The Project Gutenberg eBook ofVangittuja sieluja: NovellejaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vangittuja sieluja: NovellejaAuthor: L. OnervaRelease date: June 9, 2017 [eBook #54876]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANGITTUJA SIELUJA: NOVELLEJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vangittuja sieluja: NovellejaAuthor: L. OnervaRelease date: June 9, 2017 [eBook #54876]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Vangittuja sieluja: Novelleja
Author: L. Onerva
Author: L. Onerva
Release date: June 9, 2017 [eBook #54876]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANGITTUJA SIELUJA: NOVELLEJA ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.
Vangittuja sieluja.Jumalien hämärä.Sahan tyttö ja hovin tyttö.Vanha näyttelijä.Kiusaus.Muodonvaihdoksia.Pahan omantunnon päivä.Uskottu.Isää etsimässä.Paratiisi-unelma.
Toini rouva istui syksyisen iltahämärän langetessa yksin ikkunan ääressä ajatuksiin vaipuneena.
Hän sai olla paljon yksin ja se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut siihen. Se oli tehnyt hänet ihmis-araksi, vauhkoksi, mutta samalla oli se opettanut hänet ajattelemaan. Hän ajatteli koko sen ajan, minkä muut naiset tavallisesti lörpöttelivät.
Mutta hänen kehityksensä kävi sisäänpäin, ei ulospäin, se ei auttanut häntä elämän jokapäiväisessä taistelussa. Hän tiesi sen ja kärsi siitä. Hän tunsi olevansa niin auttamattoman heikko. Hän osasi ajatella ja tuntea, mutta ei toimia.
Jos hän olisi osannut toimia, ei hän nytkään olisi istunut tässä kuin vanki. Hän olisi mennyt ulos elämään, vapauteen, puhtaaseen ilmaan.
Puhtaaseen ilmaan!
Siitä oli kauan kuin hän oli sitä viimeksi hengittänyt. Häntä ympäröi alati samea, saastainen ilmakehä, joka lamautti hänen voimansa ja ikäänkuin koversi alta päin koko hänen siveellisen ihmisensä.
Tämä sisäinen ilmastotauti oli tullut hänen elämäänsä Uoti Pallarin mukana. Vähitellen, vähitellen. Ensin alussa hän ei ollut sitä huomannut ja sitten kun hän sen huomasi oli jo liian myöhäistä irtautua siitä. Se oli uuvuttanut hänet jo niin, ettei hän jaksanut tehdä mitään pelastuakseen.
Mutta tästä hermoston heikkoudesta huolimatta toimi hänen päänsä selvästi. Hän tunsi tilanteensa rumuuden Pallarin vaimona yksityiskohtiaan myöten. Ei ollut sitä halpamaisuutta, omantunnon sovittelua, häpeällistä juonta tai väärinkäytöstä, johon tämä mies ei olisi tehnyt itseään syypääksi. Ja välillisesti Toinin myötävaikutuksella. Ensiksi hänen rahoillaan, toiseksi hänen orjuutetun olemuksensa alistetulla, suojaavalla suvaitsevaisuudella. Hän koetti maailman silmiltä salata omaa häpeäänsä, sitä, että hän tiesi mitään miehensä likaisesta luonteesta ja epäiltävistä liike-yrityksistä. Ei ollut toista vaimoa, joka uskollisemmin olisi pitänyt suunsa lukossa perhe-asioihin nähden.
Eikä ollut kelle kertoakaan. Toinilla ei ollut ketään läheisempää ystävää. Hänen miehensä oli vieroittanut hänet kaikista muista. Tietysti alun pitäin tahallaan, tietysti laskien ja käyttäen hyväkseen kaiken, mikä suinkin saattoi lisätä Toinin luonteessa piilevää heikkoutta, passiivisuutta, uuvuttaakseen hänet täten lopulta täysin voitettuna ja vaarattomana omien tarkoitusperiensä uhriksi.
Ja tämän kaiken oli hän tehnyt ihailtavan viisaasti, kerrassaan loistavana ihmistuntijana. Ottanut myös huomioon Toinin älyn ja siveellisen vakavuuden ja vienyt ne kummatkin valon taakse. Mikä pohjaton konnuuden nerous tuossa miehessä piili! Nyt hän vasta saattoi oikein selvästi nähdä hänen kaukonäköisten laskelmiensa erehtymättömän oikeat menetelmät. Toinin suhteen ainakin. Eiköhän siis kaikkien muidenkin. Onnettomat ne ihmiset, jotka hänen kynsiinsä joutuivat! Pallari oli varmaan tämän hyödyn aikakauden kaikkien lahjakkaimpia hyötyjiä.
Miten suurella vakavuudella hän otti jokaisen asian, miten vuorenvahvalla vakaumuksella hän puhui, miten juhlallisesti hän esiintyi ja miten liukkaasti hän kuitenkin vaihtoi karvaa etujen mukaan. Mutta tätä nahanvaihdos-prosessia ei koskaan kukaan nähnyt. Ei kukaan huomannut edes sitä. Ja vaikka se hänen ulkonaisista viivoistaan olisi ollut selvästi huomattavissa, olivat kaikki vain siinä uskossa, että Pallari oli mies, joka paikkansa piti, että hän aina oli ollut siinä, missä oli.
Kun hän oli kosinut Toinia eli toisin sanoen hänen rahasäkkiään, oli hän ollut ihanteellinen radikaali, omantunnonvapauden esitaistelija. Se oli maassa muodissa siihen aikaan ja se pani ihmisen maineen lentämään. Hän ei tahtonut kristillistä avioliittoa, vaan vapaata, ilman pappia, ilman toisen tai toisen holhoustilaa. Se oli tietysti senvuoksi, että Toini ei luulisi hänen himoitsevan hänen rahojaan. Mutta hän oli avulias niiden hoitamisessa, hän sijoitti niitä liikkeisiin, osti osakkeita, keräsi korkoja, valvoi Toinin parasta, oli hänen valtuutettunsa ja edusti häntä. Hän tuli tunnetuksi kaikkialla, missä rahoja liikutettiin. Toinilla ei ollut enää mitään tekemistä proosallisen omaisuutensa kanssa muuta kuin iloita hengessä sen erinomaisesta hoidosta. "Ethän sinä ymmärrä sellaista", oli Pallari sanonut. Samoin kun Toini yritti tulla mukaan ihmisten pariin: "Ei siellä ole naisten paikka, ei se ole sopivaa eikä tuota mitään hauskuutta sinulle." Näin oli hän siirtänyt Toinin syrjään seura-elämästä sillä hän pelkäsi, että Toini voisi itsenäistyä, saada silmänsä auki vertailun kautta, kenties vielä rakastua johonkin toiseen ja mennä tipotiehensä rahoineen. Mutta kun kapinanhenki yhä kyti Toinissa, joskaan se ei voinut ulkonaisen työnnön puutteessa puhkaista hänen passiivisen luontonsa kuorta, sitoi Pallari hänet itseensä lapsella. Se oli taas oikein laskettu. Toinilla, joka oli niin arkahermoinen ja kaikkea taistelua pelkäävä, ei ollut enää rohkeutta ajatellakaan lähteä yksin maailmaan avioton lapsi käsivarrellaan. Ja Pallarin valta kasvoi kotona. Hän saattoi jo huoleti laiminlyödä vaimoaan, olla poissa missä, milloin ja miten tahtoi tekemättä tiliä yksin-istuvalle, hiljaisuudessa kärsivälle naiselle. He eivät koskaan riidelleet. Riita oli Toinin kauhistus. Pallari vain painoi, musersi hänet alas luonteensa raakuudella ja häikäilemättömällä mahtiponnellaan. Lopulta oli kaikki hänelle yhdentekevää, hän tunsi, ettei hän koskaan pääsisi pois omin voimin sen vuoren alta, mihin hän oli joutunut. Eikä hänellä ollut tilaisuutta eikä uskallusta etsiä apua muualta. Hän oli jäänyt ihmisistä syrjään, ei tuntenut ketään ja jos tunsikin jonkun oli hän liian ylpeä paljastamaan salaisuuttaan. Myöhemmin olivat he antaneet ohimennen vihkiäkin itsensä, lapsen tähden. Niin oli Pallarilla se puoli kunnossa, hän saattoi huoleti kääntää selkänsä sinne päin, se oli turvattu. Hänen ulkonainen toimintansa sai nyt entistä mahtavammat ilmestysmuodot. Hänestä tuli oikein yhteiskunnallinen pomo, vanhoillisten, tukevien mielipiteittensä ja suuren rikkautensa voimalla. Hän lajitteli ja luokitteli ihmiset edullisuuden mukaan. Hän oli mukana kaikissa arvokkaimmissa yhtiökokouksissa ja liikeyrityksissä, mutta hänellä oli myös omat yksityisluontoiset kauppa-asiansa, jotka pakottivat hänet tuon tuostakin matkoille maan itäosiin ja joiden laatua ja laillisuutta Toini suuresti epäili.
Nytkin oli Pallari sellaisilla matkoilla.
Ulkona satoi, kohisi ja sohisi.
Toini tunsi itsensä niin pieneksi, irralliseksi, niin vieraaksi ja turvattomaksi tässä suuressa autiossa huoneustossa, jossa hän istui yksinään äänettömässä kivettyneisyydessään. Tämä oli siis hänen elämäänsä!
Jospa olisi osannut edes itkeä. Mutta ei. Kyyneleetkin hän oli painanut alas, niin syvälle, etteivät ne sieltä enää nousseet. Pallari ei sietänyt kyyneleitä eikä hempeämielisyyttä. Ja turhaa se olisi ollutkin.
Miten hän nytkin taas saisi illan kulumaan? Tytär nukkui ja viidenkymmenen pennin kirjaset, joilla Toini tavallisesti turrutti ajatuksiaan silloin kun hän ei enää kestänyt niiden soimausta, eivät nyt maistuneet. Olihan hän jo kyllin tylsä ilmankin. Ei mikään ihminen enää, puu-kuva, muumio. Osasiko hän enää nauraakaan? Kahteen vuoteen ei hän ollut nauranut ääneen.
Toini nousi ja koetti nauraa. Ei, se ei käynyt, hän oli unohtanut sen. Mutta hymyillä hän kai vielä osasi? Hän astui peilin eteen ja hymyili. Se kävi vielä, mutta sekään ei ollut kaunista enää. Hän oli tullut vanhaksi ja sulottomaksi. Hänen kasvoissaan ei ollut elämää. Eiväthän ne muuten niin rumat olisi olleet.
Toini katsoi itseään joka puolelta. Hän oli pitkä ja solakka ja hänen musta tukkansa, joka sileälle jakaukselle kammattuna kehysti hänen vakavia, surunvoittoisia piirteitään, antoi hänelle madonnamaisen ulkonäön. Sopikin paremmin olla nauramatta.
Jospa olisi ollut mennä johonkin. Mutta yksin oli niin turvatonta. Muilla oli miehensä, saattajansa mukanaan, valittu, määrätty seurapiirinsä, johon olisi pitänyt tunkeutua. Olla kuin viides pyörä vaunussa, kenties häiritä. Ei, sellaista ei Toinin luonteella tehty. Sitäpaitsi oli hän ollut niin kauan erillään ihmisseuroista, että ne pikemmin kauhistivat häntä kuin vetivät puoleensa. Ensin oli Pallari ollut estämässä joko kieltäen tai kieltäytyen itse tulemasta mukaan, sitten, niin, sitten kun Toini oli tullut huomaamaan, että hän oli rahojen vuoksi naitu, luuli hän, että muutkin sen tiesivät, että kaikki vastaantulijat kuiskuttelivat ivallisesti keskenään: tuossa tulee Pallarin rahasäkki. Tästä johtui, että hän alkoi tuntea ihmisiä kohtaan, kenties aivan syyttä, epäilevää, vihamielistä kuoreensa vetäytymistä.
Pallari saattoi olla todellakin jo huoleton Toinista. Hän oli auttamattomasti, peruuttamattomasti hänen yksin-omaisuuttaan.
Jospa olisi ollut kutsua joku luokseen edes. Yksi ainoa sellainen ystävätär Toinilla oli, jota hän ei arastellut, Pirkko Teittinen, jonka hän jo oli tuntenut nuorena tyttönä, ennenkuin tämä oli joutunut naimisiin viuluniekka Teittisen kanssa.
Pirkon kanssa hän saattoikin nyt hiukan aikansa kuluksi puhelimessa haastella.
Toini meni puhelimeen. Pirkko oli kotona. Ja erinomaisen hyvällä tuulella. Pyysi Toinia välttämättä ulos yksin kotona murjottamasta. Hänen miehensä esiintyisi tänä iltana solistina konsertissa. He menisivät ensin sinne ja sitten sieltä pieneen illanviettoon yksityisklubissa, jonne muutamat Teittisen ystävät olivat sopineet myöhemmin kokoontua. Voisivat saada oikein hauskan illan. Pirkko hakisi Toinin ja he tulisivat sitten kaikki kolmisin yhdessä kotiin, kun kerran asuivatkin samalla suunnalla.
Toini epäröi. Mutta Pirkon hyvän-hymyilevä vilkkaus ja hänen tarmokas todistelunsa tämän suunnitelman erinomaisuudesta voittivat vihdoin Toinin estelyt, niin että hän päätti uskaltaa tämän uhkarohkean poikkeuksen tavoistaan ja lähteä…
* * * * *
Ilta klubilla oli kulunut todellakin hauskasti, niinkuin Pirkko oli ennustanut. Oli puheltu, laulettu ja lopuksi hiukan tanssittukin. Nuoria, iloisia, luonnollisia ihmisiä kaikki tyyni. Toinikin oli vähän sulanut arasta jähmetyksestään, vaikk'ei hän osannutkaan antaa niin paljon muotoa ilolleen kuin Pirkko. Tämä luonnostaan niin säteilevä ja hilpeä olento oli tuonut kaikkiin eloisuutta. Hän oli ollut keskipiste. Häntä oli eniten ihailtu, eniten tanssitettu.
Toinin täytyi lisäksi myöntää, että Pirkko oli ollut erinomaisen hyvä ritari häntä kohtaan. Istunut koko ajan hänen vieressään ja auttanut kaikin tavoin häntä pääsemään mukaan seurustelun henkeen.
Nyt oli seura hetkiseksi hajaantunut. Pirkkokin oli hävinnyt jonnekin. Toini huomasi äkkiä jääneensä yksin.
Hän lähti ulos käytävään saadakseen kiinni Pirkosta. Siellä ei ollut ketään.
Samassa kuuli hän viereisestä huoneesta kovaäänistä, vihastunutta puhetta, jonka hän tunsi Teittisen ääneksi:
"Sitäkö vasten minä olen ottanut sinut mukaani tänne, että toiset saisivat sinua puristella, häh! He uskaltavat, he, sillä heidän akkansa ovat kotona kiltisti vuoteessaan, niinkuin sinunkin pitäisi olla. Mutta sinulla on onneksi ukko, joka pitää vähän väliä kunniastaan ja joka sentähden sanoo: Nyt ala laputtaa. En sanoisi mitään, jos olisit säädyllisesti tullut ja ollut minun kanssani. Mutta sinullahan on oma 'daamisi'. Se on sitä nykyaikaista se. Ettes häpeä! Mutta niin kauan kuin minä elätän sinut, olet sinä minun työssäni ja minulla on oikeus määrätä, mitä sinä teet. Ulos paikalla täältä! sanon minä. Kotiin! Siellä akkojen paikka on. Jos vielä uskallat näyttäytyä tuolla seurassa, teen julkisen skandaalin, sanon kaikille, millainen nainen sinä oikeastaan olet…"
Ovi avautui samassa ja Teittinen harppasi sieltä vihapäissään ulos. Toini kääntyi selin eikä ollut näkevinään. Tämä kohtaus, minkä todistajaksi hän sattumalta oli tullut, oli aivan jähmettää hänet.
Ja hän oli luullut Pirkkoa niin onnelliseksi. Hän näytteli onnellisen osaa sentään harvinaisen hyvin. Hän oli kuin suviaamun idylli. Idylli! Eihän sitä enää ollut missään. Se oli mennyt pois maailmasta, vaivattomine leikkeineen, lapsellisen liikuttavine lepoasentoineen. Vaikka ihmiset vielä sitä koettivat jäljitellä. Mutta parhaimmatkin näyttelijät saattoivat ilmiantaa itsensä. Yht'äkkiä saattoi heidän silmistään välähtää salainen levottomuus, heidän liikkeihinsä pujahtaa kulmikas, kiusaantunut ele, heidän hymynsä särkyä keinotekoiseen nauruun. Nyt vasta muisti Toini Pirkostakin joskus huomanneensa jotakin sellaista…
Samassa tuli Pirkko myös käytävään. Huomattuaan Toinin, tuli hän hänen luokseen. Hän näytti itkettyneeltä.
— Minä en voi oikein hyvin, sanoi hän. Minun täytyy mennä jo kotiin.Olen sairas ja hermostunut… Se tuli aivan äkkiä…
— Pirkko kulta, sanoi Toini hellästi, silittäen hänen kättään.
— Kuulitko sinä ehkä?
— Kuulin.
Pirkko purskahti itkuun.
— Sellaista se on aina. Hän on niin hirveän mustasukkainen. Ja niin syyttä. Vain siksi nytkin, että tanssin. Mutta enhän voinut kieltäytyä, kun minua pyydettiin ja osasin kerran tanssia ja tanssin mielelläni. Ja sitten vetää hän aina esille sen, että silloin ennen naimistani, kun minulla oli pieni virkanikin, joskus sivutuloikseni olin teatterissa statistina. Siltä pohjalta otaksuu hän, että jokainen on ollut rakastajani. Ja vaikk'ei minulla koskaan ole ollut mitään rakastajaa, tekisi mieli välistä kiusallakin sanoa, että on ollut, on ja tulee olemaan. Niin hirvittävästi hän rääkkää minua syyttä suotta, vaikka hän hyvin tietää, että rakastan häntä. Miksi olisin muuten hänet ottanut, miksi muuten alistuisin hänen järjettömiin oikkuihinsa. Siksi hän nytkin uskaltaa näin ajaa minut yön selkään, kun hän tietää, että kiltisti menen suoraan kotiin.
— Sinä aijot siis totella häntä?
— No, mikä minun auttaa! Kun hän on tuossa mielentilassa, voi hän aikaansaada millaisia häväistyskohtauksia hyvänsä. Enkä minä tahdo sitä. Mutta olisipa minulla vain tilaisuus livistää nyt jonnekin muualle, niin menisin. Tekisin kiusaa. Olen niin suuttunut ja loukkaantunut.
— Tule minun luokseni. Olenhan yksin kotona.
— Mutta… hän on mustasukkainen sinullekin.
— Anna hänen nyt kerran kitua tarpeekseen, ehkä hän sitten paranee.
— Minä tulen, Toini, tulen tosiaan. Se on juuri oikein hänelle!
Kenenkään huomaamatta jättivät molemmat naiset klubin.
— Pahinta on se, että minä olen niin riippuvainen hänen rahoistaan. Sillä hän rajoittaa kaikki liikkumismahdollisuuteni, sanoi Pirkko, kun he olivat nousseet ajuriin.
— Mutta miksi sinä jätit virkasi?
— Hänen toivomuksestaan. Hän ei antanut rauhaa ennen. Hän oli niin epäluuloisen mustasukkainen siitä kipinästä itsenäisyyttä, mikä sen mukana tuli. Hän selitti, että meidän yhteinen elämämme tulisi halvemmaksi siten että hän yksin ansaitsisi ja minä hoitaisin hänen taloutensa. Perästäpäin huomasin, että se oli pelkkää vallanhimoa ylitseni. Hän tahtoi, että välttämättä saisin rahani juuri häneltä, jotta hän voisi tehdä kanssani miten haluaisi, jotta hänellä olisi tuo jumalainen tunto itsensä ylimiehyydestä talossaan…
Että sinä siedät tuollaista! oli Toini vähällä huudahtaa, mutta hän muisti samalla oman epävapautensa, joka kyllä oli toisenlainen, mutta kenties juuri siksi vielä enemmän hävettävä, vielä vähemmän anteeksi-annon arvoinen.
Toini ei sanonut mitään.
Sitten hän virkahti:
— Etkö voisi vielä hakea jotakin tointa?
— Se olisi samaa kuin ero hänestä. Ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta.
— Oi kuinka minä olisin iloinen, jos minä osaisin jotakin tehdä, vaikka kuinka pientä, jatkoi Toini. Jospa minulla olisi sinun nopea liikuntakykysi. Jospa uskaltaisin mennä yksin maailmaan. Oh, rakkaus ei minua pidättäisi! Tottumus pikemmin. Mutta minä en osaa mitään, en kykene, en tohdi tarttua mihinkään. Olenhan minäkin kouluja käynyt, mutta mitä se auttaa minua, kun en voi niitä mihinkään käyttää, kun en ole valmistunut mihinkään erikoiseen. Naiselle annetaan vain yleissivistystä, ei mitään ammattitietoa, joka voisi auttaa häntä eteenpäin käytännöllisessä elämässä. Ja siinä tehdään väärin. Tällaisia niistä sitten tulee kuin minä. Olen niin saamaton, niin epä-yritteliäs, niin typerä, niin heikko ja pelkurimainen. Luonteeltanikin olen mahdoton. Jos minä olisin sellainen kuin sinä, luulen, että lähtisin maailmaan…
— Oh, nauroi Pirkko, mikä sinun on hätänä ja mikä on lähtiessäkään, kun on rahaa. Se se juuri minulta puuttuu ja siinä on suurin vika.
— Tahdotko, minä annan? huudahti Toini äkillisen mielenjohteen vallassa.
Mies tuntui hänestä äkkiä yhteiseltä viholliselta, joka oli voitettava. Hän itse ei voinut koskaan voittaa eikä myöskään paljastaa häpeäänsä, ei edes ystävättärelleen. Mutta olisi tuntunut hyvältä, jos edes Pirkko olisi karistanut yltään nuo kahleet. Tuo hänen onnettomuustoverinsa, jonka hän äkkiä oli saanut! Ei koskaan ollut Pirkko vielä tuntunut hänestä niin rakkaalta ja läheiseltä kuin nyt, miehensä loukkaamana ja maailman suhteen yksinäisenä ja tuuliajolla.
— Kuule, jatkoi hän, jos hän vielä rääkkää sinua tai sinulle tulee vaikeuksia liiaksi, niin että tahdot vapautua, niin käänny minun puoleeni, jos rahalla olet autettavissa…
Pirkko nyökkäsi äänettömänä. Hänellä oli paha olla. Heti Toinin asuntoon saavuttua oli hänen uhmansa antanut sijaa tuskalliselle ikävöimiselle ja epävarmuudelle. Ehkä hän oli tehnyt varomattomasti tullessaan tänne. Tunsihan hän miehensä! Tämä yö jäisi ainaiseksi epäluulon ja kinastelemisen aiheeksi hänelle! Ei koskaan tulisi enää onnellista aikaa hänen elämässään. Ja jos hän eroaisi, olisi tulevaisuus edessä vielä synkempi. Hänen kykynsä olivat pienet, hänen alansa rajoitettu, kilpailu rajaton. Hänellä oli kunniallisen naisen vaistot ja rakastavan naisen sydän. Kuinka hän saisikaan kärsiä ollakseen kunniallinen, johon kunniallisuuteen ei kuitenkaan kukaan uskoisi…
— Sinä olet onnellinen, sinä, virkahti Pirkko Toinille! Sinulla on hyvä koti, hyvä mies, joka ei ole mustasukkainen eikä epäluuloinen. Hän jättää sinut yksin, saat käyttää aikasi kuinka tahdot. Ja rahasi myös, sinulla kun on omia perintörahoja. Jos minä olisin sinun sijassasi, Toini, niin minä matkustelisin, pitäisin kutsuja ja viettäisin iloisia päiviä, enkä noin kykkisi piilossa!
— Minulla on niin raskasmielinen luonne, näetkös. Ja sitten… minä luulen, ettei kukaan mies voi oikein ymmärtää naista…
— Se on totta se, vahvensi Pirkko. Tiedätkö, jos minä olisin rikas niinkuin sinä, en pitäisi miestä, ainoastaan hovipojan, joka saattaisi kaupungille ja kotiin, pitäisi välttämätöntä seuraa teattereissa ja tanssiaisissa, olisi yleensä siinä, silloin kun tarvitaan. Yleisen järjestyksen ja tavan kannalta ainoastaan. Sisimmässään, kuka heitä tarvitsee, miehiä!
Pirkon sydämeen koski niin, että hän luuli sen halkeavan, mutta hän piti uljaasti kiinni reippaasta äänilajistaan.
— En minä kenellekään muulle ole näin paljastanut itseäni, hän jatkoi.
— Kuule Pirkko, lähtisitkö sinä minun hovipojakseni, jos saisit hyvän palkan, jos nimittäin minä vaihtaisin mieheni hovipoikaan ja kotini maailman markkinoihin?
— Se vasta hauskaa olisi. Sinä tarvitsisitkin vähän tuuletusta.
— Niin, ja sitten voisit saada vapauden virasta vanhuuden eläkkeellä, kun löytäisin tai kun hankkisit minulle jonkun toisen sijaasi.
— Se olisi mitä helpoin asia! Sinä, joka olet nuori, kaunis ja rikas, saisit ihalijoita kosolta.
Ystävättäret koettivat lakkaamattomalla puhelulla peittää molemminpuolista onnettomuuttaan.
He eivät voineet eivätkä tahtoneet olla oikein suoria toisilleen eivätkä he myöskään kokonaan luottaneet toisiinsa.
Pirkko ajatteli:
"Mitä vartenhan Toini antaisi rahaa, jos eroaisin miehestäni? Ja miksi eroaisin? Mehän rakastamme toistamme. Hän otti tuon kohtauksen liian vakavalta kannalta. Ikävä, että sattui kuulemaan. Mustasukkaisuus, sehän on juuri rakkauden tunnusmerkki. Vaikkakin katkera. Kunpa hän vain vähän enemmän luottaisi minuun! Ei ikinä anna hän anteeksi tätä yötä ulkopuolella kodin… Mikä minut perii!"
Ja Toini ajatteli:
"Lupasinko minä auttaa Pirkkoa? Mutta millä? Minä houkkio! Eiväthänminun rahani enää ole minun. Jokainen penni käy Uodin kautta…Oh, ei Pirkko jaksa erota sitäpaitsi, eihän sellainen ole helppoa.Huomenna he taas sopivat. Ei jaksa erota, ei…"
He makasivat kauan valveilla kumpikin kituen kahleissaan, joista he kärsivät, joista he olisivat tahtoneet vapautua ja vapauttaa toisensa, mutta eivät jaksaneet…
Etpäs osaisi laskea tukin päällä koskesta alas, etpäs jukul'aut osaisikaan!
— Minä, joka olen ihan kosken partaalla syntynyt ja kasvanut…
— Vähät siinä papinkirjoja kysytään, missä on syntynyt, kysytäänpä vain, osaako poika pontulla oikein valita tukin, jonka selkään hyppää. Sanopas, minkälaisen valitsisit?
— Tietenkin sellaisen, joka kannattaa.
— Tietenkin iskisit silmäsi sellaiseen, joka ylinnä veden päällä keikkuu ja joka pyörii! Ei, tuumista se riippuu. Oletkos koskaan punninnut, montako tuumaa sinun kohdallesi tarvitaan?
— Mutta oletkos sinä koskaan ollut ruuhkaa purkamassa?
— Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee…
Olli Muurola kuunteli tätä pöytäseuransa hilpeää ja tyhjänpäiväistä rupattelua haikeamielisesti ja melkein kadehtien. Siinä oli sitä elävän elämän harrastusta, joka häneltä puuttui, jota hän olisi tarvinnut teokseensa, jota hän nykyään ajoi takaa joka paikassa. Sen vuoksi oli hän tullut tänne Kauppaseuraankin, tavattuaan kadulla muutaman vanhan koulutoverin. Aina tuo sama ajatus: jos sattuisi jotakin, jotakin tavallisesta poikkeavaa, joka rehevöittäisi mielikuvitusta, tulistaisi tunnetta, antaisi todellisuuden tuntua ja pakottaisi kirjoittamaan. Eikös mitä! Ei sattunut mitään. Tai jos sattuikin, ei hän saanut siitä kiinni. Tai jos sai silmänräpäykseksi, kuihtui tuo vaikutelma heti hänen aivojensa läpi käväistyään, kuihtui, sensijaan että se olisi ruvennut siellä kasvamaan ja hedelmöitymään, kuivui kuin savi kuvanveistäjän käsissä, ennenkuin siitä ehti mitään tehdä.
Ei auttanut kirjavin seura, ei viinan voima. Kaikki oli niin kaukana. Ei mitään mielenkiintoa ihmisiin eikä koko maailman menoon eikä edes kykyä teeskennellä sitä!
Tällainen oli Olli jostakin selittämättömästä syystä ollut jo pitemmän aikaa. Hänen ei olisi nykyään ollenkaan pitänyt tulla ihmisseuraan. Hän ei osannut käyttäytyä. Ja hänen kummallista hajamielisyyttään ja välinpitämättömyyttään voitiin vielä pitää jonkinlaisena tahallisena mielenosotuksena.
Hän nousi lähteäkseen. Olikin jo myöhäinen yön hetki. Hän syytti kiireellisiä töitään.
— Taitaa tulla henki päälle, nauroi ystävällinen konttoristi hänen vierellään.
Luokkatoveri nousi seisomaan.
— Sinusta tulee, sanoi hän hiukan sammaltaen, vielä Suomen maan suurin kirjailija, sanokaa minun sanoneeni. Minä olen sen havainnut kotkan silmällä. Ja jos suomen kieli kerran on, niinkuin on todistettu, maailman alkukieli, niin se on oleva myös sen loppukieli, se on minun uskoni se. Sillä mikäs tämä maailman niin paljon huudettu sivistys ja kehitys on? Vain käärme, joka puree omaa häntäänsä. Ja silloin sinun kirjojasi, Olli, luetaan vielä kerran kaikkien ranskojen ja saksojen ja intiaanien ja hottentottien maassa! Hei pojat, se on komeaa se! Hän kohotti lasiaan. Eläköön Olli Muurola! Maailman loppuun asti!
Tämän humalaista filosofiaa ja hyvyyttä ylipursuavan puheen aikana tuli Ollille kiire hävitä. Häntä kiusasi oma liikkumattomuutensa, se, ettei hän voinut jollakin sopivalla hyväntahtoisella pilalla vastata tuohon leikilliseen ylistelyyn eikä lyödä sitä turraksi. Hän ei jaksanut pakottaa suutansa edes nauruun. Hänen yrityksensä päättyi pieneen irvistykseen.
Ulkona oli kylmää huuruava talvi-yö. Kaupungin harvat tulet levittivät sinne tänne pimeään suuria epämääräisiä valohämy-kehiä.
Ollia värisytti. Hän veti kauluksen korvilleen ja alkoi astella. Tai oikeastaan hän ei itse tehnyt mitään, hän vain antautui jonkun hänessä toimivan totunnaisen elollisvoiman vietäväksi. Hän ei kävellyt, askeleet kuljettivat häntä, hän ei ajatellut, ajatukset vain velloivat omia aikojaan hänen aivoissaan. Hän katseli ja kuunteli niitäkin ikäänkuin syrjästä.
Minä, kuka minä olen, kuuli hän jonkun kysyvän siellä sisällään. Minä en ole mikään, tai ainakaan minä en ole mikään yksi. Minä olen monta. Yksi minä nousee toista minää vastaan ja toinen on pyhä toisen hyökkäyksille. Asettaa vain kuin Kambyses kissan tuhansia vastaan. Mikä on voitto itsensä yli? Ota siitä sitten selvä! Jälelle jää hämäryys ja hävitetyn tarmon tunne, epämääräinen levottomuus niinkuin tehdyn rikoksen jälkeen, vaikk'en minä mitään sellaisesta tiedä. Ennen olisin sen ymmärtänyt, ennen, jolloin olin oikea ihminen, joka tahtoi, pyrki, taisteli, oli paha, löi toisiakin pyhän itseytensä esiinsaamiseksi. Nyt sitävastoin minä, tuo suuri yhteisminä, en tee mitään, minussa vain tapahtuu jotakin. Kenties kaikki tämä tuska onkin vain paljasta pelkoa, pelkoa siitä, että en enää koskaan kykene tekemään mitään, että jo olen sisällisesti halvattu, työkyvytön ja siis myös leivätön, nälkäkuolemaan tuomittu…
Mitä, oliko kuolema taas pujahtanut hänen ajatuksiinsa. Viime aikoina sen varjo jollakin ihmeellisellä tavalla tavoitti hänet joka paikasta. Eihän hän toki peljännyt sitä, ei ollenkaan. Elämä oli paljon peljättävämpää. Kuolema pikemmin houkutteli, viekoitteli häntä oudolla uutuudellaan, viimeisenä merkillisenä elämyksenä. Monena yönä oli hän tavannut itsensä istumasta vuoteeltaan, odottamasta kuolemaa… Silmät suuri-avoimina… Ettei olisi tarvinnut tulla Jumalan eteen unen pöpperössä… Miksi? Oli vain tuntunut että kuolema oli lähellä. Mutta se ei tullutkaan ja elämän tavallinen harmaa ikävyys sai hänet jälleen valtoihinsa.
Ikävyys se oli pahin kaikista taudeista ja olihan historiassa aikoja, jolloin se valtasi ihmiskunnan kuin rutto, jolloin lapset, heti kävelemisen taidon opittuaan, kävelivät hirteen. Niillä pojilla oli oikea kurssi…
Mutta hän, Olli, miksi hän siis käveli tässä katuja pitkin, vaikka se ei huvittanut häntä, miksi hän eli? Ei tietysti huvin vuoksi, vaan minkä vuoksi? Yksinkertaisesti vain siksi, että elämisen vietti kuului kerta kaikkiaan ihmisen olemukseen, niin kauan kuin se oli olemassa. Kummallista. Tässä hän kävi ja ajatteli iankaikkisuuden asioita eikä sentään mennyt ottamaan niistä selvää, sinne, rajan taakse. Ei tietenkään, koska kerran ei hänen kohdaltaan muuta iankaikkisuutta ollut kuin se, mikä mahtui syntymän ja kuoleman välille. Oli vain iankaikkisuuden ajatus. Oh, mitä vielä, eihän hän ajatellut mitään, oli vain ajattelevinaan ja ihmiset luulivat, että hän ajatteli, kun hän ketään näkemättä murjotteli heidän ohitseen. Hyvä, että edes luulivat…
Olli oli melkein huomaamattaan tullut vanhan kaasutehtaan kohdalle. Siinä hän vasta ensi kerran katsahti ympärilleen. Oikeaan suuntaan hän siis kulki. Hän asui sirkuksen toisella puolen. Kaasutehtaan punaiset muurit ja tukeva piippu tuossa olivat hänen vanhoja tuttujaan. Hän muisti, että ne koulupoikana olivat tehneet häneen tarumaisen järkyttävän vaikutuksen. Pyhällä vavistuksella ja kunnioituksella oli hän siihen aikaan vaeltanut siitä ohitse. Hän oli kuullut kerrottavan, että siellä piti hiipiä sukkasillaan ja hän oli vakuutettu siitä, että vielä joskus joku vahingossa astuisi rauta-anturalla sen tulen-aralle lattialle. Ja silloin! Räjähtäisi koko kaupunki, kaikki lyhdyt leimahtaisivat taivasta tapaaviksi tulipatsaiksi ja maailma hukkuisi tuleen. Nyt tuo kerran niin pelottava tiilivaja seisoi tuossa niin kiltin näköisenä, rauhallisena kuin vanha unohduksiin jäänyt maalaiskirkko…
Tehtaan toisella puolen viertotien korkealla käytävällä tarttui vinha viima Ollin hartioihin. Ei tehnyt mieli seisoskella. Päivisin hän ei koskaan mennyt tästä ohi kääntämättä katsettaan oikealle. Nyt ei näkynyt mitään. Siniset ja kellertävät sähköt vain loivat kelmeää aavemaista valaistusta yli laajan pimeän rautatiekentän. Päivisin sensijaan piirtyi silmiin tuon alavuuden toisella rannalla kohoavat mahtavat kivitornit, Sörnäisten valtava suurkaupunki. Sillä se oli oikeaa suurkaupunkia, ei suinkaan esplanadi. Unioninkatu ja Pitkäsilta, se oli palanen Zolan vyöryvää tarmoa. Oli kuin tuo kaukainen talorykelmäkin olisi kantanut kulmillaan jotakin sen sisäisen jännityksen voimasta, mikä sen alla asusti. Se kohosi väliin kovan keskipäivän valaistuksessa yksitoikkoisena ja jyrkkänä kuin nyrkki, tai karuna, uhkaavana hallavuutena kuin suden selkä; tuulisina, utuisina ja hämäräisinä päivinä se taaskin hukkui tehtaan piippujen savuun ja veturien höyryyn, se eli, sykähteli, liikkui, se laajeni suunnattomaksi ahjoksi, joka puuskutti taivaalle pölyä ja hikeä, utua ja salaperäisten unelmien hattaroita. Mutta hiljaisina iltaruskon hetkinä saattoi tuo sama Moolokin kita pukeutua kultaan ja kalliisiin kiviin, hymytä ja kuvastella korkeuksiltaan ylellisenä ja ylhäisenä kuin joku Välimeren kaupunki. Silloin nuo pengermittäin ylenevät talot paistoivat valkeina kuin marmori ja kesän vihreys kiertyi niiden otsalle kuin vilpoisat laakerinlehvät…
Niin, maailma oli kaunis, hyvin kaunis, mutta hän ei osannut tehdä siitä mitään, ei ainakaan kirjoja. Nyt juuri, kun hänen kuitenkin jo olisi pitänyt osata, kun hän jo tiesi ja taisi jotakin. Ennen, silloin aivan alussa, kun hän vielä oli ollut aivanhomo novussekä elämässä että kirjallisuudessa, silloin se oli käynyt parhaiten. Silloin hänellä oli ollut turhamainen, läähättävä hätä lennättää joka korsi kekoon. Hän oli kuin intohimoinen kukkien kuivaaja. Hän ei ihaillut eikä säälinyt niitä, ei nauttinut niistä ennenkuin ne olivat puristimesta päässeet ja kuoliaaksi rutistuneet, mutta nimi, suku, tunnusmerkit yksityiskohtiaan myöten kirjassa. Niin semmoinen hän oli ja pahempikin. Perhosia hän pisti neuloihin, niin, niin, läpi aivan kultaisesta sydämestä ja värisevästä siivestä… Se oli silloin. Hän oli silloin nuori ja julma. Sittemmin hän ihmistyi paljon, ammattinsa kannalta katsottuna nähtävästi liiaksikin. Elämä muuttui rakkaammaksi kuin taide, itse kukka mielenkiintoisemmaksi kuin sen liputtaminen ja liisteröiminen. Hän saattoi kumartua aina maantien tomuun asti, vaikkapa vain suudellakseen jotakin pientä auringonruusua, hän jäi hengittämään sen huumaavaa tuoksua ja antoi hetkien vieriä kuin lumotun linnan lehdoissa voimatta herättyään ollenkaan tilittää sen kauneuden laatua, josta hän juopui. Eikä ollut aikaakaan. Elämän ohikiitävä kirjavuus antoi työtä joka hetkelle. Jokainen ryysyläinen kätki äänensä värissä, silmänsä välkkeessä, jotakin uutta ja erikoista, joka oli tutkittava. Joka kannon hän katseli, joka riihenkulman hän kiersi moneen kertaan, ulvoen ihastuksesta kuin penikkakoira. — Ja nyt! Nyt kulki hän yli samojen autuuden niittyjen kuin varjo toisesta maailmasta, kuin sokea paimen, varovasti ja hellävaroin, tuntien kyllä tuoksun, aavistaen liikkeen ja muodot, nähden ne tuolla, tuolla silmiensä sokeiden kalvojen sisäkammiossa, mutta ikävöiden itse aivan muualle, kauas, jonnekin etäisien avaruuksien sopusointuihin, joista silloin tällöin joku kaiku yllätti hänen korvaansa…
Tuolla ne kulkivat arvoituksellisia parabelejaan ja hyperbelejään pitkin, nuo taivaan tuntemattomat tulipallot!
Ja niistä ei tiennyt mitään, ei voinut tietää. Ihmiset pyrkivät sinne ponnistellessaan vain tekemään avaruuden yhtä ahtaaksi kuin tämä kärpäsen pisama, jonka basilleja he olivat. Yhtä vähän kuin basillit heidän ruumiissaan ymmärsivät mitään siitä elimistöstä, jossa ne elivät ja asuivat, lisääntyivät, tappelivat ja toimittivat kaikkia toimituksiaan, yhtä vähän he ymmärsivät mitään siitä äärettömästä elimistöstä, jonka basilleja he olivat. Miten saattoi osa tajuta kokonaisuutta, johon se kuului! Silläkin piti olla alku ja loppu, Jumalalla pää, kädet ja helma! Tai ehkä nuo kaikki taivaanpallot yhteensä olivatkin joku uusi personallinen soluolento! Sillä olihan sentään ihmeellistä, että maa ajatteli, että sen pinta oli täynnä itsetietoisesti kihisevää hermoelämää, aivoja, äärettömyyttä aavistelevia, hienon hienoja tuntosarvia ja että hänkin, Olli, oli yksi niistä. Väliin tämä ajatus aivan huikaisi häntä, oli kuin kaikki planeetat ja komeetat olisivat hetkittäin paistaneet suoraan hänen päähänsä, jonkinlaisena aineettomana sävel- ja valotulvana. Ja monena yönä hän uneksi että hän juuri oli saamaisillaan kiinni mystiikan, kaikkeuden salaisuuden, mutta ratkaisevalla hetkellä se taas häipyi.
Tällaisina hetkinä hän todella joskus saattoi tuntea itsensä ruhtinaallisen rikkaaksi, sen, että hänellä oli jotakin antamistakin ihmisille, mutta hän ei voinut pukea sitä mihinkään muotoon. Hänen maankokkareesta sorvatut sormensa eivät totelleet, hän ei osannut oman ammattinsa käsityötä.
Sen oli Olli aina tuntenut silloinkin, kun hän kirjoitti parhaiten.Hänellä oli runoilijan sielu, mutta proosakirjailijan tympeä sanonta.Miksi hänestä ei ollut tullut runoilijaa? Hänen ensimäinen puheensatälle maailmalle oli kuitenkin ollut runomittainen.
Ollia rupesi naurattamaan kun hän muisti tämän kaskun lapsuudestaan. Muuan vanha muori oli ollut häntä sylivauvana hoitamassa ja tämä oli nukutellessaan hyräillyt laulua, jonka Olli oli sitten pamauttanut yhteen kyytiin ensimäisiksi sanoikseen. Se oli kuulunut näin:
"Hei heilakkaa, pää nuijakkaa, keskipaikka keilakkaa, häntä hoilakkaa, jalat muuramen mukomat."
Mitä se muori on sille lapselle opettanut? olivat isä ja äiti huudahtaneet. No se on vaan sitä kissanlaulua, oli muori vastannut. Mokoma muori, sillä oli hän kai noitunut Ollin runosuonen elinajakseen niin tökeröksi, ettei sitä voinut ottaa vakavalta kannalta.
Mitenkä hän siis olisi voinut mennä kirjoittamaan kosmillisista hurmioistaan, hän, jolla oli Jakobin ääni ja Esaun kädet. Tosin oli myös Mæterlinck painija, mutta se oli jotakin aivan toista. Hänelle ei kukaan nauranut. Jota vastoin Ollille! Hänen kirjoissaan olisi jumalanpoika jälleen saanut vaeltaa orjan muodossa ja pilkattuna eikä kukaan olisi tuntenut häntä. Ja hän itse, hän olisi tietysti antanut hänelle Juudaan suudelman, myynyt hänet muutamaan hopeakillinkiin.
Sentähden, että hopeakillingit kerran olivat niin tuiki välttämättömiä. Muuten, hampaat naulaan, naru kaulaan!
Viime päivinä oli se tunnelma ollut hänessä vahvasti vallalla. Työ ei sujunut, huoneen vuokra oli maksamatta. Ei pienintä kertomusta, ei mitättömintä pakinan-aihetta hän keksinyt. Ja sellainen ihmisiä kaihtava mieliala lisäksi! Niin happamella naamalla ei voinut mennä vippaamaankaan. Ne olivat sentään mukavia miehiä nuo siellä Kauppaseurassa. Olisi hän vain juonut pikkuisen enemmän, olisi kaikki käynyt hyvin. Se olisi antanut välittömyyttä, elvyttänyt mielikuvitusta, vienyt pois tuon kiusallisen liika-arkuuden ja herkkyyden hermostossa. Olihan aivan mieletöntä, että hän nykyään, kun joku vain tervehti häntä kadulla, tunsi huultensa avuttomasti värähtelevän ja sydämensä säikähdyksestä seisahtuvan. Sill'aikaa kun muut ihmiset loruilivat iloisesti ja huolettomasti. Mitä ne olivatkaan haastelleet luokkatoveri ja se toinen? Jotakin mitätöntä. "Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee", mitähän se sillä mahtoi tarkoittaa? Saakelin mehukasta puhetta. Olisipa hän edes osannut kirjoittaa sivun verran sen tapaista!
Mutta miksi hän sitten tahtoi kirjoittaa, kun ei se kerran mennyt! Useasti teki hänen mielensä luopua koko ammatista. Mutta mitä sijalle saada. Hänellä ei ollut mitään ammattitaitoa, hän ei kelvannut mihinkään. Nuo ihmisen ja iankaikkisuuden asiat, joita hän elämänsä ijän oli pohtinut ja joista hän vähän jotakin tiesikin, ne eivät elättäneet ihmistä. Piti olla spesialisti, mutta miten nuo hyvät spesialistit muuten olivat lapsia sielunasioissa…
Olli oli näkevinään itsensä rappiolle menneenä kirjailijana, rikkinäinen hattu-reuhkana päässä, kulunut, lahjoitettu palttoo päällä tarjoamassa jollekin sanomalehdelle paperikorin täytettä. Ei, parempi ajoissa lopettaa. Lähteä maailmaan aivan kuin alusta, niinkuin lähtivät monet muut, pelkkien jäseniensä, lihasvoimansa avulla, ruumiilliseksi työntekijäksi. Taiteilija oli muuten samassa asemassa kuin työmies. Yhtenä päivänä oli työtä, toisena ei. Mutta työmiehillä oli kuitenkin järjestönsä, oli tilaisuus saada työtä toisesta paikasta, kun vain lähti mittaamaan maantietä. Jotavastoin taiteellinen työ voitiin eräänä kauniina päivänä muitten ylellisyys-asioiden mukana kantaa polttoroviolle…
Mutta työmieheksi pyrkijänäkin häntä ei olisi uskottu, ei otettu vakavalta kannalta. Olisi pitänyt kerrassaan heittäytyä kulkijaksi, oikein gorjkilaiseksi paljasjalaksi, siirtyä oudoille seuduille, vaihtaa paikkaa alituisesti, ottaa vastaan elämän kaikki valot ja varjot yhtä suurella rakkaudella… Mutta siihen olisi taas tarvittu se mielenkiinto elämään, joka Ollilta oli mennyttä.
Olli ei saanut tulevaisuudensuunnitelmilleen mitään uomaa. Peijakas, murahti hän vihdoin aivan ääneen. Pitäisi olla porvarillisissa naimisissa oleva naiskirjailija, se vetelisi. Mies maksaisi asunnon, ruuan, saisi tehdä työtä, milloin haluttaisi, myydä kirjan, milloin huvittaisi. Ei pakkoa koskaan. Ja maine kasvaisi, tietysti lisättynä vielä miehen maineella, josta nainen aina anastaa osansa. Kirjailevat naiset, jotka samalla ovat naimisissa, ovat eläkettä nauttivia kirjailijoita. Se olisi ihanne-tila!
Mitenkä sitä sentään on yksinäinen, ajatteli Olli edelleen, ei ketään läheistä, eikä koskaan tule olemaan. Jos minulla olisi vaimo ja lapset, rakastaisin niitä kenties, en sietäisi nähdä, että ne kärsivät kurjuutta kanssani, niiden kyyneleet veisivät viimeiset voimani, minulle tulisi hätä, jos vaimoni istuisi siinä vieressäni nälkäisenä ja kurjassa pukimessa. Tekisin mitä hyvänsä, senvuoksi ehkä jotakin halpaakin. Huonoja kirjoja vielä enemmän. Rahasta, rahasta vaikka mitä! Kuinka se nytkin oli lähellä, miten se hiipi myrkyttäen vereen tuo tietoisuus siitä, mikä menee kaupaksi, mikä ei. Mutta ei hän sittenkään antaisi sille perään, ei. Mieluummin sittenkin lopettaisi kaiken. Vielä oli hän säilyttänyt vapautensa. Kuoleman jälkeinen maine, mitä siitä, ei se kuulunut hänelle enää. Mitä tavoittamisen arvoista oli mukamas joku väärä mielikuva, joka hänestä mahdollisesti jäisi jälelle. Vähäksi aikaa. Romaaninkirjoittajat, parhaatkin, elivät hyvin vähän aikaa, runoilijat säilyivät paremmin pinnalla. Niin, runoilija olisi hänestä pitänyt tulla! Mutta olipa hauska sentään ajatella, että arvostelijat, ne elivät vielä lyhyemmän ajan kuin mikään kirjailija, sen hetken vain!
Olli oli jo saapunut kotiportilleen. Hyvä, että oli yö. Ei tarvinnut tavata emäntää eikä kuulla sitä ijänikuista yksitoikkoista pianon rimputusta, joka muuten oli tehdä hänet hulluksi. Sellainen kamala strindbergiläinen sarabandi! Niinkuin kirstun naulaus! Musiikki oli hyvin vähän hienotunteinen taide. Milloin kirja noin hyppäsi silmille virstan päästä!
Juuri kun Olli oli avaamaisillaan ovensa, huomasi hän sen nurkkauksessa jotakin mustaa. Hän lähestyi sitä haparoiden.
Oven syvennyksen sokkelossa istui kyyryssä joku ihminen, pää shaalin sisään kiedottuna.
— Ettekö pääse sisälle vai odotatteko jotakin? kysyi Olli.
— Aamua minä odotan, kuului shaalin sisältä sälöisesti raapiva ääni, josta ei voinut sanoa oliko se nuoren pojan vai tytön.
Eipä tuollakaan ihmisparalla ole hyvä olla, mumisi Olli itsekseen.
— Kuolethan tuossa kylmään, tule toki sisään, jumalan luoma, virkahti hän.
Mykkyrä ojentautui heti pystyyn ja seurasi Ollia estelemättä.
Huoneeseen tultuaan ja otettuaan tulta, alkoi Olli lähemmin tarkastella tuntematonta vierastaan.
Shaalin alta näkyi aivan nuoren tytön kelmeät kasvot. Hän oli laiha kuin heinäsirkka, ja hänellä oli kulmikkaat, epäsäännölliset, melkein poikamaiset piirteet. Koko tuo pieni ruumis värisi vilusta.
— Istupa tuohon, hyvä lapsi, ja lämmittele, sanoi Olli isällisesti. Olethan aivan sininen kylmästä. Älä ollenkaan pelkää minua, minä olen vanha hyvä setä.
Tyttö naurahti.
— En minä pelkää, jos olisin peljännyt, en olisi tullutkaan ylös.
Hänen äänensä raapi ja särähteli kurkussa epätasaisesti kuin kukkopojan ja hänen suunsa kävi hymyillessä happamesti marjamaiselle supulle.
Merkitsikö tuo vastaus turmeltuneisuutta vai lapsellisuutta?
— Vietätkö useinkin öitäsi noin ulkosalla?
— Sattuuhan sitä joskus, sanoi tyttö karusti. Paleltunut karviaismarjan raakale, joka ei koskaan kypsy, ajatteli Olli.
— Etkö koskaan pelkää?
— Mitä minä pelkäisin?
— Pahoja ihmisiä…
— Jos joku koskee minuun, minä lyön.
Olli vilkaisi häneen ihmeissään etsiessään kaapista jotakin lämmittävää. Siellä piti olla vielä tilkkanen konjakkia.
— Jos joisit pienen kulauksen konjakkia, se lämmittää. Sitten voi käydä levolle tuohon sohvalle… Mikä sinun nimesi on?
— Siiri.
— Osaatko juoda, se on väkevää?
Tyttö ei vastannut, vaan tarttui lasiin ja joi sen sisällön tyynesti, niinkuin se olisi ollut maitoa.
Olli ei päässyt hänestä perille. Hänen ilmeensä oli hyvin kokenut ja samalla oli siinä jotakin karun puhdasta. Hän näytti äärettömän väsyneeltä.
— Käy nyt pitkäksesi tuohon.
Tyttö totteli heti ja Olli peitti hänet päällystakillaan huppuun kuin pienen lapsen.
Sitten kaatoi hän itselleenkin lasin ja jäi pöytänsä ääreen istumaan.
Kaikki tämä oli tullut niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, että hän vieläkin oli hämmästyksissään. Siinä makasi nyt hänen sohvallaan pieni, tuntematon lapsi, nukkuen koiran unta ja vilkuillen häneen tuon tuostakin palttoon alta. Tietysti hän myöskin omalta kohdaltaan ihmetteli tuollaista omituista herraa. Odottiko hän kenties häneltä jotakin muuta? Tai pelkäsi sittenkin? Ei hän näyttänyt erittäin kiitolliselta tästä yömajasta. Ja miksi olisi ollutkaan. Olihan Olli vain tehnyt velvollisuutensa, sellaista pikkuhyvää, jota joka askeleella saattoi tehdä, ainoan sitäpaitsi, minkä yleensä saattoi tehdä lähimmäiselleen. Joka ei maksanut mitään ja johon ei voinut kiinnittää sen suurempaa huomiota. Mitä tuo nyt oli! Jos nosti liukastuvan jaloilleen, heitti peiton palelevan hartioille, jakoi leipäkakkunsa nälkäiselle. Se oli kovin helppohintaista hyvyyttä. Rikkaalle se olisi ollut ehkä vaikeampaa. Eikä se sitäpaitsi ihmisiä tyydyttänyt, he tahtoivat vielä lisäksi jotakin muuta. Tuo tyttökin tuossa. Ehkä hän olisi tahtonut myös mielenkiintoa osakseen. Ehkä hän oli enemmän ylpeä kuin turhamainen ja hänen kova välinpitämättömyytensä oli vain loukkaantumista.
Todellakin, jos Olli nyt olisi ollut ennallaan, olisi hän tutkinut tuon heinäsirkan ulkoa ja sisältä. Olisi ottanut selvää hänen elämänkohtaloistaan, kenties seurannut häntä joskus salaa tuntemattomia kujia pitkin jonnekin esikaupungin sokkeloihin, niinkuin Balzac tutkimus-esineitään. Olisi pannut hänet itkemään ja nauramaan, näyttämään rumuutensa ja kauneutensa. Ja nyt. Siinä makasi elämän seikkailu, ehkä kirjallisten aiheiden kultakaivos, hänen sohvallaan, eikä hän jaksanut tarttua siihen kiinni. Sielu olisi pitänyt ostaa sielulla eikä Olli saanut sitä toimimaan. Sähköjohto oli vialla.
Mutta olisipa ollut rahaa, paljon rahaa! Silloin olisi saanut olla vaikka ilman sielua. Olisi painanut vain kultaraha-nappulaa ja kaikki ympärillä olisi alkanut elää, kaikki sielut olisivat auenneet hänelle kuin kukkaset, kaikki ajatukset olisivat alkaneet säkenöidä, kaikki sydämet uhota hyvyyttä ja armautta, kaikki tahdot alistua, kaikki jalat juosta hänen asioitaan. Hän olisi kaikkien mielestä ollut sielukas, nerokas, jalo, kaunis, ja ylistettävä. Ja hän olisi saanut, jos hän olisi vielä viitsinyt taiteilla, ammentaa, ammentaa vain, mistä ikinä teki mieli. Ja hän olisi voinut matkustaa täten halki maailman, punaisten ja mustien maan-osat vapaana, itsevaltiaana, pakottaa salaisimmat salaisuudet omikseen.
Väkevä juoma kihosi Ollin päähän ja alkoi kiihdyttää hänen mielikuvitustaan. Hän nousi kävelemään.
Mikä musertava ajatus todellakin mennä pois maapallolta tietämättä edes mitä se oli, tuo pieni jyvä, muru avaruudessa. Eikä koskaan tulla tietämään. Jos oli olemassa iankaikkinen elämä, oli se iankaikkinen myös taaksepäin, ei vain eteenpäin ja kosk'ei siitä muistanut mitään, ei voisi vast'edeskään muistaa. Kuolematon henki! Hullutusta! Sen asian osasivat kemistit parhaiten selittää: kuinka henkeväksi ihminen oikeastaan kävi kuoltuaan!
— Nukutko sinä, Siiri?
— En.
— Oletko sinä koskaan ajatellut sitä, mikä sinä olet? Mikä ihminen on? Se on olento, jonka päätunnusmerkki on tajunnan ahtaus. Tiedätkö, mitä se on? Se on lyödä otsansa maapallon matalaan kattoon, niinkuin se olisi savupirtin katto, näin!
Olli jysäytti päänsä seinäkomeron ovensakaraan.
— Ajattele, voitkos ajatella jotakin sellaista, joka ei ole korkeaa, syvää eikä leveää, vaan jotakin muuta! Voitkos kuvitella olioita, jotka eivät ole pitkiä eivätkä lyhyitä eivätkä paksuja, vaan jotakin muuta, joilla ei ole päätä, vatsaa, käsiä, jalkoja, vaan jotakin muuta, jotka eivät kävele eivätkä lennä…
Tyttö oli kohonnut ryntäilleen ja katsoi Olliin tiukka, pelästynyt ilme silmissään.
— Älkää juoko enää, sanoi hän.
Olli tuli taas todellisuuden tajuihin. Miten kevytmielinen hän olikaan säikytellessään tuota vierasta lasta mielettömillä hourauksillaan. Mutta tämä pani ne nähtävästi humalan laskuun.
— Älä ole levoton, sanoi hän tyynnyttävästi. Puhuin vain itsekseni.Koeta nyt nukkua. Minun täytyy vielä tehdä työtä.
Olli siirsi lampun kaihtimen niin, että se varjosti tyttöä.
Lapsi rukka, kuinka hänen käsivartensa olivat luisevat. Mitä kaikkea nuokin nuoret jäsenet jo lienevät kestäneet. Kenties kurjuutta, kenties häpeääkin… Kenties oli hänkin jo olosuhteiden pakosta saanut taistella tuota epätasaista taistelua toimeentulosta ja itsensä myymisestä, mikä Ollilla paraikaa oli edessään. Omalla tavallaan. Kuka sen tiesi! Eikä Olli tahtonutkaan tietää…
Olli istuutui jälleen pöytänsä ääreen, veti esiin puhtaan paperiarkin ja tarttui kynään.
Hän tahtoi kirjoittaa. Jotakin oikein kaunista. Joka olisi kuin runoa.
Mutta mistä? Ihmisestäkö? Joka kuitenkin oli niin rajallinen, joka korkeimmillaan ja hienoimmillaan oli heikoimmin uudistuva, keskushermostonsa soluilta hedelmätön! Ihmisen unelmastako? Joka usein täyttyessään muuttui murha-aseeksi häntä itseään vastaan, niinkuin ihmissuvun lempihaave: lentäminen! Rakkaudestako? Joka nykyaikaisessa yhteiskunnassa oli melkein kauttaaltaan ulkonaisen ja sisäisen heikkouden-tilan keinotekoista pönkittämistä ja siksi niin raskasta! Onnestako! Mikä oli onni? Toiset väittivät, että se oli ainoastaan kaksin saavutettavissa. Mutta jos tahtoi sellaista, joka ei ollut ei yksin eikä kaksin saavutettavissa, kuten Olli! Eihän hän rakkautta janonnut, vaan tietoa, ei sitä, mikä oli kirjastoissa tai mikä niissä joskus tuhansien vuosien kuluttua tuli olemaan, ei mitään, mikä oli maan päälle tai tajunnan rajoihin mahtuvaa, vaan sitä, joka meni yli ihmisvoiman, yli rajan, joka oli iankaikkisesta iankaikkiseen salassa, jota ei kukaan koskaan voisi saavuttaa. Siihen oli hänellä polttava, toivoton ikävä. Tuonne, tuonne tähtitaivaalle!
Hän veti uutimet ikkunan edestä syrjään, niin että tähdet näkyivät. Tuolla oli se arvoitus, joka oli viedä häneltä järjen. Tuo tyhjyyden tavoittelu ja todellisuuden hylkiminen siirsi hänet jollakin tavoin elämän ulkopuolelle. Hän oli sairas. Ei se ollut sitä, mitä saksalaiset nimittivät "Weltschmerz'iksi", ei myöskään sitä, mitä englantilaiset kutsuivat nimellä "Spleen". Se oli jotakin muuta, jonkinlaista "Götterdämmerung'ia", jumalien hämärää sielussa. Mutta eikö koko maailma ollut nykyään verhottuna tähän samaan hämärään… Olli istui ja istui. Lapsi sohvalla hengitti tasaisesti. Hän luultavasti nukkui.
Ja miljoonat maailmat vyöryivät tuolla ylhäällä niinkuin ennenkin äänettömässä majesteetillisuudessaan kaukaisia, käsittämättömiä ratojaan… Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän jumaluuden läsnä-olon sielussaan. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä kaikkeuden kanssa. Ikäänkuin kaikkien kuolleitten ja syntymättömien ihmisten henget olisivat ympäröineet hänet ja luotujen ja hiomattomien tulipallojen aurinkopölyä olisi satanut hänen silmilleen…
Se lumosi hänet niinkuin monasti ennenkin. Mitä enemmän aineetonta äärettömyys-eetteriä oli hänen aivoissaan, sitä hiljaisemmaksi ja hartaammaksi hän kävi. Ei voinut tehdä mitään, täytyi vain katsoa ja kuunnella.
Näin olisi hän voinut olla liikkumatta vaikka ijän kaiken niinkuin egyptiläinen anakoreetti, niinkuin ibis-lintu Niilin kaislikossa, niinkuin Antinous kauneuden virran partaalla… Vain katsoa ja kuunnella…
Iankaikkisuuden rannalla…
Olli istui ja istui.
Kynä putosi hänen kädestään.
Kyttälän Salli oli sorjin kaikista sahan tytöistä. Joka kerta kun hän korkeana ja joustavana asteli lautatarhan tietä kimpitaapelilleen, kääntyivät kaikkien kantajien ja kärrääjien silmät vaistomaisesti hänen puoleensa. Ei millään pahalla. Pikemmin ihaillen kuin himoiten. Kaikki tunnustivat hänen ylevämmyytensä ja tiesivät sitäpaitsi että hän oli "vahvan-Jussin" tyttö, tuon vanhan laudankantaja-jättiläisen, joka tosin jo oli kuollut, mutta eli sitä enemmän heidän mielikuvituksessaan. Ensimäinen, mitä jokainen uusi tulokas sai kuulla, oli tarinat "vahvan-Jussin" urotöistä. Ne kuuluivat ikäänkuin Sarpalahden sahan historiaan.
Salli ei ollut varsinaisesti kaunis, hän oli vain niin mukaansa tempaavan elävä ja voimakas ja sitten hän oli niin viisas ja oppinut. Ei tavallinen sahan tyttö ollenkaan. Kesälintu hän oli lautatarhassa, palasi sinne suvisin virkistyäkseen, niinkuin muut palaavat luonnon helmaan, elävään metsään tai puutarhaan. Talvet hän oli kaupungissa kokonaan muissa puuhissa. Mutta ei ollenkaan herraskaistunut siellä, kasvoi vain tiedoissa ja taidoissa, niin että hän oli paras puhuja ja kirjantaitaja koko työväen-yhdistyksessä. Jokainen joka kerrankin oli kuullut hänen puhuvan, oli sillä kertaa voitettu. Sallilla oli harvinaisen sielukas ääni ja kun hän innostui, oli se kuin kuumana valuvaa rautaa ja hänen silmänsä katsoivat silloin niin pelottavan väkevästi.
Juuri näistä puheistaan oli Salli eniten tunnettu ja sentähden jo kauan pahoissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Sallin isän aikuinen omistaja oli jo kuollut ja vaikka saha olikin nimellisesti hänen rouvansa hallussa, oli sillä muuten aivan uudet hoitajat, joilla ei ollut mitään syytä pitää Sallia erikois-asemassa, vielä vähemmän suosiossa. Häntä pidettiin päinvastoin kaikkien rettelöiden alkuunpanijana ja sisällisenä kiihottimena.
Nyt oli vihdoin tapahtunut se, jota Salli jo kauan oli odottanut: hänet oli sanottu kesken parasta työaikaa irti ja määrätty vuorokauden sisään poistumaan sahan lähettyviltä.
Hän oli tähän kaikkeen valmistunut. Tämä oli hänen suuri päivänsä. Hän tunsi lapsellista ylpeyttä siitä, että hän täten sai tilaisuuden elämällään vahvistaa aatteensa, olla kuin oikea marttyyri. Vaikkakaan ei hän tästä pahemmin tulisi kärsimään. Se oli vain ele, mielenosotus, kannan merkitseminen kummankin puolen. Ne, jotka olivat ajaneet hänet pois, tulisivat varmasti kärsimään enemmän. Nyt vasta oli hän käyttävä koko vaikutusvaltansa. Ja he saisivat vielä nähdä, mitä valta-aatetta he olivat loukanneet ja kenen he olivat pois ajaneet!
Kello oli vähää vailla kuusi. Oli lauantai-ilta.
Salli istui lautatarhan takana metsän laidassa odotellen kello kuudelta palaavia päivävuorolaisia. Joillekin heistä hän vielä sanoisi hyvästit. Ja sitten…
Ilta-aurinko paistoi leppoisasti Sallin ruskettuneeseen kaulaan ja männyn-käkkäröiden vaivaisiin runkoihin raiskatun mäen syrjässä peittäen yhtenäiseen kultaiseen heloitukseen sen alla olevan laajan, puhtaankeltaisen puutavara-kaupungin ja sen sataman tukkilauttoineen, mustine tervaproomuineen, hinaajalaivoineen.
Latsisirkkelit sirisivät ilmassa päästäen silloin tällöin vihaisen, vihlovan äänen ja laudat jyrisivät räystäistään äkäisesti proomuihin.
Salli veti nautinnolla sieraimiinsa tuoreen puun raitista tuoksua. Tämä kaikki oli hänen aistimilleen mannaa. Mitään muuta eivät hänen korvansa, silmänsä ja sieraimensa koskaan tulisi nautinnoksi tunnustamaan. Täällä näiden lankkujen, taapelien, kiskojen, kärräysvaunujen, sirkkelien, remmien ja koneiden keskellä oli hän syntynyt ja kasvanut. Ja nyt hänet ajettiin pois täältä, omasta valtakunnastaan, joka jo aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Ei koskaan saisi hän nähdä enää tuota kimmeltävää lahden pohjukkaa, tuota korkeaa, yksinäistä piippua…
Oh, mitä siitä! Hän näkisi sensijaan muuta, toisia! Maailma oli laaja eikähän hänen, työmiehen tyttären, sopinut kiintyä turpeeseen niinkuin tekevät mullantonkijat. Rattaasta rattaaseen vain, kaupungista kaupunkiin, ja miks'ei: isänmaasta isänmaahan! Tällainen isänmaa, jota ei omistanut edes vaaksan vertaa, jossa ei saanut ääntään kuuluville! Mutta kenties kerran, kerran vielä!
Salli hymyili. Hän muisti Mikon. Mitä voisi Mikko ilman häntä, sellainen teoreetikko! Koko sosialistinen aate tarvitsi Sallia, koska Mikko kerran tarvitsi, sillä Mikko oli Sallin mielestä sen ruumiillistunut edustaja. Mikko se oli, joka oli häneenkin puhaltanut elävän hengen.
Huomenna aamun sarastaessa he lähtisivät yhdessä kohti uusia kohtaloita. Tuntui niin turvalliselta, kun Mikko oli mukana. Ei pelottanut ollenkaan. Voitollinen ja riemukas oli vain elämän tuntu sydämessä.
Saha huusi pitkään kuutta. Salli nousi mennäkseen tielle tovereita vastaan. Ja sitten Mikon luo! Sitten pois!
* * * * *
Mikko Valtonen käveli huoneessaan laitellen kuntoon matkatarpeitaan. Hän oli kyllä aikonut viettää täällä koko kesän. Mutta parempi näin, parempi sittenkin! Ainoa epämukavuus oli kirjojen kulettaminen, aina niitä piti olla jonkun verran mukana ja ne painoivat niin turkasesti. Kirjastossa hänen olisi pitänyt pysyäkin koko kesä, mutta Sallin tähden oli asettunut tänne parin kilometrin päähän Sarpalahden sahalta. Salli oli hänelle erinomainen työkiihoitin, niin talvisin yhteisessä puoluetoiminnassa kuin kesäisin sahatyttönä. Sallissa oli jotakin niin raikasta, turmeltumatonta, rehellistä, joka vakuutti häntä asian oikeudesta enemmän kuin kaikki tieteelliset teokset yhteensä.
Tieteellinen työ sitäpaitsi vieroitti elämästä. Ja hänet oli kuitenkin aivan määrättyjä tarkoitusperiä varten siihen johdettu. Puolueen täytyi saada piiriinsä tietoa ja taitoa, saadakseen valtaa. Puuttui sivistynyt sosialismi, tuo niin välttämätön silta Europaan ja siitä edemmäs. Mikosta piti tulla sen esitaistelijoita. Hyvää puhujaa hänestä ei tosin koskaan voinut tulla, hän oli siksi mahdoton, mutta jonkinlainen kirjallinen kyky, henkinen, teoreettinen opas kenties. Tässäkin suhteessa oli Salli hänen täydentäjänsä: Sallissa oli uskoa, elämää, käytäntöä. Hän oli luotu puhujaksi, kiihoittajaksikin. Hänessä oli suomalaisen Johanna d'Arcin aineksia.
Aivan sattumalta olivat he tavanneet toisensa. Ja jo parisen vuotta oli tätä heidän hyvää henkitoveruuttaan kestänyt. Mikko oli keksinyt Sallin, hankkinut hänelle talveksi tointa ja työalaa kaupungissa, vetänyt hänet omaan piiriinsä. Hän oli hänen henkinen tyttärensä jolle hän uskoi kaikki kauneimmat unelmansa ja jonka seurassa hän tunsi kasvavansa ja lämpenevänsä. Vain tietoisuus siitä, että Salli oli olemassa, antoi hänelle voimaa väsyneinä hetkinä.
Onneksi lähestyi hänen kirjallinen työnsä nyt loppuaan. Hän oli juuri tehnyt luettelon käytetystä lähdekirjallisuudesta ja oli turhamaisesti imarreltu tämän listan pituudesta. Oli siinä kansantaloudellista viisautta, oli hänen päässään, jos sen ulkopuolellakin.
Hän latoi poikamaisella reippaudella laatikkoon kirjan kirjan päälle. Siinä niitä oli sikin sokin jos jotakin: Kautsky, Lassalle, Engels, Sombart, Fichte, Marx, Morris, Webb, Zetki, Bebel, Bernstein, Liebknecht, Singer, Mehring… Olkoot! Paljon ne tiesivät, ei kaikkea sentään! Ihannevaltio pysyi luultavasti aina tulevaisuuden hämärässä, mutta olihan hyvä, että siihen edes pyrittiin. Mikä hirvittävän vaikea ja monimutkainen koneisto oli nykyaikainen yhteiskunta! Järjestäpäs siihen tasapaino tuotannon ja kulutuksen, kysynnän ja tarjouksen, työvoiman ja työvälineiden välillä ja ja'apas koko maailman pääoma niin, että se todella vastaa tehdyn työn arvoa ja tekee vielä oikeutta jokaiselle yksilölliselle tekijälleen! Miten voida koskaan arvioida henkisen työn, jonkun keksinnön, aatteen, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan oikeaa arvoa ja maksaa siitä voimien käytöstä, joka tapahtuu ihmisen aivojen sisässä, näkymättömänä, ilman ulkonaista jäsenien käyttöä! Suurin näennäinen laiskuus ja ajan haaskaus voi siellä merkitä suurinta itämisprosessia… Ja vielä sittenkin kun aate jo on syntynyt, päässyt ilmoille, kuka voi laskea sen käyttöarvon, tuleeko siitä muutaman hetken, muutaman vuoden vai kenties vuosisatojen pääomaa! Ja silloin se jo kasvoi korkoa muille jättäen pulaan oikean omistajansa.
Mikko vilkaisi kelloonsa. Tunnin parin kuluttua tulisi Salli. Ja aamulla he lähtisivät. Olipa hyvä, että tuli nuo irtisanomiset väliin. Sallillekin tuli syytä lähteä pois tältä paikkakunnalta, johon hän niin oli kiintynyt, että hän niinkuin päähänpiston ajamana joka kesäksi tahtoi entiselle paikalleen kimpikasojen ääreen.
Ja Mikolla oli taas omat syynsä. Yleensä hän kertoi Sallille kaikki, mutta siitä hän ei koskaan ollut kertonut. Jostakin selittämättömästä syystä hän arasteli puhua Sallille Sarpalahden hovin tyttärestä. Se asia kiusasi häntä jollakin tavoin. Ei ollut mitään erityistä kylläkään tapahtunut, hänellä ei ollut mitään salattavana eikä myöskään aihetta moittia itseään uskottomuudesta Sallia kohtaan, jonka kanssa hänen suhteensa oli vallan toverillinen, aivan vapaa. Koskaan ei hän ollut puhunut Sallille rakkaudesta eikä sellaista ajatellutkaan, ainakaan vielä. Salli olikin kovin nuori. Mutta hänestä oli kyllä aivan luonnollista, että he toimisivat ja eläisivät yhdessä, eivätkä koskaan eroaisi. Ja kenties sitten tuonnempana he voisivat tulla toisiaan vieläkin lähemmäksi…
Ei Mikko myöskään ollut rakastunut Sarpalahden hovin tyttäreen. Pikemmin tunsi hän Vernaa kohtaan vastenmielisyyttä. Tuo tyttö ärsytti, vaivasi häntä. Ja sitäpaitsi oli ilmeistä, että hän aivan ehdoin tahdoin ajoi takaa Mikkoa, ei antanut rauhaa koskaan. Oliko hän ehkä rakastunut häneen vai yksinkertaisesti vain seuran ja paremman ajanvieton puutteessa? Sitä hän ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa oli tuo vaalea paholainen ollut hänen tiellään koko kesän, meni hän melkein minne tahansa. Ja sitten tuli kutsuja hoviin, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ja nimitettiin "herra tohtoriksi". Hän ei peitellyt sosialistista mielialaansa ja toimintaansa, mutta joko nuo kaksi naista, äiti ja tytär, eivät ymmärtäneet mitä yhteyttä voisi olla "herra tohtorin" oppineiden ja "extravaganttien" mielipiteiden ja työväenlakkojen kanssa tai sitten he tahallaan ummistivat tältä puolelta silmänsä, niin sahan omistajattaria kuin olivatkin.
Äiti oli kai tuhmansekainen, mutta tytär oli piru itse. Hän oli Mikon mielestä rahavaltaisen mädännyksen huippu, oikean tyypillisen yläluokkalaisen häikäilemättömyydellä ja itsekkäisyydellä varustettu, kaunis ja kamala. Koko hänen ilmakehänsä oli myrkyllinen. Teki hyvää päästä siitä pois.
Matkustaminen oli ainoa keino. Mikko oli yrittänyt muitakin, mutta turhaan. Tyttö oli aina tullut takaisin, tyrkyttäytyen lähelle, ruveten sinuttelemaan ja herra ties mihin asti hän vielä olisi ulottanut rakastettavan toimeliaisuutensa, ellei tämä matka olisi onneksi tullut väliin.
Hän oli jo käynyt jäähyväisillä hovissa ja samalla ilmoittanut, että hänellä koko illan tulisi olemaan kiireellisiä toimituksia, että tämä tapaaminen olisi auttamattomasti viimeinen… Varmuuden vuoksi.
Ulkoa alkoi kuulua hanurin soittoa, tanssin tahdin säveleitä.
Kas vain! Saivatpa taas pitkästä aikaa tanssia lavalla. Samoin kuin kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa. Mistähän nyt tuuli puhalsi?
Mikko katseli ulos akkunastaan. Joitakin lauantai-illan viettäjiä käveli kaukana kalliolla. Muuta ei näkynyt. Lava oli kallion takana laaksossa. Männyn-kyljet heloittivat väkevässä iltaruskossa sammaleisissa notkoissaan.
Hän käännähti äkkiä. Hänestä tuntui, että joku katseli häntä takaapäin.
Verna seisoi hänen edessään!
— Mitenkä sinä olet täällä? pääsi hänen huuliltaan.
— Ovi oli raollaan… Älä suutu, Mikko. Sinä lähdet jo aamulla ja minä en voinut olla sanomatta sinulle jäähyväisiä. Miksi sinä tahdoit lähteä sanomatta minulle jäähyväisiä?
— Mutta johan minä kävin sanomassa.
— Niin, ylimalkaan, mutta minulle, minulle erikseen. Älä nyt ole minulle vihainen, mutta minulla oli sinulle asiaa. Ja kun en tiedä, saanko sinua enää koskaan elämässäni nähdä, täytyy minun saada sanoa sinulle…
Hän pysähtyi, katsoen vienolla, heleän-kuultavalla katseella Mikkoon.
— No mitä? kysyi tämä mahdollisimman jyrkästi.
— Että… minä rakastan sinua.
— Olisit voinut pitää sen tiedon itselläsi. Mikä uusi oikku tämä nyt on? Se on houretta!
— Älä nyt suutu! Älä ymmärrä minua väärin. En pyydä sinulta mitään, ei sinun tarvitse välittää minusta ollenkaan. Minä vain tulin kiittämään sinua tästä kesästä, siitä että herätit rakkauden minun sydämessäni. Sinun kanssasi tuli minulle elämä ja sinun kanssasi se myös menee pois. En ole koskaan kenestäkään ihmisestä välittänyt ennen sinua, mutta sinua minä jumaloin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Vaikka tiedänkin, että pidät minua pahana, että halveksit minua senvuoksi, että olen laiska ja hemmoteltu, että minulla ei ole mitään maailmankatsomusta eikä elämänsisältöä. Mutta siitähän minä itsekin kärsin. Luuletko sinä, että se on niin hauskaa! Siksi juuri tahtoisin puhua kanssasi vakavasti edes tämän viimeisen kerran, pyytää neuvoa sinulta, joka olet niin viisas, joka tiedät kaikki. Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedätkö, minä olen aikonut ruveta sairaanhoitajattareksi. Mitä siitä arvelet? Eikö se ole hyvä ajatus?
— Miten sinä sellaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ja karuun elämään kykenisit? Rasituksiin vieraiden ihmisten tähden! Mistä sellainen ihmisrakkauden puuska nyt sinuun yht'äkkiä on mennyt?
— Ihmisrakkaudesta minä viis! Mutta minä olen näes tutkinut itseäni syvemmältä, puhui Verna rikkiviisaan näköisenä. Juuri ruumiillinen kärsimys on ainoa, josta vielä voisin nauttia. Se herättäisi minut eloon, olisi jotakin uutta. Henkisesti minua ei voi herättää. En pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä. En tunne mitään, mikään ei minua huvita. Minulla on kaikki, mutta mikään ei minua tyydytä. Aina vain samaa kaupungissa ja maalla! Päivällisiä, tanssiaisia, automobiili-ajeluja, ikäviä nuoria herroja, jotka imartelevat ja joille äiti tahtoisi naittaa minut, että muka vakaantuisin. Ja sen vuoksi on minulla päälläni joka päivä uusi, kallis puku, jaloissa läpinäkyvät silkkisukat, joita vilkuttelen niin paljon kuin mahdollista. Syön suklaatia niin, että vatsaa pakottaa ja nukun niin, etten tahdo jaksaa nousta edes päivälliselle. Tylsytän itseni roskaromaaneilla, olen häijy ja vaativainen ja haukottelen koko maailmalle! Kaunis muotokuva, eikö totta? Mutta myönnä, että se on totuudenmukainen, että sinullakin on juuri samanlainen käsitys minusta!
Mikko ei viitsinyt vastata. Häntä harmitti taas tuo ylimielinen röyhkeys, tuo silmille hyppääminen, joka ei ollut muuta kuin keimailua. Tuon itsensä mustaamisen tarkoituksena oli tietysti vain vaikuttaa jonkinlaiselta kauneuspilkulta!
— Ja jollen nyt keksi jotakin, jatkoi hän, tulee tällaista olemaan aina. Mutta jos rupean sairaanhoitajattareksi, pääsen sillä tavoin ensiksikin sievästi ja huomaamattomasti pois entisestä seurapiiristäni ja äitien ja tätien holhouksesta. Muuten en ikinä pääsisi. Syntyisi häväistysjuttu, jos ilman muuta muuttaisin asumaan erilleni, kun kotini on siinä vieressä. Minut tuotaisiin suurella pauhinalla takaisin. Niinkuin kerran ennen. Mutta silloin olinkin hyvin nuori ja maallinen mieleltäni. Tahdoin tanssijattareksi. Nyt olen jo valmis jättämään maailman ilot. Olen jo vanha…