tullut siksi vakava.
Tulethan pian sieltä. Minulla oli jo muutenkin sinua liiaksi ikävä ja nyt en jaksa enää, jos kauan viivyt.
Sinulle uskollinen
Elina.»
Risto laski kirjeen vuodepeitteelle. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet. Ojentaen kirjeen toverilleen, sanoi:
— Luehan tuo, niin uskot, että on oikeata rakkautta olemassa.
— Täällä on vielä toinenkin… Siinä on sisaresi käsialaa, tunnen sen.
Alli kertoi tulleen häneltä vasta viimeisiä kirjeitä ja vaati tiukasti tulemaan kotiin.
»Isä katuu nyt jo, että päästi sinut menemään. — Mikä tässä tulee talon turvaksi, jos poika vielä sinne jää, sanoo. Hänen syytään kaikki, että sinne menit. Oli sanonut äidille, että nyt häntä rangaistaan kovin siitä, että on pitänyt itseään parempana muita ja suvun kunniata kannattaakseen meni Elinaltakin sellaista lupausta vaatimaan.
Olihan tuossa minunkin syytäni, kun kirjoitin siitä sinulle, ottamatta parempaa selkoa asiasta. Ei pidä luottaa kaikkiin näköihin. Kunsenpiti tapahtua, onkin Elina ollut aivan toisessa pitäjässä. Semmoista se sitten on. Opiksihan tuo oli minullekin, etten vasta kaikkia juoruja kuuntele.
Kai sinä tämän minulle anteeksi annat, koskapa on Elinakin antanut.
Tule heti kotiin. Elinakin odottaa sinua joka päivä ja ihmettelee, kun et mitään hänelle kirjoita. Hullu mies olet, jos et heti jätä sitä taisteluintoasi ja tule kotiin.»
Alareunaan oli Elina kirjoittanut terveisensä ja lisännyt yhden ainoan lauseen: »Et taida enää minusta välittääkään, kun et edes kirjoita.»
Risto yritti nousta istualleen, mutta Ville painoi häntä vuoteeseen.
— Pysyhän nyt vielä siinä, kyllä tässä kerkiää. Ensin on sinun tultava terveeksi.
— Kyllä minä jo olenkin melkein terve. Jos pääsisin hevosen selkään ja sitten venheeseen, niin enköhän jo voisi lähteä?
Ville naurahti ystävänsä yhtäkkiselle matkakiireelle. Tosin täältä kaikin puolin joutikin, mutta ensin olisi toverin tuossa oltava vielä muutamia päiviä. Sitten voisi lähteä.
Risto mietti kirjeiden sisältöä. Allin kirje huvitti kaikessa suoruudessaan. Se oli siskon tapaista..
Vai piti isä itseään rangaistuna. Hyvää kai se teki joskus hänellekin nähdä, että erehtyi.
Katuiko hän tänne tuloaan?
Ei vähääkään. Mitä hän sitä kysyikään itseltään. Olihan täällä niin moni mukana heimokansan vapaustaistelussa. Ja hän oli kumminkin saanut täällä takaisin miehuutensa, jonka kaupunki- ja kasarmielämä oli yrittänyt viedä kokonaan. Tyytyväinen hän nyt sai olla elämään.
Vanha Majamäki käveli kotinsa pihamaalla, jossa tuuli lennätteli kellastuneita lehtiä. Kartanolla ei ollut liikkuvia ketään, kun työväki oli ulkoviljelyksillä.
Tuntuikin niinkuin olisi jäänyt yksin koko taloon, vaikka olihan siellä pirtin puolella Saara, taisi olla Allikin. Kolkko syysilta lisäsi sitä yksinäisyyden tunnetta.
Majamäen hiukset olivat tulleet entistä harmaimmiksi ja rypyt kasvoissa olivat syvenneet ja lisääntyneet. Niitä oli jo korkealla otsalla ja yksi jo uursi nenän vierustoja. Silmiin oli tullut arka ilme ja ääni ei kuulunut yhtä varmalta kuin ennen.
Majamäki käveli kädet selän takana, tarkastellen taivasta ja milloin mitäkin. Silmä viivähti silloin tällöin tiellä, josta olisi kaivatun pojan pitänyt tulla.
Tuuli lennätteli puolimätiä lehtiä. — Noin se on minunkin elämäni, mietti Majamäki alakuloisuutensa painamana. Irtautua kerran elämästä ja maatua mullaksi. Joku vain sanoo, että oli siinäkin talossa mies semmoinen, mikäpähän lienee ollut. Sukunsa kunniasta oli arka ja poika kuitenkin lankesi. Lähti sitten sotaan, pahojaan pakoon ja sille tielleen jäi.
Jäiköhän? Eikö poika enää tulisikaan? Sitä ei hän ollut vielä ennen pelännyt, mutta nyt jo pelotti. Ei kuulunut kirjettä eikä mitään.
Ettäköhän sammuisi näin Majamäen suku? Tytär oli, mutta mitäs siitä. Ei se suvun nimeä kantaisi. Olisi sekin ollut poika.
Miksei Jumala antanut hänelle edes kahta poikaa? Olisi toinen jäänyt, jos toinen meni. Antoi sairauden hänelle ja siten kielsi. —
Eihän hän ollut Ristoa vaatinut sinne menemään, mutta ei kieltänytkään.
Siinäpä se, ettei kieltänyt. Se ajatus oli tullut mieleen satoja kertoja, että olisi pitänyt kieltää.
Olisiko se ollut oikein, kun poika kerran tahtoi mennä?
Sittenkin oli hän turhaan vatkannut tätä asiata mielessään. Poika teki oikein, kun meni. Jos sinne jää, niin se on ollut siten sallittu. Ja voiko tässä joku Majamäki tai muu sallimusta vastaan mitään.
Selväähän tämä olikin, kun pääsi käsittämään. Pitäisipä puhuaSaarallekin.
Majamäki meni ketterästi sisään niinkuin olisi todellakin löytänyt varman ja oikean ratkaisun asialle. Seuraavana päivänä voisi taas tulla kiusaavat ajatukset, mutta ne pitäisi työntää pois luotaan.
* * * * *
Risto on Villen kanssa taivaltanut jo pari päivää ja koti on jo lähellä. Asemalla ei ollutkaan nyt omaa hevosta vastassa, kun kotiväet eivät tietäneet mitään tulosta.
Kevein mielin ovat pojat matkanneet kotikamaraa kohti. Villekin oli jo unohtanut surunsa. Oli äsken puoliksi leikkiä laskien sanonut Ristolle:
— Mitäs, jos alankin lähennellä Allia, siskoasi?
— Mitäpä se lähentelyistä paranee, otat vain eukoksesi; ei siinä muuta. Mielelläni minä siskoni annan parhaimmalle ystävälle. Ja Alli on ainakin kunnon tyttö, tiedän sen.
Tiesihän sen Villekin ja oli joskus ajatukset Allissa viivähtäneetkin.Miten vain lienee riipaissut siellä kaupungissa siihen hetukkaan. Kunoli ikävä ja muutenkin kaipasi ystävää. Nyt ei se enää surettanut.Syljetti, kun muisti.
Alli oli toista, eikä olisi vesiä välillä. Jos pistäytyisikin heti kotiin päästyä tyttöä tervehtimässä? Ei taitaisi Alli siitä pahastua. Menisi vain kuin Ristoa saattelemaan.
Ville puhui asiasta Ristolle.
— Levähtäisit meillä ja tulisin sitten sinua saattamaan, sanoi.
— Käyhän se niinkin. Tuntuu vähän väsyttävän… haavoissa taitaa olla vielä heikot arvet.
* * * * *
Suoraan oikopolkua taivaltavat miehet Majamäkeen. Syksyistä polkua, jota varisseet lehdet peittävät, on mukava kulkea ja matka sujuu huomaamatta. Ollaan jo pian Majamäen veräjällä.
— Eivät osaa odottaa, arvelee Risto. Eivätkö liene jo luulleet minun sille tielle jääneen.
* * * * *
Villen tulosta oli kotiväkensä melkein sanattomaksi ihastunut… Myöhemmin oli Villen äiti tullut Riston viereen puhelemaan ja kiittelemään, kun muka Villen kotiin toi.
— Hänpä se paremminkin minut toi. Saivat siellä vähän pahoin pidellyksi, naurahti Risto.
Emäntä huomasi nyt vasta Riston arvet ja päivitteli.
— No kelpaa sinua nyt katsella, kun on arpia joka puolla! Ville ei taitanutkaan saada edes yhtään?
— On niitä minussakin!
Ville näytteli kuulan jäljet äidilleen, joka tuli hyvilleen ne nähtyään.
— No olette te miehiä. Saa ylpeillä melkein.
— Emmehän me taida enää tytöille kelvata, naurahti Risto, kun tuli pintaan näitä rosoja.
Villen äiti hymähti.
— Kyllä niihin kunnon tyttö ensiksi ihastuu ja niinpä kai Elinakin…
* * * * *
Pihamaalla oli Alli tulijoita vastassa. Oli nähnyt ikkunasta poikien tulevan ja kapsahti veljensä kaulaan.
— Äiti ilostui niin, että itkee kamarissa. Ja kuorma se isältäkin putosi.
— Mutta ethän taida toveriani huomatakaan, huomautti Risto.
— Tervetuloa!
Tytön tervehdys oli välitön ja lämmin.
— Ja nyt ette saa enää mennäkään, vaan pysykääkin kiltisti kotona, sanoi tyttö.
— Enkö minäkään? naurahti Ville ja mielihyvin huomasi tytön punastuvan.Ei sanonut mitään, multa silmissä välähti jotain lämmintä.
— Minä tässä taidankin lähteä Särkkään, sanoi Risto. Käyn vain vanhusten luona ensin.
Elinahan odotti siellä ja syksyinen ilta hämärtyi.
— Ei sinun tarvitse, Elina on täällä, riemuitsi sisko. Sepä nyt sattui hänellekin… Mutta menehän nyt ensin tuonne, sanoi Alli ja työnsi veljensä isänsä kamariin. Ja sinä Ville tule minun kanssani ja — tervetuloa vieläkin!
* * * * *
Elina seisoi värisevänä Allin kamarissa ja odotti. Nyt kuuluvat ne varmat ja tutut askeleet.
Risto seisoi ovella ja katseli hetkisen kyynelten läpi hymyilevää tyttöä.
— Elina!
Tyttö nyyhkytti pojan sylissä.
— Minä sain sinut sittenkin takaisin.
— Ja minä sinut. Luulin jo iäksi menettäneeni.
Hetkistä myöhemmin katseli tyttö luodin jälkiä Riston kasvoissa ja suuteli niitä.
— Sinä… sankari… tulitpa sittenkin!
— Ja olenko minä nyt sinunkin mielestäsi rikokseni sovittanut? kysyiRisto.
— Sitä sinun ei olisi tarvinnut kysyä. En minä sitä koskaan ajattele.Ja sehän oli minun syyni, että sinulle niin kirjoitin.
* * * * *
Majamäki käveli tyytyväisenä valaistuissa huoneissa. Meni tupaankin ja puheli keventyneenä miehille:
— Tulipas poika, vaikka viipyi. Pääsenkin tästä minä lepäämään. Ja kuulehan Jaakko, sanoi hän isäntärengille. Kun nyt poika tuli, niin se ottaa komennon talossa ja neuvoo työt tästä lähtien ja sinä saat katsoa, että tulevat tehdyiksi. Poika saa ohjakset, ja kyllä ne nyt sen käsissä pysyvät. On tullut mies siellä Ristosta.