Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä. Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun rinnalle!"
"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota juutalaisen vilpitön valitus hellytti.
"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest', ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli, että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa. Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki, niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki ison reiän."
Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."
"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen; "villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin kakskymment' tuhatt' taalerii."
"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt pitäisi tehdä teidän suhteenne?"
"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun. Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki tyhjäks'."
"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.
"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."
Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."
"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei mies onnistu kaupoissaan?"
"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne."Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi:"Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkiateill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." —"En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."
Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill'; jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."
"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles.Lähtekää nyt Herran nimessä!"
Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria, ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.
Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan, rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä Israel.
Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän, heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin tulette?" — Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. — "Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi kaksikymmentä tukaattia." — "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti joutuin kukkaronsa esille.
Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo. "Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."
"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"
Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist', joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? — Jos menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen ei viel' ole ostamist'."
"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?" kysyi luutnantti nauraen.
"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."
Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult' tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."
"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."
"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."
"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy kuukausimääriä."
"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" — Luutnantin viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.
"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan nousevan poskilleen.
"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan…"
"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.
"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni", sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään. Niin että paina nyt hitoille vain!"
Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll' lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen", mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."
"Mitä te sitten olette tietävinänne?" kysyi Anton.
"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan hyvää vauhtia.
"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen akkunasta hevosen perään.
"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi, hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."
"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.
Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän, pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"
Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."
Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään. "Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan", toisti hän painokkaasti.
"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua varotatte."
"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen kiireisesti.
"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on hänen asiansa", Anton vastasi.
"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle. Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne omassa taskussanne. — Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen, eikä mikään voi pelastaa häntä."
"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä. "Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata ämmäin lorua."
"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut, eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"
"Ketä paholaista te oikeastaan tarkoitatte, kenellä on parooni käsissään?" huudahti Anton kuohuksissaan ja unohtaen kaiken varovaisuuden.
"Mitä me nimist'?" vastasi juutalainen kylmästi. "Vaikka mie tietäisinkin nimen, en sit' kuitenkaan sanoisi, ja jos sanoisinkin, ei se hyödyttäis' teitä eikä Rothsatteliakaan, sillä te ette tunne sitä miestä eikä paroonikaan ehkä tunne häntä."
"Onko se mies Ehrenthal?" kysyi Anton.
"En mie saa sanoa sen nimeä", toisti Tinkeles kohauttaen hartioitaan; "mutta Hirsch Ehrenthal se ei ole."
"Jos minun pitää uskoa teidän sananne ja jos te todellakin tahdotte auttaa minua", jatkoi Anton tyyntyneemmin, "niin teidän täytyy kertoa tarkemmin. Minun täytyy saada tietää tuon miehen nimi, ja minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olette kuullut hänestä ja paroonista."
"En mie mitä oo kuullut", kinasteli kauppuri itsepäisesti, "jos te kysytte miulta kuin tuomarit tekevät. Puhe, jonka ihminen kuulee, haihtuu ilmaan kuin sauhu; ken siit' käsittää osan, ken toisen. En mie voi sanoa teille, mitä mie oon kuullut, en paljostakaan rahast'. En tahdo laskea kättäni rukoushihnoille ja vannoa oikeuden edessä. Mitä mie nyt puhun, on hyvä teidän korvalle eikä kenenkään muun. Mutta teille mie sanon, että kaks' on istunut yksiss', ei vain yhden illan, vaan monta iltaa, eikä vain yhten' vuonna, vaan mont' vuotta, ja he ovat kuiskutelleet keskenäns' meidän majataloss', miss' alhaall' virta juoksee. Ja vesi on mutissut hiljaa itsekses' alhaall' ja nuo kaks' ovat mutisseet hiljaa keskenäns' veden päällä. Mie makasin patjallain samass' huoneess', ja ne luuli miun nukkuvan. Ja usein mie kuulin molempien miesten suusta Rothsattelin nimen ja hänen tilans' nimen. Ja mie tiedän, ett' musta pilvi seisoo hänen päälläns', mutta mitään muut' mie en tiedä. Ja nyt se on sanottu, ja nyt mie lähden. Se hyvä neuvo, jonka mie tänään teille annoin, olkoon teidän palkintonne siit' päiväst', jolloin te soditte jalost' pistoolilla villan ja talin puolest'. Ja muistakaakin, mitä lupasitte tehdä miun hyväks'."
Anton katsahti huolestuneena eteensä lattiaan. Bernhardilta hän oli kuullut, että vapaaherra oli läheisissä liikesuhteissa Ehrenthalin kanssa, ja tämä tilanomistajan läheinen seurustelu tuon pahamaineisen keinottelijan kanssa oli jo alusta pitäen huolettanut Antonia. Mutta mitä Tinkeles nyt kertoi, kuului aivan uskomattomalta; itse hän ei ollut koskaan kuullut mitään epäsuotuista vapaaherran taloudellisesta asemasta. "Siihen, niitä nyt olette kertonut minulle", lausui hän hetken vaiti oltuaan, "en voi tyytyä. Ajatelkaapa tarkoin, kenties muistatte noiden miesten nimetkin ja mitä he ovat lähemmin puhuneet keskenänsä."
"Mitämaks muistankin", vastasi galizialainen kasvoillaan omituinen ilme, joka kuitenkin jäi alakuloiselta Antonilta huomaamatta. "Mut nyt on meidän välit kuitit; mie tein teille huolii ja vaaroi, mut nyt mie tein teille suuren avun. — Suuren avun", toisti hän itsetyytyväisesti ja katsellen silmää vilkutellen Antonin ällistyneisiin kasvoihin. "Onks' teill' ehkä tarvis vaihettaa seteleit' louisdoreihin", lisäsi hän äkkiä tavalliseen liikemiessävyynsä; "mie voin teille hankkia louisdorei, jos annatte miulle vastaan tukaatteij tai seteleit'."
"Tiedättehän te, etten sekaudu rahakeinotteluihin", vastasiAnton hajamielisesti. — "No, ehkä teill' on antaa hyvilleWienin kauppahuoneille asetettui vekseleit'?" — "Ei minulla olevekseleitäkään", ärähti Anton suuttuneesti.
"No, hyvä, siivo kysymys ei pure ketäkään", sanoi juutalainen ja kääntyi lähteäkseen. Ovella hän vielä kerran kääntyi ympäri. "Seligmannille, joka näytteli hevost' herroille ja sai vartoa herroi puolen päivää, miun piti maksaa kaks' guldenii. Se oli käteismeno, jonka mie sain maksaa teidän takia, kai te maksatte miulle takaisin miun kaks guldenii?"
"Jumalan kiitos!" huudahti Anton ja hymyili vasten tahtoaankin, "nytpä te jälleen olette se vanha Tinkeles. Ei, Schmeie, kahta guldenianne te ette peri minun taskustani."!
"Eikä teill' oo tarvis louisdorei eikä Wienin vekseleit'?" jankuttiTinkeles.
"Ei niitäkään", nauroi Anton.
"Hyväst' sitten", sanoi Tinkeles. "Kun me jälleen tavataan, niin me ollaan hyvii ystävii." Hän tarttui ovenripaan. "Ja jos te tahtoo tietää sen miehen nimen, ken voi murskata Rothsattelin, niin että hänest' tulee pikkunen kuin ruoho maantien vieress', jota kaikki tallaa, niin kysykää Hirsch Ehrenthalin kirjanpitäjää, Itzig nimistä. Veitel Itzig on hänen nimens'." Näin sanoen Tinkeles joutui ovesta ulos kuin ampumalla. Anton juoksi hänen jälkeensä, mutta kauppuri ei enää kuunnellut hänen huutojaan, vaan luikahti ulos portista, ennenkuin hän oli kerinnyt alas. Hyvällä syyllä voi kuitenkin toivoa hänen pian jälleen palaavan, joten Anton kiipesi jälleen kamariinsa, mieli yhä kuohuksissa tuon kummallisen katumuksentekijän tunnustuksista.
Mitä hän juuri oli saanut kuulla, se hänen täytyi heti kertoa vapaaherran pojalle. Hän kyllä arvasi, että tämä kävi sangen vaikeaksi hänen upseeriystävänsä herkän itsetunnon ja sukuylpeyden vuoksi. "Mutta kertoa minun täytyy sittekin, vielä tänä iltana vedän hänet syrjään, tai menen muita aikaisemmin hänen luokseen tahi jään muita myöhemmäksi."
* * * * *
Mutta tätä hyvää aiettaan Antonin kävi vaikeaksi panna täytäntöön. Niin aikaisin kuin hän riensikin nuoren Rothsattelin asuntoon, tapasi hän siellä jo joukon ennen joutuneita husaariluutnantteja koolla. Eugen lojui yötakki yllään sohvalla, ja toverit istuivat piirissä hänen ympärillään. Kohta Antonin jälkeen saapui tohtorikin. "Mitä nyt kuuluu?" hän kysyi käyden potilaansa luo.
"Hyvää vain", vastasi Eugen; "en tarvitse enää teidän myrkkypulvereitanne."
"Hiukan on vielä kuumetta", päätteli tohtori, "nuhaa ja niin poispäin. Täällähän on aivan liian kuuma, esitän että akkuna avataan."
"Eikö hitoilla, tohtori", huusi eräs nuorista herroista, joka oli kahdesta tuolista muodostanut itselleen jonkinlaisen penkin. "Tiedättehän että minä en siedä vetoa muuten kuin palvelustoimessa ollessani."
"Niin kylläkin", Eugen huudahti, "me olemme homeopaatteja, karkoitamme kuumetta lämpimällä. Mitä me nyt juommekaan?"
"Toti on kuumesairaalle terveellisintä", sanoi lääkäri.
"Noutakaappa siis ananas, hyvä Anton, se on muiden tarveaineiden kanssa tuolla sivuhuoneessa", pyysi Eugen.
"Katsoppa mokomaa", huudahti tohtori, kun Anton toi hedelmän ja upseeripalvelija korillisen viinipulloja; "siinähän on vasta makea jättiläinen, oikein lajinsa mestarituote. Luvallanne minä valmistan totia, sekoitus on näet toimitettava potilaan tilan mukaisesti." Hän otti taskustaan mustan kotelon ja siitä veitsen, jolla kävi hedelmää leikkaamaan.
"Juoskaa suohon! Riivaako teitä paholainen? Hitoille kaikki lääkärinkojeenne!" huusivat kaikki husaariupseerit pystyyn kavahtaen. Kiukkuisia kirouksia sateli tohtori poloisen pään yli.
"Hyvät herrat", huudahti lääkäri paljonkaan nolostumatta toisten noitumisesta, "onko sitten kellään teistä veistä? Teidän ei tarvitse kokeakaan taskujanne, minä tiedän muutenkin ettei kellään ole. Peilin ja harjan lisäksi ei niistä löydy mitään muuta. Ja kuka teistä osaa valmistaa boolin, joka tyydyttäisi älykästä ja reipasta miestä? Tyhjentää te sellaisen kyllä osaatte, mutta valmistamaan ette kykene."
"Minä tahdon yrittää", sanoi Bolling nurkastaan. "Ah, herra vonBolling, oletteko tekin täällä?" sanoi tohtori kumartaen.
Bolling sieppasi hedelmän hänen kädestään ja varjeli sitä huolellisesti lääkemiehen ulottuvilta. "Tulkaapa, Anton, avuksi", hän huudahti, "ja pitäkää silmällä, ettei tuo tohtori hirviö pääse ruumiinleikkelyveitsineen liian lähelle juoma-aineita."
Antonin käydessä vanhemman luutnantin kanssa innokkaaseen hommaan otti tohtori taskustaan kaksi korttipakkaa ja laski ne juhlallisesti pöydälle.
"Korjatkaa korttinne samaa tietä takaisin", huudahti Eugen, "tänään me ainakin tahdomme viettää iltaa syntiä tekemättä."
"Sitä ette kykene tekemään", pilkkasi tohtori, "te olette itse varmasti ensimmäinen niitä kaipaamaan. En tarkoitakaan esittää muuta kuin rauhallista whistiä, jossa tasaisesti jaellaan lehdet oikeaan ja vasempaan, siis oikeata hurskaitten erakkojen peliä. Mutta mitä te tulette näillä korteilla toimittamaan, se nähdään illan kuluessa. Tässä ne ovat kynttiläin vieressä."
"Älkää kuunnelko kiusaajaa", huusi eräs luutnanteista nauraen.
"Joka ensiksi tarttuu kortteihin, hän saa kustantaa huomenna aamiaisen koko seuralle", ehdotti eräs toinen.
"Tässä on juoma", sanoi Bolling ja kantoi tuoksuavan maljan pöytään sekä jakeli siitä jokaiselle. "Maistakaahan, verinen mies", sanoi hän lääkärille.
"Raakaa se vielä on", arvosteli tämä, "huomeniltaan vasta kerkiää nautittavaksi."
Toisten herrojen riidellessä juoman laadusta kävi Eugen käsiksi toiseen korttipakkaan ja jakoi sen kahdeksi pinkaksi, jotka laski päällekkäin. Tohtori huusi: "Ähä, jopa joutui kiinni! Hän saa itse maksaa sakot."
Kaikki nauroivat ja kokoutuivat pöydän ympärille. "Pitäkää te pankkia, tohtori", huusivat upseerit ja sysäsivät korttipakan hänelle; joutuin ilmestyi toisiakin peliä esille herrain taskuista, tohtori laski kourallisen seteleitä ja hopearahaa pöydälle ja peli alkoi. Suuria panoksia ei tehty, ja leikkipuheet seurasivat voittoja ja häviöitä. Antonkin otti kortin ja kävi mukaan, vaikka aivan tarkkaamattomasti. Hänen oli vaikea ottaa osaa upseerien keskusteluun, ja hän katseli säälien nuorta Rothsattelia, joka kumartui kiihkeästi korttiensa yli. Anton voittikin muutamia taalereita, mutta huomasi pahoilla mielin Eugenin häviävän herkeämättä. Tukaatti toisensa perään keräytyi pankinpitäjän eteen. Kun Anton itsekin oli voittanut hiukkasen isännältään, ei hänen käynyt huomauttaminen tämän tappioista; mutta tohtori sanoi potilaalleen, voitettuaan tältä taas moniaita tukaatteja: "Te olette liiaksi kiihdyksissä, kuumeenne on kohonnut, ja parasta olisi että lakkaisitte pelaamasta; en ole vielä koskaan käsitellyt kuumesairasta, joka ei olisi hävinnyt faaraossa." [Eräs uhkapelin laji, jossa "kuninkaalla" on Egyptin muinaisten hallitsijain arvonimi.]
"Ei se teitä liikuta, tohtori", vastasi Eugen kiivaasti ja heitti jälleen korttinsa.
"Sinulla on tänään kovan onnen päivä, Eugen", huudahti hyväluontoinen Bolling, "otat jälleen pahasti nokkaasi." Kun peli oli pelattu loppuun, kokosi tohtori kortit ja työnsi ne taskuunsa. "Pankki voitti vahvasti", hän sanoi suopeasti, "mutta sittekin lakkaan pelaamasta, jotta en hyötyisi liikoja."
Upseerien kesken syntyi tyytymättömyyden myrsky. "Minä käyn pitämään pankkia", huusi Eugen, "antakaa minulle rahaa, Wohlfart."
Tohtori pani aluksi vastaan, mutta taipui sitten arvellen: "Ehkäpä hänellä on pankinpitäjänä onnea. Lähimmäiseltään ei saa koskaan kieltää ansiotilaisuutta."
Anton otti muutamia seteleitä lompakostaan ja laski ne vaieten Eugenin eteen, mutta itse hän ei enää käynyt pelaamaan. Murhemielin hän katseli ystäväänsä, joka viinistä ja kuumeesta punoittavana tuijotti eteensä lyötyjä kortteja. Jälleen hävisi Eugen pelin loppuessa kaikki rahansa. Setelit lennähtivät kuin säikähtyneet linnut hänen edestään, tuskin ainutkaan hyvä kortti nousi pakasta hänelle. Hämillään upseerit katselivat toisiaan. "Minäkin ehdotan että lakkaamme pelaamasta", huudahti Bolling; "voimmehan antaa korvausta jonain toisena iltana."
"Mutta minäpä tahdon saada korvausta tänään", huusi Eugen, hypähti pystyyn ja lukitsi oven. "Kukaan ei pääse täältä ulos. Uskaltakaa panna kunnolliset panokset; tässä ovat minun rahani." Hän tyhjensi tulitikkulaatikon pöydälle. "Jokainen tikku vastaa kaksoistaaleria; sen verran annan myöten, että tikun saa yhden kerran taittaa, mutta panos ei saa mennä alle taalerin." Jälleen lentelivät kortit pöydällä ja peli kävi kiivasta kulkuaan. Anton anasti totimaljan kauhan ja päätti, ettei sallisi kenenkään enää ammentaa lasiinsa. Eugen hävisi edelleenkin; kuin taikavoimasta siirtyivät tulitikut hänen edestään kaikille suunnille. Eugen nouti uuden laatikon ja huusi: "Erottaessa teemme loppulaskelman." Silloin nousi Bolling pystyyn ja tömisytti tuolillaan lattiaan.
"Lurjukseksi sanon sitä miestä, joka karkaa kesken", huusi Eugen kiihtyneenä.
"Sinä olet narri", virkkoi toinen harmissaan; "väärin on kyniä parhaalta toveriltaan rahoja, niinkuin me tänä iltana olemme sinulta kynineet. En ole vielä eläissäni nähnyt mokomaa peliä. Jos paholaisella on tänään sormensa mukana, niin en minä ainakaan tahdo käydä häntä avustamaan." Hän siirtyi syrjään pöydästä ja katseli yhdessä Antonin kanssa, kuinka huolettomasti muut heittelivät toisilleen rahoja tai niiden vastineita.
"Minäkin olen jo saanut tarpeeksi", sanoi tohtori, jolla oli koura täynnä tulitikkuja. "Merkillinen ilta tänään tosiaankin; siitä lähtien kuin olen kortteja käsitellyt, en ole mokomata kokenut."
Uudestaan hypähti Eugen sivupöydän luo, jolla tulitikkuja oli, mutta Bolling ehätti ennen häntä, avasi akkunan ja nakkasi kaikki laatikot kadulle. "Tuonne lentäkööt lemmon tikut ja polttakoot siellä kernaammin ohikulkijani saappaat kuin täällä sinun kukkarosi." Sitten hän heitti kortitkin lattiaan. "Pelistä tulkoon viimeinkin loppu; sinä äsken valttasit meille kuin itse vanha Dessaulainen, nyt minä teen samoin." [Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold I (1676-1747) aikansa nurjimpia ja onnekkaimpia sotapäälliköitä, prinssi Eugen Savoijalaisen ja Fredrik Suuren ystävä.]
"Minä kieltäydyn tottelemasta sellaisia käskyjä", huudahti Eugen ärtyneesti.
Bolling ripusti miekan kupeelleen ja tarttui sen kahvaan. "Sinä taivut siihen tänään", sanoi hän vakavasti; "huomenna vastaan sinulle toverien kuullen sanoistani. Tehkää laskelmanne, hyvät herrat, sitten lähdemme."
Pelimerkit viskattiin pöydälle, ja tohtori toimitti laskutyön.
Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon, niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra Wohlfart."
Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi ollut kieltäytyä.
Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia, ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena. "Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi; "tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."
"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat käytettävissäni, eivät ole omiani."
"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteliEugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton.Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangennolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttuiAntonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.
Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme siirtämään se minun vastattavakseni."
"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.
Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.
Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa, jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua julkealta."
"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan, sitä en halua kuulla syrjäiseltä."
"Te otaksutte minut sangen vähän hienotunteiseksi", huudahti Anton, hyvin murheissaan nuoren upseerin ärtyisyydestä. "Sain eilen kuulla, tosin kyllä jokseenkin sameasta lähteestä, että teidän isänne on eräiden epärehellisten keinottelijain toimesta joutunut tahi piankin joutuu sangen ikäviin selkkauksiin, jotka vakavasti uhkaavat hänen omaisuuttaan. Myöskin olen kuullut sen vaarallisen miehen nimen, jonka puolelta nuo juonet häntä uhkaavat."
Luutnantti katsoi kummastuneena Antonin totisiin kasvoihin ja vastasi viimein: "No hitoilla, tepä saatte selkäpiini kylmäksi. Mutta eihän tuo sittekään ole mahdollista; isäni ei ole koskaan maininnut minulle, että hänen asiansa olisivat huonosti."
"Ehkäpä hän ei itsekään tunne niiden ihmisten aivoituksia ja juonia, joiden tarkoituksena on hyötyä hänen kustannuksellaan."
"Vapaaherra von Rothsattel ei ole niitä miehiä, jotka sallisivat kenenkään hyötyä hänen kustannuksellaan", vastasi luutnantti ylpeästi.
"Sen minäkin otaksun", myönsi Anton kernaasti. "Mutta kuitenkin pyydän teitä muistamaan, että paroonin viimeiset suuret liikehommat ovat saattaneet hänet monesti kosketuksiin kavalien ja sangen arveluttavien liikemiesten kanssa. Se, jolta minä tietoni sain, antoi ne ilmeisesti hyvässä mielessä. Hän lausui mielipiteen, jonka pelkään olevan yhteisen monillekin pienemmille liikemiehille, sen nimittäin että isänne on vaarassa joutua maksamaan suuriakin uhkasummia. Ja nyt pyydän teitä lähtemään kanssani tiedonantajani luo; ehkäpä meidän onnistuu pusertaa häneltä enemmänkin. Se on sama kauppias, jonka eilen näitte luonani."
Luutnantti näytti todella masentuneelta; sanaakaan sanomatta hän tarttui virkatakkiinsa, ja molemmat lähtivät siihen majataloon, jossa Tinkeles oli ilmoittanut asuvansa. "On kai parasta, että itse kyselette häneltä", sanoi Anton heidän kulkiessaan. Luutnantti meni majataloon, kyseli miestä talonrengiltä, isännältä, kaikilta asukkailta, saamatta muuta tiedoksi kuin että Tinkeles oli eilen lähtenyt tiehensä. Majatalosta he riensivät kaupunginpäällikön luo ja saivat tältä tietää, että Tinkeles oli ottanut passin Turkin rajalle. Täten oli tuo tunkeilevainen mies äkkiä kadonnut hänen käsistään, ja tämä seikka teki molempien mielestä asian vielä arveluttavammaksi. Mitä kauemmin he puhelivat hänen varoituksistaan, sitä kiihottuneemmaksi luutnantti kävi ja sitä vähemmin hän tiesi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Vihdoin hän ylen kiihtyneenä purskahti lausumaan: "Ehkäpä isäni on nyt rahapulassa! Kuinka voin tunnustaa hänelle velkani? Tämä on vietävän ikävä juttu! Wohlfart, te olette kerrassaan kelpo mies, lainasitte minulle rahojakin, vaikka tuon näkymättömän juutalaisen jutut kummittelivat päässänne. Teidän täytyy lainata tuo summa minulle pitemmäksi ajaksi."
"Niin kauaksi kuin vain haluatte", vastasi siviilimies.
"Sepä on hienosti tehty", huudahti luutnantti; "ja minä toivon vielä, että kirjoitatte asiasta isälleni. Tehän tiedätte parhaiten, mitä tuo höperö mies oikein jutteli, ja minun on ikävä ahdistaa isääni hänen omista asioistaan."
"Mutta isänne ehkä pitää vieraan sekaantumista hänen asioihinsa vastenmielisenä", arveli Anton, joutuen hämilleen ajatuksesta, että täten tulisi tekemisiin Lenoren isän kanssa.
"Isänihän tuntee teidät", sanoi Eugen yhä suostutellen; "muistan sisarenikin puhelleen teistä. Mainitkaa vain, että minä olen pyytänyt teitä kirjoittamaan asiasta. On todellakin parempi, että te itse ajatte sen perille saakka." — Anton lopulta suostuikin siihen ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kertoakseen Tinkelekseltä saamansa varoitukset paroonille. Täten hän joutui vapaaherran perheen kanssa yhteyteen, joka vastaisuudessa kävi hänelle itselleen sangen kohtalokkaaksi.
4.
Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua, loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä, tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta, kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa, että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii. Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia, joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä; sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti. Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.
Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää. Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi, siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä, vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin, ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä, yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.
Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta, ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa, talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa, panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi, jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi. — Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta ympäristölleen ja koko maallekin.
Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta. Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin, muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan. Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa, täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.
Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian" maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä, joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä. Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin, mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta; hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet, siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.
* * * * *
Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta. Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi. Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.
Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään. Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä siitä enää oikeastaan hänelle kuului — kaiken tämän hän oli tehnyt, jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa kokoon ja murskautuu.
Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään. Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta, oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi; käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies, jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi tympeän mielialan tuulahdus.
Joka viikko oli Ehrenthal totuttu näkemään linnassa, mutta nyt, kun vaikein aika oli käsissä, häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Kaupungissa kerrottiin hänen lähteneen matkoille, ja joka kerta kuin maantieltä kuului vaunujen jyrinää, riensi vapaaherra levottomana akkunaan katsastamaan, eikö tuota vikuroivaa, vihattua mutta välttämättömäksi käynyttä miestä kuulunut tulevaksi.
Lenore saapui isänsä luo. Hänestä oli kehkeytynyt korkeakasvuinen, täyteläinen kaunotar; että elämän vakavuus ei ollut jättänyt häntäkään koskettamatta, sen osoitti hänen pilvinen otsansa ja isäänsä luoma huolestunut katse. "Kirjeenkantaja toi postin", hän sanoi, ojentaen vapaaherralle käärön sanomalehtiä ja kirjeitä. "Ei varmasti taaskaan ole Eugenilta mitään."
"Hänellä on nyt muutakin tekemistä kuin lähetellä kirjeitä", isä vastasi, mutta itse hän kuitenkin kävi innokkaasti etsimään joukosta poikansa käsialaa. Silloin hän näki vieraalla käsialalla kirjoitetun osotteen, joka oli leimattu sen kaupungin postileimalla, jonne Eugen oli majoitettu. Se oli Antonin kirje. Vapaaherra avasi sen kiireesti. Kohta kun hän oli sen kunnioittavasta sävystä nähnyt lähettäjän hyvän tarkoituksen ja keksinyt Itzigin nimen, työnsi hän kirjeen joutuun povitaskuunsa, jälleen hänet valtasi tuo näinä aikoina niin monesti tuntemansa salainen tuska ja samalla harmi sen johdosta, että hänen kireät asiansa olivat joutuneet syrjäisten tietoon ja pohdittavaksi. Epämääräisiä varoituksia hän kaikkein vähimmin nykyään tarvitsi, ne vain nöyryyttivät häntä. Kauan hän seisoi synkkänä ja vaitonaisena tyttärensä vieressä. Mutta kun kirjeessä kuitenkin oli tietoja Eugenistakin, pakottautui hän viimein puhumaan siitä.
"Sain juuri kirjeen eräältä herra Wohlfartilta, joka nykyisin kiertelee kauppatoimissa rajan takana ja on tehnyt Eugenin tuttavuutta."
"Häneltäkö?" Lenore huudahti.
"Hänestä tuntuu tulleen vakavatuumainen mies", jatkoi vapaaherra väkinäisesti. "Eugenista hän puhuu hyvin lämpimästi."
"Niin todella!" huudahti Lenore ilahtuneena. "Kun hänen kanssaan seurustelee, niin tietää tuntevansa kerrassaan tunnollisen ja luotettavan miehen. Mikä sattuma! Sisar ja veli hänen tuttujaan! Mitä hän on sinulle kirjoittanut, isä?"
"Liikeasioista vain, tavallaan hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman erityistä merkitystä minuun nähden. Nuo hupsut pojat ovat saaneet joltakin kolmannelta henkilöltä kuulla joutavaa lörpötystä minun asioistani ja ruvenneet sen johdosta hautomaan turhia huolia." Tämän sanottuaan hän lähti kävelemään raskain askelin tehtaalleen.
Levottomana Lenore seurasi häntä. Kulkiessaan vapaaherra rupesi välinpitämättömästi silmäilemään mukaansa ottamiaan sanomalehtiä; silloin hänen silmänsä sattui erääseen oikeudelliseen kuulutukseen. Tumma puna nousi hitaasti hänen poskilleen, lehti putosi hänen kädestään ja hän tarrautui itsetiedottomasti kiinni tien vieressä oleviin työrattaisiin pysyäkseen pystyssä, ja otsansa laskeutui korin reunalle. Säikähtyneenä Lenore sieppasi sanomalehden maasta ja näki siinä sen puolalaisen herraskartanon nimen, johon hän tiesi isänsä kiinnittäneen paljon rahoja. Tila oli kuulutettu myytäväksi pakkohuutokaupalla lyhyen määräajan kuluttua omistajan vararikon vuoksi.
Tuo ilmoitus oli iskenyt vapaaherraan kuin musertava salama. Hänen kiinnittäessään tilansa veloista aina kattoräystästä myöten oli tuo vieraaseen tilaan kiinnitetty pääoma aina päilynyt hänen mielessään viimeisenä pelastuksen ja hyvinvoinnin ankkurina. Usein hän oli kyllä ajatellut, että eikö oikeastaan ollut järjetöntä antaa rahansa vieraalle ja käyttää omaa tilaansa varten kalliskorkoista lainarahaa; mutta aina oli häntä kammottanut siirtää tämäkin melkoinen summa laajain liikeyritystensä kurimoon; sitä hän ajatuksissaan piti vaimonsa leskiosana ja tyttärensä perintönä. Mutta nyt olivat nämäkin rahat vaarassa, viimeinenkin vakuus oli menemässä menojaan; kaikki horjahteli hänen allaan ja ympärillään kuin maanjäristyksen myllertäessä. Ehrenthal oli pettänyt hänet; tämähän oli hoitanut kirjeenvaihtoa puolalaisen kreivin asiamiehen kanssa ja oli tuonut hänelle kaikki puolivuotiset korot hypoteekkisummasta; ei ollut epäilystäkään, etteikö Ehrenthal ollut tiennyt puolalaisen maatilan kehnosta tilasta, jonka hän oli tahallaan salannut vapaaherralta.
"Isä", huudahti Lenore, auttaen vapaaherraa jälleen pystyyn, "rauhoitu toki, puhu tästä Ehrenthalin kanssa, aja lakimiehesi puheille. Ehkäpä apu keksitään tätäkin onnettomuutta vastaan."
"Olet oikeassa, lapseni", sanoi vapaaherra soinnuttomalla äänellä; "voi olla mahdollista, että minä kuvittelen vaaraa suuremmaksi kuin tarvitseekaan. Käske valjastamaan vaunut, minä lähden kaupunkiin. Äidiltäsi pidä kuitenkin vielä salassa, mitä nyt olemme lukeneet, ja sinä, rakas Lenore, seuraa minua."
Kun vaunut saapuivat tietä pitkin, seisoi vapaaherra vielä samassa paikassa, missä isku oli sattunut hänen sydämeensä. Vaieten hän istui koko matkan kyyristyneenä vaunujen nurkkaan.
Kaupunkiin tultua hän vei tyttärensä siihen asuntoon, jonka hän oli edelleen säilyttänyt, jotta ei herättäisi vaimossaan ja tuttavissaan epäilystä hänen raha-asiainsa huonosta tilasta; itse hän ajoi Ehrenthalin luo. Vihaisin askelin hän nousi konttoriin ja tylysti tervehdittyään näytti liikemiehelle sanomalehteä. Ehrenthal nousi hitaasti pystyyn ja sanoi nyökäten: "Kyllä tiedän, Löwenberg on siitä minulle kirjoittanut."
"Te olette pettänyt minut, herra Ehrenthal!" huusi vapaaherra, vaivoin pidättäen arvokasta ryhtiään.
"Mitä varten?" vastasi liikemies ja kohautti olkapäitään. "Miksi salaisin teiltä sellaista, mikä kuitenkin joutuu sanomalehtiin? Tällaistahan sattuu joka tilan, jokaisen hypoteekin suhteen. Mikäpä erinomainen onnettomuus tämä olisi?"
"Mutta olivathan omistajan raha-asiat perin kehnot, sen te olette jo kauan tietänyt", huudahti vapaaherra. "Te olette tahallanne pettänyt minut."
"Mitä te petoksesta puhutte?" intoutui Ehrenthalkin vihastuneena. "Varokaa itseänne, ettei joku syrjäinen kuule sanojanne. Minähän olen lainannut teille rahojani, mitä etua minulla olisi heikontaa teitä ja suurentaa pulaanne? Itse istun kiinni teidän asioissanne tätä myöten", hän näytti kädellään sitä kohtaa, missä muilla ihmisillä sydän sijaitsee. "Jos olisin arvannut, että tuo tehtaanne syö rahojani, tuhannet taalerit tuhansien perästä, niinkuin syö jokin elukka, joka on takapuolelta auki, niin olisin ajatellut asiaa paremmin enkä antanut teille taaleriakaan. Ennemmin syötän rahoillani kokonaista elefanttilaumaa, mutta ikinä en enää syötä mitään tehdasta. Kuinka te siis voitte sanoa, että minä olen teidät pettänyt?" hän jankkaili yhä kasvavalla kiihkeydellä.
"Te olette tiennyt vararikosta", huudahti vapaaherra, "ja olette minulta salannut, miten kreivin asiat ovat."
"Minäkös teille ostin hypoteekin?" kivahti äkäytynyt liikemies. "Minä olen tuonut teille joka puolivuosi korot, siinä minun vääryyteni, lisäksi olen antanut teille paljon omia rahojanikin, siinä minun petokseni." — Sovitellen hän sitten jatkoi: "Ajatelkaahan asiaa toki rauhallisemmin, herra parooni; jokin toinen velkoja on vaatinut tilaa myytäväksi, ja tuomioistuimet eivät ole meille asiasta ilmoittaneet tahi ovat sitten lähettäneet ilmoituksen väärällä osotteella. Mitäpä siitä? Pakkohuutokaupan jälkeen te peritte rahanne takaisin; silloin voitte maksaa velkojille, joilla on omaan tilaanne kiinnityksiä. Mikäli tiedän, kuuluu tuohon kartanoon kauniita, isoja tiluksia, niin että teidän ei tarvitse olla yhtään huolissanne hypoteekistanne."
Siihen epäilyttävään lohdutukseen vapaaherra sai tyytyä. Alakuloisena hän nousi vaunuihinsa ja huusi kuskille: "Oikeusneuvos Hornin luo!" mutta puolimatkassa hän antoi vastakäskyn ja ajoi kaupunkiasuntoonsa. Hänen ja vanhan lainopillisen ystävän välit olivat kylmentyneet. Hän oli arastellut kertoa viimemainitulle yhä kasvavista vaikeuksistaan, loukkaannuttuaan tämän hyvää tarkoittavista varoituksista; senvuoksi hän oli viime aikoina usein turvautunut toisten lakimiesten apuun.
* * * * *
Hienotunteisesti oli Itzig syöksähtänyt ulos konttorista nähdessään akkunasta paroonin hevosten pysähtyvän kadulle, mutta nyt hän työnsi päänsä jälleen ovesta sisään. "Millä tuulella hän oli?" kysyi hän Ehrenthalilta.
"Millä tuulella hänen sitten olisi pitänyt olla?" vastasi tämä jurosti; "olipahan kuin kala, joka on nielaissut yht'aikaa monta koukkua kitaansa. Hän heitteli päätään ilmaan, ja minä sain kuulla kunniani. Rahani olen työntänyt hänen tilaansa, ja suruja minulla on siitä tilasta yhtä paljon kuin hiuksia päässäni, sittekuin rupesin kuuntelemaan teidän neuvojanne."
"Jos luulette, että ritaritila ui vastaanne niinkuin kala vedessä, ja että teidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätenne ja siepata se kiinni, niin suuresti säälittelen teitä", sanoi Veitel ivallisesti.
"Mitä minä sillä tehtaalla teen?" ärähti Ehrenthal; "tila on minulle kaksi vertaa arvokkaampi ilman savupiippua."
"Myykää sitten tiilit, kun ensin olette saanut savupiipun haltuunne", sanoi Veitel ilkeästi. "Tahdoin vain mainita teille, että huomenna saan vieraaksi erään tuttavan kotiseudultani. En siis voi huomenna tulla konttoriinne."
"Te olette tänä vuonna kuljeskellutkin niin usein omilla kierroksillanne", äyskähti Ehrenthal tuikeasti, "että minulle on aivan sama, vaikka jäätte tykkänään saapumatta minun konttoriini."
"Tiedättekö mitä nyt minulle sanoitte", kivahti Veitel. "Te sanoitte minulle: Itzig, nyt en enää tarvitse sinua, saat mennä matkoihisi. Mutta minä menen silloin kuin minulle sopii, enkä silloin kuin teille sopii."
"Te olette hävytön ihminen", huusi Ehrenthal. "Minä kiellän teitä puhumasta minulle tuolla tapaa. Mikä te luulette olevannekaan, nuori Itzig?"
"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi, kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?" Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin, hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.
* * * * *
Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin. Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien ihmisten kiirettä.
Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja riensi sivuhuoneeseen.
Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan. Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"
"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen taalerin vekseli?"
"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."
"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo kymmenentuhatta käteisellä."
Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään, ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut, että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen asia?"
"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava, kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."
"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun mahdoton maksaa."
"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."
Vapaaherra vaikeni ja kääntyi poispäin.
"Mihin aikaan huomenna saan tulla noutamaan rahani?" ahdisti Pinkus.
"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään, hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli perikatoon tuomittu mies.
Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti — mutta hänpä ei ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.
Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni, että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja; kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."
Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.
Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut, joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.
Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään. Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin. "Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria, hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.
"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."
Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi mieheksi", hän sanoi.
Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi, sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla, "tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"