Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan, mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen niinkuin janoava juo vettä.
Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.
— Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.
— Tahdoin jonkun, joka ymmärtää — kaikki, itkemään minulle. En osaa itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin huulin.
Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.
62.
Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä, päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.
Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä tavalla satutti ja liikutti häntä.
Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden kesken.
— Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille, että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma Sanderia? kysyi hän vaativasti.
— Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin sisimmässä kielet väräjämään.
— Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi.
— Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa.
Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli vaiti.
Lucia katsoi häneen hymyillen.
— Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut olevinaan hänestä pitämättä!
Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan.
— Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein käsittämään.
— Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia.
— Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen pätevyyden.
— Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi, sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta!
— Annanko?
Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan katsoi häneen niin tutkivasti.
— Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä.
Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi tehnyt rohkean päätöksen.
Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt hänen mukaansa.
— Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen.
— Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä.
— Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin toiseen kotiin kuin omaani.
— Niin ota hänet sitten itse!
— Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen palvelustytön haltuun.
— Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.
Allan virnisti.
— Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!
Ei, vaimo olisi ainoa.
— No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.
— On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä, tahtooko hän.
Lucia oli vaiti.
— Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.
Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.
— Tahdotko, Lucia?
Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän.
— Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein rukoillen.
Allan kohotti kulmiaan.
— Tottahan tiedät, mitä tahdot?
Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen.
— Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua vanhempi.
— Joutavia! sanoi Allan katkaisten.
— Se ei ole joutavaa, selitti Lucia.Nyten välitä rypyistäni ja harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää, niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt ottaisin miehen.
Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti sitä tyhjän arvoisena.
— No, sanoi hän. Odotan vastaustasi.
Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin katsein.
— Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa?
— Monesta syystä.
Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme, jonka tieltä Lucian katse väistyi.
Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan neuvottomaksi.
— Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän.
— Kuinka monta?
— Kun tietäisin? Kolme, neljä.
— Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä.
Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. — Sinähän jatkat matkaa?
— Niin.
Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä muutaman silmänräpäyksen ajan.
— Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada minutkin omalletunnollesi.
Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet.
Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi.
63.
Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis antamaan sitä hänelle.
Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää.
Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän työntäisi hänet pois.
Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon, joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.
Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin. Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?
Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon, niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin sisarukset.
Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen. Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.
Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit saada minutkin omalletunnollesi."
— Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.
Mutta kummanko hän vastaisi?
64.
Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet ja hymyilleet.
Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?
Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta. Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle siunaukseksi.
Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut.
Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin. Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti kolakalta.
Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona maalaten näköalaa.
Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja imeytyivät nappuloihinsa.
Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen — Allanin — suun ympärille tuli itsepäinen piirre.
Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli teenaika. Allan jäi teelle.
— Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun mentiin salista takaisin kirjastoon.
— Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia.
— Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli auki pihalle.
Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon.
— Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle.
— Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa tarkoittaakseen.
He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin.
— Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia.
— Oletko vielä epävarma?
— Olen, tuli tuskaisesti.
— Mutta minkätähden?
Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä, joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut.
— Sinä tulet väsymään minuun.
— Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät.
He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä, joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen rauhoitti.
— Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi, sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne.
He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat. Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen.
— Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan.
Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan jatkoi:
— Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään.
Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa.
Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät.
— Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin.
Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi kodin sieluksi.
— Ja sitten lopuksi… sanoi Allan.
Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän, ratkaisevan.
— Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa.
Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle.
— Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut. Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia.
Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa.
— Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua!
Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen epävarmuutensa.
Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi.
Mikä kaikkivoittava voima tuo olikaan, joka sai hänet antamaan myöten?
Oliko se rakkautta mieheen, joka tarvitsi juuri häntä, ja jonka hymyilevät silmät nyt saattoivat olla niin täynnä voimaa ja miehekästä vakavuutta?
Vai oliko se kauan sitten vaienneen äänen muisto, joka kerran oli puhunut siitä, mikä nyt oli tapahtumassa?
"Ota Allan huostaasi!"
Lucia nosti pikaisesti päänsä, sillä niin selvästi hän kuuli vielä kerran tuon rakkaan äänen sävyn, ikäänkuin se todellakin olisi puhunut hänelle nyt illan hiljaisuudessa.
Hän katsoi Allaniin, ikäänkuin tahtoen nähdä, oliko hänkin kuullut äänen.
Joko hän oli sen kuullut tahi ei, niin hänen silmänsä rukoilivat samaa rukousta.
Se oli enemmän kuin Lucia jaksoi vastustaa. Hän ojensi Allanille kätensä.
65.
Västanforsin naapurit puhuivat paljon kihlauksesta, kun sen julkaiseminen iski kuin pommi heidän keskelleen. Oli niin paljon muistuttamista sitä vastaan, ja erittäinkin yhdessä muistutuksessa olivat kaikki yhtä mieltä: morsianhan oli vanhempi kuin sulhanen. Jos olisi ollut niin kuin olla piti, olisi morsiamen pitänyt olla seitsemää vuotta nuorempi sulhasta, mutta nyt hän oli sen sijaan seitsemää vuotta vanhempi; siitähän tuli oikeastaan neljäntoista vuoden vajaus. Lucia tuli yht'äkkiä kaikkien Västanforsilaisten mielestä niin peräti vanhaksi.
Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat erikoiset väitteensä.
— Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen pojan kuin Allan Bentickin kanssa?
— Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen kanssa pelaisin shakkia!
Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli.
— Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli! Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa! Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen — erittäinkin minua — tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten luona? —
— Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander.
— Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti kirkkoherra.
Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen edessään lattialla.
— Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän.
— Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä.
— Ja hän saa äitipuolen, pieni raukka! jatkoi hänen vaimonsa. Jospa se edes olisi ollut joku muu kuin tuo maailmallinen ja emansipoitu Lucia Vilde!
Kirkkoherrakaan ei ollut iloinen asiain tällaisesta käänteestä, mutta hänen oikeudentuntonsa saattoi hänet pitämään Lucian puolta.
— Lucia piti meidän Annasta ja tulee kyllä olemaan hyvä hänen lapselleen, sanoi hän.
— Se ei kuitenkaan koskaan ole samaa kuin oman äidin rakkaus. Pikku lapsi parka!
Ja isoäidin silmät kyyneltyivät osanotosta tuota pientä kiharapäistä tyttöä kohtaan, joka istui siinä ja leikki, iloisena ja huoletonna. —
Ne jotka kihlauksesta eniten hämmästyivät ja jotka olivat eniten sitä vastaan, olivat Lucian entiset oppilaat. Brita, Irene ja Liisa olivat eniten kuohuissaan. He olivat asettaneet tuon jumaloidun opettajattaren niin korkealle, etteivät he saattaneet käsittää, että hän voi tehdä jotakin sellaista kuin mennä naimisiin Allanin kanssa. Allanhan oli ollut heidän lapsuutensa leikkitoveri, he olivat aina pitäneet häntä ikäisenään ja vertaisenaan, ja että nyt tuo jumaloitu Lucia saattoi laskeutua hänen tasolleen ja tulla hänen vaimokseen, se oli heistä kerrassaan käsittämätöntä ja vastenmielistä.
Heidän käsitykseensä yhtyi täydellisesti Uno Clareus. Häntä oikein suututti, että hän oli saattanut antaa Lucian arvostelulle niin suuren arvon, että oli asettanut sen alaiseksi yksin kirjalliset tuotteensakin. Nythän hän osoitti, ettei hänellä ole olemassakaan mitään arvostelukykyä, kun hän kerran unohtaa arvokkuutensa siinä määrin, että menee naimisiin vanhoilla päivillään ja vieläpä tuon irvihampaan Bentickin kanssa!
Ainoa, jolla ei ollut kihlausta vastaan mitään muistuttamista, ja joka hyväksyi sen kaikin puolin, oli Erik Sander, nuori Harjun patruuna ja perheenisä. Hänhän oli vanhastaan Allan Bentickin ystävä ja soi hänelle hyvää. Hänellä oli oikea käsitys sekä ystävästään että Luciasta ja hän käsitti, että he sopivat yhteen.
— Lucia on juuri se, jota Allan tarvitsee, sanoi hän puolustukseksi syytöksiin, joita kuuli muiden tekevän. Ja vaikkapa Lucia tekeekin uhrauksen, saa hän kyllä runsaan palkan siitä.
— Oo, hän ei totisesti tee mitään uhrausta! sähisi Brita, kun Erik hänen läsnäollessaan toi esiin todisteitaan. Hän on tietysti ylettömästi rakastunut, kuten kaikki vanhat neidot rakastuessaan. Että saisin nähdä juuri Lucian noin tyhmistyneenä, sitä olisin kaikkein vähimmin uskonut! Uh, ettei vain tulisi tuollaiseksi!
Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa, kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä hemmoiteltu.
Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se, joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu — ainakaan hänelle — ja kärsiä ne. Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden.
Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika.
Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi.
— Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin, selitti hän jyrkästi.
— Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia levottomasti.
— Niineiole
— Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna.
— Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta epäröimiseen.
Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa.
Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään.
Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää, saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran uhmailevan umpimielisyyden piirteen.
66.
— Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä.
— Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia.
— Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan?
— Sinua kohtaan?
Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi.
— Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta?
— Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko asiaa.
— Olenko sanonut paheksuvaa sanaakaan?
— Et. Sitä ei kukaan ole tehnyt — minulle. Mutta tunnen, mitä ajatellaan.
— Ellen minä saa pitää sinulle häitä, pitävät kaikki sen minun puoleltani sinun naimisiin-menosi paheksumisena. Ja jos menet täältä suoraa päätä muualle vihittäväksi, niin luullaan sinun häpeävän sitä, mitä teet.
Lucia tunnusti, että siinä oli perää, ja hän mietti.
— Enhän tiedä, miten Allan tahtoo, sanoi hän epäröiden.
— Hän tietysti mukautuu siihen, mitä sinä siinä asiassa päätät.
— Mutta, Disa, jos me vietämme häämme täällä, niin Annan isänhän pitää vihkiä meidät. Etkö luulisi sen olevan hänestä vaikeaa?
— Hän käsittää tavallisesti asiat järkevästi eikä ole tuntehikas.Voinhan kysyä häneltä.
— Mutta tee se siten, että hän helposti voi kieltää, velvoitti Lucia häntä kysymään. Muuten haluan puhua ensin Allanin kanssa. Jajoshäät tulevat pidettäviksi täällä Västanforsissa, en tahdo, että meidät vihitään kirkossa, vaan täällä Borgissa.
— Kernaasti niin, myönsi rouva Clareus, joka ymmärsi Lucian hienotunteisuuden siinä, ettei tahtonut tulla vihityksi saman alttarin edessä, missä Anna Sander oli morsiamena seisonut.
Kuten Disa Clareus oli otaksunut, jätti Allan kaikki häitä koskevat seikat Lucian päätettäväksi.
— Ainoa, mistä välitän, on se, että sinä menet naimisiin kanssani.Miten se tapahtuu ja missä, sen saat yksin ratkaista.
Myöskin mitä kirkkoherraan tuli, osoittautui, että rouva Clareus oli otaksunut oikein. Kun hän kysyi asiaa kirkkoherralta, sai hän selvästi sen käsityksen, että tämä olisi tuntenut itsensä syrjäytetyksi, ellei häntä olisi pyydetty vihkimään.
— Miten erilaisia ihmiset ovatkaan! oli kaikki, mitä Lucia sanoi, kun hänen ystävänsä ilmoitti hänelle saamastaan vaikutuksesta, mutta hänelle teki hyvää, että Annan isä tahtoi vihkiä hänet.
Siis häät pidettiin Borgissa, ja kaikki naapurit kutsuttiin. He tulivatkin jokaikinen, ei ainoakaan jäänyt tulematta. Miten paljon lie ollutkaan sanomista kihlauksesta, tunnuttiin nyt, kun siihen oli ehditty tottua, oltavan täydellisesti sovinnolliset avioliiton suhteen.
Kun Brita Sander ja Irene vihkimisen jälkeen onnitellen suutelivat Luciaa, tunsivat he omassa tunnossaan, tietoisuudessaan kaikki, mitä olivat hänestä sanoneet.
Mitä pahaa tai alentavaa hän oikeastaan tekee! kysyivät he nyt itseltään. Koko Lucian olennon sulous vaikutti heihin uudelleen, kuten niin monesti ennen, ja sai heidät häpeämään. Minkätähden hän ei saisi seistä morsiamena, hän, joka kypsyneestä iästään huolimatta vielä voi näyttää niin ihastuttavalta kuin tänään? ajattelivat he ja kaikki muut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Että hän oli seitsemää vuotta miestään vanhempi, sitä ei huomannut. Ja vaikkapa se olisi näkynytkin, niin mitäpä se olisi tehnyt, kun Allan ilmeisesti oli enemmän kuin tyytyväinen? Hän ei osoittanut entistä poikamaista ja yltiömäistä iloaan, mutta hän näytti mieheltä, joka oli saavuttanut päämääränsä.
Kun hääilta tuli, ei Lucia seurannut miestään. Tukholman juna meni vasta seuraavana aamuna, ja viimeisen yönsä Västanforsissa tahtoi Lucia viettää vanhassa huoneessaan Borgissa. Allan seurasi isäänsä Forsiin ja nukkui siellä.
— Sinä olet nyt joka tapauksessa minun etkä voi enää muuttaa mieltäsi, sanoi Allan tyynellä omistusoikeudella, jättäessään vaimolleen hyvästit. Tulen noutamaan sinut asemalle huomenaamuna. —
Disa Clareus saattoi Lucian hänen huoneeseensa, ja kun hän oli mennyt, tuli Irene sisään ja oli niin katuvaisen ystävällinen, ettei Lucia voinut olla häntä vähän kiusoittelematta.
— Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika tavalla? sanoi hän hymyillen.
— Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen.
— Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin pahoja? Eikö niin?
Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän hämmästykselle.
— Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt emme ymmärrä, että niin ajattelimme.
— Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös, että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti.
He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni.
Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä, joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina hänen ohitseen.
Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan.
Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt — Allania ja Sifiä.
Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin. Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin.
Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan, hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi kasvava.
Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia asuntoja Isän kodissa.
Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä, mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. —
Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille, Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä.
Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka. Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen juureton oli nyt juurtunut.
Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui, tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä.