Sitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa vasten — minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti minulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis onni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat istuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä rouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa valkosta kaihdinta vasten.
Sillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään alakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei kumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu, johon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen ikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi — niin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini ja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään keskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen pääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa ikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko alakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella toistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli sir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti laiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että hän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli ollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin sopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja, ett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa. "Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival", sanoi hän, "ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen nähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä salaisuudessa."
Tämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti huomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä keskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja minä kuuntelin sitä sana sanalta.
"Pulaanko?" toisti sir Percival. "Niin, pahempaan pulaan, kuin voit aavistaakaan, sen voin sanoa sinulle."
"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime päivänä", lausui kreivi kylmästi. "Mutta odota hieman! Ennenkun me lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minäentiedä, niin tehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minätiedän. Katsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan nähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden."
"Odotapas, kunnes olen sekottanut lasin konjakkia ja vettä. Ota itsellesi."
"Kiitos, Percival. Otan mielihyvällä lasin raikasta vettä ja sokeria.Eau sucree [sokerivettä], ystäväni — ei mitään muuta."
"Sokerivettä sinun ikäisesi mies! — Kas niin, sekota äitelä voiteesi, te ulkomaalaiset olette kaikki samanlaisia."
"Kuule nyt Percival. Minä esitän selvästi sinulle taloudellisen asemani sellaisenaan, kuin minä katson sen olevan, ja sinä sanot, olenko minä oikeassa vai en. Sekä sinä että minä tulemme takaisin tänne mannermaamatkaltamme varsin huonoissa raha-asioissa —"
"Kuvaa lyhyesti! Minä tarvitsen muutamia tuhansia, sinä muutamia satoja puntia — ja jollemme me onnistu hankkimaan näitä rahoja, perii meidät piru. Tämä on, lyhyesti ja sattuvasti, meidän asemamme. Päätä nyt siitä asiasta, miten tahdot. Eteenpäin!"
"No hyvä, Percival, lausuakseni ajatukseni sinun lakonilaisella tavallasi, tarvitsen minä muutamia satoja ja sinä muutamia tuhansia puntia. Ainoa keino, mikä sinulla on hankkia sinulle ja minulle nämät rahat, on rouvasi avulla. Mitä sanoinkaan sinulle vaimostasi kotimatkalla Englantiin? Ja mitä sanoin sinulle vielä kerran kotiin palattuamme ja nähtyäsi itse, minkälainen nainen neiti Halcombe on?"
"Kuinka minä muistaisin sen? Luullakseni rupatit sinä koko joukon tapasi mukaan."
"Minä lausuin näin: — Ihmisen terävä-älyisyys, ystäväni, on tähän asti huomannut vain kaksi tapaa, jolla mies voi hallita vaimoa. Toinen on nöyryyttää hänen ruumiillisella kurituksella, jota menettelyä huonompi kansa yleisesti käyttää, mutta sivistyneet luokat kammovat. Toinen keino — hitaampi, paljon vaikeampi, mutta menestykseen nähden yhtä varma, on olla koskaan kiukustumatta ja tulematta levottomaksi. Tämä on oikea tapa hallita eläimiä ja lapsia ja siis myöskin naisia, jotka itse asiassa eivät ole mitään muuta kuin suuria lapsi. Tyyni päättäväisyys on ainoa ominaisuus, jota eläimet, lapset ja naiset eivät voi vastustaa. Jos he vain kerrankaan voivat järkähdyttää tätä tärkeätä vastustusvoimaa, niin katkasevat he heti riippuvaisuutensa — jolleivät he sitä vastoin koskaan onnistu siinä, niin jää mies heidän hallitsijaksensa. Minä pyysin kyllä sinua muistamaan tätä yksinkertaista keinoa, kun sinä olit pakotettu luottamaan vaimosi apuun saadaksesi rahaa. Minä pyysin sinua vielä hartaammin muistamaan sitä, kun sinun täytyi olla yhdessä vaimosi sisaren, neiti Halcomben kanssa. Oletko ottanut huomioon neuvoni? Et, et ainoatakaan kertaa niissä selkkauksissa, jotka ovat keräytyneet niskaamme tultuamme tänne. Jokaisen kiukustumisen aiheen jonka sinun vaimosi ja hänen sisarensa ovat antaneet sinulle, olet sinä heti antanut vaikuttaa luonteeseesi. Sinä saat kiittää mieletöntä kiivauttasi, että sinulta meni allekirjoitus hukkaan ja samalla myöskin rahat, ja että neiti Halcombe kirjoitti ensimmäisen kirjeensä asianajajalle —"
"Ensimäisen? Onko hän uudelleen kirjoittanut?"
"Kyllä, hän kirjoitti tänään uudelleen." Tuoli lensi verannalla kumoon niin rajusti, kuin se olisi potkastu seljälleen.
Oli minun onneni, että kreivin kertomus herätti sir Percivalin vihan, kuten nyt tapahtui. Kuullessani, että minut tälläkin kertaa oli huomattu, hypähdin minä niin kiivaasti ylös, että rauta-aita, johon minä nojasin, rämähti. Oliko hän seurannut minua majataloon? Vai arvasiko hän, että minun oli täytynyt jättää kirjeeni Fannylle, sanoessani hänelle, ett'ei minulla ollut ollut mitään postilaukkuun pantavaa? Mutta jos asianlaita oli näinkin, niin kuinka olisi hän voinut tutkia kirjeiden sisällön, kun minä olin suoraan laskenut ne nuoren tytön käteen?
"Sinä saat kiittää onnellista tähteäsi", kuulin minä kreivin sen jälkeen sanovan, "että minä olen talossasi oikaisemassa erehdyksiäsi sitä mukaan, kuin sinä teet niitä. Kiitä onnellista tähteäsi siitä, että minä sanoin suoraan ei, kun sinä olit kyllin mieletön sulkeaksesi neiti Halcomben huoneeseensa samalla tavoin, kuin sinä hulluudessasi olit menetellyt vaimosi kanssa. Eikö sinulla ole ollenkaan silmiä? Voitko sinä nähdä neiti Halcomben käsittämättä, että hänellä on miehen aavistuskyky ja päättäväisyys? Tämä nainen ystävänäni voisin minä nauraa koko maailmalle. Mutta jos hän on vihollisenani, niin sanon minä sinulle suoraan, että minä, niin viisas ja kokenut kuin minä olenkin — minä, Fosco, viekas kuin piru itse, kuten olet minulle satoja kertoja sanonut, — tunnen mielestäni käveleväni kuin tulisilla hiilillä! Ja tämän komean olennon — minä juon hänen maljansa sokerivedessä — tämän komean naisen, joka seisoo, voimakkaana rakkautensa ja rohkeutensa takia, lujana kuin kallio meidän molempain ja tuon hennon, sievän ihmisraukan välillä, jota sinä kutsut vaimoksesi — tämän Marian Halcomben, jota minä ihailen koko sielustani, vaikkakin minun täytyy taistella häntä vastaan sinun ja minun etuni tähden, ajat sinä äärimmäisyyksiin, ikäänkuin hän ei olisi viisaampi eikä rohkeampi kaikkia muita naisia. Percival! Percival! sinä ansaitset olla onnistumatta ja sinulla on ollut huono onni."
Tuli hetkisen hiljaisuus. Minä merkitsen kaikki sen konnan sanat minusta, koska minä tahdon muistaa ne — koska minä vielä toivon saavani elää sen päivän, jolloin minä voin puhua kaikki suoraan hänen läsnä-ollessaan ja vaatia hänet edesvastuuseen kaikesta siitä pahasta, jonka hän tekee.
Sir Percival katkasi taasenkin äänettömyyden ensiksi.
"Niin, niin, höpise sinä ja toru niin paljon kuin sinua huvittaa", sanoi hän vihaisesti; "meidän rahahuolemme ei ole ainoa. Itsekin olisit taipuisa ankaroihin toimenpiteisiin naisia vastaan — jos tietäisit niin paljon kuin minä."
"Aikoinansa tulemme me tähän jälkimäiseen vaikeuteen", puuttui kreivi puheeseen. "Sinä voit sotkea omaa ajatusjuoksua mielesi mukaan, mutta minua et sinä onnistu johdattamaan pois asiasta. Käsitelkäämme ensin raha-asiat. Olenko minä saanut sinun itsepäisen pääsi vakuutetuksi? Olenko minä osoittanut sinulle, että sinun kiivas luonteet tekee sinut aivan mahdottomaksi auttamaan itseäsi? — Vai täytyykö minun taas alkaa uudelleen ja, kuten sanot rakastamallasi, teeskentelemättömällä englantilaisella tavallasi, höpistä ja torua vielä hieman lisää?"
"Äh! On helppo moittia minua. Mutta sanoa, mitä pitää tehdä — on hieman vaikeampi."
"Onko? Oi katsopas, mitä pitää tehdä: sinä lakkaat tästä päivästä määräämästä liikeasioista; sinä jätät ne vastaisuudeksi yksinomaan minun käsiini. Minä puhun nyt käytännölliselle englantilaiselle — vai kuinka? Hyvä, Percival, sopisiko se sinulle?"
"Mitä aiot ehdottaa, jos minä jätän kaikki sinun käsiisi?"
"Vastaa minulle ensin. Saanko määrätä siitä vai en?"
"Jos me nyt kuvittelemme, että sinä päätät siitä, niin mitä aiot tehdä?"
"Ensi aluksi aion tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, Percival. Minun pitää vielä toistaiseksi antaa asianhaarain passiivisesti johtaa itseäni, ja minulla on siis välttämätöntä niin tarkoin kuin mahdollista saada selvä kaikesta. Meillä ei ole yhtään aikaa menetettävänä. Minä olen jo sanonut sinulle, että neiti Halcombe on tänään toisen kerran kirjoittanut asianajajalleen."
"Kuinka sait sen tietää? Mitä hän kirjoitti?"
"Jos minä sanoisin sinulle sen, Percival, tulisimme me vain takaisin samaan paikkaan kuin nytkin. On kyllin, että minä olen huomannut sen — ja se on juuri tämä huomio, joka on koko tämän päivän pitänyt minua sellaisessa levottomuudessa, ett'en minä ole voinut ajatellakaan antautua mihinkään keskusteluun kanssasi. Nyt tahdon minä verestää muistiasi asioihisi nähden — joku aika sitten puhuimme niistä. Rahat on hankittu vaimosi allekirjoituksen puutteessa kolmen kuukauden velkakirjalla ja maksamalla sellainen korko, että se saa minun niukan ulkomaalaisen tukijani hämmästyksestä seisomaan! Velkakirjan langettua maksettavaksi onko mitään muuta maallista keinoa lunastaa se kuin rouvasi avulla?"
"Ei, ei muuta."
"Kuinka? Eikö sinulla ole ollenkaan rahoja pankkiirisi hallussa?"
"Muutamia satoja tarvitessani useita tuhansia."
"Eikö sinulla ole mitään muuta vakuutta lainataksesi rahaa?"
"Ei vähintäkään."
"Mitä tosi teossa olet saanut vaimosi mukana tähän päivään asti?"
"En mitään muuta kuin hänen kahdenkymmenentuhannen puntansa korot — jotka tuskin riittävät meidän jokapäiväisiin menoihimme."
"Mitä odotat sinä saavasi vaimosi myötäjäisinä?"
"Kolmetuhatta vuoteen hänen setänsä kuoltua."
"Varsin kaunis omaisuus, Percival. Mikä on tuo setä miehiään?Vanhako?"
"Ei — ei vanha eikä nuori."
"Onko hän hyväluontoinen mies, joka rakastaa elää hyvin? Onko hän naimisissa? Ei — nyt muistankin minä vaimoni sanoneen, ett'ei hän ole naimisissa."
"Luonnollisesti ei. Jos hän olisi naimisissa ja jos hänellä olisi poika, niin ei lady Glyde voisi olla lähin perillinen. Minä sanon sinulle lyhyesti ja sattuvasti, mikä herra Fairlie on — puolihullu, lörppö, itsekäs narri, joka kiusaa jokaista hänen läheisyyteensä tulevaa henkilöä ruikuttamalla huonoa terveyttään."
"Sellaiset miehet elävät kauan, Percival, ja menevät naimisiin paljaasta ilkeydestä juuri silloin, kun vähimmän odotat sitä. Minä en tahtoisi antaa paljoa, ystäväni, toiveistasi saada nuo kolmetuhatta vuoteen. Eikö ole mitään muuta toivottavissa vaimosi mukana?"
"Ei, ei mitään?"
"Eikö kerrassaan mitään?"
"Ei kerrassaan mitään, paitsi hänen kuoltuaan."
"Vai niin — hänen kuoltuaan."
Syntyi uudelleen äänettömyys. Kreivi nousi ylös ja meni verannan edessä olevalle hiekkakäytävälle. Minä kuulin hänen äänestään, että hän oli muuttanut paikkaa. "Sade on vihdoinkin tullut", kuulin minä hänen sanovan. Se oli tullut. Kaapuni osoitti ilmeisesti, että jo hetkisen oli satanut rankasti.
Kreivi meni taaskin verannalle — minä kuulin tuolin narisevan hänen uudelleen istuutuessaan.
"No hyvä, Percival", sanoi hän, "mitä saat vaimosi kuoltua?"
"Jos häneltä ei jää lapsia —"
"Joka kumminkin on varsin luultavaa?"
"Joka ei ole vähintäkään luultavaa —"
"No hyvä — mitä siinä tapauksessa?"
"Silloin saan minä hänen kaksikymmentätuhatta puntaansa."
"Puhdasta rahaa?"
"Puhdasta rahaa."
He vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei kuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta vasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän hetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen kulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani aivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän kääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi, virtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään. "Enemmän sadetta!" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski alas kaihtimen — ja minä hengitin vapaammin.
Keskustelua verannalla jatkettiin; tälläkin kertaa alkoi kreivi kysellä.
"Percival, pidätkö paljon vaimostasi?"
"Sepä oli suora kysymys."
"Minä olen suora mieskin; siksi toistan sen vielä kerran."
"Miksi, perhanan tähden, katsot minua tuolla tavoin?"
"Vai niin — etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis, että sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua —"
"Vaiti, Fosco!"
"Otaksukaamme, kuten sanottu, että sinun vaimosi kuolee —"
"Vaiti, sanon minä!"
"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja menettäisit —"
"Menettäisin toivon saada kolmetuhatta puntaa vuotuista tuloa."
"Epävarma toivo, Percival — varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset rahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma — tappio epäiltävä."
"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä rahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat, saattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa rikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti unhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla tavoin — minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua hulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!"
"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin kielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta mahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka kirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne, edellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla? Tuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun sanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei mitään erehdyksiä enää syntyisi — ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä se on: — Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen allekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi."
Hänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko toinen kerros oli nyt pimeä.
"Lorua, lorua!" vastasi sir Percival närkästyneenä. "Sinua kuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan helpoimman asian maailmassa."
"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni", lausui kreivi, "ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni järjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua miellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä, eikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival, selville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla on sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta ikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme ohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä tuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni — ja suo anteeksi minulle jos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla vielä lasillisen sokerivettä itselleni."
"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu'," vastasi sir Percival paljon rauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli käyttänyt, "mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi alkaa."
"Autanko sinua?" kysyi kreivi. "Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle nimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi — Anna Catherickiksi?"
"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja jos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta päänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut auttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin paljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä silti on ollut omat salaisuutemme — vai kuinka?"
"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä Blackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin henkilöiden hunnun alle kuin sinun."
"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää, että sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?"
"Näytänkö minä uteliaalta?"
"Kyllä, kyllä näytät."
"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta — tarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan sen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot eivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde! olkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua — enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias — vaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun täytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan syventymättä siihen?"
"Niin — sitä juuri minä vaadin."
"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä hetkestä lähtien."
"Tarkoitatko nyt todellakin, mitä sanoit?"
"Mikä syy sinulla on epäillä minua?"
"Kyllä, kyllä, Fosco — ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus sinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä, ett'et sinä lopuksi petkuta minuakin."
Verannalla oleva tuoli paukkoi jälleen — minä tunsin, kuinka reikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt ylös mielenliikutuksen puuskauksessa.
"Percival! Percival!" huusi hän, "etkö tunne minua tuota paremmin? Eikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi? Minä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia tekoja — kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni onnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen. Minun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään, että sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä uteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis, että teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä voin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä helposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen — sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut minun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä. Katso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun tunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä Percival! Ota minua kädestä — minä annan sinulle anteeksi."
Viime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi — aivankuin hän olisi vuodattanut kyyneleitä.
Sir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta kreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.
"Ei!" sanoi hän. "Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi hänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko minun apuani?"
"Kyllä, varsin hyvin."
"Ja voitko sanoa minulle, mitä haluat, paljastamatta itseäsi?"
"Minä koetan."
"No hyvä, anna kuulla."
"Katsopas, asia on näin: — minä sanoin sinulle tänään, että minä parhaan kykyni mukaan olen koettanut hakea Anna Catherickia, mutta ettei minun onnistunut löytää."
"Niin."
"Fosco! Minä olen mennyt mies, ellen minä saa häntä käsiini."
"Onko asia niin vakava?"
Pieni valosäde levisi verannalta aina hiekalle saakka. Kreivi oli muuttanut lampun keskempää huonetta nähdäkseen selvemmin arvon isäntäänsä.
"Kyllä!" sanoi hän. "Kasvosi puhuvat totta tällä kertaa. Vakava, siis — yhtä vakava kuin rahakysymyskin."
"Vielä epäilyttävämpi. Niin totta kuin istun: vielä epäilyttävämpi."
Valo katosi taas ja keskustelua jatkettiin.
"Minä näytin sinulle vaimolleni osoitetun kirjeen, jonka Anna Catherick oli kätkenyt hiekkaan", jatkoi sir Percival. "Se ei ole tyhjää keskustelua tuo kirje, Fosco — hän tietää salaisuuden."
"Puhu niin vähän kuin mahdollista salaisuudesta minulle, Percival.Onko hän sinulta saanut tietää sen?"
"Ei, äidiltään."
"Kahden naisen tiedossa vaarallinen salaisuus — huono juttu, ystäväni, varsin huono juttu! Salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, ennenkuin menemme edemmäksi. Sinun vaikuttimesi sulkea tytär hulluinhuoneeseen on nyt jotenkin selvä minulle — mutta sitä vastoin en minä ymmärrä oikein, kuinka hän pääsi pois sieltä. Epäiletkö sinä jonkin sairaalan henkilön, vihamiehesi houkuttelemana, tahallaan laiminlyöneen ja päästäneen hänet karkaamaan?"
"Ei — hän käyttäytyi parhaiten kaikista sairaista — he luottivat häneen. Hän on kylliksi hullu pidettäväksi suljettuna ja kylliksi viisas tehdäkseen minut onnettomaksi, jos hän saa olla vapaana — ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän varsin hyvin. No hyvä, Percival, lopeta asia pian, niin tiedän minä kyllä, mitä pitää tehdä. Mikä aiheuttaa vaaran nykyään?"
"Anna Catherick on paikkakunnalla ja on ryhtynyt tekemisiin lady Glyden kanssa — kas siinä muutamin sanoin, missä vaara on. Kuka voi lukea kirjeen, jonka hän kätki hiekkaan, huomaamatta, että vaimoni tietää kaikki, kieltäköönpä sen miten kovin tahansa?"
"Odota, Percival! Jos lady Glyde tuntee tämän salaisuuden, niin täytyy hänen tietää, että se saattaa sinut vaaraan. Vaimonasi on hänelle ilmeisesti edullista salata se."
"Uskotko sen? Minä puhun sinulle jotakin siitä asiasta. Hän salaisi asian, jos hän pitäisi vähääkään minusta. Mutta nyt satun minä olemaan toisen herrakullan tiellä. Hän on rakastunut häneen, ennenkun meni naimisiin kanssani — hän on vieläkin rakastunut erääseen Hartright-nimiseen piirustuksenopettaja-konnaan."
"Paras ystäväni, mitä merkillistä sinä siinä huomaat? Kaikki naiset ovat rakastuneita johonkin muuhun kuin omaan mieheensä. Kuka on ensimmäinen, joka voittaa naisen sydämmen. En koskaan elämässäni ole tavannut numero yhtä. Kenties usein numero kolmen, neljän ja viiden — mutta en koskaan numero yhtä. Luonnollisesti täytyy sen olla, mutta minä sanon vain, ett'en ole koskaan sitä nähnyt."
"Odotapas! Minä en ole lopettanut vielä. Kenenkä luulet auttaneen Anna Catherickin pakoon, kun mielisairaalan väki oli hänen jäljillään? Sen teki Hartright. Kenen luulet sinä nähneen hänet Cumberlandissa? Kukapa muu kuin Hartright. Molemmilla kerroilla puhui hän aivan yksin hänen kanssaan. Odota, älä keskeytä minua. Se konna on yhtä rakastunut minun vaimooni kuin vaimoni häneen. Hartright tietää tuon onnettoman salaisuuden ja vaimoni myöskin. Anna heidän vain tavata uudelleen toisensa, niin on molemmille etua liittoutua minua vastaan."
"Hiljaa, Percival — hiljaa! Unhotatko sinä aivan kokonaan ladyGlyden siveän luonteen?"
"Minä piittaan vähät lady Glyden hyveistä! Minä en usko muuhun kuin hänen rahoihinsa. Etkö huomaa, kuinka asian laita on? Hän jäisi kenties vaarattomaksi, jos hän olisi yksin; mutta jos hän ja tuo Hartright-lurjus —"
"Kyllä, kyllä, nyt huomaan! Missä herra Hartright on?"
"Hän on matkustanut ulkomaille ja jos hän tahtoo pitää nahkansa eheänä, varotan minä häntä takaisin tulemasta heti."
"Oletko varma, että hän on poissa?"
"Aivan varma. Minä annoin vartioida häntä siitä lähtien, kun hän poistui Cumberlandista, siihen asti, kun hän matkusti. Oi, minä olen kyllä ollut valpas, sen voin sanoa sinulle. Anna Catherick oleskeli eräässä vuokratalossa lähellä Limmeridgeä. Menin itse sinne hänen päästyänsä käsistäni ja otin tarkan selon siitä, etteivät he tietäneet ollenkaan mitään. Minä annoin hänen äidilleen kirjeluonnoksen, joka hänen täytyi kirjoittaa neiti Halcombelle ja jossa hän vapautti minut kaikista huonoista vaikuttimista, kun minä pidin Anna Catherickiä mielisairaalassa. Vaivaa melkein minua sanoa, kuinka paljon olen hukannut aikaa etsiessäni häntä. Ja kesken kaikkea tätä uskaltaa hän näyttäytyä täällä ja pelastuu käsistäni omalla tilallani. Kuinka voin minä tietää, ketkä muut saavat puhella hänen kanssaan? Tuo väijyvä Hartright-konna voi tulla takaisin huomispäivänä tietämättäni ja hyötyä hänen lörpöttelystään —"
"Sitäpä hän ei tee, Percival! Kun minä olen täällä ja tämä nainen oleskelee vielä läheisyydessä, vastaan minä saavamme hänet valtaamme ennenkun herra Hartright — vaikka hän tulisikin takaisin. Nyt ymmärrän minä, niin, niin, nyt huomaan minä kaikki! Anna Catherickin löytäminen on ensimmäinen tehtävä; ole sitten levollinen muusta. Vaimosi on sinun vallassasi; neiti Halcombe ei eroa hänestä ja voidaan sen takia sanoa myöskin olevan sinun vallassasi, eikä herra Hartright ole Englannissa. Tuo näkymätön Anna on ainoa, jota meidän nykyisin tarvitsee ajatella. Olethan tarkoin kuulustellut?"
"Kyllä. Minä olen ollut hänen äitinsä luona; minä olen tarkastanut koko kylän — kaikki turhaan!"
"Voidaanko hänen äitiinsä luottaa?"
"Kyllä."
"Hän on kumminkin kerran puhunut salaisuudesta."
"Hän ei tee sitä koskaan enää."
"Miks'ei? Onko hänellä jotakin omaa etua vaikenemisesta?"
"On — varsin suuri."
"Hauska kuulla sinun tähtesi, Percival. Älä ole levoton, ystäväni. Raha-asioittemme järjestämiseen on minulla runsaasti aikaa, ja kenties huomenna onnistuu minun paremmin päästä Anna Catherickin jäljille kuin sinun tähän asti. Mutta vielä on yksi seikka kysyttävä, ennenkuin yöksi eroamme."
"Mikä seikka?"
"Niin, kun menin venehuoneelle sanomaan lady Glydelle, että tuo vastenmielinen allekirjoitusjuttu oli poistettu, tulin minä sattumalta parhaaseen aikaan nähdäkseni erään vieraan naisen epäilyttävällä tavalla poistuvan vaimosi luota, mutta minä en ollut kumminkaan tarpeeksi lähellä voidakseni nähdä hänen kasvonpiirteitänsä. Tahdon tietää jotakin näkymättömän Annamme ulkomuodosta voidakseni tuntea hänet. Onko hän jonkun näköinen?"
"Jonkun näköinen? Hoo! senpä sanon sinulle parilla sanalla. Hän on niin vaimoni näköinen, että melkein voi pelästyä sitä."
Tuoli narisi taaskin. Kreivi oli uudelleen hypähtänyt ylös — tällä kertaa hämmästyksestä. "Mitä sanoit?" huudahti hän kiivaasti.
"Kuvittele vaimoani vaikean sairauden jälkeen ja hieman sekavapäisenä — niin on sinulla Anna Catherick ilmi elävänä silmiesi edessä", vastasi sir Percival.
"Ovatko he sukua?"
"Ei, ei vähintäkään."
"Ja kumminkin niin toistensa näköisiä?"
"Niin, niin erinomaisesti. Mitä sinä naurat?"
Ei mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili hiljaisella, sisäisellä tavallaan.
"Mille sinä naurat?" toisti Percival.
"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun ilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani — enkö minä ole peruisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa ilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt Anna Catherickin nähdessäni hänet — ja nyt on kylliksi puhuttu tänä iltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan unta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua. Minulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat velkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi — siitä minä annan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole? Enkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin hienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän sinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo, Percival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran — puristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!"
Kuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin lukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut. Tuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi kylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista, että minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun kumminkin nousta märältä katolta.
Ryömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni ja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat elonvoimani lisäytyivät taas — silmäsin yhtämittaa kynttilää askel askeleelta hiipiessäni ikkunalleni.
Kello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen. En ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut luulemaan, että paluumatkani oli huomattu.
Heinäkuun 6 päivä. — Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta.Minä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni.Saman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaanyöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.
Minä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini vaihtelevain vaikutusten jälkeen — ja nämä tunnit tuntuvat minusta viikoilta.
Kuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta — vaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja jääkylmänä — avuttomana, vapisevana raukkana!
En tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä saavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia, lämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen tehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.
Minä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys poistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.
Varmaankin tapahtui se ennen auringon nousua — minä kuulin kellon lyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja voiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka yhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa tunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä kauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän vakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut toistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä lähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä vastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu sana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä vielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että minä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni ennen auringon nousua — että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen hengittääkseni raikasta ilmaa — että olen kirjoittanut lakkaamatta ja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua näinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää, siitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina uuden päivän häikäisevään valoon saakka!
Miksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia silmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en mene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?
En uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä pelkään tätä kuumetta — minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn takia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani kyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?
Huu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut yöllä!
* * * * *
Kello on 9. Löikö se 9 vai 8? Varmaan oli se 9. Nyt vilustaa minua taasen — vilustaa kiireestä kantapäähän tässä lämmössä. Olenko istunut ja nukkunut? En tiedä itsekään, mitä minä olen tehnyt.
Oi, Jumalani. Ajattelepas, jos minä sairastun!
Sairaana sellaisena aikana kuin nyt!
Pääni! minä olen niin levoton pääni takia. Kirjoittaa voin, mutta kaikki rivit menevät ristiin toistensa kanssa. Näen sanan Laura ja näen, että olen kirjoittanut sen. 8 vai 9 — kumpiko se oli?
Oli niin kylmää, niin kylmää! — Ah, viime yön sade! — ja tornikellon lyönnit, joita en voi laskea, mutta jotka yhäti soivat korvissani —
* * * * *
Muistutus.
Tähän kohtaan päiväkirjaa päättyy luettava kirjoitus. Kaksi, kolme seuraavaa riviä sisältää katkonaisia sanoja ja niiden joukossa mustetäpliä ja viivoja. Viimeinen merkki, jonka voi erottaa, näyttää muistuttavan kahta lady Glyden ristimänimen ensi kirjainta.
Päiväkirjan seuraavalle sivulle on joku toinen henkilö kirjoittanut. Se on miehen käsialaa, selvää, rohkeaa, säännöllistä; päivämääräksi on merkitty "heinäkuun 7 päivänä". Sisältö on seuraava:
Todellisen ystävän jälkikirjoitus.
Erinomaisen neiti Halcombemme sairastuminen on antanut minulle tilaisuuden nauttia odottamattomasta henkisestä huvituksesta.
Tarkoitan tämän sisältörikkaan päiväkirjan lukemista, jonka juuri nyt olen päättänyt.
Siinä on monta sataa sivua. Minä voin laskea käden sydämmelleni ja pyhästi vakuuttaa, että jokainen sivu on huvittanut, virkistänyt, ihastuttanut minua.
Minun tunteiselleni miehelle on sanomattoman ilahduttavaa voida lausua jotakin sellaista.
Ihailtava nainen!
Tarkoitan neiti Halcombea.
Hämmästyttävä ponnistus!
Tarkoitan päiväkirjaa.
Niin, nämä lehdet ovat todellakin aarre. Hieno tahti, jonka minä huomaan tässä, varovaisuus, harvinainen rohkeus, tavaton muistinvoima, terävä huomaamiskyky, tyylin kevyt miellyttäväisyys, nämä naisen tunteiden ihastuttavat purkaukset — kaikki tämä on, enemmän kuin minä voin kuvatakaan, lisännyt minun ihailuani tätä ylevää olentoa, tätä kelpo Mariania kohtaan. Luonteeni kuvaus on mestarillinen alusta loppuun. Minä vakuutan täydestä sydämmestäni kuvan yhtäläisyyden. Minä tunnen, kuinka voimakas vaikutus minun on täytynyt tehdä, jotta minut on voitu kuvata noin vahvoin, rikkain, sattuvin värein. Valitan taaskin julmaa välttämättömyyttä, joka antaa meille aivan erilaiset harrastukset ja pakottaa meidät olemaan vihamielisellä kannalla toisiimme. Onnellisemmissa olosuhteissa kuinka arvokas minä olisin ollutkaan neiti Halcombelle — kuinka arvokas hän olisi ollut minulle!
Sydämmeni täyttävät tunteet vakuuttavat minulle, että äsken kirjoittamani ilmaisee syvän totuuden.
Nämä tunteet ihastuttavat kaikista persoonallisista suhteista huolimatta. Minä todistan aivan epäitsekkäällä tavalla, kuinka erinomaisesti tuo viekas suunnitelma, jonka kautta tämä verraton nainen kuunteli Percivalin ja minun keskusteluni, oli ajateltu. Ja kuinka hämmästyttävän uskollisesti hän on merkinnyt joka sanan siitä.
Nämä, tunteet ovat saattaneet minun tarjoamaan häntä hoitavalle ahdasmieliselle lääkärille laajoja kemian tietojani ja valistunutta kokemustani niillä terävä-älyisemmillä ja tuntemattomilla teillä, jotka lääkäritaito yhdessä magnetismin kanssa tarjoo ihmissuvulle. Tähän asti on hän kieltäytynyt käyttämästä neuvojani. Kurja mies!
Ja lopuksi panevat nämä tunteet kirjoittamaan ne tunnustavat, osaaottavat, isälliset rivit, jotka ovat tässä luettavina. Minä suljen taas tämän kirjan. Ankara oikeuskäsitteeni saattaa minut, vaimoni käden kautta, panemaan sen takaisin kirjoittajansa pöydälle. Tapaukset ajavat minut täältä pois. Erikoiset asianhaarat pakottavat minut vakavaan toimintaan. Houkuttelevat menestyksen toiveet kangastavat silmissäni. Minä menen kohtaloani vastaan niin levollisesti, että minä itse kauhistun. Ei mitään, paitsi ihailevaa kunnioitustani, kuulu minulle itselleni. Sen lasken minä kunnioittavalla hellyydellä neiti Halcomben jalkoihin.
Minä toivon hurskaasti hänen paranemistaan.
Valitan, että häneltä on auttamattomasti hukkaan mennyt jokainen suunnitelma, minkä hän on tehnyt sisarensa hyväksi. Mutta samalla kertaa pyydän minä häntä uskomaan, ett'en minä lukemalla hänen päiväkirjansa ole joutunut omistamaan mitään apuneuvoja tähän päämäärään pääsemiseksi. Se on vain vahvistanut sen suunnitelman älykkyyden, jonka minä jo ennen olen tehnyt. — Minun on kiittäminen näitä lehtiä niiden hienoimpien tunteiden herättämisestä, jotka kuuluvat luonteeseeni — ei muusta.
Henkilölle, jolla on samanlaiset tunteet, ilmaisee ja anteeksi antaa tämä yksinkertainen selitys kaikki.
Neiti Halcombe on henkilö, jolla on samanlaatuiset tunteet.
Tällä vakuutuksella piirrän minä nimeni
Fosco.
(Ensimmäisen osan loppu).
End of Project Gutenberg's Valkopukuinen nainen I, by Wilkie Collins