"Minä en häntä voi sietää", sanoi Lenore; "minusta hän näyttää pieneltä sähisevältä elohiireltä."
"Tällä kertaa hän ainakin on osottautunut omanvoitonpyytämättömäksi", vastasi isä. "Totta kyllä on, että kaikissa noissa liikemiehissä on jotakin irvikuvan tapaista, ja kaikesta hyvänsuopeudesta huolimatta ei meikäläinen tahdo malttaa olla nauramatta nähdessään heidän pokkuroimistaan."
Samana iltana herra Ehrenthal meni vaimonsa puolelle, pitkä yötakki yllään ja hyvin tyytyväisenä, yrittipä pistää pieneksi lauluksikin, taputti Rosalieta tämän valkealle niskalle ja katseli vaimoonsa niin viekkaasti ja lemmekkäästi, että tämä viimein kysyi häneltä: "Oletko nyt päättänyt kauppasi paroonin kanssa?"
"Olen kuin olenkin", huudahti Ehrenthal hilpeästi.
"Hän on kaunis mies, tuo parooni", huomautti tytär.
"Hän on hyvä mies", sanoi Ehrenthal, "mutta hänelläkin on heikot puolensa. Hän on niitä miehiä, jotka vaativat syviä kumarteluja ja nöyrää puheensävyä ja jotka maksavat toisille rahaa, jotta nämä ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin hän kadottaa yhden prosentin kauppavoitostaan, kun hänelle vain puhellaan selkä kumarassa ja hattu kädessä. Mutta tarvitaanhan sellaisiakin ihmisiä maailmassa, mitä meidän kauppatoimistamme tulisikaan ilman sellaisia?"
Ja samana iltana istui Veitelkin kamarissaan asianajajaystävänsä kanssa, jolle hän kertoi vasta päätetystä liiketoimesta, lisäten: "Siten on parooni saatu satimeen, ja Ehrenthal on siitä hyötynyt neljätuhatta taaleria."
Hippus laski silmälasit pöydälle ja näytti ilman niitä viisaalta vanhalta apinalta, joka halveksii maailman menoa ja puree hoitajataan sääreen. Hän kuunteli arvostelevalla vakavuudella oppilaansa kertomusta, pudistellen tavantakaa päätään tahi hymähtäen, kun juttu kävi hänen mieleensä.
Kun Veitel päätti puheensa huomauttamalla: "Ehrenthalilla ei ole tosi rohkeutta, hän menettää malttinsa ruvetessaan suuriin asioihin", huudahti herra Hippus ylenkatseellisesti: "Ehrenthal on suuri pässinpää. Hän ei pysty mihinkään suurempaan, hän on kaikessa liian pikkumainen. Sellainen hän on aina ollut; jos hän johonkin asiaan ryhtyy, epäröi hän ja jää keskitiehen. Jos hän tahtoo houkutella aatelismiestä juomarahoilla, viskaa vapaaherra hänet viimein ulos ovestaan."
"Mutta mitäpä muutakaan hän voisi hänelle tehdä?" kysyi Veitel.
"Huolia hänen täytyy hänelle tehdä", sanoi Hippus, nousten kiihtyneenä pystyyn, "huolia paljosta työstä. Paljon työtä, alati kestävää levottomuutta, jokapäiväistä lakkaamatonta surua, se on ainoa asia, jota vapaaherra ei jaksa kestää. Sellaiset ihmiset ovat tottuneet tekemään vähän työtä ja huvittelemaan sitä enemmän, kaikki on heille tehty helpoksi pienestä pitäen. Mutta harvat pystyvät säilyttämään malttinsa, kun jokin suuri huoli kokonaisen vuoden mittaan porautuu heidän päähänsä. Se vasta tekee heistä lopun. Jos sellainen mies käy kahdesti päivässä katsomassa taloudenpitoaan, luulee hän tehneensä kylliksi työtä, vaikkapa vouti saakin monesti parannella isäntänsä typeryyksiä. — Jos Ehrenthal tahtoo saada paroonin valtaansa, niin on hänen kiedottava tämä suuriin liikeasioihin, ja hänen on itsensäkin uskallettava panna jotakin alttiiksi, mutta siihen ei Ehrenthalilla ole kylläksi tarmoa ja ymmärrystä, hän on vain paksupäinen hölmö, joka viheltelee totuttua nuottiaan."
Siihen tapaan asianajaja puheli ja opetti, ja Veitel käsitti hyvin tuon viisaan puheen tarkoituksen ja katseli kunnioituksen ja kammon sekaisin tuntein tuota pientä rumaa paholaista, joka puhuessaan kiihkeästi heilutti käsiään. Vihdoin tarttui herra Hippus viinapulloon, koputti sitä pöytään ja huusi: "Tänään vielä ylimääräinen annos! Mitä nyt olen sinulle puhunut, sinä nuori hirtehinen, on enemmän arvoista kuin kaksikin tuollaista pulloa."
5.
"Tänään minä täytän kahdeksantoista vuotta", sanoi Karl isälleen, joka sunnuntaina istui kamarissaan ja katseli väsymättä pulskaa nuorukaista.
"Aivan oikein", vastasi isä, "kahdeksantoista kynttiläähän palaa syntymäpäiväkakulla."
"Siis on aika", jatkoi Karl, "että minusta tulee jotakin."
"Sinustako?" kysyi isä ihmeissään, "mitäpä sinusta voi tulla muuta kuin mikä nyt olet? Peukaloinen sinä olet ja sellaisena tulet ikäsi pysymäänkin."
"Jätä sinä vihdoinkin tuo peukaloiminen", vastasi poika. "Minä tahdon ruveta lastaajaksi."
"Kuulkaapa kummia!" huudahti isä. "Vai sinä lastaajaksi! Mikset sitten mieluummin pormestariksi tai vaikkapa kuninkaaksikin?"
"Voimia minulla kyllä on tarpeeksi", sanoi Karl päättäväisesti."Tahdon ansaita jotakin. Tahdon tulla kunnolliseksi mieheksi. HerraWohlfart on jo vuoden ajan ollut itsenäisessä toimessa, mutta minuavielä pidetään pienenä nulikkana."
"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"
"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi", sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa, ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"
"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua; sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."
"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet?Älähän ole noin itsepäinen."
"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia ihmisiä en voi kärsiä."
"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"
"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah, lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään! Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu, siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"
"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl, "suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."
"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen — ja rehellinen", hän lisäsi.
"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"
"Kyllä sinä kykenet", vastasi vanhus levollisesti. "Kun vain yrität, niin opitkin ne taidot."
"No, odotappa sitten, äkäpussi, huomenna ostan nahkaa ja teen sinulle saappaat, jotka varmasti puristavat jalkojasi."
"Tiedätkös mitä", vastasi isä, "minäpä en vedäkään niitä saappaita jalkaani, enkä kenties toistakaan paria, vaan odotan kunnes olet saanut kolmannet valmiiksi; ne eivät enää purista jalkaa."
"Sinun kanssasi ei tule toimeen", tuikahti Karl äkämystyen; "mutta tiedänpä mistä saan apua. Näin ei elämäni saa jatkua; minä lähetän sinun kimppuusi jonkun, joka sanoo sinulle saman asian."
"Älä ole niin kunnianhimoinen, Karl", sanoi isä päätään pudistellen, "äläkä turmele päivääni piloille. Annappa nyt minulle olutkannu ja ole kiltti poika."
Karl asetti ison kannun isänsä eteen, otti sitten hattunsa ja lähti ulos huoneesta. Isä jäi istumaan oluensa ääreen, mutta sen hänelle tavallisesti tuottama nautinto oli haihtunut. Hän katseli vuoroon oveen, josta Karl oli poistunut, vuoroon ympärilleen huoneessa, jossa tuntui hyvin yksinäiseltä, sittekuin Karlin iloisia kasvoja ei enää näkynyt. Vihdoin hän kävi sivuhuoneeseen, istui vuoteen reunalle ja veti sen alta esiin ison rauta-arkun. Sen hän avasi liivintaskustaan ottamalla avaimella, otti siitä rahakääryn toisensa perästä esiin ja laski päässään summan suuruuden; sitten hän lykkäsi arkun jälleen vuoteen alle ja kävi keventynein mielin olutkipponsa ääreen.
Sillävälin Karl pyhäasussaan kulki joutuisata vauhtia kaupungille ja astui Antonin huoneeseen. "Hyvää huomenta, Karl", huudahti Anton hänelle vastaan, "mikäs tuuli sinua nyt ajaa?"
Karl alotti juhlallisesti: "Tulen luoksenne saamaan teiltä neuvoa, mitä minusta tuleman pitää. Isän kanssa ei käy siitä puheleminen. Minä tahdon ruveta lastaajaksi; mutta ukko ei kärsi siitä puhuttavankaan; tahdon ruveta joksikin muuksi, mutta hän lohduttaa minua sillä, että ennätänpähän asiata miettiä hänen kuolemansakin jälkeen. Kaunis lohdutus tosiaankin! Hän on itsepäinen kuin mikäkin Goljath. Tänään täytän kahdeksantoista vuotta, ja elämäni täytyy kääntyä toiselle kulmalle. Hyörinhän täällä talossa vähin mukana joka toimessa, mutta mitään kunnollista en opi."
"Oikeassa olet", sanoi Anton ymmärtävästi. "Mutta ennen kaikkea onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta; ja odotappas, tässä sinulle kirja, minä kirjoitan siihen nimesi."
"Uskolliselle Karlilleen Anton Wohlfart", luki ihastunut Karl kirjan omistuksen. "Kiitän teitä oikein paljon, minulla on jo kuusikymmentäviisi kirjaa. Nyt tulee toinenkin hylly täyteen."
"Ja istuhan nyt viereeni ja pitäkäämme neuvoa keskenämme. Ennen kaikkea sanoppas, millä tapaa voin sinua auttaa? Eikö ole parasta, että puhut herra Schröterin itsensä kanssa? Hänhän on sinun kummisi."
"Se olisi liika uskallettua", vastasi Karl totisesti, "isä voisi saada päähänsä, että minä syytän häntä jostakin. Teidän kanssanne minun käy paremmin keskusteleminen."
"No, hyvä sitten", myönsi Anton.
"Ja sitten tahtoisin pyytää teitä jolloinkin puhumaan isäni kanssa minun tulevaisuudestani. Hän luottaa suuresti teihin ja tietää teidän harrastavan minun parastani."
"Sen teen mielelläni", sanoi Anton. "Mille alalle olet aikonut antautua?"
"Mille hyvänsä", vastasi Karl, "kunhan vain opin toimeni kunnollisesti."
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina Anton lähti isä Sturmin puheille.
Lastaajain päällysmies asui pienessä virran vartisessa talossa lähellä pakkahuonetta; se oli hänen oma talonsa ja erosi helakanpunaisella värillään jo kaukaa naapuritaloista. Anton avasi matalan oven ihmetellen itsekseen, kuinka sellainen jättiläinen mahtui asumaan niin pienessä rakennuksessa. Ja kun isä Sturm nousi häntä tervehtimään, käsitti hän selvästi, miten herkeämättömällä kärsivällisyydellä tuo valtava mies oli oppinut tulemaan toimeen niin pienessä asumuksessa. Sillä jos hän oikasi rajusti varttansa, täytyi hänen särkeä katto päänsä päältä ja saada päänsä ja molemmat nyrkkinsä ulkoilmaan. Juureva äijä oli ilmeisesti mielissään vieraansa tulosta, otti hänet vastaan ilman takkia ja liiviä ja ojensi hänelle tervehdykseksi kätensä, johon isonlainen kurpitsa olisi mahtunut.
"Olen hyvin iloissani tulostanne talooni, herra Wohlfart", hän sanoi ja tarttui Antonin käteen niin hellävaroen kuin taisi.
"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin tässä huoneessa."
"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa, johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart." Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle, joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen viimeistä tippaa myöten.
"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."
"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne", virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.
"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä? No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain muuta."
"Rehellisyyttäkö tarkoitatte?" kysyi Anton.
"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette, että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot, paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa. Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun tapojani. Miksikä ei? — Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen, "vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."
"Teidän työnne onkin sangen rasittava", myönsi Anton.
"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."
Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti tuota laihaa juomaa."
"Paljonkin", sanoi Sturm itsetietoisesti, "se on meillä lastaajilla ammattitapa ja tulee edelleenkin olemaan. Meillä täytyy olla voimia ja luotettavaisuutta, ja meidän täytyy särpiä tynnöriolutta. Se on meidän ammatissamme suoranainen tarve; joka sitä ei tee, ei kestä kauankaan; vedenjuonti meitä heikontaa, viini ja paloviina vaikuttavat samoin, vain tynnöriolut auttaa miestä, se ja ruokaöljy." Näin sanoen jättiläinen ojensi kätensä ja otti hyllyltä pienen lasin, täytti sen puoleksi ruokaöljyllä ja puoleksi oluella, lisäsi sekoitukseen koko joukon sokeria ja härppäsi Antonin kauhistukseksi tuon vastenmielisen juoman suuhunsa. "Se tekee miehen vahvaksi", hän jatkoi, "se on ammattimme salaisuus, se ylläpitää voimia ja tekee tuollaiset käsivarret." Hän laski käsivartensa pöydälle ja yritti turhaan virittää kätensä sen ympärille. "Mutta yksi paha puoli ammatissamme on", hän jatkoi alakuloisesti. "Kukaan meikäläinen ei elä viittäkymmentä vuotta kauemmin. Oletteko milloinkaan nähnyt vanhaa lastaajaa? Ette ole, sillä sellaista ei löydykään. Viisikymmentä vuotta on meidän ikärajamme, enempää ei oluen teho siedä. Isäni oli kuollessaan viisikymmenvuotias; hän, jonka tuonaan hautasimme, — herra Schröter oli mukana hautajaisissa — eli yhdeksänviidettä vuoden ikäiseksi. Minulla on vielä pari vuotta jälellä", hän lausui lohdullisesti.
Anton silmäsi huolestuneena lastaajan rehellisiin kasvoihin. "Mutta, hyvä Sturm, jos sen kerran tiedätte varmasti, niin miksi ette ole kohtuullisempi?"
"Kohtuullisempi?" kertasi Sturm kummissaan. "Missä sitten kohtuuden raja on? Eihän olut kihoa meikäläisen päähän. Neljäkymmentä puolikkoa päivässä ei ole paljon, sitä ei huomaakaan."
Anton katsahti lastaajaan epäilevästi. "Se on minun määräni", sanoi Sturm. "Hän, jonka tuonaan hautasimme, sieti vielä enemmänkin; siksipä hän olikin monena viikkona minua väkevämpi. Katsokaas, herra Wohlfart, juuri tämän vuoksi Karlini saakin ruveta jollekin muulle alalle vaimovainajani toivomusta noudattaen. Meidän miesten kesken puhuen koko tuo juttu meikäläisten lyhytikäisyydestä on joutavaa lörpöttelyä. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole lastaajia, vain harvoin elävät viisikymmenvuotiaiksi. He kuolevat aina kapaloista lähtien kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joita meidän ammatissamme ei tunnetakaan. Mutta se oli vaimovainajani tahto, ja siten tulee käymäänkin."
"Oletteko sitten ajatellut hänelle jotain muuta ammattia?" kysyi Anton. "Karl on liikkeessämme suureksi hyödyksi, ja jos hän poistuu, tulemme kaikki kaipaamaan häntä."
"Siinäpä iskitte naulan kantaan", nyökkäsi lastaaja. "Te tulette kaipaamaan häntä ja minä myöskin. Minä tunnen oloni yksinäiseksi vaimoni kuoltua; mutta kun näen Peukaloiseni punaiset posket näitten seinien sisällä, olen tyytyväinen, ja kun kuulen hänen pienen vasaransa paukkuvan teidän talossanne, niin käy sydämeni oikein kevyeksi. Jos hän lähtee luotani ja minä saan istua yksin, niin en tiedä, kuinka oikein jaksan kestää sitä."
Ison miehen kasvot värähtelivät sisällisestä liikutuksesta. "Mutta täytyykö hänen kokonaan erota teistä?" kysyi Anton viimein. "Saattaahan hän vielä vuosikausia asua luonanne."
Sturm pudisti torjuvasti päätään. "Minä tunnen hänet hyvin, sitä hän ei voi tehdä; jos hän saa jotakin päähänsä, on hän sitten kuin ilmetty paholainen — ajattelee aina sitä yhtä ja samaa asiaa. Mutta olenpa minäkin mietiskellyt sitä näinä päivinä", hän jatkoi tuttavallisesti, "ja olen tullut siihen päätökseen, että teen väärin jos ajattelen itseäni. Poika ei minua varten työntänyt päätänsä maailmaan, vaan itseänsä varten. Hän tahtoo tulla joksikin. Ja nyt kysyn itseltäni, mitä ammattia vaimovainajani olisi pojalle halunnut, jos hän vielä eläisi. Hänellä oli veli, joka on minun lankoni, ja tuo lanko elää maalla. Oikea vapaatila tuolla ylhäällä pohjoisessa, missä korkeat tulvat kastelevat maan; hän on hyvissä varoissa, eikä vaihtaisi tilaansa moneen aateliskartanoonkaan. Hän käy joka vuosi luonani, sittekuin ovat lampaista saaneet villat kerityksi. Hän tuntee minut ja tuntee Karlin, ja hänen huostaansa antaisin Peukaloiseni, jollen saa pitää häntä luonani. Kaukanahan se paikka tosin on", hän lopetti murheellisesti, "mutta pääseehän poika sukulaisten hoivaan."
"Se on hyvä ajatus, herra Sturm," sanoi Anton, iloissaan kun kohtasi niin vähän vastustusta; "mutta minä olen aina kuullut, että maanviljelijä voi vain silloin toivoa pääsevänsä itsenäiseen asemaan, jollei hän ole vallan vailla omia varoja."
"Se sopiikin", lausui jättiläinen, kohottaen salamyhkäisesti etusormeaan, "hän ei joudukaan vallan tyhjille. Äidiltä jäi säästöjä, ja on niitä vähin kertynyt isältäkin. Mutta itse hän ei tiedä siitä mitään, sillä tahdoin että hänestä tulisi käytännöllinen ihminen. Ja toivon, ettette tekään sano hänelle mitään."
"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."
"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä: "No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"
"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."
"Hänkin sitä ajattelee", sanoi isä, nyökäten Antonille.
"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl säikähtäen.
"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."
"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun täytyy jättää sinut yksiksesi."
"Mutta siihen saat tyytyä, pikku kääpiö", huudahti vanhus.
"Sitten tulet sinäkin mukaan maalle", sanoi poika.
"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein, veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."
* * * * *
Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen vaieten kätensä hänen päälaelleen.
"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä silmiin.
"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."
"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella, sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain tahdon tietää, onko se raskasta?"
"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat. "Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit, jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse nostella, sen työn tekevät rengit."
"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."
6.
Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa. Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen englantilaisen kielimestarikseen.
Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko, että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.
Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut, vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."
"Mitä teille kuuluu, Itzig?" kysyi Anton kylmäkiskoisesti.
"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. — Minun on jätettävä teille tämä kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan voitte käydä Bernhardin puheilla."
"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin, jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.
"Missä herra Bernhard Ehrenthal asuu?" hän kysyi Itzigiltä.
"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu kaiket päivät huoneessaan."
"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. — "Hyvästi, herraAnton!" — "Hyvästi, Itzig!"
Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta. Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi. Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta, ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle, päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen perusteella.
Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin. Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät. Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja." Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne liikkeessä?"
"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut, ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin, nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.
Bernhard vastasi hymyillen: "Hepreankielen kautta olen johtunut muihinkin aasialaisiin kieliin. Noiden kielien elämässä ja niiden vanhoissa runoelmissa on paljon outoa kauneutta. Minulla on myöskin käsikirjoituksia, jos teitä huvittaa silmätä niitä."
Hän veti erään laatikon auki ja otti siitä tukun merkillisen näköisiä käsikirjoituksia. Loistavin silmin hän avasi päällimmäisen, joka oli sidottu kultakirjaiseen vihreään silkkikankaaseen; hän antoi Antonin tarkastella sitä ja oli mielissään, kun tämä selitti, ettei hän edes tiennyt mitä kieltä siihen oli kirjoitettu.
"Se on arapiankieltä, mutta totta kylläkin on juuri tätä käsikirjoitusta vaikea lukea. — Ja tässä on mielirunoilijani, persialainen Firdusi, vaikka häneltä minulla on vain pieni katkelma käsikirjoituksena."
Anton sanoi: "Tottakin tarvitaan suurta oppineisuutta ymmärtääkseen tuon kaiken."
"Ainoastaan vähäsen kärsivällisyyttä", vastasi toinen kainostellen; "kun sydän rakastaa kauneutta, niin keksii sitä pian kaikkialta, yksinpä senkin oudon puvun alta, jota itämaan laulajat käyttävät. Minä valmistelen paraikaa käännöstä persialaisista runoista; jos teillä myöhemmin on joutilasta aikaa eikä sellaisten kuunteleminen teitä ikävystytä, niin pyydän lupaa lukeakseni teille niistä lyhyen näytteen." Anton oli kyllin kohtelias pyytääkseen heti kuulla, ja nuori Ehrenthal otti pöydältä paperiarkin ja luki nopeasti ja hiukan taidottomasti pienen lemmenrunoelman. Se oli yksi noita runoelmia, joissa viisas viininjuoja vertaa lemmittyään kaikenlaisiin somiin asioihin, eläimiin, kasveihin, aurinkoon ja muihin taivaankappaleisiin, ja antaa samalla jollekin kiivastelevalle papille nenäpaukun. Antoniin tehosi runon taidokas muoto ja terävät sutkaukset suuresti, mutta hänestä tuntui kuitenkin hullunkuriselta, kun lukija huudahti: "Eikö totta, tämä on kaunista? Tarkoitan runon ajatusta; sillä kielen kauneutta en kykene kunnollisesti pukemaan saksalaiseen asuun." Ja hän näytti niin innostuneelta kuin ainakin mies, jonka tapana on tyhjentää joka päivä viisi kuusi pulloa Shiras-viiniä ja joka ilta suudella Zuleikaansa.
"Mutta täytyykö todella juoda kyetäkseen oikein rakastamaan?" kysyiAnton. "Meillähän se käy päinsä ilman viiniäkin."
"Meillä elämä onkin hyvin arkimaista", vastasi Bernhard totisesti ja laski paperiarkin pöydälle.
"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Anton innokkaasti. "Tosin tunnen vasta vähäsen elämää, mutta näenhän kuitenkin, että meilläkin on päivänpaistetta ja ruusuja, elämäniloa, suuria intohimoja ja merkillisiä ihmiskohtaloja, joista runoilijat laulavat."
"Meidän aikamme", vastasi Bernhard viisaasti, "on liian kylmä ja yksitoikkoinen."
"Olenhan samaa kyllä joskus lukenut kirjoistakin, mutta en voi ymmärtää, mistä syystä sellaista valitetaan, enkä muuten uskokaan siihen. Tarkoitan, että ken ei ole tyytyväinen meidän elämäämme, voi olla vielä tyytymättömämpi Teheranin tai Kalkuttan elämään, jos joutuu niissä paikoissa asumaan pitemmälti. Tottahan siellä täytyy olla paljon yksitoikkoisempaa ja ikävämpää kuin meillä kotona. Olen sen lukenut matkakertomuksistakin. Matkustajaa viehättää kaikki uusi näkemänsä, mutta kun uusi on käynyt jokapäiväiseksi, näyttää se varmasti toisenlaiselta."
"Kuinka köyhä meidän sivistynyt hyörinämme on suurista vaikutelmista", Bernhard vastasi, "se on teidän itsennekin täytynyt tulla tuntemaan omassa liikkeessänne; kaikkihan on niin proosallista, mitä siellä saatte tehdä."
"Sitä en myönnä", vastasi Anton innostuen; "en tiedä mitäkään, joka olisi niin mielenkiintoista kuin liiketoiminta. Mehän elämme keskellä lukemattomien lankojen kirjavaa kudosta, jotka kutoutuvat ihmisestä toiseen, yli maiden ja merien, maanosasta toiseen. Ne kiinnittyvät jokaiseen ihmiseen ja yhdistävät hänet koko maailmaan. Kaikki, mitä me kannamme yllämme ja näemme ympärillämme, tuo silmäimme eteen outojen maiden merkillisimmät tuotteet ja kaikenlaisia inhimillisen työteliäisyyden muotoja; sen kautta käy kaikki viehättäväksi. Ja kun tunnen, että itsekin saan olla siinä mukana ja vähäisellä kyvylläni auttaa jokaista ihmistä pysymään jatkuvassa yhteydessä toisten ihmisten kanssa, niin tottahan voin olla huvitettu työstäni. Kun punnitsen vaa'alla kahvisäkkiä, niin tiedän sitovani näkymättömän langan Brasiliassa asuvan siirtolaisen tyttären, joka on pavut poiminut, ja nuoren maalaispojan välille kotimaassa, joka nauttii kahvia aamujuomakseen, ja kun otan käteeni kaneelinkuoren, näen toisella puolen kantapäillään kykkivän malaijin, joka niitä korjaa ja pakkaa, ja toisella puolen etukaupunkimme vanhan muorin, joka survoo sitä riisiryynipuuroonsa."
"Teillä on vilkas mielikuvitus ja olette onnellinen, kun tunnette työnne olevan hyödyllistä. Mutta mikä on runouden korkein aiheala — elämä, joka on rikas mahtavista tunteista ja teoista — sitä meillä kuitenkin harvoin tavataan. Silloin täytyy meidän englantilaisen runoilijan tavoin lähteä sivistysmaista merirosvojen pariin." [Tarkoitetaan arvatenkinRobert Louis Stevensonia, joka loppuikänsä vietti Samoa-saarilla ja kirjoitteli siellä väriloistoisia romaaneja ja kertomuksia.]
"Eipäs", jatkoi Anton itsepäisesti, "kauppias kokee meillä yhtä paljon suuria tunteita ja tekoja kuin mikä kurja intialainen tai arapialainen ratsumies hyvänsä. — Mitä laajemmaksi hänen liikkeensä on kasvanut, sitä enemmän karttuu ihmisiä, joiden onnellisuutta tai onnettomuutta hänenkin täytyy tuntea, ja sitä useammin hän itse joutuu tilaisuuteen iloita tai tuntea tuskaa. — Äskettäinhän on täälläkin muuan suuri liike joutunut vararikkoon."
"Olen siitä kuullut", sanoi Bernhard, "se oli hyvin surullinen tapaus."
"Jos olisitte tuntenut, mikä ukkos-ankeus tuossa liikkeessä vallitsi ennen sen kukistumista, isännän hirvittävää epätoivoa, hänen perheensä surua ja vaimonsa ylevää uhrautuvaisuutta, hän kun pani yksityisomaisuutensa likoon viimeistä taaleria myöten pelastaakseen miehensä kunnian, niin ette sanoisi meidän liike-elämämme olevan köyhää intohimoista ja kuohuttavista tunteista."
"Te olette koko sielustanne liikemies", sanoi Bernhard ystävällisesti, "minä saattaisin teitä kadehtia siitä puhtaasta ilosta, jota työnne teille tuottaa."
"Siinä on perää", myönsi Anton. "Joutuu liikemieskin tekemään koko joukon surullisia kokemuksia. Pieniä harmeja ei häneltä koskaan puutu, ja paljon kehnoakin hän sattuu usein näkemään, mutta koko liiketoimi perustuu niin suuressa määrässä uskoon toisten rehellisyyteen ja ihmisten hyviin ominaisuuksiin, että toimeeni ryhtyessäni siitä aivan hämmästyin. Ken harjoittaa liikettään rehellisesti, hän ei voi ajatella pahaa meidän elämästämme; aina on hänellä tilaisuutta keksiä siitä kauniita ja suurenmoisia puolia." Bernhard oli kuunnellut alasluoduin katsein, nyt hän kävi katselemaan ulos akkunasta, ja Anton voi huomata hänen näyttävän hämilliseltä ja huolestuneelta. Vihdoin Bernhard kääntyi vieraaseensa päin ja katkaisten keskustelun hän sanoi anovasti: "Jos teille sopii, herra Wohlfart, niin tahtoisin heti lähteä kanssanne kielenopettajan luo. Sinne on matkaa aika runsaasti, ja ulkona voimme paremmin puhella keskenämme."
Kuten vanhat tuttavat ainakin lähtivät molemmat nuorukaiset synkästä talosta lämpimään iltailmaan. Ja kun he myöhemmin erosivat toisistaan, sanoi Bernhard hartaasti: "Jollei seurustelu minun kanssani ole teille ikävystyttävä, herra Wohlfart, niin käykää monesti vastakin tervehtimässä minua joutohetkinänne." Sen Anton lupasikin. Molemmat olivat mieltyneet toisiinsa. Anton ihmetteli yhäti mielessään, kuinka Ehrenthalin pojassa oli niin vähän liikemiehen vikaa, ja Bernhard oli onnellinen tavatessaan ihmisen, jolle hän voi puhella niin paljosta, jota hän muuten sai vaieten säilyttää omissa ajatuksissaan.
* * * * *
Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."
"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti, kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard, olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."
"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan", sanoi poika.
"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä", huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset, hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa, ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan. Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo, Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."
"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie, hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."
"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele Rosalieta ja minua."
"Äiti rakas", sanoi Bernhard rukoilevasti.
"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"
"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti, ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"
"En vain minä", sanoi isä pudistellen päättävästi päätään.
"Ehkäpä sinä, Rosalie? Hän on herttainen ja hyvännäköinen mies. Hän tuntuu minusta olevan hyvä tanssijakin ja seuranpitäjä. Etkö ole tavannut häntä missään? Luulen että hänen olisi pitänyt pistää sinun silmääsi."
"Onko hän vaaleaverinen?" kysyi sisar, korjaten pienen käsipeilin avulla tukkalaitettaan.
"Hänellä on tumma tukka ja siniset silmät."
"Jos hän on konttori-ihminen, niin tuskinpa olen tullut hänet tuntemaan", vastasi Rosalie, viskaten niskaansa.
"Meidän Rosaliemme tanssii enimmäkseen upseerien ja taiteilijain kanssa", kiiruhti äiti selittämään.
"Hän on rakastettava ja kelpo mies", jatkoi Bernhard uuden ystävänsä ylistämistä; "minä rupean hänen kanssaan harjoittamaan kieliopintoja ja olen hyvin iloinen, kun olen häneen tutustunut."
"Hänet kutsuttakoon meille", määräsi herra Ehrenthal juhlallisesti, nousten sohvasta pystyyn; "jos hän miellyttää meidän Bernhardiamme, niin on hän tervetullut talooni. Anna laittaa hyvä paisti sunnuntaiksi, Sidonie, ja lähetä herra Wohlfartille kutsu päivälliselle, ei kello yhdeksi vaan kahdeksi! Hänet kutsuttakoon tästälähin kaikkiin seuranviettoihimme; jos hän on Bernhardin ystävä, niin tulkoon hänestä talommekin ystävä."
"Hänhän ei ole vielä käynyt tervehtimässä talonväkeä", huomautti äiti; "täytyyhän meidän odottaa, kunnes hän on käynyt esittäytymässä."
"Mitä esittelemistä siinä tarvitaan?" ärähti perheenisä. "Kun hän kerran on Bernhardimme tuttava, niin mitä hänen tarvitsee erityisesti meille esittäytyä."
"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit, äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."
Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan persoonallisia ominaisuuksia.
Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina hyvän paistin sattuessa.
Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?
* * * * *
Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde, johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen huoneeseensa.
"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."
Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan Antonin heikon teen voimaa, — jollaista Bernhard oli pyytänyt itselleen — tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita, ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.
"Fink on nähnyt intiaanejakin", sanoi Anton Bernhardille.
"Oletteko kuullut heidän laulujaan?" kysyi nuori tiedemies.
"Olenpa moniaan kerran. Minua viisaammat ihmiset ehkä olisivat keksineet tuossa laulussa jotakin mieltäylentävää, mutta minusta se oli surkeaa karjumista. Rämpyttäkäähän koetteeksi vanhaa romupeltiä ja honottakaa sitten nenän kautta kaikenlaisia lirutuksia: 'Tum, tum, te — tikke, tikke te, — oh, oh, tum, tum, te', niin saatte käsityksen yhdestä heidän laulustaan, joka tulkittuna merkitsee jotain sentapaista kuin: 'Hyvä henki, anna puhveleita, puhveleita, puhveleita. Paksuja puhveleita anna meille, hyvä henki'." — Hänen kuulijansa nauroivat. — "Ja miksi tarvitsisi noiden otuksien tehdäkään itselleen taitehikkaita lauluja? Aikansa ne kuluttavat joko metsästyksellä tahi päänahkain etsimisellä, tahi syövät ja nukkuvat tai pitävät pitkiä parlamenttipakinoita, joihin heillä tosin onkin taipumusta."
"Mutta entä naiset?" kysyi Bernhard hymyillen.
"Mitä runollisuutta niissä saattoi olla, sitä en käsitä, minusta ne aina löyhkäsivät liiaksi eltautuneelta rasvalta. No, jollei parempaa ole saatavissa, niin tottuuhan sellaiseenkin. Miesten kanssa on sentään parempi seurustella. Tuollainen alaston veitikka puolivillin ratsunsa selässä ei ole hullumman näköinen."
"Mutta tottahan heidät ensi kerran nähdessään saa mahtavan vaikutelman — onhan heillä uljas vaatetus ja ylpeä ryhti", huomautti Bernhard.
"Enpä voi sitäkään sanoa", Fink vastasi. "Vuosia sitten lähdin setäni kanssa matkalle erään turkisliikkeen asioimistoon, jossa hän oli osakkaana. Kun astuimme höyrylaivasta rantaan, kohtasimme laiturilla joukon noita punaisia herroja, jotka olivat pahasti päissään. Jokin pitkä lurjus hoipperehti, setäni eteen ja piti hänelle puheen, jonka tulkki kertoi sisältävän vakuutuksen, että he olivat joka sorkka suuria sotureita, ja joka lauseen perästä kiljahteli koko joukko 'hau, hau', mikä heidän kielessään merkitsee 'niin, niin'. Ne olivat Mustajalkoja."
"Siouxeja ne olivat", huomautti Bernhard kainosti.
Fink laski teelusikan kädestään ja tuijotti silmät suurina oikaisijaan. "Minäpä arvelen, hyvä herra, että ne olivat Mustajalkoja."
"Siouxeja ne arvatenkin olivat", toisti Bernhard. "Mustajalkain murteessa 'niin' kuuluu toisin."
"Hitoilla", huudahti Fink, "jos kerta olette niin hyvä tuttava noiden punaisten paholaisten kanssa, niin miksi annatte minun purkaa teille jahtijuttujani?"
"Olen vain vähän perehtynyt heidän kieleensä", Bernhard vastasi; "aivan sattumoilta tulin äskettäin selailleeksi eri murteiden sanaluetteloja."
"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."
Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä pystyi käsittämään, kansojen sielua.
Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttuaFink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaaJumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaanosannut erottaa oikeata vasemmasta."
* * * * *
Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa", hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."
Fink suostui tulemaan.
Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja sikareja."
"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa osataan elää niinkuin pitääkin."
"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa fasaaneja, Sidonie."
"Otamme kai tilapäisen tarjoilijan", arveli äiti.
"Ei millään muotoa", vastusti Bernhard hätäillen. "Herrathan tulevat minun luokseni hyvinä ystävinä, ja sellaisina heidät on vastaanotettavakin, minun omassa huoneessani ja ilman vieraita palvelijoita."
Ja mitä lähemmäksi kutsuaika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi Bernhardin touhu; jopa hän kerta pikastuikin, kun kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. "Missä teekannu on? Vielä ei mitään teekannua ole huoneessani", hän huusi äidilleen.
"Minä laitan teen valmiiksi ja lähetän huoneeseesi, niinkuin herrainkutsuissa on tapana", sanoi äiti, joka uudessa silkkihameessaan kahisi ympäri taloa.
"Eipäs", vastasi Bernhard itsepäisesti, "minä tahdon itse valmistaa teen, niin tekee Wohlfart ja myöskin herra von Fink."
"Bernhard tahtoo itse valmistaa teen!" huudahti äiti Rosalielle. "Onko kummempaa kuultu, hän tahtoo itse valmistaa teen!" huusi Ehrenthal makuuhuoneestaan, missä hän juuri takoi saappaita jalkaansa. "Hän tahtoo valmistaa teen!" päivitteli keittäjätär omalla puolellaan ja löi kätensä yhteen.
Ja jälleen ryntäsi Bernhard saliin hiottu pullo kädessään. "Mitä tässä on?" hän huusi kiivaasti.
"Arrakkia", sanoi äiti.
"Rommia täytyy hankkia, Fink ei juo arrakkia teensä keralla."
"Minä käyn itse hakemaan rommia", huudahti Ehrenthal, sieppasi hattunsa ja juoksi pullo kädessä naapuri Goldsteinin viinikauppaan.
Matkalla pitopaikkaan Anton sanoi Finkille: "Kiltisti teit, Fritz, kun lähdit mukaan, Bernhard tulee siitä hyvin iloiseksi."
"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät! Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."
"Mehän olemme kutsutut Bernhardin luo", virkkoi Anton hienostaan nuhdellen.
"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme veljen tuomaan hänet näkyviin."
"Toivon, että hän pysyy näkymättömänä", huokasi Anton.
Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla, Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa. Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana heidän oveltaan.
Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä "armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden, koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt, lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea, jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin. Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.
Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun, rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.
Äiti valitti hänelle Bernhardin sisällä-kykkimisestä.
"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi, jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", — tällöin tuo veijari kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle — "hän ei helposti huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."
"Mutta onhan maailmassa niin paljon pahaakin", huomautti rouvaEhrenthal.
"Enpä sitä uskoisi", vastasi Fink nauraen. "Myönnän kyllä, että joillakin hyönteisillä on ilkeitä ominaisuuksia ja että kehnoa on juopua paloviinasta. Mutta muuten kaikki riippuu yleensä siitä, miltä kannalta asiaa katselee. Katsokaappa esimerkiksi näitä ostereita. Panen vaikka vetoa, että monet kalalajit ja maankamarallakin eläjät pitävät tätä suloista olentoa inhoittavana kummituksena, mutta minusta se on luomakunnan ylhäisimpiä keksintöjä. Mitä vaatimuksia me ylhäiselle luonteelle asetammekaan? Osterilla on ne kaikki: se on levollinen, se on hiljainen ja se on tarrautunut lujasti kiinni omaan kamaraansa. Se sulkeutuu ulkomaailmalta tarkemmin kuin mikään toinen olento. Kun se paukauttaa kuorensa kiinni, niin sehän on mitä selvin viittaus: en ota ketään vastaan; ja kun se avaa helmiäistalonsa, osottaa se suosimalleen tasa-arvoiselle olennolle mitä hellintä hempeä. Jos ihminen on oikeutettu kadehtimaan jotakin muuta luomakunnan jäsentä, niin osteri se silloin tulee kysymykseen. Te ehkä sanotte, että merivesi ei ole mikään mieluinen asuinpaikka. Joka voi luopua siitä kehnosta tavasta, että haukkaa joka silmänräpäys ilmaa keuhkoihinsa, niinkuin meidän ihmisten on valitettavasti pakko tehdä, sille täytyy olon merenpohjalla olla mieluista." Hän kääntyi sitten Rosalien puoleen: "Vain osterin musikaalinen sivistys on, pelkään minä, jäänyt keskeneräiseksi. Lukuunottamatta myrskyn ulvontaa ja höyrylaivan pauhinaa ei sen asuinpaikkaan pääse tunkeutumaan moniakaan ääniä."
"Harrastatteko te musiikkia?" kysyi Rosalie.
"Tuskinpa rohkenen vastata myöntävästi", sanoi Fink kohteliaasti. "Rämpyttelenhän vähän flyygeliä, ja jos yritän pistää lauluksi, vältän asuttuja paikkoja. Mutta minä olen musiikkiin onnettoman rakastajan suhteessa. Yhtä soitinta palvon mitä hartaimmin, ja antaisin vaikka mitä, jos harjautuisin sen käyttämisessä mestariksi."
"Viuluako tarkoitatte?" Rosalie kysyi.
"Anteeksi, patarumpua. Minä kysyn, mitä on sen rinnalla muiden soittimien helinä? Pelkkää iankaikkista levotonta kiipeämistä alhaalta ylös ja taas takaisin, sietämätöntä korvainrasitusta kaikissa mahdollisissa tempoissa, trioleissa, lirutuksissa, tremoloissa ja mitä nuo kiusankappaleet ovatkaan nimeltä. Vain harvoin kuuluu pitkä, leveä ja levollinen ääni, vakava sävelmä, joka kajahtaa loppuun saakka saamatta potkua seuraavalta nuotilta. Verratkaa tähän patarummun ääntä. Mikä voima siinä onkaan, mikä juhlallisuus ja tehoavaisuus! Entä sitä onnellista miekkosta, joka saa sellaisen soittimen hoidettavakseen! Muita taiteilijoita syytetään äreydestä ja hermostuneisuudesta, mutta patarummun paukuttajasta tulee sankari, suuripiirteinen luonne, hän edustaa kokonaista maailmankatsomusta, johon vain kaikkein korkeimmalle tasolle pystyväin miekkosten onnistuu kiivetä. Hän vaikenee kolmenkymmenen, viidenkymmenen tahdin ajaksi, sillä aikaa kuin muiden sävelten sarja juoksee ja vinkuu hurjasti sikinsokin niinkuin hiirilauma, kun kissa ei ole kotona. Hän yksin vaikenee majesteetillisen äänettömästi, näköjään vallan toimettomana, jollei ehkä pistä nuuskaa nenäänsä tai katseellaan etsi kuulijakunnasta kauniimmat naiset, joille hymyilee. Mutta sielussaan hän askartelee ahkerissa ajatuksissa: 27, hoo, vartokaappas vain, te kaikki särähtelevät ja pärähtelevät äänet, 28, minä annan kohta kalloonne, 29, tuo viulu käy varsin nenäkkääksi, 30, pum! Hän iskee rumpuaan, ja toiset soittimet hätkähtävät hermostuneesti, sillä ne tuntevat herransa ja mestarinsa äänen, ja kaikki kuulijat hengähtävät syvään, sillä ratkaiseva sana on sanottu." — Rosalie nauroi.
"Annanpa kohta rakentaa itselleni parin patarumpuja ja pyydän kunnian saada kirjoittaa duetin patarummulle ja fortepianolle ja omistaa sen teille, armahin neiti — mieluimmin jonkin tunteellisen notturnon. — Kautta Apollon, tämähän on verratonta viiniä! Minkä maan kansalaista? En ole vielä saanut kunniaa tutustua siihen mieskohtaisesti."
"Se on unkarilaista viiniä, vanhaa Menesin-kasvua", huusi isä Ehrenthal pöydän yli. "Ja se on maannut kellarissa koskematta viisikymmentä vuotta."
"Tunnetteko te tämän lajin, herra Bernhard?" kysyi Fink, välittämättä isän vastauksesta.
"Minä en juuri ole viinientuntija", sanoi Bernhard.
"Sepä vahinko", valitti Fink. "Sellaisella runotarten suosijalla kuin te pitäisi olla kelpo viinikellari. Mutta musiikista puhuessamme, sanokaapas meille ainakin, miten nuo persialaiset ystävänne, herrat Sadi ja Jussuf, lauloivat runojaan mustasilmäisille kaunottarilleen? Pyydän, että esitätte jonkin niistä persialaiseen tapaan."
Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.
Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta; ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen. Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin suuren maailman ihmisten olemukseen.
Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä sen johdosta kotimatkalla.
"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään miellyttää."
"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."
"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."
Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä, hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään, jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen, ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna, ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin Bernhardin luottamusta."
"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja; kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään, vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."
"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko, että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."
"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."
"Valitettavasti pelkään", huudahti Anton, "että hän jo ilman sitäkin tuntee maineensa olevan vaarassa."
"Välipä sillä", sanoi Fink levollisesti, "hän jaksaa sen hyvin kestää."
"Mutta Fritz", huusi Anton, väännellen käsiään, "etkö vähintäkään tajua, minkä vääryyden sinä moisella teolla teet Bernhardille? Sinä viekoittelet sivistyneen ja hienotunteisen miehen sisaren hullutteluihin, jotka tälle käyvät väkistekin kohtalokkaiksi. Juuri senvuoksi, että noin puhdas sydän sykkii ympäristössä, jota hän sietää vain siksi, että hän on niin luottavainen ja kokematon, juuri senvuoksi vääryytesi koskee minuun niin katkerasti."
"Siksipä teetkin viisaimmin kun säästät ystäväsi suurta hienotunteisuutta ja lakkaat puhumasta hänen sisarestaan."
"Eipäs", vastasi Anton suuttuneesti, "velvollisuuteni Bernhardia kohtaan pakottaa minun menettelemään toisella tapaa. Minun täytyy vaatia sinulta, että hetipaikalla lopetat suhteesi Rosaliehin, mitä laatua se onkin, ja pyrit välttämään näkemästä hänessä muuta kuin ystäväni sisaren, jollaisena hänen olisi pitänyt sinulle aina pysyäkin."
"Vai niin", virkkoi Fink pilkallisesti, "eihän minulla ole mitään vastaan, että asetat sellaisen vaatimuksen. Mutta entäpä jollen suostu siihen, mitäs sitten? Yhäti edellyttäen, että ylipäänsä kiellän olleeni tuo onnellinen odotettu."
"Jollet siihen suostu", huudahti Anton hyvin järkytettynä, "niin en anna sinulle tätä tekoa koskaan anteeksi. Se ei ainoastaan todista hienotunteisuuden puutetta, se on paljon pahempaakin."
"Mitä sitten, jos suvaitset sanoa?" kysyi Fink kylmästi. "Se on kehnoa", Anton huudahti. "Oli jo pahasti tehty, että käytit tytön keimailua hyväksesi, mutta kaksin kerroin kehnompaa on, ettet edes nytkään ajattele, miten pääsit hänen tuttavakseen, et ajattele hänen veljeään ja minua, joka välitin tuon kovaonnisen tuttavuuden."