"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen — hän vasta olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine, minun ylpeyteni ei kärsi."
"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä. Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä. Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan, niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin, joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"
"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta vaikutukseltaan."
"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä menen takuuseen."
"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"
"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa. Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."
"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara veli, ja sitten…"
"Sitten etuhuoneeseen kaikki muu", keskeytti Sabine.
"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli naljailuaan.
Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä, nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.
"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."
"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."
* * * * *
Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä. "Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan, niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla vai vasemmalla etukäpälällään. — Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä uimakouluun."
Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä, että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen selkään — mikä muuten oli vasten hänen tapojaan — ja antoi toverin ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja hampain.
Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon, niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä, havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi — ensikertaa kummallekin — sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.
Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla; tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen, jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn edessä.
10.
Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen etäisimpiinkin soppiin.
Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun: "Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä, tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen ratkaisun meidän käsiimme."
Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä. Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin, jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.
Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja konttorimiehenä.
Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta ylöspäin?"
"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan nuorimmasta", huomautti herra Baumann.
"Tehtäköön kuten Englannin sotalaivastossa!" sanoi herra Pix jyrkästi.
Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän lausui kiihottuneena.
Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain vapaaehtoinen harjoittelija."
"Hän ei ole meidän miehiä", sanoi herra Pix jyrkkään tapaansa.
"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."
"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W. Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen aina neljännesvuosittain."
"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."
"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!" kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi teiltä sellaista puhetta."
"Pyydän herroja pysymään levollisina", maanitteli puheenjohtaja.
Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka, hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa, asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti, ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä, niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla toverimme."
Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime kädessä mukauduttava."
Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa ehdotusta, mutta mitäpä, jos häneitullutkaan niin tehneeksi? Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen, että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa — mikä pahennus siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen, mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.
"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla, että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla. Huutakaamme hänet tänne alas."
"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.
Mutta silloin sai herra Specht intoa ja hypähti sulkemaan tien toveriltaan Baumannilta. "Emmehän toki ole mitään porsaita", hän huudahti ja ojensi kätensä torjuvasti ovea kohti; "emmehän ole mitään villejä eläimiä, jotta ilman vähintäkään järjestystä huudamme uuden toverin joukkoomme kuten uuden hiehon karjalaumaan. Minä; pyydän mitä hartaimmin teitä kaikkia muistamaan, että liikkeemme arvo ja kunnia on nyt kysymyksessä, että kaksi meistä menee sinne lähetystönä, että tervetuliaistoti valmistetaan ja että herra Jordan tervehtii häntä puheella." Tämä ehdotus saavutti kannatusta, ja herrat Liebold ja Pix valittiin tuomaan uusi tulokas toisten keskuuteen. Mutta herra Specht hääräsi loistavin silmin ympäri huonetta, nykäsi tuolla pöydän suoraan, järjesti täällä tuolit puoliympyrään, hankki laseja ja pulloja paikalle, asettipa paperivanukkeesta tehdyn viheriäisen ritarikuvan, jolla oli kullattu sapeli, pystyyn sikarilaatikolle keskelle pöytää. Sitten hän nouti maton ja laski sen oven ja kokoutuneen seurueen välille, jotta Wohlfart joutui seisomaan sillä kuin morsiusmatolla alttarin edessä. Edelleen hän käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa saadakseen kootuiksi kaikki lamput ja kynttilät toisten herrain huoneista ja toimeenpannakseen niiden avulla jonkinlaisen juhlavalaistuksen. Vihdoin hän laski kaihtimet alas, sulki kirjavat akkunaverhot niiden eteen, niin että syntyi keinotekoinen hämärä ja sen jälkeen kirkas keinotekoinen valo ja sietämätön lampunkäry. Täten hän hääräsi ja puuhaili; aluksi yksin toisten katsellessa, kunnes näihinkin tarttui hänen intonsa ja he kävivät auttamaan häntä, niin että salonki sai kerrassaan oudon ja salamyhkäisen asun. Nyt vasta hän päästi lähetystön menemään, ja kun hänen mieleensä samalla johtui hämärä muistelma Rooman senaatin mahtavasta käyttäytymisestä, silloin kun se julman vihollisen kaupunkiin hyökätessä istui hievahtamatta marmori-istuimillaan, vannotti hän kiihkeästi kaikkia jälellejääneitä istumaan tuoleille ja odottamaan äänettöminä ja juhlallisina lähetystön ja kunniavieraan paluuta. Mutta kun ovi sitten aukeni ja mitään aavistamaton Wohlfart astui perin ällistyneenä näkyviin molempain saattajain keskellä, joista herra Pix käytännöllisessä huolenpidossaan kantoi Antonin sokerirasiaa ja herra Liebold ennenmainittua isoa ruusukimppua, niin haihtui Rooman senaatti tuotapikaa herra Pixin ajatuksista ja sijaan astui väkevä vaikutelma kolmesta itämaan tietäjästä, jotka tulivat joululahjoilleen vastasyntyneen Vapahtajan luo. Hän hypähti hurmioissaan pystyyn ja huusi ukkosenäänellä: "Joka mies seisomaan!"
Tämän ohjelman muutoksen kautta hän valitettavasti itse pahasti häiritsi vastaanoton vaikuttavaisuutta, sillä vain muutamat noudattivat hänen esimerkkiään, enimpien jäädessä istumaan; kunnes herra Jordan vihdoin astui Antonin eteen ja lausui vilpittömän sydämellisesti: "Rakas Wohlfart, te olette nyt kaksi vuotta työskennellyt meidän parissamme, te olette parhaanne mukaan pyrkinyt perehtymään liikkeemme asioihin ja olette käynyt meille kaikille rakkaaksi. Isäntämme tahto ja meidän kaikkien toivomus on, että tavanmukainen oppiaika teidän suhteenne lyhennetään. Herra Schröterin aikomus on siirtää teidät huomispäivästä alkaen konttoristiksi, ja meidän on iloksemme sallittu ilmoittaa teille siitä jo tänään. Toivotamme siis teille sydämestämme onnea ja pyydämme teidän osottamaan työtoverinammekin meille samaa rehellistä ystävyyttä kuin tähän asti olette osottanut." Näin puheli kelpo herra Jordan ja ojensi kätensä oppilaalleen.
Anton seisoi hetkisen aikaa aivan jäykkänä ja mykkänä, sitten hän tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja lankesi ylen onnellisena ja liikutettuna herra Jordanin kaulaan. Toverit tungeksivat hänen ympärillään, ja siitä alkoi sellainen käsienpuristelu ja syleileminen, etteivät salongin neljä seinää olleet vielä mokomaa nähneet. Yhä uudelleen kulki Anton toverin luota toisen luo ja tarttui kostein silmin tätä käsivarteen. Specht ei enää säälitellyt juhlameno-ohjelmansa kuperkeikkaa, Baumann istui kädet polven yli ristissä sohvannurkassa ylen tyytyväisen näköisenä, ja Pix tarjosi sankarillemme viiden minuutin kuluessa kahdesti sikarejaan, pitelipä hänelle kynttilääkin niiden sytyttämiseksi. Kaikki olivat parhaalla tuulella; toverit iloitsivat siitä, että heillä oli ollut niin tärkeäarvoista tarjottavana, Anton oli autuas saadessaan vastaanottaa niin paljon ystävyyttä toisten taholta. Kirkastunein kasvoin hän istui pehmeässä nojatuolissa, johon Specht ystävä oli hänet työntänyt; hänen edessään seisoi vihreä ritari ruusukimpun vierellä ja tervehti häntä kullatulla miekallaan, ja hänen ympärillään toverien iloinen piiri, joista kukin koetti sanoa hänelle jotain iloista ja hauskuttavaa. Sankarillisella ryhdillä nousi herra Pix seisomaan ja esitti maljan Antonin terveydeksi. Kaunopuheisemmin kuin hänen tiedettiin koskaan ennen ja jälkeenpäinkään esiytyneen, hän kuvasi miten Anton oli tavallaan imeväisenä kapalolapsena uskottu hänen hoiviinsa, yhtä tietämättömänä kynäkotelon ja kaneelin erotuksesta kuin viheriävarpusen ja kahvipapujen välisestäkään, ja kuinka tuosta piltistä sitten oli kehitetty pystyvä varastomies ison vaa'an avulla ja lastaajain toimesta, jotka tavallaan olivat hänen imettäjiään, ja lisäksi vielä eräiden toisten henkilöiden myötävaikutuksella, joiden nimiä puhuja oli liian kaino mainitsemaan. Sitten nousi Anton vuorostaan vastaamaan ja esitti maljan työtovereitten terveydeksi.
Hän kertoi kuinka häntä oli pelottanut, kun hän ensi kerran oli avannut konttorinoven. Hän sanoi muistavansa elävästi sielussaan herra Pixin mustan siveltimen, jolla hänelle oli tietä näytetty, herra Spechtin ikuisen kysymyksen: "Mitä te haluatte?" ja herra Jordanin harmaan irtohihan, jonka tämä oli riisunut käsivarreltaan ja huolellisesti silitettyään pannut sen pulpettiin, kun oli käynyt johtamaan tulokasta tämän huoneeseen. Viittaus noiden kolmen nimeltä mainitun herran kuuluisiin tunnuksiin herätti yleistä iloa. Ja sitten seurasi maljapuhe toisensa perästä, ja tavatonta ällistystä synnytti kaikissa kun vaitelias herra Birnbaum, tullitoimitsija, ilmaisi omistavansa sen harvinaisen lahjan, että pystyi kolmannen totilasin jälkeen muistista lausumaan muutamia säkeitä runoakin. Yhä hilpeämmäksi kohosi mieliala, yhä juhlallisemmin loistivat kynttilät ja lamput, yhä punaisempina helottivat läsnäolijain posket ja pöydällä seisovat ruusut.
Vasta myöhään seura hajaantui. Anton ei tahtonut käydä levolle, ennenkuin oli kertonut Fink ystävälle onnestaan. Kuullessaan tämän palaavan myöhäiseltä ratsastusretkeltään hän riensi tulijaa vastaan portaille ja kuvasi akkunasta sisäänpaistavassa kuutamossa koko suuren tapauksen ja sen juhlimisen. Fink iski ratsupiiskallaan ilmaan kauniin kahdeksikon ja sanoi: "Olipa harvinaista että kadunvartisessa talossa on saatu niin mainio päähänpisto, sitä en olisi hirmuvaltiaastamme uskonut. No, nyt sinä pääset jo vuotta aikaisemmin minun kanssani meren yli suureen maailmaan."
Seuraavana aamuna johtaja kutsui vastaleivotun konttoristin sisäkonttorin perällä olevaan pikkuhuoneeseen, joka oli liikkeen kaikkeinpyhin, ja kuunteli hymysuin Antonin sopertelevia kiittelyjä. "Katsoin voivani toimia näin", hän vastasi, "sekä teidän itsenne osottamanne kunnollisuuden takia sekä sen kirjeen vuoksi, jonka tullessanne toitte minulle ja joka avasi teille luoton liikkeessämme. Teille tulee tuottamaan iloa, kun tästälähin kykenette omalla työllänne hankkimaan toimeentulonne. Te siirrytte tästä päivästä alkaen eronneen jäsenemme asemaan ja siis myöskin hänen palkkaetuihinsa."
Päivällispöydässä vihdoin talon naisetkin onnittelivat uutta liikemiestä; Sabine tuli oikein pöydän alipäähän, missä Anton seisoi tuolinsa takana, ja lausui hänelle sydämellisiä sanoja; palvelija asetti viinipullon jokaisen herran lautasen viereen; kauppias kohotti lasinsa ja nyökäten ylen autuaalle Antonille sanoi hyväntahtoisen totisesti: "Rakas Wohlfart, tämä malja on omistettu teidän kelpo isänne muistoksi!"
1.
Eräänä sunnuntai-aamuna Anton lueskeli innokkaasti Cooperin "Viimeistä mohikaania", kun ulkona akkunan takaa ensimmäiset lumihiutaleet alottivat virkeän sotatanssinsa ja koettivat turhaan tunkeutua keltaisen kissan pyhäkköön. Silloin astui Fink kiireisesti sisään ja huusi jo kynnykseltä; "Anton, näytäppä minulle vaatevarastosi!" Hän avasi vaatekaapin, tarkasteli hyvin totisesti pitkää takkia ja muita vaatekappaleita, pudisti päätään ja päätti tutkimuksensa seuraavin sanoin: "Minä lähetän räätälini ottamaan sinusta mittaa uuteen pukuun."
"Eihän minulla ole rahaa", vastasi Anton nauraen.
"Joutavia", vastasi Fink, "räätäli antaa sinulle luottoa niin paljon kuin tahdot".
"Mutta minäpä en tahdo ottaa mitään velaksi", sanoi Anton ja asettui jälleen mukavasti sohvaan puolustaakseen järkevän taloudenpidon etuja mahtavan neuvonantajansa houkutteluja vastaan.
"Tällä kertaa saat tehdä poikkeuksen", virkkoi Fink päättäväisesti; "on jo aika että joudut ihmisten seuraan. Sinun täytyy ottaa osaa seuraelämään, ja minä johdatan sinut siihen."
Anton nousi jälleen ylös punastuen ja sanoi hätäisesti: "Se ei käy päinsä, Fink, minähän olen täällä aivan outo, eikä minulla ole vielä sellaista asemaakaan, jonka kautta tuntisin itseni varmaksi esiytyessäni suuressa seurapiirissä."
"Juuri senvuoksi ettei sinulla vielä ole seuraelämän tottumusta ja rohkeutta, sinun täytyy tulla ihmisten joukkoon", sanoi Fink jyrkästi. "Tuosta surkeasta ujoudestasi sinun pitää päästä irti niin pian kuin mahdollista; se on typerin vika, mikä sivistyneellä ihmisellä voi olla. — Osaatko edes tanssia valssia? Onko sinulla aavistustakaan, mitä katriljin kierros tietää?"
"Otin jokunen vuosi sitten tanssitunteja Ostraussa", vastasi Anton vähän hämillään.
"Se on samantekevää, saat vielä kerran ottaa tanssitunteja. Rouva von Baldereck uskoi minulle eilen kaikessa salaisuudessa, että eräät perheet aikovat järjestää tanssikurssin lentokykyisiä kananpoikasiaan varten, jotta nämä oppisivat varmemmin lentämään saaliinhimoisten raatelulintujen syliin. Tanssitunnit pidetään armollisen rouvan omassa talossa, sillä hänelläkin, on kananen kaupattavana. Kas siinä on jotakin sinua varten, minä johdatan sinut sinne."
Anton, säikähtyi kovin sellaisesta maanittelusta; aivan kauhuissaan hän vaipui jälleen sohvaansa ja vastasi niin värisemättömällä äänellä kuin taisi: "Fink, tuo on taas niitä sinun hulluja päähänpistojasi; mahdoton minun on siihen suostua. Rouva von Baldereck kuuluu täkäläiseen ylimystöön, ja epäilemättä hänen luokseen kokoutuva seurakin on samojen piirien jäseniä."
"Epäilemättä niin onkin", nyökkäsi Fink; "pelkkää sinistä verta, kaikkien läsnäolevien rouvien kantaäideillä on poikkeuksetta ollut se kunnia, että ovat saaneet Saksan muinaisissa aarniometsissä kantaa ruhtinatar Thusneldan yömyssyä hänen perässään."
"Siinähän näet itsekin", sanoi sankarimme. "Kuinka voi päähäsi pistääkään viedä minut sellaiseen seuraan? Sinähän vain saattaisit minut siihen katkeraan asemaan, että minut torjuttaisiin sieltä matkoihini, tahi mikä vielä pahempi, minä joutuisin yleisen halveksimisen alaiseksi."
"Eikö tässä ihminen jo kadota kärsivällisyyttään?" huudahti Fink närkästyneenä. "Juuri sinulla ja sinunkaltaisillasi on syytä kantaa päätään korkeammalla kuin suurimmalla osalla sitä seuraa, joka sinne kokoutuu. Mutta juuri teikäläiset ne omalla typerällä käytöksellään, milloin turhalla kainoudellaan, milloin häpeällisellä nöyristelyllään kasvattavat noiden aatelisjunkkariperheiden vaatimuksia. Kuinka sinä voitkaan pitää itseäsi huonompana kuin ketä hyvänsä noista toisista? En olisi toki uskonut, että sinun sielusi elää niin matalalla."
"Nyt erehdyt", Anton vastasi suuttuneena, "minä en suinkaan pidä itseäni huonompana kuin ansaitsen, mutta typerää ja vaateliasta minulta olisi tunkeutua sellaiseen seuraan, jossa syystä tai toisesta minua kernaasti ei suvaittaisi. Juuri oma itsetuntoni kieltää minua seurustelemasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka halveksivat miestä senvuoksi, että tämä työskentelee kauppakonttorissa."
"Mutta minäpä sanon sinulle, että sinun läsnäolosi ei tule ollenkaan olemaan epämieluinen noille kelpo ihmisille, sen takaan", lausui Fink rohkaisevasti. "Sinä et tunne noita seurapiirejä ja siksi kuvittelet kaikkea liian vaikeaksi. Siellä tulee olemaan puute herroista, talon rouva panee minun persoonaani jonkin verran arvoa — sivumennen sanoen, en siitä ollenkaan ylpeile; ja hän on pyytänyt minua hankkimaan lisäksi joitakin tuntemiani nuoria miehiä; minä johdatan sinut taloon, ja sillä on kaikki selvitetty. Ajattelehan asiaa vähän tarkemmin. Mitä tuollainen tanssikurssi oikeastaan on? Se, on jonkinlainen osakeyhtiö kaikkien osanottajien pohjelihasten parantamiseksi; sinä maksat osuutesi opetuksesta kuten kaikki toisetkin, ja pyöritätpä sinä nuorta kreivitärtä tai porvaristyttöä masurkassa, se on aivan yhdentekevää, vyötäiset kuin vyötäiset, ja kaikki ne hepsakat tanssivat yhtä mielellään."
"Mutta eihän se käy laatuun", vastusteli Anton edelleen ja pudisteli päätään; "minulla on sellainen sisällinen tunne että se olisi sopimatonta, ja sitä tunnetta tahdon totella."
"Minäpä ehdotan sinulle jotakin", sanoi Fink kärsimättömästi; "sinä lähdet näinä päivinä minun kanssani tervehtimään rouva von Baldereckiä. Minä esitän sinut herra Anton Wolhfartina toiminimen T. O. Schröterin konttorista; sinun ei tarvitse mainita halkaistua sanaakaan tanssitunneista; sinä vain odotat, kuinka armollinen rouva ottaa sinut vastaan. Jos huomaat että tuo kelpo tanssimamma osottaa sinua kohtaan jotain muuta kuin sulaa suopeutta, jos hän tuumankaan vertaa heittää niskojaan eikä itse ala puhua tanssiopetuksesta, niin on sinulla vapaa valta pysyä jarrutuksessasi. Tätähän vastaan sinulla ei pitäisi olla mitään pätevää sanottavana."
Anton epäröi yhä ja mietiskeli. Asia ei hänestä ollut suinkaan niin yksinkertainen kuin Fink sen kuvasi, mutta eipä hän itsekään pystynyt enää pohtimaan sitä täysin kylmäverisesti. Jo monet vuodet oli hänen sielunsa sisimmässä piillyt salainen toivo ja kaipaus päästä näkemään ja kukaties osaaottamaan ylhäisten vapaaseen, juhlaisaan ja värikiuhtavaan elämään. Niin usein kuin hän kuuli kadunvartisesta talosta tanssimusiikkia, niin usein kuin hän lueskeli ylimyspiirien tavoista ja menoista, kohosi elävästi hänen eteensä tuo kukkaispuiston keskellä oleva korkea linna tornineen ja se aatelisimpi, joka oli soutanut hänet joutsenlammikon yli. Nyt tuo kuva rupesi jälleen paistamaan hänelle siinä kultaisessa hohteessa, jonka hänen mielikuvituksensa oli vuosien kuluessa runoillut sen ympärille Hän kavahti pystyyn ja suostui sen enempää epäröimättä kokeneemman ystävän ehdotukseen.
Tuntia myöhemmin saapui räätäli Finkin saattamana, ja Fink itse määräili uuden puvun kaikki yksityiskohdat, osottaen siinä asiantuntemusta, joka tehosi yhtä mahtavasti räätäliin kuin ujoon Antoniin.
* * * * *
Iltapäivällä sulatti marraskuunaurinko lumen katukivitykseltä. Silloin työnsi Fink moniaita merkillisen näköisiä papereita povitaskuunsa ja lähti joutilaan maleksijan huolettomuudella mittailemaan katuja, tarkastellen kuitenkin eteensä ja jälelleen terävästi kuin poliisimies, joka vaanii saalista. Vihdoin hän tyytyväisen näköisenä suuntasi askeleensa jalkakäytävälle ja iski kiinni kahteen uljaasti puettuun herraan, jotka yksinään kuten hänkin miilustelivat tavallisten poroporvarillisten iltakävelijäin joukossa. Ne olivat luutnantti von Zernitz ja herra von Tönnchen, molemmat elämänhaluisia nuoria ylimyksiä ja käytökseltään moitteettomia.
"Katsos pirua — Fink!"
"Hyvää päivää, herrat!"
"Mitä te niin uneksivan näköisenä etsitte täältä kaduilta?" kysyi herra von Tönnchen.
"Etsin ihmisiä", vastasi Fink alakuloisesti; "paria hyvää veikkosta, jotka ovat kylliksi turmeltuneet käydäkseen tänä ikävänä sunnuntaipäivänä vielä päivännäöllä tyhjentämään kanssani pullon portviiniä ja sitä ennen avustamaan minua todistajana eräässä pikku asiassa."
"Todistajana?" kysyi herra von Zernitz. "Onko teillä ehkä kaksintaistelu tuolla kirkon takana?"
"Ei, kaunis kavaljeerini", Fink vastasi, "tiedättehän että olen vannonut luopuvani tuosta pahasta tavasta, sittekun pikku Lanzau ampui pistoolistani liipasimen. Juuri tätänykyä olen perin rauhallinen, kiusattu liikemies, toiminimen Fink ja Beckerin arvoisa vesa. Minä etsin todistajia panemaan nimensä asiakirjaan, jolla on tulinen kiiru. Löydänhän kyllä jostakin notaarin, mutta tavalliset valalliset todistajat ovat tänään sunnuntaina juosseet kaikki keilaradalle. Tekisitte ihmisystävällisen teon, jos auttaisitte minua tänä onnettomana iltapäivänä viettämään neljännestunnin ajan notaarin luona ja lopun iltaa italialaisessa viinituvassa."
Herrat olivat halusta valmiit auttamaan. Fink vei heidät tutun notaarin luo ja pyysi tätä molempain todistajain läsnäollessa kirjoittamaan luovutuskirjan, koska se oli jätettävä seuraavaan oikeuden istuntoon ja asia oli muutenkin perin tärkeä. Hän jätti virkamiehelle kunnianarvoisan näköisen englanninkielisen asiakirjan, jossa jonkin New Yorkin valtiossa olevan piirikunnan prokuraattori teki tiettäväksi, että herra Fritz von Fink oli Fowlingfloor nimisen maa-alueen, sekä maan ja mannun että sillä olevain rakennusten, puiden, vesistöjen ja kaikkien käyttömahdollisuuksien laillinen omistaja. Sitten hän selitti notaarille luovuttavansa kaikki asiakirjain mukaan hänelle kuuluvat omistusoikeudet herra Anton Wohlfartille, joka nykyisin oli T. O. Schröterin liikkeen palveluksessa. Kauppahinta oli täydelleen suoritettu. Vihdoin hän pyysi notaaria mitä hartaimmin valmistamaan luovutuskirjan heti paikalla ja muuten vaikenemaan visusti asiasta. Sen virkamies lupasikin, ja asiakirjan valmistuttua molemmat todistajat kirjoittivat nimensä alle. Poislähtiessä hän pyysi näitäkin, vakavammalla sävyllä kuin tavallisesti käyttämänsä, pitämään asiata salassa kaikilta ja ennen muuta herra Anton Wohlfartilta itseltään. Herrat lupasivat tietysti, mutta olivat sangen uteliaat kuulemaan asiasta lähempää, eikä herra von Zernitz malttanut olla huomauttamatta: "Toivon, hyvä Fink, ettette toki vielä tehnyt testamenttianne; siinä tapauksessa olisin ollut kiitollinen, jos olisin perinyt teidän pyssynne."
"Jos tahdotte ottaa pyssyn vastaan elävältä Finkiltä", vastasi tämä, "niin teette sen kautta hänet hyvin onnelliseksi."
"Hittoja kanss'!" huudahti hyväluontoinen luutnantti melkein säikähtyneenä, "tuotahan en toki tarkoittanut. Enkä tiedä edes, voinko hyvällä omallatunnolla ottaa tarjouksenne vastaan."
"Ottakaa vain keveällä mielellä", sanoi Fink ystävällisesti; "minä olen kyllästynyt koko putkeen, mutta olen mielissäni kun tiedän sen joutuvan hyviin käsiin."
"Se on kallisarvoinen lahja", mutisi luutnantti tuntien tunnonvaivoja.
"Se on vanha kapine", sanoi Fink, "ja huomenna te otatte sen minulta vastustelematta; tänään näet ette enää pääse minusta irti, sillä me menemme Feronille. Mutta mitä tuohon salaperäiseen tiluksenluovutukseen tulee, niin en siinä toimi vallan vapaaehtoisesti. Siihen liittyy näet eräänlainen valtiollinen salaisuus, jota en saa teille ilmaista jo senkään vuoksi, etten itsekään ole vielä oikein selvillä koko asiasta."
"Onko tuo luovuttamanne maatila suurikin?" tiedusteli herra vonTönnchen.
"Maatila?" toisti Fink ja katseli taivaalle; "se ei ole lainkaan mikään maatila. Se on kappale tasankoa, vuoria ja laaksoja, vesiä ja metsiä, pikkuruinen palanen Amerikan mannerta. Ja onko tuo herra Wohlfartin tilus suuri? Mitä te oikeastaan sanotte suureksi? Mikä onkaan suurta tässä matoisessa maailmassa? Amerikassa maa-alan suuruutta mitataan toisenlaisella mittakaavalla kuin tässä poloisessa Saksan sopukassa. Omasta puolestani tuskin tullenen enää koskaan tilaisuuteen sanoa sellaista tilusta omakseni."
"Mutta kuka sitten tuo herra Wohlfart oikeastaan on?" kysyi luutnantti hänen toiselta sivultaan.
"Saatte kohta tutustua häneen lähemmin", Fink vastasi. "Hän on sangen siivo poikanen jostakin maaseudulta, ja hänen kohtalonsa on tavallansa peittynyt salaperäisyyden verhoon, josta hän tätänykyä ei itsekään tiedä vielä mitään eikä toistaiseksi saakaan tietää. Mutta riittää jo liikeasioista. Minulla on täksi talveksi ohjelmaa varattu teitäkin varten. Te olette tosin vanhoja syntisiä kumpikin, mutta silti teidän täytyy vielä kerran ottaa osaa tanssikurssiin."
Näin sanoen hän vei ystävänsä italialaiseen viinitupaan, missä Feroni otti syvin kumarruksin heidät vastaan, ja kohta olivat kaikki kolme syventyneet hartaihin tutkimuksiin Portugalin väkevien viinien oivallisuudesta.
* * * * *
Rouva von Baldereck oli kaikkein parhaimpien seurapiirien tukipylväitä; noiden piirien, jotka maa-aatelin pääkaupungissa elävät perheet ynnä moniaat korkea-arvoiset virkamiehet ja upseerit muodostivat. Oli vaikea sanoa, mitkä kyvyt ja avut olivat tämän arvonrouvan kohottaneet niin mahdikkaaseen asemaan; hän ei ollut erittäin ylhäissukuinen, ei liioin rikas, hienotapainen, henkevä eikä syvämietteinen, mutta kaikista näistä ominaisuuksista hänellä kuitenkin oli hiukkasen joka lajia. Yksityiselämässään hän oli mahdollisimman mukaan noudattanut terveitä periaatteita, ja hänellä oli tarpeeksi itsetuntoa, jotta ei koskaan käynyt tyrkyttäytymään paljonvaativaisten pariin.
Tämän pidättyväisyyden takia yleinen mielipide oli nostanut hänet johtavaan asemaan seuraelämässä. Hänellä oli sangen laaja tuttavapiiri, hän oli selvillä kaikista maalaisaateliston kihlauksista, naimakaupoista ja sukulaisuussuhteista, hän oli ensimmäisten joukossa pääkaupungin hienoston vieraskutsulistoilla ja vietti leskeksi jouduttuaan itse jokseenkin vaatimatonta elämää, jota sentään sulosti sulkahattuinen palvelija ja kaksi lihavaa vaunuhevosta. Rouva von Baldereck oli siis kaikin puolin mallikelpoinen vallasnainen, ja hän osasi arvostella henkilöitä ja tapahtumia tarkoin ylhäisön ennakkoluulojen mukaisesti; siksipä hänen arvosteluaan aina kuuttiinkin hartaalla mielenkiinnolla. Että hän sen lisäksi oli jokseenkin hyväluontoinen henkilö, sitä ei sama ylhäisö arvatenkaan arvioinut yhtä mainehikkaaksi ominaisuudeksi kuin se vanha tuomion enkeli, joka taivaassa pitää kirjaa ihmisten hyvistä ja pahoista teoista ja joka sivumennen sanoen taivaallista liiketointansa harjoittaessaan ei kirjoita pääkirjansa yläreunaan maallisia nimityksiä "vastattavaa" ja "vastaavaa", vaan "lampaat" ja "vuohet" ja vie lampaat tulopuolelle ja vuohet työntää menojen sivulle. — Rouva von Baldereckillä oli nuori tytär, joka lupasi kehittyä hyvin hänen itsensä näköiseksi, ja hänellä oli asuttavana erään talon ensi kerroksessa sarja isoja huoneita, joissa vuosien mittaan esitettiin draamallisia kuvaelmia ja eläviä kuvia. ["Tableaux vivants", mykkiä kuvaelmia, joissa esiintyjät puvuillaan muodostavat jonkin tunnetun lauseen yksityiset sanat tahi sanan eri kirjaimet. Siis ei tässä tarkoiteta mitään kinematograafiesityksiä, jollaisia 1830-luvulla ei tunnettukaan.]
Tämä vaikutusvaltainen rouva istui juuri ja piti tärkeätä neuvottelua ompelijattarensa kanssa, pohtien kuinka syvä kaulantien uurroksen piti olla, jotta hänen tyttärensä moitteeton povi esiytyisi parhaassa valossa, silti herättämättä yleistä pahennusta alkavilla tanssitunneilla, kun palvelija ilmoitti hänen lemmikkinsä Finkin tulleen tervehdyskäynnille. Kiireesti jalo rouva työnsi tyttärensä, ompelijattaren ja puolivalmiit puvut syrjään ja ilmestyi vastaanottohuoneeseen hyväluontoisena kuin ainakin perheenemäntä, joka tietää, ettei nuorten kavaljeerien harras palvonta enää paljonkaan kohdistu hänen persoonallisiin suloihinsa.
Puheltuaan johdannoksi viimeisestä iltaseurasta ja kreivitär Pontakin pitkistä irtokiharoista sanoi Fink, potkien samalla jakkaraa, jota päällysti talon neidin koruompelema nukkainen villakoiran kuva: "Olen suorittanut teidän minulle uskoman tehtävän, arvoisa lady, ja hankkinut teille ainakin kolme herraa."
"Keitä ne ovat?" kysyi talon rouva jännitettynä, unohtaen koruommellun villakoiran kärsimykset ja vetäen tuolinsa lähemmäksi uskottua perheenystävää.
"Ensiksikin luutnantti von Zernitz", sanoi Fink.
"Hän on hyvä saalis", huudahti armollinen rouva ilahtuneena, sillä luutnantti oli henkevän upseerin maineessa, hän kun näet sepitti sieviä runonpätkiä neitosten muistikirjoihin, oli verraton keksimään elävien kuvien aiheita, ja epäiltiinpä hänen kerran kirjoittaneen jonkinlaisen novellinkin johonkin muistikirjaan. "Herra von Zernitz on perin miellyttävä seuramies."
"Niin kyllä", sanoi Fink, "mutta portviiniä hän ei pysty kestämään.Toinen on herra von Tönnchen."
"Tönnchenit ovat vanhaa sukua", huomautti rouva; mutta lisäsi sitten hiukan hätäisesti: "eikö hän ole jokseenkin hurjatapainen?"
"Herra varjelkoon!" sanoi Fink; "hänen perheessään on aina eletty varmojen periaatteiden mukaan; hän ei ole lainkaan hurja, vaikka hänellä on se ominaisuus, että välistä saa toiset hurjiksi."
"Entä kolmas?" tiedusti rouva.
"Kolmas", sanoi Fink, "on eräs herra Wohlfart."
"Wohlfart?" toisti armollinen rouva oudoksuen ja katsahti levottomasti vieraaseensa; "sen nimistä perhettä en tunne."
"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Fink kylmäverisesti; "on siksi paljon ihmisiä, joilla on joko liiankin hyvin tunnettu tai liian vähän tunnettu nimi, ettei kaikista voikaan olla selvillä. Herra Wohlfart tuli tänne jokunen vuosi sitten maaseudulta oppiakseen omien havaintojensa perusteella kauppatoimen salaisuuksia. Hän työskentelee kauppias Schröterin konttorissa, aivan niinkuin minä itsekin."
"Mutta, rakas Fink!" huudahti vallasrouva nuhtelevasti.
Fink ei siitä häiriytynyt, vaan heittäytyi takakenoon nojatuolissaan ja rupesi tutkistelemaan katon koristemaalauksia. "Herra Wohlfart on sangen merkillinen ja mielenkiintoinen veitikka. Hänen elämänkohtalonsa vaatii aivan erityisen selityksensä. Itsessään hän on vaatimattomin ja kunnollisin nuorukainen mitä koskaan olen tuntenut, ja kotoisin eräästä tämän maakunnan syrjäisimmästä sopukasta, missä hänen isä vainajansa oli jossain virassa. Mutta hänen syntymäänsä ja elämänkohtaloaan verhoo salaperäisyys, josta hän ei edes itsekään tiedä vielä mitään."
"No mutta älkäähän, herra von Fink!" huudahti talonrouva perin uteliaana.
Fink kurkisteli edelleen innokkaasti kattomaalauksen kiemuroita ja jatkoi häiriytymättä: "Hänestä on juuri äskettäin tullut suuren maa-alueen omistaja Amerikassa, kauppakirjat ovat käyneet minun käsieni lävitse, ja meidän kesken sanoen hänellä ei ole itsellään aavistustakaan omistusoikeudestaan, jonka täytyy toistaiseksi edelleenkin pysyä häneltä salassa. — Tunsitteko te aikoinanne suurherttua vainajata, täällä lähellä päin?" Fink viittasi merkitsevästi kädellään johonkin umpimähkäiseen ilmansuuntaan.
"En — mitä hänestä?" sanoi armollinen rouva ylen uteliaana.
"Olen kuullut joidenkin väittävän", jatkoi Fink salamyhkäisesti tarinaansa, "että Anton Wohlfart on aivan hänen näköisensä. Mitä teille nyt sanon, on muuten meidänkeskinen salaisuus; ystäväni on vallan tietämätön kaikista noista suhteista, jotka kuitenkin mahdollisesti voivat ratkaista koko hänen tulevaisuutensa. Tunnettua on vain se tosiasia, että keisari vainaja viimeisellä matkallaan maakunnassa viivähti Ostraussa ja piti paikkakunnan pastorin kanssa hyvän aikaa hiljaista ja tärkeätä keskustelua."
Viime väite oli pääasiassa todenperäinen, sillä Anton oli kertonut jotain sellaista äskettäin jokeylle lapsuudenmuistona. Hän oli vielä lisännyt, että hänen kotikaupunkinsa pastori oli viimeisessä suuressa sodassa toiminut sotapappina, ja että keisari oli häneltä kysynyt: "Oletteko palvellut sotaväessä?" ja hetken perästä: "Missä armeijaosastossa?"
Fink ei pitänyt tarpeellisena selostaa tuota pikkutapausta niin seikkaperäisesti. Mutta rouva von Baldereckin olivat nämä petolliset viittailut saattaneet siksi uteliaaseen sieluntilaan, että hän sanoi kernaasti vastaanottavansa herra Wohlfartin talonsa vieraaksi.
"Ja vielä muuan pyyntö", sanoi Fink ja nousi tuolistaan; "mitä nyt olen teille kertonut ystävästäni, kaikkein laupiain hengetär" — laupias hengetär painoi yli seitsemän leiviskää — "sen antakaa pysyä meidänkeskisenä salaisuutena. Teidän arkatuntoisuudellenne rohkenin uskoa, mitä vieraasta suusta kuullessani pitäisin loukkauksena sekä itseäni että herra Wohlfartia kohtaan." Hän lausui tuon nimen niin ivallisesti että kunnon rouva rupesi epäilemään, että tuon salaperäisen, kauppakonttorissa piileskelevän herran täytyi olla jokin Aleuttien tai Kurili-saarten prinssi tai jokin muu erinomainen arvohenkilö.
"Mutta kuinka minun pitää", hän kysyi hyvästellessä, "esittää tuo herra tuttavillemme?"
"Ainoastaan minun parhaana ystävänäni. Minä menen hänestä joka suhteessa takuuseen ja olen vakuutettu siitä, että seurapiirimme itse niittää suurimman voiton, kun se ottaa tuon herran avosylin vastaan."
Kadulle tultuaan Fink mutisi itsekseen sangen ilkeämielisesti: "Tuo eukkopaha naukkasi kuin lihava lahna minun syöttini ja sukelsi takapuoltaan myöten valheisiini. Pelkkänä rehellisten ihmisten lapsena tuo poika parka olisi saanut heidän puoleltaan vain halveksimista osakseen. Nyt he kuvittelevat tietävänsä että jokin vieras ruhtinas, jollaisen edessä he kunniakseen matelisivat, seuraa pojan kohtaloa mielenkiinnolla. Nyt he tulevat hänelle osottamaan kohteliaisuutta, joka varmastikin hurmaa pienokaisen. Enpä olisi uskonut, että tuosta Long Islandin rannalla olevasta hiekkakuopasta ja sillä olevasta linnustushökkelistä olisi ikinä tullut minulle sellaista hupia."
Finkin sirottelema siemen oli langennut otolliseen maaperään. Älykkäänä naisena oli rouva von Baldereckilla tanssituntien ohella omia pieniä yksityisetujakin valvottavana. Olihan hän ennen kaikkea äiti, ja tässä ominaisuudessa hän oli tähdännyt haukankatseensa ei sen vähempään sulhaskokelaaseen kuin Finkiin itseensä. Hänen tyttärensä oli viisitoistavuotias, ja Finkillä oli kaikki ne hyvät avut, jotka äidin mielestä tarvittiin takaamaan hänen tyttärensä vastaisen onnen. Pitkästä kokemuksestaan hän tiesi, että tuollaiset tanssitunnit tarjosivat erinomaista tilaisuutta aivan nuorille neitosille näyttämään sulonsa ja hyvät avunsa parhaassa valossa kokeneille ja hiukan jo veltostuneille herroille; päävaikeutena vain oli saada sellaisia herroja mukaan moisiin viattomiin huvitilaisuuksiin. Hellän äidin sydäntä oli kiusannut se aivan luonnollinen pelko, ettei Finkilläkään olisi halua ottaa osaa tanssitunteihin; mutta hänen suureksi hämmästyksekseen tämä nuori herra oli jokseenkin kaunopuheisesti vakuuttanut, että hän halusta tanssi vaikka koko talven hänen talossaan, olipa hän asettanut nimenomaiseksi ehdoksi, että neiti Eugenie ottaisi hänet enimmän suosituksi tanssitoverikseen. Ja juuri tästä syystä oli voitonriemuisella äidillä ollutkin niin suurta huolta tyttärensä tanssipuvuista, kun Fink saapui suosittamaan hänelle Antonia. Ehkäpä rouva von Baldereck olisi ilman noita salamyhkäisiä viittailujakin antanut perään ja hyväksynyt tuon konttoriorjan tanssitunneilleen, mutta joka tapauksessa ne olivat hänelle tervetulleet. Tosin Finkin olemus ja puhetapa olivat aina sellaiset, ettei häneen koskaan voinut oikein turvallisesti luottaa; mutta kelpo rouvan äidinrakkaus oli kyllin voimakas voittamaan hänessä syntyneet hienoset epäilyt. Hän kiiruhti tuttaviin perheisiin kertomaan, mitä lupaavia herroja oli tiedossa tanssituntien kavaljeereiksi, eikä hän tällöin tietenkään unohtanut koristella salamyhkäisin viittauksin herra Wohlfartin merkillistä elämänkohtaloa. Kun sekin vähä, mitä hän siitä tiesi tai suvaitsi kertoa, sai tukea kahden hyvintunnetun ja luotettavan herran yhtä salamyhkäisistä viittailuista, juurtui kertojattareen itseensä ja hänen kuulijoihinsa varmaksi vakaumukseksi usko tarinan todenperäisyyteen. Niinpä kävikin ylhäisessä seuramaailmassa jo muutaman päivän kuluttua hälinä ja kuiskailu, että rouva von Baldereckin tanssikurssiin tuli ottamaan osaa eräs porvarillinen herra, jota suunnattomat rikkaudet odottivat ja jolle Venäjän keisari oli Amerikassa ostanut äärettömiä maa-alueita.
* * * * *
Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin — poloinen uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta, ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden ihmisten edessä!" — heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin, kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan. Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen lumoihinsa.
Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään, olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti — tahi tuon kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi — ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa, että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin tanssiharjoituksiimme."
Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa, jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule paheksumaan läsnäoloani."
Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."
Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti, niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta lemmenjumalalta."
Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni; tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista suloa, joka on kerrassaan hurmaava."
* * * * *
Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan. Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua. "Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"
Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren juhlallisesti valaistuun taloon.
Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.
"Menee se kun meneekin!" huusi hän sitten olkansa yli huoneeseen."Tämähän on aivan kuulumatonta. Mitään sellaista ei ole tapahtunutmaailman luomisesta lähtien. Siellähän on koolla pelkkiä aatelisia.Syntyypä tästä kaunis keitos."
"No, entä mikä on mennessä, koskapa hänet kerran on kutsuttu?" virkkoi hyväluontoinen herra Jordan vastaukseksi toverin hirmustuneisiin huudahduksiin. Eikä kukaan muukaan voinut panna vastaan; ainoastaan herra Pix ärähti sohvasta tuikeasti: "Mutta minun mieleeni ei lainkaan ole, että hän vastaanottaa sellaisen kutsun. Hän kuulun konttoriimme eikä minnekään muualle. Mitään hyvää hän ei ainakaan opi noiden isoisten herrastelijoiden parissa. Korkeintaan työntämään lasipalasen silmännurkkaansa ja makostelemaan neitosia, ja sekään ei vielä ole pahinta."
"Tuollaisissa tanssiseuroissa kuulutaan pidettävän kummaa elämää", tiesi Specht kertoa. "Kaikenlaista rivoilua, rakkausjuttuja ja kaksintaisteluja jok'ainut jumalanpäivä. Saattepa nähdä hänen jonakin aamuna lähtevän ulos pistoolipari kainalossa, ja miten hänet sitten kotiin tuodaan, sitä en mene sanomaankaan. Ei vain omilla jaloillaan, se on varma!"
"Taaskin hullutuksia", vastasi Pix ärtyneesti. "Ei siellä riidellä sen pahemmin kuin muuallakaan, tiedän mä."
"Ja ranskaakin hänen täytyy siellä solkata", jatkoi Specht häiriytymättä.
"Ja miksi ei ryssääkin?" tokasi Pix.
Tästä aiheutui herrain Pixin ja Spechtin kesken kiivas kina sen tärkeän seikan johdosta, millä kielellä rouva von Baldereckin salongissa ajatuksia mahdettiin tulkita. Mutta siitä olivat kaikki toverit yksimielisiä, että osanotto tamssitunteihin tiesi Wohlfartille sanomatonta turmiota ja koko inhimilliselle yhteiskuntajärjestykselle pahaa häiriötä.
* * * * *
"Hän on mennyt sinne!" huudahti täti, palatessaan palvelijan saattamana eräästä kokouksesta.
"Se on taaskin hänen ystävänsä Finkin vehkeitä", huomautti talonisäntä.
Sabine loi silmänsä sylissään olevaan käsityöhön.
"Minulle on mieleen", hän sanoi vihdoin, "että Fink käyttää vaikutusvaltaansa tuottaakseen ystävälleen hupia. Hän ei itse tanssi mielellään, ja osanotto tuohon tanssiseuraan on hänelle pikemminkin persoonallinen uhraus kuin mikään ilon aihe." Veli katsahti tutkivasti sisareensa ja nyökkäsi hänelle sanattomasti. "Ja kuinka mielelläni suonkaan Wohlfartille sen edun, että hän joutuu ihmisten seuraan! Hän on enemmän kotona kuin ketkään toiset herrat. Melkein joka ilta maatapannessani näen lampun paistavan hänen huoneestaan. Toisilla on täällä sukulaisia tai hyviä ystäviä, ainoastaan hän on aivan yksin, hänellä ei ole muita tuttavia kuin mitä tässä talossa asuu. Sellainen elämä käy tukalaksi koko vuoden mittaan."
"Hän on tähän asti kestänyt sen kunnollisesti", sanoi johtaja; "saammehan nähdä, kuinka kauan sitä jatkuu."
"Mutta kuinka on mahdollista, että hän juuri tuohon seuraan…" huudahti täti. "Ajatelkaahan toki, että tuo rouva von Baldereck…"
Sabine naputti sormustimellaan pöydänlevyyn. "Fink on häntä suosittanut heille", hän sanoi, "ja minusta se oli kiltisti tehty hänen puoleltaan. Siitä kiitokseksi hänen pitää huomenna saada päivälliseksi mieliruokaansa, rypistelköön herra veljeni otsaansa kuinka paljon tahtoo."
"Siis kinkkua viinikastikkeen kera", huudahti täti. "Mutta ajatelkaahan, kuinka Wohlfart voisi viihtyä siellä kaikkien noiden vormuherrojen parissa? Ja kuinka hän selviytyy kaikista noista hienoista elostelijoista? Eihän hän voi elää heidän tavallaan. Siihen tarvitaan vähintäin paksu kukkaro."
"Antakaamme hänen itsensä huolehtia siitä", sanoi Sabine hilpeästi."Meidän ei sentakia tarvitse hankkia itsellemme harmaita karvoja."
* * * * *
"Hän on mennyt", virkkoi Karl illalla isälleen. "Pienet kiiltonahkakengät hänellä oli jalassa, minä kävin itse ne noutamassa. Herra Fink kielsi hänen vetämästä muunlaisia kenkiä jalkaansa. Ja uusi hattu, ja kaikki uuden uutukaista kiireestä kantapäihin asti. Sellaiselta siis pitää näyttää, kun menee tanssimaan ylhäisten kanssa."
"Sinäkin kai tahtoisit mielelläsi mennä tanssimaan?" kysyi isä.
"Enkä", sanoi Karl; "mutta kernaasti tahtoisin kerran nähdä, miten tuollaisissa tansseissa eletään."
"Katsele 'Sinisen kuun' ravintolan tanssisaliin tässä lähellä, siellä näet samanlaista jytkytystä joka sunnuntai. Ei se käy toisella tapaa ylhäistenkään saleissa, paitsi että siellä on herroilla hansikkaat käsissä ja että he pitelevät tanssitettaviaan vähän varovaisemmin vyötäröiltä."
"No, huomenna mahtaa hänen vaatteissaan olla viljalta tomua minun harjattavakseni", sanoi Karl.
"Tomuista huvittelua se tosiaan onkin", nyökkäsi jättiläinen. "Siinä pyörähdellään ympäri, siinä hypitään, käännytään ensin toiselle puolelle, sitten toiselle ja laukataan taas eteenpäin. Jokainen koettaa kohottaa itsensä ylös lattiasta, mikä on mahdotonta. Sitten hiostutaan, ryypätään lasi punssia tai parikin, ja lopuksi tanssitaan suukkospoloneesi. Jos tahtoo päästä naimisiin, niin on tuo urakka tarpeen. Mutta niin pitkälle sinä et ole vielä ehtinyt, saat vielä odottaa monet vuodet."
"Mutta eihän herra Wohlfartkaan ole niin pitkällä", vastasi Karl. "Olisipa tosiaan kaunis juttu, jos hän huomenna naisi jonkun ylhäisen neidin, jolla on pari harmaita vaunuhevosia ja niillä hopeasilaiset valjaat!"
"Niin, sitä seikkaa ei käy auttaminen", sanoi isä päätään pudistellen; "tanssilla se alkaa, häihin se loppuu. Niin ohraisesti kävi minullekin."
"Sitäpä olisin tahtonut olla näkemässä", tokasi Karl. "Ohoo"; huudahti jättiläinen, "olen sitä minäkin aikanani pyörinyt kuin mikäkin hyrrä, valssia, hyppyvalssia, ryssänvalssia ja mitä hyvänsä, ja vaarinpolskassa minulla ei ollut vertaistani."
Karl silmäili isäänsä epäluuloisesti. "Niin, usko pois", jatkoi isä muistojensa lämmittämänä, "kun alla on tukeva permanto ja mukana hyviä tovereita, niin on se koko mieluista työtä. — Kerran oli porvarisyhdistyksellä isot tanssiaiset, minutkin sinne kutsuttiin ja tämä meidän Wilhelm, joka silloin vielä oli heiveröinen pojankelttu. Muistan sen päivän kuin olisi se ollut vasta tänään, minulla oli ylläni kiiltonappinen sininen takki, ja minä seisoin keskellä salia ja katselin muuta joukkoa, joka pyöri ympärilläni. Silloin iski silmäni äitiisi — ah, mikä sievä pikku olento hän olikaan, istui seinävierellä kuin mikäkin nukke; hänen rinnallaan istui hänen isäpappansa, lukkoseppä. 'Hyvää iltaa, Hans', luikkasi lukkoseppä minulle, 'oletkos sinäkin täällä?'"
"'Siltäpä näyttää, kuoma', minä vastasin ja kävin lähemmäksi, ja mitä pitempään tuota nukkea silmäilin, sitä enemmän hän oli mieleeni. 'Tämä on tyttäreni', sanoi lukkoseppä, 'etkös enää tyttöriepua muistakaan? Hän on ollut kaksi vuotta maalla tätinsä luona'. — 'Kuinka sieväksi hän on tullutkaan!' minä sanoin, 'niinhän hän on pyöreä ja hoikkanen kuin olisi sorvattu.' Pikkuruinen kävi aivan punaiseksi ja minäkin aloin syttyä tuleen 'No, mitäpäs siinä haikailet', sanoi lukkoseppä, 'jos tahdot tanssia hänen kanssaan, niin käy kiinni! Älä vain pusertele häntä liian kovasti'. — 'Hienosestaan vain', minä sanoin ja vein tyttösen tanssiin. Kyllä me mahdoimme näyttää toistemme vastakohdilta, tuo ruusunnuppu ja minä, ja arvelenpa ihmisten nauraneen meille."
"Sitä sinun ei olisi pitänyt sietää", huudahti Karl, joka oli istahtanut isäänsä vastapäätä ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.
"Eivät ne sillä mitään pahaa tarkoittaneet", sanoi isä leppyisästi, "ja äitisi myönsikin minulle ensimmäisten tanssien jälkeen, ettei hän yhtään välittänyt vaikka toiset nauroivatkin. Niin, ja hän sitten sanoi, että minun kanssani kävi hyvästi tanssiminen. Tietysti minä tanssin hänen kanssaan koko illan, yksinomaan hänen kanssaan. Ja viimeisen tanssin jälkeen yritti vielä tulla riitaakin minun ja Wilhelmin kesken; sillä nähdessään minun aina tanssivan saman tytön kanssa tahtoi hänkin saada vuoronsa, ja nähdessään että minä tyttöstä mielistelin ja pyörin hänen ympärillään, raavin jalkaa ja pörrötin tukkaani ja ostinpa pihalla kukkaismyyjättäreltä kimpun hänelle ja toisen itselleni, lähti Wilhelmkin ottamaan kaksi kimppua ja alkoi sitten kotkottaa tytön korviin kuin ukkoteiri, kunnes viimein nykäisin hänet syrjään ja sanoin hänelle: 'Kuuleppas, Wilhelm, jokaiseen vankkuriin ja jokaiseen tynnöriin ja laatikkoon, jolle olen käteni laskenut, saat sinäkin laskea kätesi, mutta tähän lukkosepän tyttäreen älä ryhdy!' — 'Ka, miksikä en?' hän kysyi. 'Siksi', minä sanoin, 'että me olemme ystävykset, Wilhelm, enkä tahtoisi käydä sinua pelmuuttamaan tässä kaikkien ihmisten nähden.' — 'Tiedätkös mitä', hän sanoi, 'taidatpa olla mustankipeä.' Silloin älysin itsekin, mitenkä minun laitani oli. Siitä päivästä lahtien olin pihkaantunut. Saat sinäkin kerran kokea, minkälaiseksi se ihmisen tekee. Siitä käy rauhattomaksi, ja kaikki asiat alkaa mennä rempalleen, ja veri tulistuu, ja tekee mieli laulaa, kirjeitäkin silloin mies riittailee ja ostaa itselleen uuden takin. Niin käy jokaiselle, ja sain sitä minäkin kokea. Kuusi viikkoa kesti sellaista menoa, ja sitten tuli häät. Ja ukkovaarisi piti päälle, että kaikki lastaajat kutsuttiin niihin vieraiksi. Ja aattoiltana me lastaajat tanssimme keskenämme keilakatriljin, ja minä olin keilakuningas. Kylläpä silloin koko talo tärähteli, mutta muuta vahinkoa ei toki tapahtunut kuin että kattokruunu putosi alas ja särkyi."
"Vie sun tulimmainen!" huudahti Karl, "sitäpä iloa minunkin olisi pitänyt olla näkemässä. Vahinko etten ollut mukana."
"Sinä törkeäsuinen peukaloinen", torui isä, "kuinka sinä olisit voinut olla mukana, eihän sinua silloin vielä edes ajateltu olevaksi. Ei tietenkään, kaikkihan oli vasta valmistelua sinun maailmaan tullaksesi."
"Kunhan Wohlfart ei vain tulisi liian myöhään kotia", sanoi Karl, "sitä herra Schröter ei voi suvaita."
* * * * *
Tällävälin avasi palvelija pariovet rouva von Baldereckin salonkiin, ja Fink ja Anton näkivät vastassaan jonon kirkkaasti valaistuja huoneita, joissa liikkui suuri joukko komeapukuisia vallasnaisia ja hienoja herroja teetä juoden, soristen ja siipiään lyöden. Nuorten neitosten äidit ja omaiset oli kutsuttu mukaan avajaisiin. Fink supatti vielä kerran ystävänsä korvaan: "Koeta olla vain niin häpeemätön kuin osaat, muuta sinun ei tarvitse", — ja vei vastaanhangottelemattoman uhrinsa talon emännän eteen.
Anton sai suosiollisen vastaanoton, teki syvän kumarruksen eikä hädissään huomannut, kuinka koko seurueen silmät olivat todella hävyttömän uteliaina kiinnittyneet häneen. "Minä esittelen teidät kreivitär Pontakille", sanoi ystävällinen emäntä ja vei turvattinsa — joka haukkoi henkeään — erään iältään epämääräisen, pitkän ja luisevan rouvan jalkojen juureen, jolla oli arvosijansa jonkinlaisella korokkeella ja ympärillään hoviseurue. "Betty rakas, tässä on herra Wohlfart." Anton ennätti tuona tuskanhetkenä panna merkille, että rakkaalla Bettyllä oli pitkä pergamenttinenä, sangen vähän huulia ja kerrassaan luotaantorjuvat kasvonpiirteet; hän tunsi kahden terävän, katseen pistelevän hänen kasvojaan kuin parin linnunnokkia, ja hän kumarsi päänsä syvään puolittain tervehdykseksi, puolittain kiinnijoutuneen sotavangin alistumismerkiksi. Kreivitär istui jäykkänä kuin kynttilä tervehtimismenojen ajan ja kysyi ylhäisen välinpitämättömästi: "Oletteko herra von Finkin ystävä?"
"Kuten suvaitsette, armollinen kreivitär", sopersi sankarimme.
"Te olette vast'ikään tullut pääkaupunkiin, eikö niin?" jatkoi arvon rouva kuulusteluaan. Kaikki keskustelu lähettyvillä taukosi, ja enemmän kuin kaksikymmentä silmää kävi pistelemään Anton parkaa.
"Olen täällä ollut jo moniaita vuosia", tämä vastasi. "Olette kukaties ulkomaalainen?" jatkoi rakas Betty miellyttävää keskustelua.
"Olen syntynyt ja kasvanut tässä maakunnassa."
"Vai niin?" kuului jäätävä huomautus vallasnaisen ohuilta huulilta."Ja missä sitten?"
"Ostraussa," vastasi Anton, kohottaen päänsä nopeasti pystyyn. Kuulustelu rupesi häntä vaivaamaan, vaikkei hän itsekään tiennyt minkävuoksi, ja hänen ujoutensa vaihtui yltyvään äkeyteen.
"Ystäväni, ylevä herratar, on puolittain slaavilainen", sanoi Fink, joka oikeaan aikaan ennätti väliin, "vaikkapa hän itse paneekin kiihkeästi vastaan, jos hänen saksalaista syntyperäänsä kuka epäilee. Siksipä hänellä onkin toivo kehittyä kerran kunnon englantilaiseksi. Tänä silmänräpäyksenä hänen mielihalunsa on sama kuin minunkin: että löytäisimme armon teidän kasvojenne edessä. Minä suositan hänet teidän lempeämielisyytenne esineeksi; olette juuri antanut loistavan todisteen kyvystänne tutkia vieraitten ihmisten luonnonlaatua; suvaitkaa nyt näyttää ystävälleni sitä luonteenne puolta, jota me kaikki teissä niin ihailemme: lempeää sääliänne toisten vajavaisuuksille." — Muut naiset hymyilivät, jotkut herroista kääntyivät poispäin salatakseen naurunsa, ja rakas Betty istui höyhenet pörhössä kuin petolinnulla, jolta vielä isompi petolintu on karkoittanut saaliin.
Anton kiirehti pelastautumaan tästä pelottavasta piiristä, pääsi pujahtamaan syrjäiseen nurkkaan ja ajatteli saavuttaa mielenrauhansa katselemalla levollisesti lattialla liikkuvaa seuraa. Silloin iski batistihuivi häntä keveästi käsivarteen ja terhakka tytönääni kysyi: "Herra Wohlfart, ettekö enää tunne vanhoja ystäviänne? Jo toisen kerran saan ensiksi tervehtiä teitä."
Anton käännähti sukkelaan sivulle päin. Hänen edessään seisoi korkeakasvuinen solakka tyttö, jolla oli vaalea tukka ja suuret syvänsiniset silmät ja joka katseli häntä hymyillen kasvoihin. Niin ilmeinen oli Antonin ihastus, että Lenore ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle ystävällisesti ja sanomasta: "Olen iloinen kun tekin olette täällä. Herrat ovat kaikki minulle umpi outoja. Mutta kuinka te olette tänne joutunut?"
Anton selitti tulonsa aiheen, mutta hänen oli vaikea saada sanoja suustaan, niin hurmautunut hän oli nähdessään äkkiarvaamatta edessään neitosen, joka vuosikausia oli — itse siitä mitään tietämättä — hallinnut yksinvaltiaana herrattarena hänen yliskamarissaan. Kuinka tuo nuppu olikaan viime aikana kehkeytynyt isoksi, kauniiksi, täyteläiseksi ruusuksi! Entä tuo lumivalkea puku ja tukassa leijaileva seppele kukista, joiden vertaa ei oltu koskaan vielä nähty! Kirkkaasti säteilivät silmät noista ihastuttavista kasvoista, ja ryhti hänellä oli kuin ruhtinattarella.
Nopeasti olivat molemmat syventyneet innokkaaseen haasteluun; kolmannen kerran he tosin vasta sattuivat yhteen, mutta heillä oli toisilleen niin paljon kertomista, kuin olisivat he vuosikausia eläneet yksissä.
"Me tanssimme tänään aivan niinkuin meitä haluttaa, emmekä välitä yhtään tanssimestarista", sanoi neitonen viimein. "Se vasta onkin minun mieleeni. — Te ette saa tätä kauempaa puhella yksistään minun kanssani, vaan käykää pitämään seuraa toisillekin naisille. Minä menen nyt äitini pariin. Kun soitto alkaa, niin tulkaa minun luokseni, minä esitän teidät äidilleni."
Hän nyökkäsi armollisesti nuorelle miehelle ja asteli majesteetillisesti salin poikki liittyäkseen erääseen naisryhmään.
Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta. Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille neitosillekin.
"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole", vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa kohtelua osaksesi."