— Ole jo hulluttelematta, nauroi Liina. Mutta jos kerran noin rupeat väärentämään asioitani, niin muista välttämättä sitten myös väärentää nimenikin, ettei liikkeeni kärsi.
— Tietysti.
Jonka olenkin tehnyt.
1.
Tasaisella, palmujen varjostamalla kattoparvekkeella istuu nuori pari kuunnellen ulkoilmakonserttia.
He ovat häämatkalla.
Nuori mies istuu hieman syrjässä piirtäen vaimonsa kuvaa. Tämä istuu pää käsien varassa katsellen värikkäillä lyhdyillä valaistun puutarhan ihmisvilinää allaan.
— Miten kaunista, Jaakko! sanoo nuori rouva. Näetkö, kuu nousee juuri. Noiden tummien puiden takaa…
— Sinä, Leila, olet sentään kaunein kaikesta!
— Se on onni, joka kaunistaa! Mitä ne soittavat nyt?
Mies katsoo ohjelmaan.
— Jonkun ranskalaisen säveltäjän "Kuolemantanssia"…
— Miten kaunista!
— Minusta he voisivat soittaa jotakin iloisempaa. Mielestäni pitäisi koko maailman iloita kanssamme! Minä olen niin onnellinen, onnellinen ja pääni on täynnä niin huimaavan suuria suunnitelmia!
— Sitten kun minusta tulee oikein suuri laulajatar, laulan kaikille noille tuhansille tuolla…
— Ja kun minusta tulee oikein suuri taiteilija, asetan näyttelyn joka maailmankaupunkiin…
— Ja sitten asetumme ulkomaille kokonaan.
— Ja omistamme oman talvipuutarhan Rivieralla.
— Ja kesähuvilan Suomessa, oikean pienen hovin, jonne voimme kutsua vieraita.
— Ensimäisen audiensin ystävillemme voimme antaa jo Seurahuoneella, jossa tietysti asumme matkan varrella.
— Ja minulla on kaksivaljakot, niinkuin suurilla laulajattarilla ulkomaillakin, ja lakeija…
— Ehkä vielä silkkiloiminen sylikoira polvilla. He nauravat.
Ja astuivat alas parvekkeelta toistensa käsipuolessa, silmät säteilevinä, pää pystyssä, niinkuin heillä jo olisi tuo kuviteltu maailman ihanuus omanaan. Kaksi onnellista! Heillä on toisensa.
2.
Uusi kesä.
Leila ja Jaakko Reiniö ovat illastamassa Kaivohuoneen verannalla. On kesän kuumin ja kuollein aika.
He katselevat puhumattomina eteensä.
— Katsohan tuonne merelle, Leila. Kyllä täällä Suomessakin sentään voi olla ihmeen kaunista!
Leila tuijottaa itsepäisesti eteensä.
— Katsopas, nyt juuri liukuu suuri purjevene ohitse. Katso pian!
— En jaksa.
— Etkö voi hyvin, Leila?
— En.
— Mikä sinua vaivaa?
— Minua vaivaa kaikki.
— Minäkin?
— Niin, ja etupäässä juuri sinä!
— Olenko ehkä jollakin pahoittanut mieltäsi? Suo anteeksi.
— Minä en suo anteeksi mitään, sinähän tiedät sen. Olen sanonut sen sinulle tuhat kertaa.
— Tarkoitukseni ei ollut suututtaa sinua.
— Tarkoititpa tai et, kun kerran suututat minua, niin suututat.Sitäpaitsi teet sitä aina, joka hetki.
— Mutta jumalan nimessä, sano sitten millä?
— Kaikella. Koko sinun olentosi kiusaa minua. Tapa millä puhut, kävelet, ajattelet, tunnet…
— Ja kuitenkin olen koettanut olla sinulle mieliksi kaikessa…Minähän en muuta toivo, kuin että sinulla olisi hyvä olla, Leila.
— Sepä se onkin juuri pahin. Sinun mielittelysi tekee sinut aivan kerrassaan sietämättömäksi.
— Minkälaiseksi sinä sitten minut tahtoisit?
— Miten typerää! Sinä olet, mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään voi!
Leila kohottaa ylenkatseellisesti olkapäätään. Jaakko tarttuu hänen käteensä.
— Älä kiusaa minua!
— Minä en ymmärrä sinua…
— Et, et milloinkaan.
— Ja eihän siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun sanoit minun ymmärtävän sinut aina… Tämä on hirveää.
— Tämä on hirveää.
— Mutta mistä tämä johtuu, tämä ainainen kuolemansähkö ilmassa nykyään?
— Minä en jaksa olla aina vain kahden sinun kanssasi!
— Sinun olisi pitänytkin mennä maalle. Täällä tulee liian ikävä sinulle. Jospa edes olisi jossakin suurkaupungissa, niin voisimme täyttää joutohetkemme jos jollakin hauskalla.
— Sen hauskan pitää tulla sisältäpäin. Mutta sinä olet tyhjä, haet sitä aina ulkoapäin!
— Entäs sinä itse sitten! Vaikka kyllä myönnän, että toimistossa tylstyy.
— Miksi rupesit sitten sanomalehtipiirtäjäksi! Onko tuokin nyt taiteilijan arvoista!
— Mistä ne rahat muuten tulisivat!
— Niitä ei tule tarpeeksi kuitenkaan. Ei koskaan ole varaa mihinkään! Ei koskaan pääse mihinkään. Ennen, kun en ollut naimisissa, minua tultiin hakemaan, tarjottiin illallisille ja ajeluille. Ja nyt! Kukaan ei uskalla tulla, kun sinä olet ovella kuin mikäkin Kerberos. Kaikki unohtavat että rouva Reiniö on sama kuin Leila Kankainen. Se on sinun syysi. Sinä tapat taiteenikin. En voi enää laulaa, ääni tarttuu kurkkuun kiinni. Koko into ja innostus on poissa!
— Ja sekin on minun syyni!
— Sekin! On! Sinä olet tehnyt minusta toisen ihmisen!
Mies katselee vaimoaan ensi kerran arvostelevasti. Hän on tosiaan toinen. Hän on ruma, häijy ja lahjaton. Kuinka on hän kerran erehtynyt katsomaan häntä toisilla silmillä?
3.
Kevät-ilta.
Vaimo tulee ulkoa vieno puna poskilla, silmät loistavina, pujahtaen kiireesti huoneeseensa ja sulkien ovensa lukkoon.
Mies koputtaa ovelle.
Ei vastausta.
Hän lyö nyrkillään, niin että saranat tärisevät.
— Avaa!
— No mikä on hätänä! Oletko aivan hullu! Anna minun olla rauhassa!
— Sitä rauhaa saat hakea muualta, et minun talostani!
Vaimo ilmestyy pahantuulisena ovelle. Mies tarttuu häntä kovasti ranteeseen.
— Missä olet ollut?
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Kuuluu sen verran, että aijon tehdä lopun tästä!
— Mistä!
— Kaikesta. Minä en huoli sinusta enää. Mene niiden syliin yöksi, joiden kanssa olet päivätkin. Ja maksakoot he sinun ylläpitosi. Miksi minä sitä tekisin?
— Oh, vahingonkorvaukseksi menetetystä taiteilija-urastani.
— Ja kuka maksaa minulle minun menetykseni? Sinusta ei ikinä olisi tullut mitään. Pienestä ensimenestyksestäsi saat kiittää ensikertalaisuuttasi. Mutta minulle oli taiteeni rakas, ja minulla oli kykyä ja innostusta ja minun täytyi jättää se palvellakseni itsekästä, hullun tuhlaavaa, arvotonta naista. Rahaa, rahaa, mistä saisi rahaa, on ollut ainoa ajatukseni, senjälkeen kun sinä sait minusta vallan. Ja miten sinä käytit sitä valtaasi! Häpeällisesti, tyrannimaisesti. Sitäkö varten minä olen saanut tehdä kaikki uhraukseni, että sinä pukisit itsesi kauniiksi muille! Minä en näe sinua enää koskaan, et hoida taloutta, et ansaitse mitään, et viitsi laulaa, et antaa etkä ottaa tunteja. Kokoat ympärillesi irrallisia ihailijoita…
— Niin, kun sinä et enää rakasta minua! Etkä ole koskaan rakastanutkaan. Himoitsit ainoastaan…
— Jos himoitsin, niin himoitsin sinusta äitiä lapsilleni. Mutta sinä olet turhamainen raukka. Älä syytä taidettasi. Sinulla ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa.
— Sinä olet vieroittanut minut siitä.
— Minä vieroitan myös itseni sinusta. Hoida itsesi siis, tee mitä tahdot…
— Nyt tahdot hyljätä minut, kun ensin olet katkaissut elämänurani…
— Minä halveksin sinua niin, etten viitsi vastata.
— Ja minä vihaan sinua.
— Miksi siis asumme saman katon alla? Erotkaamme! Ja maksa sitä ennen oma osasi talousmenoista. Et ole ollut minun vaimoni enää pitkiin aikoihin…
— Millä minä maksan? Minun taiteeni ei elätä minua!
— Ei minunkaan. Mutta on täytynyt elää kuitenkin, tehdä muuta, joka elättää. Ja olisi se mennytkin, ellet sinä olisi tehnyt elämääni sietämättömäksi. Mene! Minä en kadehdi sitä, joka saa sinut!
Mies menee huoneeseensa joka edelleen on karu ja yhtä niukasti sisustettu kuin hänen nuorenamiehenä ollessaan. Vaimo huomaa vasta nyt sen eron, mikä on sen ja hänen silkkibudoarinsa välillä. Häneen koskee. Mies oli oikeassa. Menneet vuodet välähtävät salamassa ohi hänen silmiensä. Ja edessäpäin aukenee ammottava, kylmä tyhjyys… Hänelle tulee hätä, hukkumisen pelko… Katumus. Tästä lähin on hän oleva uusi ihminen.
Hän rientää miehensä jälkeen, lankeaa hänen kaulaansa, rukoilee anteeksi…
4.
Talvi-yö.
Leila istuu tuuditellen pienokaista, joka itkee.
"Tuu, tuu, älä itke, isä tulee kohta kotiin, kohta tulee, kohta, kohta…"
Yö kuluu aamupuoleen. Silloin kuulee Leila Jaakon askeleet. Hän menee vastaan eteiseen.
— Mitä sinä vielä siinä vahdit ja kuvattelet? Keskellä yötä. Anna minun olla rauhassa!
— Missä sinä olet ollut näin kauan, Jaakko?
— Hittoako se sinuun kuuluu! Miehillä on miesten asiat. Enkö minä saa tulla omaan kotiini milloin tahdon! Enkö minä ole herra talossani!
— Olet, olet, mutta meillä on ollut niin ikävä, pikku tytillä ja minulla… Sekin raukka on itkenyt pitkin yötä. Että voitkin noin rääkätä omaa lastasi.
— Mistä minä tiedän, onko se minun lapseni…
— Miten sinä voit olla julma ja karkea! Et enää ollenkaan entinen!
— Kuka minut on tehnyt sellaiseksi, kuka? Sinä!
— Mutta, rakas Jaakko! älä nyt taas…
— Kyllä nyt olen rakas, mutta enpäs ollut ennen, kun olisin sen todella ansainnut, kun olisin pannut sille arvoa. Nyt sinä rukoilet ja matelet, kun en enää välitä sinusta. Tyranni olet ja orja yht'aikaa. Sinussa on kaikki vanhan ja uuden ajan naisen huonot puolet eikä yhtään niiden hyviä. Ja jollet olisi särkenyt uskoani kaikkiin naisiin, jättäisin sinut. Mutta en jaksa, on paha näin, mutta voisi olla paha toisinkin…
— Sinä olet juonut liikaa, Jaakko. Kaikki rahasi taas tietysti.Millä tulemme toimeen huomennakin!
— Omiani minä juon, mutta milloin sinä syöt omiasi! Nuori, terve ihminen, hanki itsellesi tointa.
— Kunhan lapsi vähän kasvaa! Voi, Jaakko, jos et minusta välitäkään, välitä toki vähän tästä viattomasta pienoisesta!
— Miten se olisi viaton! Se on viallista verta! Vihan ja halveksimaan lapsi!
Jaakko hoippuu huoneeseensa. Saappaat kolahtavat lattialle.Vichy-vesi sirisee hiljaa lasissa…
Leila painuu nyyhkien lapsensa yli.
"Että hän minua vihaa, se ei tee mitään, mutta että hän saattoi sanoa sinusta, sinä armaani, sinä sydänkäpyni, että sinä olet vihan ja halveksinnan lapsi, että hän saattoi…"
Samuli Silvo heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä, maaliskuinen, iloisesti hälyyttävä aurinko. Herttaisuutta ja hävyttömyyttä täynnään! Senkin kiusankappale!
Tämä oli ainoa aamu, jolloin Silvo sai nukkua niin pitkään kuin halusi, nimittäin sunnuntai. Muuten täytyi aina olla toimessa jo aamusta aikaisin. Se oli opettanut häntä panemaan arvoa aamu-unelle, vapaudelle ja sunnuntaille.
Nyt hänen silmiään karvasteli, ja suuria hikipisaroita kihoili hänen otsaltaan. Oli tainnut tulla eilen vähän valvottua. Sen vertainen ei toki voinut vaikuttaa mitään. Hän ei varmastikaan ollut oikein terve. Yö oli ollut kovin levoton. Hän oli nukkunut vain nimeksi ja senkin ajan nähnyt pahoja unia. Vesimatkoista, tapaturmista ja kuolleista. Äitinsäkin, kahdeksan vuotta sitten kuolleen äitinsä, ja niin ilmi-elävänä! Mitähän se mahtoi tahtoa hänestä! Ohoh, niinkuin hän muka ei sitä olisi tiennyt! Tahtoi tietenkin ristiä haudalleen, olihan hän sentään kristitty ihminen ja hyvä kristitty olikin ja siellä vain virui ja mätäni jo yhdeksättä vuotta ilman pienintä maallisen tai taivaallisen vapahduksen merkkiä haudallaan. Niinkuin mikäkin koiran tai kissan raato. Hyi, se oli ilkeää! Silvolla oli paha omatunto siitä, aina kun hän vain muisti tuon asian. Olihan jo ammoisista ajoista periytynyt hyvä tapa se, että sivistyskansat kunnioittivat vainajiaan. Piirtää edes nimi johonkin rautakankeen tai kivenpalaan! Eihän se ollut liikoja vaadittu. Kuinka olikin tuo äidin hauta jäänyt noin kesannoksi!
Silvon täytyi nousta valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä.
Se teki hyvää. Niin, se oli totta, hän oli riidellyt eilen toimistotoverinsa rouva Haaviston kanssa. He olivat tehneet työtä myöhäiseen iltaan. He olivat eronneet hyvin vihamielisessä tunnelmassa keskellä pimeää katua. Sen hän muisti nyt.
Taisin haukkua häntä suffragetiksi. No mitäpä siitä! Oikeassa olin tietystikin. Oh kuinka kaikki tänään hankaa vastaan. Pahoja unia, pahoja ajatuksia! Taisin nousta väärällä jalalla vuoteesta. Mutta mitäpä tässä enää makaamaankaan. Parempi lähteä ulos kävelemään.
Nämä ajatukset säestivät Silvon ensimäisiä pukeutumis-yrityksiä.
Äidin hauta, äidin hauta, se on oikea asia, mitäs muista, mutisi hän itsekseen. Mutta kyllähän minä tiedän, kuinka sen asian laita on. Ei ole koskaan ollut aikaa eikä rahaa haudantakaisiin hyviin töihin, ei silloin eikä sen jälkeen! Ei muihinkaan hyviin töihin. Eikä koskaan tule olemaan, oli hän lisätä omaan puheeseensa. Ei, ei, kyllä joskus, varmasti vielä joskus, täydensi hän.
Yksi syy tähän laiminlyöntiin oli etsittävissä myös siitä sattumasta, että äiti oli haudattu maalle ja sinne olisi pitänyt järjestää oikein erikoinen matka. Siihen olisi ollut hankittava erikoinen lupa virasta. Niinkuin se virka aina olisi ollut esteenä, kuiskasi äskeinen ääni hänen paremmasta tai pahemmasta jostakin, joksi viimemainituksi hän nyt sitä suvaitsi nimittää.
On niin paha olo tänään, yskäsi hän.
Hän oli saanut ylleen ja astui ulos häikäisevään, utumaisen leutoon kevät-ilmaan.
Aikaisesta aamusta huolimatta oli maa sula ja märkä, purot lorisivat likaisina ja iloisina vierujen katujen syrjissä.
Valoa oli tulvehtimalla. Kaikki salainen näytti sen voimasta astuvan esille piilostaan. Talven kuluneet vaatteet kiilsivät pilkallisesti ihmisten yllä paljastaen virnistellen häpeilevät pölyhiukkasensa ja rikkinäiset napinreikänsä, liika vanhat lahkeensa ja laahustimensa. Kasvot toivat esiin vuoden varrella saamansa uudet rypyt ja uurteet, kaikki ne salaiset nuolenpääkirjoitukset, joita erilaiset elämänkohtalot olivat kaivertaneet niiden kellertävälle pergamentille. Tietysti eivät kaikki olleet kellertäviä. Oli joukossa kukkeita, rypyttömiäkin poskia, kirjoittamattomiakin otsalehtiä, aivan uuden uutukaisia pölyttömiä pukuja… Mutta niihin ei Silvo kiinnittänyt huomiota. Kaikki näytti tällä kertaa ikäänkuin liittoutuneen muistuttamaan häntä elämän lakastuksesta ja lyhytaikaisuudesta.
Hänen mieleensä tuli kuvia henkilöistä, joita ei enää elänyt, esineistä, taloista, kaupunginosista, joita ei enää ollut. Niinkuin palttoo ja kalossit, niin kului elämäkin ja elämän sisältö, kaikki vaihtui, virtasi pois olemattomaan niinkuin uni… Miten erotat unen siitä, mikä on ollut? On vaikea uskoa mitään olleeksi. Mitä on jälellä kummastakin? Epämääräinen, väistyvä, unohtuva varjokuva, joka murenee hetki hetkeltä… Koetat kiinni. Et saa mitään, et muruakaan…
Niin, täällä päin jossakin oli hän syntynyt, Kruunuhaassa pihan perällä pienessä puutalossa. Ei ollut enää sitä pihaa, ei taloa, ei merkkiäkään menneestä. Suuret monikerroksiset kivimuurit seisoivat nyt siinä upeillen uutuudestaan ja niinkuin näytti ikuisuudestaan.
Siinä pihassa, synnyinpihassa, oli pieni mäki, jossa talvella oli hyvä laskea kelkkaa, ja takalisto, mutkainen seinän vierus-sokkelo, jossa kesäisin kasvoi jotakin vihreää särjettyjen ruukkujen ja jätteiden joukossa. Ja sitten siinä oli kadunpuoleinen, matala, pitkäsivuinen talo, jossa asui vanha leskirouva ja hänen pieni tyttärentyttärensä. Tämä pieni tyttö oli siihen aikaan Samulin mielestä hyvin ylhäinen ja kaunis. Mutta hän ei ollut ylpeä ollenkaan. He leikkivät useasti piilosta kellareissa ja keväisin, kun maa rupesi sulamaan, kulkivat he käsi kädessä pitkin pihoja ja katukäytäviä etsien sulaneesta, suurisilmäisestä hiekasta ja sorasta ihmisten jalkojen alta kaikenlaista talven aikana maahan kertynyttä rihkamaa, etenkin neuloja. Niitä löytyi paljon, nuppineuloja ja lukkoneuloja, ruostuneita ja kirkkaita, suuria ja pieniä…
Samulin äiti oli kaiket päivät poissa toimessaan muutamassa villatavarakaupassa, jossa hän oli myyjättärenä. Heillä oli yksi huone maanrajassa ja se oli keskeltä kukkasellisella kaihtimella aidattu kahdeksi, kyökin ja kamarin puoleksi. Samuli sai olla omissa oloissaan. Hän oli hiljainen lapsi, jonka ei tehnyt mieli katupoika-tappeluksiin eikä poikain tavallisiin huvituksiin. Ja kun hän ei ollut pikkutytön kanssa oli hän pääasiallisesti Pikkaraisen Marin keittiössä. Se oli vanhanpuoleinen uskovainen vaimo, jota äiti oli pyytänyt silloin tällöin katsastamaan poikaa. Ja tämän kanssa he olivatkin hyvät ystävät. Pikkaraisen Marin ympärillä oli jonkinlainen salaperäisen sadun auer. Hän kertoili ihmeellisiä tarinoita haudan tuonpuoleisista asioista ja veisasi Sionin virsiä ja joskus iltaisin vei hän pojan mukanaan Rukoushuoneeseen tai Vanhaan kirkkoon, jossa suuret, iloisilla väreillä maalatut jumalankuvat kynttiläin valossa lempeästi hallitsivat lapsellisia sieluja. Hän viihtyi täällä hyvin, vaikka ilma oli ummehtunut ja kummallisen hajuinen. Siinäkin oli juuri jotakin selittämätöntä, unelmaan uuvuttavaa. Mutta vielä iloisempi oli hän, kun äiti joskus sunnuntaisin vei hänet Nikolainkirkkoon. Etenkin sen korkea porraspengermä oli Samulin ihastus. Sinne näkyi hänen mielestään koko maailma, siitä oikein huomasi, kuinka suuri se oli. Se hypnotisoi hänet. Hän tarrautui tällöin äidin helmaan eikä tahtonut ollenkaan lähteä sieltä pois. Vaikka kaunista oli sisälläkin kirkossa. Valkeat apostolit seinäkomeroissaan, kultaiset kynttiläkruunut, urkujen mahtava humina ja veisuu, hiljaisuus ympärillä, kaikki tuo sai aikaan hänessä jonkinlaisen suuren tuntemattoman pyhyyden väristyksen…
Eiköhän siinä lapsuuden aikaisessa väristyksessä ollutkin koko uskonnon salaisuus. Senjälkeen ei Samuli enää koskaan ollut saanut yhtä eheää ja ääretöntä tunnelmaa mistään. Oli ollut kyllä aatteita ja tunteita, toisilleen vastaisia, toistaan seuraavia, aivojen ja sydämen toiminnan eri asteita, kauniitakin, kaunisnimisiä, mutta kaikki sentään niin rajallisia, niin muuttuvia, vain särkyviä, erivärisiä heijastuksia jonkinlaisesta jumaluuden kaipuusta…
Silvon mietteet katkaisi äkkiä pari jalkoihin juoksevaa pojannaskalia, joilla oli "kruunu tai klaava" käynnissä sulaneella jalkakäytävällä.
— Senkin mukulat, siunaili samaan ahdinkoon joutunut vanha vaimo kietoen virsikirjaansa suojelevasti nenäliinaan, kirkonmenon aikana tuollaista jumalatonta kopua pidetään ihan Herran esikartanossa!
Pojat seisahtuivat hetkiseksi. Toinen piteli jalkaansa sen aikaa tippuvan räystäskourun alla katsellen filosofisesti kenkänsä kärkeen, toinen nauraa tirskutteli.
— Uskotkos sinä Jumalaan? kysyi se, joka jalkaansa liotteli.
— Enkä usko. Uskotkos sinä?
— Uskon minä.
— No onkos se koskaan näyttänyt itseään sinulle.
— Eei.
— No en minä taas sellaisesta Jumalasta piittaa mitään, joka ei ilkiä itseänsä näyttää.
Silvoa nauratti tämä syvämietteinen keskustelu kirkon muurin vieruksella. Oli siinä saarna yhtä hyvä kuin kaksi. Millaista mahtoi olla tuolla sisällä.
Äkkiä valtasi hänet lapsekas halu kavuta tuonne ylös. Olikohan siellä ollenkaan sellaista kuin mitä lapsuudenaikainen mielikuvitus oli hänen muistitaululleen hahmoitellut.
Hän lähti kiipeämään mahtavalle kivijalustalle. Jumalanpalvelus oli juuri alussaan, koska sinne pyrki muitakin. Mitähän, jos joku tuttava olisi nähnyt Samuli Silvon, kirkon-vastaisen "Vapaan sanan" avustajan tällaisella matkalla.
Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes hän oli niin korkealla kuin pääsi.
Hän istuutui arasti aution syrjälehterin penkille.
Valkoiset apostolit olivat paikallaan, kultaiset kruunut myös.
Silvo tarkasteli niitä melkein hartaudella. Joonialais- ja korinttilaiskapiteeleilla varustetut pilarit kohottivat kaikkialla taivasta kohti harmaita kiviholvejaan, joihin aika oli uurtanut mustia halkeamia ja juovia. Ja urut hymisivät ja jylisivät niiden totisissa kuvuissa… Jostakin kaukaa alttarilta kuului papin ääni: "Herra olkoon teidän kanssanne". Ja puolittain leikillään lauloi Silvo hänelle vastaan: "Olkoon Herra sinunkin kanssas."
Hänen äänensä soi kauniina ja yhtä yksinäisenä kuin papin avarassa temppelissä. Miten se oli kaunista ja yksinkertaista. Ja miten se tuli itsestään, niinkuin hän vain ikänsä kaiken olisi laulanut litanioita.
Sitten taas soivat urut…
Silvo kurkisti alas. Kirkko oli melkein tyhjä, ainoastaan keskiristin luona alhaalla istui vähän väkeä. Sitten oli oven suussa joitakin uteliaita, jotka seisoivat, tulivat ja menivät. Niin, niin, olihan kaikkien viimeaikaisten luonnontieteellisten, radikaalisten ja sosialististen pyrintöjen ja opintojen täytynyt jotakin vaikuttaa kansassa. Kirkko ei houkuttanut, pelottanut, vetänyt nenästä enää ihmisten omiatuntoja. Mikä vahinko! Silvo katseli melkein säälillä noita tyhjiä, pitkiä, keltaisia penkkirivejä tuolla alhaalla ja tätä kivikylmää autiutta ympärillään lehterillä.
Oliko hän ollut oikeassa luodessaan tyhjyyttä temppeleihin? Olivathan ne sentään Jumalalle pyhitettyjä, vaikkakin tuntemattomalle, ijäti tuntemattomalle Jumalalle. Mutta jonka ihmiset luulivat tuntevansa, josta ne olivat tehneet itsensä kaltaisen, pienen, rajallisen ja lisäksi vielä arkaistisen ihmisen hyveillä ja paheilla varustetun. Se juuri oli Silvoa niin kovasti loukannut, ja oli ollut aika hänen elämässään, jolloin hän silmittömästi oli vihannut kirkkoja kaiken valheen ja taikauskon symboleina ja voimassapitäjinä. Ei edes niiden kauneus tai taideaarteet saaneet hänen mieltään lempeämmäksi. Ne olivat hänestä ehdottomasti rumia ja kaikki, mikä niihin liittyi, niihin houkutteli saalista, sokaisten silmiä, sokaistakseen sielut, oli hänestä yhtä rumaa. Ollessaan ulkomailla joku vuosi sitten oli hän samasta syystä ylpeästi kulkenut niiden kaikkien ohitse.
Nyt se häntä kadutti. Hän oli ollut raaka. Ne olivat olleet rumia siksi, että hän oli katsonut niitä rumalta kannalta. Miksi pitää niitä valheen symboleina, miks'ei pikemmin totuuden etsimisen! Eikö ollut äärettömän kaunista, että ihmissuku näin palveli jotakin itseänsä suurempaa, etsi iankaikkisia, ihanteellisia voimia itsestään ja itsensä ulkopuolelta, että se tälle näkymättömälle uskolleen pystytti suurimmat muistomerkkinsä, jotka vaihdellen muodoltaan ja sisällöltään, kultaisina kupooleina ja huimaavan korkeina ristihuippuina, ylväinä pylvästöinä ja siroina minareetteina, haavemaisina pagoodeina ja maanalaisina katakombeina kautta koko maapallon kuuluuttivat äärettömyyden ja täydellisyyden kaipausta, ihmisen kauneutta… Raamattuakin hän oli halveksinut. Vaikka se oli ihmeellisin kirja maailmassa, vanhan aasialaisen mietiskelyn, egyptiläisen kultuurin, kreikkalaisen filosofian ja hebrealaisen väkevän, väririkkaan, aistillisen mielikuvituksen yhteinen aarre-aitta… Siellä oli viisautta mitä lajia vaan. Raamattu oli uskontoa ylipäänsä, juuri sellaista, jollaista sen pitää ollakin. Mutta käydä uskonlahkoja perustamaan ja aatteita ajamaan piplian todistus kainalossa, se oli hulluuden hullutusta!
Alttarilta kuului nyt: "Minä vaivainen syntinen ihminen…"
Silvo painoi päänsä penkkiin muiden mukana.
Vaivainen minä olen, mutta en oikein ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, ajatteli hän. Synti… Samassa hän muisti, että uskonopissa synnit jaettiin kahteen lajiin, teon synteihin ja laiminlyöntisynteihin. Teon synti se oli se eilinen, se, josta Anna Haavisto suuttui. Mitä se sitäpaitsi häneen kuului. Ettei hän muka antanut naisten kulkea rauhassa kadulla. Eihän hän tehnyt muuta kuin katsoi siihen tuntemattomaan, tunteakseen mahdollisesti… No sitten myöhemmin hän oli tavannut hänet kyllä. Se nainen ei tahtonutkaan kulkea rauhassa. Mitätön juttu…
Laiminlyönnit sensijaan. Ne ne vasta saattoivatkin kalvaa. Niinkuin se äidin hauta… Se aivan pakottamalla käski. Ei siitä päässyt rauhaan muuta kuin tottelemalla. Kummallinen omatunto hänellä oli. Ei siltä, että hän olisi myöntänyt sitä miksikään siveyden mittariksi, mutta se oli epämukava, narisi ja marisi myötäänsä tyhjästä. Kuinka oli hän tuonoin muutamalta matkalta palattuaan esimerkiksi kärsinyt tuntemattoman ihmisen vuoksi. Oli istunut kolmannen luokan penkillä ensin ikkunan vieressä, mutta, kun siinä veti, siirtynyt käytävän viereen. Mutta sen jälkeen oli tullut sisään pieni maalaistyttö ja Silvo oli osoittanut hänelle paikan vierelleen akkunan ääreen, juuri siihen, jossa veti. Tyttönen yski. Ensi hetkessä aikoi hän heti pyytää vaihtaa paikkaa. Mutta sitten hän rupesi ajattelemaan: "Tyttöriepu, paha siinä on, sairaskin on lisäksi. Mutta jos itse siirryn siihen, saan myös yskän ja nuhan, pilaan ääneni, jota tarvitsen koulussa tunneillani. Hänellä on jo ennestään yskä, jos se pahenee, ei hän sitä huomaa, suurempi vahinko on, jos minä verekseltään saan sen." Näissä ajatuksissa aika kului ja yhä teki mieli vaihtaa. Ajatusten valossa tämä halu alkoi näyttää hullulta, tavallisesta poikkeavalta, näennäiseltä ja tyhjältä hyväntekeväisyydeltä. Siihen se jäi ja paha omatunto jäi myös… Mutta tekemättömät synnitkin saattoivat joskus vaivata…
Ja sitten eräs laiminlyönti, josta hän ei voinut arvioida, oliko se synti vai autuus. Hänen olisi pitänyt aikoinaan kosia Anna Haavistoa, silloin kun tämä vielä oli tyttönä. Aina tuli mieleen, miten kenties olisi voinut olla. Kerran oli hän kyllä yrittänyt, ottanut kiinni häntä vyötäisistä, mutta Anna oli katsonut häneen niin asiallisesti ja kylmän ihmettelevästi että hän heti oli päästänyt irti ja pyytänyt anteeksi. Ja Anna oli suonut armollisen anteeksiannon, koska hän muka tiesi, ettei se loukkaus ollut hänelle tarkoitettu, että se oli jotakin ylimalkaista heikkoutta, huonojen tottumusten itsetiedotonta purkautumista. Mutta se oli häneen kohdistettua silloin! Eilinen sensijaan! Ja sen hän oli ottanut aivan omaksi asiakseen, sättinyt Silvon ja kaikki miehet, poliisit, ajurit ja asetukset, sen vuoksi, ettei katu suo tarpeellista turvaa yön aikana yksin kulkevalle naiselle, että täytyy sydän kurkussa lentää kuin takaa-ajettu riista työstään tullessa. "Mutta miehennehän voi tulla teitä noutamaan, teillä kun kerran on mies", oli Silvo sanonut, mutta se oli vain lisännyt hänen ärtymystään. "Hänellä on muutakin tekemistä. Jos sellainen on pakollista, pitäisi silloin saada myös kahden ihmisen ajasta korvaus. Minulla täytyy olla oikeus häiritsemättä kulkea ja jokaisen miehen, joka ajaa takaa naista, pitäisi saada vankeutta!" Vankeutta! Kyllä kai! Senkin äkäpussi. Oli hyvä, ettei hän sentään nainut sellaista suffragettia…
Silvo oli unohtunut rukous-asentoonsa. Nyt hän vasta huomasi sen.Saarna oli jo menossa. Ikävältä ja typerältä se kuulosti.
Silvo ojentautui kaiteen yli nähdäkseen papin. Tämä oli kaikkea muuta kuin henkisen näköinen, pään muoto paha, ylhäältä kaponen ja leveten valtavasti alas poskiin ja leukoihin päin.
Taisin sittenkin olla oikeassa tapellessani kirkkoa ja pappeja vastaan, ajatteli hän. Ei niistä ole jumaluuden julistajiksi.
Hänen tuli tuossa tuokiossa taas niin maallisen kevyt olla. Hitto täällä istukoon kauniina kevätpäivänä! Hän avasi hiljaa oven ja hiipi ulos.
Hän laskeutui mahtavasti suuria pääportaita. Mahtaisi äitimuori olla mielissään, jos hän nyt näkisi poikansa näin hurskailla teillä, pisti hänen mieleensä. Samalla tavoin tunsi hän useasti vainajien suhteen. Hän oli aina tehnyt huonosti kaikki viimeiset palvelukset. Oli monta opettajaa, jotka jo olivat kuolleita ja jotka olivat toivoneet hänestä paljon ja ummistaneet silmänsä epätoivoisina. Eräs tahtoi hänestä, kun hän vielä oli alaluokilla, kansanpuhujaa ja raittiussaarnaajaa, vei hänet isällisesti kaikenlaisiin kokouksiin, esiinnytti ja äkseerasi häntä. Se meni jonkun aikaa, mutta sitten tuli täysikäännös pelkästä oman itseyden-ikävästä, pojasta tuli maailmankatsomukseltaan ylimys ja irstailija. Yläluokilla tuli hän läheiseksi ystäväksi erään naisopettajan kanssa, joka uneksi hänestä toista John Stuart Milliä. Se kesti vielä vähemmän aikaa. Naiset naisten, miehet miesten puolesta! puhkesi hänelle ohjeeksi tästä opetuksesta. Yleensä aina vastalause vain oman elämän elämisen tarpeesta. Samanlaista tapahtui paljon. Vasta paljon myöhemmin alkoi elävä veri pulputa näissä inhimillisten arvojen ja yhteiskunnallisten hyveiden lähdesuonissa, silloin kun ne kädet, jotka lähteen paikan olivat merkinneet ja rastineet, jo aikoja sitten olivat kylmenneet. Ja silloin häntä aina suretti, ja hän mietti: jospa se ja se nyt olisi tässä, miten me nyt ymmärtäisimme toisemme, miten hän olisi iloinen ja minä kiitollinen…
Kuinka monet hänen ympäriltään jo olivatkin vainajia. Eikö hän jo tuntenutkin enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä huomasi, että itsekin jo oli vanha ja läheni ajallista kuolemaa…
Joku vastaantulija tervehti. Silvo vastasi hajamielisesti. Sitten hän vasta tunsi tervehtijän.
Kas vain, veli Leppänen. Ja ruman naisen kanssa, joka ei ollut edes nuori. Mahtaa olla rikas…
Hän tavoitti itsensä tuosta silmänräpäyksellisestä ajatussarjasta ja häpesi sitä samalla. Piru vie, mistä minä olen saanut veriini tuollaisen naishalveksinnan, eihän minulla pitäisi olla syytä siihen. Voihan naisella olla sielukin, tiedänhän minä sen kyllä. Mutta sellaisilla ei taas ole ruumista, ei aisteja, ei mitään hekumallisuutta. Kuten esimerkiksi Anna Haavistolla. Hän on epänaisellinen, ikävä, kylmä…
Silvo muisteli hänen kuvaansa.
Ei se sentään niin paha ollut. Kuinka monesti hän oli katsellut sitä salaa toimistossa, etenkin kun he sattuivat olemaan siellä kahden. Hän oli suloinen viheriäkaihtimisen sähkölamppunsa ääressä, hän sopi niin hyvin tuohon kirjahyllyjen ja sanomalehtitelineiden rajoittamalle alalle, tuohon turvalliseen kirjastopölyiseen hajutuntuun. Mutta sittenkin hänen kaunis, rauhallinen otsansa, miettivät silmänsä, poskien lempeä pehmeys jollakin ilmeellisellä tavalla liikuttivat häntä aina. Niin nuori ja niin kaunis ja raataa elääkseen, silloin kun toiset naiset elävät nuoruudellaan ja kauneudellaan. Että mies sallii. Ovatkohan he köyhiä? Tai ehkä Anna itse tahtoo, itsenäisyydestä, sehän oli niin nykyaikaista. Ja ehkä mies häntä siitä soimaakin, on mustasukkainen ja paha…
Ja äkkiä tuli Silvolle hätä siitä, että ehkei mies osaakaan antaa kyllin suurta arvoa Annalle, ei tiedä, mikä helmi hän on, miten kaunis, miten uskollinen ja virheetön, miten hyvä toveri…
Olihan sitäpaitsi hyvä, että naiset osasivat elättää itsensä, jos vielä mikä sattui. Niinhän hänen äitinsäkin teki. Jos hänkin menisi naimisiin, olisihan hyvä ainakin aluksi, että vaimolla olisi tuloja. Ei, siihen ei ollut varaa sittenkään, ei kannattanut ajatellakaan. Nainen kävi aina kalliiksi. Hyvä, että siitä Ellistäkin pääsi, noin hienosti, mukavasti, että hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin. Kiltti tyttö, oikein hyvä, mutta sittenkin, kun ei ole kotia eikä mitään erikoista keskusteltavaa, täytyy aina istua jossakin ulkona, kuunnella musiikkia, syödä ja juoda ja illastella. Ja se tyhjän tilan täyttäminen maksaa. Ja miksi siihen ruveta vähiä rahojansa mättämään, kun ei ole pakko eikä se huvi ole sen arvoista. Tulee mieleen, että sitäkö varten minä tässä raadan ja vaivaan päätäni ja nousen aikaiseen aamulla ja puuhaan ja ponnistan, että viskaisin ne irtonaisen vieraan naisen ylläpitoon. Eipä sillä, elättihän Ellikin itsensä ja hänellä oli sitäpaitsi se etu, että hänen kanssaan saattoi vapaasti esiintyä herättämättä pahaa verta kenessäkään. Keskinkertainen näyttelijätär, pikkuinen, hyvämaineinen vapaa porvaritar. Ei skandaalia eikä liikaa huomiota… Ja Elli piti hänestä paljon ja varmaan nyt ikävöikin. Elli parka!
Silvo oli ajatuksissaan tullut Eläintarhan sillalle asti. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan rataa, joka vihlovan kiiltävin kiskoin halkoi tietä kauas Suomen sydänmaille.
Mitä jos hän lähtisi tuonne äidin haudalle nyt, heti tekisi kerrankin nopean päätöksen. Olihan tuo paljon kauniimpi tie haudalle kuin Lapinlahden katu. Silvo ei tiennyt mitään kaameampaa katua koko Helsingissä kuin se. Pienine likaisine hökkeleineen, noita-akka-naamoineen, joita kurkisteli pienien ruutujen takaa tien kahden puolen, ikuisine raadolle löyhkäävine kuusenoksineen, itkettyneine mustine hautavieraineen. Huh!
Aivan sattumalta oli äidin viimeinen lepokammio joutunut maalle. Hän oli nimittäin kuollut eräänä syyskesänä ollessaan sukulaistensa luona vierailulla. Koko tapaus oli jäänyt Silvolle jollakin tavoin hämäräksi. Sen hän vain tiesi, että hän oli seisonut kerran hänen hautansa partaalla, oudolla paikalla, yhdessä kaikenlaisten vanhojen sukulaismuorien ja -vaarien kanssa, joita hän ei eläissään ollut nähnyt, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Tokko hän enää löytäisi koko haudan paikkaa. Toisella puolen kasvoi matalaa koivikkoa ja toisella puolen oli lapsen hauta. Sen hän muisti siitä, että vieressä oleva muori oli huokaillut ja siunaillut sitä onnea, joka tuli Annastiinan osaksi, kun tämä viimeisellä tuomiolla sai palmut kädessään nousta Herran kasvojen eteen viattoman lapsen rinnalla…
Siihen aikaan oli Silvo hyvin aatteellinen herra, joka uskoi sekä aatteisiinsa että etenkin itseensä niiden edustajana. Ja hän oli silloin varma siitä, että paraimman muistomerkin äitinsä haudalle hän tekisi itsestään. Henkisen, kauniin, aikakirjoissa kautta aikojen mainittavan.
Ja tässä hän nyt oli, mokomakin monumentti! Velkaantunut tuntiopettaja ja kirjallisen toimiston vähäpalkkainen apulainen, tyhjin taskuin, tyhjin päin, ja levitellen käsiään aatteiden edessä kuin Pilatus: mikä on totuus? Jos sen olisi tiennytkin, niin olisi hän paljon mieluummin vieläkin vaihtanut tuntiopettajan viran ihmiskunnan apostoliuteen, lähtenyt vaeltamaan tuonne korpeen huutavan äänenä julistaen itsestään kuin Kristus: minä olen tie, totuus ja elämä, joka uskoo minuun, tulee autuaaksi.
Silvo ajatteli yhä vieläkin pienellä kaihomielisyydellä tyhjiin rauennutta maailmanparantajaunelmaansa.
Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein, eikä siis voinut sanottavasti tehdä väärinkään. Mutta sentään omatunto pompotti melkein joka asiasta. Se se oli ihmeellisintä. Kun hän eilen eräästä aikakauslehdestä oli lukenut oman koreasanaisen artikkelinsa kansallisuudesta ja kansanvaltaisesta hallitusmuodosta, oli se tuntunut hänestä valheelta jok'ainoa sana. Jos eivät ihmiset kerran näissä rajoissa voineet pysyä ihmisiksi, kuten muuten historia näytti, niin hiiteen kansallisuudet. Kaikki yhteen kattilaan vain Europassa, niinkuin oli jo osittain laita Amerikassa! Ja tasavaltaisuus, kansanvaltaisuus, kaikki edistysmieliset hallitusohjelmat, mitä ne oikeastaan todistivat muuta kuin että usko yksilön kykyyn, yksilön hyvyyteen, viisauteen ja voimaan oli kärsinyt auttamattoman vararikon. Nykyään täytyi jokainen virka jakaa monelle, jokaisella täytyi olla monta virkaa; varaventtiilit olivat uudenaikaisten rakennelmien päätunnusmerkki. Koulussa historian tunneilla tämä käsitteiden sekaannus ja kierous etenkin vaivasi Silvoa. Kun hän näki neljäkymmentä kirkasta, odottavaa silmäparia itseensä tähdättyinä, olisi hän niin kernaasti tahtonut antaa, sanoa jotakin oikein positivista, että näin on asia tai että näin sen tulisi olla ja näin on tässä asiassa meneteltävä, että historian oppikirjan arvoasteikko on kauttaaltaan väärä, että ne, jotka se on kohottanut sankareiksi ovat vain raakoja murhamiehiä, että kaikki sen esittämät tapahtumat ovat oikeastaan vain kielteinen puoli kehitystä, että ihmiskunnan henkinen työ, tiede, taide, filosofia, keksinnöt, oli ainoa tutkimisen ja ajattelemisen arvoinen asia, että siveellisen toiminnan a ja o oli: ei tehdä pahaa, ei myöskään olla pahaa vastaan, kuten Kristus sanoo, sillä jos kostaa pahan pahalla, niin se jälleen jatkuu eikä milloinkaan lakkaa. Siinäpä se, siinä meni kehä umpeen! Joka lyö sinua poskelle, taritse myös hänelle toinen! Jos siis joku raaka, myrkyllinen voima tahtoisi vangita ihmisen hengen, orjuuttaa hänen sielunsa, pitäisikö hänen siihen hyvällä sopeutua, jos joku väkivallalla raiskata ruumiin, pitäisikö vain kääntää toista kylkeä! Sehän olisi jo kaiken siveellisen edesvastuuntunteen höllentymistä, itsesäilytysvietin lamautumista tai ainakin tuiki vaarallista marttyyriutta, joka johtaisi yksilöt ja kansat auttamattomaan perikatoon. Toistaiseksi täytyi siis sodan, s.o. pahan jatkua. Kunnes kaikki olisivat hyviä, samalla lailla hyviä, sitten menestyisivät kyllä kaikki heidän hyvät aatteensakin. Mutta sitä aatetta, käytännöllistä keinoa, joka saisi ihmiset tasaväkisen hyväksi, sitä ei vain ollut. Ei ainakaan Silvossa ollut miestä sitä keksimään. Turhaan hän siis vaivasi päätänsä maailman nurinkurisuudella. Koska se asia kerran ei ollut hänen autettavissaan.
Yhden ainoan pienen kiven saattoi hän kenties tällä kertaa vyöryttää pois omaltatunnoltaan. Sen hautakiven.
Taas palasivat ajatukset itsepäisesti siihen. Ei hänellä koskaan myöhemminkään olisi sen enemmän tarpeellista aikaa ja rahaa. Joll'ei hän tekisi sitä nyt, kun sisällinen ääni häntä käski, ei hän tekisi sitä milloinkaan. Ja se jäisi ainaiseksi vaivaamaan, kalvaisi vielä kuolinhetkelläkin…
Voisihan hän ainakin ottaa selvää junien kuluista. Huomiset työt hän vielä ehtisi jotenkuten järjestää.
Silvo suuntasi askeleensa päättäväisesti asemaa kohti.
Ilma oli vähän kylmennyt ja hämärtynyt iltaan päin. Jää rasahteli hauskasti jalkojen alla, taivas levisi heleän sinisenä ja lempeänä yli puistikon heräävien virpojen, paljaina odottavien oksien. Maassa oli tuoksua.
Kamalanhajuinen ja paksu asema-ilma löi Silvoa vasten kasvoja ovessa kuin saastainen riepu. Se herätti hänet kokonaan siitä unissakulkijatilasta, jossa hän koko päivän oli ollut. Hän sai jälleen järkensä päästä kiinni. Millä matkoilla hän oikeastaan oli? Kenen asioita kulki? Omantunnon. Pyh, mitä vielä. Olipa hän vain yksinkertaisesti vajonnut sentimentalisuuteen kuin vanha akka. Niinkuin se kalmisto ei pysyisi siellä paikollaan, niinkuin hän ei ehtisi sinne myöhemminkin, kesällä. Mutta lähteäpäs höpsimään nyt kesken kiireintä työaikaa, rahojenkin ollessa kireimmillään. Ja vielä yöksi sinne korpeen rämpimään, ja istumaan ensin löyhkäävässä ilmassa! Joo joo, kaikki ruuvit eivät olleet hänen päässään paikoillaan! Mikä piru häntä tänään riivasikin! Eilen-iltainen valvokki, levoton yö, kenties vähän kevätkin… Huonot hermot, huonot hermot!
Mutta kyllä minä teidät junkkarit opetan, puheli hän niille kuin koulumestari astuessaan päättäväisesti alas aseman portaita.
Pieni päivällinen ei nyt ollut pois paikoiltaan. Hyvänen aika, hänellähän olikin jo hirveä nälkä. Nälkähoureita tietysti kaikki tyyni, tuo äskeinen! Hänellä oli nyt paremmin varaakin herkutella, kun Elli oli poissa. Soittaisi jonkun toverin mukaan. Saisi kuulla iloisia kaskuja, se parantaisi höperyyden.
Miten olikaan huomenna koulussa? Helppo päivä. Kolmas puunilaissota, syyskuun vallankumous. Sattuupas hyvin. Siitä äskeisestä artikkelista saattoi ottaa hyviä paikkoja, puhua taas kerran pitkästä aikaa oikein lennokkaasti, kauniisti, niin että luokalla olisi hiirenhiljaista jännityksestä ja kaikki silmät loistaisivat…
Silvo huokasi helpotuksesta. Hän oli kuin jostakin sukelluksista jälleen päässyt pinnalle. Keskikaupungin hälinä ja valo vaikutti rauhoittavasti. Ei tarvinnut kuunnella enää pelkkää itseään. Ja kylläpä ruoka nyt maistui tämän pitkän kirkkomatkan jälkeen!
Puut pesässä olivat märkiä ja paloivat irvissä ikenin. Louna kohenteli niitä hiljakseen.
Hän oli juuri tullut konttorista, joka suljettiin vasta seitsemältä. Siitä vasta alkoi hänen oma aikansa. Siihen asti hän ei tuntenut olevansa ihminen eikä mikään. Oli kuin joka päivästä olisi katkaistu pois tämä osa elämästä ja kuin elämä sen kautta olisi ollut lyhempi kuin muilla. Kello seitsemästä maatameno-aikaan vain vuorokauden mittaan!
Eipä siltä, olihan sitä siinäkin kylliksi, väliin liiaksikin. Mitäpä hän olisi enemmällä elämällä tehnytkään. Tätäkin oli usein vaikea täyttää, edes mielikuvilla. Hänen täytyi niitä oikein erityisesti houkutella esille, mielitellen, hyvitellen, ajaa pois niiden tieltä lukuja, numeroita, tiliosastoja, laki- ja kauppatieteellisiä oppisanoja, uskotella niille vastoin parempaa tietoaan, että tämä hänen pieni yksilöllinen pääkoppansa oli myös kokonainen maailma sinään, yhtä arvokas asuttavaksi kuin tuo siellä ulkona.
Nytkin palasi personallinen ajatus vain aivan hitaasti hänen aivoihinsa, arastellen, kuin johonkin vieraaseen ja väärään paikkaan.
Joka ilta sai hän täten aina uudestaan ja uudestaan taistella ja kiistellä oman itseytensä olemassaolosta, valloittaa se väkivallalla takaisin. Ja joka aamu sai hän taas kutistaa sen olemattomiin ja samalla tuntea, kuinka raskasta oli panna se piiloon ja rääkätä sitä puolta itsessään, jota hän sentään eniten rakasti. Parempi olisi ollut, ettei hän ollenkaan olisi sieluaan eloon virvoitellut.
Mutta sitä ilman olisi ollut niin ikävä, niin kammottava autius ympärillä. Siitä oli seuraa yksinäisinä yön hetkinä. Se oli lipas täynnä salaisuuksia, joita harmaissa mielialoissa saattoi vetää esiin ja todistaa niiden avulla epäuskoiselle itselleen, että elämällä sittenkin oli sisältöä.
Lounalla ei tosin itsellään ollut mitään erikoisia elämänkokemuksia, hänellä oli vain erään toisen ihmisen kokemukset ja salaisuudet tunnollaan, ja ne täyttivät hänet kokonaan, ne riittivät hänelle. Kaikki, mitä hänessä suinkin oli voimaa, hienoutta, pään ja sydämen rikkautta, itsekieltäymystä ja hyvyyttä, kiertyi tämän ihmisen ympärille, joka oli lahjoittanut hänelle luottamuksensa. Se oli hänen suurin salaisuutensa ulkonaisessakin merkityksessä, sillä ani harvalla oli mitään aavistusta tästä suhteesta eikä kenelläkään sen laadusta.
Louna riisui kengät jaloistaan, pisti tohvelit jalkaansa ja veti pienen nojatuolin uunin ääreen jääden siihen hiilloksen eteen lämmittelemään. Oli niin hiljaista. Herätyskello vain raksutteli pöydällä. Miten se nyt noin epätasaisesti rupesi käymään äkkiä, ontuen ja vinkuen? Joko se taas osoitti mieltään, ennusti pahoja? Herätyskello oli kuin Lounan sielun ilmapuntari. Se oli vanha ystävä, joka oli seurannut häntä aina koulutytöstä asti. Se tunsi hänet ja hänellä oli taikauskoinen kunnioitus sitä kohtaan, silläkin oli sielu, varmasti. Kun kaikki oli hyvin, kävi se kiltisti, vireästi, tasaisesti, kun jotakin oli hullusti, rupesi se valittamaan, särisemään. Se saattoi myös uhata, varoittaa… Sellainen se oli ollut aina.
Mitähän se nyt ennusti?
Salainen levottomuus valtasi Lounan. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli tavannut Riston. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla oikein. Oikeastaan olisi tämän näkymättömyyden pitänyt merkitä sitä, että kaikki oli hyvin, sillä Risto ei milloinkaan etsinyt Lounan seuraa, ennenkuin jotakin oli hullusti. Mutta toiselta puolen oli Ristolla erinomainen taito tehdä hullutuksia. Se oli hänen verissään. Hän oli kuvittelija kiireestä kantapäähän. Hän ei koskaan oppinut erottamaan mielikuvaa todellisuudesta. Hän käytteli mielikuvien kultaa niinkuin se olisi ollut käypää rahaa ja laski aina väärin, sai aina vaillingin kassaansa. Hän astui mielikuvien pilvilinnoihin täydellä väellä ja voimalla, ja astui tyhjään, putosi päistikkaa alas maahan. Hän oli siinä suhteessa parantumaton eikä kukaan sitä niin hyvin tietänyt kuin Louna. Mutta oudot, jotka eivät häntä tunteneet, saattoi hän lumota uskomaan voimakkaasti elettyjä valhevaikutelmiaan, viekoitella heidät mukaansa samalle pettävälle pohjalle ja saada siten niskoilleen heidän ikuiset kironsa.
Ei Risto niin paha ollut kuin hänen maineensa. Hänessä ei ollut halpamaista laskevaisuutta. Hän oli omien uniensa uskovainen lapsi, joka leikitteli alati vaihtuvien päähänpistojensa ja halujensa koreilla, särkyvillä kuplilla. Hänessä ei ollut rajaa eikä jatkuvaisuutta. Kun hän keksi jonkun ajatuksen, paisui se hänen mielessään heti maailmanaatteeksi, hän oli valmis sen puolesta antamaan vaikka henkensä ja vaatimaan kaikilta muilta samaa. Kun hän teki taloudellisia laskelmia, kävivät ne aina seitsennumeroisissa luvuissa ja voitot olivat huimaavia. Kun hän tutustui johonkin naiseen, kuvitteli hän itselleen heti kaikki taivaan ihanuudet hänen rinnallaan, suorastaan päihtyen näistä harhatunnelmistaan ja päihdyttäen niillä toisenkin. Mutta omistus, päämäärään pääseminen, väsytti, kyllästytti hänet heti, hän tunsi itsensä silloin pettyneeksi, petetyksi, eikä muistanut, ei tunnustanut edes koskaan sellaista tavoittaneensa, mitä oli saanut.
Riston naisjutut olivat pahimmat kaikista. Niiden vuoksi oli hän joutunut jos jonkinlaisiin rettelöihin ja pilannut maineensa. Aivan nuorena jo oli hän pakosta saanut naida viettelemänsä tytön, josta hän pian sen jälkeen erosi. Sitten seurasi joukko erilaatuisia suhteita, enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, kunnes hän vihdoin kolme vuotta sitten meni nykyiseen avioliittoonsa. Ristolla täytyi aina olla joku ihminen lähellään, hän ei riittänyt itse itselleen.
Muut hänen ympärillään olivat vaihtuneet, Louna oli koko ajan pysynyt samassa asemassa, syrjäisessä ja näkymättömässä kyllä, mutta sittenkin lähinnä tämän tuulihatun epävakaista sydäntä. Louna oli hänen ankkurinsa, turvapaikkansa elämän myrskyssä, ainoa, jonka Risto todella tunsi omaisekseen.
Sen Louna tiesi ja se riitti hänelle. Ei tosin onneksi, mutta elämän sisällöksi kuitenkin. Usein se oli hyvinkin karvasta, sillä tämä suhde, niin suora ja puhdas kuin se olikin, oli sentään osittain, olosuhteiden pakosta, kiero, sen hän tunsi ja sai tuntea monella muotoa. Etenkin tämän viimeisen avioliiton aikana se oli tuottanut Lounalle monta koettelemuksen hetkeä.
Vaikkakin Risto oli oopperalaulaja ja sai joka hetki olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, ei hänen rouvansa tottunut siihen, vaan oli hänestä äärettömän mustasukkainen. Hän vahti ja vartioi Ristoa aina. Ja etenkin alussa antautui Risto täydellisesti tämän komennon alaiseksi. Se imarteli häntä. Niin paljon häntä rakastettiin. Ja hänestä olisi ollut hauskaa nähdä vaikka kaikki naistuttavansa tukkanuottasilla lemmenriitojen vuoksi.
Paitsi ei Lounaa. Hän oli erikois-asemassa. Lounaa hän halusi säästää kaikilta ikävyyksiltä ja tahtoi siksi tavata häntä nyttemmin enää salassa. Se loukkasi Lounaa. Ikäänkuin heillä olisi ollut mitään salattavaa. Lapsuuden tovereitahan he olivat. Mutta Risto väitti, että hänen rouvansa oli oikea nainen, joka ei voinut ymmärtää eikä uskoa tällaisia platoonisia suhteita, ja niin lapsellisen itsekäs, ettei hän sietäisi niitäkään. Jos hän saisi tietää, kuinka lähellä Louna oli Ristoa, repisi hän silmät päästä Lounalta eikä antaisi sitä Ristollekaan anteeksi ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Se aiheuttaisi ankaria kohtauksia ja luultavasti avio-eron. Sitähän ei Louna tahtonut. Nämä todistelut saivat hänet siihen vakaumukseen, että täydellinen ero heidän välillään siis oli paras. Mutta siitä ei Risto tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän suorastaan parahti sellaisesta mahdollisuudesta. Hän ei voinut tulla toimeen, ei elää ilman Lounaa. Louna oli hänen ainoa turvansa ja ymmärtäjänsä. Oli kuin oma äiti hylkäisi, jos Louna sulkisi häneltä ovensa.
Ja silleen se oli jäänyt. Risto kävi joskus hänen luonaan, silloin kun hänen sydämensä oli tyhjä ja epätoivoinen, kun hänellä oli joku hulluuden tai purkautumisen puuska, josta hän tahtoi vapautua, mutta jota hän ei tohtinut kenellekään muulle näyttää.
Mutta tämä epämääräinen odotus sitoi Lounan yhä enemmän sisälle kamariin. Kun muut hänen työtovereistaan menivät yhteisiin huvitilaisuuksiin, jäi Louna yhä useammin pois. Hän syytti päänkipua tai muita hommia. Mutta oikea syy oli se, että hänen äidillisesti holhoava ja rakastava sydämensä ei antanut hänelle rauhaa mennä. Jos Risto sattuisi tulemaan sillä aikaa ja tarvitsisi häntä. Hieman häntä yhäkin katkeroitti se, että hän näin aiheettomasti sai olla Riston rouvan mustasukkaisuudesta riippuvainen, siihen määrin, ettei hän uskaltanut edes puhelimessa tiedustella Riston vointia.
Kummallista, miten syvälle Risto olikin kasvanut hänen sydämeensä. Mutta Lounalla ei ollut ketään muutakaan omaista, eikä hän tahtonut Ristoa itselleen, hän tahtoi vain hänen parastaan, aivan epäitsekkäästi. Sillähän hän juuri oli voittanut tämän suuren lapsen rajattoman luottamuksen ja myös sillä, että hän oli ollut niin lähellä Riston aikaisempaa elämää ja hänen kotiansa…
Louna hätkähti ajatuksistaan. Eikö tuo vihdoinkin ollut Riston soitto! Oli niinkin. Hän kiiruhti avaamaan.
Risto Pälviä astui suurella vauhdilla sisään. Hän näytti kalpeudestaan huolimatta aivan nuorelta, vaikka hän ijältään oli jo siinä yli kolmenkymmenen. Hän kuului ikuiseen nuorukaistyyppiin.
— Nyt minulla on kerrankin uutisia sinulle, huudahti hän. Nyt se on tehty! Nyt minä vihdoinkin olen taas itseäni, oikea mies, vapaa, vapaa kuin taivaan lintu!
— Mikä sinun on? Mitä sinulle taas on tapahtunut? kysyi Louna tarkastellen levottomasti Riston oudolla lieskalla palavia silmiä. Olet varmaankin taas tehnyt joitakin tuhmuuksia, lisäsi hän hyvänsävyisellä leikillisyydellä.
— Ei, nyt olen kerrankin saanut viisauden hännästä kiinni, enkä minä nyt vähällä hellitä!
— Mitä sinä olet sitten tehnyt?
— Sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: potkaissut kotini hajalle kuin korttikasan vain, hih! Mikä koti se oli! Vankikoppi se oli, hulluinhuone, kidutuskammio, jossa minä käyristyin ja vääristyin, kadotin voimani, rohkeuteni, puhtauteni! Minä voin tehdä rikoksia, minä voin olla yltä päältä ravassa, mutta minä tahdon olla sisällisesti puhdas. Kas sitä ne eivät ymmärrä nuo toiset. He luulevat, että puhtaudella ei ole muuta sisältöä kuin mikä mahtuu puhtaaseen pöytäliinaan tai kiillotettuun vihkisormukseen, ha-ha-haa! Ja heidän velvollisuudentuntonsa, heidän omatuntonsa on samanlaista, vangin, ei vapaan ihmisen, ulkonaista, ulkoaopittua, ei omaa, ei sisällistä! Ja heidän talutusnuorassaan olen minä kiltisti kulkenut ja antanut elämän pikkumaisuuden tulvia yli pääni. Ja he ovat luulleet, että jo olen masennettu ja taltutettu. Mutta itse olen aina tuntenut, että jos kerran suoristaudun oikeaan mittaani, seuraan omaa omituista tuntoani, menee heidän maailmansa mäsäksi. Niinkuin se menikin. Nyt koetellaan kerran, kuka on voimakkaampi!
Riston ääni vapisi ja hän leiskui edestakaisin lattialla.
— Mutta rauhoituhan nyt, Risto, istu ja kerro miten asia oikein on.
— Asia on nyt sillä tolalla, kun sen pitää ollakin. Päästin kerrankin totuuden sanat suustani. Ja sitä he eivät kestä, nuo hienoheimoiset, nuo karamellipaperi-prinsessat, eivät piru vie kestäkään!
— Keistä sinä puhut?
— Etupäässä entisestä vaimostani.
— Entisestä?
— Niin hänestä, joka oli sitä vielä eilen, mutta ei ole sitä enää huomenna.
— Mitä sinä sitten sanoit hänelle? kysyi Louna hiljaa.
— Minä sanoin hänelle ensinnäkin, että minä olin ottanut hänet mukavuus-syistä ja hän minut turhamaisuudesta, siksi, että olin eräs tunnetta taiteilija-nimi, että nyt molemmat nämä alkusyyt olivat poissa: minulla ei ollut mukavuutta eikä hänellä taiteilijaa, että hän oli tappanut minussa taiteilijan ja raiskannut minussa ihmisen, tehnyt minusta morfinistin…
— Morfinistin!
— Ja että tämä saatanallinen leikki nyt sai olla lopussa.
— Miten sinä voit olla raaka…
— Oh, sellaisiin ihmisiin ei tepsi muu kuin raakuus. Ja sitäpaitsi se helpottaa eroa. Luuletko sinä, että hän, Elma, koskaan on rakastanut ja vaalinut minussa muuta kuin ulkokuorta, että hän olisi välittänyt tai välittäisi minusta, jos olisin lynkkäjalka, halvattu, vailla ramppivalon ihannoivaa kultausta. Minä tahdoin vapauttaa hänet näistä kulissikahleista. Sanoin hänelle itsestäni kaikkea pahaa, mitä vain muistin ja keksin, että nimeni ei ollut Pälviä, vaan Raponen, että olin tunnetun murhapolttajan poika ja että aijoin ottaa takaisin entisen rehellisen nimeni, että olin kerran tehnyt kassavaillingin ja että pelastuin ainoastaan erään jalon naisen avulla, jota rakastin ja rakastan yhä ja tulen aina raskastamaan… En maininnut nimeäsi, sillä muuten joutuisit noiden hornanhenkien syötiksi.
Risto vaikeni tuijottaen synkästi hehkuvin silmin eteensä.
— Milloin sinusta on tullut morfinisti? Et ole siitä koskaan ennen maininnut.
— Anna anteeksi, Louna. Minun olisi pitänyt kertoa siitä sinulle ennemmin ja paljosta muustakin. Olisi itsellänikin ollut helpompi silloin. Ilman sitä en näes olisi kestänyt näinkään kauan sitä helvetillistä menoa kotona ja teatterissa. Sitä ajometsästystä! Miten minun kanssani vehdattiin! Minun piti menestyä yli kaiken ymmärryksen, olla ennenkuulumaton taiteilija ja samalla sileä ja ylimalkainen kuin mankelilakana, vailla yksilöllisyyttäni, vailla tavallisia tottumuksiani ja omaa seuraani. Tiedänhän minäkin, että esittävän taiteilijan on onnistuttava juuri sillä hetkellä, määrätyllä kellon lyönnillä. Hänelle ei tule tunnustus enää perästäpäin, ei yleisökään, ja siksi sille pitää yleensä rummuttaa korviin edeltäpäin, reklameerata, toisin sanoen. Osaanhan minä nuo konstit. Mutta niihin keinoihin, joita vaimoni vaati minua käyttämään, en ollut kypsä. Lyhyesti: olen äärettömän väsynyt siihen kaikkeen, siihen juoruamiseen, tissutukseen ja tassutukseen, perkeleelliseen perhekuntaisuuteen, joka minua ympäröi. Jos se olisi edes supistunut julkiseen puoleen minussa, jos he olisivat olleet kiitollisia siitä kauniista, mitä taiteilijana mahdollisesti saatoin antaa, ja jättäneet yksityisen ihmiseni syrjään! Ne ovat eri asioita. Miten pieni ja häijy oli Strindberg esimerkiksi yksilönä, ja miten suuri taiteilijana! Minä koetin kyllä hoitaa noita asioita parhaani mukaan niin kauan kuin suinkin jaksoin. Nyt se saa olla lopussa. Kun asiat eivät mene, niinkuin haluaa, on paras lakata niitä hoitamasta. Asiat hoitavat kyllä aina silloin jotenkuten itse itsensä!
— Tuo väsymys menee ohi.
— Ei tällä kertaa.
— Olet sanonut sitä niin usein ja aina on päivän kehrä koittanut. Sinä seuraat aina äärimmäisen epätoivon ja äärimmäisen autuuden pendeliliikettä.
— En ole mikään ikiliikkuja.
— Se on varmaan morfiini, joka tylsyttää sinut, vie pois tahdon ja tarmon, tekee amoraaliseksi kaikin puolin.
— Oletko kokenut?
— En.
— Siinäpä se. Älä puhu sitten, kun et tiedä.
— Olen kuullut ja lukenut siitä. Onhan se selvä asia. Keinotekoinen voimanlisäys päättyy lamaukseen. Siitä kaikki johtuu. Sinun pitäisi päästä luonnon parannuksille.
— Hyvä Jumala, miten sinäkin, Louna, puhut järjettömiä! Kaikkihan on luontoa, myrkky niinkuin muukin. Leipä on enemmän keinotekoista kuin morfiini, eihän sekään kasva valmiina. Ja totta kai ihmisen täytyy päästä alkuluonnon herraksi. Sitäpaitsi on myrkky hyvin relatiivinen käsite. Toiselle elimistölle on myrkkyä tämä, toiselle tuo. Toinen kuolee kuumassa, toinen kylmässä, puhumattakaan henkisestä ilmakehästä ja sen myrkyistä. Minä tietäisin kertoa siitä asiasta paljon. Mutta jos elimistössä ennestään on myrkkyä, voi toinen myrkky tehdä tyhjäksi edellisen, ja on välttämätön terveydelle siis. Luuletko sinä, joka tunnet minut, että minä olen syntynyt maailmaan myrkyttömällä elimistöllä varustettuna? Sano sinä, joka tiedät!
— En minä mitään tiedä.
— Voi, Louna, miten olet suloinen tuossa muka mitään tietämättömässä viisaudessasi. Sinä, joka olet ainoa maailmassa, joka todella jotakin tiedät minusta, voit keriä minut vaikka sormesi ympäri. Mutta koskaan et vaadi. Siinä sinun hallituksesi salaisuus. Kaikki muut tahtovat pakottaa minua, kieltää tai käskeä, sinä et milloinkaan. Jos kysyn sinulta neuvoa, puhut viisauksiasi, mutta et koskaan ratkaise. Se juuri sitoo minut ja säästää samalla minun itseyttäni, tekee minut edesvastuun-alaiseksi ja kiinnittää minut sinun kaikkitietävään, epäitsekkääseen hyvyyteesi. En ole koskaan nähnyt ketään niin hyvää ihmistä kuin sinä, niin inhimillistä, niin kokonaan kaunista. Sano, oletko sinä kaikille yhtä hyvä?
— Ihmisellä on niin vähän mahdollisuuksia tehdä hyvää, silloinkin kun hän tahtoo…
— Siinä sitä ollaan. Sinulta ei saa koskaan mitään täsmällistä vastausta. Oikeastaan tuo sinun väistyvä liikavaatimattomuutesi raivostuttaa minua! Piru vie, sinä ylpeilet sillä…
Riston katse sattui Lounan surullisiin silmiin.
— Suo anteeksi, Louna. Sinä olet liian hyvä. Siinä koko juttu. Sano, miksi sinä olet minulle niin hyvä, niin, että koskee tänne sydämeen, sano miksi?
— Kuinka en olisi, koettaisi olla!
— Oh, monet koettavat ja palvelevat sillä omaa itsekkyyttään ja pahuuttaan. Sano, Louna, miksi sinä juuri minulle raukalle, kurjalle, olet niin jumalallisen hyvä! — Ja kuinka minä olen sinua rääkännyt, kuinka vähän sinä olet saanut tunnustusta! Kuinka minä olen loukannut itsetuntoasi ja käyttänyt väärin lempeää inhimillisyyttäsi. Nahjusmainen raukka olen ollut joka asiassa, mutta minun tekisi mieleni, minä toivon, että kerran vielä voin nostaa sinut kilvelle… Välitätkö siis todellakin minusta?
— Kuinka en välittäisi. Olethan kuin veljeni, kuin samaa perhettä, olenhan melkein nähnyt sinun syntyvän.
— Mutta minä oikein rakastan sinua.
— Niinhän minäkin sinua…
— Niin, sinä rakastat niinkuin enkelit rakastavat… Olet mahtanut surrakin tähteni. Tuota morfiiniakin nyt rupeat suremaan.
— Etkö voisi luopua siitä?
— Tuskin.
— Onko se niin ihanaa?
— En minä sen ihanuuden vuoksi sitä käytä, mutta se on kietonut tahtoni. Minä uskon siihen, enkä luota itseeni ilman sitä. En tiedä olenko enemmän morfiinin vai itsesuggestionin pauloissa. Mutta täytyy saada se pisara.
— Mutta etkö tunne olevasi naurettava, että riiput tuollaisesta pienestä pisarasta, että se kuljettaa tahtoasi ja että ikävöit sitä kuin sielusi autuutta?
— Ah, usein juuri tuollaisesta pienestä pisarasta riippuu enemmän kuin yhden sielun autuus! Tuollaisessa pisarassa on koko taiteen salaisuus. Siihen tarvitaan juuri se pieni elämän ydinmehun ylijäämä, se näkymätön liika-runsauden pisara, se ihana myrkky suonissa, joka tekee riemun ja tuskan, tahdon ja antaumuksen suuremmaksi, väkevämmäksi ja ylivuotavammaksi kuin tavallisilla ihmisillä, niin että voi antaa runsaudestaan niinkuin ruhtinaat. Onhan se arki-ihmisen silmillä katsottuna liioiteltua, luonnotonta! Kuinka usein taiteilijoita syytetään rappeutuneiksi, juopoiksi, hulluiksi ja jos joksikin. Sentähden, että he palavat ja heidän täytyy palaa keinolla tai toisella voimakkaammin ja siis myös nopeammin kuin muut. Ja tuli, se on sentään jotakin hyvin kaunista, puhdasta, iankaikkista, poloiset polttoaineet, niin huonommat kuin paremmat, ovat vain maan tomu ja tuhka…
He tuijottivat kumpikin äänettöminä hehkuvaan hiillokseen.
— Muistatko, jatkoi Risto, kerran erästä syysiltaa monta, monta vuotta sitten, jolloin myös täten istuimme takan ääressä? Sitä kamalaa iltaa?
Louna nyökkäsi.
— Ja sitä pientä keittiötä? Se oli puolipimeä. Tuli paloi silloinkin liedessä. Sade löi kattoja ja ikkunanruutuja vastaan. Oven edessä oli lokainen piha ja pitkä savinen, hoitamaton kylätie. Muistatko? Sieltä tuli aina joku kertomaan käräjätuvan uutisia. Myöhään yöhön asti istuimme siten väristen kylmästä, pelosta ja odotuksesta. Tulikin takassa hiipui pois vähitellen. Pieni käsilamppu vain palaa käryytteli nurkassa. Hui, kuinka se oli kauheata. Ja sille tielle isäni jäi. Mikä käsitys sinulle jäi siitä asiasta? Minulle se jäi ainaiseksi arvoitukseksi. Todistajat ja valat! Niihin minä en paljoa usko. Mikä merkitys on valalla enää silloin, kun ihminen ei usko taivaaseen eikä helvettiin, oli sitten sormi minkä kirjan päällä hyvänsä! Mutta raha, se on maallinen taivas! Ja joka antaa rahan, antaa pääsylipun autuuden majoihin. Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa! kaikki tiet vievät Roomaan ainakin siinä suhteessa. Todistajan ja valan voi ostaa, niinkuin kaiken muunkin… Ja siellä oli silloin muutamia ostettuja todistajia… Ne olivat aikoja ne. Ilman sinua olisin varmasti tullut hulluksi silloin, niinkuin äitinikin. Muistatko häntä? Kuinka hän öisin ilmestyi kynnykselle palava kynttilä kädessä, raamattu kainalossa, hapset hajallaan, silmät harrillaan, puhuen kamalia asioita viimeisestä tuomiosta, kahleitten kolinasta ja vanginpaidasta. Isäni tuomio oli sen kai vaikuttanut. Vaikk'ei hän muuten näyttänyt muistavan mitään. Eihän hän tuntenut minuakaan, työnsi vain pois sanoen: ei minulla ole miestä eikä lasta. Ja muistatko, miten hänen ihonsa oli keltaisen harmaa ja miten hän virkkasi nuken vaatteita…
— Rakas Risto, älä muistele sellaista. Hänhän on jo kuollut.
— Sitä juuri minä epäilen usein. Ihmiset, joilla on lapsia, eivät koskaan ole oikein kuolleita. Hän elää minussa, on siirtynyt minuun. Vasta hänen kuolemansa jälkeen juuri aloin huomata tai panna merkille itsessäni samanlaisia ilmiöitä, joitakin piirteitä huulissa ja silmissä, jotka muistuttivat häntä, ja mielikuviakin samantapaisia kuin ne, joista hän laverteli. Ja täällä aivoissa tuntuu välistä kuin ne olisivat sohjona… Älä sano mitään. Miksi ei olisi perinnöllisyyttä! Ehkä olen perijuuriltani rikollinenkin. Kuka sen tietää! Olenko minä itseäni tehnyt! Ehk'ei minun laitani ole vielä aivan niin hullusti, mutta voi tulla sellainenkin aika. Jos sellainen tulee, niin tekisitkö minulle sen ystävän palveluksen, että lopettaisit kärsimykseni, jos itse en enää kykenisi…? Ei, ei, se on liikaa vaadittu, olen jo liiaksikin käyttänyt hyväkseni hyvyyttäsi… Minä puhelen mielettömyyksiä. Mutta hermoni ovat niin jännityksessä monesta syystä. Nyt juuri, hän katsoi kelloaan, tai aivan pian minun pitäisi olla junalla…
— Kuka lähtee sitten?
— Ei luultavasti tässä tapauksessa kukaan, kun minä en ole asemalla. Koko matka saattoi olla vain tekaistu salajuoni minun pyydystämisekseni. Sanottiin, että pikku poikani oli muka niin heikko, ettei hän sietänyt kaupungin ilmaa, että hänet täytyi lähettää nyt heti, ajatteles, yöjunalla maalle. En päässyt kotoani lähtemään, ennenkuin olin varmasti luvannut olla asemalla. Mutta minua he turhaan saavat odottaa!
— Miksi et menisi, ehdit vielä.
— En tahdo. He ovat jo tarpeeksi tyrannisoineet minua tuon lapsen avulla. Heti sen syntymästä asti on tuota myttyä riepoteltu ja kannettu eteeni ja sen avulla vedetty minua nauhasta kuin vieterivauvaa. Anopin keksintö nähtävästi. Nyt he tietysti taas kantavat sen raasun asemalta kotiin kurittaakseen sen avulla luonnotonta isää…
— Ajatteles, jos lapsi todella on sairas ja vielä kuolee, niin on sinulla paha mieli koko elämäsi ijän.
— Hyvä mieli. Monasti melkein toivon, että se kuolisi, ettei sitä koskaan olisi syntynytkään tähän pahaan maailmaan, sillä minä rakastan sitä… Oh, kuinka aika kuluu hitaasti. Kunpa se hetki jo olisi ohitse.
— Mene, Risto, mene toki! Älä pingoita itseäsi noin epäinhimilliseksi, se kostaa itsensä…
— Minä en mene. Olen sen päättänyt. Minä tahdon olla täällä sinun luonasi sen ajan. Jos olisin kadulla, niin ehkä heikkoudesta vielä menisin, niin kauan ovat jalkani jo käyneet toisten asioita. Etkö tiedä, ettei voi vapautua naisesta muuta kuin toisen naisen avulla, naurahti hän.
— Mutta minä en tahdo olla mukana tällaista peliä avustamassa. Se on vastoin koko luonnettani. Minä rukoilen sinua, älä tee minua myötäsyylliseksi! Mene, Risto!
— En.
Louna yritti avata ovea noutaakseen Riston päällysvaatteet. Mutta Risto ponnahti hänen eteensä, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Tämä väkivaltainen toimenpide loukkasi Lounan kaikkein arimpia vaistoja. Hän punastui suuttumuksesta.
— Anna avain heti takaisin!
Risto katsahti kummastuneena Lounaan. Ei koskaan koko heidän pitkän tuttavuutensa aikana ollut hän kuullut Lounan äänessä noin väärentämättömän intohimoista väriä. Se huvitti häntä. Hänen silmiinsä tuli lapsellista mielenkiintoa kuvastava ilme.