Mutta ei käy oikein selvästi kertominen lukijalle tästä asiapaperista tekemättä ensin selvää nuoren morsiamen varallisuus-suhteista. Koetan tehdä selitykseni lyhyeksi ja selväksi sekä välttää niitä mustia termejä, jotka kuuluvat minun ammattiini. On varsin tärkeätä olla asiasta selvillä. Etukäteen tahdon minä ilmoittaa lukijalle, että neiti Fairlien perintö kysymys mitä lähimmästi koskee tätä hänen kohtaloidensa kertomusta, ja että lukijan täytyy huomaavasti ja tarkkaan pitää mielessään minun antamani tiedot, jos hän tahtoo oikein käsittää ne tapahtumat, jotka ovat vielä kerrottavina.
Neiti Fairlien omaisuus oli kahtalaista laatua, ensiksi kiinteä omaisuus ja maatilat, jotka hän luultavasti saisi periä setänsä kuoltua, ja toiseksi se pääoma, jonka hän ehdottomasti saisi haltuunsa tultuaan täysikäiseksi.
Tehkäämme ensin selkoa maatilasta.
Neiti Fairlien isoisän (jota kutsumme herra Fairlie vanhemmaksi) aikana olivat perintösuhteet Limmeridgen tilaan seuraavat:
Vanhemmalla herra Fairliellä oli kuollessaan kolme poikaa, Philip,Fredrik ja Arthur. Vanhimpana poikana sai Philip tilan haltuunsa.Jos hän kuolisi jättämättä poikaa, joutuisi tila toiselle veljelleFredrikille, ja jos tämäkin kuolisi ilman poikaperillistä, joutuisitila kolmannelle veljelle Arthurille.
Tapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan ainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena oli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle veljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias. Hänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip Fairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon järjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik ja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä perillisiä.
Jollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle syntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi hänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan, kumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella omistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana, joutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien tyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus tehtäisiin — sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin olisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain, kokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa, niin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen mainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan saisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun Magdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti Fairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis herra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset kolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan eläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival eläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen pojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.
Sellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen laita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut uskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä käsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin lainoppineen avustajan ja minun välillä.
Meidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka neiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta tulisi täysikäiseksi.
Tämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin kaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle ja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän vielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen kuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä ainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen taloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään, miksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä kuoltua.
Herra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa Eleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän verrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet italialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen, koskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä määrässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää hänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen nimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin tämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi ja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies, ollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta riittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia Englannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset eivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi. Monessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut englantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä oli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien kuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella välityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen testamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi odottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen tämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä, siirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon molempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen menon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin epäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä niin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu hän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä voitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti Fairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä testamentissaan.
Näin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi mitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa. Korko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen siirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.
Helpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan kohtaan — noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.
Tämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt pian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen hallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista, jotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut sen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi) eikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää yllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit riittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.
Minun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen oli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten, että vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen kuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta perillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi, ja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin. Seuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde kuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe, tai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa, hänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta, kuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä, niin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli minun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi kieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.
Saamme nyt nähdä kuinka vapaaherra vastaanotti ehdotukseni.
Juuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli minulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin tilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua lähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon kuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta avioliitosta.
Kaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran asianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät alussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli noihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty punaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava huomautus:
"Ei hyväksyttävä. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän eläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi."
Tämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista kahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai jollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana, pistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.
Minun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja luja kuin mahdollista:
"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy sellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e." Neljännestunnin kuluttua oli minulla vastaväite käsissäni. "Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella musteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e." Puhuaksemme meidän aikamme rengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti "liistarissa" eikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä asianomaisiin päämiehiimme.
Asiain nykyisellä kannalla ollessa — kun neiti Fairlie ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan — oli hänen holhoojansa, herra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman päivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en esittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut vaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin sen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli tehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan nähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir Percivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen tilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin kirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen asemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan hankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa tekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin suora, itsekäs huomautus tästä.
Herra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti olevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi englanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:
"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen vaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla — vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että nuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi ennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi lapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa arvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan lahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin epäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa, niin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?"
Minä nakkasin harmistuneena kirjeen kädestäni. Juuri kuin se oli pudonnut lattialle, kuulin minä jonkun koputtavan ovelle, ja sir Percivalin asianajaja, herra Merriman, astui huoneeseen. On monenlaatuisia viekkaita asianajajia tässä maailmassa, mutta luullakseni on kaikkein vaikein selvitä niistä, jotka reippaan ja iloisen luonteen varjolla koettavat viekkaudella voittaa. Lihavan, hyvinvoivan hymyilevän asianajajan kanssa on kaikista ilkein toimeentulla. Herra Merriman kuului tähän luokkaan.
"No, kuinka meidän kunnon herra Gilmoremme voi?" alkoi hän heti ihastuneena omaan rakastettavaisuuteensa. "Olen varsin iloinen nähdessäni Teidät, sir, niin erinomaisen terveenä. Kävelin ohi porttinne ja ajattelin, että kernaasti voin pistäytyä sisäänkin, jos Teillä kenties olisi jotakin sanottavaa minulle. Tehkäämme, jos Teitä miellyttää, persoonallisesti selvä tuosta asiasta! Oletteko Te saanut päämieheltänne jotakin tietoa?"
"Kyllä. Onko Teillä jotakin omaltanne?"
"Arvoisa hyvä herrani! Minä toivon, että hän antaisi minulle joitakin varsinaisia toimintaohjeita — minä toivon kaikesta sydämmestäni, että olisin vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta, mutta hän on taipumaton — oikeammin sanoen mitä itsepäisin — enkä minä selviä siitä. 'Merriman, minä jätän yksityiskohdat Teidän tehtäväksenne. Tehkää minkä katsotte olevan oikein minun etuihini nähden ja pitäkää minua ikäänkuin persoonallisesti poissa-olevana, kunnes asia on oikealla tolallaan'. Näin lausui sir Percival minulle pari viikkoa sitten, enkä minä pääse hänen kanssaan sen pitemmälle, kuin että saan kuulla samat sanat. Minä en ole mikään kohtuuton mies, kuten hyvin tiedätte, herra Gilmore. Hyvässä luottamuksessa voin minä sanoa Teille, että minä mieluummin pyyhkisin pois tällä hetkellä tuon tekemäni huomautuksen. Mutta jollei sir Percivalia saada varmemmin lausumaan mielipidettään asiasta — jos sir Percival sokeasti jättää kaikki minun ratkaistavakseni, niin mitäpä muuta minä voin tehdä, kuin mitä tarkimmin valvoa hänen etujaan? Käteni ovat sidotut — ettekö näe sitä, paras sir? Käteni ovat todellakin sidotut."
"Teidän mielestänne pitää siis muistutus paikkansa?"
"Tietysti, peijakas soikoon. Mitäpä minä muutakaan voin." Hän meni uunin luo, lämmitteli itseään ja hyräili erään iloisen laulun loppusäkeitä kauniilla, täyteläisellä bassoäänellä. "Mitä sanotaan teidän puoleltanne?" jatkoi hän. "Olkaa hyvä, sanokaa minulle — mitä sanotaan siellä?"
Minua hävetti kertoa hänelle sitä. Minä koetin voittaa aikaa — ei, sitä pahemminkin. Minun lainopillinen vaistoni voitti paremmat tunteeni ja minä koetin houkuttaa häntä myöntymään.
"Kaksikymmentätuhatta puntaa on kyllin suuri summa hävittääkseen kaiken toivon nuoren naisen ystäviltä", sanoin minä.
"Aivan oikein", vastasi Merriman katsellen miettivästi saappaihinsa."Oikein huomautettu, sir — aivan oikein huomautettu!"
"Sopimus, joka tarkoittaisi yhtä hyvin vaimon kuin miehenkin etua, ei kenties olisi ollut minun päämiehelleni täysin vastenmielinen." Menin askeleen pitemmälle. "No hyvä, sir, tämä vaikeus selvenee kenties molemminpuolisella myönnytyksellä. Mikä on vähin, mihin tahdotte tyytyä?"
"Vähin, mihin me tyydymme", sanoi herra Merriman "on yhdeksäntoistatuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa, yhdeksän shillingiä, yksitoista penceä ja kolme äyriä. Ha, ha, haa! suokaa anteeksi, herra Gilmore, että lasken hieman leikkiä."
"Siinä leikissä ei ole mitään, mikä viehättää", huomautin minä. "Se on melkein sen arvoinen kuin se puuttuva äyri, joka sen on aiheuttanut".
Herra Merriman oli ihastunut. Hän nauroi minun huomautukselleni niin, että huone kaikui. Minä en ollut puoleksikaan niin hyvällä tuulella. Minä kävin taas asiaan ja tein lopun keskustelustamme.
"Tänään on perjantai", sanoin minä. "Sallikaa minulle aikaa ensi tiistaihin lopullisen vastauksen antamiseen".
"Sanomattoman mielelläni", vastasi vanha toverini. "Vaikka pitemmältikin, paras sir, jos Teitä miellyttää." Hän otti hattunsa mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: "Kesken puheen, ovatko Teidän päämiehenne Cumberlandissa sattumalta kuulleet mitään siitä naisesta, joka kirjoitti nimettömän kirjeen?"
"Ei sanaakaan sen enempää", vastasin minä. "Oletteko Te kenties päässyt hänen jäljilleen?"
"Emme vielä", vastasi herra Merriman, "mutta me emme ole epätoivoisia. Sir Percival epäilee, että joku salaa häntä, ja me annamme vartioida tätäjotakin."
"Te tarkoitatte vanhaa naista, joka oli hänen matkassaanCumberlandissa?" kysyin minä.
"Aivan toista henkilöä, sir", vastasi herra Merriman. "Me emme ole vielä onnistuneet saamaan vanhaa naista käsiimme. Tämä joku, jota minä tarkoitan, on mies. Me pidämme häntä silmällä täällä Lontoossa ja epäilemme suuresti, että hän auttoi häntä karkaamaan mielisairaalasta. Sir Percival tahtoi ottaa hänet pieneen kuulusteluun heti, mutta minä kielsin. Jos häneltä aletaan kysellä, pitää hän vain varansa; parempi silloin vartioida häntä ja odottaa. Me saamme siis nähdä, kuinka asia sujuu. Se on kuitenkin vaarallinen nainen olemaan irrallaan, herra Gilmore, ei kukaan tiedä, mitä hän ensi kerralla ottaa tehtäväkseen. Hyvästi, paras sir. Tiistaina siis on minulla kunnia kuulla lähemmin."— Hän hymyili nöyrästi ja läksi.
Keskustelun jälkipuolella virkaveljeni kanssa oli huomioni vähän kiintynyt siihen. Minä olin niin levoton sopimuksen tekemisestä, että minä tuskin voin ajatella mitään muuta, ja samalla hetkellä, kuin minä jäin yksikseni, aloin minä miettiä, mihin toimenpiteisiin minun mahdollisesti pitäisi ryhtyä.
Jos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani ohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja heittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen. Mutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä niin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja muistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun paras ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin todellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin minä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni, ja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia uhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa vielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle vetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin mieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle suurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa matkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin, toivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti ja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta rauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä silloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa lasta.
Ilma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli oli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä huimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi vuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä päätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää matkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin. Kun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein askelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se oli herra Walter Hartright.
Jollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti unhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin tunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet — liikkeet nopeat ja epävarmat — ja hänen pukunsa, jonka minä muistin olleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet Limmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin hävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti puettuna.
"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?" kysyi hän. "Minä olen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että sir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko avioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?"
Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä. Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien avioliiton suhteen.
"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon — mutta minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi Teitä nähdessäni."
Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.
"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella, epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.
"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä: "Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia. Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen tapaamaan muutamia ystäviä."
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin, mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.
Kun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen oikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä. Olin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa nuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin huoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet minun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät tyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha mies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka oli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat tavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella häntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä tahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun odottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean sydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko yön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin täällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös aika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana aamuna.
Kello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli tavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa levottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun minä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään ja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä ja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen irvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan sortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa välinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin avulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.
"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä", sanoi herra Fairlie nojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa minuun, "voitteko Teoikeinhyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti teittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon Gilmore!"
Olin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani, mutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti isäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä istui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten sormiensa ja peukalon välissä.
"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä asiasta", sanoin minä, "suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me jäämme kahden kesken."
Onneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie toisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: "jäämme kahden kesken" — mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.
Minua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis kiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.
"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä", sanoin minä osoittaen palvelijaa.
Herra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi ivallinen hämmästys.
"Tämän miehen", toisti hän. "Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän Te mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntämieheksi? Mikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada piirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti ansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele niitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä tekee, jos kirjateline on huoneessa?"
"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis, herra Fairlie, että me jäämme kahden."
Ääneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa kuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti vieressään olevalle tuolille.
"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi", sanoi hän. "Äläkä suututa minua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai etkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö,varmaan? Ja oletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini? Sanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?"
Kamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi suurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti itseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää mieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin kumminkin.
"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne", sanoin minä, "voidakseni suojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja luullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan esitystäni."
"Älkää kiusatko minua!" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti kokoon tuoliinsa suljetuin silmin. "Taivaan tähden, älkää kiusatko minua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä."
Minä olin vakavasti päättänyt pysyä tyynenä Laura Fairlien vuoksi.
"Asiani", jatkoin minä, "on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään veljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa minun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on."
Herra Fairlie pudisti päätänsä tuskaisella ilmeellä.
"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi", sanoi hän. "Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä."
Minä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä sen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan suljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut, avasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa pöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman siemauksen virkistävää hajua.
"Kunnon Gilmore", sanoi hän haistellessaan pulloa, "kuinka ystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden kanssa."
"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni, herra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä ei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon. Jollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy itse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te olette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä — hänen täytyy myöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan epäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa vain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella."
Herra Fairlie uhkasi minua leikkisästi pikku hopeapullollansa.
"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa verta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi, että hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, — oi, taivas, sellainen radikaali!"
Minäköradikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta pysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille koko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi. Vereni kiehahti — minä hypähdin tuolilta — olin aivan silmitön harmista.
"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!" huudahti herra Fairlie — "taivaan takia, katto putoaa päällemme! Rehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa. Minun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä luulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari radikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä kanssanne — minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla sinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia. Sallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas niin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!"
Hänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt voittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä kyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä hiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.
"Te erehdytte aivan, sir", sanoin minä, "luullessanne minun puhuvan niin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä kohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän asian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä kysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne mitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa kenelle tahansa hänen asemassaan — olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos Te kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka Te tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille aivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut. Hän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta siirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen lainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle kahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa."
"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?" kysyi herra Fairlie. "Jos hän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä Teille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin miehen pois talosta."
"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie — Teidän sisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua. Te otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta sopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta."
"Ei taivaan tähden!" sanoi herra Fairlie. "Ajatelkaa, kuinka kallis aikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän kanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi — minulla ei ole voimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne, suututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? — Niin, mitä kohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja rauhan tähden sanon minä varmasti: ei!"
"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne lausumassa päätöksessä?"
"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me lopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme hetkisen hauskasti nyt!"
Mutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella tyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä poistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:
"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir", sanoin minä, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman velvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja palvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni koskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun tekemään neiti Fairlielle."
Ovi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä, odottaen käskyä.
"Louis", sanoi herra Fairlie, "avaa ovi herra Gilmorelle ja tule sitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä murkina alhaalla, kunnon Gilmore — antakaa palvelijalaiskurieni laittaa Teille hyvä murkina."
Minä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja poistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna Lontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.
Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.
Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat. Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!
Marian Halcomben jatkama kertomus.
Otteita hänen päiväkirjastaan.
[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]
Limmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.
Tänä aamuna matkusti herra Gilmore.
Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani, että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.
Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia, joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen — nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.
Minun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin askelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan ja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.
"Minä halusin saada puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule istumaan viereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa — minun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä."
Hänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään liian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni Hartrightin maalauksia sisältävä albumi — tämä onnettomuuden kirja, jonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä otin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle syrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.
"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot", sanoin minä."Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?"
Hän pudisti päätänsä. "Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän oli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian — ja minä olen pahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen onnettoman heikko — minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta sekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla rohkeutta tehdä loppu tästä."
"Tarkoitatko rohkeutta tehdä loppu kihlauksestasi?" kysyin minä.
"Ei, Marian", sanoi hän teeskentelemättä, "rohkeutta sanoa totuus."
Hän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun rintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva. Minä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen, pään levätessä rinnallani.
"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani", jatkoi hän. "Olkoon loppu mikä tahansa, niin täytyy sen olla onnetonminulle. Kaikki, mitä minä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin katkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja unhottanut kuolevan isäni sanat."
"Mitä aiot sitten tehdä?" kysyin minä.
"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."
"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."
"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut kohtaloni vastaan — ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni, Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus, jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin puolisoksi."
"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?"
"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."
"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!"
"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä — kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas, kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni, mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on, että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän petollisuuden."
Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia — hän oli päättävä, minä epäröivä.
Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä, joilla hän katseli minua — ja joutava, inhimillisen heikko varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollutminunja saattanut minut säälittäväksi.
"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun vaitioloni suhteen.
Ainoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin alkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin helposti — ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen mukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa kaikkia, jotka näkevät minua.
"Minä olen ajatellut tätä monta päivää", jatkoi hän ja kääri minun hiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota rouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka turhaan koettaa poistaa hänestä. — "Minä olen ajatellut varsin vakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo minun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna — ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on väärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä — mutta, oi, kuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä salaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu syypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä minä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten häntä miellyttää."
Hän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät aavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat minun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä olin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa mukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.
Hän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi enemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja soitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita. Mozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti niin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen. Sitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut pois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.
Minä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta hän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi sir Percivalille hyvää yötä — minä kuulin silloin hänen omista sanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti toivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani hänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin kasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän heti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi hänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.
Kuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien makuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin hän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin minä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi peittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli lapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en voinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän ojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli minua.
"Anna sen olla siellä ensi yönä", kuiskasi hän. "Huomispäivä tulee ehkä minulle kyllin vaikeaksi. — Kenties saan minä siltä ottaa silloin jäähyväiset ainiaaksi."
Marraskuun 9 päivänä. — Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan saattamaan minua iloisemmaksi — minä sain kirjeen Walter Hartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin, millä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita Anna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja katkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä ole mitään oikeutta lausua ajatustaanniidenkäytöksestä, jotka ovat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän lausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen pyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle päivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää minua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan hankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan Englannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo. Minä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje päättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.
Kirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään Anna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain muutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan saakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän myöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla ketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan häntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska minusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi vaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan heti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille ystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja toiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä vaarallisessa käänteessä.
Oli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi, ett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa omissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä kirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva, käydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.
Silmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän tiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet kummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana. Vielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme sir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.
"Älä ole levoton minun tähteni, Marian", sanoi hän kaikkiaan, "keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren tai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää käsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa."
Minä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina kuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä luottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut minulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli kutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.
Kun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle ja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun levottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka usein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen. Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun vieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin — sir Percival oli Lauraa kalpeampi.
Hän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien säilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen äänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta ilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän vaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä salata kauemmin hämmästymistään.
Tuli hetkisen syvä hiljaisuus, ennenkun Laura puhutteli häntä.
"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival", sanoi hän, "asiasta, joka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun sisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna minulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä nyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen varma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun enemmän."
Sir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut ulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir Percivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin keskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.
"Marianilta olen minä kuullut", jatkoi hän, "tarvitsevani vain lausua toivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä teitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne minulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein sanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä toivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että minä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni."
Sir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi. Mutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa, tasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä olin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.
"Minä en ole unhottanut", sanoi Laura, "että Te pyysitte isäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua avioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani, kun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että minun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun antamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina olin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman ja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet; ainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta minun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään ole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin koskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja toivomustensa myöskin täytyvän olla minun."
Hänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi levottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas lyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.
"Sallitteko minun kysyä", sanoi hän, "olenko minä koskaan näyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen tähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?"
"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne", vastasi Laura. "Te olette aina kohdellut minua samallaisella hienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun luottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä — Te hankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni pohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä olisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan minua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain halusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni tätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja omaa lupaustani kohtaan — - kaikki tämä kieltää minuaitseänivetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän tapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne, sir Percival — mutta ei minun."
Sir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui nopeasti yli pöydän.
"Minun päätöksestäni?" sanoi hän. "Mitä syytäminullavoisi olla vetäytyä pois?"
Minä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että käsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen voimaansa. Minä petyin.
"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille", sanoi hän. "Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin vakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan kihlauksen."
Sir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat värittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä, kääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin, että kasvot sivulta vain näkyivät meille.
"Mikä muutos?" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi sieluuni hänen tätä sanoessaan — oli jotakin salattua siinä.
Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille tällä kertaa katsomatta häneen.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon, ett'ei asia enää ole niin?"
Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan — on vaikea sanoa kummanko — ei mikään kuvaava värähdys osoittanut sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli — tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran vastainen kohtalo.
Minä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.
"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan, kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."
Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä edukseen.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden takana — "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan ole vaatinut sellaista oikeutta."
Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.
"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä sanottavana."
"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.
"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään itsekkäästä vaikuttimesta", lausui Laura. "Jos Te annatte minulle vapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut, niin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen kanssa — Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi loppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut minun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei ainoata sanaakaan ole lausuttu…" hän vaikeni epäröiden, kuinka hänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun oli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. "Ei sanaakaan ole lausuttu", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, "minun ja sen henkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan Teidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen tunteistaan minua kohtaan — ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan — me emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa. Minä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta enempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival — se totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden kuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen jalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa säilyttääkseen salaisuuteni."
"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä", sanoi sir Percival, "jaTeidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä."
Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa kuulla enemmän.
"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa", lisäsi Laura hiljaa — "minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa olevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme."
"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin", vastasi sir Percival, "tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksipysyäsitoumuksessani." Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia askelia häntä.
Laura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi häneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan paljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle, joka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa puolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken toivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen. Minä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin halunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään keinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin ja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle tilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.
"Te olette jättänytminulleoikeuden, neiti Fairlie, luopua Teistä", jatkoi hän. "Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta onnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on osoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin."
Hän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella sydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura kohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja toivon pilkahduksella.
"Ei!" vastasi hän varmalla äänellä. "Sanokaa sukupuolensa onnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun hän ei voi lahjoittaa rakkauttaan."
"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa", kysyi sir Percival, "jos hänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?"
"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."
Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat, ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.
"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta naiselta maailmassa."
Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä kohteliaimmalla tavalla.
Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan — hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua; minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan — niin, niin kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.
Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.
"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin", sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja yksi niistä alkaa jo tänään."
Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi minulle avaimen.
"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule kysymään sitä."
Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli sitä.
"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen, ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.
"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä jäähyväiset ainiaaksi."
Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle. Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja laski sen minun käteeni.
"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee häntä epätoivoiseksi, Marian, —minuntähteni. Jos minä kuolen ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle — ah, Marian, sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa sanoa hänelle sano, että minärakastin häntä!"
Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa. Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se täristytti hänen ruumistansa.
Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän kuluessa.
Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi, mutta varmasti, kesken esityksiäni.
"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."
Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä, mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta, ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan. Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa. Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun. Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan, tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä — että minä vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään lopullisesti sitoumuksestaan.
Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla, ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan. Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi, ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus naimattomana — hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei koskaan voinut ilmoittaa — hänelle parempaa onnea, kuin jos hän tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa — edellisessä ei mitään.