Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka toinen maksaa."
"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra; "mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää meidän käsiimme?"
Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani, niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."
"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi parooni ärtyneesti.
"Ensin pyydän kuitenkin, herra parooni, että todistatte minun olevan tässä asiassa syyttömän."
"Sehän on samantekevää."
"Teille se on samantekevää", sanoi Ehrenthal, "mutta ei minulle eikä minun liikemieskunnialleni."
"Mitä te tuolla puheella tarkoitatte?" kivahti vapaaherra niin tulisesti, että Ehrenthal poukkosi pystyyn. "Te uskallatte väittää että minulle on samantekevää, mikä teille itsellenne ei ole kunniaksi."
"Kuinka te kiivastuttekaan, herra parooni", huudahti kauppias; "enhän minä puhu mitään pahaa teidän kunniastanne, Jumala siitä minua varjelkoon!"
"Puhuittehan te siitä kumminkin", ähkyi onneton mies.
"Kuinka voitte sillä tapaa käsittää väärin vanhan tuttavan", vaikeroi Ehrenthal. "Minä en tahdo muuta kuin kuulla teidän omasta suustanne, että minulla ei ole syytä hypoteekin ostamisessa."
"Olkoon menneeksi, ei syy teidän olekaan", ärähti vapaaherra ja polki jalkaansa.
"No nyt on kaikki hyvin", sanoi kauppias rauhoittuneena. "Ja jos käy niin onnettomasti että saatte pitää puolalaisen tilan itsellänne, niin koetamme katsoa mitä silloin on tehtävä. Nykyään on kovin kireä raha-aika, mutta minä tahdon kuitenkin myöntää teille ostotakuuseen ja oikeudenkäyntikuluihin menevät rahat hypoteekkia vastaan tuohon tilaan."
Sitten hän rupesi puhelemaan valtakirjan sanamuodosta ja matkastaan myyntipaikalle. Hänen lähtiessään vapaaherran luota jäi tämä ristiriitaisten mielialojen leikkikaluksi.
Oliko hän hukassa? Vai oliko hän pelastettu? Hänet valtasi ahdistava huoli, että tuo hypoteekki tuli ratkaisemaan hänen kohtalonsa. Hän päätti itse matkustaa huutokauppatilaisuuteen eikä uskoa Ehrenthalin toimeksi mitään. Mutta sitten hän jälleen ajatteli hätäytyneenä, että juuri nyt hänen oli pakko osoittaa tuolle miehelle suurta luottamusta, jotta tämä ei vain rupeisi häntäkin epäilemään. Siten hän ajelehti avuttomasti vaaroja täynnä olevalla ulapalla. Laineet löivät korkealle joka haaralla ja uhkasivat hukuttaa hänet.
* * * * *
Saman päivän illalla Ehrenthal kävi taasen Bernhardin sairaskamariin ja laski hänen nimeensä kirjoitetun valtakirjan poikansa peitteelle.
"Voitko nyt ojentaa minulle kätesi?" kysyi hän sairaalta, joka tuijotti synkästi eteensä. "Minä matkustan paroonin puolesta ostamaan hänelle uuden maatilan. Me olemme puuhanneet kaiken valmiiksi keskenämme. Tämä on valtakirja, jonka hän on laatinut minun nimeeni; minä annan hänelle ennakkolainaakin; ja jos hänellä on yhtään ymmärrystä, niin voi hänestä jälleen tulla varakas mies."
Bernhard katseli isäänsä surullisesti ja pudisti päätään. "Se ei ole vielä kylliksi, isä parka", hän sanoi.
"Mutta olenhan minä tullut sovintoon paroonin kanssa, ja hän on itse minulle tunnustanut, että minussa ei ole ollut syytä hänen onnettomuuteensa. Eikö siinä ole kylliksi, poikani?"
"Ei", sanoi sairas. "Niin kauan kuin sinä siedät konttorissasi tuota kehnoa ihmistä, tuota Itzigiä, ei minulla ole rauhaa elämässäni."
"Hän saa laputtaa", huudahti Ehrenthal innokkaasti; "jos poikani Bernhard sitä vaatii, niin hän saa lähteä tämän neljännesvuoden lopussa."
"Ja sinä tahdot luopua aikeestasi paroonin maatilan suhteen?" ahdistiBernhard edelleen, kääntyen isäänsä päin.
"Jos se tulee myytäväksi, niin tahdonpa ajatella mitä olet puhunut", vastasi isä välttelevästi. "Mutta älä puhele enää koko tilasta; kun olet jälleen minun terve poikani, niin voimme ottaa sen uudelleen puheeksi." Ja sitten hän tarttui ahnaasti käteen, jota Bernhard viivytteli hänelle antamasta, piteli sitä lujasti omiensa välissä ja istui vaitonaisena poikaansa katsellen.
Jos hän voi sanoa olleensa milloinkaan elämässään tyytyväinen, niin oli hän sitä nyt, tingittyään ja ostettuaan sovinnon.
7.
Aallot löivät korkealle hukkuvan pään yli.
Tehdas oli talvella työskennellyt vain muutamia kuukausia. Tilan juurikassato oli mennyt piloille, naapuriseudun juurikasviljelys, johon vapaaherra oli paljon perustanut, oli aivan riittämätön. Monet pikku talollisista eivät olleet täyttäneet sitoumuksiaan, toiset olivat tuoneet kehnoa tavaraa. Raaka-ainetta siis puuttui, puuttui käyttöpääomaakin; tehdas joutui seisomaan, työläiset hajautuivat mikä minnekin.
Ehrenthal oli matkustanut puolalaiselle tilalle. Vapaaherraa värisytti odottelun kuume. Hän tilasi jo postihevoset lähteäkseen asiamiehensä perään, mutta hän peruutti ne, sillä häntä kammotti huutokauppapäivä, tarjoilu ja tinkiminen ja koko sen tuskallinen jännitys aina pöytäkirjan allekirjoittamiseen saakka. Ja jollei hän luottanut asiamieheensä, niin Rosminin lakimieheen hän ainakin voi luottaa. Sitten tuli se synkeä päivä, jolloin Ehrenthal matkalta palattuaan astui vapaaherran eteen ja jätti hänelle oikeuskomissaario Waltherin kirjeen. Vapaaherran pääoma oli voitu pelastaa ainoastaan siten, että Ehrenthal osti tilan vapaaherralle itselleen. Ensimmäisen sadantuhannen taalerin suuruisen hypoteekin omistajat olivat kohottaneet hintaa sataan neljääntuhanteen, sitten he olivat ajaneet matkoihinsa, eikä ketään toista huutajaa ollut ilmestynyt.
"Hovi kuuluu nyt teille, herra parooni", päätti kauppias kertomuksensa. "Jotta kykenette pitämään tilukset hallussanne, olen sopinut ensimmäisen kiinnityksen haltijain kanssa, että he pitävät nuo satatuhatta taaleria edelleen tilaan kiinnitettyinä. Itse olen puolestanne suorittanut neljätuhatta taaleria ynnä oikeuskulut." Vapaaherra ei vastannut sanaakaan, hänen päänsä vaipui raskaasti kirjoituspöydän levyä vastaan. Poislähtiessään Ehrenthal murahteli itsekseen: "Ei hänessä ole miestä enää mihinkään. Ensi neljännesvuoden alkuun mennessä hän menettää vanhan tilansa, eikä hänellä ole voimia pitämään hallussaan uuttakaan. Siunatuksi lopuksi minun täytyy ostaa sekin itselleni."
Nyt lähestyi se määräaika, jolloin vapaaherran piti suorittaa kaikkien velkojensa korot. Hän lähti jälleen kiertelemään ympärinsä ja etsimään rahoja. Viimeksi hän tuli Georg Wernerin luo, joka oli lunastanut äitinsä tilan. Hämillään otti hänet vastaan tuo nuori herra, joka oli moniaan Vuoden liehakoinut Lenorea ja sitten hyvin varovaisesti peräytynyt. Vapaaherran tiukka tila ei ollut enää kellekään salaisuus. Naapuri osotti vieraalleen sitä myötätuntoa, joka sellaisissa tapauksissa tulee kysymykseen. Hän valitti hartaasti, että vapaaherra oli menettänyt niin suuren pääomakiinnityksen uuden tilan ostaessaan. "Kenen te lähetitte puoltamaan etuanne huutokappatilaisuudessa?"
"Hirsch Ehrenthalin", vapaaherra vastasi masentuneena.
Nyt kävi naapuri puheliaaksi. "Minä pelkään, että tuo mies hyvin huonosti ajoi asiaanne. Minä tunnen sen nylkyrin. Meiltä hän monia vuosia takaperin keinotteli konnankujeillaan suuren rahasumman. Isäni oli tuolla ylämaassa hakkauttanut maahan kokonaisen metsän ja luovuttanut tukit eräälle puusaksalle myytäväksi. Ehrenthal ryhtyi veijarikauppoihin tämän kanssa, osti häneltä puut pilahinnasta, ja toinen livisti sitten Amerikkaan. Molemmat roistot jakoivat keskenään isäni rahat."
Vapaaherran posket lennähtivät tuhkanharmaiksi, hän nousi seisomaan, puhumatta asiastaan enää sanaakaan, ja puikki tiehensä naapurin kynnykseltä niinkuin ilmijoutunut varas.
Siitä päivästä lähtien hän istui vain kirjoituspöytänsä ääressä synkkiä aatoksiaan hautoen; jos hän lähti ulos, niin hän teki sen vain huumatakseen itsensä. Puolisoaan kohtaan hän oli tyly, tytärtään hän ei laskenut puheilleenkaan. Naiset kärsivät siitä sanomattomasti.
Vielä muuan valju toivonkipinä häämötti hänelle: turvaaminen Bernhardin välitykseen. Ja tällä kertaa hän oli oikeassa; sitä tietä käyttäen voi pelastuksen löytää. Mutta hän ei tarttunut siihen käteen, joka epäitsekkäästi oli tarjoutunut johtamaan hänet tälle tielle; hän ei kutsunut Antonia puheilleen, vaan erään toisen, jonka muisto oli hänelle kaamea, kun se ei ollut hänen silmiensä edessä, mutta jonka nöyristelevä olemus oli hänelle mieleen, kohta kuin se ilmestyi näkyviin. Vielä ratkaisun hetkenä soi laupias kohtalo hänelle vapaan valintavallan omaan tulevaisuuteensa nähden. Mutta itse hän, ah, ei ollutkaan enää vapaa. Kehnon teon kirous hämmensi hänen punnitsemiskykynsä.
Jälleen seisoi Itzig hänen edessään. Vapaaherra katsahti syrjäkarin tuohon kumaraiseen hahmoon ja sanoi: "Nuori Ehrenthal on tarjoutunut selvittämään välini hänen isänsä kanssa."
Veitel poukkosi koholle kuin pyssynluodin satuttamana. "Bernhardko?" hän huudahti käheästi.
"Se hänen nimensä lienee; hän kuuluu olevan sairaana."
"Hän kuolee", sanoi Veitel tylysti.
"Milloin?" kysyi vapaaherra, ajatellen yksinomaan omia asioitaan, mutta korjasi sitten kohta häveten: "Mikä häntä vaivaa?"
"Vika on tässä", sanoi Veitel osottaen rintaansa; "se pihisee ja puhisee kuin sepänpalje; kun siihen tulee repeämä, lakkaa ilma kulkemasta."
Vapaaherra veti kasvonsa sääliväisiin kurttuihin, mutta hän ajatteli ainoastaan omaa kiireellistä hätäänsä. "Sairaalla kuuluu olevan suuri vaikutusvalta isäänsä, niin että hänen kauttaan saa Ehrenthalin taivutetuksi sovintoon."
"Mitä Bernhard liikeasioista ymmärtää, hänhän on aivan höperö", huudahti Itzig kykenemättä hillitsemään harmiaan. "Jos hänen eteensä panee vanhan nahkarisan, johon on piirretty kirjaimia, niin antaa hän sen edestä vaikka kaiken maailman hypoteekit. Hänellä ei ole käsitystä mistään."
"Huomaan, että tämä keino ei liene teidän mieleenne?" virkkoi vapaaherra neuvottomana.
Itzig mietiskeli pitkään ennenkuin vastasi, ja hänen katseensa pälyili vapaaherrasta huoneen pimeimpiin nurkkiin. Vihdoin hän vastasi äkkinäisen ystävällisesti: "Armollinen herra on oikeassa. Parasta on että käytte Ehrenthalin kanssa Bernhardin sairasvuoteen ääreen ja siellä sovitte valinne." Hän vaikeni tuokioksi, ja hänen kasvonsa punoittivat myrskyisistä ajatuksista. "Tahtooko teidän armonne antaa minun tehtäväkseni ilmoittaa teille päivän ja hetken, jolloin voitte paraiten mennä Bernhard Ehrenthalin puheille? Kun olette saapunut konttoriin, juoksen minä sukkelaan sanomaan Bernhardille teidän tulostanne. Sillä aikaa teidän armonne odottaa konttorissa, ja vaikkapa kestäisi puolen tuntiakin ennenkuin palaan, niin odotatte kuitenkin; ja vaikka Ehrenthal kuinka teille huutaisi ja pauhaisi, niin te odotatte vain rauhallisesti. Kun sitten noudan teidät ylös, niin kaikki järjestyy kohdalleen, sillä mitä ikinä Bernhard tahtoo isältään, sen tämä tekee."
"Minä jään odottamaan ilmoitustanne", päätti vapaaherra väsyneenä keskustelun. Koittavan vaikean ratkaisupäivän ajatteleminen täytti hänen mielensä tuskalla.
* * * * *
Vapaaherran luota Itzig riensi hurjan mielenliikutuksen vallassa majapaikkaansa Pinkuksen taloon. Kiihtyneenä hän juoksenteli edestakaisin pienen huoneensa lattialla ja pui nyrkkiä näkymätöntä Bernhardia vastaan. Sitten hän avasi vanhassa kirjoituspöydässä salalaatikon ja otti sieltä kaksi avainta, jotka hän laski pöydälle; yhä uudelleen hän juoksussaan pysähtyi pöydän eteen niitä tuijottelemaan. Vihdoin hän työnsi ne taskuunsa ja lähti joutuin vierastuvan puolelle. Siellä istua kyyhötti puuparvekkeen nurkassa herra Hippus, Veitelin viisas ystävä ja lainopillinen neuvonantaja. Olosuhteiden painostus oli viime vuosina estänyt Hippusta kehittymästä nuoremmaksi, pulskemmaksi ja rehellisemmäksi entistään; pikemminkin oli kehitys käynyt päinvastaiseen suuntaan, niin että hän näytti entistäkin kuluneemmalta ja pahemmin nukkavierulta sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Nyt hän oli painautunut parvekkeen perimmäiseen nurkkaan, jonne pilkisti valju päivänsäde, ja lueskeli likaista romaania. Kuullessaan Veitelin lähenevän nopein askelin työnsi vanhus nokkansa vielä syvempään kirjaan ja näytti enemmän välittävän jok'ainoasta kirjaimesta kuin nuoren liikemiehen läsnäolosta.
"Pankaa kirjanne kiinni ja kuunnelkaa minua", sanoi Veitel kärsimättömästi. "Rothsattel saa Ehrenthalilta takaisin velkakirjansa, hän antaa minulle hypoteekin ja minun on hankittava hänelle puuttuvat kahdeksantuhatta taaleria."
"Katsoppas, katsoppas vain", vastasi vanhus huojutellen rumaa kalloansa, "kaikkea sitä pitää kuulemankin! Jos Ehrenthal lahjoittaa rahansa hulttiolle, joka on rikkonut hänelle antamansa kunniasanan, niin onpa aika että mekin muutumme hurskaiksi ja käymme ripille. Mutta ennenkuin jatkamme puhetta, voit käydä noutamaan alhaalta jotakin, jonka tiedät minulle hyvin maistuvan. Minä tunnen kurkkuni kuivaksi enkä puhu enää halaistua sanaakaan."
Veitel riensi kapakan puolelle noutamaan haluttuja tavaroita; vanhus silmäsi hänen jälkeensä ja mutisi itsekseen: "Nyt se pamahtaa" ja tuijotteli päätään pudistellen kirjanlehtien yli virralle.
Asetettuaan aterian vanhuksen eteen kysyi Veitel lyhyesti: "Kuinka paljon?"
"Kolmesataa", sanoi Hippus, "ja sitte pitää minun vielä saada punnita asiaa. Se ei kuulu oikeastaan minun ammattiini, ihanainen Itzig. Omalla alallani autan vähemmästäkin maksusta, kuten lienet jo tullut kokemuksestasi tietämään; mutta rosvon ja murtovarkaan kunniakkaaseen ammattiin ruvetessani vaadin suurempaa hintaa. Minähän olen vain vapaaehtoinen tarjokas sillä alalla. Enkä voi sanoa, että minua erikoisesti miellyttää sille antautuakaan."
"Entäs minua sitten?" huudahti Itzig. "Jos mitä muuta keinoa on olemassa, niin sanokaa. Jos tiedätte, miten paroonia ja Ehrenthalia voi pitää toisistaan erillään ja tuhota kummankin toistensa kautta, niin sanokaa. Ehrenthalin oma poika käy rakentamaan rauhaa heidän keskensä, hän seisoo heidän välillään niinkuin kuvakirjassa pieni alaston ja siivekäs pojannalikka kahden rakastavaisen välillä, ja me saamme pitkän nenän."
"Mekö?" kysyi vanhus irvistellen. "Sinun nokkasi se vain kasvaa entistä pitemmäksi, sen naakka. Mitä sinun vehkeesi minuun kuuluvat?"
"Kaksisataa!" huudahti Veitel, käyden häntä lähemmäksi.
"Kolme", vastasi vanhus ja joi lasinsa pohjaan; "mutta yksin en sitä tee, sinun pitää olla läsnä."
"Jos minun pitää olla läsnä", sanoi Veitel, "niin voin tehdä sen yksinkin enkä tarvitse teidän apuanne. Kuulkaahan nyt mitä sanon. Minä toimitan talon tyhjäksi, laitan että Ehrenthal ja parooni lähtevät yht'aikaa konttorista yläkertaan, ja minä annan teille merkin, ovatko paperit esillä pöydällä vai rahakaapissa. Silloin on jo hyvin pimeä. Teillä tulee olemaan aikaa puoli tuntia. Minä suljen katuoven, mutta syrjäkäytävän takakujalle, joka tavallisesti on teljettynä, jätän auki. Kaikki on niin varmaa, että kymmenvuotias lapsikin voisi tehdä tuon tekosen."
"Varmaa kyllä sinulle itsellesi", murahti vanhus äreästi, "mutta ei minulle."
"Olemmehan kuitenkin koettaneet tehdä kaiken voitavamme lain avulla, mutta turhaan", huusi Veitel; "nyt sen täytyy käydä vastoin lakia." Hän iski nyrkkinsä parvekkeen kaiteeseen ja kiristeli hampaitaan niin että ne kirskuivat. "Ja jollette te tahdo käydä työhön niin pitää sen kumminkin tapahtuman, vaikka kaikki epäluulo lankeisikin minuun, jollen sillä aikaa ole mukana Bernhardin kamarissa."
"No, se on oikein, sinä iloinen Itzig", sanoi vanhus ja nykäsi silmälasinsa suoraan voidakseen tarkemmin katsella toisen äkämystynyttä naamaa. "Kun sinä kerta olet niin rohkeata poikaa, niin enpä minäkään tahdo jättää sinua pulaan; mutta kuten sanottu, vain kolmestasadasta."
Kaupanteko ja tinkiminen alkoi. Sitten painautuivat molemmat parvekkeen perälle ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään pimeäntuloon asti.
* * * * *
Muutamia päiviä senjälkeen Anton istui hämärissä Bernhardin sairasvuoteen vieressä. "Jouduin vain pikipäin pistäytymään tänne nähdäkseni kuinka voitte."
"Huonosti", sanoi Bernhard, "yhä vain huonosti; hengitys, käy vain vaikeammaksi. Kunpa pääsisin ulos vapaaseen ilmaan, edes kerrankin ulos tästä pimeästä huoneesta!"
"Eikö lääkäri salli teidän lähteä ajelemaan? Jos huomenna on lämmin auringonpaiste, niin tulen vaunuilla noutamaan teidät ajelulle."
"Niin tosiaan", huudahti Bernhard ilahtuneena, "teidän pitää tulla. Sitten on minulla teille jotain kerrottavanakin." Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Sain tänään kaupunkipostissa nimettömän kirjelapun." Hän otti päänaluksensa alta esiin pienen kirjeen ja ojensi sen salamyhkäisen näköisenä ystävälleen: "Ottakaa se, ehkä tunnette käsialankin."
Anton kävi akkunaan ja luki: "Parooni Rothsattel tulee puheillenne tänään iltapuolella. Toimittakaa niin, että olette yksin isänne kanssa silloin kotona."
Kun Anton antoi kirjeen takaisin, katseli Bernhard paperilappua hartaan kunnioittavasti ja piilotti sen uudelleen. "Tunnetteko käsialan?" kysyi hän.
"En", Anton vastasi; "se näyttää vääristellyltä, mutta neitiRothsattelin käsialaa se ei ainakaan ole."
"Olipa kirjoittaja kuka hyvänsä", jatkoi Bernhard masentuneena, "niin odotan hyviä tuloksia tästä illasta. Wohlfart, tämä kiista painaa raudanraskaana minun rintaani, se salpaa minulta hengen, tunnen sen painon kuin olisin pusertimen välissä. Tänään käy kaikki jälleen hyväksi, tänään pääsen vapaaksi."
Puhuminen kävi häneltä vaikeasti. Vain lyhyinä lauseina laukeili puhe hänen huuliltaan. "Siis näkemiin huomiseen asti", huudahti Anton. Hänen noustessaan pystyyn lähteäkseen pois kuului ovelta pehmeitten naiskenkäin sipsutusta; äiti ja Rosalie saapuivat sairaan luo ja tervehtivät vierasta. "Kuinka nyt jaksat, Bernhard?" kysyi äiti. "Tänään jäät yksin isän kanssa, tänä iltana on suuri soitannollinen illanvietto, Rosalie saa taas istua flyygelin ääreen. Me olemme siirtäneet oman flyygelimme perähuoneeseen, herra Wohlfart, jotta Rosalie ei harjoitellessaan häiritse Bernhardia."
"Istuhan silmänräpäykseksi luokseni, äiti", sanoi Bernhard; "en ole pitkään aikaan nähnyt sinua noin kauniissa puvussa. Sinä näytät tänään oikein sievältä; samanlainen puku sinulla oli ylläsi, kun poikana sain tulirokon. Aina kun sinusta uneksin, näen sinut tuo keltainen puku ylläsi. Anna minulle kätesi, äiti, ja kun tänä iltana kuuntelet musiikkia, niin muistele myöskin Bernhardiasi. Minä soittelen täällä hiljaa ajatuksissani."
Äiti istahti hänen viereensä. "Hänellä on taas kuumetta", sanoi hänAntonille. Anton nyökkäsi vaieten.
"Huomenna minä ajan aurinkoon", huudahti Bernhard kiihkeästi, "se on minun huvimatkani."
"Vaunut odottavat, äiti", muistutti Rosalie; "meidän täytyy hienoissa puvuissamme käydä takatietä, missä on niin hirmuisen likaista. Itzig on uskotellut isälle, että vaunut eivät saa tulla katuoven eteen, koska se häiritsisi Bernhardia."
"Nuku hyvin, Bernhard", sanoi äiti ja ojensi hänelle vielä kerran pyöreän kätensä. Naiset riensivät pois huoneesta ja Anton seurasi heitä.
"Mitä sanotte Bernhardin voinnista?" kysyi äiti portaissa. "Minusta hän on hyvin kipeä", vastasi Anton. "Minä olen miehelleni jo sanonut, että kun kesällä lähden Rosalien kanssa kylpylään, niin otamme Bernhardin mukaamme."
Anton erosi heistä raskain sydämin.
Talossa kävi aivan hiljaiseksi; Ehrenthalin asunnossa ei kuulunut muuta kuin sairaan ähkyvää hengitystä. Vain lattiasta hänen aitansa kuului jolloinkin rapinaa. Hiiri siellä nakerteli puuta. Bernhard kuunteli levottomasti. "Kuinkahan kauan se vielä nakertaakaan, ennenkuin saa lattiaan kolon; sitten se pääsee tänne minun huoneeseeni." Häntä värisytti, hän heittelehti kärsimättömästi vuoteessaan; hämärä tuntui hänestä tänään aivan tukahduttavalta, ilma perin paksulta. Hän veti soittokellon nuoraa siksi kunnes hoitajatar saapui ja asetti sytytetyn lampun pöydälle. Nyt katseli Bernhard väsyneenä ympärilleen. Kamari näytti hänestä tänään vanhalta ja nukkavierulta, melkein kuin joltakin syrjäiseltä vierashuoneelta, ja itsensä hän tunsi vieraaksi, joka oli tullut vain lyhyelle käynnille. Kylmästi hän katseli kirjahyllyään ja kaappia, jonka laatikossa kallisarvoiset käsikirjoitukset olivat. Permannon musta paloläikkä, ovipeilissä oleva rako, josta jokailta paistoi sisään viereisen huoneen lampunvalo — kaiken tuon hän tahtoi huomenna jättää selkänsä taakse lähtiessään Antonin kanssa ulos ahtaasta kamaristaan. Hän ajatteli, että he kenties ajelisivat sitä tietä pitkin, jota myöten linnan neiti ajoi kotoa kaupunkiin ja sieltä takaisin. Ehkäpä he tapaisivatkin hänet tiellä. Bernhardin silmät loistivat, hän oli varma toivossaan, että neiti tulisi heitä vastaan. Hän istuisi suorana ja ylväänä vaunuissaan, harso lennähtäisi syrjään hänen kasvoiltaan, ja valkea käsivarsi nousisi huiskuttamaan tervehdykseksi vastaantulijoille. Niin, neiti tuntisi Bernhardin, hän tietäisi että tämä oli tehnyt palveluksen hänen isälleen; ehkäpä hän pysähdyttäisi vaununsa ja kysyisi kuinka Bernhard jaksoi. Ja sitten saisi Bernhard puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen jalosointuisen äänensä. Vielä kerran neiti hänelle nyökkäisi, sitten eroaisivat vaunut toisistaan ja kulkisivat eri suuntiin. — Ja minne hän, Bernhard, ajaisi? "Suoraan aurinkoon", hän kuiskasi. — Ja jälleen hän kuunteli tuskastuneena hiiren nakerrusta.
Nopeita askeleita kuului etuhuoneesta, Bernhard suoristautui istumaan, veri kohosi hänen poskilleen. Lenoren isä sieltä tuli hänen puheilleen. — Hiljaa aukeni ovi, ruma kuvatus pujahti sisään ja katseli arkaillen ympärilleen. Bernhard huudahti peljästyneenä: "Mitä te täältä haette?"
Sukkelaan astui Itzig hänen vuoteensa viereen ja puhui tiheään hengittäen ja äänellä, joka tuntui tulevan yhtä vaikeasti kuin sairaan rinnasta: "Parooni on juuri mennyt konttoriin. Hän sanoi minulle tulevansa tänne suostuttelemaan teitä, jotta kannattaisitte hänen vaatimustaan, jonka hän aikoo tehdä isällenne."
"Teillekö hän tuon on sanonut?" huudahti Bernhard. "Kuinka vapaaherra voi uskoa mitään asiata semmoiselle miehelle kuin te olette?"
"Pitäkää suunne kiinni", vastasi Veitel raa'asti, "ei nyt ole aikaa teidän lörpötellä. Kuulkaa mitä sanon. Parooni on antanut isällenne kunniasanallaan vakuuden kahdenkymmenentuhannen taalerin lainasta, mutta hän ei voi antaa hänelle tuota vakuutta, koska hän on myynyt samat paperit eräälle toiselle. Hän on rikkonut kunniasanansa ja vaatii nyt isältänne, että tämä luopuu hyvästä vakuudestaan. Jos te voitte suostuttaa isäänne menettämään kaksikymmentä tuhatta taaleria, niin tehkää se."
Bernhard vapisi niin, että hänen kätensä huiskivat. "Te olette valehtelija!" hän huusi. "Jokainen sana, joka lähtee teidän suustanne, on petosta ja teeskentelyä ja kavaluutta."
"Suunne kiinni", toisti Veitel kuumeisessa hädässään. "Te ette saa taivuttaa isäänne kärsimään vahinkoa. Paroonia ei enää käy auttaminen, hän on kuin kärpänen, joka on polttanut siipensä lampunliekissä, hän voi enää vain ryömiä. Ja jos Ehrenthal on niin hupsu että seuraa teidän neuvoanne, joka ette asioista mitään ymmärrä, niin ei hän kuitenkaan voi pysyttää paroonia hänen tilallaan. Jollei hän viskaa tätä menemään, niin tekee sen toinen mies. Minulla ei ole mitään etua, kun tätä teille sanon", hän jatkoi levottomasti ja kuunteli talon edustalta kuuluvaa hälyä; "puhun vain uskollisuudesta teidän perhettänne kohtaan."
Bernhard haukkoi henkeä. "Ulos täältä!" sai hän vihdoin huudetuksi; "kaikki on pelkkää petosta ja valhetta tässä maailmassa."
"Minä lähden noutamaan paroonin ja Ehrenthalin tänne" sanoi Veitel ja juoksi ulos huoneesta.
Kumahdellen kuului eteiseen Ehrenthalin äkäinen ääni: "Minä menen tuomarin luo ja annan ilmi teidät ja kaikki teidän vehkeenne!" Veitel tempasi konttorin oven auki. Nahkatuolilla istui vapaaherra ja kätki kasvot käsiinsä, hänen edessään seisoi Ehrenthal huojuen ja vapisten vihasta; pöydällä oli avattuna vapaaherran lipas turmiollisine velka- ja kiinnityskirjoineen. Veitel huusi ovelta sisään: "Kuulkaa, Ehrenthal, teidän Bernhardinne on hyvin kipeä, hän makaa tuolla ylhäällä aivan yksin ja huutelee teitä ja huutelee herra paroonia; hän tahtoo teidät molemmat luokseen."
"Mitä tämä on?" ärjäsi Ehrenthal. "Juonitteletteko te selkäni takana yhdessä poikanikin kanssa?"
"Oletteko näyttänyt hänelle sen uuden hypoteekin, jonka olette kirjoittanut häntä varten?" kysyi Veitel kiireisesti vapaaherralta.
"Hän ei ole tahtonut sitä katsoakaan", vastasi vapaaherra alakuloisena.
"Antakaa se tänne", sanoi Veitel nopeasti ja laski uuden asiakirjan pöydälle Ehrenthalin eteen.
"Te tahdotte antaa minulle rahoistani paperipalasen, joka ei ole edes sen arvoinen että sen viitsisi polttaa."
"Älkää enää turhia viivytelkö", huusi Itzig yhä yltyvällä hätäisyydellä. "Bernhardin luona ei ole ketään, hän huutelee huutamistaan teitä ja paroonia, pian hän tekee vahinkoakin itselleen. Joutukaa siis jo lähtemään, hän on ähkinyt pahasti ja käskenyt minun toimittamaan teidät tässä siunaamassa hänen luokseen."
"Vanhurskas Jumala!" parkasi Ehrenthal hädissään ja sieppasi hattunsa. "Mitä tämä tämmöinen taas on? Enhän minä voi nyt lähteä poikani luo, minulla on täällä huolta rahoistani."
"Hän huutaa itsensä hengettömäksi", yllytteli Veitel; "rahoistanne te ennätätte puhua sitte perästäkin päin. Joutukaa nyt hetipaikalla."
Vapaaherra ja Ehrenthal lähtivät konttorista. Itzig seurasi heidän kintereillään. Ehrenthal lukitsi oven, laski rautasalvan sen poikki ja lukitsi salvan etulukolla. Sitten he kiiruhtivat portaita ylöspäin, Itzig jälkimmäisenä. Jollain porrasastuimella helähti hopearaha, Ehrenthal kääntyi katsomaan jälkeensä. "Se putosi minun taskustani", sanoi Veitel.
Vapaaherra ja Ehrenthal astuivat sairaan huoneeseen, heidän perästään työntäytyi Itzig ja hiipi seinäviertä pitkin akkunan luo, Bernhardin päänsijan taakse, josta tämä ei häntä nähnyt. Vapaaherra kävi istumaan vuoteen pääpuoleen, Ehrenthal jalkapuoleen; lamppu loi kelmeätä valoa molempiin riitapuoliin, jotka saapuivat kuolevaisen luo kiistelemään keskenään rahoista ja vakuuksista.
Aatelismies alotti kohteliaalla puheella, muisteli Bernhardin käyntiä hänen tilallaan ja toivoi taas kohtakin näkevänsä hänet luonaan; mutta hänen silmänsä väittelivät pelokkaasti sairaan lopen kuihtuneita kasvoja, ja hänen sydämessään kuului ääni: viime tingassa tänne tulinkin! Bernhard istui suorana vuoteessaan, pää rinnalle painuneena; hän kohotti kättänsä ja keskeytti vapaaherran puheen: "Anteeksi, herra parooni, sanokaa minulle mitä te isältäni haluatte, ja ottakaa huomioon että minä en ole mikään liikemies."
Vapaaherra selitti hänelle asiansa; Ehrenthal yritti hänet monesti keskeyttää, mutta Bernhard viittasi hänelle torjuvasti kädellään, jolloin isä sulki suunsa ja tyytyi ravistelemaan kiivaasti päätänsä ja murahtelemaan itsekseen.
Vapaaherran päätettyä puheensa viittasi Bernhard taas isälleen: "Käy lähemmäksi ja kuuntele levollisesti mitä sanon." Isä laski korvansa melkein poikansa suulle. "Mitä nyt sanon", lausui Bernhard hiljaa, "se on minun vakaa tahtoni, enkä ole vasta tänään tullut siihen päätökseen. Kun sinä hankit rahoja, niin ajatuksesi oli että minä eläisin sinua kauemmin ja tulisin kuolemasi jälkeen perilliseksesi. Eikö niin ollut?" Ehrenthal nyökytteli pontevasti päätään. "Jos siis pidät minua perillisenäsi", jatkoi Bernhard, "niin kuuntele nyt tarkoin minun sanojani. Jos rakastat minua, niin toimi minun toivomukseni mukaan. Minä luovun perintöosastani, niin kauan kuin me molemmat elämme. Mitä sinä olet koonnut minun hyväkseni, sen olet koonnut turhaan. Minä en vaadi sinulta yhtään mitään tulevaisuuttani varten. Jos minun on sallittu tulla jälleen terveeksi, niin tahdon tulla toimeen omalla työlläni, tahdon oppia luottamaan itseeni; paitsi sinun rakkauttasi ja siunaustasi en pyydä sinulta mitään itseäni varten. Muista se."
Ehrenthal kohotti kätensä korkeuteen ja parahti: "Mitä perättömiä sinä nyt puheletkaan, oma Bernhardini, poloinen poikani? Sinähän olet vielä kipeä, olet hyvin kipeä."
"Kuule minua vielä", pyysi Bernhard. "Mitä oikeuksia sinulla lieneekin tämän herran maatilan, se selvitetään tässä paikalla. Sinä olet monet vuodet ollut hänen kanssaan liikesuhteissa, ja sinä et saa olla syynä hänen perheensä onnettomuuteen. Minä en vaadi, että sinun pitäisi luovuttaa itseltäsi niin suuri rahasumma, se koskisi sinuun kipeästi ja olisi tälle herralle nöyryytykseksi; mutta sitä minä vaadin sinulta, että otat vastaan hänen tarjoamansa vakuuden. Jos hän on aikaisemmin luvannut sinulle jotain muuta, niin unohda se; jos sinulla on hallussasi asiapapereita, jotka häntä huolestuttavat, niin luovuta ne hänelle takaisin."
"Hänhän on kipeä", ähki onneton isä, "hän on kovin kipeä."
"Minä tiedän että tämä tuottaa sinulle tuskaa, isäni. Siitä lähtien kuin läksit maailmalle isoisän kodista köyhänä juutalaispoikana, paljasjaloin ja yksi ainoa taaleri taskussasi, siitä lähtien et ole muuta ajatellut kuin rahojen kokoamista. Kukaan ei ole sinulle muuta opettanutkaan, uskosi on sulkenut sinut pois sellaisten seurasta, jotka paremmin ymmärtävät, mikä elämälle antaa tosi arvoa. Minä tiedän että sinun sydäntäsi särkee, kun sinun on pakko panna paljon rahaa vaaranalaiseksi. Mutta sen sinä kuitenkin teet, sinä teet sen, koska rakastat minua."
Ehrenthal väänteli käsiään, ja isot kyyneleet vuotivat hänen silmistään kun hän sanoi: "Sinä et tiedä, poikani, mitä minulta oikein vaadit! Sinä vaadit, että isäsi taskusta saataisiin varastaa suuri summa rahaa."
Poika tarttui isänsä käteen. "Sinähän olet aina rakastanut minua. Sinä olet tahtonut että minusta tulisi toisenlainen mies kuin itse olet. Sinä olet aina kuullut minun sanojani, ja toivomukseni olet täyttänyt ennenkuin olen ennättänyt niitä lausuakaan. Mitä sinulta nyt pyydän, se on ensimmäinen suuri pyyntö, mitä koskaan olen sinulle tehnyt. Ja tämän pyynnön tulen toistamaan korvaasi niin kauan kuin elän, se on minun ensimmäinen pyyntöni, rakas isä, ja se tulee myöskin olemaan minun viimeiseni."
"Sinä olet hupsu lapsi", parahti isä aivan suunniltaan; "sinä vaadit minulta henkeäni, sinä vaadit koko liikettäni."
"Nouda paperit tänne", vastasi Bernhard. "Minä tahdon omin silmin nähdä, kuinka sinä annat ne tälle herralle takaisin ja kuinka sinä vastaanotat hänen kädestään, mitä hänellä on vielä sinulle annettavaa."
Ehrenthal otti nenäliinan taskustaan ja itki ääneen. "Hän on kipeä. Minun pitää nyt kadottaa hänet ja kadottaa rahanikin päälliseksi." Vapaaherra istui koko keskustelun ajan vaitonaisena ja katseli eteensä lattialle. Akkunan luona Itzig puristeli suonenvedontapaisesti nyrkkejään ja repi huomaamattaan akkunaverhon alas kiinnitystangosta.
Poika katseli hievahtamatta isänsä tuskailua ja huusi vihdoin ponnistaen viimeisiä voimiaan: "Minä tahdon sen, isä, käy heti noutamaan paperit!" Sitten hän vaipui uupuneena takaisin patjoilleen. Isä tahtoi syöksyä auttamaan häntä, mutta inhon eleellä Bernhard torjui hänet luotaan ja purskahti läähättäen: "Jo riittää, sinä vaivaat minua."
Silloin ponnahti Ehrenthal pystyyn, tarttui kynttilään ja hoiperteli ulos. Huoneessa kävi aivan hiljaiseksi, ainoastaan sairaan läähättävä hengitys kuului. Yhä vielä istui vapaaherra kumarassa tuolillaan, mutta äärimmäisessä jännityksessään hän tunsi ilon värähdyksiä sielussaan. Hän näki sysimustalla taivaallaan repeämän, josta aurinko paistoi pimeitten pilvien välistä. Hän oli pelastettu! Hän sai kunniasanansa takaisin, ja tuolta akkunan luona murjottelevalta mieheltä hän oli toivossa saada uutta käteistä kahdeksantuhatta taaleria. Nyt hän voi jälleen luoda silmänsä ylös, nyt hän voi jälleen monista ajoista kantaa päätänsä pystyssä. Hän tarttui sairaan käteen, puristi sitä ja sanoi hiljaa: "Minä kiitän teitä, herrani, oi kuinka kiitän teitä; te olette minun pelastajani, te varjelette minun perhettäni epätoivosta ja minua itseäni häpeästä."
Bernhard piteli lujasti vapaaherran kättä omassaan, ja autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta se mies, joka seisoi akkunan luona, kiristeli hampaitaan hirmuisessa jännityksessä ja puristautui kiinni seinään, siten hillitäkseen ruumistaan värisyttävää kuumeenpuistatusta.
Hiljaisuutta kesti kauan sairashuoneessa; kukaan ei enää puhunut mitään. Ehrenthalia ei kuulunut palaavaksi. Mutta vihdoin tempaistiin eteisen ovi auki, ja huoneeseen syöksyi vihan valloissa oleva mies, jonka kasvot olivat vimmasta vääristyneet ja tukka pörröllään. Se oli Ehrenthal. Hänellä oli lepatteleva kynttilä kädessä, mutta ei mitään muuta.
"Kadonneet!" parkasi hän ja löi kätensä yhteen, niin että kynttilä putosi lattialle. "Kaikki poissa, menneet menojaan, varastetut!" Hän syöksähti polvilleen poikansa vuoteen ääreen ja kurotti käsivartensa häntä kohti, aivan kuin häneltä apua anoakseen. Vapaaherra kavahti pystyyn, yhtä peljästyneenä kuin Ehrenthalkin. "Mitä on varastettu?" huusi hän tälle.
"Kaikki on poissa", ähkyi Ehrenthal, katsellen vain poikansa kasvoihin; "velkakirjat ovat poissa, hypoteekkikirjat poissa. Minulta on varastettu ja ryöstetty", parkasi hän pystyyn lennähtäen; "varkaita, murtovarkaita! Lähettäkää hakemaan poliisia!" Ja hän ryntäsi jälleen ulos huoneesta, vapaaherra kintereillään.
Puolipyörryksissä katseli Bernhard lähtijäin perään. Silloin astui se, joka oli seisonut akkunan luona, hänen vuoteensa viereen. Sairas viskasi päänsä sivulle päin ja tuijotti tulijaan, niinkuin henkitoreissaan oleva lintu tuijottaa käärmeeseen. Hän näki edessään ilmetyn paholaisen kasvot; punainen tukka harroitti tällä pystyssä, hornan hätä ja ilkeys kuvastui noista vääristyneistä piirteistä, Bernhard ummisti silmänsä ja nosti kättään torjuvasti eteensä. Mutta paholaisnaama kumartui siitä huolimatta hänen ylitseen, ja käheä, sähisevä ääni kuiskutteli hänen korvaansa.
Sillä aikaa seisoi alhaalla konttorissa kaksi miestä vastakkain ja katseli toisiaan tylsästi. Lipas sisältöineen oli kadonnut; sekin paperi, jonka vapaaherra oli laskenut pöydälle, oli kadonnut. Ehrenthal oli avannut oven kuten tavallista; lukoissa ei ollut mitään murtuman vikaa, konttorissa oli kaikki muu koskematta aloillaan. Jos rahakaapista puuttui rahaa, ei se voinut olla paljon. Huolellisesti suljetuissa akkunaluukuissa ei näkynyt murtovarkaan jälkiä; aivan käsittämättömäksi jäi, millä kumman keinolla asiakirjat lippaineen olivat saattaneet kadota.
Molemmat miehet juoksivat eteiseen, katselivat ympärilleen kynttilänvalossa, tutkivat takaportaita, kurkistivat ison tavaralaatikon taakse, kellarinovesta sisään, ulos pimeälle pihalle — missään ei näkynyt mitään silmiinpistävää. Katuovikin oli lukittu sisäpuolelta; he muistivat varovaisen kirjanpitäjän tehneen sen ennen heidän yläkertaan menoaan. Ja jälleen he juoksivat takaisin konttoriin ja tutkivat joka sopen yhä joutuisemmin, yhä hätäytyneemmin. Sitten he istahtivat vastapäätä toisiaan, verettömin poskin, ja murjottivat toisiinsa epäluuloisesti, tuskallisen hädän piinaamina, tähystellen eikö toisen piirteissä pieninkään värähdys osoittaisi pahan omantunnon merkkiä. Ja sitten he jälleen, hypähtivät pystyyn ja sättivät toisiaan katalilla syytöksillä, joita vain äärimmäinen epätoivo tuo kielelle; ja raivotessaan kuin villit toisiaan vastaan kädet koholla tajusi kumpikin yht'aikaisesti, että kummallekin oli menetys yhtä tuhoisa, ja että heidän oli syytä hillitä ääntään, jotta ei kukaan syrjäinen päässyt heidän ruman riitansa todistajaksi.
Ehrenthalin konttorista olivat nuo tärkeät paperit kadonneet juuri sinä hetkenä, jolloin hän vastahakoisesti taipui poikansa vaatimuksesta sopimaan vapaaherran kanssa. Sopimusta oli tuskin vielä ennättänyt tapahtuakaan, ja hän oli yksin lähtenyt alas konttoriin noutamaan papereita. Uskottaisikohan hänen vakuutustaan, että ne olivat kadonneet ennen hänen tuloaan? Uskoisikohan hänen oma poikansa, että vieras käsi oli ne varastanut?
Ja vapaaherralle oli menetys ollut vielä suurempi; paperien mukana hän oli kadottanut kaikkensa. Juuri äsken hän oli avannut sydämensä kultaiselle toivon säteelle, ollut lähellä pelastusta; nyt hän oli yht'äkkiä vajonnut kadotuksen kuiluun, jonka syvyyttä putoavan silmä ei voinut mitata. Hänen velkakirjansa, tunnusteensa, kirjalliset lupauksensa, kaikki ne olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Jos varas osasi käyttää niitä hyväkseen — niin, vaikkapa varkaudesta vain ilmoitettiin oikeusviranomaisille — niin hän oli hukassa. Ja jollei papereita löydetty, niin oli hän aivan yhtä varmasti hukassa. Vuosia voi kestää, ennenkuin oikeusistuin korvaisi hänelle kadonneet hypoteekkikirjat uusilla; mutta hänen kohtalonsa täytyi tulla ratkaistuksi muutaman viikon ajalla. Nyt hän ei kyennyt, Ehrenthalin jälleen ollessa vihamielisellä kannalla, selvittämään asioitaan tämän kanssa, eikä hän kyennyt hankkimaan katetta muillekaan velkojilleen. Nyt hän oli auttamattomasti hukassa. Jälleen muistui tuo nuoruudenaikainen kunniaoikeus hänen mieleensä, toverit tuomareina, ja tuo poloinen nuori mies, joka itse oli tuominnut itsensä ja pannut tuomion täytäntöön. Hänen oli silloin ollut pakko olla mukana kuollutta katselemassa, hän tiesi, miltä sellaisen lopun saanut ihminen näytti. Nyt hän myöskin tiesi, mikä miehen saa vapaaehtoisesti käymään sellaiseen kuolemaan. Ennen häntä oli aina puistattanut, kun hänen mieleensä palasi tuo vainajan kuva; nyt häntä ei enää puistattanut. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, ja aivan kuin unessa hän lausui itselleen nuo lohdulliset sanat: "Se on viimeinen apu."
Siten istuivat molemmat miehet toisiansa vastapäätä ja hautoivat myrtyneinä mustia mietteitään, ja minuuttien hiljaa vieriessä vääristyivät heidän kasvonsa ja arvostelukykynsä yhä pahemmin.
Kynttilänliekki rupesi lepattamaan kun ovi tempaistiin auki, ja molemmat istujat käänsivät hitaasti kasvonsa tulijaa kohti. Ruma pää ilmestyi ovelle, ja kuultiin hurja huuto: "Joutukaa ylös, Hirsch Ehrenthal, poikanne kuolee!" Ilmiö katosi jälleen; kovasti parkaisten syöksähti Ehrenthal ovelle; vapaaherra hoippui henkisesti ja ruumiillisesti väsyneenä ulos talosta.
Kun isä lyyhistyi poikansa vuoteen juurelle, kohosi siitä vielä kerran valkoinen käsi uhkaavasti pystyyn, sitten putosi kuollut ruumis raskaasti patjoille. Bernhard oli lähtenyt aurinkoon.
* * * * *
Ulkona oli lämmin ilta. Kevyt auer peitti taivaalta tähdet, mutta salaperäinen valohämy kirkasti kuitenkin maan, Yleisten puistojen kukkapensaista toi tuulenleyhkä suloisia tuoksuja kaupungin kaduille. Viivytellen maleksivat kotiapalaavat iltakävelijät seinävieriä pitkin; heidän oli vaikea erota etelämaisesta ilmasta ja telkeytyä neljän ahtaan seinän sisään. Mukavasti venyttelihe kerjäläinenkin viruessaan kivipalatsin katuportailla; jokainen sälli, jolla oli mielitietty, riensi tänään hänen luokseen noutaakseen hänet iltakävelylle; väsynyt unhotti uupumuksensa päivän työstä, murheellinen tunsi vain puolittain mielihaikeutta; ken koko vuoden istua jurotti yksin, hän etsi tänään naapurinsa juttusille kanssaan. Ovipielissä seisoi ihmisiä rupatellen ja naureskellen, lapset pitivät iloa kadulla, juoksivat hippasilla hämärissä ja tanssivat jalkakäytävän kiviharkoilla. Tänään helähytteli satakieli häkissään parhaimman laulunsa, se julisti että käsissä oli kaunis kevät, se onnellinen aika, jolloin elämä tuntuu kevyeltä ja toiveet puhkeevat ummusta kukkaan.
Katukävelijäin vilinän halki kulki raskain askelin korkeamittainen mies, pää syvään rinnalle painuneena. Hänen vaunuhevosensa tömistelivät kärsimättömästi jalkakäytävän vierellä ja odottelivat herraansa palaavaksi, viedäkseen hänet työläisvilinästä ylhäiseen kaupunginosaan. Ne saivat odottaa turhaan myöhään yöhön saakka; isäntä oli ilmeisesti unohtanut ne. Hän ei kuullut helkähdystäkään satakielen laulusta, ja hän tunkihe tanssivain tyttöjen piirin läpi erottamatta ollenkaan kirkkaita lapsenääniä ympärillään. Hänen päänsä oli raskas, ja hidas hänen ajatustensa kulku. Sitten hän joutui ulos kaupungista istutusmaille, nousi verkalleen kukkaisen kunnaan huipulle ja istahti siellä uupuneena penkille. Hänen jalkainsa juurella kulki tumma virta merta kohti; häntä vastapäätä nosti vanha tuomiokirkko mahtavia mustia hahmoröykkiöitään. Virrankalvo oli täynnä tukkilauttoja, jotka tulivat kaukaa ylämaasta ja kulkivat nekin meren lähettyville sahattaviksi. Lautoilla seisoi tukkilaisten lautamajoja, ja niiden vierellä tuikki pieniä nuotioita, joilla he keittivät illallistaan. Hiljaisen ilman halki kajahti hänen korviinsa välistä remakka nauru tai karkea kirous tukkilaisten lautoilta. Vyöryvän vedenkalvon, kirkontornien rohkeat rajaviivat, hopeaisen autereen ylhäällä taivaalla — kaiken tuon hän näki kuin sumun läpi; vain jolloinkin leimahti salaman tavoin jokin selkeä ajatus hänen myrtyneessä mielessään kuten tuolta alhaalta virralta äkkiä tuikahtava valkean loimo. Hänkin oli tehnyt kauppoja uitetuilla tukeilla, ja hänen siitä saamansa voitto oli ollut varastettu toisten taskuista. Ne olivat olleet vieraita rahoja, niinkuin sekin summa, jonka takia tuo nuoruudentoveri oli tarttunut pistooliin viime turvanaan. Hän nousi joutuin pystyyn ja kiirehti rinnettä alaspäin.
Korkeita plataaneja kasvavalla lehtokujanteella hän juoksenteli kiihkeästi edestakaisin, kunnes viimein jäi väsyneenä seisomaan ja nojasi selkänsä puunrunkoa vastaan. Hänen silmiensä edessä kohosivat kaupungin tehdaskorttelin savupiiput, ryhmä jättiläisobeliskeja urkeni korkealle ihmisasumusten kattojen yli. Hänkin tiesi, mitä merkitsi tuollaisen patsaan pystyttäminen pilviä kohti. Hän oli sellaista rakennuttaessaan uhrannut perustukseksi kaikkensa, mikä siihen asti oli suojannut ja tukenut häntä, voimansa, varansa, rauhansa ja kunniansa. Unettomilla öillä, harmailla hiuksilla hän oli maksanut sellaisen muistopatsaan hinnan; hänen sukunsa hautapatsashan se olikin, jonka hän oli pystyttänyt tilalleen puiston reunaan. Ja se, mitä hän nyt näki edessään, tuntui hänestä yön hämärässä kajasteessa suunnattomalta hautausmaalta täynnä patsaita, joiden alle oli haudattu muinen onnellisten ihmisten sielunrauha. Ja hän nyykäytti alakuloisesti päätänsä ja lausui ääneen, niin että itsekin erotti sanansa: "Minun hautani luotiin viimeiseksi." Hän ojentautui suoraksi ja lähti astumaan kaupunkiasuntoaan kohti.
Tiellä sinne hän ajatteli itsekseen, kuinka suloista oli kohta saada tuntea itsensä vapaaksi näistä hirveistä kuvitelmista. Sitten hän nousi ylös asuntoonsa. Hän väänsi kasvonsa ystävällisemmän näköisiksi, kun porraslamppu sattui hänen silmiinsä. Eteiseen tultuaan hän kuuli puhetta puolisonsa huoneesta. Lenore luki siellä äidilleen ääneen. Hän ei saanut säikähdyttää naisia. Mutta huoneuston perällä oli syrjäinen kamari, jonka viereinenkin suoja oli asumaton; sinne hänen täytyi päästä. Hänen vielä epäröidessään avautui sisäovi ja paroonitar silmäsi eteiseen. Tahtomattaan hän peräytyi askeleen taapäin nähdessään miehensä ovella. Vapaaherra hymyili hänelle ja astui reippain askelin sisään. Vaimolleen hän antoi kätensä, siveli Lenoren tukkaa ja kumartui katsomaan mitä hän luki. Paroonitar valitti, että he olivat juoneet teensä ilman häntä, ja hän laski leikkiä puolisonsa kärsimättömyydestä, kun tämä ei jaksanut odotella mielijuomaansa myöhempään. Samalla hän ajatteli, ettei hänelle itselleen suuria merkinnyt tunti sinne tai tänne ratkaisevaa askelta otettaessa. Hän astui häkin luo, jossa kaksi pientä etelämaan lintua istui nukkuen tangollaan, painautuneina toisiinsa kiinni; hän työnsi sormensa metallitankojen lomista silitelläkseen niitä ja sanoi hajamielisesti: "Ne ovat jo käyneet levolle." Sitte hän otti kynttilän palvelijan kädestä ja astui oman huoneensa ovelle. Kädensijaan tarttuessaan hän huomasi puolisonsa tuskallisesti tähystelevän häntä; hän kääntyi vielä kerran kynnykseltä tähän päin ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Sitten hän sulki oven perästään, otti kirjoituspöytänsä laatikosta esiin kiilloitetun puulippaan ja kantoi sen ynnä kynttilän kulmahuoneeseen. Siellä hän oli varma, siellä hän ei häiritsisi ketään.
Verkalleen hän latasi aseen. Ladatessaan hän tuli katselleeksi sen korusilaista perää. Se oli jonkun köyhän pyssysepän uuraan aherruksen tuote, hänen tuttavansa olivat sitä monesti ihailleet; pistooliparin hän oli saanut lahjaksi kenraaliltaan, joka hänen häissään oli esittänyt hänen orvon morsiamensa isää. Sukkelaan hän työnsi latasimen piippuun ja katsahti sitten taakseen; kaatuessaan hän ei tahtonut joutua makaamaan paljaalle lattialle. Hän muisti, minkä hirveän kuvan tuo muinainen toveri oli tarjonnut viruessaan, lattialla verisenä ja siltä näöltä hän tahtoi säästää huoneeseen tulijat.
Hän laski kylmän raudan ohimoilleen. Silloin kuului oven takaa kimakka kiljahdus, hänen vaimonsa ryntäsi huoneeseen ja tarttui epätoivon voimalla hänen käsivarteensa; hän hätkähti kokoon ja sormensa painoi liipasinta. Tulenliekki ja pamaus seurasi, ja hän vaipui takaperin sohvalle ja vei voihkien molemmat kädet silmilleen.
* * * * *
Juutalaisen rahamiehen talossa laskeutui isä kynttilä kädessä kuolleen poikansa luota alas konttoriinsa. Tuskallisesti hän kynttilän valossa tarkasteli pulpettia, rahakaappia, huoneen joka soppea, istahti sitten tuoliin, pudisteli päätään ja koetti selvittää ajatuksiaan. Sitten hän lähti konttorista, lukitsi sen oven, nousi vitkalleen portaita ylös ja heittäytyi parkuen ja ähkien vuoteen juureen lattialle. Siten kului häneltä koko yö, etsien ja vaikeroiden; ja hän itse oli luita ja ytimiä myöten järkytetty, perin uupunut, maahan lyöty vanha mies.
8.
Schröterin talossa kulki elämä jälleen tasaista latuaan. Antonin palauksen aiheuttamat pienet pyörteet olivat vähitellen painuneet pinnan alle, joka oli sileä kuin ennenkin. Pähkinäpuukaapin tavattomat loistonumerot olivat saaneet väistyä toisten vähemmän silmäänpistävien tieltä, jotka nekin tosin olivat erinomaiset, mutta eivät saattaneet tätiä niin kovasti kuohuksiin. Siinäkin oli täti ennustanut oikein, että Anton ei ollut ollenkaan huomannut voittoa, jonka vanhemman naisen rauhallinen järkevyys oli salaa saavuttanut nuoremman ylitulvivasta kiitollisuudentunteesta. Ainoastaan yksi muutos oli pysynyt edelleenkin voimassa, yksi ainoa, mutta suurin ja kunniakkain kaikista: takapihan puolisen rakennuksen asukas oli säilyttänyt etuoikeutetun paikkansa talon nuoren valtiattaren sydämessä, ja hänen reipas, komea hahmonsa esiytyi monesti niiden mielikuvien joukossa, joita Sabine kokosi ympärilleen työvasunsa ääressä istuessaan tahi aarrekammiossaan häärätessään.
Tänään asteli Sabine päivällisen edellä levottomana edestakaisin huoneessaan. Täti, jolla aina oli kaikki tiedossaan, oli juuri käynyt hänelle kertomassa, että Ehrenthalin talosta oli palvelustyttö äskettäin juossut konttorissa ilmoittamassa Bernhardin kuolemasta hänen ystävälleen. "Kuinka hän jaksaa kestää tuon sanoman?" ajatteli Sabine itsekseen. Ja Ehrenthalin nimi palautti hänen mieleensä erään toisen, joka nyt eli kaukana, kaukana täältä; ja hänen täytyi muistella hetkeä, jolloin nyt kuolleen nuorukaisen talosta salaa tullut kirje oli tehnyt äkkilopun hänen sielunsa horjumisesta. Ja Antonkin tiesi tuosta hänen salatusta, ammoin sitte jo tukahdetusta tunteestaan; ah, kuinka usein olikaan Sabine pannut sen merkille hänen huolestuneesta katseestaan, hänen sääliväisestä puheestaan! Kuinka hienotunteinen hänen käytöksensä aina oli ollut Sabinea kohtaan, kuinka ritarillisesti hän oli kiirehtinyt avuksi, kun kuulustelu uhkasi saada neitoselle epämieluisen käänteen. Olikohan Antonilla edes aavistustakaan siitä urheasta voitosta, jonka tämä oli vähitellen saanut ensimmäisestä nuoruudenhulluudestaan? Sabine pudisti päätänsä. "Ei, hän ei tiedä siitä mitään; yhä vieläkin hän näkee minussa muinoisen lapsellisen tyttösen, joka antoi ensi tunteensa tyyten huumata itsensä." Hän jäi seisomaan kukkapöytänsä ääreen. "Tällä kohtaa sattuma hänelle silloin paljasti minun sydämeni tilan. Vielä tänäpäivänäkin on tuo menneisyyden varjo kuin musta seinä hänen ja minun välillä. Kaikkialla tunnen tuon poissaolevan kuvaisen vierelläni, kun iltasin istun Wohlfartin kanssa pöydässä, kun hän tervehtii minua ja puhelee kanssani. Aina sanoo hänen äänensävynsä: tyttö parka ei ole yksin, tuo toinen elää hänen mielessään." Sabine sykähti kokoon ja silitteli kädellään hiljaa kukkiensa lehtiä, ikäänkuin siten pyyhkäistäkseen pois kiusalliset ajatukset mielestään. Eihän hän voinut sanoa Antonille olevansa nyt täysin vapaa kauan salatusta sydänsurustaan. Mutta tänään, kun Anton oli kadottanut rakkaan ystävän, täytyi Sabinen jollain tapaa näyttää hänelle, että oli vielä toisiakin sydämiä, jotka olivat hellästi kiintyneet häneen. Ja jälleen hän rupesi astelemaan huoneensa lattialla miettien keinoa, miten päästä kahdenkeskiseen puheluun Antonin kanssa.
Palvelija kutsui ruokapöytään. Anton saapui toisten herrojen kanssa ja istui kohta paikalleen. Pöydässä ei tarjoutunut kertaakaan tilaisuutta puheluun hänen kanssaan. Mutta hän katsahti Sabineen niin surullisesti, jotta tämä ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle sydämellisesti. "Hän ei syö tänään mitään", kuiskasi täti; "ei maista edes paistiakaan", toisti hän moittivasti. Sabine kävi hyvin levottomaksi ja huolestuneeksi. Nyt oli herrojen kohta noustava pöydästä, Anton lähtisi sitten heidän kanssaan ulos salista, eikä Sabine näkisi häntä enää koko päivänä. Jo nousi herra Jordan ylös ja lykkäsi tuolinsa paikoilleen; silloin Sabine huudahti Antonille pöydän yli: "Herra Wohlfart, suuri kalla on juuri puhjennut kukkaan; tehän ihailitte tuonaan sen nuppua, viipykää vielä hetkinen, niin näytän teille kukkaa." Anton kumarsi ja jäi paikoilleen. Vielä moniaita kiusallisen pitkiä minuutteja, sitten nousi velikin pöydästä, Sabine kiiruhti Antonin luo ja vei hänet omaan huoneeseensa kukkapöydän eteen.
"Te olette tänään saanut surullisen viestin", aloitti hän hiljaa.
"Viesti itsessään ei minua hämmästyttänyt", vastasi Anton; "lääkäri ei antanut enää yhtään toivoa hänestä. Mutta minä kadotin paljon hänessä."
"Minä en koskaan nähnyt häntä", sanoi Sabine, "teiltä olen vain kuullut, että hän oli hyvin yksinäinen eläessään, vailla iloa ja rakkautta."
Hän veti Antonille jakkaran istua ja pyysi häntä kertomaan ystävästään. Lämpimällä osanotolla Sabine kuunteli jokaista sanaa, kysellen ja lohduttaen häntä hellästi. Antonilla olikin tarve saada puhella ystävästä, jonka hiljaista olemusta, oppineisuutta ja puhdasta, innokasta mielenlaatua hän kuvasi kaunopuheisesti. Hänen vaiettuaan syntyi lyhyt äänettömyys, sitten katsahti Sabine häntä sydämellisesti silmiin ja kysyi: "Oletteko saanut herra von Finkiltä mitään tietoa?"
Ensi kerran hän nyt mainitsi tuon nimen Antonin kuullen. Tämä tuli liikutetuksi hänelle osotetusta luottamuksesta, että neiti juuri tänä hetkenä tiedusti häneltä sydämensä lemmittyä. Liikutuksessaan hän tarttui immen käteen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä. Hitaasti veti Sabine kätensä takaisin ja loi katseensa alas. Mutta vain silmänräpäyksen ajaksi, sitten hän jälleen silmäsi nuorta miestä ystävällisesti kasvoihin.
"Hän ei tunne olevansa onnellinen uudessa elämässään", sanoi Anton totisesti. "Viime kirjeessään hän oli oikein hirtehisen tuulella, ja siitä päättelen vielä enemmän kuin hänen sanoistaan, että hänen kohtaamansa olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin hän oli odottanut. Ne liikeyritykset, joihin hän sai setänsä kuoleman johdosta antautua, eivät miellytä häntä ollenkaan."
"Ne ovatkin kai aivan hirveät", huudahti Sabine nopeasti.
"Eivät ainakaan sellaisia, joita tässä talossa pidettäisiin kunniallisina", vastasi Anton. "Fink ajattelee liian ylevästi ja hän on siksi kauan elänyt veljenne läheisyydessä, ettei häntä ilahduta joutua mukaan sellaisiin hurjiin keinotteluihin, jotka siellä ovat tavallisia. Hänen liikeystävänsä ovat suurelta osalta vailla omaatuntoa, ja hänen sydäntään pöyristää olla heidän yhtiötoverinsa."
"Ja voiko herra von Fink sietää tuollaista yhtiötoveruutta edes päivääkään?" kysyi Sabine.
"On merkillinen kohtalo", Anton vastasi, "että juuri hän, joka on niin tottunut hallitsemaan toisia omalla ylivoimaisella tahdollaan — hän, joka kaikkein vähimmin on taipuvainen sietämään niskoillaan vierasta pakkoa, on nykyisessä liiketoiminnassa sidottu käsistä ja jaloista. Kaikki tuollainen keinottelutoiminta Amerikassa on järjestetty niin kiinteisiin muotoihin, että yksityinen osakas ei siinä voi aikaansaada juuri mitään muutoksia. Ja siksipä on Finkin asema nykyisin, jolloin hän on päässyt suurten toiveittensa perille, perinyt suuria pääomia ja saanut vapaan hallinto-oikeuden moniin neliöpenikulmiin maata, paljon epävarmempi kuin koskaan ennen hänen elämässään. Hän oli aina vaarassa ajatella toisista ihmisistä liian vähän hyvää, mutta nyt hätäännyttää minua se katkera ylenkatse, jolla hän puhuu omasta elämästään. Hänen viime kirjeensä kuvasi hänen asemansa kerrassaan sietämättömäksi ja pani aavistamaan jotain väkivaltaista ratkaisua."
"Hänelle saattaa vain yksi ratkaisu tulla kysymykseen", huudahtiSabine. "Saanko kysyä, mitä te olette hänelle vastannut?"
"Olen vaatinut, että hän hetipaikalla ja millä ehdoilla hyvänsä irtautuu moisista liikeyrityksistä. Hänen luja tahtonsa keksii kyllä siihen jonkin keinon, vaikkapa minun ehdottamani osottautuisikin mahdottomaksi. Ja minä pyysin häntä joko pysymään alkuperäisessä suunnitelmassaan ja rupeamaan todelliseksi tilanhaltijaksi Amerikassa tahi sitten palaamaan takaisin meidän luoksemme."
"Minä arvasinkin että te niin kirjoittaisitte", sanoi Sabine syvään hengähtäen. "Niin, hänen täytyy palata, Wohlfart", sanoi hän hiljaisemmalla äänellä, "mutta meidän luoksemme hän ei saa tulla." — Anton vaikeni.
"Ja luuletteko te herra von Finkin noudattavan teidän neuvoanne?"
"En voi sanoa", vastasi Anton väkinäisesti; "ainakin oli neuvoni sangen vähän amerikkalainen."
"Eräs upseeri haluaa puhutella herra Wohlfartia", keskeytti heidät sisäänastuva palvelija. — Anton kavahti pystyyn. Sabine kävi kukkiensa luo ja kumartui murhemielin niiden isojen vihreiden lehtien yli. Vielä liihotteli tuon toisen varjo hänen ja Antonin välillä.
Palvelijan kiireinen ilmoitus herätti Antonin mielessä hämärää aavistusta jostain uudesta kohtalon iskusta, ja hän riensi joutuin eteiseen. Siellä seisoi Eugen von Rothsattel. Anton yritti tervehtiä häntä lämpimästi, mutta nähdessään toisen järkytetyn kasvojenilmeen hän hätkähti askeleen taapäin. Eugen kuiskutti hänelle aivan kuin pahan omantunnon vaivaamana: "Äitini haluaisi puhutella teitä. Meillä on tapahtunut hirveitä asioita."
Anton sieppasi hattunsa ja riensi konttoriin, jossa hän pyysi Baumannin selittämään johtajalle hänen poismenonsa; sitten hän lähti luutnantin kanssa vapaaherran asuntoon. Aivan kuin kuumeessa astui Eugen Antonin vierellä; hän oli kadottanut kaiken malttinsa. Sekautuen ja tuskin ymmärrettävästi hän koetti selittää Antonille asianlaitaa: "Isäni käsitteli eilen illalla varomattomasti ampuma-asetta ja haavoitti itseään; — ratsastava pikalähetti nouti minut majoituspaikastani tänne; — kun pääsin perille, tapasin äitini tainnoksissa. Hyvän aikaa hän lienee maannut pyörtyneenä. Sisareni ja minä emme tiedä minkäänlaista neuvoa. Lenore on polvillaan rukoillut äitiä lähettämään hakemaan teitä avuksi. Te olette ainoa ihminen, johonka me hädässämme voimme luottaa. Minä en ymmärrä liikeasioista hölynpölyä, mutta isän asiain täytyy olla hyvin huonosti. Äiti on aivan suunniltaan. Koko talo on ylösalaisin."
Kaikesta siitä, mitä hän sanoi ja mitä hän koetti salata, hänen katkonaisista lauseistaan ja epävakaisista katseistaan Anton voi aavistella edellisen illan hirmuja. Paroonittaren huoneessa hän tapasi Lenoren itkettyneenä, ja uupuneena horjui tämä häntä vastaan. "Rakas Wohlfart", hän huudahti, tarttuen hänen käteensä, ja sitten rupesi hän uudestaan rajusti nyyhkyttämään, ja hänen päänsä vaipui voimattomana nuoren miehen olkapäälle. Sillävälin Eugen asteli käsiään väännellen edestakaisin, kunnes viimein istahti sohvankulmaan ja rupesi hiljaa itkemään.
"Tämä on hirmuista", valitti Lenore kohoutuen jälleen pystyyn. "Kukaan ei saa mennä isän luo, ei edes Eugen enkä minä, äiti vain ja vanha Johann hoitelevat häntä. Ja aikaisin tänä aamuna oli täällä kauppias Ehrenthal, hän tahtoi väkisin päästä isän puheille, karjui kovaa äidille ja haukkui isää petturiksi, niin että äiti pyörtyi lattialle. Kun minä ryntäsin huoneeseen, lähti tuo hirveä ihminen pois ja heristi meille vielä nyrkkiäkin."
Anton vei Lenoren nojatuoliin ja odotti kunnes neiti oli rauhoittunut. Minkäänlainen lohduttelu ei tässä ollut paikallaan; Anton oli itsekin järkytetty sydänjuuriaan myöten. "Huuda äitiä, Eugen", sanoi Lenore vihdoin. Veli riensi ulos. "Älkää hyljätkö meitä hädässämme", pyysi Lenore käsiään väännellen. "Onnettomuus on koko kauheudessaan kohdannut meitä, ei edes teidänkään apunne kyennyt estämään sitä."
"Hän, joka ehkä olisi siihen kyennyt, on nyt kuollut", vastasi Anton surullisesti. "Voinko minä olla teille joksikin hyödyksi, se on epätietoista; mutta hyvää tahtoani te ette voi epäillä."
"Ei", huudahti Lenore, "Eugenkin ajatteli kohta teitä."
Paroonitar saapui sisään. Hän astui raskaasti Antonin luo ja nojasi toisella kädellään tuoliin pysyäkseen pystyssä, mutta vierastaan hän tervehti ryhdikkäästi. "Me olemme joutuneet sellaiseen asemaan että tarvitsemme ystävän apua, joka tietää liikeasioista enemmän kuin me. Onneton tapaturma estää vapaaherraa, ehkä pitemmäksikin aikaa, huolehtimasta asioistaan; ja niin vähän kuin minä niitä ymmärränkin, niin käsitän kuitenkin että nopea toiminta käy välttämättömäksi meidän puoleltamme. Lapseni ovat maininneet minulle teidän nimenne; minä vaadin teiltä todellakin paljon, kun pyydän teitä uhraamaan aikaanne meidän asiaimme selvittämiseen." Hän istuutui, viittasi Antoniakin istumaan ja sanoi lapsilleen: "Jättäkää meidät kahdenkesken, minä voin helpommin sanoa herra Wohlfartille sen vähän minkä tiedän, kun ei teidän surunne ole silmäini edessä."
Heidän yksin jäätyä hän viittasi Antonia käymään lähemmäksi ja yritti puhua, mutta hänen huulensa vapisivat, ja hän kätki kasvonsa nenäliinaansa.
Anton katseli liikutettuna, kuinka kovaa taistelua aatelisnaiselta kysyi asian puheeksiottaminen, ja senvuoksi hän sanoi: "Ennenkuin voin sallia että te, armollinen rouva, osoitatte minulle niin kunniakasta luottamusta, täytyy minun kysyä teiltä oman etunne vuoksi: eikö teidän puolisollanne ole jotain sukulaista tahi läheistä ystävää, jolle teidän kävisi helpommaksi uskoa huolenne? Minä pyydän teitä muistamaan, että minun kokemukseni liikeasioissa on vielä vähäinen, ja että minun asemani ei ole sellainen, että olisin oikeutettu päteväksi neuvonantajaksi herra paroonille."
"Minä en tiedä ketäkään", vastasi paroonitar lohduttomasti ja tuijotti eteensä. "Minun on helpompi kertoa teille, mitä en saa salata, kuin jollekin perheemme tuttavalle. Pitäkää itseänne lääkärinä, joka on kutsuttu sairaan luokse."
— Vapaaherra ilmoitti minulle tänä aamuna jonkin verran omaisuussuhteistaan.
Ja nyt hän kertoi kuulijalleen kaiken, minkä oli saanut selville puolisonsa rahallisista selkkauksista, sukukartanoa uhkaavasta vaarasta, uudesta pääomasta, joka tarvittaisiin puolalaisen herraskartanon hallussapitämiseen. Hänen tietonsa ja mainintansa olivat sangen vajavaiset, mutta nekin riittivät täyttämään Antonin mielen synkeällä surulla perheen tulevaisuudesta.
"Mieheni on jättänyt minulle kirjoituspöytänsä avaimet; hän toivoo että Eugen neuvottelisi asioistamme jonkun asiantuntijan kanssa levollisemmin kuin hän itse nykyhetkellä voisi tehdä. Teitä minä pyydän käymään yhdessä poikani kanssa tähän toimeen. Niin usein kuin papereita katsellessanne tarvitsette joitakin tietoja, koetan hankkia niitä vapaaherralta. Kysymys on siitä, oletteko te suostuvainen ottamaan kantaaksenne tämän vaivan meidän hyväksemme, jotka kuitenkin olemme teille vieraat."
"Kernaasti minä siihen suostun", vastasi Anton vakavasti, "ja toivon että isäntäni hyvyydessään myöntää minulle siihen tarvittavan ajan, jollette te itse pidä tarkoituksenmukaisempana uskoa tätä työtä puolisonne kokeneelle asianajajalle."
"Myöhemmin saanemme tilaisuutta kysyä tämän herran neuvoa", sanoi paroonitar pidättyvästi.
Anton nousi pystyyn. "Milloin käskette meidän aloittamaan?"
"Hetikohta", vastasi paroonitar; "pelkään ettemme saa hukata ainoatakaan päivää. Minä koetan minkä voin auttaa teitä papereita läpikäydessä." Hän vei Antonin viereiseen huoneeseen, kutsui Eugenin paikalle ja pisti avaimen vapaaherran asiakirjakaappiin. Kun sen ovi aukeni, kadotti hän hetkiseksi itsehillitsemiskykynsä, ja hänen huuliltaan luiskahtivat sanat: "Vainajan perut!" Hän hoiperteli akkunaan, ja verhojen tärinä ilmaisi hänen mielenkuohunsa.
Surullinen työ alkoi, jatkui tunti tunnilta; Eugen ei kestänyt kauankaan paperien katselemista, mutta äiti ojensi Antonille kaikki kirjeet ja asiakirjat, joiden tarkastamista hän piti hyödyllisenä, ja vaikka hänenkin voimansa jolloinkin yrittivät pettää, kesti hän kuitenkin urheasti kovan koettelemuksen. Anton järjesti kaikki saamansa paperit ja koetti niitä pikimältään silmäilemällä muodostaa itselleen pintapuolisen käsityksen asiaintilasta.
Oli jo ilta, kun vanha palvelija avasi peljästyneen näköisenä oven ja huusi huoneeseen: "Se mies on taasen täällä!" Paroonitar päästi hiljaisen huudahduksen ja teki kädellään torjuvan eleen.
"Minä olen hänelle sanonut, että ketään ei ole kotona, mutta siitä hän ei piittaa vaan meluaa portaissa, enkä minä saa häntä lähtemään."
"Olisi kuolemakseni, jos minun täytyisi jälleen kuunnella hänen solvauksiaan", supisi paroonitar puolittain itsekseen.
"Jos se mies on Ehrenthal", sanoi Anton nousten tuoliltaan, "niin minä koetan saada hänet poistumaan. Välttämättömimmät paperit olemme läpikäyneet; suvaitkaa säilyttää ne erillään ja sallikaa minun tulla huomenna uudelleen." Paroonitar viittasi äänettömän myönnytyksen ja vajosi nojatuoliin. Anton otti hattunsa ja riensi eteiseen, josta kuuli jo kauas Ehrenthalin meluavan äänen.
Anton säikähtyi kauppiaan muuttunutta ulkomuotoa Hattu oli kaukana niskalla, tukka pörrössä, kalpeat kasvot kuin juopottelun turvottamat, lasimaiset silmät verestävinä — sellaisena seisoi Ehrenthal hänen edessään ja huuteli katkonaisesti vapaaherraa, kiroillen ja vaikeroiden vuoroonsa. "Hänen on tultava näkyviini", äyski hän, "hänen on tultava hetipaikalla, sen kehnon miehen. Aatelismies hän on olevinaan; konna hän on, jonka minä luovutan poliisin käsiin. Missä ovat minun rahani, missä kiinnekirjani? Minä tahdon takaisin vakuuteni tuolta mieheltä, jonka ne eivät sano olevan kotona."
Anton astui aivan lähelle häntä ja sanoi lujalla äänellä: "Tunnetteko minut, herra Ehrenthal?" Ehrenthal kohotti lasimaiset silmänsä hänen kasvoihinsa ja tunsi vähitellen poikavainajansa ystävän.
"Teitä hän rakasti", huusi hän vaikeroiden, "teidän kanssanne hän puheli enemmän kuin koskaan isänsä kanssa. Te olitte ainoa ystävä, mitä hänellä oli koko maan päällä. — Oletteko kuullut, mitä Ehrenthalin talossa on tapahtunut?" hän jatkoi kuiskuttaen. — "Kun nuo paperit varastettiin, kuoli hän. Hän kuoli, ja piteli kättään tällä tapaa." Hän puristi kouransa nyrkkiin ja löi sillä otsaansa. "Oo minun poikani, minun poikani, ettäs et antanut anteeksi isällesi!"
"Me lähdemme nyt poikanne luo", sanoi Anton ja tarttui vanhusta kainaloon. Ehrenthal ei pannut vastaan ja antoi taluttaa itsensä kotia.
Sieltä Anton kiiruhti oikeusneuvos Hornin luo ja neuvotteli pitkään tämän kanssa.
Suuren mielenliikutuksen vallassa hän vasta myöhään illalla tuli kotia. Huoli ihmisistä, joiden turvallinen onni oli ollut hänelle niin kallis jo monet vuodet, oli syvästi järkyttänyt hänen sydäntään; se luottamus, jolla he olivat uskoneet hänelle onnettomuutensa kaikki surkeat yksityisseikat, täytti hänet ylpeydellä. Hän paloi halusta päästä auttamaan heitä; hän toivoi, että hänen uskolliselle palvelusintoisuudelleen onnistuisi keksiä jokin pelastuksen keino. Mitään sellaista hän ei tosin vielä nähnyt.
Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla, kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut; hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä, jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään. Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin. "Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"
"Pyydän teiltä neuvoa, pyydän teiltä apua", huudahti Anton.
"Itsellennekö vai toisille?"
"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut. Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa, ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia naisia ja käykää auttamaan heitä."
"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä? Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"
"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."
"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.
"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."
"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää, että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta. Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla; vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."