Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta varotuksensa.
Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten. Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa.
Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle vastenmielinen — niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on heikompaa astiaa varten määrännyt — mutta tässä tapauksessa hän ei ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu, ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi;häntiesi vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi syy pestä kätensä.
Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin avaruuksiin — rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt — ylös ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet tukahuttavan, matalan maan usviin.
Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä, milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden; Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus, rakkauden ylevyys — kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean, tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi.
Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas, milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä.
Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät. Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä. Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen jaloimpiin tunteisiinsa, — jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset — niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. — Ja tunsin mitä syvintä kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan.
Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden valtaan. "Ei, ei, ei — niin täytyy tapahtua — seurakuntakuria on ylläpidettävä — yksi paimen, yksi lauma — ei ole kysymys henkilöstä, vaan periaatteesta — jalomielisesti käännän katseeni inhottavista syytöksistä — en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta, laiminlyöntiä — ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."
Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä. Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan leikkinyt oman itsensä keralla — yhä hiljeni hiljenemistään värisevä, arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.
Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen, josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.
Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä, ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena; ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän niin ytimekästä saarnaa."
Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä ympärilleen.
Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."
Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi; hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen tulevaisuutensa. Jollei — tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."
Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli, nousi ja kulki horjuen ovelle.
Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä, nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja kalpeana tuikkiva tähti.
Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos. Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota kaikkea ennen nähnyt — tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva — niin, tuossa se riippui — sohvan yläpuolella — juuri tuon näköinen hän oli ollut heidän ensi kertaa kohdatessaan — kaunis — tummasilmäinen — hän tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan — mitäsyvintä. — Hanna Myhre — köyhä kansakoulunopettajatar — niin, oli hänellä hänenkin kuvansa — mutta se oli kai hyvässä kätkössä — hyvään talteen pistetty…
Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt. Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi; olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu. Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän vaipuu syvälle — syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot soivat ja kumisevat hänen korvissaan.
Kuolemanko pimeys — kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille? Tämäkö oli kaiken loppu — kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten, kaiken taistelun?
Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut, vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden. Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.
Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua syntistä." —
Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä makaamasta, oli hän jo kuollut.
Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa — mutta samalla nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.
Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.
Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut. Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta, mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta, ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi! Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan — kuningas oli kyllä ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.
Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.
— No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?
— Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä vastaan, neiti.
— Ei — ei — rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja teki torjuvan liikkeen kädellään — sinustahan meidän nyt oli määrä puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen tiedän.
Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.
— Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.
— Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren lapsenkatseen sinisilmistään.
— Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on sanonut samaa sinulle?
Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja silmä sinertävämpänä:
— Niin, neiti — Britta Håf —
— Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän, kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.
Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan; hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.
— Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?
— Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta —
— Mutta et sanonut mitään?
— En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua mitään.
— No, miten se sitten tapahtui?
— Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.
— Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.
— Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt? Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?
— Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna. Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme. Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan kädestä — sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi, Eskil?
— Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin, lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet, neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän.
— Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa tulemiseksi.
— Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin, ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa, nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos, rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna — hän osotti sydäntään — en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt, mutta nyt olen vapaa ja onnellinen.
Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen tukkaansa ja kuiskatessa:
— Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin aikoihin!
Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä!
Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää — ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen heittää Gertrudia kivellä?
Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina.
— Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille, joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut?
— Emme, mitä sitten?
— Kirkkoherra on kuollut.
Gertrud peräytyi ja kalpeni.
— Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä kuulemassa tunti sitten.
— Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään, mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat, raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa.
Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään, joka häntä odotti.
— Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on jotain kerrottavaa.
Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi maantielle.
Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!" Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen kasvojensa yli.
— Eskil, älä sano niin — huudahti Gertrud, pelästyen tuota lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista? Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. — — Rukoile, Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki harhaan — mutta joka ehkä etsii taas kotiaan.
Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen,hänenvihollisensa, jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä.
— Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme heitä vastaan.
Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun, jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.
— Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?
— Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut — niin, sehän on totta, minunhan ei pidä niin sanoa — mutta joka tapauksessa ei meidän tarvitse enää asiasta huolehtia.
— Rakkaat, rakkaat poikani!
Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin, kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!
Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä vastaan oli peruutettu.
Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa, ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja huoliin.
Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi, korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä, hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja muistojen maailmaan.
Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla, lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.
Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina, milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.
Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus hienoissa, kalpeissa kasvoissa.
Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.
— Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän, näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet, että se raukka oli itse — — Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset, ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta. Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia — oivallisia! Lotta nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.
Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi, miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti kuntaa ottamaan niistä vaaria.
Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri kuullut hautajaisissa'
"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."
Koputus keskeytti hänet.
— Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen päin — astukaa sisään!
Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä.
— Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja ojensi käsivartensa kohti tulijaa.
— Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis — kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan — sen opin lautamiehen emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu! Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin — on oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat tuvannurkkauksessa.
Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid jäivät siis yksin.
Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta, vaan ei uskaltanut.
— Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin vaalisaarnaajaksi.
Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie ollut vai varjoa.
— Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme voisi saada.
Taas äänettömyys.
— Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo sanat tulivat kuin itsestään.
— Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei kahteen viime vuoteen.
Jälleen hiljaista.
— Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi polkenut kukkia.
Ingrid ei heti vastannut.
— Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi — se oli hirmuista — minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni voidakseni antaa anteeksi — ei hänelle, oi ei, tiesinhänhänenkinkärsivän, tiesin, että hän — ei — vaan niille, jotka minusta tekivät raajarikon — olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani — mutta sehän on yhdentekevää,olenantanut anteeksi — en tunne enää katkeruutta — kaikki on hyvin — sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.
Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät — onnellista, salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.
— Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei tarkotukseni ole loukata — Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku Ingrid, oletko kärsinyt — niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu poistuu?
Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli jotain, joka pakotti vastaamaan.
— Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme — siellä, missä en enää ole raajarikko — ja silloin —
Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka puolitukahutettuna värisi sanoissa.
Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.
Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja pakotti molemmat tytöt juomaan.
Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.
— Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista morsianta.
Gertrud pudisti hymyillen päätään.
—Minunsulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!
Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän katosi suljetun oven taa.
Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki, peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla, putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena syksyn mahtavasta symfoniasta.
Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen, ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.
Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.
Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen lävitseen. Siis ei tänä iltana — mutta niin pian kuin hänen oli mahdollista häntä tavata.
Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat, levottomat ajatukset vaipuivat — hän kuuli sielustaan vain yön ja tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä.
Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän sykähti hänen povessaan — se oli hän, pastori Martin — hän oli menossa kotiin — Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä erottaa. — Siis sittenkin jo tänä iltana!
Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi kasvamistaan tiellä ja läheni häntä.
Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana. Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä, uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia vaimokseen.
Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun, sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä, jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut muistojen hautaan.
Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi, hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan uskonrukouksen morsiamena?
Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki.
He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa:
— Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni?
Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti, että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö, satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja lintujen laulua.
— Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi", joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?
Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin; hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat, joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa. Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut; mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.
— Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain — suuri kunniahan se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin minun täytyy hyljätä tarjouksenne.
Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.
— Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne, niinkuin te minun.
Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi levollisesti:
— Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni — minun — minun rakkauttani — te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän äidin, siksi käännytte minun puoleeni.
— Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?
— Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein tärkeimmän.
— Ja minkä sitten — minkä?
— Te unohditte sydämen vaatimukset.
Martin pudisti päätään.
— En ymmärrä teitä, hän mutisi.
— Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.
Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.
— Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut umpeen kasvattaa?
— Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa sydämien puhua.
— Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä. Kuinka hän voisi tulla omakseni?
— Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin voima? Ei se, mikä on näkyvissä — ei teot ja toimet, vaan se, mikä piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen voimansa varassa?Hänon niitä. —
He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.
Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.
— Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!
— Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen, uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan kostukkeena. Siunaus on tuleva — hiljaa ja huomaamatta, niinkuin maasta taimi kasteyönä putkahtaa — ette tiedä, mistä se tulee — hänen rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön, voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi — hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. — Mitäpä siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa, ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!
Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä, hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa, kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.
— Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en koskaan unohda.
— Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis. Jumala siunatkoon teitä — ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.
Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi, sotkeutuneiksi solmuiksi.
Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä. Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja tuskan vankilasta, mutta turhaan.
Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä — miksei hän tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani, Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä hetkenä?"
Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.
Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen nääntyy? Eikö hän ollutitseloukannut sydämen oikeutta,omansydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän — tuo toinen — olihan hän jo onnellinen — kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan rauhansa rinnalla?
Niin, hän oli erehtynyt — mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.
Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.
Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa, sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" — — —
Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.
Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle huipulle — korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana. Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä — ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.
Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.
Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan kasvoista.
* * * * *
Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen, jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä.
Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen.
Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä, haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan, ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi.
Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää painuksissa.
Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut.
Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta äänettömyyttä.
Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko — muistatko?"
Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia, kirpeitä kyyneliä.
Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin? Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin pikku siskojen puolesta? Muistatko? — muistatko?"
Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä.
Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu nummelta elämän työhön ja taisteluun.
End of Project Gutenberg's Valkoisia kanervakukkia, by Mathilda Roos