Ristin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman vahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli samassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä huomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä katsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu — aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja puhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei vain olut kaiverrettu — kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty jollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja tällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?
Minä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi ratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta, jossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin kirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden portaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten polulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli pieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi vanha nainen pesemässä vaatteita.
Minä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja hautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi, että hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana. Minä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta. Vanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt sen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena oli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut sairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut laittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta täytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai parin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä hautapatsasta puhdistamaan.
Nämä tiedot — pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaanpuheen niukka sisältö — olivat kumminkin arvokkaita minusta.Minä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin hetiLimmeridge-Houseen.
Hautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö. Yhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin katsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa tänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen läheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli ainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän työn, palaisi varmaankin lopettamaan sen.
Kotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä. Hän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä, mutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi vain: "Toivon, että se päättyisi hyvin." Kun hän taas oli lähtemässä luotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti neiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti Halcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen auringonlaskua.
Minä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä. Tämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä pitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi häivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta, mikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni katsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski taivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän edestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä — se oli neiti Fairlie.
Minä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut hänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin Limmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi häntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan ääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni uutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään ikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni silmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.
Hänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta silkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna, jolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki hänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen vinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla kävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka tarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti Fairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet kaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni aamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan, kieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään — tuprahtivat ilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin kalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja painausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin ystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä. Hän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien kahistessa hänen jaloissaan — yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää voinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine sydämmineni.
Hetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri laskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja poistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.
Lännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi mereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet kuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani hautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä autiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani, silmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan valkoristiin.
Hautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella valitsemaan piilopaikkani.
Kirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä oli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni hieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea ollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos minä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään. Pieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon kautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla tilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan tupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko ruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia kanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti voimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa kuulunut tai näkynyt — ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä koira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea kaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden suhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan, yksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni yhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani laskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.
Ei ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti lännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut yksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun puhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli naisen.
"Älkää olko enää levoton kirjeen takia", sanoi ääni. "Minä annoin sen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika meni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut perästäni sen jälkeen — sen tiedän tuiki tarkkaan."
Nämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein vaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät. Seuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa olin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis minusta.
Toisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen matkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia tuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin huomatessani sen värin — se oli valkoinen.
Heidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille pysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa. Hänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi ollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen esiinpistävän reunan varjoon.
"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua", sanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun naisen ääni. "Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen aivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt Teidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni, ajatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on tehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme ennen yön tuloa."
Näin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan editseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve ja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää vaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri paremmin olkahuivin ympärillensä.
"Kummallinen", sanoi hän itsekseen, "kummallinen ja aina täynnään ihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta hurskasmielinen kumminkin — niin, niin hurskas kuin pikku lapsi, raukka!"
Hän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei kaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään kirkon kulman, kadoten näkyvistäni.
Minä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään ja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai kumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa tapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa, jos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa vaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä tietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli vähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki musteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni hautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.
Näitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle asti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi sitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa alla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta kivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä vihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse. Hän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin hänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen kaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.
Tarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä hänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli läheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas mennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin että hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä astuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän ylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja liikkumatta.
"Älkää ollenkaan peljätkö", sanoin minä. "Varmaan muistatte minut?"
Minä pysähdyin puhuessani — kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa eteenpäin — pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes seisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt, niin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen, peljästyneenä, mutisten itsekseen — siinä näin minä edessäni, rouva Fairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran ennen olin yöllä maantiellä nähnyt.
"Muistattehan minut?" kysyin minä. "Me tapasimme toisemme varsin myöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen. Varmaankaan ette ole unhottaneet sitä?"
Hänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä huomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen kasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan, jonka pelko oli ajanut niihin.
"Älkää koettako puhella vielä kanssani", jatkoin minä. "Malttakaa hetkinen, niin että ehditte rauhoittua — malttakaa hetkinen, että tulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne."
"Te olette varsin hyvä minua kohtaan", kuiskasi hän. "Yhtä hyvä nyt, kuin silloinkin olitte."
Hän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa ainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin voittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin minä taas tämän naisen — hauta oli välillämme, kaikkialla ympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot mäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme vastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties riippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että Laura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko minä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi vavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen itsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui, onnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti hillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein kootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.
"Oletteko levollisempi nyt?" kysyin minä, "niin pian kun otaksuin olevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani pelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?"
"Kuinka olette tänne tullut?" kysyi hän kiinnittämättä mitään huomiota viimeisiin sanoihini.
"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä matkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien — olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa."
"Limmeridge-Housessa!" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa ilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata mielihyvää. "Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!" sanoi hän ja katsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.
Minä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt luottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä uteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli pidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan olennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni hänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti Fairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna Catherick oli neiti Fairlien näköinen — näin sen sitä selvemmin, kuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan erinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa. Kasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten väriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä, pituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti minusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan ennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa alkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa kirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa viehkeää punaa — kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä, väsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka minä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui ehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin vain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän välillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat hävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja ainoastaansillointulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän yhtänäköisiksi kaksoissisariksi — eläväksi peilikuvaksi toisistaan.
Minua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa tulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti sisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin laskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja salavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut matkalla Lontooseen.
"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin", sanoi hän kummallisen hätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. "Mitä ajattelette?"
"Oh, eipä mitään erikoista", vastasin minä. "Ihmettelin vain, kuinka olette tänne tullut."
"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut täällä ainoastaan kaksi päivää."
"Ja tänne haudalle tulitte Te eilen."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Arvasin vain."
Hän kääntyi minusta ja laskeutui polvilleen kaiverruksen eteen.
"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?" sanoi hän. "Ystävä, joka oli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava Limmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen hautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä aloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään takaisin. — Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole. Varmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden."
Vanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään yhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä — tässä heikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta mitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina päivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen luottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan, johon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin häntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin hellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta itsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt lapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella kärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.
"Ettehän ihmettele", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin mahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä — "ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin kummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi Teidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista."
Hän katsahti ylös nopeaan ja epäilevästi.
"Levoton", toisti hän. "Miksi levoton?"
"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme eronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät nähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja puhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua."
Hän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää pyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui marmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin, kuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin kumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.
"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa", sanoin minä, "he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja silloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut hänen mielisairaalastaan."
Hän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa tulevan.
"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte kuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi ilmoittanut heille, mihin Te menitte — mutta minä en lausunut koskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne — minä tein sen onnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa ymmärtää, mitä minä sanon Teille."
Esiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän koetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden pyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa häntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät hitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut hänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät katsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.
"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin mielisairaalaan, eikö niin?" kysyi hän.
"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen iloinen, että pelastuitte."
"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua pahimmasta", jatkoi hän uinailevasti. "Itse pako oli helppo, muutoin ei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua niin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen, niin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli vaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä? Minä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni."
"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin, osoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä se oli."
Hän mainitsi paikan — se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä voin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä minä tapasin hänet — ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen vastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: "Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?"
"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa minua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille hyvin eromme jälkeen", vastasin minä. "Te sanoitte, että Teillä on Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän ystävän?"
"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä ylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva Clements on ystäväni — hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään rouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!"
"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet kauvan?"
"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen aikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani. Monta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän virsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos sinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei ole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan hoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä sanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä. Muutoin muistan minä niin vähän — ah, niin vähän, niin vähän!"
"Eikö Teillä ole isää ja äitiä, jotka voisivat hoitaa Teitä?"
"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut puhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut."
"Ja äitinne?"
"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme levottomiksi ja suuttuneiksi."
Levottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä ensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet mielisairaalaan.
"Älkää kysykö mitään äidistäni", jatkoi hän; "mieluummin tahdon puhua rouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin; hänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan, ja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli onnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se pitäisi salata kaikilta ihmisiltä."
Hänen "onnettomuutensa". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä sanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen tarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan tästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen salaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt hänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa, ennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.
"Mikä onnettomuutenne?" kysyin minä.
"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan", vastasi hän nähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. "Mitäpäs muuta onnettomuutta minä tarkoittaisin?"
Minä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin suinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä vaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.
"Niin, on toinenkin onnettomuus", sanoin minä, "joka voi kohdata naista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa."
"Mikä se on?" kysyi hän nopeasti.
"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen kunniaan, jota hän rakastaa", vastasin minä.
Hän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään hämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen kasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa niin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt, että sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen lähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä tapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka tuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että tämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei mainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka täytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin salaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä neiti Fairlielle — vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen viattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli hänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se sitten oli ollut?
"Minä en ymmärrä Teitä", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä suurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen merkitystä.
"Älkää ajatelko enää niitä", vastasin minä. "Jatkakaamme sen sijaan edellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te pysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne."
"Kuinka kauan?" toisti hän. "Minä olin rouva Clementsin luona aina siihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten."
"Te asutte siis kylässä?" kysyin minä, "Merkillistä, etten minä ole kuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää."
"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä vuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä Todds-Corneriksi."
Minä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi huviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi yksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan välissä.
"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia", jatkoi hän, "ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään heitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut mukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma. Olihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne? Minä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan ja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että Todds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni onnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien päästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja Limmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä toivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en ole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa."
"Mikä se on?"
"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita — he sanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen? Rouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie sallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti eläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen haudallaan — sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä. Itse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina valkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko hän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?"
Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti Fairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin hänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden sen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen, ja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.
"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta lähtien", sanoin minä.
Hän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti, ett'en minä voinut käsittää niitä.
"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä ollut iloinen tänä aamuna?" jatkoin minä.
"Ei", sanoi hän nopeasti ja innokkaasti — "ah, ei, sitä en kysynyt."
"Minäpä kerron Teille kysymättäkin", lisäsin minä. "Neiti Fairlie on saanut kirjeen."
Hän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan edessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista. Viime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja hitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan noussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet hämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä, suu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen poskillaan, katosi silmänräpäyksessä.
"Kuinka Te voitte tietää sen?" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Kuka on näyttänyt Teille sen?" Veri syöksähti taasen kiivaasti hänen kasvoihinsa — se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla, kuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat paljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi puolitukehtuneella äänellä: "Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä, mitä Te tarkoitatte!"
"Kyllä", sanoin minä, "kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä minä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin saattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut jotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi Teidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt sanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti."
Hän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä vastannut mitään.
"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan, kuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa", jatkoin minä. "Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja suojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos hän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata häntä Limmeridge-Housen puistossa?"
"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!" Hänen huulensa kuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella hellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. "Sinätiedät, kuinka minä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin pelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja neuvo minua tekemään parhaiten."
Minä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän kätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin alas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.
Mutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut saada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin välttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin minä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen kanssaan tarjosi minulle — tarkoitan hänen intoaan saada minut vakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.
"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua", sanoin minä ystävällisesti, "ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä. Älkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät mielisairaalaan, oli jotakin syytä…"
Sanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin minä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala muutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli hellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden, vääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja pelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta. Hänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon silmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä olento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon niin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui hautakivelle raskaina pisaroina.
"Puhukaa jostain muusta", sanoi hän yhteenpurruin hampain. "Minä en voi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä."
Kaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten olivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin pois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien hyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden koulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä muisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan sulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se todellakin olla hänen äitinsä?
Oli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin pitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä. Hänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään muuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.
"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi", sanoin minä rauhoittaen.
"Te tahdotte jotakin", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. "Älkää katselko minuun noin. Puhukaa minulle — sanokaa minulle, mitä Te tahdotte!"
"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette rauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut."
"Sanonutko?" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi itsekseen: "Mitä hän on sanonut?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja pudisti päätään kärsimättömästi. "Miksi ette voi auttaa minua?" kysyi hän nopeaan ja suuttuneena.
"Kyllä, kyllä", sanoin minä, "minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te voitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti Fairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen."
"Ah, neiti Fairlie — Fairlie — Fairlie —!"
Kuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen, lempeä ilme.
"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä", jatkoin minä, "eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää niin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle kaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään salattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä, mutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir Percival Glyde —"
Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti hän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko hautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä, kauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen kasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla. Tämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut silmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut enää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen — ja tämä mies oli sir Percival Glyde.
Hänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta sivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä kuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli puhutellut rouva elementiksi.
"Minä tulen! Minä tulen!" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen olen kuvannut.
Seuraavassa tuokiossa kiiruhti rouva Clements esiin.
"Kuka Te olette?" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun astuessaan portaille. "Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin turvatonta ihmisraukkaa?"
Hän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen kätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.
"Kuinka on laitasi, rakas lapsi?" kysyi hän. "Mitä pahaa hän teki sinulle?"
"Ei mitään", vastasi naisraukka, "ei mitään; minä peljästyin vain."
Rouva Clements kääntyi minuun päin peloton suuttumus silmissään, mikä herätti minussa kunnioitusta.
"Minä häpeäisin sydämmeni pohjasta, jos minä tietäisin ansaitsevani tämän vihastuneen katseen", sanoin minä. "Mutta nyt minä en ansaitse sitä. Minä olen onnettomuudeksi pelottanut häntä tarkoittamattani sitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin hän on nähnyt minut. Kysykää häneltä itseltään; hän voi varmaan sanoa Teille, ett'en minä tahtoisi loukata enemmän häntä kuin ketään muutakaan naista."
Minä puhuin hitaasti ja selvästi, niin että Anna Catherick voisi kuulla ja ymmärtää minua, ja minä huomasinkin hänen käsittävän sanani.
"Niin, niin", sanoi hän, "hän oli kerran minulle hyvä; hän auttoi minua —" hän kuiskasi lauseen lopun ystävänsä korvaan.
"No, sepä on todellakin merkillistä!" sanoi rouva Clements kummastuneen näköisenä. "Se tekee suuren muutoksen. Olen kovin pahoillani, että puhuin niin kiivaasti Teille. Syy on kuitenkin vähemmän Teidän kuin minun, joka suostuin hänen päähänpistoonsa jättää hänet yksin sellaiselle paikalle kuin tämä. Tule, rakas lapsi — tule nyt kotiin kanssani."
Minusta näytti tuo hyvä rouva hieman levottomalta ajatellessaan mennä yksin Annan kanssa kotiin, ja minä tarjouduin saattamaan heitä siksi, kunnes näkisimme heidän asuntonsa. Rouva Clements kiitti minua kohteliaasti, mutta hylkäsi tarjouksen. Hän sanoi varmaan tapaavansa jonkun talon työmiehistä heti kedolle tultuansa.
"Koettakaa antaa minulle anteeksi", sanoin minä, kun Anna Catherick pisti kätensä ystävänsä kainaloon mennäkseen pois. Vaikka minun täytyy tunnustaa itseni syyttömäksi kaikesta aikomuksesta pelottaa ja säikyttää häntä, niin syytti kumminkin omatuntoni minua, kun minä katselin tuon ihmisraukan kalpeita, tuskaisia kasvoja.
"Tahdon koettaa", vastasi hän. "Mutta Te tiedätte liian paljon; minä pelkään, että Te aina tulette pelottamaan minua."
Rouva Clements katsoi minuun ja pudisti huolestuneena päätänsä.
"Hyvää yötä, sir", sanoi hän. "Te ette voi sille mitään, tiedän sen kyllä; mutta olisin toivonut, että olisitte minua säikäyttänyt hänen sijastaan."
He menivät muutamia askelia. Luulin heidän jo lähteneen luotani, kunAnna pysähtyi nopeasti ja erkani seuraajastaan.
"Odottakaa", sanoi hän. "Täytyneehän minun sanoa jäähyväiset."
Hän meni takaisin haudalle, pani molemmat kätensä marmoriristille ja suuteli sitä.
"Nyt tuntuu paremmalta", huokasi hän ja katsahti minuun hillitysti."Annan Teille anteeksi."
Hän palasi rouva Clementsin luo, ja he poistuivat yhdessä hautausmaalta. Minä näin heidän pysähtyvän kirkon luona ja puhelevan haudankaivajan vaimon kanssa, joka oli tullut asunnostaan ja lähtenyt kirkkoon, mihin hän pysähtyi ja katseli meitä tarkkaavasti. Sitten kulkivat he yhdessä kedolle johtavaa polkua. Minä katselin Anna Catherickiä, kunnes hän katosi illan pimeään — katselin häntä osaaottavalla ja surullisella silmäyksellä, ikäänkuin tunteeni olisi sanonut minulle, ett'en minä koskaan tässä pahassa maailmassa saisi nähdä enää valkopukuista naista.
Puoli tuntia myöhemmin olin minä taasen kotona ja kerroin neitiHalcombelle, mitä oli tapahtunut.
Hän kuunteli minua alusta loppuun jatkuvalla, äänettömällä tarkkaavaisuudella, joka hänen luonteisellaan naisella todisti varmimmin, kuinka suuresti kertomukseni kiinnitti hänen mieltään.
"Tunnen itseni levottomaksi", oli kaikki, mitä hän sanoi minun lopetettuani. — "Tunnen itseni kovin levottomaksi tulevaisuuden vuoksi."
"Tulevaisuuden onni tai onnettomuus", lausuin minä, "riippuu kenties suureksi osaksi siitä, kuinka me käytämme nykyistä hetkeä. Ei ole epäiltävää, ettei Anna Catherick vapaammin ja mieluummin puhuisi naisen kuin minun kanssani. Jos neiti Fairlie —"
"Sitä ei voi hetkeäkään ajatella", keskeytti neiti Halcombe varmimmalla tavallaan.
"Sallikaa minun sitten ehdottaa", jatkoin minä, "että Te itse pyydätte keskustella Anna Catherickin kanssa ja koetatte kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa. Minua puolestani kammottaa paljas ajatuskin pelottaa vielä kerran tuota ihmisraukkaa, kuten minä jo onnettomuudekseni peloitin. Onko Teillä mitään estettä seurata minua vuokraajan taloon huomenna?"
"Ei, ei ollenkaan. Minä menen mihin tahansa ja olen valmis mihin tahansa, jos voin sillä vain Lauralle olla hyödyksi. Miksikä Te sanoittekaan paikkaa?"
"Te varmaankin tunnette nimen. Sitä kutsutaan Todds-Corneriksi."
"Kyllä, sen tunnen hyvinkin. Todds-Corner on yksi herra Fairlien vuokrataloja. Meidän karjakkomme on vuokraajan toinen tytär. Hän menee usein herraskartanosta kotiinsa ja on kenties kuullut ja nähnyt yhtä ja toista, mikä voisi olla kuulemisen arvoista. Kuulustanko, onko tyttö kotosalla?"
Hän soitti ja lähetti palvelijan kutsumaan. Palvelija saapui ja sanoi karjakon menneen vanhempainsa luo. Hän ei ollut siellä käynyt kolmeen päivään ja taloudenhoitajatar oli luvannut hänen mennä pariksi tunniksi tänä iltana.
"Minä voin puhua hänen kanssaan huomenna", sanoi neiti Halcombe palvelijan poistuttua huoneesta. "Tehkää minulle täysin selväksi, mitä hyötyä olisi Anna Catherickin puhuttelemisesta. Ettekö vähintäkään epäile, ett'ei se ollut sir Percival Glyde, joka suljetti hänet mielisairaalaan?"
"Siitä ei ole hitustakaan epäilemistä. Ainoa, mikä on mielestäni salaperäistä, on kysymys, mikä on mahtanut olla hänen vaikuttimensa. Kun ottaa huomioon sir Percival Glyden ja Anna Catherickin yhteiskunnallisen aseman suuren eron, joka näyttää poistavan kaiken ajatuksen heidän kaukaisimmastakaan sukulaisuudestaan, niin on suurimmasta merkityksestä — jos otaksutaankin, että Anna Catherick oli todellakin mielisairaalaan suljettava - saada tietää, miksi juuri sir Percival Glyde oli se henkilö, jonka täytyi ottaa vakava edesvastuu siitä —"
"Tehän sanoitte mielisairaalan olleen yksityisen?"
"Niin, sellaisen laitoksen, jossa täytyy maksaa hänestä paljon suurempia summia, kuin kukaan köyhä henkilö voisi hankkia."
"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra Hartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat — olkoonpa Anna Catherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde ei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä selityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen onni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi vaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee, määrätä siitä."
Me erosimme täksi iltaa.
Aamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti voineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan tapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni Limmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua seurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie hyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen sitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain johdosta Lontoossa.
Kaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta ystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön tekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään herra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä tärkeästä asiasta.
Odotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan suhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien luvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt olen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä, joka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä, näytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua koskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys huoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli aivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen päähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata minua.
Palvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut kuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna olevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen iloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi ja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani. Sellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa oli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen "omatessaan" minut, mutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran. Palvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin, takaisin isännälleen ja minun "kunnioittavimman tervehdykseni", ja palasi tyhjäkätisenä herra Fairlien "ystävällisten kiitosten" ja "sydämmellisen pahottelun" kanssa, että hänen huono terveytensä pakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan. Oivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä on tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä nykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa herra Fairlien huonoille hermoille.
Istuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin nöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei sen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin se minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla kirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä paksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:
"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä. Herra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin pyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi kuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän on neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet, ja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra Hartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu kuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja suosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien ilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään, voitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely tässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt — lukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.
"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa — niin selvästi näet, kuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää — ei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva vastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty. Kun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä välttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra Hartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä jäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti oikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa säilyttämisen takia — ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että hän saa mennä matkoihinsa."
Minä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon. Oli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen loukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena sitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt melkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti Halcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.
"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?" kysyi hän poistuessamme huoneesta.
"Hän on suostunut matkaani, neiti Halcombe."
Hän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana tarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin niin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi, kuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa, ja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei ylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei ollenkaan ollut vaikuttanut minuun. — Neiti Halcomben sovittava ystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.
Matkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin sinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän menettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti pelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen jälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi voitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen ensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa häntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.
Olin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni oli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.
"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Anna Catherick on matkustanut pois", vastasi neiti Halcombe.
"Matkustanut pois!"
"Niin, rouva Clementsin kanssa. He matkustivat molemmat tänä aamuna kello 8."
Minä en voinut lausua sanaakaan — minä tunsin vain, että viimeinen toiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.
"Kaikki, minkä rouva Todd tietää vieraistaan, tiedän minäkin", jatkoi neiti Halcombe, "ja se on niin vähän, että sekä hän että minä olemme täysin epätietoisia. He tulivat molemmat onnellisesti ja hyvin eilisiltana takaisin erottuaan Teistä ja viettivät sen jälkeen tavallisuuden mukaan ensi osan iltaa herra Toddin perheessä. Heti illallisen jälkeen peljästytti heidät Anna Catherick saamalla äkkinäisen pyörtymiskohtauksen. Hänellä oli samanlainen kohtaus, vaikka lievempi, samana päivänä, kuin he saapuivat, ja sillä kertaa katsoi herra Todd sen aiheutuneen jostakin tiedosta, jonka hän oli lukenut paikallislehdestämme, minkä hän pari minuuttia aikaisemmin oli ottanut pöydältä."
"Tietääkö rouva Todd, mikä se lehden artikkeli oli, joka oli häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen?" kysyin minä.
"Ei", vastasi neiti Halcombe. "Hän silmäsi läpi sen, mutta ei löytänyt mitään siitä, jonka niin pitäisi peljästyttää ketään ihmistä. Minä pyysin kumminkin saada nähdä saman numeron ja ensi sivulta huomasin minä jo toimittajan varustaneen lehtensä pikku uutisella huvittaakseen yleisöä esittämällä meidän perhesuhteitamme — hän oli näet painattanut kertomuksen sisareni aiotusta avioliitosta lainaamalla jonkun Lontoon lehden uutisen ylhäisön avioliitoista. Minä luulin heti voivani huomata, että tämä oli se uutinen, joka oli vaikuttanut Anna Catherickiin, ja minä luulin myös tässä pikku tapahtumassa nähneeni aiheen siihen kirjeeseen, jonka hän seuraavana päivänä lähetti kotiin meille."
"Sitä ei ole epäileminenkään. Mutta mitä tietoja saitte tästä uudesta pyörtymiskohtauksesta eilisiltana?"
"En mitään. Sen syy on täysin tuntematon. Ei ollut ketään outoa henkilöä huoneessa. Ainoa vieras oli meidän karjakkomme, joka, kuten minä jo kerroin Teille, on herra Toddin tytär. Puheltiin vain jokapäiväisistä asioista. Yht'äkkiä kuulivat he hänen kirkasevan ja näkivät hänen tulevan kuolonkalpeaksi voimatta käsittää sen syytä. Rouva Todd ja hänen ystävänsä auttoivat hänet huoneeseensa, ja viimemainittu jäi hänen luoksensa. Heidän kuultiin puhelevan toistensa kanssa myöhäiseen iltaan asti, ja varhain tänä aamuna sanoi rouva Clements heidän emännälleen kahden kesken, että heidän täytyy matkustaa. Ainoa selitys, jonka rouva Todd vieraaltaan sai, oli että jotakin oli tapahtunut, mihin ei kukaan talon ihminen ollut syynä, mutta mikä kumminkin oli siksi vakavalaatuista, että Anna Catherickin heti täytyi matkustaa pois Limmeridgestä. Ei maksanut vaivaa koettaa saada rouva Clementsiltä avonaisempaa selitystä. Hän pudisti vain päätänsä ja pyysi Annan vuoksi, ett'ei kukaan kysyisi häneltä mitään. Ainoa, minkä hän vielä kerran toisti, ja hän teki sen tavalla, joka osoitti hänen itsensäkin olevan varsin levottoman, oli että Annan täytyy matkustaa ja hänen Annan kanssa, ja että paikka, johon he matkustavat, täytyy jäädä kaikilta ihmisiltä salaan. Minä tahdon säästää Teiltä vaivan kuulla kaikkia rouva Toddin hyväntahtoisia huomautuksia. Lopuksi saivat he hevoset ja vaunut lähimmälle rautatieasemalle enemmän kuin kolme tuntia sitten. Rouva Todd seurasi heitä itse sinne ja koetti matkalla saada lähempiä tietoja heidän äkkinäisen päätöksensä suhteen, mutta turhaan. Hän saattoi siis heidät asemahuoneen ovelle ja oli niin tyytymätön ja loukkaantunut heidän kiireellisestä lähdöstään ja epäystävällisestä luottamuksen puutteesta häneen, että hän läksi vihoissaan kotia sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi. Tämä on kaiken kaikkiaan todellisuudessa tapahtunut. Ajatelkaa tarkoin, herra Hartright, tapahtuiko eilen illalla hautausmaalla mitään sellaista, joka voi selittää molempain naisten merkillisen lähdön tänä aamuna."
"Minä haluaisin ensin ymmärtää, neiti Halcombe, Anna Catherickin äkillisen muutoksen, joka niin pelotti vuokratalon koko väestön muutamia tunteja sen jälkeen, kuin erosimme, jolloin siis oli kulunut kyllin pitkä aika hänen rauhoittumisekseen siitä valtavasta mielenjärkytyksestä, minkä minä onnettomuudekseni sain aikaan hänessä. Kysyittekö tarkoin, mitä puhuttiin huoneessa silloin, kun hän menetti tajunsa?"
"Kyllä, mutta rouva Todd näkyy sinä hetkenä kääntäneen huomionsa enemmän talousaskareihinsa kuin keskusteluun. Hän voi vain sanoa minulle puhutun siitä, 'mitä oli tapahtunut', — ja tarkoitti sillä luullakseni, että he tavallisuuden mukaan rupattelivat toistensa asioista".
"Kenties on tyttären muisti parempi kuin hänen äitinsä", sanoin minä. "Olisi parasta Teidän puhua nuoren tytön kanssa heti kotiin tultuamme."
Esitystäni seurattiin kohta kotiin saavuttuamme. Neiti Halcombe vei minut mukanaan maitokamariin, jossa me tapasimme karjakon hihat ylös käärittyinä pesemässä suurta maitoastiaa ja iloisesti laulamassa.
"Olen tuonut tämän herran katsomaan sinun maitokamariasi, Hanna", sanoi neiti Halcombe. "Se ansaitsee nähdä tässä talossa ja se on sinulle kunniaksi."
Tyttö punastui, niiasi ja sanoi kainosti, että hän koetti parhaansa mukaan pitää kaikki siistinä ja järjestyksessä.
"Olemme tulleet juuri vanhempiesi luota", jatkoi neiti Halcombe. "Minä kuulin sinun olleen kotona eilen illalla ja tavanneen outoja vieraita."
"Kyllä, neiti."
"Eräs heistä tuli sairaaksi ja pyörtyi, kerrottiin minulle. Minä toivon, ett'ei mitään puhuttu, joka olisi pelottanut häntä. Ettehän puhuneet mistään kauheista tapahtumista?"
"Ei, Jumala varjelkoon, neiti!" sanoi tyttö nauraen. "Mehän puhuimme vain siitä, mitä äsken oli tapahtunut."
"Sisaresi kertoivat sinulle uutisia Todds-Cornerista, luullakseni?"
"Kyllä, neiti."
"Ja sinä kerroit heille uutisia Limmeridge-Housesta?"
"Kyllä, neiti. Ja minä olen aivan varma, ett'ei mitään sellaista sanottu, joka voisi pelottaa sitä raukkaa, sillä minä juuri puhuin hänen pyörtyessään. Minä kauhistuin niin nähdessäni sen, tiedättekö neiti, sillä minä en ole koskaan ennen pyörtynyt enkä nähnyt toisenkaan pyörtyvän."
Ennenkun häneltä ehdittiin kysyä enempää, huudettiin häntä ovelle ottamaan vastaan munakoria. Kun hän poistui luotamme, kuiskasin minä neiti Halcombelle:
"Kysykää häneltä, tuliko hän sattumalta maininneeksi, ketä vieraita odotettiin Limmeridge-Houseen."
Neiti Halcombe osoitti silmäyksellään, että hän ymmärsi tarkoituksen, ja niin pian kun Hanna oli tullut huoneeseen, kysyi hän tätä.
"Kyllä, neiti, kyllä minä sen kerroin", vastasi hän teeskentelemättömällä tavallaan. "Taloon odotettavat vieraat ja kirjavan lehmän onnettomuus oli kaikki, mistä puhuin kotona."
"Sanoitko odotettavien vieraiden nimet? Puhuitko heille, että sirPercival Glydeä odotetaan maanantaina?"
"Kyllä, neiti, — minä kerroin sir Percival Glyden tulevan. Minä toivon, ett'en olisi saattanut mitään ikävyyttä sillä. Minä toivon, ett'en olisi tehnyt mitään väärin."
"Oh ei, ei mitään väärin. Tulkaa, herra Hartright, Hannasta alamme tuntua kai kiusallisilta, jos häiritsemme enemmän hänen työtänsä."
Niin pian kun olimme kahden kesken, pysähdyimme me nopeasti ja katsoimme toisiamme.
"Epäilettekö Te vieläkin, neiti Halcombe?"
"On yksi epäilys sielussani, herra Hartright ja sen on sir Percival Glyde poistava — tai muutoin ei Laura Fairlie ole koskaan tuleva hänen puolisoksensa."
Juuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat postivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe odotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas puristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi vaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra Gilmore oli tullut.
Minä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata. Tämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen täältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja olla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben pitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi jäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos se tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli hänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien tähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä vastaan kuinnyt, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa mielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä kohtaan, joka oli niin perin outo minulle.
Ulkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille käsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän näytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja varsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja housunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa oli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset hansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen esiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen kehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä miehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä pakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja hyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä ja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus — kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja minä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon myöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli omiaan lisäämään tätä vaikutusta.
Minä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään puhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät eteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni yksin puutarhassa.
Ne tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat helposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti ratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli aiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. — Minä en tekisi kellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos minä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni siitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut, ja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat minun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.
Minä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun työhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt neiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä polkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes minä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli talven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet hän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut maalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät kukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden kauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina hengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme yhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta maassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni paljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja tullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha puunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt sateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin kivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden kiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle ja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme ihailleet. Nyt oli se eloton ja autio — se ei ollut enää sama maisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka hänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, — hänen lumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla, jossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään — siitä vanhemmastaan, joka eli kauemmin — oli kertonut kuinka hellästi he rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää, kun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin ja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema, jonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja, sama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin pois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan. Siellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi ylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden rantaa — mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt päivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa me olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta ja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin perinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja viattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä asunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot olivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen hänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen merenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet muutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, — oli niin vieras, kuin minä seisoisin jo kaukaisella rannalla.
Autio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin asuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni jonkun muiston hänestä.
Länsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi selvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin pian, kun huomasimme toisemme.
Mielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa vieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua kohtalooni.
"Olen juuri toivonut tavata Teitä", sanoi vanhus. "Minulla on pari sanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään vastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin pakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä olemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, — asioista, jotka ovat olleet syynä tännetulooni — ja keskustelumme jatkuessa on hän luonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin ilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti kuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa. Minä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras herra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, — kuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi jätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra Hartright, —minä, olen ottanut sen hoitaakseni."
"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja tässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun sopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä."
"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon minä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion lähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir Percival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse kirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin pian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin ottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen lähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön, rautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja ohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos hän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki, mitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina. Minä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista selitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir Percival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani — loistava asema, tahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta menosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa. Sellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia — olen kokenut useampia elämäni aikana. Nimettömät kirjeet — säälittävät naiset — surullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa. Minä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä omituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen — valitettavasti varsin tavallinen".
"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä asiaa eri tavalla".
"Aivan niin, niin, hyvä herra — aivan niin. Minä olen vanha mies ja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. — Te olette nuori ja katsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä, kumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen ilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos minä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme tapausten kulkua — niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska ja kaunis paikka tämä! — Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä ei — en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun. Mutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te maalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on teidän erikoisalanne?"