"Tehkää sitten mielikseni ja etsikää miehet käsiinne. Minun on nyt parempi olla, minä istun täällä kuin metsävuohi turvassa sateelta ja ihmiskatseilta."
"Ei se käy päinsä", sanoi Fink puun juurelta.
"Mutta minä pyydän teitä mitä hartaimmin", huudahti Lenore tuskissaan ja kurotti käsiänsä peitteestä, "jättäkää minut nyt vain yksin!"
Fink käännähti ympäri, tarttui neidin käteen ja painoi sen huulilleen; sitten hän kiiruhti ääneti siihen suuntaan, mihin kyläläiset olivat menneet.
Lenore jäi yksin istumaan männynlehvien alle. Yhä vielä rapisi sade alas, löi paukkuen puunlatvoihin ja virtasi koskena oksia myöten maahan. Lisäksi jyrähteli ylhäällä edelleen ukkonen; välistä leimahti pimeästä räikeän keltainen salama, jonka valossa Lenore näki puunrungot edessään kuin jonkin loppumattoman linnan kullanruskeat pilaririvit, joiden päällä kaartui lehvistön sysimusta katto. Metsä tuntui tällöin hänestä lumolinnalta, joka silmänräpäyksessä kohoo näkyviin maan uumenista ja jälleen katoaa yhtä nopeasti. Sateen rapinan halki kuului salaperäisiä ääniä ja hälyjä, joita muuten vain yön hiljaisina hetkinä kuulee metsässä kulkiessaan. Ylhäällä hänen päänsä päällä paukkui säännöllisin väliajoin, aivan kuin olisi jokin tunkeilevainen metsänpeikko koputtanut hänen havulinnansa ovelle; Lenore sykähti kokoon ja kysyi itseltään, oliko se kenties palokärki vai puunoksa. Etäältä kuului variksen surkeata rääkymistä; sen pesään oli sadevesi tunkeutunut ja herättänyt asukkaan ensimmäisestä makeasta unesta. Aivan läheltä rämähti kammottava nauru "Huhuu, huhuu!" joka puistatti Lenorea; liekköhän se ollut jokin ilkeä peikko vaiko vain pieni viaton huuhkaja? Sadoin alakuloisin äänin haasteli luonto hänen ympärillään. Lenore nautti iloiten yksinäisyytensä hurjasta sulosta, mutta lysähti pian taas kyyryyn ahdistavan tuskan värisyttämänä. Ja tavantakaa lenteli toisia ajatuksia hänen sieluunsa; — kuinka hupsu hän oli ollut, kun oli hiipinyt varkain rauhallisesta kodistaan mokomalle retkelle ja moisiin seikkailuihin, kuinka häntä kai paraikaa haeskeltiin ympäri linnaa, ja ennen kaikkea, mitähän tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella, joka hänen pyynnöstään oli ottanut hänet mukaansa ja hänen pyynnöstään jälleen jättänyt hänet tänne yksin.
Lenore veti peitteen pois korviltaan ja kuunteli, mutta ihmisääniä ei kuulunut mistään päin; ei muuta kuin sateen säännöllistä rapinaa ja metsän alakuloista huokailua. Mutta vallan hänen viereltään kuului kohinaa, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin: sadevesi oli kokoutunut pieneksi puroksi, joka lorisi hiljalleen mättäiden välitse, sitten ison vadelmapensaan juuritse ja viimein hypähtäen maahan vajonneen ja sammaltuneen irtopuun yli. Ja hänen takanaan rapisivat lehdet äkkiä, ja jotakin lähestyi huimin hypyin aivan lähelle; Lenore painoi peljästyneenä päänsä kiinni puunrunkoon. Jotakin elävää asettui hänen viereensä, jotakin raskasta kosketti olkapeitettä, joka oli kääritty hänen ympärilleen. Hän tunnusteli varovaisesti kädellään peitteen alta ja tunsi jänösen pehmeän turkin; tuhotulva oli karkottanut eläinparan sen maakolosta etsimään turvaa puiden alta, niinkuin hän itsekin oli tehnyt. Lenore pidätti hengitystään, jotta ei säikyttäisi pientä toveriaan havumajasta; ja kotvan aikaa kyyröttivät molemmat hiljaa vierekkäin, ja jänis likistyi kiinni peitteeseen lämmintä saadakseen.
Silloin kuului kaukaa sateen ja ukkosenjyrinän halki muutamia pyssynlaukauksia; Lenore värähti kokoon, ja pitkin harppauksin katosi jänöjussi metsän pimentoon. Tuolla kaukana kamppailivat ihmiset keskenään, siellä vuosi lämmin ihmisveri mustaan maaperään. Kuului kova karjahdus, joka matkojenkin päästä soinnahti kiukkuiselta ja uhkaavalta; sitten oli jälleen aivan hiljaista. "Olikohan hän ollut vaarassa?" kyseli tyttö itseltään, mutta hän ei tuntenut yhtään hätää tuon miehen puolesta, vaan pudisti päätään peitteen alla. Missähänolikin, siellä eivät vaarat häneen tehonneet. Häntä kohden tähdätyn pyssyn löi maahan putoava puunoksa alas; hänen sydämeensä suunnattu puukko taittui kuin höylänlastu, ennenkuin se hänet tapasikaan; hänen kimppuunsa käyvän miehen täytyi kompastua puunjuureen, ennenkuin ennätti lähellekään. Hän oli "luja" kaikkia vaaroja vastaan; ei hätää — ah, hän ei tuntenut mitään samalla tapaa kuin muut ihmiset! Vapaasti ja ylpeästi hän nosti päätänsä, ja hilpeä oli hänen katseensa', kun kaikki toiset katselivat masentuneina maahan. Mitkään vaikeudet eivät häntä kammahduttaneet, mitkään esteet eivät tukkineet häneltä tietä. Keveästi hän potkaisi syrjään harmit, jotka painoivat toisia kumaraan. Sellainen mies hän oli! Ja se mies oli äsken nähnyt hänet heikkona, hädikkönä ja avuttomana! Lenoren itsensä oli syy ollut, että tuo mies nyt katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä huolettoman tuttavallisesti. Lenore vapisi ajatellessaan, että toinen ehkä piankin käyttäisi tätä oikeuttaan hyväkseen — ehkä julkealla katseella tai vallattomalla hymyllä tai loukkaavalla sanalla. Tyttö rukan sydän pamppaili kiivaasti, ja hänen ajatuksensa harhailivat hätäisinä kuin pesästään säikytetyt lintuset.
Rajuilma alkoi asettua. Kohisevien kuuropäiden sijasta valui nyt pilvistä tasaista, kestävää sadetta, yhä hiljempaa lorisi sadepuro hänen vierellään, ja yhä ahkerampaan huhuili huuhkaja; äskeisen sysimustan pimeyden ja räikeiden tulenliekkien vaihtelun asemasta seurasi tuhkaharmaa iltahämärä taivaalla ja metsässä. Jälleen hätäännytti yksinäisyydentunto Lenorea. Mutta silloinpa kajahti kaukaa ihmisääniä hänen korviinsa, kuului huutoja ja vastauksia; vouti kuului huutavan: "Kivilouhoksen yli ne ovat äskettäin menneet; sinnepäin, Neudorfin miehet!" Puhujain askeleet tuntuivat lähenevän; tuolla mäntyjen välissä liikahteli mieshahmo. Se oli Karl; hän pani kädet torveksi suulleen ja karjasi metsään: "Halloo, neiti Lenore!"
"Täällä minä olen", kuului hienoinen ääni melkein hänen jalkainsa juuresta.
Kummissaan Karl peräytyi askeleen taapäin ja luikkasi iloisesti: "Löydetty!" Kyläläiset ympäröivät Lenoren havumajan hilpeästi iloillen.
"Meidän neitimme on täällä!" kiljasi muuan Neudorfin poika ja joikui iloissaan kuin häissä. Lenore nousi pystyyn; vielä särki hänen jalkaansa, mutta Karlin käsivarteen nojautuen hän yritti urheasti astua eteenpäin.
"Vain tuonne louhokselle asti", sanoi Karl, "siellä kasvaa puita harvemmassa." Mutta kyläkunnan nuoret miehet taittoivat ripeästi muutamia nuoria männynsalkoja ja levittivät havuja niiden päälle poikkipuolin. Vastustuksestaan huolimatta Lenore nostettiin näille yksinkertaisille paareille, erään nuorukaisen lähtiessä juoksujalkaa edeltäpäin kylänvoudin pihaan tuomaan hänelle hevosen vastaan.
"Oletteko te saaneet rosvot kiinni?" kysyi Lenore voudilta, joka astui hänen vierellään.
"Kaksi vain", tämä vastasi. "Vasikka oli jo ennätetty teurastaa, mutta me tuomme taljan ja osan lihoista takaisin; hanhet riippuivat niskat nujerrettuina puunoksalla, mutta rahat ne roistot olivat jo kerinneet jakaa keskenään. Noilta kahdelta ei paljoakaan löydetty."
"Ne ovat Tarowin miehiä, jotka saimme kiinni", sanoi kylänvouti synkästi, "sen kylän kaikkein pahimmat vintiöt. Ja sittekin tahtoisin että ne olisivat jossain muualla kuin meidän käsissämme, sillä siellä elää hyvin kostonhimoista väkeä."
"Minä kuulin ammuttavan", kyseli Lenore edelleen: "onko kukaan haavoittunut?"
"Ei meistä yksikään", Karl vastasi. "Rosvot olivat julkeudessaan rakentaneet itselleen nuotion lähelle metsänreunaa, mihin me ratsumiehet olimme asettuneet ketjuun. Kekäleet kytivät vielä sateen kostuttaminakin, ja sen kautta nuo räivät itse ilmaisivat jälkensä. Me nousimme hevosen selästä, hiivimme perään ja karkasimme äkkiarvaamatta niiden kimppuun. Ne laukasivat pyssynsä ja ottivat lipetin viidakkoon. Siellä ne hävisivät näkyvistämme pimeän selkään. Kesti kauan, ennenkuin jalkamiehet pääsivät metsän halki meihin yhtymään; ilman pyssynpauketta ja melua ne eivät olisi meitä löytäneetkään. Herra von Fink kuvasi meille hetikohta teidän piilopaikkanne. Hän kuljettaa paraikaa vankeja maantielle; ne viedään linnaan, ja huomenna me lähetämme ne saksalaisten joukkojen huostaan."
"Mutta että herra von Fink jättikin teidät ypö yksin tänne metsän sydämeen", virkkoi rehellinen kylänvouti päätään pudistellen; "minusta se oli perin uskallettua."
"Minä itse pyysin häntä lähtemään", vastasi Lenore kiireisesti; ja vaikka olikin pimeä, loi hän katseensa maahan.
Puolitiessä kylään mennessä tuli Lenoren pony kulkijoita vastaan. Neudorfissa peri Karlkin takaisin vapaaherran ratsun renkien hoteista ja saattoi Lenoren linnaan. Oli jo myöhä ilta, kun he sinne saapuivat. Lenoren pitkä poissaolo oli saanut äidin tulimmaiseen tuskaan ja vapaaherran kaikkein pahimmalle päälle. Nopeasti riistäytyi Lenore kaikista kyselyistä ja kiirehti turvaan omaan huoneeseensa. Kotvan perästä saapui myöskin Fink metsänvartijan seurassa Kunausta ja toi mukanaan molemmat vangit, jotka kädet selän taakse köytettyinä astuivat uhitellen vartijainsa välissä ja nostelivat riikinkukonhöyheniään niin korkealle kuin mielisivät mennä sunnuntaitansseihin kyläkapakkaan.
"Tämän te vielä saatte maksaa", murahti toinen heistä puolaksi saattajilleen ja puristi kahlitut kätensä nyrkkiin.
4.
Yhä vielä sateli. Päivän koittaessa olivat taivaan portit hetkeksi sulkeutuneet, mutta ainoastaan avautuakseen kohta uudestaan ja syytääkseen vettä kaksinkertaisella voimalla. Niityntekijät olivat varahin aamulla lähteneet työmaalleen, mutta olleet pian pakotetut palaamaan takaisin. Nyt he istuivat vaitonaisina linnan vahtituvassa ja kuivailivat uunin edessä likomärkiä vaatteitaan.
Vapaaherra lojui nojatuolissa peräkamarissaan; hän antoi vanhan Johannin lukea hänelle sanomalehtiä, jotka taas eilen olivat hyvästä aikaa päässeet tunkeutumaan linnaan asti. Palvelijan yksitoikkoinen ääni kertoi pelkistä ikävistä asioista; sadepisarat ropisivat katonräystäällä ja myrskytuuli pieksi kohisten ja ulvoen linnannurkkaa; kaikki luonnonäänet säestivät särähtävin epäsoinnuin lukijan sanoja.
Anton työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli oikeusneuvos Hornilta tullut kirje, jossa tämä ilmoitti, että sukutilan pakkomyynti oli määrätty toimitettavaksi ensi talven puolivälissä; kohta tästä virallisesti kuulutettua oli tullut tieto, että monet tilan kiinnityksistä olivat siirtyneet entisiltä haltijoilta uusiin käsiin, ja syytä oli peljätä, että vainyksiostelija oli hankkinut ne itselleen, vaikka monia eri nimiä käyttäen. Kirjeen vaikutuksen painostamana Anton jäi murhemielin mietiskelemään vapaaherran vaaranalaista asemaa.
Viereisessä huoneessa piti Fink seuraa naisille; paroonitar makasi sohvalla, peitettynä Lenoren hartiahuivilla. Hän katseli ääneti eteensä, ja vain silloin kun tytär astui hänen luokseen kysyen hellästi hänen vointiaan, nyökkäsi hän tälle hymyillen ja lausui rauhoittavia sanoja. Lenore istui akkunanpielessä tehden jotain kevyttä käsityötä ja kuunteli ihastuneena leikkipuheita, joilla Fink osasi ilostuttaa huoneen sadeharmaata raskautta. Hän olikin tänään rajuilmasta huolimatta kaikkein veikeimmällä päällään. Välistä helähti Lenoren kirkas nauru tammioven läpi naapurihuoneeseen; silloin Anton unohti tilanmyynnit ja kiinnekirjat, tuijotti otsa rypyssä oveen ja oli katkerasti tietoinen siitä, että hänelle kohta koitti uusia kamppailuja perheen olemassaolon puolesta.
Mutta ulkona vain satoi kuin saavista kaatamalla, kohisi tuuli, ulvoi ilma. Valittavasti karjui myrsky metsänharjalta haikeuttaan vainioiden ja linnan yli. Se lennätti taukoamatta irtikiskomiaan havunneulakimppuja linnaa kohti; pelloilla kasvavista villeistä kirsikkapuista se reuhtoi lehdet ja valkeat kukat ja tanssitti niitä hurjassa piirihypyssä ilmojen halki, paiskasi ne sitten maahan, naulitsi ne raskain sadepisarin kiinni saviliejuun ja ulvoi: "Pois kaikki hymy ja hohde, mustaa murheenväriä pitää kaiken kantaa, mikä vain linnaan kuuluu!" — Puiden kimpusta tuo hurjapää riensi kolhimaan nyrkeillään linnanmuureja, kiskoi ja tärisytti tornin lipputankoa, syyti vettä pilvistä saavittain akkunaruutuja vastaan, sukelsi pää edellä hurjasti voihkien savupiippuihin ja jyrisytti ovia kuin henkensä edestä. Jokaisesta aukosta se huuteli sisään: "Kaitkaatte taloanne, sillä turma lähestyy!" Sellaista meteliä se piti tuntikaudet, mutta sisässä istujat eivät ymmärtäneet sen puhetta.
Siksipä ei myöskään kukaan pannut merkille ratsastajaa, joka kiivaasti hoputti väsynyttä hevostaan kylän läpi linnaan päin. Vihdoin paukkui vasara paaluaitauksen porttiin, yhä kärsimättömämmin kajahtivat sen iskut, ja äänekkäitä huutoja kuului pihalta ja portailta. Anton avasi oven, ja asestettu mies, likomärkä ja valuen maantien rapaa, astui sisään hänen huoneeseensa.
"Sinäkö se olet!" huudahti Anton ällistyneenä. "Ne tulevat", ilmoitti Karl, katsellen varovaisesti ympärilleen; "säilyttäkää malttinne, sillä tällä kertaa on vierailu aiottu meille."
"Vihollisetko?" kysyi Anton nopeaan. "Kuinka suuri parvi niitä on?"
"Mitään parvea en ole nähnyt", vastasi Karl totisesti, "vaan kokonaisen sotajoukon; viitakemiehiä on tuhatkunta, ratsumiehiä sadan paikkeilla. Ne ovat matkalla yhtyäkseen pääjoukkoon. Olen kuullut, että niiden on käsketty ottamaan mukaansa kaikki asekuntoiset puolalaiset miehet ja riistämään aseet saksalaisilta yhdyskunnilta."
Anton avasi sivuhuoneen oven ja pyysi Finkiä käymään hänen puheilleen.
"Ahaa", huudahti Fink, kun hän sisäänastuessaan näki Karlin, "sillä, joka tuolla tapaa tuo mukanaan huoneeseen puolet maantien loasta, ei ole hyviä uutisia tuotavana. Miltä taholta vihollinen lähestyy, kersantti?"
"Neudorfin koivumetsästä ne samoavat tännepäin tiheänä joukkona. Tämän kylän miehet istuvat joukolla kapakassa, ryyppivät paloviinaa ja kinastelevat keskenään."
"Ei ainuttakaan merkkitulta ole palanut, ei ainuttakaan ilmoitusta ole vielä tullut lähikylistä", huudahti Anton akkunan äärestä. "Ovatko Neudorfin ja Kunaun saksalaiset sitten nukkuneet keskellä päivää?"
"Ne tulivat itsekin yllätetyiksi", kertoi kovanonnenviestin tuoja. "Heidän vahtinsa olivat jo eilen illalla havainneet vihollisen, joka kulki puolisen penikulman päässä Neudorfista Rosminiin vievällä valtatiellä. Kun se oli poikkeamatta jatkanut matkaansa Neudorfin tienhaaran ohi, tulivat kyläläiset hyville mielin. Heidän ratsumiehensä seurasivat etäältä viitakemiehiä, kunnes näiden jälkijoukko oli häipynyt heidän näkyvistään. Mutta yöllä ne peijakkaat pyörähtivätkin takaisin ja hyökkäsivät aamuhämärissä kylään, missä elämöivät kuin paholaiset. Kylänvouti iskettiin täyteen haavoja, hän on mennyttä miestä ja voihkii verissään pahnoillaan, hälytystorni sytytettiin palamaan; sen sauhun näkisi tännekin metsänreunan yli, jollei sataisi niin rankasti. Nyt on vihollinen jakautunut eri osiin nuuskiakseen läpikotaisin kaikki saksalaiskylät; muuan joukko menee Kunauhun, toinen uuteen ulkokartanoomme ja pääjoukko tulee tännepäin."
"Kuinka paljon meillä on vielä aikaa varustautuaksemme niitä herroja vastaanottamaan?" kysyi Fink.
"Tällaisella säällä tarvitsee jalkaväki tuntikauden tänne keritäkseen."
"Onko metsänvartijaa varoitettu", kysyi Anton, "ja tiedetäänkö ulkokartanossa mitään vaarasta?"
"Ei ollut enää aikaa lähettää niille sanaa; ulkokartanoon on Neudorfista pitempi matka kuin tänne, ja minä olisin kenties ennättänyt liian myöhään linnaan. Meidän merkkiroviomme minä sytytin, mutta tällaisella sateella siitä ei näy tulta eikä savua; kaikki merkit ovat nyt turhia."
"Jolleivät ne itse ole osanneet pitää varaansa", sanoi Fink nyökäten myöntävästi, "niin emme mekään voi enää tehdä mitään heidän hyväkseen."
"Metsänvartija on vanha kettu, jota ei kukaan saa hännästä kiinni", virkkoi Karl; "mutta ulkokartanon vouti ja hänen nuori vaimonsa — taivas heitä armahtakoon!"
"Pelastakaa toki meidän väkemme!" huudahti rukoileva ääni Finkin viereltä. Lenore seisoi äkkiarvaamatta keskellä huonetta, kädet ristissä rinnalla.
Anton riensi sulkemaan oven, josta Lenore oli kenenkään huomaamatta tullut sisään. "Entä armollinen rouva?" hän huudahti huolissaan.
"Hän ei ole vielä kuullut mitään", vastasi Lenore kiireisesti. "Mutta lähettäkää toki joku ulkokartanoon, auttakaa voudin perhettä sieltä pakenemaan!"
Fink etsi lakkiansa. "Taluttakaa hevoseni ulos tallista", hän sanoiKarlille.
"Sinä et nyt jouda sinne lähtemään", huudahti Anton sulkien häneltä tien; "minä otan sinun hevosesi."
"Anteeksi, herra Wohlfart", puuttui Karlkin väittelyyn, "ehkä minun sallitaan ottaa herra von Finkin hevonen — minä kykenen vielä ratsastamaan huikean matkan."
"Sama se minusta", päätti Fink. "Metsänvartijan ja mitä muita miehiä vain tavoitatte te lähetätte tänne linnaan, naiset, hevoset ja lampaat toimittakaa piiloon metsään. Voudin pitää kuljettaa elukat syvälle metsän pimentoon ja vaarinottaa linnaa hiekkahaudan partaalla kasvavista vanhoista petäjistä. Mutta itse te pysykää hevoseni selässä, joka minun on surukseni uskottava teidän koipienne väliin lähipäiviksi. Ratsastakaa sitten suoraapäätä Rosminiin ja etsikää käsiinne lähin osasto meidän sotaväkeämme, sille viekää meiltä sana, että me tarvitsemme kiiruimman kautta apua, ratsuväkeä mikäli mahdollista mukaan."
"Meidän punalakkimme [husaarit] kuuluvat olevan tunnin matkan päässä Rosminista", sanoi Karl poislähtiessään; "Kunaun seppä huusi sen perääni, kun ratsastin hänen ohitseen."
"Mitä vain saatte sotaväkeä liikkeelle, se tuokaa tänne. Sillä aikaa kuin te satuloitte hevosen, minä kirjoitan pari riviä ylipäällikölle."
Karl vei kätensä ohimolleen, pyörähti kannoillaan ympäri ja, juoksi portaita alas; Anton seurasi hänen kintereillään. Karlin kiinnittäessä ratsulle mahavyönsolkia huusi Anton hänelle kiireisesti: "Ohi ratsastaessasi huuda kartanonväki karjapihalla kokoon; minäkin lähden hetipaikalla sinne. — Sinä, poika parka, ennätit tänään tuskin syödä aamiaistakaan, ja sinulla on sangen vähän toiveita saada lähitunteinakaan mitään suuhusi." Hän juoksi takaisin linnaan, nouti keittiön puolelta likööripullon, leipäkyrsän ja kinkun jäännökset, työnsi nämä eväät säkkiin ja kurotti sen ynnä Finkin kirjeen ratsastajalle, joka oli juuri lähtemässä linnanpihasta.
"Kiitos vain", sanoi Karl puristaen Antonin kättä, "te pidätte kaikesta huolta. Mutta nyt on minulla vielä pyyntö teille: ajatelkaa toki itseännekin, herra Wohlfart; tämä puolalainen roskakartano ja sen kehno komento eivät ole sen arvoiset, että te panette henkenne niiden hyväksi alttiiksi. Kotona olisi eräiden vaikea kestää surua, jos teille jotakin tapahtuisi."
Anton puristeli lämpimästi uskollisen toverin kättä. "Voi itse hyvin matkallasi, minä teen täällä velvollisuuteni; äläkä unohda lähettää metsänvartijaa tänne, ja ennen kaikkea pelasta voudin vaimo. Sotamiehet tuo tänne metsätietä myöten."
"Älkää siitä huolehtiko", sanoi Karl hilpeästi; "tämä hieno raudikko saa tänään tuta nahassaan, mihin vanhat husaarinreidet pystyvät." Näin sanoen hän heilutti lakkiaan ja katosi täyttä nelistä karjapihan rakennusten taa. Anton telkesi pihaportin, sitten hän kiiruhti vahtitupaan ja veti hälytyskellon nuorasta. Työnjohtajan hän käski järjestämään miehet, miehittämään takaoven eikä päästämään sisään ketään tiedustamatta tulijan nimeä ja asiaa, ei edes pakolaisiakaan. "Syökää runsaasti ja juokaa kohtuullisesti, meillä on tänään vielä kova urakka edessämme", huusi hän miehille poistuessaan. Ylhäällä omassa huoneessaan Fink tällä välin lataili kiväärejään. Lenore seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle seinältä mitä hän tarvitsi. Neiti oli kalmankalpea, mutta hänen silmissään paloi innostuksen tuli, joka ei jäänyt sisäänastuvalta Antoniltakaan huomaamatta. "Antakaa meidän miesten yksin huolehtia näistä vakavista leikkikaluista", hän pyysi neidin luokse käyden.
"Onhan tämä minun vanhempaini talo, jota te käytte puolustamaan", huudahti Lenore. "Isäni ei kykene johtamaan teitä. Te ette saa panna meidän takiamme henkeänne alttiiksi, jollen minä saa olla mukana."
"Suokaa anteeksi", Anton vastasi, "teidän lähin tehtävänne on nyt kai valmistaa äitiänne hyökkäyksen varalta ja olla lähitunteina hänen vierellään."
"Äitini, äiti parka!" parahti Lenore lyöden kätensä yhteen, laski sitten ruutisarven pöydälle ja riensi viereiseen huoneeseen.
"Minä panin juuri miehet syömään", sanoi Anton Finkille. "Tästä hetkestä lähtien sinä otat päällikkyyden."
"Hyvä", vastasi Fink; "tässä on sinun varustuksesi, tämä kaksipiippuinen pyssy on kevyt käsitellä, toinen piippu on luotia, toinen susihaulia varten. Luotipussi on vuoteesi alla."
"Uskotko että jaksamme kestää piirityksen?" kysyi Anton.
"Meidän on joko tykkänään luovuttava kaikesta vastarinnasta ja antauduttava lähestyvien roistojen armoille, tahi on meidän koetettava kestää siihen asti kunnes viimeinenkin luotimme on ammuttu. Tämän äärimmäisen mahdollisuuden varallehan me olemme koko ajan valmistautuneetkin; ehkäpä antautuminen olisi järkevämpi, mutta minä tunnustan, ettei se ole oikein minun makuuni. Mutta kun täällä on talon isäntäkin olemassa, niin päättäköön hän; joudu sinä vapaaherran puheille."
Anton kiiruhti käytävää pitkin toiseen kylkirakennukseen. Jo kaukaa hän kuuli paroonin huoneessa tuoleja kiivaasti viskeltävän. Tuima "Sisään!" kuului vastaukseksi hänen koputukseensa. Vapaaherra seisoi suorana kuin seiväs keskellä huonetta ja jyrähytti hänelle vastaan: "Kuulen, että täällä tapahtuu jotakin ja pidän anteeksiantamattomana huomaamattomuutena, ettei minulle siitä mitään ilmoiteta."
"Anteeksi, herra parooni", Anton vastasi, "vasta jokunen minuutti sitten tuli tieto, että vihamielinen joukko viitake- ja ratsumiehiä lähestyy linnaanne. Me olemme kiireimmän kautta lähettäneet sananviejän lähimpään sotaväenosastoon; sitten telkesimme portin ja odotamme teidän käskyjänne."
"Huutakaa herra von Fink tänne", vastasi parooni tuimasti.
"Hän on tällä hetkellä vahtituvassa."
"Minä pyydän häntä vaivautumaan hetikohta minun puheilleni", huusi tulistunut vanha herra; "teidän kanssanne en voi puhua sotilaallisista toimenpiteistä. Fink on kavaljeeri ja puolittain sotilas, hänelle tahdon antaa tarvittavat ohjeet. Mitä te siinä vielä kuhnailette!" ärähti hän tiukasti. "Luuletteko te nuoret miehet voivanne leikitellä minun kanssani, kun onnettomuudekseni olen sokea? Joka syö minun leipääni ja nauttii minulta palkkaa, sen täytyy toki ainakin panna arvoa käskyihini."
"Isä!" huudahti Lenore käsiään väännellen kynnykseltä ja katsahti rukoilevasti Antoniin.
"Te olette oikeassa, herra parooni", vastasi Anton. "Pyydän anteeksi, että tässä hämmingissä unohdin ensimmäisen velvollisuuteni. Minä lähetän herra von Finkin tänne tässä tuokiossa." Hän kiiruhti ulos huoneesta ja mainitsi eteishallissa Finkille paroonin ärtyneestä mielialasta.
"Hän on narri", hymähti Fink.
"Jouduhan nyt vain heti paikalla hänen luokseen", hoputti Anton, "muuten naiset saavat kärsiä hänen oikullisuudestaan." Sitten Anton kääräisi työmiehentakin ympärilleen ja juoksi takaportista sateessa karjakartanoon.
Siellä vallitsi hirveä hämminki. Saksalaisia perheitä naapurikylistä oli paennut tänne lapsineen ja niine vähine tavaroineen, joita hädissään olivat kerinneet ottaa mukaansa. Heitä istua kyyrötti tai makaili luhan lattialla parisenkymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia; vaimot voivottelivat, lapset parkuivat ja miehet tuijottelivat synkästi eteensä. Monet heistä kuuluivat maalaiskylien suojeluskuntiin, ja muutamilla oli pyssynsä mukana. Pihalla seisoivat heidän pienet rattaansa; niiden keskellä juoksenteli renkejä, hevosia ja lehmiä sekaisin. Anton huusi niittymestarin avukseen saadakseen edes jonkinlaista järjestystä aikaan. Luotettavimman rengin ja saksalaisen karjakon hoteisiin hän jätti kyntöhevoset ja nautakarjan. Rengin, joka oli päättäväinen mies, hän vei syrjään ja puheli hänen kanssaan eräistä paikoista hiekkahaudan viereisessä tiheikössä, joissa voi toivoa ihmisten ja elukkain voivan olla kätkössä ja vähin suojassakin sadeilmalla. Sinne piti rengin ajaa karja ja etsiä käsiinsä uuden ulkokartanon vouti, joka metsässä toimisi ylijohtajana. Sitten hän käski karjakon jättämään yhden lypsylehmän jälelle, avasi itse karjalle takaveräjän ja katseli kuinka miehet, elintarpeita selässään kantaen, ajoivat elikoita metsään.
"Mutta mitä me teemme paroonin ja näiden vieraiden hevosilla?" kysyi teknikko kiireissään.
"Ne on toimitettava muutamien vankkurien kera linnaan, kävi sitten miten kävi. Kukapa tietää vaikka mekin pakenemme, jos oikein hätä tulee."
Sitten Anton antoi kaikella kiiruulla lastata Karlin äskettäin maalaamiin vankkureihin moniaita säkkejä perunoita, jauhoja ja kauroja sekä heiniä niin paljon kuin mahtui. Palotynnörinkin eteen hän valjastutti hevoset ja täytätti sen raittiilla vedellä. Vieläkin satoi kuin saavista kaataen, ja sateen ryöpsinässä heittelivät rengit säkkejä, arkkuja ja myttyjä vaunuihin; kaikki ihmiset juoksivat kiireissään sikinsokin ja huusivat, itkivät ja sadattelivat saksan- ja puolankielin. Kun Anton joutui pakolaisten joukkoon, kävi naisten parunta vielä kovemmaksi, miehet piirittivät hänet keskeensä ja rupesivat kertomaan onnettomuuksistaan, lapset riippuivat itkien hänen takinhelmoissaan — tuo näytelmä oli perin surkea ja järkyttävä. Anton koetti lohdutella heitä: "Ennen kaikkea koettakaa pysyä, levollisina, me suojelemme teitä minkä voimme. Toivon että saamme sotaväkeä avuksi, ja siihen saakka teidän pitää oleskella linnan turvissa. Te olette uskollisesti ollut meidän rinnallamme tänä pahana aikana; niin kauan kuin meillä itsellämme on leipää, ette tekään jää ilman."
Neljännestunnin ankaran työn jälkeen Anton lähti linnaan. Rengit ajoivat vankkurit takaportille, pakolaisjoukko astui perässä. Yhä virtaili linnaan lisää väkeä, jotka olivat pelastuneet saksalaiskylistä; Kunaun seppäkin seisoi naapuriparven ympäröimänä pihaportilla odotellen sisäänpääsöä. Koko ihmislauma järjestettiin nyt jonoksi, joka säännöllisissä riveissä kulki portista pihaan, hevoset riisuttiin valjaista ja tavarat purettiin vaunuista. Naiset ja lapset Anton saattoi kahteen alikerran huoneeseen, jotka tosin akkunalaudoituksen takia olivat pimeät, mutta sittekin rattoisammat kuin kylmä riihenlattia tai sateen kastelema sänkipelto. Suurinta vaivaa oli hevosten sijoittamisesta; tiiviisti vieri vieressä niitä seisoi tusinan verta yhden ainoan avoimen katoksen alla, hädintuskin suojassa sateelta ja kohta odottavilta vihollisluodeilta. Vesisammio asetettiin keskelle pihaa ja perunavankkurit paaluaitaa vastaan, jotta omat ampujat saisivat hätätilassa niistä turvaa. Sitten kokosi Kunaun seppä kaikki asekuntoiset miehet ympärilleen; paitsi niittymestaria ja kartanon neljää renkiä oli niitä kaikkiaan viisitoista, useimmilla aseet mukana. Mahtavasti jymähtelivät heidän askeleensa linnan pitkässä käytävässä; he kulkivat isoon eteishalliin ja asettuivat Finkin niittytyöläisten rinnalle. Siten oli linnoituksen koko sotavoima koolla; metsästystakkiinsa pukeutuneena Fink asteli edestakaisin oman työmieskomppaniansa rintamaa. Anton kävi hänen luokseen ja ilmoitti, mitä hän tähän saakka oli saanut toimeen.
"Sinä tuot meille lisää miehiä", vastasi Fink, "ja se on aivan paikallaan, mutta samalla tuot myös kokonaisen liudan naisia ja lapsia. Linna on nyt täpösen täynnä kuin mikäkin mehiläiskeko, yli kuusikymmentä nälkäistä suuta ynnä tusinan verran hevosia; sinun perunavankkureistasi huolimatta me saamme neljänkolmatta tunnin kuluttua käydä pureksimaan kiviä."
"Mutta olisinko voinut jättää heidät tuonne ulos?" kysyi Anton pahoilla mielin.
"Olisivathan he metsässä olleet yhtä hyvin turvassa kuin täälläkin", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen.
"Mahdollisesti", Anton vastasi; "mutta pitikö minun karkoittaa nuo ihmisparat räiskyvässä sateessa ulos metsään, ilman ruokaa ja tiettyä päämäärää, hirmuisen pelon ja ahdistuksen vallassa — ei, se olisi ollut julmuutta, josta en ottaisi vastatakseni. Ja luuletko sinä, että miehet olisivat tulleet tänne ilman vaimojaan ja lapsiaan?"
"Miehistä meille on ainakin jotain hyötyä", päätti Fink keskustelun ja kääntyi tarkastamaan vastatulleita; "pidä sinä nyt rodun ruokinnasta huolta." Fink antoi aseettomille kiväärejä ja jakoi miehistön neljään osastoon, joista hän yhden sijoitti pihamaalle, kaksi linnan yli- ja alikertaan sekä yhden vahtitupaan varaväeksi. Sitten hän hankki Kunaun sepältä ja eräiltä toisilta tarkat tiedot vihollisesta.
Tällävälin Anton oli rientänyt pohjakerrokseen, jossa hän jätti muonavarastot niittymestarin silmälläpidon alaisiksi ja kannatti vapaaherran palvelijalla puita ja vettä kokoon. Säkillinen perunoita ja toinen jauhoja asetettiin keittiönlieden vierelle ja tulelle pantiin iso kattila kiehumaan. Poislähtiessään hän uskoi keittäjättärelle suurena salaisuutena, että yksi lypsylehmä oli tuotu talliin herra von Finkin ratsun pilttuuseen, jotta ei ainakaan perheen jäsenten tarvinnut kaivata maitoa näinä päivinä. Vanha Babette väänteli kauhuissaan käsiään. "Ah, herra Wohlfart, mikä hirmuinen onnettomuus", hän vaikeroi, "luodit lentelevät varmasti tänne minun keittiööni!"
"Eikö mitä", sanoi Anton, "keittiön akkunathan ovat siksi matalalla, ettei niihin osu ainuttakaan luotia; keitelkää te vain kaikessa rauhassa. Väki on kaikki nälissään; minä lähetän pakolaisnaisista kaksi auttamaan teitä."
"Kuka nyt malttaa syödä tällaisessa vaarassa!" huudahti keittäjätär.
"Me syömme jok'ainoa", rauhoitti Anton häntä.
"Käskettekö te sitten laittamaan velliä vai perunamuhennostako?" kysyi Babette epätoivoisena ja heilutteli kuumeisesti kauhaansa.
"Kumpiakin, äiti kulta."
Keittäjätär pidätti häntä vielä takinhihasta. "Mutta, herra Wohlfart, herrasväkeä varten ei koko talossa ole yhtään munia. Herra hyvästi siunatkoon, että tämän onnettomuuden pitikin tulla juuri tänään! Mitäs herra parooni sanookaan, kun ei saa illalliseksi munakokkelia?"
"Hitoille munat ja kokkelit", kivahti Anton närkästyneenä; "ei tänään tarvitse pitää niin tarkkaa lukua."
Hänen palatessaan eteishalliin huusi Fink hänelle vastaan: "Vahdit on kaikki asetettu paikoilleen, nyt voimme rauhassa odottaa vihollisen tuloa. Minä nousen ylös torniin ja otan muutamia pyssymiehiä mukaani. Jos jotain tapahtuu, niin siellä minut tavataan."
Sitten tyhjeni eteishalli ja talossa kävi jälleen hiljaiseksi. Vahdit seisoivat vaitonaisina vartiopaikoillaan ja tähystivät herkeämättä metsänreunaan; vahtituvassa istui varamiehistö ja puheli keskenään hiljaisella äänellä; ainoastaan lastenkamarissa ei melu ottanut asettuakseen, ja vilkas liike kävi alikerran pakolaishuoneiden ja keittiön välillä. Levottomasti odotellen Anton kierteli joka paikassa, sisältä ulos pihamaalle ja sieltä jälleen omaan huoneeseensa, missä hän sitoi vapaaherran asiapaperit langalla yhteen, ja sitten taas käytävillä ja niissä huoneissa, joissa pyssymiehet oleskelivat. Siten kului neljännestunti toisensa perästä; vihdoin astui Lenorekin ulos äitinsä huoneesta ja huudahti: "Tämä epätietoisuus on kerrassaan sietämätöntä!"
"Ei myöskään ulkokartanosta tule minkäänlaisia tietoja", vastasiAnton synkästi; "mutta sade alkaa tauota, ja mitä tänään tuleetapahtumaan, tulee ainakin toimitetuksi kirkkaassa päivänvalossa.Tuolla pilvet jo repeilevät ja sininen taivas kuultaa lävitse. —Kuinka rouva paroonitar nyt jaksaa?"
"Hän odottelee tyynin mielin kaikkea", sanoi Lenore.
Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa.Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti:"Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiammejoutunut tähän tilanteeseen!"
"Onko tämä tilanne sitten niin hirveä?" kysyi Anton alakuloisesti hymyillen.
"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.
Säikähtyneenä Anton astui hänen luokseen ja koetti tyynnyttää häntä. "Jos te tarkoitatte isänne taannoin lausumia sanoja, niin ei teidän kannata niiden vuoksi minua säälitellä; tiedättehän itsekin, mitä jo ennen olemme tämän kohdan suhteen puhelleet ja sopineet."
"Ei se vain sitä ole", huudahti Lenore itkien.
Anton tiesi yhtä hyvin kuin impi itsekin, ettei se sitä ollut, ja että nuo sanat olivat peitetty tunnustus heidän väliensä muuttumisesta. "No, olipa tuo nyt mitä hyvänsä", hän virkkoi hilpeästi, "tottahan te toki suotte minulle sen ilon, että minäkin saan kokea jonkin seikkailun! Tosin olen aika poropeukalo sotamieheksi, mutta näyttääpä siltä, ettei vihollinen anna minulle paljonkaan tilaisuutta tuottaa sille vahinkoa."
"Kukaan ei kiitä teitä siitä, mitä saatte kestää meidän edestämme, ei kukaan!" valitti Lenore edelleen.
"Eikö kukaan?" kysyi Anton. "Eikö minulla ole täällä ystävätär, joka on liiankin taipuvainen arvostelemaan ylen korkeaksi sitä vähää, mitä ehkä voinen tehdä? Lenore, te olette sallinut minun asettua lähempään suhteeseen teihin kuin minulle muuten olisi ollut mahdollista. Ettekö te pidä minkään arvoisena, että minä olen saanut joitakin veljen oikeuksia teihin?"
Lenore tarttui kiivaasti hänen käteensä ja puristi sitä. "Minäkin olen viime aikana ollut toisenlainen teitä kohtaan kuin minun olisi pitänyt olla. Minä olen hyvin onneton", hän huudahti kiihkeästi. "Yhdellekään ihmiselle en voi tunnustaa mitä sielussani tapahtuu, en edes äidille enkä teillekään. Kaiken luottamukseni toisiin olen kadottanut ja kaiken rauhani." Hän painoi nenäliinan silmilleen.
"Lenore!" kuului hänen isänsä huutavan kärsimättömästi huoneestaan.
"Nyt ei ole aikaa selittelyihin", sanoi hän tyyntyneemmin. "Jos pääsemme onnellisesti tämän päivän ohi, niin tahdon koettaa olla vahvempi kuin nyt. Auttakaa te minua siinä, Wohlfart."
Lenore riensi vapaaherran luo, ja Anton jäi yksin alakuloisiin ajatuksiinsa. Mutta jopa helotti kirkas päivänpaiste linnan pihamaalle, miehet lähtivät vahtituvasta ja asettuivat kynnyksellä riviin, naisetkin tungeksivat ulos pimeistä suojistaan, niin että heidät oli väkisin pakotettava takaisin. Kun ensi säikähdyksestä oli selvitty, sai väki jälleen rohkeutta ja rupesi arvailemaan kaikenlaista. "Kukaties ne ovatkin unohtaneet koko linnan", sanoivat jotkut, tahi: "Ne eivät uskalla käydä meidän kimppuumme", virkkoivat toiset; ja muuan viisas räätäli todisteli kaikenlaisten todennäköisten seikkain perusteella, että puolalaisten takinhelmat hulmusivat jo kaukana Rosminin toisella puolella. Mutta niin innokkaasti kuin kaikki vakuuttelivatkin vaaran jo olevan ohitse, kuuntelivat he kuitenkin hätäisesti vahtimiesten askeleita talon käytävissä ja katselivat yhä ylös torniin päin, eikö sieltä minkäänlaista merkkiä tullut. Antonistakin kävi odotus sietämättömäksi, ja hän kiipesi torniin. Sen lakealle katolle oli linnan päällikkökunta sijoittunut; sokea vapaaherra istui tuolillaan, sen selkälautaan nojautui Lenoren korkea vartalo, ja hän piteli päivänvarjoaan isänsä kasvojen edessä; leveissä ampumarei'issä istui neljä pyssymiestä, ja ylhäällä muurinreunalla heilutteli Fink sääriään ammottavan tyhjyyden päällä ja puhalteli sikaristaan sinisiä savuja tuuleen.
"Eikö näy mitään?" kysyi Anton.
"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain, että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. — Mainio paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta. Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista suosiota."
"Myönnän itseni syylliseksi", sanoi Lenore.
"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän pensastossanne."
"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen. "Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi oleskella ulkoilmassa."
"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin, mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka, neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.
Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa; suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."
"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. — Kantakaa vesat kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne linnanpihaan."
Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa, nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.
Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin, mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin. Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille, olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta. Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään. Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut savupilvi on tyyten kadonnut."
Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain, poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään", hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme, olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."
Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen; tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen Antonin nähdessään.
"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä! Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."
"Missä viholliset nyt ovat?" kysyi Anton.
"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia ulaanejakin on mukana."
"Tiedättekö, onko metsä Neudorfiin päin turvallinen?"
"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne linnassa."
"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin; "linnassa teidän olisi varmempi olla."
"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."
"Mutta entä naisväkenne?" kysyi Anton, pidättäen ratsuaan.
"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä. "Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon. Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti, vaikka he olisivat ihan päissäänkin. — Rebekka", hän huusi sisään, "herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."
Rebekan pyöreät kasvot, joita ympäröi punertava tukka, pistivät näkyviin kellarinluukusta. "Mitä minä linnassa tekisin, eno?" hän huusi päättäväisesti. "Meidän omat talonpoikamme ovat kaikkein villeimpiä ihmisiä koko seudulla; ja kun minä kerran tulen toimeen niiden kanssa, niin selviän kyllä toisistakin. Tädin pää on mennyt ihan pyörälle, niin että täytyyhän täällä olla joku ihminen kotona, joka tarjoilee vieraille. Kiitoksia vain tarjouksesta, armollinen herra, mutta minä en pelkää mitään. Ne herrat, jotka ovat aseellisten miesten mukana, eivät siedä että minulle mitään pahaa tehdään."
"Eteenpäin, miehet!" huusi Anton tovereilleen. He ratsastivat nopeata ravia koko kylän läpi; kaikkialla olivat ovet suljetut, joissakin taloissa ilmestyi pieniin akkunoihin säikähtyneet naiskasvot tuijottamaan ratsastajain perään. Sitä menoa he tulivat leveää valtatietä pitkin lähelle metsänreunaa.
"Siellä missä tie painuu metsän sisään", sanoi toinen rengeistä Antonille, "on vasemmalla kädellä nuorta näreikköä. Siellä voi monta sataa miestä olla väijyksissä, ilman että me näemme yhtään mitään; ne voivat ampua meidät hengiltä tahi katkaista meiltä paluutien linnaan."
"Oikeassa olet", sanoi Anton, "me ratsastamme peltojen poikki sen näreikön taakse asti; siellä kasvaa puita harvakseen, niin että voimme helposti tunkeutua metsään ja taas takaisin. Sieltä käsin tutkimme jalkaisin koko näreikön."
He poikkesivat maantieltä lakealle tasangolle ja tulivat ampumamatkan päässä näreiköstä metsään. "Nyt alas hevosen selästä", sanoi Anton rengeille. Hän ja rengit jättivät ohjakset teknikon haltuun, ottivat kiväärit käteensä ja etenivät varovaisesti vähän matkaa tiheikköön. "Nyt ampukaa tiheikköön", komensi Anton, "ja sitten takaisin hevosten luo niin nopeaan kuin sääret kantavat." Laukaukset pamahtivat nuoreen kuusimetsään, ja muutamien sekuntien perästä vastasi niihin säännötön tuli monista kivääreistä, jota seurasi raikuva huuto. Luodit vihelsivät Antonin pään ohi, mutta välimatka oli ollut jokseenkin pitkä, ja nopeata juoksua pääsivät kaikki vahingoittumatta ratsujensa luo. "Nyt täyttä nelistä linnaan, me tiedämme jo kylliksi. Ne eivät olleet siksi viisaita, että olisivat, pysyneet levollisina." Kuin lennossa karautti linnalaisten pieni parvi maantietä linnaan päin, ja heidän perässään kajahti pettyneiden takaa-ajajain karjunta. Miltei hengettöminä ratsastajat saapuivat linnaan; pihassa Anton tapasi kaikki kuumeisessa touhussa. Fink odotteli häntä ulko-ovella.
"Sinä olit oikeassa", huusi Anton hänelle vastaan, "ne makasivat väijyksissä, varmastikin jo monen tunnin ajan; ehkäpä niiden päätarkoituksena oli siepata kiinni sinut tai meidät molemmat matkalla Neudorfiin. Silloin he olisivat saaneet linnan miekaniskutta valtaansa."
"Paljonkohan niitä on?" kysyi Fink. "Näithän ettei meillä ollut aikaa laskea", Anton vastasi. "Varmastikin osa niistä on työnnetty etujoukoksi, ja pääjoukko on jossakin edempänä metsässä."
"Te herätitte heidät valveille, nyt me voimme odottaa heidän vierailuaan. Meidän väellemme onkin parempi, että ne tulevat nyt auringonlaskun aikaan eikä yöpimeässä."
"Ne tulevat jo!" kuului Lenoren ääni torninhuipulta.
Ystävykset riensivät sinne. Kun Anton kävi katselemaan muurinreunalta maisemaa, teki aurinko paraikaa laskuaan. Taivas säteili häikäisevin kullantunnuin ja värjäsi mäntymetsien vihannuuden ruskean pronssin karvaiseksi. Metsätiellä ravasi linnaa kohti ratsastajaparvi, vain puolen eskadroonan vahvuinen; sen jälessä seurasi enemmän kuin satakunta miestä, ensi joukkue varustettuna kivääreillä, muut suoriksi oiotuilla viitakekeihäillä. Kaunis iltarusko sulki punaansa torninharjalla seisovat tähystäjät. Pieni kovakuoriainen tanssi hilpeästi Antonin korvallisella, ja ylhäältä ilmasta helähteli leivosen iltavirsi.
Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti, vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin. Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen. Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan turvallisuuttanne."
"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan. "Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"
Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi: "Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla koko linnassa."
"Tahdon koettaa olla varovainen", vastasi Lenore ja teki torjuvan eleen.
"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa", sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen neitoa loistavin silmin.
"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.
Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.
"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa, niin suvaitkaa minun edustaa teitä."
"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja katsahti ulos.
"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.
"Älkää minusta huolehtiko, nuori mies", sanoi vapaaherra; "tänään on minusta paljon vähemmän väliä kuin köyhimmästä päiväpalkkalaisesta, joka minun vuokseni tarttuu kivääriin."
"Onko sinulla annettavana jotain tehtävää minulle?" kysyi AntonFinkiltä ja otti aseensa.
"Ei muuta", vastasi tämä hymyillen, "kuin ettet unohda olla varovainen, jos satut joutumaan käsikahakkaan. Onneksi olkoon!" Hän ojensi ystävälle kätensä, Anton puristi sitä ja riensi pihalle.
"Nyt pitää vihollinen katselmusta teidän karjapihallanne", sanoi Fink vapaaherralle; "tuossa paikassa ne herrat ovat täällä. Ahaa, tuollapa ne jo tulevatkin, ratsastajat ja jalkaväki. Ne pysähtyvät ison ladon vierelle, pieni ratsujoukko lähtee etenemään; se on varmastikin esikunta, sieviä poikia joukossa, onpa pari uljasta hevostakin; ne kiertävät linnaa ulkopuolella luodinkantamaa. Ne etsivät kaiketi jotain sisäänpääsyä; kohta kuulemme niiden paukuttavan pihanporttia."
Mutta hiljaisuuspa ei katkennutkaan. "Merkillistä", tuumiskeli Fink. "Minusta tuntuu sodankäyntitapoihin kuuluvan, että linnoituksen miehistöä vaaditaan antautumaan ennenkuin rynnäkköön käydään; mutta tuollapa palaavat upseerit täyttä nelistä takaisin jalkaväkensä luo. Onko Wohlfart herättänyt heissä sellaista kauhua, että he ottivat lipetin mokomata vauhtia että hevosten vatsat maata viistivät?"
Hevoskavioiden kopsetta ja jalkaväen askelten jymähtelyä kuului tieltä.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Fink, "koko armeija marssii kuin paraatissa meidän puoleiselle linnansivulle. Jos niiden aikomus on rynnätä tältä taholta teidän linnoituksenne kimppuun, niin täytyypä niillä totta tosiaan olla sangen ihmeelliset käsitykset linnoitettujen paikkojen valtaamisesta. Ne asettuvat rintamaan meitä kohti, kahdensadan askeleen päähän. Jalkaväki seisoo kahdessa rivissä keskellä, ratsumiehet kummallakin sivustalla. Aito roomalainen taistelu järjestys, ihan kuin olisi itse Julius Caesar heitä johtamassa. Äläs, onhan niillä rummunlyöjäkin, mies astuu joukon eteen, ja räminä, jonka kuulette, on rummunpärrytystä. — Ahaa, päällikkö ratsastaa rintaman eteen. Hän tulee meitä kohti ja pysähtyy suoraan tämän oven eteen. Kohteliaisuus vaatii, että tiedustamme sen herran asiata."
Fink tarttui raskaaseen ovisalpaan ja veti sen syrjään, ovenpuolisko aukeni ja Fink astui kynnykselle, peittäen ruumiillaan aukon ja pidellen kaksipiippuista pyssyä huolettomasti kädessään. Kun ratsastaja näki metsästystakkiin puetun solakan hahmon edessään, peräytti hän hevostaan ja nosti hattuaan. Fink vastasi tervehdykseen notkistaen hiukan päätänsä.
"Haluan puhua tämän kartanon omistajan kanssa", huusi ratsastaja ylös korkealle ovelle.
"Tyytykää toistaiseksi minun persoonaani", vastasi Fink, "minä edustan häntä täällä."
"Sanokaa sitten kartanon omistajalle, että meillä on hallituksemme käskystä asioita toimitettavana hänen talossaan", huusi ratsastaja.
"Ehkä teidän arvoisuutenne sallii minun tiedustaa, mikä hallitus oli niin kevytmielinen, että antoi teille käskyjä vapaaherra von Rothsattelille vietäväksi? Olen kuullut, että täälläpäin vallitsee sangen sekavat käsitykset hallitusvallasta."
"Puolalainen keskuskomitea on teidän niinkuin minunkin esivaltani."
"Sangen kiltisti tehty teiltä, että annoitte kaulanne jonkin keskuskomitean mielivaltaisesti käytettäväksi; mutta sallinette meidän omasta kohdastamme olla tässä asiassa vastakkaista mielipidettä."
"Näettehän että meillä on keinoja pakottaa niskoittelevat kuuliaisuuteen hallituksemme käskyille, ja minä annan teille sen neuvon, ettette vastahakoisuudellanne pakota meitä turvautumaan väkivaltaan."
"Minä kiitän teitä neuvostanne ja olisin vielä kiitollisempi, jos ette palvelusintoisuudessanne unohtaisi, ettei maaperä, jota hevosenne kuopii, ole mikään yleinen ratsastuskenttä vaan yksityisomaisuutta, ja että vieraat hevoskaviot saavat sillä tehdä hyppyjään ainoastaan tilanomistajan nimenomaisella luvalla. Sikäli kuin tiedän, ette ole vielä pyytänyt sellaista lupaa."
"Jo riittää sananvaihtoa, herraseni", huusi ratsastaja kärsimättömästi; "jos te todellakin olette oikeutettu edustamaan tämän tilan isäntää, niin vaadin teitä viivyttelemättä avaamaan tämän linnan portit ja luovuttamaan meille hallussanne olevat aseet."
"Valitettavasti olen siinä tukalassa asemassa, etten voi noudattaa pyyntöänne", vastasi Fink. "Omasta puolestani minun sen sijaan täytyy pyytää, että niinhyvin te itse kuin nuo toiset herrat, jotka tuolla takananne nostelevat risaisia saappaitaan, kiireimmän kautta livistätte matkoihinne tältä seudulta. Nuoret mieheni ovat juuri aikeissa tutkia, osuvatko he pyssyillään miestenne jalkain juuressa kaiveleviin myyriin, ja mieltämme pahoittaisi, jos he sattuisivat laskemaan luotinsa seuralaistenne paljaina paistaviin varpaisiin. — Lähtekää jo, herraseni!" hän huusi, muuttaen äkkiä tähänastisen huolettoman puheensävynsä niin voimakkaasti suuttumusta ja ylenkatsetta ilmaisevaksi, että ratsumiehen hevonen karahti kahdelle jalalle ja hän itsekin tavoitteli pistoolia sen huotrasta.
Tämän keskustelun aikana olivat toisetkin ratsastajat ja yksityisiä ryhmiä jalkaväestä edenneet lähemmäksi kuullakseen puheenpitäjäin sananvaihtoa. Useamman kuin kerran kohosi kiväärejä miesten poskille, mutta joka kerran iskivät ratsastajat ne alas. Finkin lausuessa viimeiset herjaavat sanansa heitti muuan hurjan näköinen, vanhaan sarkatakkiin puettu miehenrehvana äkkiä pyssyn poskelleen, laukaus pamahti ja luoti pyyhkäsi Finkin posken vierestä tammioveen. Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä tornista kimakka kiljahdus ja sitä seuraava pyssynpamahdus, ja hädikkö ampuja suistui kasvoilleen maahan. Sovinnonhieroja pyörähytti hevosensa ympäri, hyökkääjät peräytyivät sukkelaan taaemmaksi, ja Fink paiskasi oven kiinni. Kun hän jälleen kääntyi toisiin hallissa oleviin päin, seisoi Lenore portaiden alimmassa käännekohdassa, vielä savuava kivääri kädessään ja suuret silmät hurjasti Finkiin tuijottaen.
"Oletteko haavoitettu?" hän huudahti, ollen aivan suunniltaan.
"Ei sinne päinkään, uskollinen asetoverini", huudahti Fink vastaan. Lenore viskasi pyssyn kädestään ja vaipui lattialle isänsä jalkoihin, kätkien kasvonsa tämän polvelle. Isä kumartui hänen ylitseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin, ja viime tuntien hermojen järkytys sai aikaan, että vanhus parka puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Tytär löi kiihkeästi käsivartensa isän kumaraisen varren ympäri ja piteli häntä äänettömästi sylissään. Siten syleilivät molemmat toisiaan, jo lopen murtunut ja kohta sammuva elämä sekä toinen, joka vasta puhkesi täyteen hehkuunsa.
Fink katseli ulos akkunasta; viholliset olivat peräytyneet kauas, ja johtajatkin ratsastelivat pyssynkantaman ulkopuolella edestakaisin, nähtävästi pitäen neuvoa keskenään. Fink astui nopeasti Lenoren luo, laski kätensä immen käsivarrelle ja lausui: "Minä kiitän teitä, armollinen neiti, että kävitte niin päättäväisesti rankaisemaan tuota kurjimusta. Nyt pyydän, että poistutte heti herra isänne kanssa tästä paikasta. Meidän on helpompi puolustautua, kun ei huoli teistä johda huomiotamme pois vihollisesta." Lenore lysähti kokoon hänen kosketuksestaan, ja kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.
"Me lähdemme", hän vastasi soinnuttomasti ja maahan katsellen; "tule, isä." Hän talutti vapaaherraa, joka vastustelematta seurasi häntä, portaita ylös äitinsä huoneeseen. Siellä hän koetti sankarillisin ponnistuksin saavuttaa jälleen mielenmalttinsa; hän istahti sairaan vuoteen viereen eikä saapunut sinä iltana enää Finkin läheisyyteen.
"No, nyt me olemme omissa oloissamme", huudahti Fink vahtimiehille; "nyt, pojat, lyhyt välimatka ja tarkka tähtäys. Jos niiden mieli tekee puskea päänsä tätä kiviläjää vastaan, niin totta vie ovat veriset otsat heidän ainoa voittosaaliinsa."
Hän seisoi asetoveriensa keskellä ja tarkasteli terävin katsein vastustajain rivejä. Siellä vallitsi vilkas liike; yksityisiä osastoja palasi kylään, ratsastajat karahuttivat innokkaasti edestakaisin linnantiellä — ilmeisesti oli siellä jokin erikoinen puuha käynnissä. Vihdoin nähtiin erään ryhmän raahaavan kylästä paksuja lautoja ja moniaita tyhjiä vankkureita. Niiden yläosat irroitettiin ja nostettiin maahan ja alaosat pyörineen asetettiin riviin, aisat kylään ja takapyörät linnaan päin; sitten pantiin lautoja päällekkäin ja vierekkäin vaununpohjille ja niistä naulattiin kokoon rynnäkkökatoksia, jotka kiinnitettiin tangoilla vinosti pystyyn vaunujen varaan, siten että yläreunat pistivät muutaman jalan vaununreunan ulkopuolelle ja katokset voivat kukin tarjota suojaa viidelle tai kuudelle miehelle.
"Käykää kutsumassa herra Wohlfart tänne!" huusi Fink eräälle pyssymiehelle.
"Täällä kuului ammuttavan", sanoi Anton halliin saapuessaan, "haavoittuiko kukaan?"
"Ainoastaan tuo paksu ovi ja muuan tuosta roskajoukosta", vastasi Fink. "Tornista annettiin omin luvin vastaus vihollisen ensin ampumaan laukaukseen."
"Pihasta ei näe ainuttakaan vihollista. Ensin tuli muuan ratsasjoukko portille, joku siitä uskalsi lähestyä aivan aitaukseen kiinni ja yritti kurkistella sen yli. Mutta kun minä kiipesin meidän puolelta pystyyn, otti mies lipetin aivan kuin olisi nähnyt itsensä paholaisen."
"Katsoppas tuonne", sanoi Fink, "ne huvittelevat kyhäämällä kokoon pieniä muurinmurtajia. Niin kauan kuin tässä iltavalaistuksessa näemme eteemme, ei vaara ole suuri. Mutta yön aikaan ne pääsevät noiden pyörivien katosten turvin liika lähelle meitä."
"Taivas pysyy selkeänä", sanoi Anton, "siitä tulee tähtikirkas yö."
"Kunpa vain tietäisin, minkävuoksi ne ovat niin hulluja, että käyvät ryntäämään juuri tältä linnoituksemme vahvimmalta puolelta. Muu ei voi olla syynä, hyvä veli, kuin että sinun rauhallinen naamasi vaikutti niihin jänishousuihin kuin Gorgon pää. [Kreikkalaisen taruston käärmetukkainen naishirviö, jonka pää muutti katsojan kiveksi, kunnes Perseus-sankari hirviön tappoi]. Sinusta tullaan vielä laulamaan kaikissa vastaisissa slaavilaissodissa kuin kammottavasta ihmispelätistä ainakin."
Oli jo käynyt hämäräksi, kun naulaileminen vankkurien luona taukosi. Kuului komentosana, päälliköt huusivat nimeltä miehiä käymään käsiksi aisoihin, ja kuudet pyörillä kulkevat katokset lähenivät joutuisaa vauhtia noin kolmenkymmenen askeleen päähän linnan valtasivusta.
"Nyt se alkaa!" huusi Fink. "Pysy täällä ja puolusta alikertaa." Itse hän juoksi portaita ylös ja avasi yläkerroksessa kaikkien etuhuoneiden ovet, niin että voi katsella suoraan talon toisesta päästä toiseen. "Varokaa paitanne!" hän huusi vahtimiehille. Seuraavassa tuokiossa pamahti säännötön yhteislaukaus yläkerran akkunoita vastaan, lyijyluodit rapisivat sisään ruutujen läpi ja pudottivat siruja alas kipsikatosta. Fink sieppasi vihellyspillinsä, kimakka vihellys kajahti pitkin värähdyksin halki koko talon, ja ylhäältä tornista ja molemmista asuinkerroksista pamahtivat piiritettyjen vastalaukaukset. Ja nyt alkoi kummaltakin taholta säännötön ampuminen. Piiritetyt olivat edullisemmassa asemassa, heillä kun oli parempi suoja kivimuurien takana ja huoneissa oli pimeämpi kuin ulkona. Lyhyinä väliaikoina kuuluivat Finkin äänekkäät huudot: "Tähdätkää tyynesti, miehet, älkääkä näyttäkö itseänne!" Hän ennätti joka paikkaan, hänen keveät askeleensa, hänen heleä äänensä ja jolloinkin viskaamansa hurjat leikkisanat rohkaisivat jokaisen ampujan mieltä. Ne täyttivät ihastuksen ja kauhun värinällä myöskin Lenoren sydämen, joka ei enää tuntenut aseman hirvittävyyttä eikä vaipunut epätoivoon isän sairaloisesta ähkinästä ja äidin hiljaisesta valittelusta, koska rakastetun miehen ääni kajahti neidon korviin onnea lupaavana tervehdyksenä.
Lähes tuntikauden kesti taistelua linnanmuurien edustalla. Synkkänä kohosi tuo mahtava kivirakennus tähtien himmeässä valossa, ei lampunvilahdusta, ei ainuttakaan ihmishahmoa näkynyt akkunoista ulkona seisoville; ainoastaan jolloinkin jostain akkunannurkasta lieskahtava tulenliekki ja pamahdus todistivat linnassa olevan eloa. Kun asteli huoneriviä pitkin, voi siellä täällä erottaa tummia hahmoja seisovan pilarin varjossa; ehkäpä näki myöskin silmäparin loistavan jännityksestä ja pään kumartuvan tähystämään, paljastiko vihollinen jonkin jäsenensä luodille alttiiksi. Tuskinpa yksikään kaikista niistä miehistä, jotka nyt olivat sotapolulla, oli ennestään perehtynyt sodan verileikkiin; aurankurjesta, työkalujen äärestä, kaikenlaisista rauhallisista ammateista he olivat joutuneettanne yhteen, ja kokonaisen päivän tuskallinen jännitys, kuumeinen odotus kuvastui lujamielisempienkin miesten kasvoilla.
Kolkkoa mielihyvää tuntien Anton huomasi, kuinka levollinen hän itse oli ja kuinka pelottomia hänen miehensä. He olivat täydessä toimessa, he tekivät työtä kuten konsanaan, yksinpä hävittävässä surmantyössäkin ilmeni sitä työtehoa ja voimaa, jota uuttera ihminen osoittaa kaikissa toimissaan. Ensimmäisten laukausten ammuttua latasivat ja laukoivat akkunapielissä väijyvät miehet aseitaan niin rauhallisesti kuin olisi se ollut heidän tavallista päivätyötään. Rengin kasvoilla ei ollut sen huolestuneempaa ilmettä kuin muulloin hänen vetohärkien perässä astellessaan, ja nopsa räätäli käsitteli kiväärinsä perää ja piippua yhtä kätevästi kuin konsanaan silitysrautansa kahvaa. Ainoastaan pihalla seisovat vahdit tömistelivät levottomasti, mutta ei suinkaan pelosta vaan tyytymättöminä pakolliseen toimettomuuteensa. Välistä yritti jokin muita veikeämpi vekkuli pujahtaa Antonin selän taitse rakennuksen etuhuoneisiin päästäkseen laskettamaan laukauksensa; ja Antonin täytyi asettaa niittymestari pihaovelle vahtimaan, jottei tuota menoa pääsisi jatkumaan.
"Ainoastaan kerran vain, herra Wohlfart, päästäkää minut kerrankin paukuttamaan noita vintiöitä", pyyteli muuan Neudorfin nuori mies hartaasti.
"Odottakaa, kyllä teidänkin vuoronne pian tulee; tunnin kuluttua te astutte etupuolella olevain miesten tilalle", vastasi Anton.
Sillävälin kiipesivät tähdet yhä korkeammalle, ja kummallakin taholla pamahteli laukauksia harvasempaan, kuten olisi väsähtyminen jo vallannut taistelevat puolet.
"Meidän miehillämme on parempi taisteluvoima", sanoi Anton ystävälleen; "pihalla olevia miehiä on jo mahdoton pidättää siellä kauempaa."
"Eihän tämä ole paljon muuta kuin umpimähkään laukomista", vastasi Fink; "miehet koettavat kyllä tähdätä rehellisesti, mutta sattuman kauppaa on, osuuko luoti mieheensä. Lukuunottamatta muutamia kevyitä lihanaarmuja ei meidän puolellamme ole mitään vahinkoa tapahtunut, enkä luule noiden tuolla alhaallakaan saaneen maksaa lystiänsä sen kalliimmin."
Ulkoa kuului pyörien kolinaa. "Kuulehan, nyt ne vievät sotavaununsa takaisin." Ampuminen taukosi; koko ryntäyslinjalta hävisivät tummat ryhmät yön pimentoon. "Anna miesten vaihtaa vuoroa", jatkoi Fink, "ja jos sinulla on jotain juotavaa, niin anna heille ryypyt, sillä he ovat tänään osoittautuneet urheiksi miehiksi. Sitten käymme levollisesti odottelemaan työn jatkumista."
Anton antoi joutuisasti jakaa ruokaa ja juomaa miehistölle ja kulki sitten läpi koko talon, vaihtaen vahtivuorossa olevat ja tutkien kaikki suojat vinniltä kellariin saakka. Alikerran naistenhuoneista kuului hänen korviinsa jo kaukaa valittavaa ääntenhälinää. Sisäänastuessaan hän näki pienen keittiönlampun niukasti valaisevan paljaita kalkkiseiniä; lattialle levitetyillä oljilla maata kyyröttivät naiset lapsineen ja vähine tavaroineen. Naisista monet ilmaisivat tuskaansa ruumistaan huojutellen, kohotellen käsiään korkeuteen ja rukoillen, apua taivaasta; toiset taas tuijottivat jäykästi ja äänettöminä eteensä, ollen aivan typerryksissä yön kauhuista; miellyttävimmän vaikutuksen tekivät sentään lapset, jotka ulvoivat rehellisesti kaikesta sielustaan eivätkä välittäneet vähääkään oudosta ympäristöstään. Kaiken tämän surkeuden keskellä makasi kolme pikkulasta levollisesti kuin olisivat olleet kotona kätkyissään, suut auki ja pienet kätöset nyrkitettyinä; ja eräässä sopessa istui muuan nuorikko tuuditellen pikku vauvaansa uneen ja näytti unohtaneen kaiken muun. Vihdoin hän nousi varovaisesti pystyyn ja yhä lastansa liekutellen tuli Antonilta hiljaa kysymään, mitä hänen miehelleen kuului.
Ulkona viholliset tällävälin rakensivat itselleen ison nuotion, jonka ääressä osa aseellisia miehiä näkyi istuvan, keitellen illallistaan kattiloissa ja saviruukuissa. Kylästäkin kuului vilkasta elämää, äänekkäitä huutoja ja komentosanoja, ja tornista katsellessa näki valkeita vilkkuvan kaikkialla ja ahkerasti juoksenneltavan edestakaisin kylänraitilla. "Tuopa ei näytä yölevolle asettumiselta", sanoi Anton. Samassa tuokiossa kuului vasara paukkuvan takaportille Molemmat ystävykset katsahtivat toisiinsa ja juoksivat sukkelaan pihalle. "Rothsattel ja peltopyyt", mutisi ääni portin takaa, koettaen tekaista jonkinlaisen tunnussanan. "Metsänvartija!" huudahti Anton. Hän veti joutuin pönkät ja salvat syrjään ja päästi vanhuksen sisään.
"Sulkekaa heti perästäni", sanoi metsänvartija, "ne peijakkaat ovat minun kintereilläni. Hyvää iltaa muuten joka miehelle; tulin kysymään, olisiko minusta jotain apua?"
"Käykää sukkelaan sisään", huusi Anton, "siellä sitten kerrotte kaikki tietonne."