Siinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni pienen koiraraukan haamussa — valkean ja mustan kirjava villakoira. Elukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä, mutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin. Koiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen toisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka ei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa. Minä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman sen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin mahdollista taloon.
Kun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan huoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin kelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä maailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se olisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot tulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen elukan lattialla.
"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?" kysyin minä niin tyytymättömänä, kuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, "Tiedätkö, kenen koira tämä on?"
"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä — hymähti tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt — niin sen on Baxter tehnyt!"
Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti."Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsutBaxteriksi?"
Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti! Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus, neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki oikein, sillä hänen on niin tehtävä."
Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen oli se tehtävä."
Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja punastui.
"Jumalani", huudahti hän, "se on varmaankin rouva Catherickin koira!"
"Kenen?" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.
"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neitiHalcombe."
"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko hän täällä?"
"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja tyttärestään."
"Milloin?"
"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä määrässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään sellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään kuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa kuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan, ja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois. Luullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä Te löysitte sen, neiti Halcombe?"
"Vanhasta vajasta, josta on näköala järvelle."
"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että se laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat tavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti Halcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan liian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme."
Rouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä selvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä hoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni. "Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää tilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt." Seikka, että minä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva Catherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas puolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.
"Sanoitteko rouva Catherickin asuneen täällä jossakin naapuritalossa?"
"Oh, ei," sanoi taloudenhoitajatar. "Hän asuu Wellinghamissa, aivan toisessa osassa maakuntaa — ainakin kaksikymmentä peninkulmaa täältä."
"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia takaperin?"
"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä ennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä puhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut hankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick tuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin kunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me voimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä huhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme."
"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä", jatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin mahdollista. "Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että olisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?"
"Oli", sanoi taloudenhoitajatar, "hän viipyi melkoisen kauan. Ja minä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua olisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua kanssani — hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan takaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan vieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut tarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin kummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle."
Se tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir Percivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen vallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli asianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.
"On luultavaa", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar toivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista, "on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta sir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir Percival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin kadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick paljon siitä asiasta?"
"Ei, varsin vähän", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän puhui enimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen matkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja alakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan koettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä pidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä asiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady Glydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä, terve ja nuori — ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän. Katsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!"
Koira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet vetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat "viehättävän terve ja nuori" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta. Muutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli pikku eläin hengettä silmiemme edessä.
Kello 8. — Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä komeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla valollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä taaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni matkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota kaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka monta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien jyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.
Pikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä olinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut — eipä edes eksynyt koirakaan!
Welmingham — katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että Welmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla on vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään koskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan. Jonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen, otan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan, kuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva Catherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata käyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan puoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen tyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter Hartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen Hartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa, hänen epäitsekästä apuansa.
Hiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita alakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, — minä kuulen pyörien kolinan — —
Heinäkuun l päivänä. — Heidän kotiintulostaan aiheutunut puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa. Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani tehdä muistoonpanojani.
Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.
Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa — kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa. Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen, jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa. Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt, sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä, miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole entisenlaisensa.
Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttääminustavähemmän kauniilta.
Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta, kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin häneltä — jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen — eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin milloinkaan ennen — ja tämä on ainakin edesyksihyvä tulos hänen avioliitostaan.
Toinen muutos hänessä — muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään salaisuutta ollut välillämme.
"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät pääty — ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua — minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin olisit onnellinen —", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta, — minun omaa huonettani — jossa me istuimme ja puhelimme toistemme kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen, "täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi, Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi — kuinka iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi, kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman, viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!' sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille, ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua. Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla naimattomana — jollei — jollei sinulla ole jokin varsin rakas, mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua — eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella, aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitäänhänestä?' jatkoi hän ja koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa. 'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"
Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa, että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa meidän oma kokemuksemme siihen?
Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, — kenties siksikin, että minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset. Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä, johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.
Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi keskusteluaineeksi, on aikaansaanut — meille, joilla ei ennen ollut mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa, hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus — olkoon kuinka viaton tahansa — vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita, mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja sydämmellisesti kuin minä rakastan.
On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan — lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen, viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä — kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta, parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.
Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan, ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?
Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä — ainakin minua kohtaan — on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan — se ei ollut mikään kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni — ei mitään muuta kuin nopea käden puristus ja kova: — "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? — Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt minusta sen jälkeen tuon enempää.
Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona, jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut, niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet persoonallisesti häntä kohtaan.
Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä, voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa, koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden. Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir Percivalille minun läsnä-ollessani.
Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa. Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan nimeä. — Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän suuttui, on varma.
Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran puolison toistaiseksi.
Molemmat vieraat — kreivi ja kreivitär Fosco — seuraavat sen jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.
Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.
Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit, jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään. Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon. Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä — minä tarkoitan naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka ulottuvat aina kaulaan saakka — muoti, jolle hän olisi nauranut tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa, mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä — istuu hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä, rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä. Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani oikeassa. Aika on näyttävä sen.
Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää — kreivi Foscosta?
Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä, joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän olisi mennyt naimisiinminunkanssani, olisin minä valmistanut hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa hänelle — minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin hänen vaimonsa vaikenee.
Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen suosiollisen arvosteluni, muttakuinkahän on saanut aikaan sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.
Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! — Kuinka paljon selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan, olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä, aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan, tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee, ett'en minä voi niitä moittia tai ivatahänessä?
Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää, ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin merkillistä.
Onko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?
Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin, joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt, niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot, jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet, jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.
Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut, kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän. Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.
Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.
Kun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni erään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole maininnut — hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.
Useita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän tuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko perheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan ja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman suurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka muutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä. Kun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen, kiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen kellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla. Hänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella niitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot kiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle hänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä "käymään ylös portaita"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne kilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen vaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on kauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä kesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne kiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan ja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä pikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut hänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja kutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen, jolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista huvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan tarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten seurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa tässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku suosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja visertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja sääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.
Näyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on aivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä rakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa yhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä positiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen voiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen seurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan jokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen kasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on itse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen kemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt keinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee marmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen vanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että hän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu nähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana päivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle, joka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii sitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme läsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi, niin lyhyt kuin se olikin.
"Varokaa koiraa, sir", sanoi tallirenki, "se hyökkää kaikkien ihmisten päälle!" — "Se tekee siksi, ystäväni", vastasi kreivi levollisesti, "että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas, käykö se minun päälleni." Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat sormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran suurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. "Te suuret koirat olette pelkureja kaikki", sanoi hän halveksivasti koiralle naama tuskin tuumaakaan sen kuonosta. "Sinä voisit tappaa kissaraukan, sinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen. Sen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää — sen, joka pelkää sinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta, verenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit iskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun kertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa, niin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et teekään!" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle, ja koira kömpi nolona koppiinsa. "Oi, minun kaunis liivini", sanoi kreivi surullisena. "Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton elukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!" Nämä sanat ilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista vaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena päivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt neljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita, loistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.
Hänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen luonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen maku ovat yhtä huomattavia.
Minä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa meidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on nähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä — se täytyi Lauran tunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta — mutta hän on myöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin pian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis, jonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti nähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia, joista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa, ennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen esiintymisensä kreivitärtä kohtaan — julkisesti — on näky, joka ansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä tavallisesti "enkelini", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille laulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle paperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän pistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina pitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei näy koskaan — se kätketään huolellisesti.
Hänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän imartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti ja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen tarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun täällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän imartelee minun turhamaisuuttani — mutta jos minä tulen sinne alas ja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä paljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen tarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran, kuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran — niin, kuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. "Hyvä Percivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta mielialastasi!" — "Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun perinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!" Tällä tavoin paiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat huomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan — kutsuu aina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen etevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää huomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää epäkohteliaan pojan virheet.
Se mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää ehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista hänen entisestä elämästään.
Joko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista minulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa monta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista minä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa tavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä, mutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen päähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa Italian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa sen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on voimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne, kysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö jonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen mannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään on monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä yhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä aamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen kanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni kanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.
Kuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on kokonaistulos tästä kaikesta? — puhuakseni rakkaan, rehellisen herra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen toistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä kohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun kuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen että epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin, että hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään häntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota niin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että minä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä?Chi sa!— sanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?
Heinäkuun 2 päivänä. — Yhtä ja toista on merkittävänä tänään omien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut — aivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan odottamaton sir Percivalin mielestä.
Me istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet ranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja leivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt muilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä neljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.
"Herra Merriman pyytää saada heti puhutella Teitä, sir Percival."
Sir Percival säpsähti ja tuijotti mieheen vihan ja kauhun ilmeellä.
"Herra Merrimanko?" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin kuulleensa.
"Niin, sir Percival, herra Merriman Lontoosta."
"Missä hän on?"
"Kirjastossa, sir Percival."
Hän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta ainoata sanaakaan meille.
"Kuka on herra Merriman?" kysyi Laura minulta.
"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä", voin minä kaikkiaan vastata.
Kreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän papukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.
"Herra Merriman on sir Percivalin asianajaja", sanoi hän.
Sir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran kysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin tyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen kehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista ihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen pyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon herraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla on mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia, jotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei kummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.
Laura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli enemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen, että sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt kumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme huoneesta.
Huomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli seisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen olkapäällään, — ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco menivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki kreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin mennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.
"Niin", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä tosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki — "niin, neiti Halcombe, jotakinontodella tapahtunut."
Minä olin juuri vastaamaisillani: "sitä en minä sanonut", mutta tuo ilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan, joka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi päästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.
Minä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin minunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. — Kun hän puhui, olivat hänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle salaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.
Heinäkuun 2 päivänä. — Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä tästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.
Noin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä vastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä huoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä ylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat ulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä menemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he olisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä hiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni kuulla ne.
"Rauhoittukaa, sir Percival", kuulin minä lakimiehen sanovan. "Kaikki riippuu lady Glydestä."
Minä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani Lauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä tiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä kuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa abstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus siihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat hänelle toisen tien!
Minä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin samoin — niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa olisi.
"Ymmärrättehän Te minua, sir Percival?" jatkoi lakimies. "Lady Glyde kirjoittaa nimensä yhden tai kahden todistajan, jos Te tahdotte olla oikein varovainen, läsnä-ollessa ja panee sen jälkeen sormensa sinetille ja sanoo: 'Minä jätän tämän vapaasta tahdostani ja päätöksestäni.' Jos tämä tapahtuu viikon kuluessa, niin onnistuu asia ja kaikki levottomuus menee ohi. Jos se sitävastoin ei —"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi sir Percival kiivaasti. "Jos asiantäytyytapahtua, niin tapahtukoon se. Minä lupaan sen Teille, Merriman."
"Aivan oikein, sir Percival — aivan oikein! Mutta kaikissa liikesopimuksissa on kaksi vaihtoehtoa, ja meistä lakimiehistä on aina parasta katsoa asiaa suoraan, niinkuin se on. Jos jonkun edeltäkäsin aavistamattoman tapauksen johdosta ei asiaa voida suorittaa nyt, kuten me olemme sopineet, niin luulen minä kenties voivani saada heidät tyytymään kolmen kuukauden velkakirjaan. Mutta kuinka rahat voidaan hankkia tämän ajan kuluttua —"
"Piru vieköön velkakirjat! Rahoja voidaan vain yhdellä tavalla saada, ja minä sanon Teille vielä kerran, että niitä sillä tavallasaadaan. Juokaa lasi viiniä, Merriman, ennenkun menette."
"Paljon kiitoksia, sir Percival, mutta minulla ei ole silmänräpäystäkään menetettävänä, jos mielin ehtiä asemalle. Annattehan minulle tiedon, niin pian kun asia on tullut selvälle tolalle? Ja älkää unhottako niitä varovaisuustoimenpiteitä, joita minä olen neuvonut —"
"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni kyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit, Benjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte itsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa." Täten siunattuaan jäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin kirjastoon.
Minä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi saadakseen minut levottomaksi. Tämä "jotakin", joka "oli tapahtunut", oli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus riippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä huonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka epäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin ja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan. Sen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo kertomaan kuulemani.
Hän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti minua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean luonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen aavistanut.
"Minä pelkäsin juuri sitä", sanoi hän, "kuullessani puhuttavan vieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa nimeänsä."
"Kenenkä sinä luulet hänen olleen?" kysyin minä.
"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen", vastasi hän."Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään."
"Tiedätkö sinä mitään näistä saamisista?"
"Ei, en mitään erikoista."
"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se onLaura?"
"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti voin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä — voidakseni tehdä sinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti tehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko enempää siitä. Sinulla on hattusi — ajatteleppas, jos me nyt menisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä."
Me menimme ulos ja kuljimme ensimmäiseen varjokkaaseen paikkaan.
Mennessämme erään talon edessä, lehmuksien välissä olevan avonaisen paikan ohi näimme me siellä kreivi Foscon kävelevän edes ja takaisin, paistattaen päivää heinäkuun polttavassa helteessä. Hänellä oli päässään leveälierinen olkihattu punasinervine nauhoineen. Valkoinen rinnan kohdalta rikkaasti kirjaeltu pusero peitti hänen mahtavan ruumiinsa, ja liivien paikalta piti sitä nyt kiinni leveä tulipunainen sahvianivyö. Nankinihousut, jotka myöskin olivat valkoisella kirjaellut kehräsluiden kohdalta, ja punaiset maroköng-kengät täydensivät puvun. Hän lauloi Figaron kuuluisaa ariaa "Sevillan parturista" sillä kevyellä helppoudella, joka ei koskaan voi kummuta mistään muusta kuin italialaisen kurkusta, ja säesti itseään kitaralla, jota hän soitti, samalla kun ihastuneena heitteli ylös käsivarsiansa ja viehättämishaluisesti kiersi ja väänsi päätänsä kuin mahdoton Santa Cecilia mieheksi pukeutuneena. "Figaro quà! Figaro su! Figaro giu!" lauloi kreivi ja heitti leikkisästi kitaran ilmaan, kumartaen meille kaksikymmenenvuotisen Figaron kevyellä viehkeydellä ja loistolla.
"Usko pois, Laura, tämä mies tuntee yhtä ja toista sir Percivalin asioista", sanoin minä etempää vastatessamme kreivin tervehdykseen.
"Kuinka voit uskoa sitä?" kysyi hän.
"Kuinka olisi hän muutoin tiennyt herra Merrimanin olevan sir Percivalin asianajajan?" vastasin minä. "Kun minä seurasin sinua aamiaishuoneesta, kertoi hän sitä paitsi minulle, edes sitä kysymättäkään, että jotakin oli tapahtunut. Usko pois, hän tietää enemmän kuin me."
"Älä kysy häneltä mitään, Marian. Meidän ei pidä tehdä hänestä uskottuamme!"
"Sinä näyt tuntevan jotenkin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, Laura. Mitä hän on sanonut tai tehnyt, joka oikeuttaa sinut näin menettelemään?"
"Ei mitään, Marian. Päinvastoin oli hän mitä ystävällisin ja huomaavaisin kotimatkallamme ja useamman kerran esti hän sir Percivalin kiivaan luonteen purkauksia, ajatellen minun viihtymistäni. Kenties tunnen minä vastenmielisyyttä häntä kohtaan siksi, että mieheni on paljon enemmän hänen vallassaan kuin minun. Kenties loukkaa vain minun ylpeyttäni olla mieheni kanssa tekemisissä hänen välityksellään. Varmasti kumminkin tiedän, ett'en voi olla hyvissä väleissä hänen kanssaan."
Loppupuoli päivää ja ilta kuluivat jotenkin rauhallisesti. Kreivi ja minä pelasimme sakkia. Molemmat ensi pelit antoi hän minun voittaa; sitten, huomattuaan minun keksineen tämän, pyysi hän anteeksi ja voitti kymmenessä minuutissa minut kolmannessa pelissä. Sir Percival ei sanonut sanaakaan koko iltana lakimiehen käynnistä. Mutta joko tämä tai jokin muu oli tehnyt merkillisen hyvän vaikutuksen hänen luonteeseensa, sillä hän oli nyt yhtä kohtelias ja miellyttävä meitä kaikkia kohtaan kuin koskaan ennen kihlausaikanansa Limmeridgessä, ja rouvaansa kohtaan oli hänen esiintymisensä niin hämmästyttävän sydämmellinen ja huomaavainen, että yksin jääkylmä rouva Foscokin katsoi häneen juhlallisella kummastuksella. Mitähän tämä merkitsee? Minä luulen voivani arvata sen; minä pelkään Laurankin aavistavan sen ja olen täysin varma, että kreivi Foscokin ymmärtää sen. Minä hämmästytin sir Percivalia useamman kerran, kun hän illan kuluessa katsoi kreivi Foscoon saadakseen häneltä kehottavan silmäyksen.
Heinäkuun 3 päivänä. — Tapausrikas päivä. Lämpimimmästä sydämmestäni toivon, ett'ei se lisäksi olisi onnettomista enteistä rikas.
Sir Percival oli aamiaisella yhtä vaitelias kuin eilisiltanakin sen salaperäisen liikeasian suhteen, kuten lakimies sitä nimitti, joka uhkaa meille kaikille tuottaa huolta. Mutta tuntia myöhemmin tuli hän äkkiä aamiaishuoneeseen, missä Laura ja minä seisoimme hattu päässä odottaen rouva Foscoa; hän kysyi kreiviä.
"Me odotamme joka silmänräpäys hänen tulevan tänne", sanoin minä.
"Asia on se", jatkoi sir Percival kävellen hermostuneen levottomasti edestakaisin huoneessa, "että minä pienen muodollisuuden takia liikeasiassa toivon saavani puhella Foscon ja hänen rouvansa sekä sinun kanssasi, Laura, kirjastohuoneessa minuutin tai parin ajan." Hän vaikeni ja näytti nyt vasta huomaavan, että me olimme pukeutuneet kävelyä varten. "Oletteko juuri tulleet sisään", kysyi hän, "vai aiotteko mennä ulos?"
"Me aioimme kaikki mennä järvelle nyt aamulla", sanoi Laura. "Mutta jos sinulla on jokin muu suunnitelma ehdoteltavana —"
"Ei, ei ollenkaan", vastasi hän nopeasti. "Minun asiani voi kernaasti jäädä toistaiseksi. Se voidaan selvittää yhtä hyvin päivällisaterian jälkeen kuin nytkin. Vai niin, te aiotte mennä järvelle, eikö niin? Varsin hyvä ehdotus! Pitäkäämme hauska aamu — minä tulen itsekin mukaan."
Ei voinut nyt pettyä hänen esiintymisestään, joskin olisi ollut mahdollista erehtyä sen halukkaisuuden suhteen, jonka hänen sanansa ilmaisivat sovittaa omat suunnitelmansa ja ehdotuksensa muiden mukavuuden mukaan. Hän oli nähtävästi hyvillään saadessaan täten aiheen lykätä liikeasiansa. Tunsin mieleni levottomaksi päätelmiäni tehdessäni.
Nyt tulivat kreivi ja hänen rouvansa. Kreivitär kantoi miehensä kirjailtua tupakkakukkaroa ja paperivarastoansa iankaikkisten paperossien valmistamista varten. Kreivi, joka oli puettu tavalliseen puseroonsa ja olkihattuunsa, kantoi pikku häkkiä rakkaine valkorottineen ja hymyili sekä niille että meille niin hyväntahtoisen rakastettavasti, että sitä oli mahdoton vastustaa.
"Naisten ystävällisellä suostumuksella", sanoi kreivi, "otan minä mukaani pikku perheeni — minun pikkuiset, viattomat, suloiset rottalapsiraukkani nauttimaan hieman raikasta ilmaa. Talon ympäristöllä on koiria, ja kuinka minä heittäisin turvattomat valkolapseni niiden kitaan? En, en koskaan."
Hän jokelsi isällisellä hellyydellä pikku valkolapsilleen, ja me läksimme kaikki matkalle järveä kohden.
Puistoon tultuamme erosi sir Percival meistä. Hänen ikuisessa levottomuudessaan on erikoispiirteenä aina erota seuraajistaan sellaisissa tilaisuuksissa ja aina saapastellessaan yksin leikata uusia kävelykeppejä. Leikata ja kuoria nuoria vesoja näyttää huvittavan häntä. Koko talo on täynnä kotona tehtyjä kävelykeppejä, joita hän ei koskaan käytä enempää kuin yhden kerran.
Vanhalla venehuoneella yhtyi hän taas meihin. Minä kuvaan tässä sen keskustelun, joka nyt syntyi, sittenkun olimme istuutuneet, aivan niin kuin se tapahtui välillämme. Tämä keskustelu on minusta tärkeä, sillä se on saattanut minut taipuvaiseksi epäilemään sitä vaikutusta, joka kreivi Foscolla on minun ajatuksiini ja tunteisiini ja tulevaisuudessa kaikin voimin vastustamaan sitä.
Venehuone oli kyllin suuri meille kaikille, mutta sir Percival pysähtyi kumminkin ulkopuolelle puhdistellen uusinta kävelykeppiänsä. Meille kolmelle naiselle oli kyllin sijaa pitkällä sohvalla. Laura otti työnsä, kreivitär alkoi valmistaa paperosseja enkä minä tavallisuuden mukaan tehnyt mitään. Minun käteni ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan yhtä taitamattomia käsityöhön kuin jonkun miehen. Kreivi otti hyväntahtoisesti tuolin, joka oli liian pieni hänelle, ja pysytteli tasapainossa sillä selkä nojaten vanhan vajan seinää vasten, joka natisi ja ratisi hänen painostaan. Hän asetti rottahäkin polvelleen ja antoi sen pikku asukkaiden kiipeillä ympäri itseään kuten tavallisesti. Ne ovat pieniä, sieviä, vaarattomia eläimiä, mutta on kumminkin yhdestä ja toisesta syystä epämieluista nähdä niiden kiipeilevän noin ihmisen ympärillä. Minä tunsin silloin ihmeellisen vastaavaa, matelevaa tunnetta hermoissani, ja kauheita kuvitelmia syntyy mielessäni miehistä, jotka vankeudessa kuollen eivät voi puolustaa itseänsä näitä nälkäisiä pikku petoja vastaan.
Aamulla tuuli, ja tuuli ajoi pilven riekaleita taivaalle; jyrkät vaihtelut järven pinnalla pilven varjojen ja auringonpaisteen välillä tekivät taulun vielä villimmäksi ja uhkaavammaksi.
"Muutamat ihmiset kutsuvat tätä romantiseksi", sanoi sir Percival ja osoitti puolivalmiilla kepillään laveaa näköalaa. "Minä kutsun sitä rumaksi tahraksi aatelistilalla. Minun isoisäni isän aikaan ulottui järvi aina tänne asti. Katsokaa nyt, millainen se on! Tuskin neljää jalkaa syvä missään ja vain rapakoita ja hautoja. Minä toivoisin voivani täyttää sen ja istuttaa maan sen sijaan. Minun voutini — taikauskoinen narri — on vakuutettu, että kirous lepää tällä järvellä kuten Kuolleella merellä. Mitä sinä tuumit Fosco? Eikö se näytä aivankuin sopivalta murhapaikalta — eikö näytäkin?"
"Paras Percivalini!" huudahti kreivi. "Mihin on sinun terve englantilainen arvostelukykysi joutunut? Vesi on liian matalaa kaikkialla voidakseen kätkeä murhatun ruumiin ja sitä paitsi ovat rannat vain hietaa — jalan jäljet näkyisivät missä tahansa. Se on, minun ajatukseni mukaan sopimattomin paikka murhaa varten, jonka minä koskaan olen nähnyt."
"Lörpötystä!" sanoi sir Percival ja vuoli innokkaasti keppiänsä. "Sinä ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Synkkää luonnetta, yksinäistä asemaa. Jos sinua miellyttää ymmärtää minua niin voit ymmärtääkin — jos taas ei miellytä, niin en minä aio vaivata enempää itseäni selittämällä ajatustani."
"Ja miksi en", kysyi kreivi, "kun sinun ajatuksesi kuka tahansa voi selittää parilla sanalla. Jos jokin narri tahtoo tehdä murhan, niin olisi sinun järvesi ensimmäinen paikka, jonka hän valitsisi siihen. Jos taas viisas sitä vastoin tahtoisi tehdä murhan, niin olisi tämä järvi viimeinen paikka, jonka hän valitsisi. Eikö niin ollut sinun ajatuksesi? Jos niin oli, on sinulla nyt selitys valmis. Ota se, Percival, ystäväsi Foscon parhailla onnentoivotuksilla."
Laura katsoi kreiviä silmäyksellä, joka melkein liian selvään ilmaisi hänen vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Kreivi puuhasi kumminkin niin paljon rottiensa kanssa, ett'ei hän huomannut sitä.
"Olen surullinen kuullessani järven näköalan herättävän niin kamaloita kuvitelmia kuin murha-ajatuksen", sanoi hän. "Ja jos kreivi Fosco tahtoo jakaa murhaajat eri luokkiin, niin luulen minä niiden nimien vaalin olevan varsin onnistumattoman. Kuvata heidät vain narreiksi on samaa kuin kohdella heitä säälillä, johon heillä ei ole mitään oikeutta, ja kutsua heitä viisaiksi miehiksi, kuulostaa minusta ilmeiseltä luonnottomuudelta. Minä olen aina kuullut, että todellakin viisaat miehet samalla ovat todellakin hyviä ja kammovat rikoksia."
"Ah, mylady", sanoi kreivi, "nämä ajatustavat ovat oivallisia, ja minä olen nähnyt ne esitettyinä kaikissa hyvissä määräyksissä nuorison mielenylennykseksi." Hän nosti ylös yhden pikkusen valkorotan kädellään ja alkoi puhella sen kanssa hullunkurisella tavallaan. "Sinä pikkunen, valkoinen, liukas veitikka", sanoi hän, "tässä on sinulle luonto siveellisistä käsitteistä. Todellakin viisas rotta on myöskin todella hyvä rotta. Opeta tovereillesi se, äläkä järsi häkkiäsi rikki taas, kuuletko!"
"On helppoa tehdä naurunalaiseksi mitä tahansa", sanoi Laura päättävästi; "mutta yhtä helppoa ei olisi Teistä, kreivi Fosco, esittää minulle esimerkki viisaasta miehestä, joka sen ohella olisi ollut halpamielinen rikoksellinen."
Kreivi kohotti olkapäitään ja katsoi Lauraan ystävällisemmästi hymyillen.
"Aivan totta!" sanoi hän. "Narrin rikos huomataan; viisaan miehen rikosta ei. Jos minä voisin esittää Teille esimerkin, niin ei se olisi viisaasta miehestä. Paras lady Glyde, Teidän terve ymmärryksenne ei vaikuta minuun tällä kertaa. Minä voitan Teidät ensi vedossa — vai kuinka luulette, neiti Halcombe?"
"Pidä puoliasi, Laura", puuttui ivallisesti puheeseen sir Percival, joka oven edustalla oli kuunnellut keskustelua. "Sano hänelle ensi kerralla, että rikos itse paljastaa itsensä. Se on vielä palanen määräyssiveellisyyttä sinulle, Fosco. Rikos paljastaa itsensä. Sellainen kirottu tyhmyys!"
"Minä uskon sen niin tekevänkin", sanoi Laura levollisesti.
Sir Percival räiskähti niin rajusti ja hillittömästi nauramaan, että hän melkein pelotti meitä kaikkia — ja kreiviä kaikkein enimmän.
"Niin luulen minäkin", sanoin minä valmiina tulemaan Lauran avuksi.
Sir Percival, joka oli ollut niin selittämättömän huvitettu rouvansa huomautuksesta, suuttui yhtä selittämättömällä tavalla minun huomautuksestani. Hän löi uudella kepillänsä useampia kertoja rajusti maahan ja läksi luotamme.
"Kunnon Percival-raukka!" sanoi kreivi Fosco ja katsoi iloisesti hänen jälkeensä, "hän sairastaa luulotautia. Mutta paras neiti Halcombe, paras lady Glyde, voimmeko todellakin uskoa, että rikokset paljastavat itsensä? Ja sinä enkelini", jatkoi hän kääntyen rouvansa puoleen, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, "uskotko sinä samoin?"
"Minä odotan, kunnes minulle on annettu selitys", vastasi kreivitär Lauralle ja minulle tarkoitetulla oikaisevalla äänellä, "ennenkun minä olen kyllin julkea lausumaan mielipiteeni viisaille ja lukeneille miehille."
"Teettekö todellakin sen?" kysyin minä. "Minä muistan kumminkin hyvin sen ajan, kreivitär, jolloin Te vaaditte vapaata lausunto-oikeutta naiselle."
"Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Fosco?" kysyi kreivitär, tyyneesti käärien paperossejansa ja kiinnittämättä vähintäkään huomiota minuun.
Kreivi hiveli miettivästi yhtä pikkusta valko-suosikkiaan, ennenkun hän vastasi.
"On todellakin ihmeellistä", sanoi hän, "kuinka helposti yhteiskunta lohduttaa itseänsä erehdyksistään tyhjällä lörpötyksellä. Se temppu, joka nyt kerta kaikkiaan on otettu rikoksen huomaamista varten, on viheliäinen ja epätäydellinen — mutta sanokaa vain haikailematta, että se erinomaisesti täyttää tarkoituksensa, niin te voitte sokaista jokaisen näkemästä sen puutteita. Te sanotte rikoksien paljastavan itsensä — eikö niin? Että murhat tulevat päivän valoon — se on siveellinen komparuno — uskotteko sitä? Kysykää suurten kaupunkien poliisimestarilta, lady Glyde, onko niin. Kysykää henkivakuutusyhtiöiden sihteereiltä, neiti Halcombe, onko asian laita niin. Lukekaa meidän sanomalehtiämme. Kuinka usein luemmekaan kertomuksia löydetyistä uhreista, ilman että murhaajaa on voitu saada selville. Kertokaa ne tapaukset, jotka ovat tuodut esiin niillä, joita ei ole tuotu; ne uhrit, jotka ovat löydetyt, niillä, joita ei ole löydetty, ja minkälainen on tulos? Niin, seuraava: että tyhmä rikoksellinen huomataan, mutta viisas pelastuu. Mitä merkitsee itse asiassa rikoksen salaaminen tai havaitseminen? Niin, ainoastaan kilpailua poliisin yhdeltä puolelta ja yksilön välillä toiselta puolen, kumpi heistä on nerokkain. Jos rikoksellinen on halpamielinen, taitamaton narri, niin täytyy ehdottomasti poliisin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä voittaa. Jos rikoksellinen sitä vastoin on päättävä, hyvin kasvatettu, nerokas mies, niin täytyy poliisin ehdottomasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hävitä. Jos poliisi voittaa, saadaan todellakin kuulla puhuttavan siitä — jos hän häviää, ei tavallisesti kuulla mitään. Ja tälle heikolle perustalle rakennatte te teidän mukavan, siveellisen päätelmänne, että rikos paljastaa itsensä! Kyllä, kaikki rikokset, jotka te tiedätte. Mutta entäs muut?"
"Kirotun totta ja varsin hyvin puhuttu", huusi ääni venehuoneen oven luota. Sir Percival oli jälleen rauhoittunut ja palannut takaisin meidän kuunnellessamme kreivin puhetta.
"Jotakin siitä kenties on totta", sanoin minä, "ja kaikki tyyni voi tosin olla hyvin puhuttu. Minä en voi kumminkaan ymmärtää, miksi kreivi Fosco niin kaunopuheisesti ylistää rikoksellisen saamaa voittoa yhteiskunnasta tai miksi Te sir Percival lausutte niin innokkaan suosionne siitä."
"Kuuletko, Fosco", sanoi sir Percival, "seuraa sinä minun neuvoani ja solmi rauha naisten kanssa. Sano heille, että hyve on ihana asia — siitä he pitävät, sen voin vakuuttaa sinulle."
Kreivi vastasi hiljaisella, sisäisellä naurulla, ja kaksi pikku rottaa, jotka olivat pistäytyneet hänen liivintaskuihinsa, säikähti rajusti pudistuksesta, hypähti ylös ja puikahti häkkiinsä takaisin.
"Naiset ne ovat, paras Percival, jotka kertovat minulle hyveestä", sanoi hän. "He ovat minua parempia arvostelijoita, sillä he tietävät omasta kokemuksestaan, mitä hyve on."
"Ei, kuuleppas vain häntä!" sanoi sir Percival. "Eikö ole kauheata?"
"Se on totta", sanoi kreivi tyynesti. "Minä olen maailmanporvari, joka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että minä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi määrätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä yhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John Bull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas sanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen tai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin kuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä rotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon mieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä. Kiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä — se on ainakin selvä."
"Odottakaa silmänräpäys, kreivi", keskeytin minä häntä. "Jos minä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi hyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa tuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä Englannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta — me emme tee niin kauheita tekoja — me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta verenvuodatusta."
"Aivan oikein, Marian", sanoi Laura. "Hyvin ajateltu ja hyvin lausuttu."
"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen", sanoi rouva Fosco ankaralla kohteliaisuudellaan. "Te saatte huomata, nuoret naiseni, ett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa tukena."
"Tuhat kiitosta, enkelini", vastasi kreivi. "Saako olla hieman bonbonia?" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja pani sen pöydälle. "Chocolade à la vanillea", sanoi tuo selittämätön mies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille, "tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville naisille."
"Ole hyvä ja jatka, Fosco", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti minuun. "Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle."
"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen — "se tahtoo sanoa — niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta. Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee. Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat hänen ympärillään — yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa. Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy ja auttavat — jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton. Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta osanottoa — jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi petoksella ja lopetti itsemurhalla — teidän rakas, romantinen, hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta köyhästä työntekijättärestä — hänellekö, joka voittaa kiusauksen ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet viimemainitun naisen onnen — ja hän saa elatuksensa rikkomalla seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen. Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle, kuinka ihmiset kammovat rikosta — ja silloin, lapseni, täytyy minun epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde, — enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän teidän silmissänne — minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi — minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."