"Sinä et tiedä mitään sen enempää", alkoi hän, "kuin että minä valtiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut niin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta kuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. — Sinä olet varmaan kuullut puhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa Europan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä Italiassa — minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän maahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä liian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni että muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja odottamaan täällä. Minä matkustin tänne — olen odottanut — odotan vieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta kymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama — olen täällä, elätän itseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa — syyn saat sinä heti kuulla — tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla sinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni sinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt minun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat istumme nyt tässä.
"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden, jonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen, kun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi' tarvitessani mainita jotakin siitä.
"Veljeyden tarkoitukset", jatkoi Pesca, "ovat lyhyesti sanottuna juuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain — tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen. Veljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: — niin kauan kun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin on hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan tuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä tuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan jonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa, minä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä vähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet vapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te olette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet, saavuttaaksenne sen, — ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita, mihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa sorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän sieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä pakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä tätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä milloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa, milloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien julmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa — mutta älkää meitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties ymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät kykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein."
Kaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin sanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä minulle — eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei silmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta, jonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.
"Sikäli", jatkoi hän, "katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen kaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena on, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää huonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin tahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te olette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole millään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen jäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin kaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa. Presidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat kaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat sen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran lakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun yhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä tarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme ja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia tehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme presidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme tarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me paljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä muita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla — kuolla vieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta maailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota — tai kenties voi isku kohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on tämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet näinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota viivytetty — joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä. Ensimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein ymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat odottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen sijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana päivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse — minä samainen pikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin tahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni — liityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä tavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli niin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa itseni. Nyt olen sidottu siihen — se on saanut minut valtaansa aina kuolinpäivääni saakka — kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni tyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä Italiassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet siihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin."
Minä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin omituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä, katsellen tutkivasta minua — kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin miettinyt mielessäni.
"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi", sanoi hän. "Näen sen jo päältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle salaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään viimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen — sitten en koskaan tahdo palata tähän aineeseen."
Hän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle — nousi ylös — otti takin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.
"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni", kuiskasi hän aivan korvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. "Olkoon seuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin salannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin, että Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän. Katso tätä!"
Hän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen sisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En mainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa, ett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.
"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki", jatkoi hän peittäessään käsivartensa, "on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen presidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies, joka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen laki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee siitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä tahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu minulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon ajatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni. Viime kerran vakuutan minä — kunniani kautta gentlemanina, lupaukseni kautta kristittynä — että, jos se mies, jonka sinä teatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut tai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan ja toimiaan täällä Englannissa — en ole koskaan nähnyt häntä, en koskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana. En sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä, mitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli minun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme."
Hän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä. Minä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin hiljaisella äänellä:
"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä et koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko tulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?"
"Kyllä, Walter", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas ystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa entisen, huolettoman suhteemme toisiimme. "Tule ottamaan osaa pikku aamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo."
"Hyvää yötä, Pesca."
"Hyvää yötä, ystäväni."
Päästyäni uudelleen kadulle tiesin minä, ett'ei minulla ollut mitään muuta valittavana kuin heti menetellä niiden tietojen mukaan, jotka olin saanut — saada kreivi käsiin: jo tänä iltana, ellen minä haluaisi menettää kenties viimeistä mahdollisuutta saada hyvitys Lauralle viivyttelemällä huomiseen. Katsoin kelloani; se oli 10.
Minä en vähääkään epäillyt kreivin tarkoitusta, kun hän niin äkkiä poistui operasta. Hänen pakonsa silloin oli vain epäilemättä etunäytös hänen pian tapahtuvaan pakoonsa Lontoosta. Veljeyden tulimerkki oli hänen käsivarressaan — olin siitä niin varma, kuin hän olisi sen näyttänyt minulle — ja petos sitä seuraa kohtaan, johon hän kuului, oli poltettu hänen omaantuntoonsa — sen huomasin minä hänen silmätessään Pescaan.
Oli, helppo huomata, miksi he eivät tunteneet toisiaan molemmin puolin. Henkilö, jolla oli kreivin luonne, ei koskaan olisi antautunut vakoilunsa hirvittäväin seurausten alaiseksi pitämättä persoonallisesta turvallisuudestaan yhtä suurta huolta kuin runsaasta kultapalkkiosta. Sileät, hyvin ajetut kasvot, joihin minä operasalongissa kiinnitin ystäväni huomiota, olivat kenties Pescan aikaan olleet tuuhean parrakkaat; hänen ruskea tukkansa oli kenties tekotukka, hänen nimensä epäilemättä väärä. Ajan tuottamat muutokset olivat hänelle kenties myöskin suureksi avuksi — hän oli tavattomasti lihonnut luultavasti vasta viimeisinä vuosinaan. Oli monta syytä, jonka vuoksi Pesca ei tuntenut häntä ja jonka vuoksi hän tunsi Pescan, jonka omituinen ulkomuoto saattoi hänet helposti tunnettavaksi, mihin hän tulikin.
Olen sanonut, että minä olin heti varma kreivin tarkoituksesta, kun hän niin äkkiä poistui teatterista. Kuinka olisin voinut epäilläkään sitä, kun minä omin silmin näin, että hän itse, huolimatta siitä, että oli niin muuttunut, uskoi Pescan tunteneen hänet ja siten joutuneensa hengenvaaraan. Jos minä voisin saada puhua hänen kanssaan tänä iltana — jos minä voisin todistaa hänelle, että minäkin tiesin sen hengenvaaran, joka hänellä oli, mitähän siitä seuraisi? Kysymättäkään olisi se selvä ainakin yhdessä suhteessa. Toisen meistä täytyisi voittaa — toisen täytyisi ehdottomasti antautua toisen armoille.
Velvollisuuteni itseäni ja puolisoani kohtaan teki välttämättömäksi minulle tarkoin ottaa huomioon ja poistaa mahdollisesti ne vaarat, joihin minä antauduin.
Eikä niitä ollut vaikea laskeakaan — voi sanoa, että kaikki yhdistyivät yhteen. Jos kreivi huomaisi, että hänen pelastuksensa riippuisi minun henkeni uhraamisesta, niin olisi hän luultavasti viimeinen epäröimään houkuttelemasta minut valtaansa.
Ainoa, mikä minun piti tehdä, näytti hetkisen miettimisen jälkeen kylläkin selvältä. Ennenkun minä mieskohtaisesti tunnustaisin havaintoni hänelle, täytyisi minun panna tämä havainto varmalle taholle säilöön, jossa se minä hetkenä tahansa voisi saattaa hänet turmioon. Jos minä johtaisin miinan hänen jalkojensa alle, ennenkun lähestyin häntä itseään, ja jos minä jättäisin kolmannen henkilön tehtäväksi sen sytyttämisen jonkun määräajan kuluttua, jollei vastakkaista määräystä sitä ennen saataisi kädestäni tai huuliltani — niin täytyisi kreivin turvallisuuden riippua ehdottomasti minun turvallisuudestani ja minulla olla määräämisvalta yksin hänen omassa talossaankin.
Tämä ajatus selveni minulle täydellisesti, ennenkun minä olin siinä uudessa asunnossa, jonka me olimme vuokranneet merenrannalta palattuamme. Häiritsemättä ketään menin minä huoneeseen. Eteisessä paloi kynttilä; se kädessäni hiivin minä hiljaa työhuoneeseeni tehdäkseni valmistuksiani ja ehdottomasti päättääkseni tavata kreiviä, ennenkun Laura tai Marian vähintäkään epäileisivät aikomustani.
Pescalle osoitettu kirje sisälsi parhaan varovaisuustoimenpiteen, jonka minä voin miettiä. Kirjoitin seuraavasti:
"Se mies, jonka minä osoitin sinulle operassa on Veljeyden jäsen ja petturi. Tutki heti näiden päätelmäin totuus. Sinä tunnet sen nimen joka hänellä on Englannissa. Hänen osoitteensa on N:o 5, Forest-road, S:t Johns Wood. Ystävyytesi takia minua kohtaan vaivaan minä sinua säälimättä ja viivyttelemättä käyttämään valtaasi tätä miestä kohtaan. Olen uskaltanut ja menettänyt kaikki — se on maksanut henkeni."
Kirjoitin nimeni ja merkitsin päivämäärän sekä suljin kirjeen kuoreen ja sinetöin sen. Kuorelle kirjoitin seuraavasti: "Anna kirje olla avaamatta huomisaamuun klo 9. Jollet saa minulta mitään tietoa tai näe minua ennen tätä tuntia, niin avaa se kellon lyötyä." Kirjoitin sen alle nimeni alkukirjaimet ja vielä kaikki tyyni toiseen kuoreen, jonka varustin Pescan nimellä ja osoitteella.
Mitään muuta ei nyt ollut tehtävää kuin heti lähettää tämä kirje. Ei mitään muuta varovaisuustoimenpidettä ollut tarpeen. Jos minulle tapahtui jokin onnettomuus kreivin talossa, olin minä täten huolehtinut, että hän saisi maksaa sen hengellään.
En epäillyt silmänräpäystäkään, ett'ei Pescalla olisi vallassaan keinoja estää tuon konnan pako, jos hän tahtoisi käyttää niitä. Se tuskainen innostus, jota hän osoitti päästäkseen antamasta mitään tietoja kreivin persoonasta — tai toisin sanoen saadakseen oikeuden jäädä passiiviseksi — osoitti, että hänen käsissään oli valta käyttää Veljeyden hirvittävää oikeutta, vaikka hän luonnostaan hyväluontoisena miehenä oli kammonut sanoa minulle niin paljoa. Siitä varmuudesta, jolla ulkolaiset, valtiolliset seurat voivat musertaa petturin, kätkeytyköönpä hän mihin tahansa, oli liian monta esimerkkiä minunkin tiedossa, että asiaa olisi voinut epäillä. Minun tarvitsee vain muistella niitä monia salaperäisiä tapahtumia, joita sanomalehdet ovat sekä Lontoossa että Pariisissa kertoneet muukalaisista, jotka ovat tavatut kaduilla murhattuina, ilman että murhaajaa on koskaan voitu huomata — kuolleista ruumiista tai niiden kappaleissa, joita on nakattu Themseen tai Seineen, ilman että heittäjää on koskaan tunnettu — salaisista, väkivaltaisista kuoleman tapauksista, joita ei millään muulla tavalla voida selittää. Minä en ole salannut mitään itseäni koskevaa enkä tahdo nytkään salata, että olin kirjoittanut kreivi Foscon kuolemantuomion, jos yritykseni onneton päättyminen oikeuttaisi Pescan avaamaan kirjeeni.
Poistuin huoneestani puhutellakseni isäntääni hankkimaan minulle lähetin. Tapasin hänet eteisessä ja hän esitti poikansa saadessaan tietää, mitä asia koski. Poika, reipas nuorukainen, lähetettiin luokseni, ja minä annoin hänelle tarpeelliset määräykset. Hän hankkisi itselleen ajoneuvot, ajaisi kirje mukanaan professori Pescan luo, jättäisi sen hänen omiin käsiinsä ja toisi minulle muutamia sanoja todisteeksi siitä, että Pesca oli saanut kirjeeni, sekä kotiintultuaan pidättäisi ajoneuvot oven edessä minun laskuuni. Kello oli nyt lähes 1/2 11. Minä laskin pojan voivan olla takaisin noin parinkymmenen minuutin kuluttua ja itseni taas joutuvan toisen parinkymmenen minuutin jälkeen S:t Johns-Woodiin.
Palasin huoneeseeni järjestääkseni muutamia papereja, jotka olivat helposti saatavissa, jos onnettomuus kohtaisi minua. Sen vanhanmallisen piirongin, jossa nämä paperit säilytettiin, avaimen panin minä kirjekuoreen ja kirjoitin Marianin nimen pikku käärön päälle. Tämän tehtyäni menin alas vierashuoneeseemme, jossa toivoin Lauran ja Marianin istuvan ylhäällä odottamassa minun palaamistani teatterista. Nyt tunsin minä ensi kerran käteni vapisevan avatessani ovea.
Marian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena kelloonsa, kun minä tulin sisään.
"Kuinka aikaisin olet palannut!" sanoi hän. "Sinun on täytynyt tulla kotiin ennen operan päättymistä."
"Niin", vastasin minä, "ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti.Missä Laura on?"
"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle juotuamme teemme."
Poistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura. Marianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen nopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus oli mielessäni.
Tultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin minä hänen nukkuvan.
Emme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun sydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani päätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti kääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän peitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin lieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan muutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja katselin rakkaita piirteitä — hänen suloinen henkäyksensä lehahti kasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa huulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi nimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella silmätäkseni vielä kerran häneen. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, rakkahani!" kuiskasin minä ja poistuin.
Marian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi kädessään.
"Isännän poika antoi tämän", sanoi hän. "Hänellä on ajoneuvot tässä oven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi varten."
"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa ulos."
Sanoin tämän mennessäni alas portaita vierashuoneeseen lukeakseni lampun valossa, mitä paperiin oli kirjoitettu. Siinä oli ainoastaan seuraavat kaksi lausetta Pescan käsialalla:
"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta mitään tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."
Panin paperin lompakkooni ja menin ovea kohden. Marian kohtasi minut kynnyksellä ja työnsi minut taasen huoneeseen, jossa lampun valo lankesi kasvoilleni. Hän puristi lujasti molempia käsiäni ja katsoi tutkivasti minuun.
"Huomaan sen!" kuiskasi hän hiljaa ja innokkaasti.
"Tänä iltana koetat sinä viimeistä mahdollisuutta."
"Niin — viimeistä ja parasta", kuiskasin minä vastaan.
"Mutta et yksin! Oi, Walter, älä Jumalan tähden mene yksin! Anna minun seurata sinua. Älä kiellä, minun täytyy seurata sinua! Minä tahdon seurata! Minä odotan oven edessä vaunuissa."
Nyt oli minun vuoroni pitää häntä lujasti. Hän koetti irtautua minusta tullakseen ensin ovelle.
"Jos tahdot auttaa ja lohduttaa minua, niin ole vaimoni luona tänä yönä. Jos minä vain voin tuntea itseni levolliseksi Lauran suhteen, niin vastaan minä kaikesta muusta. Kas nyt, Marian, suutele minua nyt ja anna minun nähdä, että sinulla on rohkeutta odottaa, kunnes minä palaan takaisin."
En rohjennut antaa hänelle aikaa lausua sanaakaan. Hän koetti taasen pidättää minua. Minä irrotin hänen kätensä — seuraavassa silmänräpäyksessä olin minä poissa huoneesta. Poika, joka odotti minua alisessa eteisessä, kuuli minun tulevan portaissa ja avasi oven. Hyppäsin ajoneuvoihin, ennenkun ajaja ennätti laskea alas astuinraudan. "Forest-road, S:t Johns-Wood!" huusin hänelle. "Kaksinkertainen maksu, jos olemme siellä neljänneksen kuluttua." — "Ollaan, herra." Katsoin kelloani — se oli 11, siis ei minuuttiakaan menetettävänä.
Nopea ajo, tieto että joka askel vie minua lähemmäksi kreiviä, varmuus että minä vihdoinkin, minkään estämättä, olin alkanut rohkean toimeni — kaikki lisäsi siihen määrään kuumeista kärsimättömyyttäni, että minä lakkaamatta kehotin ajuria ajamaan kovemmin. Ajaessamme yli S:t Johns-Wood-roadin oli intoni niin suuri, että minä seisoin vaunuissa nähdäkseni matkani päämäärän, ennenkun olimme tulleet sinne. Juuri kun lähimmän kirkontornin kello löi neljänneksen, saavuimme me Forest-roadille. Käskin ajajan seisauttamaan kappaleen matkaa kreivin asunnosta, maksoin ja annoin hänen ajaa tiehensä sekä menin yksin ovelle.
Lähetessäni ovea näin minä toisenkin henkilön saapuvan, mutta vastakkaiselta taholta. Me tapasimme toisemme erään katulyhdyn kohdalla. Silmänräpäyksessä tunsin minä miehen vaaleatukkaiseksi, arpiposkiseksi muukalaiseksi ja minä uskon hänenkin tunteneen minut. Hän ei sanonut mitään ja sen sijaan, että hän olisi minun tavallani pysähtynyt talon edustalle, kulki hän hitaasti edelleen.
Oliko hän sattumalta Forest-roadilla? Vai oliko hän seurannut kreiviä teatterista?
En koettanut ollenkaan ratkaista näitä kysymyksiä. Odotettuani, kunnes tuntematon oli hitaasti kadonnut näkyvistäni, soitin minä. Kello oli nyt 20 minuuttia yli 11 — kylläkin myöhä, että kreivi olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta minua ilmoittamalla menneensä levolle.
Ainoa mahdollisuus estää tämä ikävyys oli lähettää hänelle käyntikorttini tekemättä mitään valmistavia kysymyksiä, mutta samalla kertaa saattamalla hänen tietoonsa, että minulla oli varsin tärkeä syy tavata häntä näinkin myöhään kuin nyt. Odottaessani otin minä siis esille korttini ja kirjoitin nimeni alle: "varsin tärkeän asian takia."
Palvelustyttö avasi oven ja kysyi epäilevästi mitä minä tahtoisin.
"Olkaa hyvä ja jättäkää tämä isännällenne", vastasin minä ja annoin hänelle.
Minä näin varsin hyvin tytön esiintymisestä ja epäröimisestä, että jos minä heti olisin kysynyt kreiviä, olisi hän saamansa käskyn mukaan ilmoittanut, ett'ei hän ollut kotona. Hän hämmentyi nyt varmuuteni takia. Tuijotettuaan minuun meni hän sisään suljettuaan ensin oven, niin että minä sain jäädä pihalle odottamaan.
Hetkisen perästä tuli hän takaisin. "Hänen isäntänsä pyysi saada tietää asiani." — "Olkaa hyvä, tervehtäkää isäntäänne", vastasin minä, "ett'ei asiatani voida ilmoittaa kellekään muulle kuin hänelle itselleen." Hän meni — palasi taas takaisin — tällä kertaa pyytääkseen minua astumaan huoneeseen.
Seurasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin kreivi Foscon huoneessa.
Eteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä, näin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä alakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani sisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös vastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän naisen kreivitär Foscoksi.
Palvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli tullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.
Hänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman ranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku toisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty ympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine rottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin. Kanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa huoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen tullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen ulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli operasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina ja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat levottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat epäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja määräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.
"Teillä on asiaa herra?" sanoi hän. "En voi ollenkaan ymmärtää, mikä asia se on."
Se nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua, ilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa. Hän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun hän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta. Käyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen, että olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu näytti hänelle olevan aivan tuntematon.
"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät", sanoin minä. "Näytätte aikovan matkustaa."
"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?"
"On, eräässä suhteessa."
"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?"
"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.
"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka kanssa ei ole leikitteleminen?"
"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini täällä koskee elämää tai kuolemaa — ja jos tuo ovi, jonka Te äsken suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."
Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen. Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään, ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon, maalatun lankakudoksen raoista.
"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"
"Mitä sanonkin."
Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat avaimeen.
"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän."Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.
"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."
"Kuinka se tapahtuisi?"
"Te olette ottanut päältänne takkinne", sanoin minä. "Vetäkää ylös vasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen."
Sama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa olin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti laatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta jota minä en voinut nähdä, kilahti — sitten tuli hiljaisuus. Niin, se hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään kuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.
Elämäni riippui hiuskarvasta — ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana silmänräpäyksenä ajattelinminähänen ajatuksillaan, tunsinhänensormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä oli kätkössä pöydän laatikossa.
"Odottakaa hieman", sanoin minä. "Ovi on suljettuna enkä minä liiku — näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis. Minulla on jotakin vielä sanottavaa Teille."
"Te olette sanonut minulle kylliksi", lausui hän pian saavutettuaan takaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin aavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun purkaus olisi koettanut. "Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani hetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?"
"Kenties."
"Ajattelen vain", sanoi hän levollisesti, "että minä luultavasti ammun Teitä otsaan."
Jos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.
"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani", sanoin minä, "ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä."
Sanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi. Otin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen hänelle käsivarren pituudelta.
Hän luki molemmat rivit ääneen: "Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."
Toinen mies hänen asemassaan olisi tarvinnut selitystä näihin sanoihin — kreivi ei sitä kaivannut. Luettuaan tuon pikku lipun huomasi hän yhtä selvästi ne toimenpiteet, joihin olin ryhtynyt, kuin hän itse olisi ollut läsnä. Kasvoihin tuli silmänräpäyksessä toinen ilme, ja käsi tuli takaisin pöydän laatikosta.
"En sulje laatikkoa, herra Hartright", sanoi hän, "enkä sano, ett'en minä vieläkin muserra aivojanne. Mutta minä olen oikeudentuntoinen mies vihamiehiänikin kohtaan ja etukäteen tahdon minä mainita, että Teidän aivonne ovat viekkaammat, kuin luulinkaan. Käykäämme nyt asiaan, herra! Te tahdotte saada jotakin minulta?"
"Niin — ja minuntäytyysaada se."
"Erityisillä ehdoilla."
"Ilmanmitäänehtoja."
Käsi vaipui taasen laatikkoon.
"Ah! Mehän kuljemme aina samassa, lakkaamattomassa kierroksessa", sanoi hän, "ja Teidän viekkaat aivonne ovat taasen vaarassa. Te pidätte valitettavan korkeaa ääntä — laskekaa sitä hieman! Vaara ampua Teidät siinä paikassa seisoessanne onminustapienempi kuin vaara päästää Teidät täältä. Te ette taistele nyt suremaani ystävääni vastaan — Te seisotte silmätysten Foscon kanssa! Jos tarvittaisiin kaksikymmentä sellaista henkeä kuin Teidän, herra Hartright pelastukseni portaiksi, nousisin minä järkkymättömän levollisuuteni ja ylevän välinpitämättömyyteni tukemana kylmästi näitä portaita ylös. Älkää hyökätkö kimppuuni, jos elämänne on rakas! Kehotan Teitä vastaamaan kolmeen kysymykseen, ennenkun puhutte enempää. Ne ovat tärkeitä tälle keskustelulle ja tärkeitä minulle." Hän nosti yhden oikean kätensä sormen ylös. "Ensimmäinen kysymys!" sanoi hän. "Te tulitte tänne hallussanne tieto, joka voi olla tosi — tai voi olla väärä — kuinka olette saanut sen?"
"Sitä en sano."
"Välipä sillä, minä otan kyllä selvän siitä. Jos tämä tieto on tosi — muistakaa, että minä sanon: jos — niin hierotte Te täällä kauppaa joko oman tai toisen epärehellisyyden johdosta. Minä panen tämän asianhaaran tuleviksi tarpeikseni mieleeni, joka ei koskaan kadota mitään, mitä sinne pantu on, ja jatkan." Hän nosti ylös toisen sormen lisäksi. "Toinen kysymys! Ne rivit, jotka Te pyysitte minun lukemaan, ovat allekirjoittamattomat. Kuka kirjoitti ne?"
"Mies, johon minulla on täysi syy luottaa ja Teillä täysi syy peljätä."
Vastaukseni vaikutti. Hänen vasen kätensä vapisi kuuluvasti laatikossa.
"Kuinka pitkän ajan annatte Te minulle", kysyi hän levollisemmalla äänellä, "ennenkun kello lyö ja sinetti murretaan?"
"Riittävästi kyllä suostuaksenne vaatimuksiini", vastasin minä.
"Vastatkaa selvemmin, herra Hartright. Minä tuntina täytyy kellon lyödä?"
"Kello 9 aamulla."
"Kello 9 aamulla! Niin, minä huomaan — Te olette ovelasti laskenut ajan, ennenkun minä ennätän saada passini järjestykseen ja poistua Lontoosta. Eihän kumminkaan ennemmin? Punnitsemme asiaa nyt. Minä voin pitää Teitä panttivankina täällä ja sopia ehdoista, niin että Te lähetätte hakemaan kirjettänne, ennenkun minä päästän Teidät täältä. Sillä välin voitte olla niin hyvä ja lausua vaatimuksenne."
"Te saatte kuulla ne. Ne ovat yksinkertaiset ja pian esitetyt. Te tunnette, kenen etua minä täällä-käynnilläni valvon?"
Hän hymyili ylemmyyden ilmeellä ja viittasi huolimattomasti kädellään.
"Suostun arvaamaan", sanoi hän ivallisesti. "Luonnollisesti jonkun naisen etua."
"Vaimoni etua."
Hänen kasvoilleen levisi ensi kerran mitä suurimman hämmästyksen teeskentelemätön ilme. Minä huomasin hänen käsityksensä, että olin vaarallinen mies, melkoisesti vähenevän. Hän lykkäsi heti laatikon kiinni, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kuunteli minua ivallisen tarkkaavasti.
"Teille on kylliksi ilmoitettu", jatkoin minä, "niistä tutkimuksista, joihin olen käyttänyt useampia kuukausia saadessanne tietää, että yritys kieltää tosiasioita olisi aivan turha.
"Te olette ottanut osaa halpamaiseen salahankkeeseen ja kymmenen tuhannen punnan voitto on kiihoittanut Teitä siihen."
Hän ei vastannut mitään. Mutta hänen kasvoillensa tuli äkkiä synkän levottomuuden ilme.
"Pitäkää voittonne", sanoin minä. — Hänen kasvonsa selkenivät jälleen ja silmänsä tuijottivat minuun yhä kummastuneempina. "En ole tullut tänne hieromaan kauppaa rahasummista, jotka ovat menneet käsienne kautta ja olleet kurjan rikoksen hinta —."
"Hiljaa, herra Hartright. Teidän siveysopilliset voimalauseenne vaikuttavat erinomaisen hyvin täällä Englannissa — pitäkää ne omiksi ja maamiestenne tarpeiksi, jos Teitä miellyttää. Nuo kymmenen tuhatta puntaa oli herra Fairlie-vainaja lahjoittanut kunnon vaimolleni. Olkaa hyvä ja käsitelkää asiaa tältä näkökannalta, niin neuvottelen minä siitä kanssanne. Miehelle, jolla on minun makuni, on tämä asia kuitenkin surettavan mitätön. Esitän siis, että sivuutamme kerrassaan sen. Kehotan Teitä siis palaamaan keskusteluun ehdoistanne. Mitä vaaditte?"
"Ensi sijassa vaadin minä täydellistä salahankkeen tunnustusta, joka on laadittava ja allekirjoitettava minun läsnäollessani."
Hän kohotti taaskin sormensa. "Yksi!" sanoi hän, keskeyttäen lyhyesti minut käytännöllisen miehen levollisella huomaavaisuudella.
"Toiseksi vaadin minä varmaa todistusta, joka ei perustu Teidän omaan päätelmäänne, päivästä ja päivämäärästä, jolloin vaimoni läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen."
"Ahaa, ymmärrättepä Te iskeä heikkoon kohtaan!" lausui hän kylmästi."Onko useampia?"
"Ei tällä kertaa."
"Hyvä! Te olette maininnut ehtonne; kuulkaa nyt minua. Kokonaisuudessa katsottuna on vaara kenties minulle pienempi tunnustaa se, mitä Te suvaitsette kutsua 'salahankkeeksi', kuin ampua Teidät kuoliaaksi jalkoihini. Otaksukaamme nyt, että minä suostun Teidän ehdotukseenne — mutta vain niillä ehdoilla, jotka minä itse määrään.
"Todistuksen, jota Te vaaditte minun kirjoittamaan ja jossa minun tulee määrätä matkapäivä, saatte. Luullakseni katsotte Te surreen ystävä-vainajani kirjeen, jossa hän mainitsee minulle päivän ja tunnin, milloin hänen rouvansa saapuu Lontooseen, täysin päteväksi todistukseksi — kun sen on hän itse kyhännyt, allekirjoittanut ja päivännyt. Minä voin antaa Teille sen. Minä voin myöskin lähettää Teidät sen miehen luo, jolta minä vuokrasin vaunut tuodakseni vieraani asemalta, ja ilmaista hänen saapumispäivänsä — miehen kirjathan voivat auttaa Teidät löytämään päivän ja päivämäärän, jollei silloin toimineesta ajajasta olisi mitään hyötyä. Kaiken tämän voin ja tahdon tehdä erinäisillä ehdoilla. Ensiksi, että rouva Fosco ja minä poistumme tästä talosta milloin ja kuinka tahdomme. Toiseksi, että Te jäätte tänne luokseni, kunnes minun asiamieheni tulee luokseni huomisaamuna kello 7 auttaakseen minua asiaini järjestämisessä. Te jätätte asiamiehelleni kirjeellisen vietäväksi käskyn sille miehelle, joka on saanut sinetöidyn kirjeen. Te odotatte täällä, kunnes asiamies on jättänyt kirjeen avaamatta käsiini, ja sen jälkeen annatte Te minulle puolituntia päästäkseni täältä — jonka jälkeen Te itse olette vapaa menemään, mihin haluttaa. Kolmanneksi: Te annatte minulle gentlemanille tulevan hyvityksen siitä, että Te tällä tavoin olette tunkeutuneet yksityisiin asioihini, ja siitä kielestä, jota Te olette suvainnut tässä keskustelussa käyttää minua kohtaan. Ajan ja paikan määrään minä kirjeessä, niin pian kun minä olen mannermaalla turvassa. Kirje sisältä myöskin paperin, joka on varma mitta miekkani pituudesta. Kas siinä ehtoni. Sanokaa minulle, hyväksyttekö ne — jaa vai ei?"
Se päättäväisyyden, viekkauden ja ylvästelevän lörpöttelyn sekasotku, joka oli hänen sanoissaan, hämmästytti minua silmänräpäyksen — mutta vain silmänräpäyksen. Kaikkiaan epäröin minä vielä, olinko minä oikeutettu pääsemään niiden varmojen keinojen omistajaksi joilla Lauran eläminen oli todistettava, päästämällä tämä konna rankaisematta menemään. Minä tiesin, että vaikuttimeni saattaa puolisoni oikeus tunnustetuksi siihen isänkotiin, josta hän oli petturina ajettu pois, ja julkisesti poistaa se valhe, joka vielä häpäisi hänen äitinsä hautaa, olisi paljon jalompi, jos se voitaisiin vapauttaa kaikista pahoista intohimoista, kuin jos minä antaisin sen kostonhimon, joka alusta asti oli vallinnut mieleni, johdattaa itseäni. Ja kumminkin täytyy minun totuudenmukaisesti tunnustaa, ett'ei siveellinen vakuutukseni ollut kyllin voimakas voittamaan yksin tässä sisäisessä taistelussani. Se kutsui avukseen sir Percivalin kuoleman muiston. Kuinka kauheasti olikaan koston valta temmattu viime hetkenä heikoista käsistäni! Mikä oikeus oliminullatietämättömyydessäni tulevaisuuteen nähden ratkaista, pelastuisiko tämä mies rangastuksesta silti, että hän pelastuisi minun käsistäni? Mietin tätä — kenties sillä taikauskoisuuden tunteella, joka on luonteessani, kenties paremmastakin vaikuttimesta. Tuntui kovalta päästää hänet vapaasta tahdostani taas vapaaksi, kun hän nyt vihdoinkin oli vallassani, mutta minä pakottauduin tekemään tämän uhrauksen. Lyhyesti sanottuna: — minä päätin antaa johdattaa itseäni sen vaikuttimen, jonka perusteen puhtaudesta olin varma: sen vaikuttimen, että samalla kertaa palvelisin sekä Lauran että totuuden asiaa.
"Hyväksyn esityksenne", sanoin minä, "yhdellä ehdolla puolestani."
"Millä?" kysyi hän.
"Ehto koskee sinetittyä kirjettä", vastasin minä. "Vaadin, että se avaamatta hävitetään läsnäollessani, niin pian kun olette saanut sen käsiinne."
Tämän vaatimuksen syynä oli aivan yksinkertaisesti estää häntä viemästä mukanaan mitään kirjallista todistusta neuvottelustani Pescan kanssa. Itse asiassa saisi hän tosin tietää sen, kun minä aamulla antaisin hänen asiamiehelleen professorin osoitteen. Mutta hän ei koskaan paljaalla sanallaan ja ilman minkään todistuksen tukea voisi käyttää hyväkseen tätä tietoa — jos hän todella uskaltaisi yrittääkin — enkä minä siten tarvitsisi Pescan turvallisuuden suhteen olla vähintäkään peloissani.
"Suostun Teidän ehtoonne", vastasi hän hetken vakavasti mietittyään."Siitä ei ansaitse kiistellä — kirje hävitetään heti käsiini tultua."
Lausuessaan nämä sanat nousi hän ylös tuolilta, jossa hän oli koko ajan istunut. Lujalla ponnistuksella näytti hän vapauttavan mielensä siitä painostuksesta, jonka tähänastinen keskustelumme oli vaikuttanut. "Uh!" huudahti hän ja ojensi tyytyväisesti käsivartensa, "kamppailu oli kuuma kestämänsä ajan. Ottakaa tuoli, herra Hartright. Tästä lähtien kohtaamme me kuolonvihollisina toisemme — osoittakaamme nyt, kuten sivistyneiden miesten tulee, toisillemme kaikin puolin huomaavaa kohteliaisuutta. Sallikaa minulle kunnia kutsua vaimoni sisään."
Hän avasi oven. "Eleonor!" huusi hän syvällä bassoäänellään. Sisukkaannäköinen nainen tuli huoneeseen. "Kreivitär Fosco — herra Hartright", lausui kreivi, esittäen meidät sopivan arvokkaasti toisillemme. "Enkelini", jatkoi hän, "sallisiko sinun sälyttämistyösi sinulle mahdollisesti aikaa hankkia minulle hieman voimakasta ja hyvää kahvia? Minulla on tässä jotakin kirjoittamista herra Hartrightille ja minun täytyy tuntea itseni oikein eloisaksi ja vahvaksi tehdäkseni sen niin, että minulla itselläni on kunnia siitä."
Rouva Fosco nyökäytti kaksi kertaa päätään — yhden herran kylmästi minulle, toisen kerran alamaisesti miehelleen — ja hiipi sen jälkeen hiljaa ovesta.
Kreivi meni ikkunan ääressä olevan kirjoituspöydän luo, avasi sen, otti esille kirjoituspaperin ja kyniä. Hän sirotti kynät ympäri pöytää ja leikkasi sitten paperin pitkiksi kaidoiksi liuskoiksi. "Teen tämän arvokkaaksi asiapaperiksi", sanoi hän ja katsoi minuun yli olkansa. "Kirjallinen työskentely on minulle hyvin tuttua. Miehen parhaita henkisiä etuja on voida selvään ja hyvin esittää ajatuksensa. Se verraton etu on minulla. Onko teillä?"
Hän käveli edestakaisin huoneessa hyräillen itsekseen ja aina väliin kopauttaen otsaansa. Se häpeämättömyys, millä hän käytti hyväkseen sitä asemaa, johon minä olin ajanut hänet, turhamaisuutensa tyydyttämiseksi kehua kirjailijakyvyllään, hämmästytti minua suuresti. Kuinka kammoinkaan miestä, ei kumminkaan voinut tämä tavaton luonteenlujuus, vaikka se ilmenikin niin mitättömällä tavalla, olla vaikuttamatta minuun.
Kreivitär toi kahvin huoneeseen. Kreivi suuteli kiitollisesti hänen kättänsä ja seurasi häntä, ovelle, palasi takaisin, kaatoi kuppiin kahvia itselleen ja otti sen mukaan kirjoituspöydälle.
"Saanko tarjota kupillisen kahvia, herra Hartright?" kysyi hän, ennenkun istuutui.
Kieltäydyin juomasta.
"Vai niin! Luuletteko, että aion myrkyttää Teidät?" sanoi hän iloisesti. "Englantilainen arvostelu on terve, mikäli sitä riittää", jatkoi hän ja istuutui kirjoituspöydän ääreen; "sillä on kumminkin suuri puute — se on aina varovainen väärälle taholle."
Hän pisti kynän mustepulloon, pani ensin paperin järjestykseen eteensä painamalla kädellään kirjoituspöytää vasten. Hän kirjoitti varsin nopeaan ja raapi kynällään, korkealla käsialalla ja jättäen leveät rivivälit, niin ett'ei varmaan paria minuuttiakaan kulunut, ennenkun hän oli ehtinyt paperiliuskan loppuun. Joka lehti numeroitiin ja viskattiin olan yli lattialle ollakseen poissa tieltä. Kun ensi kynä oli kulunut, meni se samaa tietä, ja hän tarttui heti toiseen niiden joukosta, jotka olivat pöydälle levitetyt Siten lensi paperi toisensa perästä — tusinoittain, viisikymmenittäin, niin sadottainkin — hänen olkansa yli milloin yhdelle, milloin toiselle puolelle häntä, kunnes hänellä oli koko kinos paperiliuskoja tuolinsa ympärillä. Tunti tuntinsa perästä kului — siinä istuin minä valvoen, siinä istui hän kirjoittaen. Hän ei koskaan pysähtynyt muutoin kuin ryypätäkseen kahvia ja tämän loputtua lyödäkseen väliin kädellä otsaansa. Kello löi 1, löi 2, — 3 — 4 — yhäti lensivät paperiliuskat hänen ympärillään, yhä rapisi kynä väsymättömästi liuskan alusta loppuun, yhäti kasvoi kasvamistaan paperikinos hänen tuolinsa ympärillä. Kellon lyötyä 4 kuulin minä kynän kovan rapinan — se oli kiemura, jonka hän piirsi nimensä alle. "Bravo!" huusi hän ja hypähti tuoliltaan ylös nuorukaisen notkeudella ja katsoi minua suoraan silmiin hymyillen voitonriemuisesti.
"Nyt se on tehty, herra Hartright!" sanoi hän ja löi leveään rintaansa itsetyytyväisesti. "Se on tehty omaksi suureksi mielihyväkseni — Teidän syväksi hämmästykseksenne lukiessanne, mitä olen kirjoittanut. Aine on nyt tyhjennetty, minun, Foscon voimat eivät riitä. Käyn nyt järjestämään papereitani, silmäämään ne läpi, lukemaan ne — nämä paperit, jotka nimenomaan ovat osoitetut Teille mieskohtaisesti. Kello löi juuri 4. Hyvä! Järjestäminen, silmääminen läpi, lukeminen kestää neljästä viiteen. Pieni virkistävä uni minulle viidestä kuuteen. Lopuksi valmistuksia kuudesta seitsemään. Toimi asiamieheni kanssa ja sinetöitty kirje seitsemän ja kahdeksan välillä. Kello 8 lähtö. Kas siinä ohjelma!"
Hän istui jalat ristissä lattialla paperiensa seassa, liitti ne yhteen paksuun rihmaan parsinneulalla, tarkasti niitä, kirjoitti ensi sivulle kaikki arvonimet ja kunnianosotukset, jotka hän oli saanut ja luki sen jälkeen ääneen käsikirjoituksen minulle suurella näyttämöllisellä ihastuksella ja valtavilla kädenliikkeillä. Lukija saa ennen pitkää itse tilaisuuden muodostaa käsityksen tästä asiakirjasta. Olkoon tässä vain kylliksi sanoessani, että se oli toivomukseni mukainen.
Hän kirjoitti sitten sen henkilön nimen, jolta hän oli vuokrannut vaunut, ja antoi minulle sir Percivalin kirjeen. Se oli päivätty Hampshiressä heinäkuun 25 päivänä ja ilmoitti "lady Glyden" matkan Lontooseen 26 päiväksi. Siis oli hän samana päivänä (heinäkuun 25), jolloin lääkärintodistus selitti hänen kuolleen S:t Johns-Woodissa, elävänä Blackwater-Parkissa ja piti hänen, sir Percivalin omakätisen kirjeen mukaan, lähteä seuraavana päivänä matkalle! Kun todistus, että matka oli tehty, oli saatu ajurilta, olisi todistus täydellinen.
"Neljännes yli 5", sanoi kreivi ja katsoi kelloansa. "On aika nukkua hieman. Ulkomuodoltani olen minä suuren Napoleonin näköinen, kuten kenties olette huomannutkin — minä muistutan tätä kuolematonta miestä siinäkin, että voin nukkua, milloin vaan tahdon. Suokaa anteeksi jos minä silmänräpäykseksi poistun. Kutsun rouvani pitämään Teille seuraa, jos aika sattuisi tuntumaan Teistä pitkältä."
Kun minä tiesin aivan yhtä hyvin kuin hänkin, että hän kutsui kreivittären vartioimaan minua, ett'en minä hänen maatessaan poistuisi huoneesta, en vastannut mitään, vaan puuhasin vain niiden paperien järjestämistä, jotka hän oli antanut minulle.
Hänen rouvansa tuli jääkylmänä, kalpeana, vihaisena kuten aina. "Huvita herra Hartrightiä, enkelini", sanoi kreivi. Hän nosti tuolin hänelle, suuteli toisen kerran hänen kättään, poistui eräälle sohvalle ja oli 3 minuuttia sen jälkeen vaipunut yhtä syvään uneen kuin hyverikkain ihminen tässä maailmassa.
Rouva Fosco otti kirjan pöydältä, istuutui ja katsoi minuun naisen kostonhimoisella ilkeydellä, joka ei koskaan voinut unhottaa eikä, koskaan antaa anteeksi.
"Olen kuullut Teidän keskustelunne mieheni kanssa", sanoi hän — "ja hänen sijassaan olisin minä ampunut Teidät kuoliaaksi jalkaini juureen."
Näin lausuttuaan avasi hän kirjan eikä sitten katsonut minuun tai puhellut kanssani, ennenkun hänen miehensä heräsi.
Kreivi avasi silmänsä ja nousi ylös sohvalta juuri tunti siitä hetkestä, jolloin hän oli nukkunut.
"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi", huomautti hän. "Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä? Hyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin — toisen 10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä tehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?" Hän katsoi ympäri huonetta ja huomasi valkorottien häkin. "Ah!" huudahti hän, "viimeinen syvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni, rakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään ei meillä ole mitään kotia — me matkustamme alinomaa, kuta vähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni ja pikkurottani — kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä pappansa on poissa."
Hän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän ei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan. Mutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän nähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän jälleen kirjoituspöytänsä ääreen.
"Sainpa oivan ajatuksen!" huudahti hän. "Minä lahjoitan kanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille — asiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle. Kyhään heti lahjoituskirjan."
Hän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.
Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija, jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin puutarhaan — siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan. Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa
Fosco.
Kynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.
"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia", sanoi rouva Fosco.
Kreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen sydäntään vasten.
"Eleonor", sanoi hän juhlallisesti, "kaikella ihmisvoimalla on rajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi erota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne matkahäkkiinsä."
"Mikä hellä sydän", huudahti kreivitär ihailun purkauksessa, luoden samalla ilkeän silmäyksen minuun. Hän otti varovasti häkin ja poistui huoneesta.
Kreivi katsoi kelloansa. Huolimatta hänen ponnistuksestaan näyttää levolliselta oli hän nähtävästi kärsimätön asiamiehen viipymisen johdosta. Kynttilät olivat jo kauan sammutetut, ja uuden päivän valo tunkeutui kirkkaasti huoneeseen. Vasta 5 minuuttia kellon lyötyä 7 soitettiin ovikelloa ja asiamies tuli. Hän oli tummapartainen muukalainen.
"Herra Hartright — herra Rubelle", esitteli kreivi. Hän otti asiamiehen — ulkomaisen vakoojan, jollei joka piirre hänen kasvoissaan pettänyt — erilleen huoneen nurkkaan, kuiskasi muutamia salamääräyksiä hänelle ja poistui luotamme. Jäätyämme kahden pyysi herra Rubelle varsin kohteliaasti, että minä suvaitsisin antaa hänelle tarpeelliset määräykset. Kirjoitin pari riviä Pescalle, kehotin häntä siinä antamaan lähetille sinetöidyn kirjeen, piirsin kuorelle osoitteen ja jätin sen herra Rubellelle.
Kun kreivi matkapukuunsa pukeuneena palasi, tarkasti hän kirjeen osoitetta, ennenkun hän lähetti asiamiehen. "Sitäpä uskoinkin!" sanoi hän silmäten synkästi minuun ja esiintyen tästä hetkestä aivan muuttuneesti.
Hän lopetti sälyttämisen, tarkasti sitten matkakarttaansa, teki muistiinpanoja lompakkoonsa ja katsoi väliin kärsimättömästi kelloansa. Minulle ei hän lausunut sanaakaan. Hänen lähtönsä läheinen aika ja se varma todistus, jonka hän oli nähnyt Pescan ja minun välisistä neuvotteluista, oli taas kiinnittänyt hänen huomionsa niihin toimenpiteisiin, jotka olivat hänen pakonsa turvaamiseksi tarpeen.
Hetkinen ennen kahdeksaa tuli herra Rubelle tuoden avaamattoman kirjeeni kädessään. Kreivi katsoi tarkkaan osoitekirjoitusta ja sinettiä — sytytti kynttilän — ja poltti kirjeen. "Pidän sitoumukseni, herra Hartright", lausui hän, "mutta muistakaa, ett'ei tämä asia jää tähän."
Asiamies oli pidättänyt vaunut, joilla hän oli palannut, oven eteen. Hän ja palvelustyttö kantoivat nyt matkatavaroita. Heti tuli rouva Fosco portaita alas tiheä harso silmillään ja valkorottien häkki toisessa kädessään. Hän ei puhutellut minua eipä edes katsonutkaan minuun. Hänen miehensä saattoi hänet vaunuihin. "Seuratkaa minua eteiseen", kuiskasi hän minun korvaani, "tahtoisin puhua kanssanne viime silmänräpäyksessä."
Menin ovesta ulos. Asiamies seisoi pihalla. Kreivi palasi takaisin ja veti minua muutamia askelia mukanaan kauemmaksi eteiseen.
"Muistakaa kolmatta ehtoa!" kuiskasi hän. "Te saatte tekemistä kanssani — minun täytyy saada hyvitys, ennenkun aavistattekaan." Hän tarttui minua käteen ja puristi sitä kovasti, kääntyi ovelle, pysähtyi ja palasi vielä kerran takaisin.
"Vielä sana", lausui hän tuttavallisesti. "Nähdessäni viime kerran neiti Halcomben oli hän kuihtuneen ja sairaan näköinen. Olen huolissani tämän ihailtavan naisen takia. Pitäkää hellää huolta hänestä, herra. Käsi sydämmellä vannotan minä Teitä — pitäkää hellää huolta neiti Halcombesta!"
Nämä olivat hänen viime sanansa, ennenkun hän tunki valtavan ruumiinsa vaununovesta ja ajaja maiskautti hevosen liikkeeseen.
Asiamies ja minä odotimme muutamia minuutteja ovella ja silmäsimme poistuvia vaunuja. Seisoessamme siinä kulkivat toiset vaunut ohitsemme samaan suuntaan, kuin kreivi oli mennyt, ja niiden sivuuttaessa avonaista talonovea katsoi eräs henkilö meitä vaununikkunasta. Taaskin operasalongissa näkemäni muukalainen — tuo ulkomaalainen, jolla oli syvä arpi vasemmassa poskiluussaan.
"Te pysähdytte luonani vielä puoli tuntia, herra!" lausui herraRubelle.
"Sen teen."
Me palasimme huoneeseen. Minua ei haluttanut puhutella asiamiestä eikä antaa hänen puhutella minua. Otin taas esille kreivin minulle antamat paperit ja luin sen miehen laatiman hirvittävän kertomuksen tästä salahankkeesta, joka sen oli suunnitellut ja toimeenpannut.
Kertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.
Pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pronssikruunu-merkin ritari,Mesopotamian Rosencreuziläisten vapaamuurarien vakinainensuurmestari, Soitannollisten seurojen, Lääkäriseurojen,Filosofisten yhdistysten ja Hyväntekeväisyysseurojen jäsen kokoEuropassa, y.m. y.m.
Kesällä 1850 tulin minä Englantiin suorittamaan toisen maan puolesta erästä arkaluontoista, valtiollista lähetystehtävää. Omalla edesvastuullani oli minun johdettava ja käytettävä muutamia uskottuja henkilöitä, jotka olivat puolivirallisessa suhteessa minuun — herra ja rouva Rubelle olivat näiden joukossa. Muutamien viikkojen loma-aika oli käytettävänäni, ennenkun minä ryhdyin tehtävääni ja asetuin johonkin Lontoon etukaupunkiin. Uteliaisuutta luottamuspaikkani laatuun nähden en paha kyllä voi tyydyttää. Lausun kaiken mielisuosioni näiden tunteiden johdosta, mutta valitan lämpimästi, että valtiomiehen varovaisuus kieltää niitä täyttämästä.
Olin sovittanut asiani niin, että voin viettää osan äsken mainitsemastani lepoajasta nyttemmin kuolleen, suremani ystävän sir Percival Glyden komealla tilalla. Hän tuli mannermaalta puolisoinensa. Minä tulin sieltä puolisoineni. Englanti on kotionnen tyyssija — kuinka sopikin siis, että me saavuimme sinne näissä samanlaisissa onnellisissa olosuhteissa!
Se ystävyydenside, joka yhdisti Percivalin ja minut, vahveni tähän aikaan liikuttavan sopusoinnun takia raha-asioissamme. Me tarvitsimme rahoja molemmat. Ei koskaan täytettyjä tarpeita! Yleinen puute! Onko yhtään sivistynyttä henkilöä, joka ei tietäisi, mitä tämä merkitsee? Sellaisessa tapauksessa täytyy hänen olla varsin välinpitämätön — tai varsin rikas!
En mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden. Sieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän minä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti katseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava asianlaita — ja jatkakaamme sitten.
Tilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka ikuisesti on kätketty sydämmeeni "Marianina" — ja jota yhteiskunnan kylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan "neiti Halcombeksi."
Laupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan tätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen rajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin minä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni — enkeli raukkani! — vaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta. Sellainen on maailma, sellainen mies — sellainen rakkaus. Mitäpä olemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava kohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois pieneltä, kurjalta näyttämöltämme!
Oikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen järjestelmän. Se onminunjärjestelmäni.
Minä jatkan.
Aseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on ihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian — suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti mainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen päiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini — sanomattoman suloista minusta muistellakin! — sisällön täydellinen tunteminen estää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen olento on jo käsitellyt.
Ne ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat, joihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen valitettavasta onnettomuudesta.
Asemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi suuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana — en lausu mitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin — ja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän ei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.
Paha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi oli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä, salaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä kohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen enempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli salaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady Glyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi Percivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen tuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti onnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan ja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt mies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin luonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.
Koko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti selvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat tärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen kaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän kun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen seikan ilmoittaminen — mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että minä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme — yhdessä sen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta, herätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti niin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen enempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi henkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick vaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa toistensa kanssa — ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli kolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen säilyttäminen.
Aavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle, miettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin tai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle venehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani ensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin tavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla, jonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on olla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan antamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä. Rouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska nainen — protestanttisen papin leski — oli pelkkä luottavaisuus. Liikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen yksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen huomaavaisuutensa.
Palkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli, että sain käsiini — en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta sen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö tuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin hyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä kuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän vei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi kerran Anna Catherickin makasi hän.Minähämmästyin täydellisesti tämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän suuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä häilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella selvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa tunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen julman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään sitä — tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia lääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle Lontooseen.
Tässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja siten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.
Elämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian ahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti viehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se antaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa, että kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan kohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan edemmäksi.
Sanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä? Niin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla — ymmärtäkää oikein, mitä tarkoitan — kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan. Antakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että kun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut kirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia erästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä puhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä, että hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä kurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa minun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini — ja minä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen sijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen tekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen sulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan vihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on suuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen sattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia perheenisiä — apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista väkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa ihailun sokaisemia — aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä haavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo ei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin pelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja mitättömimmän tarkoituksen orjaksi.
Mutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava kaunopuheliaisuus?
Niin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu — minun vaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen laajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen, jos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa Marianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa! Suurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa — kuten heti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti pelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin Lontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan kahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani — vaikka kummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä näistä tilaisuuksista — tutkittuani kuormavaunujen taakse piiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä hänen kävellessään Blackwaterin majataloon — teki verraton puolisoni minulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi toisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani oli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon avulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea nämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut hänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen tilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady Glyde saapui Lontooseen — tapaus, josta minä pian tulen enemmän puhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin. Kaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti täysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän arvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten tämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän minä ihmistä.
Kunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt mieltäni sanomattomasti. — Jatkakaamme!
Sittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements, en tiedä oikein kumpiko — kuinka parhain keino suojella Anna Percivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun minä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä asemalla auttaakseni heitä — olin minä taas vapaa palaamaan kotiin ja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä oli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni ylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän Annan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen tultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties minun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta minuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin minä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä tulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti sielussani: rouva Fosco!
Päätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää minua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä välttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen oli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen nähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva Rubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.
Määrättynä päivänä kohtasin minä rouva Clementsin ja Anna Catherickin asemalla. Autoin heitä kohteliaasti lähtiessä. Yhtä huomaavasti seurasin minä rouva Foscoakin sinne nähdäkseni hänen lähtevän samalla junalla. Myöhään saman päivän iltana palasi hän Blackwateriin seurattuaan moitteettomasti saamiansa määräyksiä. Hänellä oli mukanaan rouva Rubelle ja rouva Clementsin osoite Lontoossa. Myöhemmät tapahtumat osoittivat näiden varovaisuustoimenpiteiden olleen tarpeettomia. Rouva Clements ilmoitti lady Glydelle asuntonsa. Valppaasti silmäten tulevia vaikeuksia kätkin minä tämän kirjeen.
Samana päivänä oli minulla lyhyt keskustelu lääkärin kanssa, jossa minä harrastuksesta ihmisyyden pyhää asiaa kohtaan panin vastalauseeni hänen tapaansa vastaan hoitaa Marianin sairautta. Hän oli hävytön, kuten kaikki taitamattomat ihmiset ovat. En suuttunut ollenkaan siitä: lykkäsin kaiken vakavamman riidan hänen kanssaan, kunnes voisin käyttää sitä hyväkseni jossakin tärkeämmässä tapauksessa.
Lähin toimeni oli itse poistua Blackwaterista. Minun täytyi hankkiaasunto Lontoossa voidakseni panna täytäntöön tekemäni suunnitelman.Minulla oli sen lisäksi pikku asia suoritettavana herra FredrikFairlien kanssa. Tarvitsemani asunnon sain minä S:t Johns-Woodista.Herra Fredrik Fairlien tapasin taas Limmeridgessä Cumberlandissa.
Yksityinen, salainen tutustumiseni Marianin kirjevaihtoon oli jo ilmaissut minulle, että hän oli kirjoittanut herra Fairlielle ja ehdottanut Lauralle käyntiä Cumberlandissa lohdutukseksi hänen onnettomain kotiolojensa takia. Tämän kirjeen annoin minä tosin mennä määräpaikkaansa, ollen vakuutettu, ett'ei se voisi ollenkaan vahingoittaa, vaan mahdollisesti hyödyttää. Saavuin nyt mieskohtaisesti herra Fairlien luo tukemaan Marianin ehdotusta — erinäisillä muodostuksilla, jotka onneksi, hänen sairautensa johdosta, olivat välttämättömiä ja melkoisesti edistivät suunnitelmiani. Oli välttämätöntä, että lady Glyde setänsä kutsun johdosta poistui Blackwater-Parkista yksin ja että hän setänsä nimenomaan lausuman toivomuksen mukaan lepäsi yönsä tätinsä talossa — eli toisin sanoen: siinä talossa, jonka minä äsken olin vuokrannut S:t Johns-Woodissa. Voittaa tämä tulos ja hankkia itselleni toivottu kutsumakirje näyttääkseni sen lady Glydelle, oli aiheena käyntiini herra Fairlien luona. Kun lisään, että tämä herra oli yhtä heikko ruumiiltaan kuin sielultaankin ja että minä kävin hänen kimppuunsa koko lujan mieleni voimalla, olen sanonut kylliksi. Tulin, näin, voitin Fairlien.