Elokuun 4 p:nä. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan kumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa kallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin kavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä riippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään, olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.
Joutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja huomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin miltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa kuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon luonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä pyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut pinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle tultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin arvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle ja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä virranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri uiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita tavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.
Enin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni. Pitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja jaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui ympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa kiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja aivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin täytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin kuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena ankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle, ellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän nimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta puolelta, ja viskasi minulle köyden — toisen niistä, jotka oli kiinnitetty nauloihin.
Hädintuskin vältettyämme tuhon huomiomme kohdistui toiseen uhkaavaan vaaraan — välttämättömään nälkäkuolemaan. Koko muonavarastomme oli kaikista vaivannäöistämme huolimatta mennyt mereen, ja voimatta toivoakaan uusia ruokavaroja antauduimme molemmat epätoivon valtaan, itkien ääneen kuin lapset, kummankaan yrittämättä toista lohduttaa. Tällaista heikkoutta voi tuskin käsittää ja se näyttää varmaankin luonnottomalta niistä, jotka eivät koskaan ole olleet sellaisessa asemassa, mutta kun muistetaan, kuinka pitkälliset kieltäymykset ja kauhut olivat hämmentäneet järkemme, niin meitä ei tällöin arvostellakaan järjellisenä olentoina. Sittemmin kohdanneissa ehkä vielä suuremmissa vaaroissa minä kestin miehuullisesti kaikki koettelemukseni ja Peters, kuten aikanaan nähdään, oli silloin miltei yhtä järkähtämättömän tyyni kuin nyt lapsellisen typerä ja tarmoton.
Ei prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja kilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme entistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei meillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen säilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja aina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin kölikinoli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat mainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi. Niinpä tuo kovin kammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin onnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota kohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa kuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja verrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme olleet.
Veden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen hyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista sateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme niihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti saavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran kerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon tuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin ajaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät suoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.
Elokuun 5 p:nä. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät summattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää yksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun niiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen. Näkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme kylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa tunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja vietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän uinahtaa.
Elokuun 6 p:nä. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti puolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt pahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä vähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä täyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä paitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme. Tässä hommassa kulutimme koko päivän.
Elokuun 7 p:nä. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa keksimme purjeen idässäsilminnähtävästi tulossa meitä kohti!Tätä ihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja rupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme paitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa luikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin viidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua siitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se oli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo etumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus valtasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut meitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään — pirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein samanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi. Tässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme pettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen tuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan meitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva osoittautui liverpoolilaiseksiJane Guy'ksija se oli kapteeni Guy'n kuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle merelle.
Matka Etelämerelle.
Jane Guy'ssämeitä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin hädänalaisessa tilassamme suinkin saatoimme toivoa. Noin parin viikon kuluttua, jolla aikaa olimme suunnanneet edelleen kaakkoista kohti vienojen tuulten ja kauniin sään vallitessa, sekä Peters että minä olimme täydelleen toipuneet äskeisten kieltäymystemme ja kamalain kärsimystemme seurauksista ja rupesimme muistelemaan menneisyyttä pikemmin kauhistavana unena, josta onneksemme olimme heränneet, kuin vakavan ja selvän todellisuuden tapahtumina. Olen sittemmin huomannut, että tällaisen osittaisen unohduksen saa aikaan äkillinen siirtyminen joko ilosta suruun tai surusta iloon. Siten tunnen nyt itse puolestani mahdottomaksi tajuta sen kurjuuden täyttä määrää, jota kärsin hylyllä. Tapaukset muistan, mutta en niitä tunteita, joita tapaukset aikanaan synnyttivät. Tiedän vain, ettäsilloinkun ne tapahtuivat, ajattelin, ettei ihmisluonto saata suurempaa tuskaa kestää.
Jatkoimme matkaamme muutamia viikkoja mitään sen tärkeämpää tapahtumatta kuin että kohtasimme valaanpyyntilaivoja ja vielä useammin valaita.
Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä pääsimme Prinssi Edwardin saaren näkyviin 46° 53' etel. lev. ja 37° 46' it. pit. Kahta päivää myöhemmin olimme Possession Saaren lähellä ja kohta sen jälkeen sivuutimme Crozet'n saaret 42° 59' etel. lev. ja 48° it. pit. Kahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä olevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas Harbouriin neljän sylen syvyydelle.
Aamulla Christmas Harbouriin tulomme jälkeen ensimäinen perämies Mr. Patterson laski veneet vesille ja, vaikka hieman aikaista tähän vuodenaikaan, lähti hylkeen etsintään, soutaen ensin kapteenin ja hänen nuoren sukulaisensa eräälle läntiselle karulle niemekkeelle; näillä oli saaren sisämaahan jotain asiaa, josta en saanut selkoa. Kapteeni Guy otti mukaansa pullon, jossa oli sinetillä suljettu kirje ja lähti menemään kohti erästä korkeinta vuorenhuippua. Todennäköisesti hän aikoi jättää sinne kirjeen jonkin laivan perittäväksi, jonka piti saapua tänne meidän lähdettyämme.
Niin pian kuin hän hävisi näkyvistä, läksimme — Peters ja minä olimme perämiehen veneessä — risteilemään rannikolle haeskellen hylkeitä. Tässä hommassa olimme kolmisen viikkoa tarkastellen joka sopen ja kolkan sekä Kerguelenin maalla että muillakin pienillä lähisaarilla. Vaivoillamme ei kumminkaan ollut menestystä. Näimme suuren joukon turkishylkeitä, mutta ne olivat perin arkoja ja vain työllä ja vaivalla onnistuimme hankkimaan kaiken kaikkiaan kolmesataaviisikymmentä nahkaa.
Elefanttihylkeitä oli viljalti varsinkin mannermaan länsirannikolla, mutta saimme tapetuksi vain parikymmentä ja nekin suurella vaivalla. Pienemmiltä saarilta löysimme aika paljon karvahylkeitä, mutta jätimme ne rauhaan. Kuunarille palasimme yhdentenätoista päivänä ja tapasimme siellä kapteeni Guyn veljenpoikineen; kumpikin moitti sisämaata aivan kurjaksi kuvaillen sen mitä kolkoimmaksi ja hedelmättömimmäksi maaksi maailmassa. He olivat saaneet viettää pari yötä saarella, kun toinen perämies jonkun väärinkäsityksen vuoksi ei ollut lähettänyt kuunarilta heitä noutamaan.
Yhä etelään! Me tunkeudumme jäävyöhykkeen läpi.
Kahdentenatoista päivänä lähdimme purjehtimaan Christmas Harbourista palaten samaa tietä länttä kohti ja jättäen Crozet'n ryhmään kuuluvan Marionin saaren vasemmalle puolellemme. Sen jälkeen sivuutimme Prinssi Eduardin saaren ja jätimme senkin vasemmalle; sitten suuntasimme pohjoisempaan ja laskimme viidentoista päivän kuluttua Tristan d'Acunhan saaristoon 37° 8' etel. lev. ja 12° 8' länt. pit.
Täällä saimme vaivatta melkein kaikkia muonavaroja mitä tarvitsimme — lampaita, sikoja, mullikoita, kaniineja, siipikarjaa, kaloja kaikenlaisia sekä kasviksia yltäkyllin. Laskettuamme ankkurin aivan suuren saaren lähelle kahdeksantoista sylen syvyydelle saimme kaikki mukavasti tuoduksi laivalle. Kapteeni Guy osti vielä viisisataa hylkeennahkaa ja vähän norsunluuta. Viivyimme täällä viikon, jolla aikaa tuuli puhalsi enimmäkseen luoteesta ja sää oli hieman usvainen. Marraskuun viidentenätoista päivänä läksimme purjehtimaan lounaaseen aikoen Aurora-nimiseen saaristoon.
Jatkoimme etelän ja lännen välistä suuntaamme vaihtelevalla säällä aina kuukauden kahdenteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin tulimme 53° 15' etel. lev. ja 47 ° 58' länt. pit. — s.o. hyvin lähelle eteläisimmän saaren asemaksi osotettua kohtaa. Havaitsematta merkkiäkään maasta purjehdimme edelleen länteen viidennelläkymmenennellä kolmannella eteläisellä leveyspiirillä aina viidennellekymmenennelle läntiselle puolipäivänpiirille saakka. Sitten suuntasimme pohjoiseen aina viidennellekymmenennelle toiselle eteläiselle leveyspiirille asti, jolloin käännyimme itäänpäin ja pysyimme samalla leveyspiirillä tehden sekä aamuin että illoin korkeushavaintoja ja määräten meridiaanikorkeuden tähdistä ja kuusta. Näin kuljettuamme itäänpäin Georgian länsirannikon puolipäivänpiirille asti pysyimme tällä puolipäivänpiirillä, kunnes saavuimme sille leveydelle, jolta olimme lähteneet. Sitten purjehdimme vinosti kulmittain kautta koko merkityn alueen lakkaamatta tähystellen maston huipusta ja tehden edelleen tarkkoja tutkimuksia kolmen viikon aikana, jolloin sää pysyi merkillisen kauniina ja ihanana sekä aivan kirkkaana. Tietenkin pääsimme täysin selville siitä, että olipa näillä seuduin ollut mitä saaria hyvänsä ennen muinoin, niistä ei nykypäivinä enää näkynyt jälkiäkään.
Kotiin palattuani olen sittemmin huomannut, että saman alueen on yhtä tyystin risteillyt kapteeni Johnson amerikalaisellaHenry-kuunarilla v. 1822 ja kapteeni Morrel amerikalaisellaWasp-kuunarilla, molemmat samoilla tuloksilla kuin mekin.
Kapteeni Guyn aikomus oli alkuaan ollut Aurora-saarista selville päästyään purjehtia Magellanin salmen kautta edelleen pitkin Patagonian länsirannikkoa, mutta saamansa tiedot saattoivat hänet suuntaamaan etelään toivossa, että tapaisi eräitä pieniä saaria, joiden on sanottu olevan 60° eteläisen leveyspiirin seutuvilla 41° 20' länt. pit. Siinä tapauksessa, ettei niitä löytäisi, hän aikoi, jos vuodenaika osottautuisi suotuisaksi, tunkeutua edelleen napaa kohti. Näin ollen me joulukuun kahdentenatoista päivänä läksimme purjehtimaan tähän suuntaan. Kahdeksantenatoista olimme päässeet noille kerrotuille paikoille ja risteilimme siellä kolme päivää, löytämättä jälkeäkään hänen mainitsemistaan saarista. Kahdentenakymmenentenä ensimäisenä päivänä, kun sää oli harvinaisen ihana, läksimme taas purjehtimaan etelää kohti päättäen tunkeutua tähän suuntaan niin kauas kuin mahdollista.
Purjehdimme etelää kohti neljä päivää. Kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä, puolen päivän aikana, olimme 63° 23' etel. lev. ja 41° 25' länt. pit. Näimme nyt useita suuria jäävuoria ja jäätikkölautan, joka ei sentään ollut kovin laaja. Tuuli pysyi enimmäkseen kaakossa tai koillisessa, mutta oli hyvin lauha. Milloin vain saimme länsituulta, mikä muuten oli harvinaista, seurasi sitä aina sadepuuska. Joka päivä satoi enemmän tai vähemmän lunta. Lämpömittari näytti kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä kolmekymmentäviisi astetta. [Fahrenheit'in järjestelmä: 0° C. = + 32° F.]
Tammikuun 1 p:nä 1828. Tänään sulkeuduimme kokonaan jäihin ja toiveemme näyttivät todella surkeilta. Kova vihuri puhalsi koko aamupäivän koillisesta ja ajoi suuria jääteliä peräsintä ja peräpeiliä vasten niin rajusti, että kaikki säikähdimme. Illan suussa, kun vihuri yhä puhalsi hurjasti, repesi iso lautta edessämme ja meidän onnistui täysillä purjeilla murtautua pienempien lohkareiden välitse selvemmille vesille. Avomerta lähestyessämme korjailimme vähitellen purjeita ja vihdoin perille päästyämme asetuimme vastatuuleen yhteen kertaan reivatun fokkapurjeen varaan.
Tammikuun 2 p:nä. Nyt oli jotenkin kaunis ilma. Puolenpäivän aikana olimme päässeet 69° 10' et. lev. 42° 20' länt. pit. ja tunkeutuneet eteläisen napapiirin poikki. Hyvin vähän jäätä näkyi etelässä, vaikka takanamme oli suuria lauttoja. Tänä päivänä varustimme suuntimiskojeen, johon käytimme isoa, kahdenkymmenen gallonin vetoista rautakattilaa ja kahdensadan sylen pituista nuoraa. Huomasimme virran kulkevan pohjoiseen noin neljännespeninkulman nopeudella tunnissa.
Tammikuun 5 p:nä. Olimme yhä suunnanneet etelään kohtaamatta kovin suuria vastuksia. Tänä aamuna kumminkin, kun olimme 73° 15' it. lev. ja 42° 10' länt. pit., meidät pysähdytti taaskin suunnattoman laaja ja luja jääalue. Näimme toki paljon avovettä etelässä emmekä epäilleet lopulta sinne pääsevämme. Suunnaten itäänpäin pitkin jäätikön reunaa tulimme vihdoin peninkulman levyiselle väylälle, jonka läpi varppailimme päivän laskiessa. Meri oli nyt sakeanaan jäävuoria, mutta ajojäätikköä ei ollut ja me työntäysimme yhä rohkeasti eteenpäin. Pakkanen ei tuntunut kiihtyvän, mutta lunta satoi ehtimiseen ja silloin tällöin rajusti rakeita. Suunnattomia albatrossiparvia lensi tänään kuunarin ylitse kaakosta luoteeseen.
Tammikuun 7 p:nä. Meri pysyi yhä kauniisti avoimena, joten saatoimme helposti kulkea suuntaamme. Lännessä näimme muutamia uskomattoman suuria jäävuoria ja iltapäivällä sivuutimme hyvin läheltä erään, jonka huippu kohosi varmasti neljäsataa syltä valtameren pinnasta. Sen ympärys oli juurelta todennäköisesti kolmeneljännestä ranskan meripeninkulmaa ja useita vesivirtoja juoksi sen sivuilla olevista halkeamista. Vuori pysyi näkyvissämme kaksi päivää ja häipyi vasta sumuun.
Tammikuun 10 p:nä. Varhain tänä aamuna menetimme onnettomuudeksemme miehen. Hän oli amerikalainen, nimeltä Peter Vredenburgh, syntyisin New Yorkista, ja kuunarin parhaimpia matruuseja. Noustessaan partaalle hänen jalkansa luiskahti ja hän putosi kahden jäälohkareen väliin ja hävisi sitä tietään. Tänään puolenpäivän aikana olimme 78° 30' etel. lev. ja 40° 15' länt. pit. Pakkanen oli nyt ylen ankara ja yhtämittaa tuli raepuuskia pohjoisesta ja idästä. Tällä ilmansuunnalla näimme vielä useita suunnattomia jäävuoria ja koko itäinen taivaanranta näytti ajojäätikön sulkemalta, joka kohoili kerroksittain röykkiö röykkiön päällä. Ajopuita uiskenteli ohi illan kuluessa ja suuri joukko lintuja lensi ylitsemme, kuten myrskylintuja, albatrosseja ja iso lintu, jolla oli hohtavan siniset höyhenet.
Tammikuun 12 p:nä. Etelään menomme näytti taasen epäiltävältä, kun navan puolella levisi näköjään rajaton jäätikkö, taustalla äärettömiä, röykkelöisiä jäävuoria, jotka äkkijyrkkinä ja uhkaavina kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Suuntasimme länteen aina neljänteentoista päivään asti, toivoen löytävämme jonkun aukon.
Tammikuun 14 p:nä. Tänä aamuna saavuimme sen kentän äärelle, joka oli sulkenut meiltä tien, ja luovittuamme sen sivutse tulimme avomerelle, jolla ei ollut jään siruakaan. Suunnittuamme kahdensadan sylen pituisella köydellä huomasimme täällä virran, joka kulki etelään puolen peninkulman nopeudella tunnissa. Purjehdimme nyt etelään päin kohtaamatta mainittavia esteitä kuudenteentoista päivään saakka, jolloin puolenpäivän aikana olimme 82° 21' etel. lev. ja 42° läntisellä pituusasteella. Täällä taasen suunnimme ja huomasimme yhä etelään kulkevan virran, jonka nopeus oli kolmeneljännestä peninkulmaa tunnissa. Ilman lämpömäärä oli lauhkea ja mieluisa, lämpömittari kun oli kohonnut. Tällä alalla ei jään siruakaan ollut havaittavissa. Koko laivaväki oli nyt varma navalle pääsemisestämme.
Tammikuun 17 p:nä. Tämä oli tapauksista rikas päivä. Lukemattomia lintuparvia lensi ylitsemme etelään ja monta lintua ammuttiin kannella; eräästä pelikaanin sukuisesta saimme mainion paistin. Keskipäivän tienoissa nähtiin mastonhuipusta pieni jäälautta vasemman keulalaidan puolella ja sen päällä häämötti kuin iso eläin. Kun sää oli hyvä ja miltei tyven, lähetti kapteeni kahdella veneellä katsomaan, mikä siellä oli. Dirk Peters ja minä läksimme perämiehen mukana isompaan veneeseen.
Tultuamme jäälautalle näimme, että sillä purjehti jättimäinen jääkarhunrotuinen, mutta verrattomasti kookkaampi eläin. Hyvin asestettuina emme arastelleet paikalla käydä sen kimppuun. Useita laukauksia ammuttiin nopeasti peräkkäin ja enimmät näyttivät osuvan päähän ja ruhoon. Mutta olematta tuosta milläänkään hirviö heittäytyi mereen ja ui kita ammollaan sille veneelle, jossa Peters ja minä olimme. Siinä hämmingissä, jonka seikkailun arvaamaton käänne aiheutti, ei kellään ollut toista laukausta valmiina ja suunnaton karhunvetkale oli jo puoleksi päässyt veneemme partaalle ja tarttunut erästä miestä kupeista ennenkuin tepsiviin keinoihin oli ryhdytty sen torjumiseksi. Tässä hädässä vain Petersin ripeys ja vikkelyys pelasti meidät perikadosta. Hypäten suunnattoman pedon selkään hän survaisi veitsensä sen niskaan, jotta se yhdellä iskulla tunki selkäytimeen asti. Peto ei enää nostanut päätäänkään, vaan vierähti Petersin yli mereen. Viimemainittu tointui pian ja kun hänelle oli heitetty köysi, sitoi hän raadon siihen ennenkuin nousi veneeseen. Sitten palasimme riemusaatossa kuunarille hinaten voitonmerkkiä perässämme. Karhun täysi pituus oli kokonaista viisitoista jalkaa. Sen villa oli aivan valkea, hyvin karhea ja kähäräinen. Silmät olivat veripunaiset ja suuremmat kuin jääkarhulla — kuonokin oli pyöreämpi ja muistutti pikemmin verikoiran kuonoa. Liha oli mureaa, mutta ylen tympeää ja kalanmakuista, vaikka miehet ahmivatkin sitä halukkaasti ja kehuivat erinomaiseksi.
Tuskin olimme saaneet saaliimme laivan sivulle, kun mies maston huipussa päästi iloisen huudon: "maata keulan oikealla puolella!" Kun tuulikin rupesi parhaiksi puhaltamaan koillisesta, pääsimme ennenpitkää rannikon lähelle. Se osoittautui matalaksi kalliosaareksi, joka oli noin ranskan peninkulman laajuinen ympärimitaten ja kokonaan vailla kasvillisuutta, ellemme ota lukuun erästä viikunakaktusta. Kun lähestyy sitä pohjanpuolelta, näkee omituisen mereen pistävän kalliopenkereen, joka paljon muistuttaa köytettyjä puuvillapakkoja. Penkerettä ympäröi lännessä pieni merenpoukama, jonka pohjukassa veneemme pääsivät mukavasti maihin.
Pian olimme saaneet tutkituksi joka kolkan saarella, mutta yhtä poikkeusta lukuunottamatta emme tavanneet mitään huomaamisen arvoista. Eteläisestä päästä löysimme rannan läheltä kiviröykkiöön puoleksi hautautuneen puunkappaleen, joka näytti olleen kanootin keulavantaana. Siihen oli ilmeisesti yritetty leikata kuvioita ja kapteeni Guy luulotteli näkevänsä kilpikonnan kuvan, mutta yhtäläisyys ei minusta ollut kovin sattuva. Paitsi tätä keulavannasta vai mikähän lie ollut, emme löytäneet merkkiäkään siitä, että mikään elävä olento olisi milloinkaan ollut täällä ennen meitä. Siellä täällä rannikolla näimme aniharvoja pieniä jäätelejä. Tämä pikku saari — jonka kapteeni Guy nimitti Bennettin saareksi osuuskumppaninsa, kuunarin toisen isännän kunniaksi — on tarkalleen määrättynä 82° 50' etel. lev. ja 42° 20' länt. pit.
Olimme nyt edenneet etelään yli kahdeksan astetta kauemmaksi kuin yksikään edellinen merenkulkija ja meri oli yhä avoimena edessämme. Huomasimme myöskin astevaihtelun säännöllisesti pienenevän ja vieläkin hämmästyttävämpää oli, että ilman ja myöhemmin vedenkin lämpömäärä lauhkenemistaan lauhkeni. Säätä saattoi sanoa ihanaksikin ja vieno tuulonen puhalsi säännöllisesti joltain pohjoiselta ilmansuunnalta. Taivas oli yleensä kirkas, silloin tällöin ilmestyi jotain hienon udun näköistä eteläiselle taivaanrannalle, vaan se hälveni aina pian. Kaksi vastusta vain ilmaantui: polttopuut rupesivat loppumaan ja keripukin oireita huomattiin monessa matruusissa. Nämä syyt panivat kapteeni Guyn empimään ja tuontuostakin puhumaan paluumatkasta. Minä puolestani olin varma siitä, että me tähän suuntaan kulkien pian saapuisimme jollekin maalle ja silloisista merkeistä syystä päätin, ettemme etelässä tapaisi myöskään peräpohjolan hedelmätöntä maaperää. Niinpä selittelinkin hänelle innokkaasti, kuinka tarkoituksenmukaista olisi ainakin vielä muutamia päiviä pyrkiä edelleen siihen suuntaan, mihin paraikaa purjehdimme. Niin houkuttelevaa tilaisuutta etelänavan mannermaata koskevan kysymyksen ratkaisemiseen ei vielä koskaan ollut kenellekään tarjoutunut, ja tunnustan mieleni kuohahtaneen harmista kuunnellessani päällikkömme pelkurimaisia ja ajattomia ehdotuksia. Totta tosiaan uskonkin, että mielenpurkaukseni saivat hänet ponnistamaan eteenpäin. Vaikkapa siis en voi olla surkuttelematta niitä perin onnettomia ja verisiä tapahtumia, jotka heti johtuivat neuvostani, rohkenen kuitenkin tuntea kiitollisuuttakin siitä, että minun vaikkapa ansiottanikin on sallittu paljastaa tieteelle mieltäkiehtovampia salaisuuksia, mitkä milloinkaan ovat saavuttaneet sen huomiota.
Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.
Tammikuun 18 p:nä. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen. Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia, aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan päätä, lukuunottamatta korvia — ne olivat hipallaan kuin koiralla. Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.
Tammikuun 19 p:nä. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5' länt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme mastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme sen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli äkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä suuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen sylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän rannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä täällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet pantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue — Peters ja minäkin muiden muassa — läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan saaren ympäri.
Haeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo olimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän rannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja. Jäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat he pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan aironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja rupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen sekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanatAnamoo-moo!jaLama-Lama!He tekivät tätä vähintään puolituntia, jolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.
Neljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset ja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat tavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä. Heidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He olivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli koko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli sisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta tehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki oli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison kananmunan suuruisia kiviä.
Kun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän räkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan päällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä soutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme viittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli ainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö komensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan. Heti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme ja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien sanojaAnamoo-moo!jaLama-Lama!Käännyimme nyt takaisin laivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.
Päästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen ja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja rintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja muutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla kuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy parhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen pian huomasimme olevanToo-wit, tiettäväksi, ettemme laske enempää kuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän näytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille, jolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän päähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan, kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta perin uteliaasti.
Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivatJaneaeläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään, puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille, taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.
Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan. Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.
Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden, munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa, oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamiabiche de mer-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä sinään.
Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun jo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä, avomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli apunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi aikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle ja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi. Huomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon paluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät tukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla tai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi päätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä vain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään minkä pääsisimme.
Niinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin opastamana saimmeJanenriutan läpi ja laskimme ankkuriin noin peninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen, pääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle hiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää lähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi meitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.
Too-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät vieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja kun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui meitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme huolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa. Kuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin oli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä kiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja ellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti lähettää varustettu vene meitä hakemaan.
Joka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä varmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä, missä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet mitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät muistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän vyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä eteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet. Kalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja kerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa vettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli sellaista.
Ensimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen pysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet sitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan kuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki samanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi sitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla maalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan, paitsi milloin se laski putouksena, näyttänytläpikuultavalta. Itse asiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan mikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja varsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti kokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia. Mutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Seeiollut väritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään — se vaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin läikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka herätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.
Otettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä, havaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia, joilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet ja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen, mutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän suonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun vedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos terä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan jakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen. Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.
Vierailumme villien kylässä ja ystävällinen seurustelumme ja kaupankäyntimme.
Kesti lähes kolme tuntia ennenkuin saavuimme kylään, se kun oli yli yhdeksän peninkulman päässä sisämaassa ja polku kulki raivaamattoman maan halki. Eteenpäin astellessamme Too-witin seurue, johon kuuluivat kaikki kanooteissa olleet satakymmenen villiä, sai hetki hetkeltä pieniä lisäjoukkoja kahdesta kuuteen tai seitsemään mieheen kerrallaan, jotka yhtyivät meihin ikäänkuin sattumalta tien käänteissä. Tuo kaikki näytti niin ennalta harkitulta, että minua rupesi pakostakin epäilyttämään ja kerroin kapteeni Guylle arveluni. Nyt oli kumminkin myöhäistä peräytyä ja me päätimme olevamme parhaassa turvassa, kun osoitimme täydellisesti luottavamme Too-witin uskollisuuteen. Niinpä siis astuimme eteenpäin pitäen visusti silmällä villien liikkeitä ja antamatta heidän tunkea väliimme. Tällä tavoin kuljettuamme äkkijyrkän rotkon läpi saavuimme vihdoin sinne, missä saaren ainoan asuntoryhmän oli kerrottu sijaitsevan. Tullessamme sen näkyviin päällikkö päästi huudon ja toisti tavantakaa sanaaKlock-Klock, jonka otaksuimme kylän tai ehkä kylien yhteiseksi nimeksi. Majat olivat kurjimpia mitä ajatella saattaa, eivätkä ne olleet edes rakennetut minkään yhteisen suunnitelman mukaan, niinkuin alhaisimmallakin asteella olevain villiheimojen, joihin ihmiskunta on tutustunut. Muuan, ja niiden huomasimme kuuluvanWamppoo'illeeliYampoo'ille, maan mahtaville, oli tehty noin neljän jalan pituisesta puuntyvestä, jonka yli oli heitetty musta vuota, joka väljinä laskoksina riippui maahan. Sen suojassa villit asustivat. Toiset olivat karsimattomista puunoksista, joissa kuihtuneet lehdet vielä lepattivat, ja ne kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmana savivallia vasten, joka oli säännöttömästi kasattu viiden tai kuuden jalan korkuiseksi läjäksi. Toiset taas olivat pelkkiä maahan kohtisuoraan kaivettuja kuoppia ja samanlaisten oksain peitossa, jotka siirrettiin syrjään asujan majaan astuessa ja vedettiin taas paikoilleen sen jälkeen. Joku oli vielä rakennettu haarukan muotoisesti kasvaneille puunoksille ja yläoksat oli hakattu puoleksi poikki, niin että ne taipuivat alempain yli tiiviimmäksi suojaksi. Enemmistö oli kumminkin pieniä matalia luolia, koverretut kuohusavea muistuttavan tumman kallion jyrkkään rinteeseen, joka kolmelta taholta rajoitti kylää. Jokaisen tällaisen alkuperäisen luolan ovella oli kivi, jonka asuja huolellisesti asetti aukon suulle kotoa lähtiessään — mitä varten, siitä en saanut selvää, kun kivi oli siksi pieni, ettei se peittänyt enempää kuin kolmanneksen aukosta.
Tämä kylä, jos se sen nimen ansaitsee, oli syvänlaisessa laaksossa ja sinne pääsi vain etelästä; mainitsemani jyrkkä rinne sulki sen kaikilta muilta suunnilta. Laakson keskellä oli lähde, jossa oli samanlaista noiduttua vettä kuin kuvaamassani purossa. Näimme asuntojen ympärillä useita outoja eläimiä, jotka kaikki näyttivät täysin kesytetyiltä. Isoimmalla elikolla oli samanlainen ruumiinrakennus ja kärsä kuin tavallisella sialla; häntä oli kumminkin tuuhea ja jalat hoikat kuin antiloopilla. Sen liikkeet olivat perin kömpelöt ja epävarmat emmekä nähneet sen kertaakaan yrittävän juosta. Huomasimme myöskin useita muuten hyvin samanlaisia eläimiä paitsi että niiden ruumis oli pitempi ja mustan villan peitossa. Oli vielä suuri joukko kaikenlaisia kesyjä lintuja, jotka juoksentelivat tanhuilla ja ne näkyivät olevan alkuasukasten pääravintona. Hämmästykseksemme näimme lintujen joukossa mustan albatrossin täydellisesti kesyttyneenä, käyden määräajoin merellä ruuan haussa, mutta aina palaten kylään kuin kotiinsa ja käyttäen läheistä etelärannikkoa pesimispaikkana. Siellä ne yhtyivät pelikaaniystäviinsä kuten ainakin, mutta viimemainitut eivät milloinkaan tulleet villien asunnoille. Toisten kesyjen lintulajien joukossa oli ankkoja, jotka hyvin vähän erosivat oman maamme sotkista, mustia merisuulia ja iso hiirihaukan kaltainen lintu, mutta ei raatelija. Kaloja oli kosolta. — Huomasimme myöskin, että useimmat olivat sen kalan kaltaisia, jota tapaa Aucklandin saaristossa, jo viidennelläkymmenennellä ensimäisellä leveysasteella. Gallipago-kilpikonnia oli myös hyvin runsaasti. Näimme vain muutamia villieläimiä emmekä yhtään isoa tai sellaista, jonka olisimme tunteneet. Pari pelottavan näköistä käärmettä livahti polun yli, mutta alkuasukkaat eivät näkyneet niistä piittaavan ja me päätimme, että ne eivät olleet myrkyllisiä.
Lähestyessämme kylää Too-witin ja hänen seurueensa kanssa summaton liuta väkeä syöksyi meitä vastaanottamaan, äänekkäästi huudahdellen ja me erotimme taas vain tuon iankaikkisenAnomoo-moonjaLama-Laman.
Hämmästyimme suuresti havaitessamme, että yhtä tai paria poikkeusta lukuunottamatta tulokkaat olivat ilkialastomia; vain kanoottimiehillä oli nahkoja. Kaikki maan aseet näkyivät myös olevan viimemainittujen hallussa, sillä kyläläisillä emme huomanneet ainoatakaan. Naisia ja lapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä, mitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi. He olivat suoria, pitkiä ja siromuotoisia, osoittivat käytöksessään suloa ja vapautta, jota ei tapaa sivistyneessä seurassa. Heidän huulensa kumminkin olivat samoinkuin miestenkin paksut ja muodottomat, jotta hampaat eivät nauraessakaan koskaan paljastuneet. Tukka heillä oli hienompi kuin miehillä. Näiden alastomain kyläläisten joukossa oli ehkä kymmenen tai kaksitoista, jotka olivat puettuina, kuten Too-witinkin seurue, mustiin nahkoihin ja asestettuina keihäillä ja raskailla nuijilla. Heillä näkyi olevan paljon vaikutusvaltaa ja heitä puhuteltiin aina arvonimelläWampoo. Hepä myöskin olivat mustanahkaisten palatsien asujamia. Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi, jopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset. Puu, joka sitä kannatti, oli hakattu poikki noin kahdentoista jalan korkeudelta ja ihan sen yläpäähän oli jätetty useita oksia, joille päällys oli pingotettu niin, ettei se päässyt heilumaan rungon ympärillä. Päällys, jona oli neljä hyvin suurta puutikuilla yhdistettyä nahkaa, oli sitäpaitsi kiinnitetty maahan puikoilla. Lattialle oli levitetty tukulta kuivia lehtiä matoksi.
Tähän majaan meidät johdatettiin suurella juhlallisuudella ja villejä tunki peräämme minkä vain tupaan mahtui. Too-wit istuutui lehdille ja viittaili meitä seuraamaan esimerkkiä. Sen teimmekin, jolloin samassa jouduimme varsin epämieluisaan, miltei arveluttavaan asemaan. Meitä istui maassa kaksitoista miestä ja kokonaista neljäkymmentä villiä oli kyykkysillään niin taajaan ympärillämme, että jos jokin mylläkkä olisi syntynyt, meidän olisi ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka nousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan ulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain Too-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon survomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.
Melkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja päällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti kanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman pontevammin kuinLama-Lamaa. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää ja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla päällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti sanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja veitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti nenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle rajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen. Tämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli jonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin samanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää lähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä asiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä kyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet kauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että hänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin peileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme nauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt maistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.
Kun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen ristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme tietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä hyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme ja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän vakuutti olevan runsaat määrätbiche-de-mer-nilviäisiä — tällöin näyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin odottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme lähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä laivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes muutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä kanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin, melottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan reunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät vanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä pohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä kauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin varmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata toistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin kuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen, että hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja Gallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun kestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi ollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä järjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla kuunarilta kylään.
Villien petollisuus. — Tuhomme. — Ihmeellinen pelastus.
Päällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla muonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat mainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia ja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit toivat meille vielä summattomat määrät ruskeaa selleriä ja kurimoita sekä kanootillisen tuoreita ja vähän kuivattujakin kaloja. Selleri oli oikeata herkkua ja kurimo osottautui verrattomaksi lääkkeeksi niille miehille, joissa oli ilmennyt keripukin oireita. Ennenpitkää ei ketään enää ollut sairasluettelossa. Meillä oli runsaasti muitakin tuoreita muonavaroja, joista mainittakoon eräs simpukan näköinen, mutta osterin makuinen kuoriaiseläin. Katkorappojakin, kahta laatua, oli kosolta, sekä albatrossin ja muiden lintujen tummakuorisia munia. Otimme myös runsaan varaston sen sian lihaa, josta olen maininnut. Useimmat miehet pitivät sitä maukkaana ruokana, mutta minusta se maistui kalalta ja muutenkin vastenmieliseltä. Kaiken tämän hyvyyden korvaukseksi lahjoitimme alkuasukkaille sinisiä helmiä, vaskihelyjä, nauloja, veitsiä ja punaisia kangaskappaleita, ja tähän vaihtokauppaan he olivat perin tyytyväisiä. Järjestimme säännölliset markkinat rannikolle aivan kuunarin tykkien suuhun ja siellä teimme kauppojamme kaikesta päättäen rehellisesti ja niin mallikelpoisessa järjestyksessä, ettei sitä villien käyttäytymisen vuoksiKlock-Klockinkylässä suinkaan olisi uskonut.
Kauppaa tehtiin kaikessa ystävyydessä useita päiviä, jolla-aikaa alkuasukkaita kävi tavantakaa kuunarilla ja omia miehiämme tuontuostakin maissa, retkeillen pitkälti sisämaahan, kenenkään hätyyttämättä. Nähdessään miten helposti laivan saattoi lastatabiche de mer-nilviäisillä saarelaisten ystävällisyyden ja avuliaisuuden vuoksi, kapteeni Guy päätti ruveta neuvottelemaan Too-witin kanssa sellaisten huoneiden rakentamisesta, joissa tätä kauppatavaraa voisi säilyttää, sekä sopia siitä, että villit keräilisivät sitä minkä ehtisivät sillä aikaa kuin hän kauniin sään vallitessa jatkaisi matkaa etelään. Kun hän mainitsi suunnitelmansa päällikölle, oli tämä heti valmis rupeamaan sopimukseen. Kauppa siis tehtiin molempain asianosaisten täydeksi tyytyväisyydeksi ja päätettiin, että tehtyämme välttämättömät valmistukset, valittuamme sopivan paikan ja suoritettuamme osan rakennus- ja muita töitä, joissa koko miehistön apua tarvittiin, kuunari lähtisi purjehtimaan eteenpäin jättäen kolme miestä saarelle johtamaan suunnitelman toimeenpanoa ja opastamaan alkuasukkaita nilviäisten kuivaamisessa. Mitä ehtoihin tulee, riippuivat ne villien työn tuloksista. He tulisivat saamaan sovitun määrän sinisiä helmiä, veitsiä, punaista kangasta y.m. niin ja niin monesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.
Kun sopimus näin oli tehty, ryhdyimme heti viemään maihin kaikkea mitä tarvittiin rakennusten valmistamiseen ja maan perkkaamiseen. Iso lakea paikka valittiin merenlahden itärannikolta, jossa oli runsaasti sekä metsää että vettä sopivan matkan päässä niiltä riutoilta, mistä nilviäisiä oli saatavissa. Kävimme nyt kaikki innolla työhön ja olimme pian villien suureksi hämmästykseksi kaataneet niin paljon puita kuin tarvitsimme sekä saaneet ne tuota pikaa valmiiksi rakennuspaikalle. Parin kolmen päivän kuluttua työt olivat siksi edistyneet, että huoletta saatoimme uskoa lopun niille kolmelle miehelle, joiden piti jäädä saarelle. John Carson, Alfred Harris ja Peterson — kaikki luullakseni syntyperäisiä lontoolaisia — ottivat tämän huolekseen.
Kuukauden viimeisenä päivänä kaikki oli valmiina lähtöön. Olimme kumminkin luvanneet käydä muodollisella jäähyväisvierailulla kylässä ja Too-wit vaati niin itsepintaisesti meitä pitämään lupaustamme, ettemme katsoneet viisaaksi loukata häntä ratkaisevalla kiellolla. En luule kenenkään silloin vähääkään epäilleen villien vilpittömyyttä. He olivat kaikki käyttäytyneet perin säädyllisesti, avustaneet meitä uuraasti työssämme, tarjonneet meille tavaroitaan tuontuostakin maksutta eivätkä milloinkaan olleet mitään näpistelleet, vaikka heidän ylenpalttisista ilonpurkauksistaan lahjoja saadessaan selvästi näkyi, kuinka suuressa arvossa he pitivät tavaraamme. Varsinkin naiset olivat kaikin puolin avuliaita, ja olisimme olleet maailman epäluuloisimpia ihmisolentoja, jos olisimme kertaakaan epäilleet vilppiä sellaisissa ihmisissä, jotka kohtelivat meitä niin hyvin. Mutta pianpa ilmeni, että tuo näennäinen ystävällisyys oli vain suunniteltu meidän tuhoamiseksemme ja että saarelaiset, joita kohtaan tunsimme aivan harvinaista kunnioitusta, olivat raaimpia, viekkaimpia ja verenhimoisimpia heittiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan kamaraa tahranneet.
Helmikuun ensimäisenä päivänä läksimme maihin käydäksemme kylässä. Vaikka meillä, kuten sanottu, ei ollut epäluulon häivettäkään, ei kuitenkaan mitään tarpeellisia varokeinoja lyöty laimin. Kuusi miestä jätettiin kuunarille ja heitä kiellettiin millään verukkeella päästämästä ketään villiä lähestymään laivaa ja hetkeksikään poistumasta kannelta. Tykit oli ladattu kaksinkertaisella raehaulipanoksella. Laiva oli ankkurissa noin peninkulman päässä rannasta eikä kanootilla saattanut lähestyä sitä miltään suunnalta huomaamatta ja joutumatta heti tulemme uhriksi.
Kun laivalle jäi kuusi matruusia, oli maajoukossamme vain kaikkiaan kolmekymmentäkaksi miestä. Olimme asestautuneet kiireestä kantapäähän ja meillä oli musketteja, pistooleja ja säiliä, kullakin sitäpaitsi pitkä merimiehen puukko. Sata mustasopaista soturia oli meitä vastassa maallenousupaikalla saattaaksensa meitä matkalla. Panimme kumminkin hieman hämmästyneinä merkille, ettei heillä nyt ollut mitään aseita; mutta kysyttyämme tätä Too-witiltä hän vain sanoi:Mattee non we fa fa si— tarkoittaen, ettei siellä aseita tarvita, missä kaikki olivat veljiä. Se oli meille mieleen ja me jatkoimme matkaamme.
Olimme jo sivuuttaneet lähteen ja puron, joista olen puhunut, ja tulimme juuri kapeaan solaan, joka johti kylää ympäröiväin rasvakivikallioiden halki. Tämä sola oli hyvin kallioinen ja epätasainen, siinä määrin, että vain melkoisella vaivalla olimme päässeet kapuamaan sen läpi ensi kertaa käydessämme Klock-Klockissa. Rotkon koko pituus saattoi olla puolitoista tahi todennäköisimmin kaksi peninkulmaa. Se kierteli jos johonkin suuntaan kukkulain välitse — nähtävästi se oli jonakin kaukaisena aikana ollut virranuomana — eikä kulkenut kahtakymmentäkään kyynärää tekemättä äkkikäännöstä. Tämän laakson kohtisuorat seinämät olivat keskimäärin varmaankin seitsemän-kahdeksankymmenen jalan korkuiset ja kohosivat muutamin paikoin aivan hämmästyttävän korkealle, pimittäen solan niin täydelleen, että vain vähän päivänvaloa pääsi sinne tunkemaan. Yleinen leveys oli nelisenkymmentä jalkaa ja paikkapaikoin sola kapeni niin, että vain viisi kuusi miestä mahtui kulkemaan rinnakkain. Sanalla sanoen, sopivampaa väijymäpaikkaa ei saattanut olla koko maailmassa ja aivan luonnollista oli, että huolellisesti katsastimme aseitamme sinne astuessamme.
Kun nyt ajattelen suunnatonta tyhmyyttämme, kummastuttaa minua enin se, että milloinkaan missään olosuhteissa uskalsimme niin kokonaan heittäytyä tuntemattomain villien valtaan, että sallimme niiden marssia edessämme ja takanamme rotkossa. Kuitenkin kaikitenkin menettelimme näin sokeasti, narrimaisesti luottaen voimiimme, Too-witin ja hänen miestensä aseettomuuteen, tuliluikkujemme tehoisuuteen — joiden vaikutus oli alkuasukkaille vielä salaisuus — ja ennen kaikkea siihen ystävyyteen, jota nuo kunnottomat heittiöt niin kauan olivat teeskennelleet. Viisi tai kuusi villiä kulki edellä ikäänkuin oppaina, touhulla ja tohinalla työnnellen isompia kiviä ja rojua polulta. Sitten seurasi oma seurueemme. Me kävelimme ihan vierekkäin varoen vain eroamasta toisistamme. Perässä tuli villien pääjoukko harvinaisen mallikelpoisessa järjestyksessä.
Dirk Peters, eräs Wilson Allen niminen mies ja minä kävelimme kumppaniemme oikealla puolella, tarkastellen kulkiessamme yllämme riippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa oleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies mahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai kaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle. Aukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai seitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja niissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin reippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten kiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin seuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut kahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.
Miten Dirk Peters ja minä pelastuimme.
Niin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei tukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa, jota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut kokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni ja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman hetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen jälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten Petersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun. Kömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini niskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään multaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen puristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja onnistuin viimein vetämään hänet ylös.
Niin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja hämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme molemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme uskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun luonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme elävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän tuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne, jotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.
Vihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville onnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä mahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain aukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen itseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin olin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon pilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti menehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja kehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme nelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon päin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet sellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken kiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme ja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut onkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne ja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli repeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin viidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin. Emme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon valoa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta selvää tietä taivasalle.
Muistui nyt mieleeni, että meitä oli ollut kolme tullessamme pääsolasta onkaloon ja että Allen, toverimme, oli yhä kadoksissa; palasimme heti häntä hakemaan. Pitkältä etsiskeltyämme ja saatuamme joka hetki pelätä maan uudestaan luhistuvan päällemme, Peters vihdoin huusi tavanneensa kumppanimme; Allenin koko ruumis oli hautautunut niin syvälle someroon, että oli mahdotonta saada häntä esiin. Hän oli tietysti kuollut. Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään käänteelle.
Repeämä oli juuri siksi leveä, että pääsimme siitä sisään ja kerran tai parin turhaan yritettyämme kiivetä ylöspäin antauduimme uudelleen epätoivon valtaan. Olen jo sanonut, että se vuoriharjanne, jonka halki pääsola kulki, oli jonkinlaista pehmyttä rasvakiveä muistuttavaa kalliota. Sen onkalon seinämät, johon nyt yritimme nousta, olivat samaa ainetta ja niin perin liukkaat ja märät, että vaivoin pysyimme pystyssä loivimmallakin pinnalla; muutamin paikoin, missä onkalo kohosi miltei kohtisuoraan, oli nousu tietysti paljoa hankalampaa, jopa jonkun kerran luulimme sen mahdottomaksi. Karkotimme kumminkin epätoivon mielestämme ja osaksi leikkaamalla puukoillamme askelmia pehmeään kiveen, osaksi henkemme uhalla heittäytymällä pienille liuskakiven tapaisille kovemmille kielekkeille, joita paikkapaikoin ulkoni yleismassasta, me vihdoin saavuimme luonnon muodostamalle pengermälle, jonne näkyi palanen sinistä taivasta metsäisen rotkon päästä. Katsahtaessamme nyt hieman huojentuneina taaksemme siihen kuiluun, josta olimme tänne asti kiivenneet, näimme selvään sen seinämistä, että se oli äskettäin muodostunut ja päätimme, että olipa mikä hyvänsä, tuo tärähdys, joka meidät niin odottamatta oli haudannut, se samalla hetkellä oli aukaissut tämän tien pelastukseksemme.
Kun olimme nyt lopen uuvuksissa ponnistuksistamme ja niin heikkoja, että tuskin pysyimme pystyssä ja voimme kunnolla puhua, ehdotti Peters, että kutsuisimme kumppaneitamme apuun laukaisemalla vyössämme säilyneet pistoolit — musketit samoinkuin säilätkin olivat hukkuneet pehmeään multaan kuilun pohjalla. Myöhemmät tapaukset osottivat, että olisimme saaneet katkerasti katua laukaustamme, mutta onneksi olin jo tällöin ruvennut hieman epäilemään jotain juonta, emmekä siis ilmaisseet villeille olopaikkaamme.
Levättyämme tunnin verran tungimme hitaasti edelleen ylös rotkoa emmekä olleet kulkeneet pitkältä ennenkuin kuulimme monta kamalaa kirkaisua. Vihdoin saavuimme sellaiselle paikalle, jota olisi saattanut sanoa maan pinnaksi, sillä tiemme oli aina pengermältä asti kulkenut kallioiden ja lehvien muodostamassa holvissa, joka kohosi äärettömään korkealle. Hyvin varovaisesti olimme hiipineet kapealle aukolle, josta selvään näimme koko ympäröivän seudun, kun tärähdyksen kammottava salaisuus selvisi meille yhdellä ainoalla silmäyksellä.
Paikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden korkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme oli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla. Mutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten yhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja maata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo summaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin ilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä. Useissa paikoin solan itäisellä partaalla — me olimme nyt läntisellä — saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut antanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli pudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä selvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan pituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan päässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä oli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että samanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden rasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani kapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä haudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat sellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti halkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli viiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi riittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta villit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten tarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä paaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai parin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä — nämä oli sidottu paalujen latvaan — syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi sinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme kohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme välttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin jääneet valkeat miehet saarella.