"Muistakaa!Minäen tiedä, miksi menettelette niin", jatkoi hän. "Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen, kun Te otatte uuden paikan."
"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa."
"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival —"
"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy todistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette tiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä."
Hän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan, ja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä kummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein pelottaneen minua.
Rouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä lopultakin tulin hänen luoksensa.
"Vihdoinkin!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä rakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi avaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset vanhat huoneet sijaitsevat — oven, joka aina minun tulostani asti Blackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin minä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta aina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen oven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut mukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti Halcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä parhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä ilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan vastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.
"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani," sanoi rouva Rubelle. "Haluan kovin saada heti matkustaa."
"Matkustatteko tänään?" kysyin minä varmuuden vuoksi.
"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä puolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut minun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne puolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut kaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni."
Hän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen laulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen, että tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.
Tullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä tuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa, vanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa huonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää, ett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä voin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka on talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki päästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä huoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko julmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut, minun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten oli kätketty.
Tultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa, hiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi lääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen asemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun pyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.
Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna. Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.
Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.
Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä, kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa. Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin. Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään — ei, kuten minä luulin, paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti, keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä, oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.
Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen veräjän — oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.
Huomispäivänä tai sitä seuraavana — en muista oikein, kumpanako — toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten matkustanut edelleen rautateitse — mihin, ei mies voinut sanoa meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.
Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten kerrottu.
On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan. Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä osasta; toiseen.
Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti halpamielistä petosta.
Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi, jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla luokseni. Oli surullinen aika — aika, joka vaivaa minua sekä ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin; hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.
Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni aiheuttamia.
Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni, ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin, niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.
Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.
Useiden eri todistajain jatkama kertomus.
1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus.
(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)
Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän, että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.
Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä — vaikka omatta syyttäni — olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco. Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen. Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.
Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita odotettavan maaseudulta.
Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady Glydellä — niin oli vieraan nimi — oli varsin heikko terveys ja että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen. Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani, kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.
Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut. Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.
Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi. Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui, kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja kuunteli tarkkaavasti.
Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä, ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.
Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä. Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan, että hän oikein vaivasi meitä kaikkia — ja kun hän lopultakin ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin oli hän!
Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui varsin levottomasti yöllä — ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla. Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa ja kyselläkseen koko joukon.
Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat, ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa. Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan ole ollut — ei, ei koskaan vahva!
Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen, ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni sanoi hänen olevan paremman.
"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle? Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi voitaikinaa, kiltti piikaseni, — paljon voitaikinaa, joka sulaa suussa, kun se on kermalla voideltu. — Oi, se on ihanaa!" Sellainen oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!
Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse, että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme, jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi, täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä — paitsi yöllä, jolloin minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi — muulloin oli hän varmaan liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.
Jotenkin siihen aikaan — isäntäni ei vielä ollut palannut — soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini, kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana tekemänsä lupauksen mukaan.
Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.
Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut", kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.
"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut. Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti, niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö," sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti vapisten poistui hän huoneesta.
"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" — "En tiedä oikein herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." — "Kyllä, herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne ajatellessanne tätä asiaa." — "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi, kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. — "En, herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi. Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra", lisäsin minä. — "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty. Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." —
"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin — eikö niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.
Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti, kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei tehnyt mitään huomautuksia — sanoi vain, että hän kyllä tiesi, mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista elinpäivinänsä.
Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta. Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä, järjesti asian niin hänen maaseudulla — Cumberlandissa muistaakseni — olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine käyntineen ja leveine hatunnauhoineen — niin, juhlalliselta hän näytti todellakin!
Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:
1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.
2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin lady Glyden luona.
3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan mainittu minulle eikä toverillenikaan.
Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.
(Allekirjoitettu)
Hester Pinhorn(+ hänen puumerkkinsä)
2. Lääkärin todistus.
Sen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on sattunut.
Täten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä, 21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime kerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana päivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa, ja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus tuntematon.
(Allekirjoitettu)
Alfred Goodricke.
Osoite N:o 12 Craydons Gardens,S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.
3. Jane Gouldin todistus.
Tohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla pitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut yllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin vainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin taloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun läsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä ruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä, ei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä, jotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori Goodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.
(Allekirjoitettu)
Jane Gould.
4. Hautakiven todistus.
Omistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden, Blackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies Philip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta, tyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt naimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850.
5. Walter Hartrightin todistus.
Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin. Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein hyökkäys, hukkuminen — nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet minua; kaikista olen pelastunut.
Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut, rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin — muuttuneena miehenä. Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani. Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle sopii.
Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä, mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin tehnyt auttamattoman haaksirikon — olin oppinut vain kärsimään sitä. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana etäisyydessä.
Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.
Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.
Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.
Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista, mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus — se oli suru, joka loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun; sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen haaksirikon — hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan. Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle neiti Halcombelta — eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan, jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla. Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen poskillensa.
"Walter!" kuiskasi hän — "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, ettäminäolen vielä luonasi!"
Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut minulle kaikki.
* * * * *
Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen — siis lokakuun 16 päivänä.
Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin taistellut kovasti, ett'en tekisiheillepalaamiseni iloa katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja sietääkseni järjellä elämää — tuudittaakseni syvän suruni rauhaan päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi ja toivottomasti! — eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni osanotto, äitini hellyys.
Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura Fairlie oli kuollut.
"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin hänet ensi kerran — kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."
Läksin matkalleni — Laura Fairlien haudalle.
Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen surumielisyyden hunnuttama.
Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin eteenpäin, pitkin polkua — — — Siinä oli hyvin tuttu puutarha kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat, valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa — kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä, yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja kädessään.
Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!
Käännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli yksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa olin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen ympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen pohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina, haudan yllä — tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että tyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle kiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle maalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja surulle pyhitetylle.
Pysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen, joka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus — kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen elämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen nimeensä asti. "Omistettu Lauran muistolle —". Lempeät, sinisilmät kyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena, viattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen luotansa — oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto nähdessäni hänet viime kerran! — Sen muiston vein minä mukanani kaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen haudallensa!
Toisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen lopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä — — —
Sen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli nimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle puolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana — ei mitään maallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni väliin.
Laskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta hautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta ylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt! Vasta eilen me erosimme toisistamme — eilen minun silmäni näkivät viime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!
* * * * *
Aika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.
Ensi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin hiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin sen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se — kuului askeleita, yhä lähempänä — nyt vaikeni se.
Katsoin ylös.
Aurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva valo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli kylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.
Hautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan laskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat haudalle; he katsoivatminuasiinä seisoessani.
He tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa olivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun he olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa iltavalossa näin minä Marian Halcomben.
Mutta muuttuneena — niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi hävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat minuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut. Kärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.
Otin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut — hän ei puhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon huudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton pelko kävi läpi koko olentoni.
Harsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään yksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen — minulle niin tuttu —seei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet silmät, kuihtuneet kasvot.
"Uneni! uneni!" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä keskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti ristiinpannut kätensä taivasta kohden, "Isä, anna hänelle voimaa. Isä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä."
Harsotettu nainen tuli lähemmäksi; hitaasti ja äänet yhä lähemmäksi.Minä katsoin häntä — katsoin häntä enkä ketään muuta siitä hetkestä.
Ääni, joka rukoili puolestani, heikkeni ja kuului tuskin — äkkiä kohosi se taaskin ja huusi kauhistuneena, epätoivon väreellä minulle, että menisin pois.
Mutta harsotettu nainen oli vallannut koko olentoni — sekä ruumiini että sieluni. Hän pysähtyi toiselle puolen hautaa. Seisoimme kasvokkain hautakivi välillämme. Hän seisoi aivan jalustan sivulla olevan kirjoituksen vieressä. Hameensa kosketti mustia kirjaimia.
Ääni läheni ja kohosi yhä voimakkaammaksi ja kankeammaksi. "Pitäkää kättä silmillänne! Älkää katsoko häneen! Oi, Jumalan tähden, säästä herra Hartrightiä!"
Nainen kohotti harsoansa.
"Omistettu Lauran, Lady Glyden muistolle" — Laura lady Glyde, seisoi itse tämän muistokirjoituksen vieressä ja katsoi minuun yli haudan.
Walter Hartrightin jatkama kertomus.
Alan uuden sivun ja menen viikon eteenpäin kertomuksessani.
Tämä viikko täytyy jättää kertomatta. Sydämmeni heikkenee, sieluni vaipuu pimeään ja hämmennykseen, kun minä vain ajattelen sitä. Niin ei saa olla jos minun, joka kirjoitan, kuten pitää, täytyy voida ohjata teitä, jotka luette. Niin ei saa olla, jos minun täytyy voida pitää johtolanka koko tämän merkillisen tapahtuman läpi selvänä käsissäni.
Koko elämä, äkkiä muuttuneena — koko sen päämäärä uudestaan luotuna; sen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset — kaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle — kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana maisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin vuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa laaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin erään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.
Eräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa, mutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku puoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi ja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita vuokrattavana.
Minä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset. Ylemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja makuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun nimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun sisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla puuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme tekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu sukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi kätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää niihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä olen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä mahtavia ystäviä.
Marian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni, joka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme. Me molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja rohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin rikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä, yhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.
Sellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy meidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella tulevalla lehdellä.
Järjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin todistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon otetun muodollisuuden mukaan oli "Laura, lady Glyde" haudattu äitinsä viereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir Percival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta koko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka oli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät luulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille, jotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja tädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä minä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen uhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti — kuollut.
Ja kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen opettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen paikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.
Tunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna Catherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän ensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä sen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.
Ennenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä kodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme, olimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka minä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän muistanut ne. "Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja sydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään onnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?" Hän, joka nyt muisti niin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti nämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen miehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä, kun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: "He ovat koettaneet saada minun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä muistansinut" — annoin minä — joka jo ennen olin antanut hänelle rakkauteni — elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli oikeus antaa se.
Niin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen peninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua vahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen kuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka johtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin tähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin koeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja heikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen asemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon — voin minä nyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman kiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin. Sillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli hän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi hoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni ja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun, saattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia — toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen hyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta vastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni hävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.
Olen kuvannut asemani ja selittänyt vaikuttimeni. Kertomus Marianin ja Lauran kohtaloista täytyy esittää sen jälkeen.
Minä esitän molempain tiedonannot minulle, ei puhujain omin sanoin, koska heidän kertomuksensa on usein katkonainen ja auttamattoman sotkeutunut, vaan sen lyhyen selvän, yksinkertaisen luettelon mukaan, jonka minä kirjoitin ohjeeksi itselleni ja lainoppineelle avustajalleni. Täten voidaan nämä sotkeutuneet asiat yksinkertaisimmin ja selvimmin kuvata.
Marianin kertomus alkaa siitä, mihin rouva Michelsonin loppui.
Kun lady Glyde oli poistunut miehensä talosta ilmoitti Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar neiti Halcombelle hänen matkansa ja luonnollisesti myöskin, millaisissa olosuhteissa se tapahtui. Kohta muutamia päiviä sen jälkeen — kuinka monta, ei rouva Michelson voinut muistaa — oli kreivitär Fosco lähettänyt kirjeen, jossa hän ilmoitti lady Glyden äkillisestä kuolemasta kreivi Foscon asunnossa. Varsinaisia päivämääriä ei kirjeessä ilmoitettu, ja kreivitär jätti kokonaan rouva Michelsonin asiaksi ilmoittaa joko heti neiti Halcombelle surullisen uutisen tai myöskin salata se siksi, kunnes hän oli täysin tervehtynyt.
Neuvoteltuaan herra Dawsonin kanssa, joka sairauden takia oli ehkäisty saapumasta Blackwater-Parkiin, kehotti hän kuolemantapauksesta puhumaan sairaalle, minkä rouva Michelson tekikin samana päivänä, kuin kirje saapui. Ei kuulu tähän kuvata sitä vaikutusta, minkä tieto lady Glyden äkillisestä kuolemasta teki hänen sisareensa; mainittakoon vain, että hän vasta kolme viikkoa sen jälkeen voi lähteä matkallensa Lontooseen taloudenhoitajattaren seuraamana. Sieltä erosivat he toisistaan rouva Michelsonin ensin annettua neiti Halcombelle osoitteensa, jos he vastaisuudessa tahtoisivat neuvotella toistensa kanssa.
Neiti Halcomben erottua seuraajastaan meni hän heti herrojen Gilmoren & Kyrlen konttoriin, neuvotellakseen, herra Gilmoren poissa-ollessa, viimemainitun lakimiehen kanssa. Hän uskoi herra Kyrlelle, mitä hän katsoi viisaimmaksi vaieta kaikille muille — yksin rouva Michelsonillekin — että hän kovin epäili koko lady Glyden kuolemaa. Herra Kyrle, joka jo ennen oli osoittanut ystävällistä harrastustaan palvella neiti Halcombea, otti heti tehtäväkseen panna toimeen sellaisia tutkimuksia, jota varsin vaaralliset ja arkaluontoiset olosuhteet sallisivat hänen tehdä.
Jättääksenne tämän osan kertomustamme, ennenkun menemme edemmäksi, tahdon mainita, että kreivi Fosco kernaasti tarjosi kaiken apunsa herra Kyrlelle, kun tämä selitti neiti Halcomben lähettämänä haluavansa koota sellaisia yksityiskohtia lady Glyden kuolemasta, joita häneltä vielä puuttui. Herra Kyrle sai tilaisuuden puhella lääkärin, herra Goodricken, ja kahden palvelijan kanssa. Varman päivämäärän puuttuessa, jona lady Glyde oli matkustanut Blackwater-Parkista, sopivat kumminkin lääkärien ja palvelusväen tiedot kreivin ja kreivittären tietojen kanssa yhteen herra Kyrlen vakuutuksen mukaan. Hän voi vain selittää asian niin, että neiti Halcomben kova suru kuoleman tapauksen johdosta oli surkuteltavalla tavalla häirinnyt hänen arvostelukykyänsä, ja hän kirjoitti neiti Halcombelle, että se raskas epäluulo, jonka hän oli lausunut hänen läsnäollessaan, näytti hänen mielestään olevan aivan perusteeton. Ja niin alkoi ja loppui se tutkimus, johon herra Gilmoren liikekumppani ryhtyi.
Kumminkin oli neiti Halcombe palannut Limmeridge-Houseen ja siellä koonnut kaikki enemmät tiedot, mitkä hän oli tilaisuudessa saamaan.
Herra Fairlie oli saanut ensi tiedon veljentyttärensä kuolemasta sisarensa, rouva Foscon, lähettämässä kirjeessä missä ei myöskään ollut mitään ilmoitettuja päivämääriä. Hän oli hyväksynyt sisarensa ehdotuksen, että vainaja saisi levätä Limmeridgen kirkkomaassa olevassa äitinsä haudassa. Kreivi Fosco oli seurannut mukana Cumberlandiin ja ollut läsnä hautajaisissa Limmeridgessä, mitkä tapahtuivat heinäkuun 30 p:nä. Kunnioituksen ja huomaavaisuuden osoitteena oli kylän ja ympäristön asukkaat saattaneet kuollutta haudalle. Seuraavana päivänä oli muistokirjoitus, jonka sisällön vainajan täti oli kyhännyt ja herra Fairlie hyväksynyt, kaiverrettu hautakiven toiselle sivulle.
Hautauspäivänä samoinkuin sen jälkeisenä päivänä oli kreivi ollut vieraana Limmeridge-Housessa, mutta hän ei ollut tavannut herra Fairlietä, kun tämä ei halunnut sitä. He olivat vain kirjeellisesti olleet tekemisissä toistensa kanssa, ja kreivi Fosco oli kertonut herra Fairlielle hänen veljentyttärensä viime sairaudesta ja kuolemasta. Kirje ei sisältänyt mitään enempiä yksityiskohtia, mutta oheenliitetyssä jälkikirjoituksessa oli varsin merkillinen kohta. Se tarkoitti Anna Catherickiä.
Kysymyksessä-oleva ilmoitus kuului seuraavasti:
Ensiksi: että Anna Catherickiä — josta neiti Halcombe voisi antaa herra Fairlielle lähempiä tietoja saavuttuaan Limmeridge-Houseen — oli etsitty ja lopulta löydetty Blackwater-Parkin läheisyydestä sekä toimitettu sen saman lääkärin hoitoon, jonka laitoksesta hän kerran ennen oli paennut.
Toiseksi varotus herra Fairlielle: Anna Catherickin mielisairaus oli pahennut hänen ollessaan vapaudessa ja kenenkään tarkastamatta, ja se mielipuoli viha ja epäluulo sir Percivalia kohtaan, joka oli ollut hänen sairautensa kuvaavana piirteenä kaikkina aikoina, oli vieläkin, vaikka aivan uudessa muodossa. Onnettoman naisen viimeinen päähänpisto hänen suhteensa on koettaa vaivata ja kiusata häntä sekä kuuluttaa maailmalle olevansa hänen vaimovainajansa. Tämä päähänpisto oli luultavasti kehkeytynyt hänen aivoihinsa erään salaisen kohtauksen jälkeen lady Glyden kanssa, jolloin hän oli huomannut ihmeteltävän yhdennäköisyyden lady-vainajan ja itsensä välillä. Ei ollut suinkaan uskottavaa, että hänen onnistuisi paeta toinen kerta mielisairaalasta, mutta sitä vastoin varsin mahdollista, että hän olisi tilaisuudessa vaivamaan lady Glyde-vainajan sukulaisia kirjeillä ja tämän tapauksen varalta varotettiin herra Fairlietä etukäteen olemaan uskomatta niitä.
Tämän jälkikirjoituksen sai neiti Halcombe lukea tultuaanLimmeridgeen. Myöskin jätettiin hänelle ne vaatteet, jotka ladyGlydellä oli tullessaan tätinsä asuntoon ynnä muutamat muut kapineet.Kaikki nämä oli rouva Fosco huolellisesti koonnut ja lähettänytCumberlandiin.
Sellainen oli asema, kun neiti Halcombe syyskuun alussa saapuiLimmeridgeen.
Kohta sen jälkeen joutui hän sulkeutumaan huoneisiinsa taudinuusinnan takia: — hänen heikot ruumiilliset voimansa eivät näet voineet kestää sitä syvää sielunkärsimystä, jota hän nyt koki. Kun hän kuukausi sen jälkeen taas tuli paremmaksi, olivat hänen epäilyksensä sisaren kuolemaan nähden vielä yhtä suuret kuin koskaan ennen. Tähän aikaan ei hän ollut kuullut mitään sir Percival Glydestä; sen sijaan oli rouva Fosco kirjoitellut hänelle, kysellen hellästi hänen terveyttään sekä omasta että miehensä puolesta. Sen sijaan, että olisi vastannut näihin kirjeisiin, piti neiti Halcombe huolta siitä, että taloa S:t Johns-Woodissa ja sen asukkaiden puuhia salaisuudessa vartioitiin.
Mutta ei mitään epäiltävää voitu huomata. Sama tulos oli seuraavistakin tutkimuksista, joita salaa toimitettiin rouva Rubellen suhteen. Hän oli yhdessä miehensä kanssa saapunut Lontooseen kuusi kuukautta sitten. He olivat tulleet Lyonista ja vuokranneet talon Leicester-Squaren läheisyydessä, mihin he olivat perustaneet hotellin ulkomaalaisia varten, joita odotettiin saapuvan joukottain Englantiin suuren näyttelyn aikana 1850. Ei mitään pahaa tunnettu ympäristössä enemmän herrasta kuin rouvastakaan. He olivat hiljaisia ja vaatimattomia ihmisiä ja olivat rehellisesti täyttäneet kaikki sitoumuksensa aina tähän aikaan asti. Viimeiset tutkimukset koskivat sir Percival Glydeä. Hän oli asettunut Pariisiin ja eli siellä hiljaisuudessa englantilaisten ja ranskalaisten ystäväinsä pikku piirissä.
Siten takaisin torjuttuna kaikilla tahoilla, mutta kumminkaan saamatta lepoa, oli neiti Halcomben seuraava suunnitelma käydä siinä mielisairaalassa, johon hän silloin uskoi Anna Catherickin joutuneen toisen kerran suljetuksi. Hän oli menneinä päivinä tuntenut voimakasta mielenkiintoa tätä naista kohtaan ja tunsi sitä nyt kaksinkerroin — ensiksi päästäkseen vakuutukseen siitä, oliko Anna Catherickin väitetty päähänpisto, että hän oli lady Glyde, todellakin tosi, ja toiseksi voidakseen itse havaita, jos asian laita todellakin oli niin, mikä tuolla ihmisraukalla todellisuudessa oli sellaisen petoksen vaikuttimena.
Vaikka kreivi Foscon herra Fairlielle lähetetyssä kirjeessä ei ollut mitään tämän mielisairaalan osoitetta, ei tämä seikka ollut esteenä neiti Halcombelle. Kun herra Hartright tapasi Anna Catherickin Limmeridge-Housessa, oli tämä sanonut hänelle, missä kysymyksessä-oleva mielisairaala oli, ja neiti Halcombe oli merkinnyt sen koko keskustelun ohella päiväkirjaansa, aivan niinkuin hän oli kuullut sen herra Hartrightiltä itseltään. Hän koki saada selvän osoitteesta, otti kreivi Foscon herra Fairlielle lähettämän kirjeen jonkunlaiseksi suositukseksi, mikä voisi olla hänelle hyödyksi, ja läksi lokakuun 11 päivänä aivan yksin matkalle mielisairaalaan.
Hän lepäsi yön Lontoossa. Hän oli aikonut yöpyä samaan taloon, jossa rouva Vesey nyt asui; mutta vanha rouva tuli niin liikutetuksi nähdessään entisen oppilaansa lähimmän ja parhaimman ystävän, että neiti Halcombe hienotunteisuudesta kieltäysi jäämästä hänen luokseen ja otti sen sijaan huoneen lähellä-olevassa arvossapidetyssä hotellissa. Huomispäivänä jatkoi hän matkaansa mielisairaalaan, joka ei ollut kaukana Lontoosta, pääkaupungin pohjoispuolella.
Hän pääsi heti omistajan puheille.
Ensin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi kohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen — sanoi hänelle olevansa se "neiti Halcombe", joka siinä mainittiin, ja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän perhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän, mihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa suhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti ääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan. Luultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa olosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin selittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä voisi sietää lähempää tarkastelua.
Kaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja kreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi neiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa antaa tietoja.
Keskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna Catherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla asianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä, joihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine selityksineen ja neuvoineen.
Mielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa, myönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia entiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin huomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan lääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin ulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia. Sairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa usein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita Anna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen esiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika ajoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen pakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen — ne olivat kuitenkin liian hienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut päättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai hiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä häntunsi, kuin jotain, minkä hännäki. Sanalla sanoen: — tämä seikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä enemmän.
Mutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti Halcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin varsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta, että hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan rakennusta, jossa sairaat säilytettiin.
Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas aikoi etsiä vieraansa puistosta.
Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen tavalliseen tehtäväänsä.
Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa. Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta, riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.
Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa — tunsi kuolleen ja kuitenkin elävän! —
Oli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu tänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja hämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt sekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut, vaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli silmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa ollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon takia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan tahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja hän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko mielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.
Hän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he pysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä — koettaa vain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli olla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua hänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin rauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen piti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo, pisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan — kolme sovereigniä — hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua yksin hänen kanssaan.
Nuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta kun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia kysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen takia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella hoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan ja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi. Hänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja kun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata vierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan muurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli vain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän saisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli heidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon, selitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli surettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset — se on niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.
Varsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen havaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa laillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti saattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi, ajanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa ymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka hän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan Lontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa pelastaa Lauran mielisairaalasta.
Hän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden, mikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan. Varmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka shillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle kohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.
Nuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen, mitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä. Hän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli vartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön tämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta paikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos luultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella oli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli kihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he yhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan talouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat hyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku osansa summaan.
Nyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että luuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että hän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja että hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi auttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti väittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan pankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi vaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti menettäisi.
Hoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia.Neiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.
"Te teette hyvän työn", toisti hän, "Te autatte siten enin loukattua ja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne palkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä pankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois."
"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja jonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen saanut nämä rahat?" kysyi nainen.
"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna", vastasi neitiHalcombe.
"Sitten tahdon koettaa!"
"Mutta milloin?"
"Huomenna."
Kiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin huomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena — mutta kuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään varmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista riippumaan. Siten erosivat he.
Neiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän odotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti astuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli viisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti Halcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä — ja sisarukset olivat taasen yhtyneet.
Neiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka ahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin. Hänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien läsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia kertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten pitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten, kun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa, että Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen, että hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen päähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus tehtäisiin epäilemättä sille taholle.
Hoitajatar suostui seuraamaan neuvoa — hän suostui siihen sitä mieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia seurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi sairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä. Hän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään aikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella matkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen ilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.
Loppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli siten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta, joita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla voi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai salahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi ja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy se kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat Limmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.
* * * * *
Lady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen matkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan lounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen merkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada selville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva Michelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.
Junan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan odottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli tavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen piti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli mukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt hänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.
Hänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea. Kreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut Cumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko viisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain päiväin lepoa.
Lady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin talossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli varmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi hänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän, ett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin pysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä — paikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.
Näistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma, näyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa olevaan omaan asuntoonsa.
He menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen kapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs tummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä vastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös. Vastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että neiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin sisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä ja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu vaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.