(Ojentaa vasemman kätensä.)
KANTTORI, tarttuu Hannan käteen kiinni. Hanna, sinä tahdot järjen minulta viedä! Tämä ei ole mahdollista, tämä on valhetta, tämä on petoksen sormus — sen minä riistän pois oman Hannani sormesta!
(Tahtoo ryöstää sormusta.)
HANNA. Avuksi, avuksi! Hän on hullu!
IV. Kohtaus.
Assessoritulee sisään toisesta ovesta, KanttorinÄititoisesta. Entiset.
ASSESSORI. Mitä tämä on?
HANNA, juoksee assessorin syliin. Voi sulhoni, suojele morsiantasi!
KANTTORI. Hänkö siis todellakin! Ha! ha! ha'
ÄITI, astuu kanttorin luokse. Olethan oudon näköinen; mikä sinua vaivaa?
KANTTORI. Teidän kirouksenne, äiti.
ÄITI. Olet varmaan sairas — johan hourailet.
KANTTORI. Niin, sairas olen, kovasti sairas. Valmistakaa minulle vuode, äiti; — tänään saatte itkeä!
ÄITI. Varjelkoon Jumala, lapsi parka, mitäs puhut!
(Astuvat yhdessä ulos.)
ASSESSORI. Mitä tämä merkitsee? Sinä aivan vapiset.
HANNA. Ei mitään — äkkinäinen säikähdys — kyllä kerron kun saan tyyntyä. Istukaamme.
(Istuvat vierettäin.)
ASSESSORI. Istukaamme ja puhukaamme tulevaisuudesta, joka meitä kohtaan hymyilee, se varmaan rauhoittaa mieltäsi.
HANNA, hajamielisesti. Niin, niin, se rauhoittaa, puhukaamme tulevaisuudesta!
ASSESSORI. Olen ajatellut ettei meidän pidä odottaa häitämme kokonaista vuotta. Sinä vaan rasittaisit itseäsi täällä koulutyössä liiaksi ja ruusut katoaisi poskiltasi, nuo ruusut, jotka minua hurmaavat. (Suutelee Hannaa poskelle.) — Mutta sinä olet niin vaiti. Katsos, me julistamme opettajattaren viran täällä heti haettavaksi ja niin pian kuin joku uusi tulee tarjolle — ja ainahan niitä on saatavissa — niin sitten vietämme häitä ja sinä muutat tuonne kartanooni, jossa saat kuningattarena vallita. Eikö niin?
HANNA. Niin, Gabriel. Mutta älkäämme pitäkö sillä semmoista kiirettä — vasta ensi kesänä.
ASSESSORI. Kesällä tietysti, juhannuksen aikaan, jolloin luonto on kauniimmallaan, kukkaiset levittävät tuoksuansa ja ihmisrinta paisuu virkeydestä, elämän halusta ja lemmestä — silloin Hanna!
V. Kohtaus.
Entiset. Muutamia pieniä tyttöjä tulee sisään kantaenkukkavihkoa, jonka vievät Hannalle.
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Tulimme tuomaan opettajalle ensimäiset ruusut uudessa asunnossa ja pyytäisimme ettei ne koskaan lakastuisi.
TOINEN TYTTÖ. Eihän äiti niin sanonut! Pyytäisimme — pyytäisimme, ettei teidän rakkautenne meitä kohtaan lakastuisi yhtä pian kuin nämät ruusut.
HANNA. Voi teitä! (Suutelee molempia.) Te olette ruusunkukkaisia, joita aina rakastan enemmän kuin mitään maailmassa! Kiitoksia, kiitoksia, rakkaat lapset, te saatte sydämeni sulamaan.
(Peittää nenäliinalla silmänsä.)
ASSESSORI. Kas niin, nyt olette saaneet opettajanne itkemään; saattakaa hänet taas iloiseksi jollakin tavalla, esimerkiksi laululla.
HANNA. Niin laulakaa; voittehan laulaa samaa mitä äsken ulkona kun tänne tulimme. No mitä katselette?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Missäs on kanttori?
HANNA. Kanttori? Mitä te hänellä?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Kukas tahtia lyö?
HANNA. Oh, kyllä te osaatte laulaa ilman tahdinlyöjääkin. Mehän tässä vaan teitä kuuntelemme, assessori ja minä.
TYTÖT laulavat.
Oi riemuitkaamme,Nyt ilon päivä koittaa,Kun aseet saamme,Mi pimeyden voittaa!Niin Suomi nousee, kasvaa korkealleJa kiitoksensa kantaa Jumalalle!
(Ulkoa kuuluu laukaus ja sitten hälinää. Lapset vetäyvät pois.)
ASSESSORI. Tyhmä ja raaka kansa, se ei voi koskaan osoittaa iloansa muutoin kuin suurella pauhulla! Nyt siellä varmaan rupeavat ampumaan riemulaukauksia; mutta siitä tehdään pian loppu.
(Lähtee menemään.)
HANNA. Anna heidän ampua, Gabriel, jos se heitä huvittaa; ei se minua ollenkaan peloita.
ASSESSORI. Ei, ei, sellainen vaarallinen leikki ei käy laatuun.
(Menee.)
VI. Kohtaus.
Hanna. Rouva Turholmtulee sisään sivuovesta. Myöhemmin eräsTyttö.
ROUVA. Mikä melu ulkoa kuuluu?
HANNA. Luullakseni tahtovat ampua ilolaukauksia. Gabriel meni vast'ikään kieltämään.
ROUVA, laskee kätensä Hannan olkapäälle. No, sinä mahdat olla onnellinen nyt!
HANNA hajamielisesti. Kuinka niin?
ROUVA. Sepä kysymys! Eikö meillä nyt ole kansakoulu, jossa sinä olet opettajana? Etkö itse ole kihloissa miehen kanssa, jota kunnioitat?
HANNA. Riittääkö siihen paljas kunnioitus, täti?
ROUVA. Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Ei — paljas kunnioitus ei onneen riitä, siinä tarvitaan rakkautta myöskin; mutta rakkaus on ainoastaan siellä mahdollinen missä kunnioitus asuu. Rakkaus ilman kunnioitusta on — — en tahdo sanoa sen oikeata nimeä.
HANNA. Sitä olen näinä aikoina itselleni tuhannesti sanonut, ja kuitenkin —
ERÄS TYTTÖ juoksee sisään kirje kädessä ja antaa sen Hannalle. Tässä on kirje neidelle, se oli hänen kädessään! Voi! Voi!
(Kiiruhtaa ulos käsiään väännellen.)
HANNA. Mitä tämä merkitsee? Kirje minulle — ja mistä? Tuoja on jo poissa! (Avaa kirjeen.) Lyijykynällä kirjoitettu. Kanttorilta!
ROUVA. Mitä hän vielä sinusta tahtoo? Olipa onni että pelastuit moisesta miehestä.
HANNA, huoaten. Niin, onni todellakin, täti. Mutta katsokaamme mitä hänellä on sanomista.
(Lukee.)
"Minun täytyy tällä hetkellä sanoa sinulle vielä viimeiset sanat. En tahdo ruveta syyttäjäksesi, vielä vähemmän tuomariksesi, sillä hän on olemassa, joka oikeudesta huolen pitää; mutta minun täytyy tunnustaa, etten koskaan olisi odottanut näkeväni sinua sen miehen sylissä, jossa äsken lepäsit. Mutta raha voi kaikki; kun on rikas tarjolla, niin köyhä ajetaan ulos, karkoitetaan yön pimeyteen, elämän kolkkoon erämaahan".
ROUVA. Siinä vielä yksi loukkaus! Hän luulee että kaikki ihmiset ovat rahan orjia yhtä suuressa määrässä kuin hän.
HANNA. Täti, muista että hän on köyhä mies ja rakasti minua.
ROUVA. Sitä parempi sinulle että pelastuit sekä henkisestä että ruumiillisesta kurjuudesta. Siitä saat kiittää minuakin.
HANNA. Kuinka täti?
ROUVA. Minun ansioni se on, että assessorin silmät ovat sinun puoleesi kääntyneet.
HANNA. Suo anteeksi, täti, jos nyt teen kysymyksen, jota monasti ennen olen aikonut tehdä, mutta minä pyydän ettet siitä pahastu: Oliko tuo uhrausta sinun puoleltasi?
ROUVA. Että toimitin sinut kihloihin assessorin kansaa?
HANNA. Niin.
ROUVA. Mitä kummia ajattelet? Jatkahan kirjeen lukemista.
HANNA, katsoo terävästi rouva Turholmiin ja jatkaa sitten lukemista. "En toki voi jättää sinua selittämättä asioita, en siinä toivossa että voisin sinun ankaruutesi edessä itseäni puhdistaa, vaan odottaen että sinä, kun tiedät asian oikean laidan, et minua halveksi yhtä syvästi kuin nyt, kuultuasi kaikki yksin vihamiehiltäni, en tiedä keltä. Näin on asian oikea laita: sillä miehellä, jota vast'ikään sulhaiseksesi sanoit, assessori Grasmanilla, on kolmas-osa viinapolttimosta ja sen läheisyydessä talo, jonka vaurastuminen ilman viinapolttimoa ei hänen mielestään ole mahdollinen. Sen vuoksi hän lupasi lahjoittaa meille kansakoulun ja antaa minulle suomalaisia oppilaitoksia varten viisisataa markkaa, jos minä puhuttelen pitäjäläisiä ja saan heidät taivutetuiksi polttimoa vastaanottamaan. Minä ajattelin sinua, Hanna, minä ajattelin kuntamme lapsia, ajattelin maatamme ja kansaamme, ja minussa nousi äkkiä se kunnian-himo, että voisin niiden hyväksi jotakin suurta tehdä. Niin suostuin ehdoitukseen. Se oli rikokseni, Hanna, mutta älä tuomitse minua liian ankarasti. Jää hyvästi! Jumala olkoon minulle armollinen!
Niilo."
(Hetken vaiettua.) Hän valehtelee, Gabriel ei voi olla sellainen konna! Gabriel olisi paljaasta oman voiton pyynnöstä, viinatehtaan isäntänä hänet tällä koululla ostanut? Nämät seinätkö olisivat viinalla rakennetut? Ei, ei, se ei ole mahdollista! Täti, se ei ole mahdollista!
ROUVA. En ymmärrä kaikkea, mitä hän kirjeessä puhuu; mutta se mitä hän assessorista sanoo on mahdotonta! Sittenhän ei maailmassa rehellistä ihmistä löytäisikään!
HANNA. Mistä saisin varmuutta, mistä neuvoa, sillä nyt on sydämeni kahtia jaettu!
ROUVA. Minä vaadin häneltä itseltänsä selityksiä.
HANNA. Assessoriltako?
ROUVA. Ei, vaan kanttorilta. Meidän täytyy tehdä suora asiasta ja kerrassaan! Olemmekin olleet vaiti liian kauan.
(Menee kiivaasti sivuovesta.)
HANNA yksin. Tällaista mielen harhailua, epävarmuutta ja epäilystä ei voi kauan kestää. Melkein toivoisin merkkiä taivaasta, joka ilmoittaisi missä on oikeus.
VII. Kohtaus.
Hanna. Assessoritulee sisään.
ASSESSORI. Hän on kuollut.
HANNA. Kuka?
ASSESSORI. Kanttori.
HANNA, itsekseen. Voi mitä olenkaan tehnyt! Kirje olisi siis tosi?Kuollessaan ei kukaan valehtele —
ASSESSORI. Hyvin omituista! — Hän nähtiin äsken tuolla ahkeraan kirjoittavan jotakin. Sitten astui hän ulos kirje kädessä. Pihalla valmistelivat nuoret miehet pistoolejansa ilolaukausten ampumista varten. Hän oli ottanut pistoolin käteensä ja kysynyt oliko siinä luoti sisässä; kun sai kieltävän vastauksen, pyysi hän luotia, painoi sen piippuun, vakuuttaen että se "vaikuttaa paremmin", ja ennenkuin kukaan kerkesi estämään, käänsi hän aseen omaan rintaansa ja laukasi. Hän makaa nyt tuolla hengettömänä ja vanha äiti vieressä tainnoksissa. Huonot raha-asiat luultavasti — muuta en minä voi ymmärtää. Hän käyttikin aina noihin kansallisiin tarkoituksiin paljon enemmän kuin varansa sietivät. — Mutta tapaus on sinua säikähdyttänyt, olethan aivan kuin kivettynyt.
HANNA. Minä tiedän hänen kuolemansa oikean syyn.
ASSESSORI, lähestyen. Kuinka sitä voisit tietää, armaani?
HANNA. Pois! Sinä olet hänen murhaajansa!
ASSESSORI. Kuinka? Kumpiko meistä nyt hourailee? Minäkö hänen murhaajansa?
HANNA. Olet ryöstänyt häneltä kaiken kunnian, kaiken rakkauden, kaiken toivon — arvaan ettei elämä hänelle sitten enään maittanut.
ASSESSORI. En sittekään ymmärrä. Milloinka olisin kaikki nuo ryöstöt tehnyt?
HANNA. Ryöstäessäsi häneltä minut.
ASSESSORI. Totta tosiaan tuo on kummallista kuulla oman morsiamen suusta! Mutta usko minua, ei minulla ollut vähintäkään tietoa siitä, että sinä olit kanttorin elämän ehto. Ja jos niin on, niin olethan sinä itse hänen kuolemaansa syypää, sillä enhän sinua toki ole ryöstänyt, vaan sinä itse olet vapaaehtoisesti minulle tullut, — niin ainakin olen tähän saakka luullut.
HANNA, käsiään väännellen. Niin, niin, siinä olet oikeassa, minä myöskin olen syypää! (Purskahtaa itkuun.) Mutta miksi kuvasit häntä minulle kehnoksi raukaksi, viheliäiseksi rahan orjaksi, joka kullan himosta myy pyhimmät tunteensakin?
ASSESSORI. Minä en ole mitään kuvannut. Olen kertonut mitä tiesin, lisäämättä mitään omasta puolestani.
HANNA. Siis kaikki syy on yksin minun?
ASSESSORI. Kas niin, rauhoitu! Onnettomuus on sinua liikuttanut ja saattanut ajattelemaan olemattomia asioita. Anna ajan mennä, kyllä ne pian unhoittuvat.
HANNA, kiihtyneenä. Unhoittuvat! Ja jos unhoittaisinkin hänet, joka nyt on syynsä sovittanut, niin kuinka voisin unhoittaa sinut, joka olisit silmäini edessä alituisena todistuksena kavaluudesta, tekopyhyydestä, valheellisesta isänmaan-rakkaudesta!
ASSESSORI. Siihen sitä aina tullaan! Jollen tietäisi missä seurassa olet kasvanut ja kasvatettu, voisin sanoistasi suuttua; mutta nyt pyydän vaan saada kuulla syyn noihin odottamattomiin loukkauksiin.
HANNA. Tahdon sanoa sen tyynesti: Miksi et ilmaissut minulle olevasi viinatehtaan omistaja? Miksi teeskentelit itseäsi kansan sivistäjäksi, kun olet sen myrkyttäjä? Miksi kuvasit epäiltäviksi sen miehen pyrintöjä, joka kansan sivistystä täydellä todella harrasti, ja saatoit hänetkin rikokselliseksi?
ASSESSORI. Sinä olet mieletön — minä en vastaa tuollaisiin kysymyksiin.
HANNA. Siksi että et voi.
ASSESSORI. Mitä ai'ot tehdä?
HANNA, vetää sormuksen sormestaan ja antaa assessorille. Erota sinusta.Se olkoon rangaistus sekä sinulle — että minulle.
ASSESSORI. Tuon itsemurhaajan tähden tahdot sinä tehdä itsesi ja minut onnettomaksi!
HANNA. Meidän onnemme ei voi hänen haudallansa kukoistaa.
ASSESSORI. Minä rukoilen sinua, ota aikaa ajatellaksesi ja tyyntyäksesi.
HANNA. Minun ajatusaikani kestää ijankaikkisesti. Sen rangaistuksen olemme molemmat hyvin ansainneet.
ASSESSORI, Rangaistuksen?
HANNA. Niin, se on meidän keskinäinen rangaistuksemme, josta maailma ei mitään tiedä. Mitä tulevaisuus muuta sekä sinulle että minulle tuopi, se on korkeamman rankaisijan kädessä.
ASSESSORI. Sinä raivoat, sinä olet sairas — nuo äskeiset syytöksesi eivät ole tosia!
VIII. Kohtaus.
Edelliset.Rouva Turholmon avonaisella ovella kuunnellut viimeisiä lauseita. Joukko lapsia tulee hänen jälessään huoneesen.
ROUVA ovelta. Ne ovat tosia! (Astuu esiin.) Koko maailma ne tuntee, mutta meiltä on niitä salattu, sillä meitä on luultu teidän liittolaisiksenne. Tuolla ulkona nyt moni sadattelee sekä kanttori-vainajata että teitä, herra assessori, ja meitäkin, Hanna. Se on hirveätä!
ASSESSORI, hetken vaiettua. Mies ei sellaisista vastuksista murru.Mutta mitä ai'otte te tehdä?
HANNA. Ai'on julistaa sodan teitä ja teidän viinaanne vastaan.
ASSESSORI. Tyttö raukka, se on turha sota!
HANNA. Tahdon uhrata henkeni ja varani sen kansan sivistämiseksi, jota te koetatte turmioon saattaa.
ASSESSORI, osoittaen kirjoitusta seinällä. Siis "valoa kansalle"?
HANNA. Niin. — Niin kauan kuin pisarakin verta suonissani liikkuu: Valoa kansalle! (Rientää lasten keskelle.) Ja katsokaa, tässä on valon sotajoukko, joka teidän voimanne kukistaa ja voittaa. Me voitamme, lapset, eikö niin?
LAPSET. Me voitamme!
HANNA. Kuuletteko? (Ojentaen kätensä assessoria kohden, joka sormin sulkee korviansa ja rientää ulos.) Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
(Esirippu laskeutuu.)
Kolmannen näytöksen loppu.