"Matkustanut pois?" kertasi vanhus murheellisesti; "minnekä hän on voinut matkustaa? Minähän tahdoin ostaa hänelle hevosen, jotta hän saa ratsastaa, tahdoin ostaa hänelle maatilankin, jotta hän voi elää säädyllisenä ihmisenä, jollainen hän on aina ollutkin. — Nyt minä tiedän", hän parahti äkkiä isoon ääneen, "kun viimeksi näin hänet, makasi hän vuoteessaan, ja hän kohotti nyrkkinsä ja heristi sitä isäänsä vastaan." Hän lyyhistyi kokoon tuolissaan ja vaikeroi hiljaa.
"Rosalie, tule tänne!" huusi äiti, hätäytyneenä heikkomielisen kuvitteluista. "Kun isäsi näkee sinut, lapseni, tulee hän toisiin ajatuksiin."
Tytär polvistui isän tuolin viereen, levittäen ensin nenäliinan alleen. "Tunnetko minut, isä?" hän huusi.
"Tunnen minä sinut", puheli vanha mies, "nainenhan sinä olet. Miksi tarvitsee naisen maata polvillaan maassa? Antakaa minulle rukousvaippani ja lausukaa rukouksia. Minä tahdon polvistua sinun sijastasi ja rukoilla, sillä meidän ylitsemme on tullut pitkä yö. Mutta kun se on kulunut ohi, sytytämme nyt kynttilät palamaan ja syömme juhla-aterian. Silloin on aika pukea päällemme kirjavat vaatteet. — Miksi sinä nyt kannat kirjavia vaatteita, kun Herra on vihastunut seurakuntaansa?" — Hän rupesi jupisemaan rukouksia ja vaipui jälleen kokoon.
Rosalie nousi närkästyneenä, ja hänen äitinsä sanoi hyvin hämillään vieraille: "Tänään hänen tilansa on huonompi kuin koskaan ennen. Minä tahdoin, että isän piti olla mukana tyttärensä kunniapäivänä, mutta huomaan ettei hän kykenekään toimittamaan isännän tehtäviä. Siksi minä käyn nyt äitinä ilmoittamaan arvoisalle seuralle iloisen uutisen." Hän tarttui juhlallisesti tyttärensä käteen ja virkkoi sulhaselle: "Käykää lähemmäksi, Itzig."
Itzig oli tähän saakka seisonut syrjässä toisten joukossa ja tuijottanut heikkomieliseen vanhukseen. Hän oli välisti kohautellut hartioitaan ja pudistellut päätään pahoitellakseen sairaan järjetöntä lörpöttelyä, koska arveli sen kuuluvan asiaan hänen suhteessaan perheeseen. Mutta hänen silmiensä edessä väikkyi toinen ihmishahmo; hän tiesi paremmin kuin muut läsnäolijat, kuka se täällä oikeastaan voihkaili; hän tiesi myös, kuka oli kuollut hänelle anteeksi antamatta. Näistä mietteistä hänet havahdutti tulevan anoppinsa ääni. hän astui vitkalleen tämän viereen, yhäti tirkistellen sairaaseen. Vieraat ympäröivät kehänä hänet ja Rosalien, äiti tarttui hänen käteensä.
Silloin rupesi vanhus nojatuolissaan jälleen pakisemaan. "Olkaa hiljaa", hän sanoi käsitettävästi, "tuolla hän seisoo, se näkymätön mies. Me palaamme kotia hautajaisista, ja hän tanssii naisten joukossa. Ketä hän vain katselee, sen jäsenet hän lyö halvauksella. Tuolla hän seisoo!" hän parkasi kovaa ja koetti nousta tuolistaan. "Tuossa. — Tuossa. — Kumotkaa vesiastianne ja paetkaa sisään huoneisiin. — Sillä hän, joka tuossa seisoo, on kirottu Herran edessä. Kirottu!" hän karjasi ja pui nyrkkiään ja hoipperoi kuin raivohullu Itzigiä kohti.
Itzigin kasvot valahtivat kelmeiksi, hän yritti nauraa, mutta hirveä hätä ja kiukku vääristi hänen kasvonsa rumaan irveen. Silloin tempaistiin ovi joutuin auki, ja hänen konttoripoikansa kurkisti hätäisesti sisään. Itzigin tarvitsi vain kerran katsahtaa poikaan, tietääkseen mitä tällä oli hänelle asiaa. Hänet oli keksitty; vaara kulki hänen kintereillään. Hän törmäsi ovelle ja katosi näkyvistä.
* * * * *
Ulkona oli pimeä yö, sakean ilman läpi tihkui kylmää vihmasadetta, ja kaduilla kävelijöiden ihoa karmi paksujen syysvaatteidenkin alla.
Itzig juoksi portaita alas. Perästään hän kuuli vielä vapisevan äänen toimittavan: "Poliiseja on sisällä konttorissa, niitä seisoo pihalla, niitä väijyy rappusissa, ne murtavat perähuoneen oven auki!" Sitten hän ei kuullut enää mitään, ja hirvittävä pelko tärisytteli hänen sieluaan. Raivoisata vauhtia kiertelivät ajatukset hänen aivoissaan. Pakoon, pyri päästä pakoon huuteli kaikki hänen sisässään ja ympärillään. Hän tunnusteli povitaskuaan, jossa hän viime viikosta lähtien säilytti osan omaisuudestaan. Hän ajatteli pakoa rautateitse, mutta tähän aikaan ei lähtenyt mitään junaa merenrannalle. Ja kaikilla asemilla väijyi varmastikin vainoojia, joita oli pantu hänen kintereilleen.
Siten hän juoksi kuin mieletön, ilman päätä ja määrää, yön ja sateen halki kapeita katuja ja kujia pitkin syrjäisiin kaupunginosiin. Missä palava katulyhty sattui häntä vastaan, siellä hän kavahti säikkyen takaisin. Yhä horjuvammaksi kävi hänen kulkunsa, yhä sekavammiksi hänen ajatuksensa. Viimein olivat hänen voimansa tyyten lopussa, hän kyyristyi portin soppeen ja puristeli nyrkkejään päätänsä vastaan pakottaakseen ajatuksensa pysymään koossa. Silloin hän kuuli yövartijan puhaltavan kumeasti torveensa aivan hänen lähellään; mies seisoi vain muutaman askeleen päässä hänestä, ja hänen pertuskansa kolahteli vyöllä riippuvaa avainkimppua vastaan. Pakolainen kyyristyi miltei maahan asti, tuska ja hätä rutisti hänen rintaansa kokoon, niin että hänen täytyi ähkyä ääneen, vaikka tiesi henkensä olevan kysymyksessä. Täälläkin väijyi häntä vaara.
Jälleen syöksyi hän pimeän selkään, haparoi tietänsä seinävieriä pitkin kohti sitä ainoaa paikkaa, joka vielä selvästi kuvasteli hänen sielussaan, joka kammotti häntä kuin kuoleman kita, mutta johon häntä kuitenkin viehti kuin ainoaan piilopaikkaan, mitä maan päällä enää oli olemassa hänen kaltaiselleen miehelle. Tullessaan lähelle vanhaa majataloa hän näki tumman varjon oven edessä. Siinä oli tuo pieni vanhus monesti seisonut iltahämärässä odotellen Veiteliä kotiin palaavaksi. Tänäänkin hän seisoi siinä ja vartoi Veiteliä. Onneton mies kavahti taapäin ja läheni jälleen, sillä varjo oli kadonnut ja tie oli vapaa. Hän haparoi kädellään salaista ponninta, ovi aukesi ja hän puikahti sisään. Mutta hänen takanaan kohosi jälleen tuo uhkaava varjo esiin mustasta kellarinaukosta, liukui hänen perästään ovelle ja jäi siihen seisomaan liikkumatonna kuin kivikuva.
Pakolainen riisui oven luo tultuaan saappaat jaloistaan ja hiipi portaita ylös. Hän tunnusteli pimeässä ovenripaa, löysi sen, avasi oven vapisevalla kädellä ja haparoi seinältä avainkimppua. Sen kera hän riensi vierastuvan läpi ulkoparvekkeelle; kuin kaukaa matkan päästä hän kuuli tuvanlattialla nukkuvain ihmisten raskasta hengitystä. Hän seisoi vesiportaiden ovella. Ankara puistatus värisytti hänen jäseniään, kun hän alkoi hoiperrellen laskeutua portaita alas, porras portaalta, askel askeleelta. Pistäessään jalkansa veteen hän kuuli vaikeroivaa ähkimistä. Hän piteli molemmin käsin kiinni kaidepuusta, niinkuin se toinenkin oli pidellyt, ja kurkisti alas virtaan. Jälleen kuului liikutusta ja ähkinää kuin kuolemanhädässä olevalta; ja kauhukseen hän huomasi, että tuo ääni lähti hänen omasta rinnastaan, kun hän veti henkeä keuhkoihinsa. Jalallaan hän tunnusteli vanhaa jalkapolkua vedestä. Vesi oli viime viikosta paljon noussut, se kohosi korkealle polven yli; mutta hän oli tavannut pohjan ja seisoi vedessä.
Kolkko ja pimeä oli yö; yhä vielä tihkui sadetta raskaan ilman läpi, sumu peitti virranvartiset talot ja parvekkeet, jokunen tukipylväs tai jyrkkä kattopääty vain erottui silmään keinuvasta mustanharmaasta usvasta. Vesi patoutui vanhoja rantapaaluja, vesiportaita ja talojen nurkkia vastaan ja piti yksitoikkoista lorinaa. Se oli ainoa ääni tänä kaameana yönä, ja se kajahti ukkosenjylinänä onnettoman miehen konnin. Kaikki kadotuksen vaivat hän tunsi raastavan sieluaan, kun hän kahlaten ja käsillään hapuillen etsi itselleen pelastustietä veden ja sateen ja pimeän läpi. Hän tarrautui kiinni limaskaisiin rantapaaluihin jottei uppoisi. Jo pääsi hän naapuritalon vesiportaiden luo, hän tunnusteli avainkimppua taskussaan; vielä pyörähdys nurkan ympäri, ja hänen jalkansa koskettaisi alimmaista porrasta. Mutta kun hän aikoi kääntyä nurkan ympäri, peräytyi hän voimatonna takaisin, kohotettu jalka vaipui veteen — edessään virrasta kohoavan paaluston harjalla hän näki tumman, kumaraisen hahmon. Hän voi erottaa rähjäisen hatturisan ulkopiirteet, hän tunsi pimeänkin läpi nuo tutut, rumat kasvot. Liikkumatonna seisoi tuo aavenäky hänen edessään. Hän sipaisi kädellä silmiään ja huitoi ilmaa kuin pyyhkäistäkseen olemattomiin tuon harhakuvan. Mutta mikään harhakuva se ei ollut; kummitus istui ilmielävänä vain muutaman askeleen päässä hänestä. Jo kurotti se hirveätä kättänsä tarttuakseen Itzigin rintaan.
Parkaisten horjahti murhamies takaperin, hänen jalkansa luiskahti polun kovalta pohjalta ja hän vajosi kaulaansa myöten veteen. Siten hän seisoi virrassa, hänen yllään ulisi tuuli, hänen korviensa tasalla kohisi vesi yhä uhkaavammin, yhä uhkaavammin. Hän piteli käsiään korkealla, ja hänen silmänsä tuijottivat yhäti rannalla kykkäilevään kummitukseen. Verkalleen irroittautui outo haamu rantapaaluista, kuului veden roisketta saman polun kohdalta, jota hän äsken oli itse kulkenut; jo läheni aave häntä ja kurotti taasen kättänsä häneen yltääkseen. Hän hoiperteli kauhistuneena yhä kauemmas keskivirtaan.
Vielä kerran horjahdus, kova huuto, hukkuvan ihmisen lyhyt kamppaus; ja kaikki oli ohi. Virta vyöryi eteenpäin ja kuljetti hengetöntä ruumista mukanaan.
Rannalla syntyi eloa ja liikettä, pikisoihtuja välkkyi virranpartaalla, ja niiden valossa kimalteli aseita ja univormuja. Kuului etsivien ihmisten huutoja; ja vesiportailta kahlasi muuan mies pitkin paaluriviä ja luikkasi rannalla oleville: "Se pääsi menemään virran mukana, ennenkuin sain hänestä kiinni; huomenna löydämme hänen ruumiinsa tokeen luota."
7.
Löbel Pinkuksen majatalo tutkittiin perusteellisesti ja naapuritalossa oleva salainen tavarakätkö otettiin sisällyksineen takavarikkoon; ja kun sieltä löytyi paljon saalista monilukuisista varhemmin ja aivan nykyisin tehdyistä varkauksista, työnnettiin arvoisa majatalon isä itsekin tyrmään. Varastettujen esineiden joukossa oli myöskin vapaaherran tyhjä lipas; eräästä kätköpaikan lukitusta seinäkomerosta löydettiin vapaaherran kunniasanalliset sitoumukset ynnä velkakirjat ensimmäisistä ja viimeisistä kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitysveloista. Itzigin asunnosta tavattiin edelleen Pinkuksen kirjallinen vakuutus siitä, että Veitel Itzig oli ensimmäisen kiinnityksen haltija. Pinkuksen jäykkä mieli murtui vankilan yksinäisyydessä; hän tunnusti, kun näki jatkuvan kieltelemisen turhaksi, olleensa vain Itzigin kätyri lainauspuuhissa, ja että vapaaherra itse asiassa oli saanut tältä ainoastaan kymmenentuhannen taalerin paikkeille. Sen kautta parooni Rothsattel voitti takaisin oikeutensa puoleen ensimmäistä kiinnitystä.
Pinkus tuomittiin pitkälliseen vankeusrangaistukseen. Hiljainen majataloliike nukahti vielä hiljaisempaan kuolemaan; ja Tinkeles, joka oli vaatinut ja saanut toisen satasensa Antonilta heti Itzigin kuoleman jälkeen, kantoi tästälähin reppunsa ja kauhtanansa toiseen lymylään. Hänen Schröterin liikettä kohtaan tuntemansa mielisuosio kävi viimeisten tapausten johdosta niin lämpimäksi, että konttorin täytyi olla erityisen varuillaan hänen suhteensa ja jäykästi hyljätä moniaita suurisuuntaisia liikeyrityksiä, joita Tinkeles tahtoi väenväkisin solmita sen kanssa. Luonnollisena seurauksena tästä jäisestä kylmyydestä oli, että reppuri rupesi tuntemaan vieläkin hartaampaa kunnioitusta liikkeen herrain älykkäisyyttä kohtaan, ja hän oli edelleen ahkera vieras konttorissa. — Pinkuksen talo myytiin, ja sinne muutti muuan rehellinen värjäri; ja vanhalta ulkoparvekkeelta, jonka kaiteen yli muinen nuori Itzig oli unelmoiden nuokkunut, riippui tästälähin sinisiksi ja mustiksi värjättyjä lankavyyhtejä syvälle murheelliseen virtaan asti.
Pitkien neuvottelujen jälkeen suruun sortuneen Ehrenthalin perheen asiamiehen kanssa sai Anton sovintotietä takaisin vapaaherran kunniasitoumukset ja viimeisen kiinnekirjan maksamalla alkuperäisen velkamäärän kaksikymmentätuhatta taaleria.
Tällävälin läheni sukutilan pakkomyyntipäivä. Sen edellisinä päivinä kävi Antonin puheille eräs ostaja, jonka kanssa Anton lakimiehensä avustuksella ja vapaaherran suostumuksella sai aikaan sopimuksen, että ostaja myyntitilaisuudessa tarjoisi tilasta ainakin sellaisen hinnan, jolla paroonille pelastettaisiin viimeinenkin Ehrenthalin nimelle kirjoitettu kiinnitys. Suurempaa summaa ei tilanhintain nykyisin ollessa perin alhaalla käynyt toivominen; ja huutokauppatilaisuudessa, jonka loppu piti Antonia arvaamattomassa jännityksessä, puheenaoleva ostaja todella saikin tilan haltuunsa sovitusta hinnasta.
Huutokaupan jälkeisenä päivänä Anton kirjoitti paroonittarelle, liittäen kirjeen mukana vapaaherran velkakirjat ja oman valtakirjansa. Kirjettä sinetöidessään hänellä oli se iloinen tunto, että hän oli onnistunut lopullisesta haaksirikosta pelastaa Lenorelle lähes kolmekymmentä tuhatta taaleria perintöosaksi.
* * * * *
Vanhan slaavilaisen kartanon kattoa peitti taasen valkoinen lumi, johon parkuvat varikset painelivat puumerkkejään. Talven hohtava juhlapuku peitti lakeuttakin ja metsiä, hiekkainen maaperä uinui horroksessaan, paimenkoiran haukkua ei kuultu pelloilla, aatrat törröttivät aisat pystyssä karjapihan katoksessa.
Ja kuitenkin voi kartanossa havaita salaperäistä elämänvirkeyttä; yli avaran karjapihan juoksenteli touhukkaita miehiä mittapuut ja sahat käsissä. Uusille talousrakennuksille kaivettiin perustuksia; renkituvissa, jopa ulkosallakin päivänpaisteessa askaroi ahkera parvi kaupungista tuotettuja käsityöläisiä, salvumiehiä, puuseppiä ja rattaantekijöitä. Vähin joka paikassa virisi tilalla uutta voimaa, uutta elämää ja uutta toivoa, ja kun lähestyvä kevät sulattaa hanget, käy työläisparvi nostattamaan puolalaisesta maaperästä esiin voimaperäisen viljelyksen hedelmiä.
Lämpöisessä kamarissaan istui isä Sturm höyläpenkkinsä ääressä katosta riippuvien tynnörinvanteiden ja -kimpien alla, puskien mahtavasti talttaansa sitkeään tammilautaan. Ja häntä vastapäätä huoneen ainoassa nojatuolissa kyyrötti sokea vapaaherra, nojaten käsiään koukkukeppiinsä ja kuunnellen vanhan Sturmin taltan helskettä.
"Eikö teitä jo väsytä, Sturm?" kysyi vapaaherra.
"Mitä vielä", vastasi jättiläinen, "käsistä ei vielä ole ollenkaan hätää. Tästä pitäisi syntymän pieni sammio sadevettä varten, ja se on vain lastentyötä."
"Hänelläkin oli kerran pieni sammio, johon hän juuttui kiinni", puheli vapaaherra puolittain itsekseen. "Hän oli silloin heikko lapsi, hoitajansa oli pannut hänet istumaan sammioon, ja hän oli köyristänyt selkänsä ja ponnistanut polvillaan vastaan etupuolelta, niin että hän ei enää päässytkään irti. Minun täytyi lyöttää vanteet poikki, jotta poika saatiin kirvoitetuksi vankilastaan."
Jättiläinen rykäsi kämmeneensä. "Oliko ne rautavanteita?" hän kysyi osanottavasti.
"Hän oli minun poikani", sanoi vapaaherra ja hänen kasvolihaksensa värähtelivät.
"Niin, komea mies hän oli, kerrassaan kaunis mies", virkkoi Sturm hiljaa, "oli oikein iloista kuulla kuinka hänen sapelinsa kolahteli portaissa, ja nähdä kuinka hän väänteli pieniä viiksiään." — Ah, saman hän oli jo monesti sanonut sokealle isälle ja joka päivä hän sai sen toistaa, kun vapaaherra istui häntä vastapäätä!
"Se oli Jumalan tahto", huokasi vapaaherra ja risti kätensä.
"Niin oli", toisti vanha Sturm, "Herramme tahtoi korjata hänet luokseen, juuri kuin hän oli parhaimmassa työssään. Kunniakas oli hänen kuolemansa, eikä kukaan ihminen voi sen kauniimmin erota tästä maailmasta. Isänmaansa ja omien vanhempainsa puolustukseksi hän lähti taisteluun sievässä nyöritakissaan, ja hän peri voiton ja ajoi puolalaisia edellään kuin heinäsirkkoja, kunnes Herramme huusi häntä nimeltä ja pani hänet omaan kaartiinsa."
"Mutta minun täytyi jäädä tänne jälelle", valitti vanha isä.
"Ja minun on mieleni iloinen, että vielä sain nähdä meidän nuoren herramme näillä silmilläni", jatkoi Sturm lämpimän kaunopuheisesti, "sillä tiedättehän, että hän silloin oli meidän nuori herramme. Te uskoitte luottavaisesti Karl pojalleni koko tilanne hoidon, ja siksi minäkin tunsin suureksi kunniaksi, kun sain osoittaa luottamustani teidän pojallenne."
"Mutta väärin oli, että hän tuli teiltä lainaamaan rahaa", sanoi vapaaherra päätään pudistellen. Ja näin hän sanoi joka kerta, koska oli jo monesti kuullut Sturmin lohdullisen vastauksen ja tahtoi sen aina kuulla uudelleen.
Jättiläinen laski taltan kädestään, sipasi tukkaansa ja koetti tehdä oikein kevytmielisen vaikutuksen aloittaessaan ymmärtävän maailmanmiehen sävyyn: "Tiedättekös mitä, sellaisia nuoria herroja ei ole lyötävä sormille kaikista pikku asioista. Nuoret tahtovat riehua aikansa. Kuinkas moni ei lainailekaan rahaa nuorina päivinään, varsinkin kun yllä on niin korea takki hopeanyörineen ja kultatupsuineen. Emmehän mekään olleet mitään visukinttuja, herra parooni", hän jatkoi pyytelevästi ja taputteli sokeaa herraa hiljaa polvelle talttaraudallaan. — "Ja kun tuo herra upseeri tuli luokseni, oli hän niin ihmeen kohtelias, ja luulenpa hänen vähän ujostelleenkin. Ja kun annoin hänelle rahat, voin hyvin huomata kuinka tukalata hänestä oli, että hän niitä lainkaan tarvitsi. Sitä mieluummin minä ne hänelle annoin. Ja kun autoin hänet ajurinvaunuihin ja hän kumarsi minulle istuimeltaan, niin oli hän aivan liikutettu ja koppasi molemmilla pienillä käsillään minun ison nyrkkini saadakseen vielä kerran sitä puristaa. Ja kun hän sitten istui, lankesi katulyhdyn valo hänen kasvoilleen. Ne olivat sinä hetkenä niin herttaisen ja ystävällisen näköiset, vähän niinkuin teidän omat kasvonne ja vielä enemmän rouva paroonittaren kasvot, sen verran kuin niitä olen saanut nähdä."
Sokeakin kurotti käsiään eteenpäin ja etsi lastaajan isoa nyrkkiä. Sturm työnsi höyläpenkin tieltä, tarttui oikealla kourallaan paroonin molempiin käsiin ja silitteli niitä vasemmalla. Siten istuivat molemmat vanhukset hetken ääneti vastatusten.
Vihdoin aloitti vapaaherra murtuneella äänellä: "Te olitte viimeinen ihminen, joka osoititte ystävyyttä Eugenilleni hänen eläessään — minä kiitän teitä siitä, kiitän kaikesta sydämestäni. Sen sanoo teille onneton ja maahanmuserrettu mies. Mutta niin kauan kuin minun pitää vielä elää täällä maan päällä, olen aina rukoileva teille Korkeimman siunausta. Ei ollut sallittu, että minun poikani olisi saanut jäädä vanhoilla päivilläni tukemaan minun horjuvia askeleitani, mutta teille on taivas säilyttänyt hyvän pojan. Mitä olisin toivonut rauhaa ja onnea Eugen raukalleni, sitä rukoilen Jumalan antamaan teidän poikanne osaksi."
Sturm pyyhkäsi silmiään ja otti jälleen vapaaherran kädet isoon kouraansa. Sitten istuivat vanhat isät ääneti vastatusten, kunnes vapaaherra huoahtaen rupesi tekemään lähtöä. Varovaisesti tarttui Sturm häntä kainaloon ja talutti hänet karjapihan ja laitumen yli linnan ylöskäytävälle. Sillä nyt on korkealle pääovelle luotu ajotie, jota saartaa mahtavista kivijärkäleistä pystytetty etumuuri. Ja Sturm vetää soittokellon nuorasta, vapaaherran palvelija rientää ulos ja auttaa isäntäänsä valtaportaita ylös, sillä Sturm ukolle on niiden nouseminen jo työläs urakka. —
Karjapihalle vieri tällävälin vaunut. Karl kiirehti huoneestaan ottamaan kunnioittavasti vastaan uuden tilanomistajan.
"Hyvää päivää, kersantti!" huusi Fink. "Mitä linnaan ja kartanoon kuuluu? Mitä neiti hommaa ja rouva paroonitar?"
"Kaikki hyvin", ilmoitti Karl; "ainoastaan rouva paroonitar käy yhä heikommaksi. Me olemme odotelleet teitä kotiin jo parisen viikkoa. Linnan herrasväki on joka päivä kysellyt, eikö teiltä ole tullut mitään tietoa."
"Minua pidätettiin ties kuinka monessa paikassa", sanoi Fink; "ja tuskinpa olisin vielä nytkään päässyt tulemaan, jollei viime lumisade olisi peittänyt monet kartanot ihan huppuun. — Olen ostanut Dobrowican."
"Kuulkaahan kummia!" huudahti Karl iloissaan.
"Mainio maaperä", jatkoi Fink, "viisisataa auranalaa lehtimetsää, jossa on lihavata lehti- ja risulantaa melkein jalan korkuiselta. Läheisessä puolalaispesässä, jota siellä sanotaan muka piirikaupungiksi, rupesi tuo rääsyläiskansa kuhisemaan kuin muurahaiset keossaan saatuaan kuulla, että tästälähtien meidän kannuksemme tulevat joka päivä kilahtelemaan heidän torinsa yli. Mutta te, vouti, tulette vasta mieliinne, kun saatte nähdä tuon uuden tilan. — Mitä teillä on kädessä? Kirjekö Antonilta? Antakaas tänne se."
Hän avasi kirjeen nopeasti. "Onko neiti nyt linnassa?" hän kysyi.
"On, herra von Fink."
"Hyvä. Tänä iltana lähtee täältä lähetti Neudorfin pastorin luo." Ja nopein askelin hän lähti astumaan linnaan päin.
Lenore istui huoneessaan neulomassa, ympärillään palasiksi leikeltyjä liinakankaan kappaleita. Ahkeraan hän pisteli neulaa jäykkään kankaaseen, laski välistä työnsä syliin, silitti neuletta sormustimella ja katseli sitten epäluuloisesti yksityisiä pistoksia, olivatko ne kyllin pienet ja säännölliset.
Silloin kuului käytävästä tuttu, nopea astunta; hän kavahti pystyyn ja haamasi suonenvedontapaisesti kangaspalaset käteensä. Mutta sitten hän voitti ponnekkaasti ahdistuksensa ja kävi jälleen työhönsä käsiksi. Ovelle koputettiin. Tumma puna läikähti immen kaulalle ja poskille, ja hänen värisevä kutsunsa "sisään!" tuskin kuului tulijan korvaan. Sisäänastuessaan Fink katseli uteliaasti ympärilleen koruttomassa huoneessa, jonka sisustuksena oli vain kaikkein välttämättömimmät huonekalut ja muutamia Lenoren hiilipiirustuksia seinällä. Pieni pantterintaljasohvakin oli kadonnut.
Finkin kumarrettua Lenorelle kysyi tämä näköjään välinpitämättömästi: "Onko jokin ikävä asia pidättänyt teitä niin kauan? Me olimme kaikki hyvin huolissamme viipymisestänne."
"Muuan maatila, jonka äsken ostin, aiheutti viipymiseni. Mutta nyt tulen kaikella kiiruulla ilmoittautumaan valtiattarelleni. Samalla tuon teille postikäärön, jonka Anton on lähettänyt rouva paroonittarelle. Jos armollisen rouvan vointi sallii hänen ottaa minut puheilleen, niin kernaasti haluaisin käydä häntä tervehtimässä."
Lenore otti kirjeen vastaan ja sanoi: "Minä lähden oitis äidin luo, suokaa anteeksi että poistun." Notkistaen päätänsä hän yritti pujahtaa vieraansa ohi.
Fink pidätti hänet kädenliikkeellä ja pani leikiksi: "Näinpä teidän askaroivan täällä oikein emäntämäisesti neuloin ja saksin. Kenen onnellisen hyväksi te kurotte kokoon noita kiilamaisia kangaspalasia?"
Lenore punastui. "Se on naisentyötä, eikä herrain ole sallittu sellaista udella."
"Enpä tiennyt, että sormustin ennen nautti teidän erityistä mielisuosiotanne. Onko sitten niin perin välttämätöntä, että te ehdoin tahdoin turmelette silmiänne, rakkahin neiti?"
"On, herra von Fink", vastasi Lenore lujasti, "se on ja tulee olemaan välttämätöntä."
"Oh, oh!" huudahti Fink päätään pudistellen ja nojautui ryntäilleen tuolinselkää vastaan. "Luuletteko te, etten minä jo kauan sitte ole pannut merkille teidän salaisia kamppailujanne neulan ja saksien kera? Ja lisäksi teidän kovin vakavan kasvonilmeenne ja sen todella loistavan ryhdin, jolla te käytte nujertamaan minua röyhkeätä poikanulikkaa! Missä se kissasohvaki nyt on? Missä on se veljellinen avomielisyys, jota minä viime aselepomme jälkeen rohkenin toivoa osakseni teidän puoleltanne? Te olette hyvin huonosti noudattanut sopimustamme. Huomaan selvästi, että hyvä ystäväni ja toverini mielii hyljätä minut ja vetäytyä säädyllisyyden kaikkien vaatimusten mukaisesti takaisin kuoreensa. Mutta sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, että siitä teille tuskin on suurtakaan hyötyä. Ette te pääse minusta eroon."
"Olkaa ylevämielinen, herra von Fink", keskeytti Lenore hänet ankarasti liikutettuna; "älkää tehkö sitä minulle vielä raskaammaksi, mitä minun on pakko tehdä. Niin, totta se on, minä valmistaudun eroamaan täältä, eroamaan myöskin teistä."
"Te kieltäydytte siis koettamasta kestää oloa täällä minun luonani?" sanoi Fink otsaansa rypistäen. — "No hyvä, minä palaan uudestaan ja yhä uudestaan pyytelemään teitä niin kauan, kunnes otatte pyyntöni korviinne. Jos karkaatte käsistäni, niin juoksen perästänne, ja jos leikkaatte poikki kauniit kutrinne ja pakenette luostariin, niin karautan ratsuni sen porttien eteen ja ryöstän teidät väkisin. Enkö ole urotöilläni kosinut teitä, niinkuin sadun Tuhkimo kaunista kuninkaantytärtä? Teidät voittaakseni, ylpeä Lenore, olen muuttanut hiekkanummet niityiksi ja oman itseni kunnialliseksi maalaisisännäksi. Näistä ihmetöistä te olette vastuussa. Siksipä, sydämeni valtiatar, olkaa tekin kiltimpi, älkääkä kiusatko meitä molempia tyttömäisillä oikuillanne."
"Oi, kunnioittakaa näitä oikkuja!" huudahti Lenore ja purskahti itkemään. "Näinä yksinäisinä viikkoina olen joka hetki kamppaillut tuskani kanssa. Minä olen köyhä tyttö parka, jonka velvollisuutena nyt on elää yksinomaan kärsivien vanhempaini hyväksi. Minulla olisi myötäjäisiksi teille vain sairautta, murhetta ja avuttomuutta."
"Nyt erehdytte", keskeytti Fink hänet vakavasti. "Yhteinen ystävämme on huolehtinut asemanne parantumisesta. Hän on ajanut kaksi heittiötä veteen hukkumaan ja maksanut isänne velat; vapaaherralle jäi sievä omaisuus, kaikesta hädästä ja puutteesta on tullut loppu; ja te itsekään, pikku uhmailija, ette suinkaan ole mikään köyhä morsian, jos siihen seikkaan panette arvoa. Kädessänne oleva kirje kumoaa koko viisaan järkeilynne."
Lenore tuijotti kirjekuoreen ja heitti sen sitten kädestään. "Ei!" hän huudahti aivan suunniltaan ollen. "Kun vaikeroiden ja sydän raadeltuna lepäsin povellanne, silloin te kehoititte minua kokoamaan voimaa teitä itseännekin vastustaakseni. Mutta joka päivä tunnen, ettei minulla ole vähintäkään voimaa käyttääkseni teitä vastaan, ei mitään sydämen vakaumusta eikä lujaa tahtoa. Mitä te sanotte, se tuntuu minusta todelta, ja minä unhotan kaiken mitä ennen olen itsekseni ajatellut; minun on pakko tehdä kaikki, mitä te vain minulta vaaditte, vastustelematta kuin orjatar. Mutta sen naisen, joka käy teidän vierellänne elämän halki, pitää olla teidän vertaisenne henkevyydessä ja luonteenvoimassa, ja hänen pitää tuntea itsensä varmaksi omassa vaikutuspiirissään. Mitä minä olen — oppimaton, avuton tyttö raiska vain! Typerän intohimon puuskassa tulin ilmaisseeksi teille, että voin uskaltaa teidän puolestanne vaikka miten rajuja uhkatekoja, joita nainen ei koskaan saisi uskaltaa. Te ette löydä minussa niin mitään, jolle voisitte myöntää kunnioituksenne. Te minua vain suutelisitte… ja sietäisitte!" — Lenoren kädet kävivät nyrkkiin ja hänen silmänsä leimusivat. Hän seisoi uljaana rakastetun miehen edessä, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ylpeyden ja lemmen kamppauksesta.
"Kaduttaako teitä sitten niin kovasti, että te minun takiani lennätitte luodin tuon murhamiehen olkaan?" kysyi Fink synkästi. "Mitä teissä nyt huomaan, se pikemminkin tuntuu vihalta kuin rakkaudelta."
"Minäkö vihaisin teitä!" huudahti impi ja kätki kasvot käsiinsä.
Miesi irroitti kädet hänen silmiltään, painoi hänet rinnalleen ja suuteli hänen huuliaan. "Luota minuun, Lenore!"
"Päästä minut, päästä minut!" huusi Lenore tempoen itseään irti, mutta hänen huulensa painautuivat jälleen kuumina miehen huulia vastaan, hän likistäytyi häneen kiinni, ja luotuaan hänen silmiinsä katseen täynnä tulista intohimoa ja arkaa pelkoa hän liukui lattiaan toisen jalkoihin.
Järkytettynä kumartui Fink nostamaan hänet ylös. "Minun sinä olet, ja minä pidän sinusta lujasti kiinni!" hän huudahti. "Kiväärillä ja lyijyllä olen sinut voittanut saaliikseni, sinä myrskyinen sydän. — Samassa hengenvedossa sinä annat minulle kirveleviä pistoksia ja rakkauden hunajaa. — Tuhat tulimmaista, olenko minä sitten sellainen orjavouti, että urhean tytön täytyy peljätä astuessaan minun ikeeni alle? Sellaisena kuin sinä aina olet, Lenore, päättäväisenä, uljaana, oikein intohimoisena pikku paholaisena, juuri sellaisena tahdon sinut omistaakin. Olemmehan olleet aseveljiä, ja sellaisina me pysymmekin koko elämämme iän tässä maassa. Voi jälleen tulla päivä, jolloin me molemmat saamme omassa talossamme nostaa pyssyn poskellemme, ja ympärillämme asuva kansa vaatii meiltä sellaista uhkamieltä, joka kernaammin antaa kuin sietää iskuja. Ja jollet sinä koskaan olisi ollut sydämeni halu, ja jos olisit mies kuin minäkin, niin juuri sinunlaisesi toverin ja ystävän tahtoisin itselleni elinkaudekseni. Sillä sinä, Lenore, et tule olemaan ainoastaan rakastettu vaimo, vaan myöskin uljas ystävä, ajatusteni ja tekojeni tuttava, kaikkein uskollisin toverini."
Lenore pudisteli päätänsä, mutta likistäytyi entistä lujemmin lemmityn syliin. "Minusta tulee sinulle vain talosi emäntä", hän valitti.
Fink silitteli hyväillen hänen kutrejaan ja suuteli polttavaa otsaa. "Tyydy osaasi, rakas sydän", hän sanoi hellästi. "Se on suurempi kuin arvaatkaan. Me olemme yhdessä istuneet tulessa, joka oli kyllin väkevä kypsyttämään meissä suuren tunteen ilmoille. Ja mehän tunnemme toisemme hyvin. Meidän kesken puhuen saamme ehkä monestikin nähdä vihuripään pyörivän talossamme. Minä en ole mikään mukavasti pideltävä veikkonen, varsinkaan naiskäsille, ja sinä kyllä taas piankin löydät oman vapaan tahtosi, jonka menettämistä nyt niin surkuttelet. Ole rauhassa, rakkaani, sinusta tulee jälleen sama pieni tuittupää mikä ennenkin olit, sentakia ei sinun ole tarvis murehtia. Sonnusta siis itsesi vastaanottamaan joitakin kotimyrskyjä, mutta niiden ohella myöskin lämmintä rakkautta ja iloista elämää. Sinä tulet jälleen nauramaan, Lenore, sen takaan. Minun paitojani sinun ei tarvitse ommella; jollet tahdo pitää talouskirjaa, niin voit sen huoleti heittää. Ja jos joskus innoissasi lämmitätkin poikaveitikoittesi poskia, niin se ei pilaa meidän vesojamme. Arvelen siis, että antaudut hyvällä."
Lenore oli vaiti, mutta puristautui lujasti miehen rinnoille, Fink veti hänet mukaansa. "Nyt äidin luokse!" hän huusi.
Fink ja Lenore kumartuivat sairaan vuoteen yli. Äidin kalpeille kasvoille lennähti kirkas loiste, kun hän laski siunaten kätensä miehen pään päälle.
"Hän on vielä taipuisa ja lapsellinen", sanoi hän sulhaselle. "Teidän vallassanne on, rakas poikani, tehdä hänestä hyvä vaimo."
Hän karkoitti lapsensa huoneestaan. "Käykää isän luo", hän pyysi, "tuokaa hänet sitten tänne ja jättäkää meidät kaksin."
Kun vapaaherra istui vaimonsa viereen, nosti tämä hänen kätensä huulilleen ja sanoi hiljaa: "Tänään tahdon kiittää sinua, Oskar, monista onnen vuosista ja kaikesta rakkaudestasi."
"Vaimo parkani!" jupisi sokea vanhus.
"Mitä sinä olet saanut kokea ja kärsiä", jatkoi paroonitar, "sen olet kokenut ja kärsinyt minun ja poikani hyväksi, ja molemmat me jätämme sinut yksin tänne ilottomaan maailmaan. — Sinulle ei ollut suotu sitä onnea, että nimellesi olisi kasvanut jatkajia. Suvussasi olet viimeinen, joka kannat Rothsattelin nimeä."
Vapaaherra ähkyi tuskallisesti.
"Mutta jälkimaineemme pitää olla tahraton, niinkuin koko elämäsi on ollut — lukuunottamatta kahta epätoivon sumentamaa tuntia."
Hän antoi sokean tunnustella kädellään kirjekimppua ja repi sitten jokaisen erikseen pieniksi palasiksi, soitti palvelijaa ja antoi tämän viskata uuniin jok'ikisen palasen. Liekki leimahti korkealle ja loi punaista kajastusta huoneeseen, ratisi ja kohisi, kunnes kaikki oli palanut tuhaksi. — Iltahämärä täytti huoneen, ja sairaan vaimonsa vuoteen vieressä kyyrötti sokea vanhus, painaen päänsä peitettä vastaan, ja sairas piti käsiään ristissä hänen päänsä päällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa rukoillen.
Harmajassa aamuhämärässä pitävät varikset ja naakat vilkasta elämää linnan lumisella katolla. Nuo mustat linnut kiertelevät raskain siiveniskuin torninhuippua, sitten ne rääkäisten lepattavat peltojen yli metsään ja kertovat serkuksilleen, että linnassa on sekä morsian että vainaja. Muukalaismaasta tänne tullut kalpea rouva on kuollut yöllä, ja sokealla puolisolla, joka suruunsa sykertyneenä makaa tyttärensä sylissä, on ainoastaan se lohdullinen tunto, että hänkin pian pääsee seuraamaan elämäntoveria, joka jo on rauhan löytänyt. Ja nuo pahanonnen linnut parkuvat jokaiseen ilmansuuntaan, että kaikkikin nuo vieraat siirtolaiset tulevat kohta sortumaan sen vanhan slaavilaisen manauksen kiroihin, joka muinen on lausuttu linnan ja sen maakamaran yli.
Mutta sitä miestä, joka nyt on linnassa käskijänä, huolettaa varsin vähän, naakkako hänen päänsä päällä kirkuu vai leivonenko livertää; ja jos vanha kirous rasittaa hänen maatansa, niin hän nauraen puhaltaa sen ilmaan. Hänen elämänsä tulee olemaan herkeämätöntä taistelua tämän maanäären synkeitä valtoja vastaan; mutta vanhasta slaavilaislinnasta putkahtaa ajan myötä parvi voimakkaita vesoja, reippaita poikia, ja uusi saksalainen sukupolvi, terve ja vankka ruumiin ja sielun kyvyiltä, leviää maanäären yli, kokonainen sukukunta uudisraivaajia ja valloittajia.
* * * * *
Muutamin sydämellisin sanoin Fink ilmoitti ystävälleen kihlauksestaan ja paroonittaren kuolemasta. Kirjeen sisällä oli toinen sinetöity kirje Sabinelle.
Oli ilta, kun postinkantaja toi kirjeen Antonin huoneeseen. Kauan istui Anton pää käden varassa kirjeen yli; vihdoin hän otti Sabinelle osotetun kirjeen ja lähti kadunvartiseen rakennukseen.
Hän tapasi kauppiaan tämän työhuoneessa, kertoi hänelle saamansa uutiset ja jätti Sabinen kirjeen. Kauppias huusi kohta sisarensa sisään.
"Fink on kihloissa, tässä on sinulle siitä ilmoituskortti!"
Sabine löi iloissaan kätensä yhteen ja riensi Antonin luo, mutta puolitiessä hän pysähtyi punastuen, meni lampun viereen ja avasi kirjeensä. Monta sanaa ei siinä liene ollut, sillä lukeminen päättyi oitis; hän koetti pysyä totisena, mutta suu ei totellut, eikä hän kyennyt tukahduttamaan kirkasta hymyä huuliltaan. Antonia olisi jonakin toisena aikana tämä lemmityn hilpeä mieliala ihastuttanut, mutta tänään hän sitä tuskin huomasikaan.
"Jäättehän nyt toki illalliselle meidän kanssamme, rakas Wohlfart?" kysyi kauppias.
"Tahdoin juuri itsekin pyytää teitä suomaan minulle moniaita minuutteja ajastanne", vastasi Anton. "Minulla olisi hiukan puhuttavaa teille." Hän katsahti levottomasti Sabineen.
"Antakaahan kuulua! — Jää sinä vain, Sabine!" huudahti kauppias sisarelleen, joka ymmärrettyään Antonin ajatuksen aikoi pujahtaa pois. "Olettehan te molemmat hyviä ystäviä, niin että herra Wohlfart ei suinkaan pahastu sinun läsnäolostasi. Puhukaa suunne puhtaaksi, rakas ystävä; voinko ehkä olla teille joksikin avuksi?"
Anton puri huulensa yhteen ja vilkaisi jälleen lemmittyyn, joka ovipieleen nojautuen katseli eteensä lattiaan. "Saanko kysyä, herra Schröter", hän viimein aloitti väkinäisesti, "oletteko jo löytänyt minulle sen paikan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte hankkia?"
Sabine liikehti levottomasti, ja kauppias katsahti ihmeissään Antoniin. "Luulenpa tosiaankin, että minulla olisi teille jotain tarjona, mutta onko asialla nyt niin tulinen kiire, rakas Wohlfart?"
"On", vastasi Anton juhlallisesti. "En saa menettää enää päivääkään. Suhteeni Rothsattelin perheeseen on nyt täydellisesti lopussa; ja viime viikkojen hirvittävät tapaukset, jotka aiheutuivat minun toimintani johdosta, ovat järkyttäneet terveyttänikin. Minä kaipaan lepoa. Säännöllinen työ jossain vieraassa kaupungissa, missä ei mikään muistuta minua ikävästä menneisyydestä, on minulle nyt tosi tarve."
Jälleen Sabine liikehti, mutta veljen vakava katse pidätti hänet paikallaan.
"Ja ettekö te tuota lepoa, jota minäkin mielelläni soisin teille, voi löytää täällä meidän luonamme?" kysyi kauppias edelleen.
"En", vastasi Anton soinnuttomalla äänellä. "Pyydän teitä suomaan anteeksi, jos vielä tänään otan teiltä jäähyväiset."
"Jäähyväiset!" huudahti isäntä. "En voi ymmärtää, miksi te niin kovin pidätte kiirettä. Meidän luonamme teidän pitää virkistyä, naistemme on pidettävä teistä parempaa huolta kuin tähän asti. Kuuletkos, Sabine, Wohlfart valittaa teidän takianne. Hän näyttää todellakin kalpealta ja rasittuneelta. Sinä ja täti ette saa sellaista kärsiä."
Sabine ei vastannut mitään.
"Minun täytyy lähteä, herra Schröter", sanoi Anton lujasti; "huomenna matkustan pois."
"Ettekö edes tahdo sanoa ystävillenne, minkä vuoksi tämän pitää tapahtua niin äkisti?" kysyi kauppias vakavasti.
"Tehän tiedätte, minkävuoksi. — Minä olen tehnyt lopputilin entisyyteni kanssa. Tähän asti olen huonosti pitänyt huolta tulevaisuudestani, sillä minun on pakko vieraassa paikassa alkaa aivan alusta ja palkattuna palvelijana koettaa ensin hankkia itselleni tulevain työnantajaini luottamusta ja mielisuosiota. — Ystävistäkin olen käynyt hyvin köyhäksi. Kaikista ihmisistä, joita pidän rakkaina, täytyy minun nyt pysyttäytyä erossa vuosikausia, arvaamattoman ajan. Minulla on jonkin verran aihetta tuntea oloni yksinäiseksi, ja kun elämäni kuitenkin asettuu uudelle kannalle, niin on parempi että alku tapahtuu niin pian kuin mahdollista; sillä jokainen päivä, jonka täällä vietän, menee hyödyttömästi, vähentää voimiani ja tekee välttämättömän eron sitä vaikeammaksi."
Hän oli syvästi liikutettu; hänen äänensä värähteli, mutta levollista ryhtiään hän ei siltä kadottanut. Hän kävi Sabinen luo ja tarttui hänen käteensä. "Tänä viimeisenä hetkenä tunnustan teille veljenne läsnäollen jotain, minkä kuunteleminen ei voi loukata teitä, koska olette sen jo kauan tiennyt. — Ero teistä surettaa minua enemmän kuin kykenen sanomaankaan. Jääkää hyvästi!" Nyt valtasi liikutus hänet kokonaan, hän kääntyi nopeasti poispäin ja kävi akkunaan.
Hetken vaitiolon perästä kauppias aloitti: "Että te niin kiireesti lähdette luotamme, rakas Wohlfart, on sisarestanikin hyvin tukalaa. Sabine aikoi juuri pyytää teiltä ritaripalvelusta, jollaista kauppiaan sisar voi vaatia kauppiaalta. Minäkin toivon hartaasti, ettette vastaa kieltävästi hänen pyyntöönsä. Sabine näet haluaa, että te hänen kanssaan tarkastaisitte muutamia lehtiä ja vaarinottaisitte hänen etuaan minua vastaan."
Anton voitti väkinäisesti haluttomuutensa ja kumarsi myöntymyksen merkiksi.
"Mutta ensin on teidän saatava tietoonne eräs seikka, jota ehkä ette vielä tunne", kauppias jatkoi. "Sabine on näet isäni kuoleman jälkeen ollut minun salainen yhtiötoverini; hänen neuvoaan ja hänen tahtoaan on liikkeessämme seurattu useammin kuin arvaattekaan. Hän on ollut teidänkin salainen esimiehenne, rakas Wohlfart." Hän nyökkäsi sisarelleen ja lähti huoneesta.
Hämmästyneenä katseli Anton vaaleahameista nuorta esimiestään. Monet vuodet hän oli tietämättään totellut lemmityn käskyjä ja ahertanut tämän eduksi. Ja kuten ennen muinoin panssaripukuinen vasalli kumartui nuoren läänitysherrattarensa edessä, niin notkistui hänenkin päänsä nyt tahtomattaan syvään tuon neitseellisen hahmon edessä, joka punoittavin poskin astui hänen luokseen.
"Niin on laita, Wohlfart", sanoi impi arastellen. "Minullakin on pieni osuus ja oikeus teidän elämäänne. Minä se olin, joka lupasin isällenne pitää teistä huolta täällä meidän luonamme. Olin itsekin silloin kokematon lapsi, ja vieraan kestiystävän luottamus teki minut hyvin onnelliseksi. Teidän isänne, se kunnianarvoisa vanha herra, ei tahtonut millään muotoa panna päähänsä samettista patalakkiaan, joka viipotti hänen taskustaan, kunnes minä vedin sen esiin ja painoin hänen valkeille kiharoilleen; silloin ihmettelin mielessäni, että olikohan uudella liikeoppilaallammekin yhtä kauniit kiharat. Ja kun te tulitte meille ja olitte kaikkien mieleen, ja veljeni sanoi teitä parhaaksi kaikista konttorin nuoremmista herroista, silloin olin niin ylpeä teistä kuin vain oma isänne olisi voinut olla."
Anton nojautui pulpettiin ja peitti kädellään silmänsä.
"Ja koska aina tunsin, että te kuuluitte hiukan minullekin, pyysin veljeäni että hän ottaisi teidät mukaansa sille vaaralliselle matkalle; silloin tiesin teidän olevan hänen parissaan enkä tuntenut olevani aivan erossa hänestä. Minunkin hyväkseni te silloin työskentelitte siellä muukalaismaassa, ja minun tavarani te pelastitte tuona kauhun yönä, kun pyssyjen paukkeessa ja miekkojen kalskeessa puolustitte kuormiamme. Ja sen vuoksi, rakas ystäväni, tulen nytkin kauppiaana pyytämään apuanne, että vielä kerran tekisitte pienen palveluksen minulle. Teidän pitää tarkastaa eräs tili minun hyväkseni."
"Sen kyllä teen, neiti", sanoi Anton yhä pois kääntyen, "mutta en juuri tällä hetkellä."
Sabine kävi seinäkaapille ja toi sieltä pulpetille kaksi kultareunaista ja vihreisiin nahkakansiin sidottua tilikirjaa. "Tulkaahan sentään katsomaan minun debetiäni ja kreditiäni." [Vastattavaa ja vastaavaa. Tästä kirjan saksalainen nimi "Soll und haben".] Hän avasi ensimmäisen kirjan. Siroilla koukerokirjaimilla oli sen ensi lehdelle piirretty: "Jumalan avulla. T. O. Schröterin salakirja."
Anton kavahti säikähtäen taapäin. "Sehän on liikkeen salakirja!" hän huudahti: "Tässä on tapahtunut erehdys."
"Ei ole mitään erehdystä", vakuutti Sabine. "Minä haluan, että tarkastatte sen."
"Se on mahdotonta, rakas neiti," huudahti Anton. "Eihän veljenne ettekä te itsekään voi sitä täydellä todella tahtoa. Jumala varjelkoon, että kukaan toinen rohkenisi katsahtaa tuohon kirjaan kuin liikkeen isännät. Niin kauan kuin mikään liike pysyy pystyssä, ei näihin lehtiin saa kurkistaa muut kuin isäntä itse ja hänen kuoltuaan lähimmät perilliset. Joka tämän kirjan on nähnyt, se tietää mitä syrjäinen ei koskaan saisi tietää. Ja tämän kirjan suhteen on uskollisinkin ystävä syrjäinen vieras. Kauppiaana ja rehellisenä miehenä en voi täyttää pyyntöänne."
Sabine tarttui lujasti hänen käteensä. "Vilkaiskaahan nyt kuitenkin siihen", hän pyyteli, "katsokaa edes nimilehteä." Hän löi kannen jälleen auki. "Tässä kirjassa on toiminimenä: T. O. Schröter" — hän selaili lehtiä kädellään.
"Siinä on enää vain harvoja tyhjiä sivuja; kirja päättyy vuoden loppuessa." Sitten hän avasi toisen kirjan. "Tämä kirja on vielä aivan tyhjä; mutta siinä on toinen toiminimi. Mitä siihen on kirjoitettu?"
Anton luki: "Jumalan avulla. T. O. Schröter ja Kumppanin salakirja."
Sabine likisti hänen kättään ja lausui hiljaa ja pyytelevästi: "Ja se uusi yhtiökumppani pitää teidän olla, oma ystäväni."
Anton seisoi hievahtamatta alallaan, mutta hänen sydämensä löi rajusti ja heleä puna kohosi hänen poskilleen. Yhä piteli Sabine häntä kädestä, hän näki immen kasvojen lähestyvän hänen omiaan ja tunsi kuin tuulen hengähdyksen hänen suudelmansa huulillaan. Silloin löi hän käsivartensa voimakkaasti lemmityn vyötäisille, ja äänettömässä hartaudessa syleilivät molemmat onnenautuaat toisiaan.
Ovi avautui, kauppias seisoi kynnyksellä. "Pitele kiinni sitä karkulaista!" hän huusi. "Niin, rakas Anton, vuosikausia olen ikävöinyt tämän hetken täyttymistä. Siitä lähtien kuin sinä muukalaismaassa polvistuit viereeni ja hoitelit haavaani, oli sydämeni toivomus saada kiinnittää sinut iäksi meidän elämäämme. Kun sitten lähdit meiltä pois, luulin vihastuen rakkaimman toiveeni tulleen tuhotuksi. Mutta nyt me pitelemme sinua lujasti kiinni, sinä haaveilija, salakirjamme lehdillä ja lämpimässä sylissämme." Hän veti lempivän parin povelleen.
"Köyhän yhtiötoverin sinä valitsit itsellesi!" huudahti Anton lankonsa povelta.
"Ei, veljeni, Sabine on menetellyt niin kuin viisas liikemies ainakin. Rahalla ja rikkaudella ei ole mitään arvoa, ei yksilölle eikä valtiolle, jollei mukana ole tervettä voimaa, joka herättää kuolleen metallin luovan työn ja liikunnan elämään. Sinä tuot liikkeeseen toimellisen nuoren voimasi ja koetellun ymmärryksen. Ole tervetullut tähän taloon ja meidän sydämiimme!"
Ja ilosta säteillen piteli Sabine sulhasensa käsiä omainsa välissä. "Minä tuskin jaksoin enää nähdä sinua niin hiljaisena ja surullisena. Joka kerta päivällispöydässä, kun sinä nousit lähteäksesi pois, minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt lentää jälkeesi ja sanoa sinulle, että sinä kuulut meille ikiajoiksi. — Etkä sinä sokko edes nähnyt mitä minun mielessäni liikkui, ja Lenoren sulhanen on kuitenkin arvannut kaiken."
"Hänkö?" ihmetteli Anton. "Enhän minä ole koskaan puhunut hänelle sinusta."
"Katsoppas vain!" huudahti Sabine ja otti Finkin kirjelapun taskustaan. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan sanat: "Hyvää lankoutta, käly-rouva!"
Ja uudestaan sulki onnellinen Anton lemmityn syliinsä.
* * * * *
Koristaudu, sinä ylväs vanha kauppiaskoti, kauneimpaan juhla-asuusi; iloitse sinäkin, huolekas täti; tanssikaa, te ahkerat kotihaltiat hämäräisellä pihamaalla; heitä kuperkeikkaa kirjoituspöydälläsi, veikeä kipsikissa! Ne runolliset unelmat, joita Anton-poikanen näki isänkodissaan hyväin vanhempain hänelle siunausta toivottaessa, olivat rehellisiä unelmia. Siksi niiden sallittiin täyttyä. Mikä hänen mieltään houkutteli ja häiritsi ja viskeli häntä elämässä harhaan, sen hän on tosimiehekkäästi voittanut. Hänen elämänsä vanha tilikirja on päättynyt, ja teidän salakirjaanne, hyvät kotihaltiat, merkitään täst'edes "Jumalan avulla" hänen debetinsä ja kreditinsä.