Tuokin näytti meistä vielä ihanalta veljeyden vertauskuvalta.
"Aubier, ystäväni, veljeni", huudahti herra Mille, "tunnen, kuinka runollinen innostus herää minussa. Sepitän laulun, jonka omistan teille. Kuulkaa:
"Kas, kourat töiden koventamat Käy työhön eestä Ranskanmaan, kas, kuinka liput hulmuavat johdattain kansan rintamaan! Nyt alttarilla leimuaa pyhänä liekki lempemme, ja kuoloon saakka puolustaa me isänmaata vannomme."
Herra Mille lausui nämä säkeet suurella lämmöllä; hän oli pieni ja huitoi mahtavasti, yllään amarantinvärinen takki. — Kaikki tämä sai huomion kääntymään häneen. Lopetettuaan runon ympäröi hänet uteliaiden piiri. Taputettiin kiivaasti käsiä, ja hän jatkoi aivan haltioissaan:
"Oi auki silmät! Sielusi tää juhlakuva täyttäköön!"
Mutta tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun eräs nainen suuri musta sulkahattu päässä lensi hänen kaulaansa ja painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.
"Jumalani, kuinka kaunis", huudahti hän. "Antakaa minun teitä syleillä!"
Eräs kapusiinimunkki, joka seisoi vierellä, nojaten leukaansa lapioon, löi kätensä yhteen nähdessään tämän hehkuvan syleilyn. Ja nyt vetivät nuoret isänmaanystävät hänet nauraen syleilevän naisen luo, joka myrskyisten suosionosotusten raikuessa, sulki hänetkin syliinsä. Herra Mille syleili minua ja minä häntä.
"Oi, ihanat säkeet", huudahti suurihattuinen nainen vielä kerran."Hyvä, Mille, tehän olette ilmetty Jean Baptiste."
"Oi", virkkoi herra Mille punastuen.
"Niin, ilmetty Jean Baptiste!" jatkoi nainen.
"Tepäs olette kohtelias", vastasi Mille.
"Mutta sallikaa minun, rouva Berthemet, esittää teille ystäväni Pierre Aubier Limousinista — lahjakas nuori mies, joka antaa vielä aihetta puhumiseen!"
"Nuori ystäväni", sanoi rouva Berthemet ja puristi kättäni. "Hänen pitää toki tulla meille. Tuokaa hänet kerrankin mukananne, herra Mille. Me soittelemme joka torstai. Rakastaako hän musiikkia? Mutta mikä kysymys! Ken ei rakasta musiikkia, hänen täytyy olla metsäläinen. Tulkaa siis ensi torstaina, herra Aubier, tyttäreni laulaa teille romansin."
Samassa viittasi hän nuoreen tyttöön, joka oli puettu kokonaan valkoisiin ja tukka kammattu kreikkalaismalliin. Luulen, etten ollut koskaan nähnyt niin kauneita vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, ja sävähdin tummanpunaiseksi kumartaessani hänelle. Mutta hän ei näyttänyt huomanneen hämmästystäni.
Saavuttuamme jälleen Puybonnen asuntoon sanoin herra Millelle, minkä vaikutuksen nuori tyttö oli tehnyt minuun.
"Niinpä täytyy minun lisätä lauluuni vielä muutama värsy", sanoi hän:
"Jos sulle nuori, puhdas nainen lemmestä syttyy palamaan, tee ikiliitto armahainen ja souda onnen satamaan!
Niin alttarilla isänmaamme tehkäämme ikilupaus, onnemme muuten jättää saamme ja rinnan täyttää katumus."
Mutta ah! Herra Millellä ei ollut ennustamisen lahjaa, jonka muinaisaika omistaa runoilijoille. Meidän kauniit päivämme olivat luetut ja haaveemme olivat yhdellä iskulla häviävät. Liiton jälkeisenä päivänä heräsi Ranska surkean rikkinäisenä. Heikko ja typerä kuningas oli häpeällisesti pettänyt ne toiveet, jotka kansa oli häneen asettanut.
Ruhtinaiden ja aateliston maastamuutto köyhdytti maan, katkeroitti kansan ja nostatti sodan. Klubit hallitsivat kansalliskokousta. Kansan viha kiihtyi yhä uhkaavammaksi.
Ja keskellä tätä yleistä eripuraisuutta oli rauha karkottunut sydämestäni. Olin nähnyt Amélien jälleen. Minusta tuli alituinen vieras hänen äitinsä kotiin, ei kulunut viikkoakaan, jona en olisi käynyt kaksi, kolme kertaa hänen talossaan Rue Neuve Saint Eustachen varrella. Hänen kerran loistavat varallisuussuhteensa oli vallankumous saanut horjumaan, mutta voinpa sanoa, että onnettomuus lujensi ystävyyttämme vielä enemmän. Amélie näytti minusta ihanammalta, ollessaan köyhä, ja minä rakastin häntä. Rakkauteni oli toivoton. Mitä olin minä? Mitä olin minä, köyhä, merkityksetön maalaisnuorukainen tämän ihanan parisittaren rinnalla?
Ihmettelin hänen kykyään. Hän harrasti musiikkia, maalaustaidetta ja käänsi englantilaisia romaaneja, huojentaakseen perheensä yleistä köyhyyttä ja onnettomuutta. Samalla oli hänen käytöksessään hyvin paljo ylpeyttä, joka minua kohtaan muuttui suloiseksi kiusanteoksi. Näin kyllä, etten voinut liikuttaa hänen sydäntään, mutta että hän puheli mielellään kanssani. Hänen isänsä oli krenatööriupseeri, muuten jokseenkin merkityksetön mies. Ja rouva Berthemet, — huolimatta hänen myrskyisistä tavoistaan oli hän parhain rouva, jota voi ajatella. Hänen kykyään miellyttää ei voi määritellä. — Paitsi hänen tytärtään, en oleskellut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.
Herttuan luottamus minuun oli sillä välin suuresti kohonnut. Hän ei antanut enää minulle kirjeitä kopioitavaksi, hän käytti minua nyt arkaluontoisimpiin toimiin ja uskoi minulle paljo, josta herra Millellä ei ollut aavistustakaan.
Muuten oli hän nyt kadottanut kaiken uskon ja melkeinpä rohkeudenkin. Kuninkaan häpeällinen pako oli häneen syvästi koskenut. Siitä huolimatta oli hän kuningasvallalle uskollinen viimeiseen saakka. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hän linnassa, oli melkein ihme, että hän pääsi kansan käsistä ja voi pelastua asuntoonsa.
Keskiyöllä hän kutsutti minua. Hän oli pukeutunut erään virkamiehensä pukuun.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän minulle, "pakenen tästä maasta, joka on vihkiytynyt kurjuuteen ja turmelukseen. Ylihuomenna saavun Englantiin. Otan mukaani kolmesataa louisdoria, se on kaikki, mitä voin omaisuudestani irti saada. Jätän suuriarvoiset tilani ja pyydän teitä valvomaan etujani. Mille on tyhmyri, minulla ei ole ketään muuta kuin te, jolle voin antaa luottamukseni. Tiedän, että tehtävänne tulee olemaan vaarallinen, mutta kunnioitan teitä riittävän suuresti, uskoakseni sen teille."
Suutelin hänen käsiään ja kostutin ne kyynelillä, se oli kaikki, mitä voin hänelle vastata.
Kun hän oli pukunsa ja väärän passin suojelemana jättänyt Parisin, poltin eräässä uunissa hänen talonsa paperit, jotka olisivat voineet monen pään viedä. Seuraavina päivinä onnistui minun myydä, joskin erittäin halpaan hintaan, hänen vaununsa, hevosensa ja talonsa ja pelastaa täten seitsemän-, kahdeksankymmentätuhatta puntaa, jotka lähetin hänelle. Toimitettuani tämän tehtävän, oli elämäni alituisesti vaaran alaisena. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hirmuhallitus alkanut. Kuolonhiljaisuus vallitsi kaduilla, kaikki kaupat olivat suletut ja ihmiset kätkeytyivät taloihinsa ja vapisivat elämänsä ja ystäviensä elämän tähden. Etukaupungit olivat vartioidut, ei kukaan voinut jättää kaupunkia, jossa kauhu hallitsi. Vartioivat sotajoukot kulkivat kaduilla. Kotitarkastukset olivat päivän keskusteluaiheena. Huoneestani, joka oli talon ylimmässä kerroksessa, kuulin vahtivien kansalaisten askeleet rapuilla, kuulin, kuinka he piikeillään tai pyssynperillään sysivät ovia, ja niiden asukkaiden valitushuudot, jotka laahattiin pois. Ja kun sansculotit olivat täyttäneet julmat päivätyönsä menivät he erään rihkamakauppiaan puotiin joka oli asuntoni vieressä, joivat, tanssivat ja lauloivat läpi koko yön Ça ira'ansa. En voinut silmääkään ummistaa. Pelko teki tämän unettomuuden vieläkin kamalammaksi. Pelkäsin, että joku palvelijoista antaisi minut ilmi ja että minut vangittaisiin.
Siten olin alituisesti varuillani, eräs uskollinen palvelija oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa minulle heti, jos ovelle koputettaisiin. Heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle tahi nojatuoliin. Pienen puutarhaportin avainta kannoin aina mukanani. Mutta kun sitte tulivat ne hirmuiset syyskuun päivät, kun kuulin, että sadat vangituista mestattiin välinpitämättömänä katselevan joukon edessä, silloin voitti hämmästys pelon, häpesin, että olin elämääni niin tuskaisesti varjellut.
Tästä lähtein en peljännyt enää mennä kadun yli ja kohdata sotajoukkoja. Ja kumminkin riipuin minä elämässä. Kaikista kauhuista ja vaaroista, jotka kestin, iloitsin salaa. Suloinen kuva säteili kaikkien julmien kauhunnäytösten yläpuolella, jotka tapahtuivat silmieni edessä. — Rakastin Amélietä, ja hänen nuori kaunis muotonsa täytti aina ajatukseni. Rakkauteni oli toivoton. Ja kuitenkin näytti minusta, kuin en olisi hänelle aivan arvoton, koska käyttäydyin kuin mies. Kuvailin mielessäni, että vaara, joka ympäröi minua, tekisi minut hänelle vähintään mieltäkiinnittäväksi.
Tässä mielentilassa menin tapaamaan häntä eräänä aamuna. Kohtasin hänet yksin. Hän puheli niin ystävällisesti kanssani, joten hän ei vielä koskaan ollut puhunut. Samalla täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Tämän nähdessäni kadotin kokonaan mielenmalttini. Heittäydyin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käteensä ja itkin.
"Oi, veljeni", huudahti hän ja koetti nostaa minua jälleen pystyyn.
Minulle ei ollut tuona hetkenä täysin selvillä, mikä hirveä merkitys sanalla veli hänen suussaan oli minulle.
"Niin, nyt on julma aika", sanoin minä. "Ihmiset ovat huonoja, paetkaamme heitä. Onnea on vain yksinäisyydessä, ja on olemassa vielä kaukainen saari, jossa viattomana ja kätkettynä voi elää. Menkäämme sinne ja etsikäämme onneamme."
Minun puhuessani katsoi hän haaveksivana kaukaisuuteen, mutta en voinut päättää, ajatteliko hän samoin kuin minä.
Vietin lopun päivää tuskaisessa epävarmuudessa. En kyennyt lepäämään enkä mitään työtä tekemään. Yksinäisyys oli minusta kamala, mutta en voinut sietää seuraa ympärilläni. Niin harhailin rauhattomana katuja ja katselin surullisena rikki revittyjä talojen päätyjä ja päättömiä pyhimyksiä kirkkojen porteilla. Vihdoin saavuin Palais Royalin puistoon, missä kirjava joukko kävelijöitä tungeskeli toistensa ohi, joivat kahvia ja lukivat sanomalehtiä. Puiset pylväskäytävät näyttivät näinä päivinä juhlallisilta. Sodanjulistuksesta ja liittoutuneiden joukkojen ryntäämisestä lähtein oli parisilaisten tapana kokoontua tänne Palais Royaliin ja Tuileriin kuulemaan päivän uutisia. Kauniilla ilmalla vallitsi suuri ahdinko, näyttipä yleisellä tuskalla ja levottomuudellakin olevan eräänlainen viehätys.
Naisista, jotka olivat puetut yksinkertaisiin kreikkalaisiin pukuihin, kantoivat useat kansallisvärejä puvussaan tahi tukassaan. Tunsin itseni vielä yksinäisemmäksi tämän ihmisjoukon keskellä ja tuhannet tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni.
"Jumalani", kysyin itseltäni, "olenko kyllin selvästi puhunut? Olenko sanonut hänelle kaiken, mitä tunnen? — Vai onko minulla vielä paljo sanottavaa? Tahtoneeko hän minua enää nähdä, kun hän tietää että rakastan häntä? — Mutta tietääkö hän sen? — Ja tahtooko hän ylipäänsä sitä tietää?"
Siten huokailin epävarman kohtaloni takia, kun äkkiä kuulin tutun äänen. Katsoin ylös ja näin herra Millen, joka seisoi erään kahvilan edessä, isänmaanystävien ja kansalaisten piirittämänä, ja lauloi. Hän oli kansalliskaartilaisten puvussa ja piti vasenta kättään kiedottuna nuoren tytön ympäri, jonka tunsin erääksi kukkakaupitsijattareksi Ramponneausta. Herra Mille lauloi "Lisetten" nuotilla:
"Tuhat kansanedustajaa tahtoo meidät vapahtaa, satatuhatta kaunotarta kahleet taasen kietoaa.
Neidot kaipaa murhemielin muinaisia aikoja, uutta aikaa kiroavat, kun on miehet vapaita."
Hänen laulelmansa otettiin vastaan vilkkailla suosionosoituksilla. Herra Mille kumarsi hymyillen. Sitte kääntyi hän seuralaiseensa ja lauloi taas:
"Ällös vain niin typerästi ajattele tyttökulta, suuremmatkin ajatukset päässäs paikan saakoot sulta. Tämä totuus korkeammat tavat tuopi maailman, suuren kansan kohottaapi tasa-arvon nautintaan."
Ympärillä seisojat taputtivat käsiään. Herra Mille veti nauharuusukkeen taskustaan, ojensi sen Sophielle ja lauloi samalla:
"Sini-valko-puna-nauha ota, joka kulkeissamme vahtiin öisin ilomielin hekottelee hatustamme. Tämä naisen koristaa, tuhatkerroin kauniimmin kuni kullan kimmellys, loiste punaruusunkin."
Sophie kiinnitti nauhan hattuunsa ja katseli voitokkaasti ympärilleen.Taasen taputettiin käsiä, ja herra Mille kumarsi. Hän antoi katseensaliukua kokoontuneiden yli, näkemättä minua sen enempää kuin muitakaan.Hän näki vaan itsensä.
"Ah hyvä herra", huudahti naapurini, joka innoissaan syleili minua, "jospa preussilaiset ja itävaltalaiset tuon näkisivät. He vapisisivat, uskokaa pois. Longwyssâ ja Verduwissa on heillä ollut onnea, mutta Parisissa löytäisivät he hautansa. Koko kansa on sotaisen hengen innostama. Tulen Tuilleriltä, hyvä herra, olen nähnyt laulajan, joka vapauden patsaalla viritti marseljeesin. Ja koko joukko lauloi loppuosan:
"Aseihin, kansalaiset."
"Ah, olisivatpa preussilaiset olleet siellä! Ei ainoakaan olisi sieltä elävänä päässyt."
Puhuja oli vähäpätöinen mies, hän näytti samallaiselta kuin toisetkin eikä nimessä ollut mitään merkillistä. Mutta koska hän puhui kovaan, kokoonnuttiin hänen ympärilleen. Ja nyt jatkoi hän:
"Vihollinen hyökkää Chalonsiin. Meidän täytyy sulkea se rautaiseen piiriin. Kansalaiset, varjelkaamme yleistä hyvää. Mutta älkää uskoko kenraaleihinne, älkää uskoko ministereihinne, vaikkakin olette ne itse valinneet, älkää uskoko edustajiinne. Meidän täytyy pelastaa itse itsemme."
"Hyvä", huusi joku joukosta, "Chalonsiin."
"Ei", puuttui joku toinen vilkkaasti puhumaan, "todelliset isänmaan ystävät eivät saa jättää Parisia, ennenkuin he ovat sen puhdistaneet pettureista!"
Tunsin äänen. En voinut erehtyä: tuo suunnattoman suuri pää, joka huojui kapeilla hartioilla, kalpeat, litteät kasvot, koko kutistunut olento — oli entinen opettajani isä Joursauvault. Papinpukunsa oli hän vaihtanut huonosti istuvaan takkiin, päässään kantoi hän punaista lakkia. Hänen kasvonsa hehkuivat vihaa ja intohimoa. Käännyin pois, mutta en voinut olla kumminkaan kuulematta, kun hän piti kokoontuneille seuraavan puheen:
"Kunniakkaina syyskuun päivinä ei ole vielä kylliksi verta vuodatettu. Kansa on aina jalomielinen, se on armahtanut monta kavaltajaa ja salaliittolaista."
Kuultuani nämä sanat, pakenin kauhistuneena. — Jo lapsena oli minulla ollut aavistus siitä, ettei herra Joursauvault ollut rehellinen eikä jalo. Mutta kun minulle nyt selveni, että entisenä opettajanani oli ollut kurja raukka, tunsin sentähden katkeraa mielikarvautta.
"Miksi olen minä yhä vielä poikanen!" huusi ääni povessani. "Ja miksi on elämä niin julma, että tällaista tapahtuu. Oi kelpo isä Lévalini, lieventäköön sinun muistosi tuskiani! Sinä olet opettanut minulle rohkeutta ja rehellisyyttä, viisaasti, nähden edeltäpäin tulevat asiat, olet sinä tahtonut vahvistaa sydäntäni. Kumpa vain en näyttäytyisi sinulle kelvottomaksi!"
Rakastetun opettajani ajatteleminen antoi minulle uutta rohkeutta. — Ajattelin jälleen Amélietä, näin äkkiä velvollisuuteni selvänä edessäni ja päätin sen heti täyttää. Jos olin Amélielle tunnustanut tunteeni, niin eikö minun täytynyt tehdä sama tunnustus hänen äidilleen?
En ollut kaukana heidän asunnostaan. Menin siis rouva Berthemetin luo ja sanoin hänelle kaiken.
Hän vastasi hymyillen, että olin kunnian mies. Sitte jatkoi hän vakavalla äänellä:
"Mutta minun täytyy sanoa teille jotakin. — Teidän ei pidä suotta uhrata rauhaanne. Teidän täytyy jättää kaikki toiveet, aatelismies de Saint Auge rakastaa tytärtäni, ja luulen, ettei tyttäreni hänen tunnustukselleen ole välinpitämätön. Vaikkakin minusta olisi mieluisampaa, että hän unohtaisi hänet. Sillä varallisuussuhteemme ovat täydellisesti rappiolla, ja kosijan rakkaus joutuu täten koetukselle, josta ei suurin intohimokaan ole aina voitokkaasti läväissyt."
Herra de Sain Auge! Väristys kävi levitseni, kuullessani tämän nimen Tämä mies siis oli kilpailijani! Hän omisti kaiken, mikä teki miehen vastustamattomaksi: aateluuden, kauneuden, lahjakkuuden, — hän oli suosituin runoilija ja kertoja. — Eilen juuri olin erään naisystäväni luona nähnyt hänestä pienoiskuvan, joka esitti hänet rakuunaupseerina. Ja niin kuin kaikki muutkin miehet, olin kadehtinut hänen miehekästä kauneuttaan, hänen ylhäistä viehätystään.
Joka aamu kuulin naapurini, kauppiaan rouvan laulavan hänen kuolematonta romanssiaan "Le Gagea."
Siitä ei ollut vielä kauvan, kuin luin ihastuksella hänen filosoofisen romaaninsa "Cynégyre", joka oli hänelle avannut akateemian portit ja oli saattanut varjoon Florianin "Numa Pompiliuksen."
Ja tämä mies, "Gagen" tekijä, Fénelonin ja Voltairen seuraaja, oli kilpakosijani. — Olin täydellisesti hämmästynyt, hämmästykseni oli melkein suurempi kuin tuskani.
"Kuinka, rouva", huudahdin, "herra de Sain Auge?"
"Kyllä", vastasi rouva Berthemet päätä nyökäten, "lahjakas nuori mies — mutta ette kai luule hänen olevan runoelmiensa sankarien kaltainen. — Oi Jumala, ei, ei, hänen rakkautensa loppuu rikkautemme keralla."
Sitte lisäsi hän ystävällisellä äänellä, että hän surkutteli sydämestään, ettei hänen tyttärensä vaali ollut kohdistunut minuun.
"Lahjakkaisuus yksin ei tee onnea", sanoi hän, "päinvastoin pitäisi kaikkien erinomaisilla lahjoilla varustettujen miesten — puhujien, runoilijoiden ja niin edelleen, jäädä mieluummin yksikseen. Heidän kykynsä tekee heidät itsekkäiksi."
Mutta minä en kuullut enää, mitä hän puhui. — Hänen ilmotuksensa oli tappanut rakkauteni? — Rakkaus ei voisi elää ilman toivoa. Yhdellä ainoalla sanalla oli minun rakkauteni kuollut.
Chevalier de Sain Auge! Pitikö minun se kestää? — Vaikkakin sydämeni vuoti verta, niin tunsin kumminkin jonkinlaista tyydytystä ajatellessani, että tuo kilpailija, samoinkuin minutkin, myöskin jonkun toisen olisi lyönyt laudalta.
Suutelin rouva Berthemetin kättä, sitte jätin hitaasti ja äänetönnä talon. Olin epätoivoinen, mutta en tuntenut mitään tuskaa, vaan hämmästystä, häpeää ja pelkoa siitä, että parhain minussa, rakkaus voisi sammua.
Mennessäni Pont-Neufin yli, päästäkseni hävitettyyn kaupungin-osaani, näin erään patsaan jalustan juurella, jolla jalustalla oli ennen kohonnut Henrik IV:nnen muistopatsas, miehen seisovan ja laulavan juhlallisella äänellä marseljeesia. Ympärillä seisojat lauloivat kuorossa paljain päin loppuosan: "Aseihin kansalaiset!"
Mutta kun hän alotti syvällä, totisella äänellä viimeisen värssyn: "Pyhä rakkaus isänmaahan!" Silloin meni innostuksen väristys läpi kansan.
Kuullessani sanat: "Vapaus, rakastettu vapaus" vaivuin minä polvilleni keskelle katua, ja näin, että kaikki kokoontuneet polvistuivat heti kanssani. Oi isänmaa, isänmaa, kuinka ihanan täytyy sinun olla, kun lapsesi noin sinua rakastavat! Onnellinen, joka voi mennä edestäsi kuolemaan!
Veripunainen laskeva aurinko kuvastui Seinen aalloissa. Tämä hitaasti sammuva loiste näytti minusta onnellisen ajan viime tervehdykseltä, joka aika oli takanani.
Kun olin sulkenut pienen huoneeni oven, tunsin että yö oli tullut sydämeeni, oli kuin olisin lyönyt ruumisarkkuni kannen kiinni ylitseni.
"Kaikki on ohi", sanoin nyyhkien itsekseni, "en rakasta enää Amélieta. Mutta miksi en voi kumminkaan mitään muuta ajatella kuin häntä? Miksi itken niin katkeria kyyneleitä kuolleen rakkauteni tähden?"
Mutta oli myös muita ajatuksia, jotka tekivät minut surulliseksi. Yleisten asioiden huono asema saattoi minut epätoivoon. Minulla ei ollut vähintäkään toivoa saada jotakin tointa, ja olin pakotettu kätkeytymään, kuten moni muu, joka oli tullut vangituksi.
Herra Milleä ei ollut elokuun kymmenennestä päivästä lähtein näkynyt enää Puybonnen asunnossa. En tiennyt, missä hän asui. Mutta häntä ei koskaan puuttunut kommunistein istunnoista ja joka päivä laususkeli hän jotain uutta isänmaallista ylistysvirttä lukuisalle työläisnaisten ja sansculottien muodostamalle, vilkkaasti suosiota osottavalle yleisölle.
Hänelle olisi ollut vaarallista seurustella kanssani, eikä hän etsinytkään minua. Mutta koska hän oli pohjaltaan kelpo mies, lähetti hän minulle kokoelman runojaan, jotka oli painattanut. Hänen nykyinen runottarensa ei ollut vähintäkään entisen kaltainen, se oli nyt raivoavan kostonjumalattaren kaltainen, jonka otsa oli kiedottu käärmeillä.
Kuninkaan asia saattoi minut sanomattomaan levottomuuteen. Päivät olivat kauhua täynnä.
Eräänä aamuna koputettiin ovelleni. Avasin, ja rouva Berthemet heittäytyi rintaani vasten.
"Pelastakaa minut", sanoi hän "pelastakaa meidät. — Ainoa veljeni, Eustano, on asetettu maanpakolaisten listalle. Hän haki turvaa luonani, mutta hänet annettiin ilmi. Seitsemän päivää on hän istunut vankilassa. Onneksi on syytös hänestä perätön. Hän ei ole jättänyt maata. Vapauttaakseen hänet, riittää se, että joku todistaa hänen olopaikkansa Parisissa. Olen pyytänyt herra de Saint Augea sitä tekemään. Hän on kieltäytynyt. Nyt ystäväni, — poikani, nyt tulen pyytämään teiltä tätä palvelusta, joka on teille vielä vaarallisempi kuin hänelle."
Kiitin häntä tästä pyynnöstä kuin suosionosoituksesta. Ja sehän se todella olikin, suurin, joka kohtuullisesti ajattelevaa miestä voi kohdata.
"Tiesinhän sen, ettette kieltäytyisi", huudahti rouva Berthemet ja painoi minut rintaansa vasten. "Mutta se ei ole vielä kaikki. Tarvitaan kaksi sellaista vapauttamaan veljeni. Oi ystäväni, millainen aika on se, jossa elämme. Herra de Saint Auge on onnettomuutemme tähden eronnut meistä. Ja herra Millellä ei samaten ole rohkeutta käydä meitä tervehtimässä. Kuka olisi sitä ajatellut? Muistatteko ikiliiton päivää? Silloin olimme kaikki veljeyden tunteiden innostamia — ja minulla oli niin kaunis puku päälläni."
Sitte jätti hän itkien jäähyväiset. Poistuin talosta heti hänen jälkeensä, etsiäkseni toista todistajaa. Suoraan sanoen, olin hyvin neuvoton, kuinka löytäisin sellaisen. Sattumalta kosketin kädelläni leukaani ja huomasin, etten ollut kahdeksaan päivään ajattanut partaani. Ajamattomat kasvoni voisivat herättää epäluuloa, niinpä lähdin heti parturini luo Rue Saint Guillaumen kulmalle.
Tämä parturi oli hyväsydäminen mies nimeltä Larisse. Hän oli pitkä kuin poppeli ja levoton kuin haapa. Astuessani hänen puotiinsa, ajoi hän juuri partaa eräältä samasta kaupunginosasta olevalta viinikauppiaalta, jonka saippuoidusta suusta pursui esiin kaikkia mahdollisia mielistelyjä:
"Huomaa vaan, kaunis naisten ystävä", sanoi hän, "sinun pääsi tullaan katkaisemaan ja pistetään piikkiin, sinun ylimyksellisten halujesi tyydyttämiseksi. Kaikkien kansanvihollisten täytyy purra ruohoa, suuresta Capetista aina pieneen Larisseen saakka."
Kalmankalpeana ja vapisten ajoi herra Larisse äärettömällä huolellisuudella katkeroituneen isänmaanystävän partaa. Vakuutan, etten vielä koskaan ollut nähnyt niin arkaluontoista parturia. Ja äkkiä sain ajatuksen pyytää herra Larissea tulemaan todistajana kanssani komitean eteen.
"Hän on siksi pelkuri, ettei hän uskalla kieltäytyä", ajattelin minä.
Vihdoin meni viinikauppias, muristen yhä uusia uhkauksia. Ja minä jäin yksin parturin kanssa, joka yhä vielä vapisten kiinnitti liinan kaulaani.
"Ah, hyvä herra", kuiskasi hän hiljaisella äänellä korvaani, "koko helvetti on päässyt irralleen meillä. — Olisipa minulla kyky oppia pirua palvelemaan? Päät, joita minulla oli kunnia ajella, ovat nyt kaikki Lontoossa tahi Koblenzissa. — Kuinka herttua voi? Hän on niin hyvä, ystävällinen herra."
Kerroin hänelle herttuan olevan Lontoossa ja ansaitsevan siellä leipänsä antamalla tunteja. Hän oli todellakin kirjottanut minulle kirjeen, jossa hän ilmoitti minulle voivansa erittäin hyvin Lontoossa ja tulevan hyvin toimeen neljän shillingin kuuden pencen päiväpalkalla.
"Sehän on mahdollista", vastasi herra Larisse, "mutta hiusten kähertämistä eivät englantilaiset ymmärrä, Perustuslakeja osaavat he laatia, mutta eivät peruukkeja ja heidän puuterinsakaan ei kelpaa mihinkään."
Parran ajon oli herra Larisse pian toimittanut. Minulla ei ollut silloin erittäin vahva parrankasvu. Tuskin oli hän pannut pois partaveitsensä, kun tartuin häntä käteen ja sanoin:
"Rakas herra Larisse, tiedän että olette kelpo mies. Te tulette varmaan mielellänne kanssani lahkomme pääkokoukseen entiseen Eustackuskirkkoon ja vakuutatte siellä, ettei herra Eustano ole koskaan matkustanut maasta."
Herra Larisse kalpeni ja sopersi lamautuneella äänellä:
"Mutta minähän en tunne tuota herraa!"
"En minäkään", vastasin, ja se oli täysin totta.
Olin arvostellut oikein Larissen luonteen. Hän oli voitettu. Kovassa pelossaan oli hän valmis syöksymään vaaraan. Otin hänen kätensä, ja hän seurasi minua vastustelematta.
"Te viette minut kuolemaan", sanoi hän hiljaa.
"Ei, maineeseen ja kunniaan", vastasin.
Se tepsi. Hän tunsi itsensä ilmeisesti mielistellyksi. Muuten näytti hänellä olevan jonkunlaista tietoa kirjallisuudesta, sillä äkkiä päästi hän käteni irti ja sanoi:
"Mutta antakaahan minun toki pukea parhaimpani päälleni. Muinaisaikana oli tapana koristaa uhrit kukilla. Sen olen lukenut almanakasta."
Hän otti sinisen puvun piirongistaan, ja kun hän oli pukeutunut, lähdimme matkaan.
Kirkon oven edessä, johon oli kirjoitettu: "Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tahi kuolema" — kohosi kylmä hiki Larisse raukan otsalle. Kumminkaan ei hän kääntynyt takaisin.
Eräs kansalainen, joka makasi melkein tyhjien pullojen välissä, valveutui vaivoin, kysyäkseen, mitä tahdoimme. Sitten neuvoi hän meidät vallankumouksellisen aluetoimikunnan luo. Tunsin komitean, sillä olin jo pari kertaa ollut täällä herra Berthemetin kanssa. Esimiehenä oli eräs pieni ravintoloitsija Rue de la Truanderin varrelta. Jäseniin kuuluivat muiden muassa saksienterottaja ja ovenvartija, nimeltä Bistac. Tällä kertaa jouduimme saksienteroittajan kanssa tekemisiin. Hän otti meidät vastaan ylöskäärityin hihoin ja näytti olevan hyväsydäminen mies.
"Kansalaiset", sanoi hän, "jos tuotte esiin muodollisuuksia tyydyttävän todistuksen, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen täällä virkamiehenä ja on minun siis ainoastaan katsottava muodollisuuksien täyttämistä. Mutta tahdon sanoa teille: Miehellä, joka omistaa älynlahjan ja ymmärryksen, ei ole oikeutta jättää Parisia tänä aikana. Sillä — sillä, nähkääs, kansalaiset —"
Hän vitkasteli hetkisen, sitte koetti hän ilmaista ajatuksensa vastaavilla eleillä.
"Nähkääs, me emme tarvitse ainoastaan tätä" — (mäin sanoen ojensi hän paljaan jäntevän käsivartensa) — "vaan myös tätäkin" — (tässä viittasi hän sormellaan otsaansa). Sitte puhui hän synnynnäisestä älystään ja valitti, etteivät vanhempansa olleet hänelle antaneet parempaa kasvatusta. Vihdoin ryhtyi hän meidän selitystämme allekirjottamaan. Huolimatta hänen hyvästä tahdostaan, vaati se kotvan aikaa. Hänen parhaallaan ollessa tässä hommassa, astui saliin Bistac, entinen ovenvartija. Hän ei näyttänyt lainkaan yhtä hyväntahtoiselta kuin saksienterottaja. Kun hän näki meidät, rypisti hän otsansa ja hänen sieramensa laajenivat; hän vainusi meissä ylimysmielisiä.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän minulta.
"Pierre Aubier!"
"No, Pierre Aubier, kuvitteletko nukkuvasi tänä yönä vuoteessasi."
Säilytin täydellisesti mielenmalttini, mutta seuralaiseni alkoi koko ruumiiltaan vapista. Bistac huomasi sen ja unohti minut kokonaan, käydäkseen Larisse raukan kimppuun.
"Sinähän näytät aivan kavaltajalta", sanoi hän julmalla äänellä. "Mitä tointa harjoitat?"
"Parturi, palvelukseksenne, kansalainen!"
"Kaikkien parturien joukossa ei löydy ainoatakaan kunnon tasavaltalaista."
Pelko tavallisesti kannusti herra Larissea rohkeimpaan tekoon. Hän on minulle perästäpäin tunnustanut, että hän tuona hetkenä oli tuskin voinut pidättää huutoa: "Eläköön kuningas."
Mutta todellisuudessa ei hän huutanut sitä, vaan vastasi ylpeästi, ettei hän ole vallankumoukselle yhtään kiitollisuuden velassa, koskapa se on pannut peruukit ja puuterit viralta ja koska hän on väsynyt ainaiseen pelkoon.
"Ottakaa pääni", lisäsi hän, "tahdon ennemmin kuolla kun elää alituisessa pelossa."
Tämä puhe saattoi Bistac täydellisesti hämilleen. Sitte vaati saksienterottaja, jonka aivoissa näytti työskentelevän ajatusten sekamelska, meitä poistumaan.
"Menkää nyt, kansalaiset, sanoi hän, älkääkä unohtako, että tasavalta tarvitsee tätä" — samalla viittasi hän otsaansa.
Rouva Berthemetin veli päästettiin seuraavana päivänä vapauteen. Amélien äiti osotti lämpimin sanoin minulle kiitollisuuttaan. Hän syleili minua, syleileminen oli muuten hänen erikoisalansa.
"Teillä on oikeus saada Amélien kiitollisuus", sanoi hän lopuksi. "Hänen täytyy itsensä lausua se teille. Te olette pelastanut hänen enonsa elämän, ja teidän rohkeutenne ansaitsee suurimman kiitoksen."
Samassa meni hän noutamaan tytärtänsä.
Jäin yksin huoneeseen ja odotin. Kysyin itseltäni, olisiko minulla rohkeutta nähdä häntä jälleen. Horjuin pelon ja toivon välillä ja kärsin sanomattomasti.
Noin viiden minuutin perästä palasi rouva Berthemet yksin.
"Antakaa anteeksi kiittämättömyys", sanoi hän. "Tyttäreni ei tahdo tulla. 'En voi enää kestää hänen katsettaan', sanoi tyttäreni, 'se koskisi minuun kipeästi. En tahdo häntä koskaan nähdä — koska hän on osottanut enemmän rohkeutta kuin mies, jota rakastan. — Mutta hän on jalomielinen, hän tulee antamaan minulle anteeksi'." Sitte lisäsi hän. "Unohtakaa kiittämättömyys!" Lupasin hänelle koettaa sitä, ja pidinkin sanani. Seuraavan ajan tapahtumat auttoivat minua.
Toukokuun kahdesneljättä päivä kaikkine kauhuineen oli ryöstänyt viimeisenkin armahduksen toiveen.
Minut annettiin ilmi pahimpana salaliittolaisista, koska olin kirjevaihdossa herttua von Puybonnen kanssa. Elämäni ja vapauteni olivat ainaisessa vaarassa. Ja tätä tilaa en voinut sietää pitemmältä.
Niinpä kirjottauduin sotaanmenevien listaan. Kutsuttiin kokoon satakaksikymmentätuhatta miestä kahdeksantoista ja kahdenkymmenenviiden vuoden väliltä. Brumairekuun seitsemäntenä, vuonna II lähdin matkaan Nancyyn, yhdistyäkseni rykmenttiini. Minua miellytti sotainen varustukseni: kypäri päässä ja reppu seljässä.
Vähän väliä käännyin ja heitin vielä katseeni suureen kaupunkiin, jossa olin niin paljo kärsinyt ja niin paljo rakastanut. Sitte pakotin kyyneleet takasin ja astuin edelleen. Vihdoin aloin laulaa marseljeesia, päästäkseni surullisten tunteitteni herraksi.
Ensimäisen päivämarssin jälkeen sain yömajan talonpoikien luona. He näyttivät minulle erään tallin, jossa nukuin oivallisesti olkivuoteella. Herättyäni seuraavana aamuna, ajattelin:
"Olipa tämä hyvä ajatus. Guillotinin olen nyt välttänyt. Luulen että rakkaus Amélieen on nyt voitettu. Minusta tuntuu melkein kuin en olisi häntä koskaan rakastanutkaan.
"Minulla ei nyt enää ollut mitään muuta peljättävänä kuin itävaltalaisien kuulat. — Brindamour ja Trompelamort ovat oikeassa, ei löydy mitään kauniimpaa tointa kuin sotamiehen toimi. Mutta kuka olisi sitä ajatellut, kun kerran abbé Lamodonin kukkivien omenapuiden alla opiskelin latinaa, — että minä vielä kerran puolustaisin tasavaltaa? — Oi isä Féval, mitä tulet sinä sanomaan siitä, että pikku Pierresi menee sotaan?"
Seuraavassa levähdyspaikassa laittoi eräs ystävällinen rouva minulle hyvän vuoteen, koska olin hänen poikansa näköinen. Oleskelin silloin erään eläkettä nauttivan aatelisnaisen luona, joka antoi minun sateen ja myrskyn aikana nukkua tavara-aitassaan. Hän näytti muuten pitävän tasavallan edestä taistelijoita rosvoina. Meusen rannalla kohtasin vihdoin osastoni. Saatuani miekkani, olin hyvin onnellinen ja näytin vähintään jalkaa suuremmalta. Mutta älkää naurako minulle sentähden — varmaan, turhuutta se oli, mutta eikö se ole turhuus, joka tekee meistä sankareja? Saatuamme tuskin varustuksemme valmiiksi, annettiin meille käsky lähteä Maubeugeen.
Pimeänä yönä saavuimme Sambren rannalle. Virran toisella puolen olevalla kukkulalla näimme vihollisten leiritulien vilkkuvan. Tätä nähdessäni löi sydämeni haljetakseen.
Olin ajatellut sotaa sellaiseksi, kuin Titus Livius sitä kuvaa. Mutta meidän sotaan kulkemisemme oli: marssia palavien kylien kautta, nukkua läpimärällä maalla, vihollisten kuulien vinkuessa korviemme ympärillä. Mutta ei tullut pienempääkään ottelua eikä todellista taistelua. Nukuimme vähän emmekä saaneet juuri mitään syödäksemme. Florides, vanha kersanttimme, päätti, että me vietimme parhainta jumalaiselämää — tämä lauselma on tosin liioteltu, mutta emme me aina olleet onnettomia, sillä me tiesimme tekevämme velvollisuutemme isänmaata kohtaan.
Muuten olimme hyvin ylpeitä rykmentistämme, joka oli niittänyt kunniaa Waltigniesin luona. Siihen kuului suurimmaksi osaksiancien régimensotilaita, jotka olivat tottuneita ja hyvin harjotettuja. Silloin kun se oli eri taisteluissa kärsinyt tappiota, täytettiin aukot vaan nuorilla rekryyteillä. Mutta ilman sotavanhuksia, jotka muodostivat ytimen, ei sillä olisi ollut mitään arvoa. Innostus sotaan ei vielä tee kelpo sotilasta.
Everstinämme oli eräs entinen aatelismies kotiseudultani. Hän osotti minulle suurta ystävyyttä. Vanha kuningasmielinen oli kärsinyt paljo, vaihtaessaan valkoisen kuninkaallisten joukkojen univormun tasavaltalaisten siniseen. Hän vihasi tasavaltaa ja kumminkin pani hän joka päivä elämänsä alttiiksi sen tähden.
Siunaan kohtaloa, joka oli minut niin viisaasti johtanut ja ohjannut hyveiden tielle —
* * * * *
(Kirjoittanut Pierre Aubier Sambren luona leirissä frimairekuun seitsemäntenäkolmatta päivänä ranskalaisen tasavallan toisena vuonna).
Anomalla saatu kuolemanrangaistus.
André oli harhaillut kauvan autioita katuja, kunnes vihdoin pysähtyi Seinen rannalle ja katseli töyrästä, missä Lucie nyt oleskeli. — Lucie hänen onnen ja toivon päiviensä rakastettu.
Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut itseään näin levolliseksi. Kun kello oli kahdeksan, otti hän kylvyn, meni sitte erääseen ravintolaan ja luki sanomalehtiä, odottaessaan aamiaista. "Courrier de l'Egalitéssa" löysi hän tuomittujen luettelon, jotka mestattaisiin florealkuun kahdentenakymmenentenä päivänä vallankumoustorilla.
Hän söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla; sitte nousi hän, katsoi peiliin, nähdäkseen, oliko hänen pukunsa kunnossa ja ihonsa raitis, ja lähti pois. Kevein askelin kulki hän virran rantaa pitkin, kunnes saavutti matalan talon Rue de Seinen ja Rue Mazarinin kulmauksessa.
Siinä asui kansalainen Lardillon, yleinen syyttäjä vallankumoustuomioistuimen edessä. Hän oli ystävällinen mies, André tunsi hänet kun hän oli kapusiinimunkkina Angersissa ja myöhemmin sanskulottina Parisissa.
Hän soitti. Jonkun ajan kuluttua näkyivät kasvot ristikkoikkunan takana oven vieressä ja kun kansalainen Lardillon oli vakuutettu siitä, kuka hänen edessään oli, antoi hän Andrén vihdoin astua sisään. Hän näytti täyteläältä ja kukoistavalta, hänen silmänsä loistivat, toinen korva oli melkoisesti punottunut. Koko olento teki hauskan, hiukan pelokkaan miehen vaikutuksen.
Hän vei Andrén heti ensimäiseen huoneeseen. Pieni, pyöreä pöytä oli katettu kahdelle hengelle. Kanapaistia, piirakkaa, kinkkua ja kylmiä leikkauksia oli sillä. Niiden vieressä oli kuusi viinipulloa jäiden seassa. Uunin vieressä olevalla pikku pöydällä oli juustoa, hilloa ja hedelmiä ja kirjoituspöydällä oli erilaisia likööripulloja asiakirjojen välissä.
Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi suuri, levitetty vuode.
"Kansalainen Lardillon, tulen pyytämään sinulta ystävyyden osotusta", sanoi André.
"Tahdon sen mielelläni tehdä sinulle, jollei tasavallan turvallisuus joudu sen kautta vaaraan."
"Palvelus, jota tahdon pyytää sinulta, ei koske tasavallan eikä sinun turvallisuuttasi", vastasi André hymyillen.
Lardillonin viittauksesta jatkoi hän.
"Kansalainen Lardillon", sanoi hän, "tiedät, että kahden vuoden ajan olen ollut salaliitossa ystäviäsi vastaan, ja että olen 'Autels de la Peurin' kirjottaja. Et siis myönnä minulle mitään etuja, kun annat minut vangita. Teet vaan velvollisuutesi. Ei se ole sitä, jota tahdon sinulta pyytää. Mutta kuulehan, minä rakastan — ja rakastettuni on vankilassa."
Lardillon nyökkäsi päätään, ilmaistakseen, että hän hyväksyi täydellisesti tämän tunteen.
"Tiedän ettet ole mikään tunteeton ihminen, kansalainen Lardillon, pyydän sinua yhdistämään minut rakastettuni kanssa ja lähettämään minut heti Port Libreen."
"O-ho", sanoi Lardillon, hymyn leikkiessä hänen hienostimuodostuneilla ja kuitenkin tarmokkailla huulillaan, "sehän on enemmän kuin elämä, se on onni, jota vaadit minulta, kansalainen!"
Sitte ojensi hän kätensä makuuhuonetta kohden ja huusi:
"Epicharis, Epicharis!"
Suurikasvuinen, tummahko tyttö näkyi ovessa paita ja alushame päällä, paljain käsivarsin, paljain kauloin, nauharuusu hiuksissa.
"Tule tänne, nymfini", sanoi Lardillon ja veti hänet syliinsä, "katsohan tätä kansalaista, äläkä unohda koskaan hänen kasvojaan. Hän on tunneihminen, kuten me molemmat, Epicharis, hän tietää, kuten mekin, että kaikista kärsimyksistä on ero raskain. Hän tahtoo seurata rakastettuaan vankeuteen ja guillotiiniin. Sano, Epicharis, voimmeko kieltää häneltä tätä toivomusta?"
"Ei", vastasi tyttö ja silitteli entisen munkin poskia.
"Olet sanonut oikein, jumalattareni, tahdomme osottaa kahdelle hellästi rakastavalle tämän palveluksen. Kansalainen Germain, anna minulle osotteesi ja tulet jo tänä yönä nukkumaan vankilassa."
"Päätetty", sanoi André.
"Päätetty", vastasi Lardillon ja ojensi hänelle kätensä. "Sinä saat taas nähdä rakastettusi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epichariksen Lardillonin armeijasta. Herättäköön tämä kuva iloisia ajatuksia teidän sydämissänne."
André vastasi, että hänen mielessään tulisi olemaan toinen vähemmin ilahuttava kuva, mutta että hän siitä huolimatta oli hyvin kiitollinen hänelle hänen osottamastaan kohteliaisuudesta ja valitti, ettei voinut mitään vastapalvelusta tehdä.
"Teko ihmisyyden hyväksi ei tarvitse mitään palkintoa", vastasiLardillon.
Sitte nousi hän ja veti Epichariksen rintaansa vasten:
"Kuka tietää, koska on meidän vuoromme?"
"Odottakaamme ja juokaamme vielä lasi keskenämme. Kansalainen, etkö tahdo syödä kanssamme?"
Epicharis sanoi, että se olisi hauskaa ja tahtoi pidättää Andréta kädestä. Mutta hän irroitti itsensä ja puikki pois iloisena lupauksesta, jonka yleinen syyttäjä oli hänelle antanut.
Pieni tinasotamies.
Eräänä yönä vaivasi minua "lentsukuume" niin, etten voinut nukkua. — Äkkiä kuulin aivan selvästi, että lasikaapin ruutuun lyötiin kolme kertaa; kaappi seisoo lähellä vuodettani ja on sen sisään täpätty kirjava joukko posliinisia kuvateoksia, tanagralaisia ja myrinalaisia korkokuvia, pieniä renesanssityylisiä pronssikuvia, jaapanilaisia norsunluuveitsiä, venetsialaisia lasiesineitä ja tuhansia muita pikkukapineita, joilla minä harjoitan oikeaa fetishipalvelusta, ja jotka minulle monien iloisten ja synkkien hetkien muistoina ovat rakkaat ja kalliit.
Koputus oli vain hiljainen, mutta kuulin sen aivan tarkkaan, ja näin samalla yölampun valossa, että se oli pieni sotamies, joka pyrki ulos lasikaapista. Se onnistuikin hänelle. Lyötyään vielä pari kertaa nyrkillä ruutuun, aukeni ovi. Suoraan sanoen, en lainkaan ihmetellyt, kuten olisi voinut luulla. Pieni sotamies on alusta alkaen tuntunut minusta vaaralliselta olennolta. Niinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun rouva G.M. lahjotti sen minulle, olin alituisesti saanut osakseni siltä kaikenmoisia hävyttömyyksiä. Se on ranskalainen kaartilainen valkoisessa, sinireunaisessa univormussa, ja on yleisesti tunnettu tosiasia, että tuo rykmentti ei juuri kuriin nähden kunnostanut itseään.
"Hei", huusin minä, "La Tulipe — etkö voisi pitää hiukan pienempää meteliä ja antaa minun rauhassa nukkua, — tiedäthän, että olen sairas."
Mutta tuo lurjus vastasi murahtaen:
"Siitä on juuri sata vuotta, kansalainen, kun olin mukana Bastillea valloittamassa — sellaisena kuin minut nyt näet. En luule enää olevan montakaan minun aikuistani tinasotamiestä jäljellä. Hyvää yötä, menen nyt paraatiin."
"La Tuiipe", vastasin ankaralla äänellä, "rykmenttisi hajotettiin Ludvig XVI:n käskystä yhdentenäneljättä päivänä elokuuta 1789. Et tarvitse siis mennä enää mihinkään paraatiin. Jää vaan rauhassa lasikaappiisi."
La Tulipe kierteli viiksiään ja katsoi minuun halveksivasti sivulta.
"Et siis tiedä", sanoi hän, "että joka vuosi uudenvuodenyönä, kun kaikki lapset nukkuvat, tapahtuu suuri tinasotamiesten katselmus katoilla, viimeisten joulusavujen hauskasti tuprutessa savupiipusta? Se on hurjaa menoa, usko pois, josta moni ratsastaja palaa päätönnä. Kuin hornan viiman nähdään aaveiden kaikkialla taistellen suhahtavan kaatuneiden tinasotamiesten ohi. Ja kuolleiden nukkien sielut ovat siellä ja katselevat."
Olin kerrassaan hämmästynyt, kuullessani hänen niin puhuvan.
"Se on siis peritty juhlallinen vanha tapa. Kunnioitan äärettömästi perintötapoja, pyhimystaruja ja muita semmoisia. Nimitämme sitä kansanuskoksi ja tutkimme sitä, jonka tähden meitä pilkataan niin paljon. La Tulipe, minua ilahuttaa nähdä, että sinä olet perintötapojen säilyttäjä. Mutta siitä huolimatta en tiedä, voinko sinulle antaa luvan lähteä lasikaapistasi."
"Kyllä, sinun täytyy", sanoi puhdas sointuva ääni, joka oli minulle aivan outo, mutta huomasin kohta, että se lähti tanagralaisesta korkokuvasta, joka seisoi kaartilaisen vieressä. — "Sinun täytyy. Kaikki esi-isiltämme säilyneet perintötavat ovat yhtä pyhiä. Isämme tiesivät paljon paremmin kuin me, mikä on luvallista ja mikä on luvatonta, sillä he olivat lähempänä jumalia. Sinun täytyy antaa tämän galatalaisen täyttää esi-isiensä sotaiset tavat. Minun aikanani eivät he kantaneet noita typeriä sinisiä takkeja punaisine reunuksineen. Mutta me pelkäsimme suuresti heitä, sillä he olivat raakalasia. Ja sinä olet samoin galatalainen ja raakalainen. Olet runojasi ja kertomuksiasi aivan suotta lukenut, sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on elämän kauneus. Sinä et ollut silloin Agorassa [= kreikkalaisen kaupungin kauppatori], kun minä kehräsin villoja vanhan mulperipuun alla talomme pihamaalla."
Ponnistelin, vastatakseni maltillisesti: "Kaunis Pamychis", sanoin, "sinun pikku kansasi on tuottanut muutamia taideteoksia, jotka ilahuttavat vielä tänään silmiämme ja sydäntämme. Mutta sinun Agorassasi puhuttiin niin paljon pötyä, jollaista meidän neuvoskuntamme ei kokonaisen istunnon aikana saisi kokoon. En ole siis ollenkaan pahoillani, etten ole ollut Tanagran tai Larissan kansalainen.
"Siitä huolimatta täytyy minun tunnustaa, että olet puhunut hyvin.Tapoja täytyy seurata, sillä muutenhan ei olisi enää mitään tapoja.Kaunis Pamychis, kuultuani mielipiteesi, päästän La Tulipen menemään,mihin hänet sitten kansanusko kutsuneekin."
Mutta nyt heitti pieni sokerileivoksinen mökintyttö minuun rukoilevan katseen:
"Pyydän, älkää päästäkö häntä menemään. Hän on luvannut naida minut. Hän mielistelee jokaista tyttöä, minkä näkee. Jos hän nyt menee, en näe häntä enää koskaan."
Sitte peitti hän silmänsä esiliinallaan ja itki katkerasti.
La Tulipe oli käynyt kasvoiltaan punaiseksi kuin hänen takkinsa reunus. Hän ei voi kärsiä mitään kohtauksia, ja hänen on hyvin epämieluista kuulla moitteita, kun hän on ne ansainnut.
Rauhoitin pikku tyttöä niin hyvin kuin voin ja varotin La Tulipea katselmuksen jälkeen jäämästä mihinkään ravintolaan lerkehtimään. Hän lupasikin sen, ja minä toivotin hänelle hauskaa matkaa. Mutta hän ei mennytkään vielä. Hän jäi aivan rauhallisena paikalleen seisomaan, yhtä liikkumatonna kuin toisetkin korukalut. Kysyin hämmästyneenä syytä siihen.
"Kärsivällisyyttä vaan", vastasi hän. "Olisi loukkaus kaikkia perintötapoja kohtaan, jos marssisin ulos silmiesi edessä. Kun olet jälleen nukkunut, ratsastan kuunsäteellä ulos ikkunasta. Mutta minulla ei ole vielä kiirettä, voin aivan hyvin vielä tunnin tai pari viipyä täällä. Sillaikaa emme voi mitään parempaa tehdä kuin puhella toistemme kanssa. Kertoisinko teille tarinan vanhoilta ajoilta? Tiedän useampiakin kuin yhden."
"Kerro", sanoi Pamychis.
"Kerro", pyysi pikku sokerityttö.
"Niin, kerro vaan, La Tulipe", sanoin sitten minäkin.
Hän istuutui, täytti piippunsa, pyysi lasin olutta ja alkoi seuraavasti:
Siitä on päivälleen yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta — seisoin silloin noin kahdentoista toverini kera eräällä pienellä pöydällä. Olimme toistemme näköiset kuin veljekset. Muutamat seisoivat, toiset makasivat, muutamat olivat päästään tai jaloistaan rikkoutuneet — olimme ainoat jäännökset kokonaisesta tinasotamieslaatikosta, joka oli edellisenä vuonna ostettu Saint Germainin markkinoilta. Huone oli verhottu vaaleansinisellä silkillä. Spinetti — pari tuolia luisine selkänojineen — akasiapuinen kirjotuspöytä, ruusuilla ja tunturikyyhkysillä koristettu valkoinen vuode — kaikki näytti somalta ja suloiselta. Lamppu levitti himmeää valoa, ja uunissa räiskyi valkea. Julia istui yöpuvussaan kirjotuspöydän ääressä, hänen sulava kaulansa taipui kullankimmeltävän tukan painon alla. Hän selaili kirjeitä, jotka olivat miellyttävästi yhteensidottuina kirjotuspöydän laatikossa.
Kello lyö kaksitoista. Sievä seinäkello kultaisine Amorineen ilmoittaa, että vuosi 1793 on lopussa.
Kun se on lyönyt, näyttäytyy pikku kummitus puoliavoimessa ovessa. Suloinen pikku poikanen tulee juosten paitasillaan, heittäytyy äitinsä syliin ja toivottaa hänelle onnellista uutta vuotta.
"Onnellista vuotta, Pierre, kiitos, mutta tiedätkö sinä, mitä on onnellinen vuosi?"
Lapsi luuli sen tietävänsä, mutta äiti oikaisee häntä.
"Onnellinen on vuosi, rakkaani, kun on elänyt sen ilman vihaa ja pelkoa."
Hän suutelee lastaan, kantaa hänet jälleen viereiseen huoneeseen ja panee hänet vuoteeseensa.
Sitten istuutuu hän taas kirjotuspöydän ääreen. Hän katsoo milloin uunivalkeaan, milloin kirjeisiin, joiden välistä on sinne tänne pudonnut kuivuneita kukkia. Näiden kirjeiden polttaminen vaatii häneltä suurta itsensä voittamista, ja kumminkin täytyy sen tapahtua. Sillä jos nämä kirjeet keksittäisiin hänellä, saattaisivat ne hänet, joka ne on kirjottanut, samoinkuin saajankin guillotinille. Jospa se koskisi ainoastaan häntä, Juliaa, ei hän polttaisi kirjeitä, vähitellen oli hän väsynyt suojelemaan elämäänsä pyöveliltä. Mutta hän ajattelee tuota toista, joka ilmiannettuna, maanpakolaisena, vainottuna oli kätkeytyneenä jossain sopessa kaukana Parisista. Yksi ainoa näistä kirjeistä olisi kylliksi opastamaan seuraajat hänen jäljilleen ja viemään hänet kuolemaan.
Pierre nukkui suloisesti vierashuoneessa, keittäjätär ja Nanon ovat jo aikoja menneet huoneeseensa yläkertaan. Ulkona putoilee lumi hiljaa taivaasta. Julia tahtoo vihdoinkin polttaa kirjeensä, mutta hän ei voi heittää niitä tuleen lukematta niitä vielä kerran lävitse.
Hyvässä järjestyksessä ovat ne hänen edessään.
Muutamat ovat jo kellastuneet, ne ovat jo kolme vuotta sitten kirjotetut, ja Julia elää sielussaan vielä kerran tuon ajan pyhät hetket. Hän ei heitä ainoatakaan lehteä tuleen, ennenkuin on vähintään kymmenen kertaa lukenut sen läpi.
Hänen ympärillään vallitsee syvä hiljaisuus. Joka kerta, kun tunti on kulunut, menee hän ikkunaan, työntää verhon syrjään ja katselee Saint Germain des Présin kirkontornia, joka vaieten kohoaa kuun valon hopeoimana yössä. Sitten ryhtyy hän jälleen sydäntä särkevään hävitystyöhönsä. Eikö hänen pitänyt nämä kaikki kalliit rakkaussanat vielä kerran muistoonsa painaa, kätkeä ne ainaiseksi sydämeensä, ennenkuin heittäisi ne tuleen?
Ja öisen hiljaisuuden keskellä, joka ympäröi häntä, hehkuu hänen sydämensä nuoruutta ja rakkautta.
"Julia, näen sinut aina edessäni, ollessani kaukana sinusta. Näen sinut, mutta en kylmänä ja rauhaisana, ei, elämänhaluisena ja kuumana, yhä vaihtelevana ja aina kukoistavana. — Oi minua onnellista, jonka oma on Julia! Kaikki viehättää minua, koska näen kaiken ainoastaan sinussa ja sinun kauttasi. Koska sinua rakastan, rakastan elämääkin, rakastan tätä maailmaa, koska sinä sen minulle teet valoisaksi, rakkaus ilmaisee minulle koko maailman merkityksen, ymmärrän kaikki luonnon käsittämättömät muodot, koska näen sinun kuvasi kaikkialla, kuulen luonnon lukemattomat äänet, koska ne kaikki kuiskaavat minulle sinun nimeäsi. Ihastuksella imee katseeni päivän valoa, niin ajattelen, että tämä valo valaisee sinunkin kasvojasi. Ja illan tultua värähtää sydämeni ensi tähden katseesta, koska se sanoo minulle: kentiesi katselee hänkin nyt juuri taivaalle — — —
"Juliani, vaikka minäkin niinkuin Sydney joutuisin vainoojieni käsiin, jos minunkin niinkuin hänen täytyisi kuolla vapauden puolesta, niin ei kuolemakaan meitä erottaisi. Usein, usein tulee sieluni oleskelemaan sinun läheisyydessäsi, — liitelemään sinun ympärilläsi, tulisesti rakastettuni —"
Hän lukee ja miettii. Yö loppuu. Jo tunkeutuu kalpea valo uutimien lomasta, on aamu.
Palvelustytöt alottavat työnsä — hän tahtoo lopettaa omansa. — Eikö hän juuri kuullut ääniä?… Ei, kaikki on rauhallista hänen ympärillään.
Niin, kaikki on hiljaista ympärillä, koska askel ei kuulu ulkona pehmeässä lumessa. — Mutta ne tulevat, he ovat siellä — he takovat jyristen ovelle.
Kirjeiden piilottamiseen, kirjotuspöydän laatikon sulkemiseen — hänellä ei ole ollenkaan aikaa siihen. Mutta hän tekee kaiken, mitä voi vielä tehdä, hän haalii paperit kokoon ja heittää ne leposohvan alle, jonka peite riippuu maahan asti. Pari kirjettä, jotka ovat lennähtäneet lattialle, sysää hän nopeasti jalallaan toisten jälkeen.
Sitten ottaa hän kirjan käteensä ja heittäytyy nojatuoliin.
Piirikunnan esimies astuu sisään, kahdentoista piikkimiehen seuraamana. Hän on entinen korientekijä, jonka veristävät silmät alituisesti näyttävät ahmivan kauhua ja hirmua.
Hän antaa seuraajilleen merkin vartioida ovia, ja kääntyy Juliaan.
"Kansalainen, olemme saaneet tietää, että sinä olet kirjeenvaihdossa Pittin agenttien, maanpakolaisten ja salaliittolaisten kanssa. Lain nimessä otan sinun paperisi takavarikkoon. Olen jo kauvan tuntenut sinut vaarallisimman laatuiseksi aristokraatiksi. Kansalainen Rapoix, jonka näet täällä edessäsi" — samalla viittasi hän erääseen mieheen — "on taannut sen, että olet antanut hänelle rahaa ja vaatteita, lahjoaksesi häntä. Olemme liian kauvan sinua säästäneet. Mutta sinua ei viedä guillotiiniin. Anna meille paperisi."
"Ottakaa ne itse", vastasi Julia, "kirjesalkkuni on avoinna."
Kirjotuspöydän laatikkoon oli jäänyt vielä muutamia syntymä- ja kuolinilmoituksia, laskuja ja sen semmoisia, joita esimies tyystin tarkasteli. Hän tutkisteli, käänteli niitä sinne tänne, kuten se, joka ei luota oikein asiaan, sillä hän ei osannut hyvin lukea. Vähän väliä sanoi hän: "Inhottavaa, entisen kuninkaan nimi on vielä tuossa — inhottavaa. Inhottavaa!"
Julia aavisti, että etsintä kestäisi kauvan ja että kaikkialta tultaisiin etsimään. Hän ei voi pidättäytyä heittämästä pikaista silmäystä leposohvaan ja näkee, että valkoinen paperipala pistää esiin peitteen alta. Tänä hetkenä on hänen tuskansa äkkiä haihtunut. Hän tietää nyt olevansa kadotettu ja se tunne saattaa hänet rauhalliseksi antaen hänelle täysin varman ulkomuodon. Hän on lujasti vakuutettu, että miesten täytyy huomata tämän paperipalasen, jonka hän näkee. Valkoinen pilkku punaisella lattialla pistää suoraan silmiin. Mutta hän ei tiedä, huomaavatko he sen heti vaiko myöhemmin ja tämä epävarmuus antaa hänelle puuhaa ja huvittaa häntä. Tänä jännittävänä hetkenä on hänelle jonkinlaista urheilua tarkastaa, kuinka isänmaanystävät lähestyvät leposohvaa ja etenevät siitä.
Esimies, joka on lopettanut paperien tutkimisen kirjotuspöydällä, käy kärsimättömäksi ja virkkaa, että hänen olisi jo pitänyt löytää, mitä etsi.
Hän sysii huonekaluja toisiaan vasten, kääntää kuvat nurin, koputtaa sapelinsa päällä seinän puupanelia. Mutta ei löydä mitään. Hän lyö peilin säpäleiksi nähdäkseen, olisiko jotain kätkettynä sen taakse. Mutta ei mitään!
Toiset miehet kohottavat sillaikaa pari parkettilevyä ylös. He selittävät sadatellen, ettei tuo kirottu ylimysnainen tulisi heitä pitämään narreinaan. Mutta ei ainoakaan heistä ole nähnyt valkoista paperipalaa, joka pilkistää esiin leposohvan alta.
Julian täytyy kulkea heidän kanssaan läpi koko huoneuston, he vaativat kaikki avaimet. He repivät tuolien päälliset, rikkovat huonekalut, särkevät lasiruudut. Mutta eivät löydä mitään.
Esimies ei joudu vieläkään epätoivoon, vielä kerran kääntyy hän makuuhuoneeseen.
"Piru vieköön, paperien täytyy olla täällä, tiedän sen."
Hän tutkii leposohvaa, työntää sapelinsa neljä- viisi kertaa kahvaa myöten sen sisään. Mutta hän ei löydä vieläkään mitään, päästää hirmuisen kirouksen ja antaa miehilleen lähtökäskyn.
Kun hän on jo ovella, kääntyy hän vielä kerran ja uhaten puristetulla nyrkillään sanoo:
"Vapiset minut taas nähdessäsi. Minä olen pyhä kansanvalta."
Sitten menee hän vihdoinkin ulos.
Vihdoinkin ovat he poissa. Hän kuulee heidän askeltensa äänen portaissa vaikenevan. Hän on pelastettu. Hänen varomattomuutensa ei ole antanut häntä ilmi —häntä!
Riemuisasti hymyillen juoksee hän viereiseen huoneeseen suutelemaan pikku Pierreä, joka nukkuu rauhallisena eikä aavista mitään kaikesta siitä, mitä on tapahtunut hänen lähellään. — — —
* * * * *
Päästyään kertomuksen loppuun, sytytti La Tulipe jälleen sammuneen piippunsa ja joi lasinsa pohjaan.
"Ystäväni", sanoin, "minun täytyy myöntää, että ranskalaiseksi kaartilaiseksi olet hyvin miellyttävästi kertonut. Mutta minusta tuntuu kuin olisin tämän kertomukseni jossain jo ennen kuullut."
"Ei ole lainkaan mahdotonta, ettei Julia olisi sitä itse kertonut. —Hän oli harvinainen naissielu."
"Ja mitä on hänestä tullut?"
"Hän on konsulaatissa vielä ihania hetkiä nähnyt. Ja kumminkin uskoi hän iltasin puistossaan vanhoille puille monta tuskaisaa salaisuutta. Katsokaas hänhän osasi paremmin suojella itseään kuolemaa vastaan kuin rakkautta vastaan."
"Entä hän, mies, joka kirjoitti niin kauniita kirjeitä?"
"Hänestä tuli parooni ja myöhemmin keisarillinen prefekti."
"Entä pikku Pierre?"
"Hän kuoli 1859 Versaillessa santarmieverstinä."
"Tuhat tulimaista!"