Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset jäähyväiset.
"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse", sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui: "Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten aina pysyä yksissä."
"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat saman hänen jälkeensä.
Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä, joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa, toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi. "Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti. "Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä, mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin olemme heidän armoillaan."
"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat. Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista, jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä, ja sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö voisi tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."
Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton piti kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin parvi riensi kotiaan.
Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta tämä auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"
"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!" kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"
"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti Karl kerta toisensa jälkeen.
Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio."Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.
"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä silmiin: "Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."
"Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore, "niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin isän tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin mukaansa portaita ylös.
Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan: "Mitä te tuotte tullessanne?"
"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman kaikista kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten välillä. Maa on ilmi kapinassa."
1.
Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat vapaaherran maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen aines oli siellä vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja talonpoikaiskyliä oli keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi Neudorfin ja Kunaun taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke, jossa oli paljon pieniä herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja rappeutuneiden aatelissukujen hallussa.
"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra toripäivän jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat meidän luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle kannalle talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta tuosta kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa päästä samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa. Nuoren Sturmin otan mukaani."
Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat vallanneet eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja laahanneet nuoria miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin, miehet istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon edustalla neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä. Antonin hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita; kun kylän vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko kyläkunta koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin kylää voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio oli järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden varsille aina rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia, lähetettävä kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut. "Niiden avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne, mahdollisimman nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän kanssamme puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne. Niiden avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne pahoinpitelystä, parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin ryöstelystä. Ei tosin ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja yötä ja päivää, mutta kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset piankin tulevat määräämään kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi, mutta varmempaa meille kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."
Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti kaikinpuolin kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon jäsenten seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja määräsi vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari suojeluskunnan jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa palvelusta ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä löytyi. Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen kiväärin. Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella; emännät sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä taloudessa oli arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti kyläkunnan päämiesten kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä hyvää tahtoa, samanlaisista toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi päätettiin, että molempain kyläin nuoret miehet saapuisivat joka sunnuntain iltapuolella vapaaherran tilalle yhteisiin harjoituksiin.
Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein tyyniluontoisimpiinkin, lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista viimemainittu yöllisillä etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi samaan vimmaan vieraita pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli murissut nuoremmalle virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta, se etsittiin kohta käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku ylen vähäinen. Sen sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului ensinnäkin vapaaherra itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain mies, sitten Karl ja metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen jalkaväen komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava intendentuuri- ja linnoitustoimissa.
Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön kansanliikkeistä ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin. Ylvään sotaisa hohde kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi puolisonsa tuskailua, puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka sattuivat hänen lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän vihollismieliset ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko kartanon väki tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran seisovan sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen metsänvartijalle joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan korvaansa oppilaaseen päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta, oliko toinen käsittänyt hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin lakkiinsa, ja hänen puheensa sai sotilasmaisen ankaran soinnun; Rosminin-päivästä lähtien hänen jalkansa olivat upotetut suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat hänen askeleensa jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin hän olisi nauranut itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi hänen tarvitsi ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa verhoituksella. Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se kuului asiaan. Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty muissa tamineissa kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän oli huolellisesti tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä ja vanha ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli aamusta iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä metsänvartijan avustamana — jota taikurina pidettiin suuressa arvossa — mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina, iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti moniaita paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia sotalauluja. Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi heidät kartanon suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi kylän veikeimmät pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja sai heidän kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa kulloinkin satuttiin hautomaan.
Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus, silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta, joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa. Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen. Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä ja tuimaeleisestä metsähiidestä.
Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin toimeen vain sota-aika miestä vaati.
Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset, joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina aamuisin täytettiin reunojaan myöten.
Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."
"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.
Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella, hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille; sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."
"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton harmistuneena.
"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä. Sille miehelle ei voi mitään."
Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen, jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.
* * * * *
Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi, alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon. Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään palata kotiin oman kylän perältä.
Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä ratsastan mukaan."
"Älkää tehkö sitä, neiti."
"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku mieskin."
"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota herättävää."
"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken väsyä."
"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."
"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."
Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä. Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis. Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta, tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan. Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte, niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä ollenkaan."
"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton. Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja lähti äkäpäissään linnaan.
Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja tiedustella hänen matkojaan.
Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma", hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka oman kylän väkeä."
"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman kylän miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan; kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille, notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.
Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl, metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja käski voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia". Lampuri ja metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta huomaavaisuudesta suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan neidille tuolin, metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua jostakin naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään, että Lenore istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden kanssa ajatuksia maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään, juuri kuin toti oli valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore ei ollut lainkaan hyvillään Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä käynti taaskaan ollut hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut moittimaan, vaan kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta käymään sisään. Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään keltanyörinen sininen takki, sotilaslakki kädessä ja avarat palttinahousut työnnettyinä saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä tupaan. Mutta silloin sattui hänen katseensa talon neitiin. Kuin salama hän syöksähti Lenoren jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi sitten seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, katse maahan luotuna ja lakki kädessä. Karl kävi häntä puhuttelemaan. "No, Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"
"Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä, jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika istuu ja ryyppää ja pitää iloa."
"Onko täällä outoja kulkijoita, onko joku tullut Tarowista?"
"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö." Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore astui pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen lasin, kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla, laski sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren jalkoihin, tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että prinssikin olisi saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä mitään", hän huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee teille mitään pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota, niin sen me iskemme hengiltä."
Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten pelkää mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl lähetti tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan muutaman tunnin perästä.
Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä olikaan!"
"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan ole kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen. Minulla on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän poissaolonne takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan Rosminin tielle. Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki kurkussa juosten linnaan ja kertoi, että hänet oli maantiellä pysähdyttänyt jokin asestettu nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen hänen passiaan. Hänen kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan hirvittävä koira, iso kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt kerrassaan kammottavalta. Mies parka oli aivan suunniltaan."
"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti. "Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin häntä taskupistoolillani."
* * * * *
Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.
Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä, joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin satuloimaan ponynsa.
"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.
"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.
"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.
Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä, rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista, käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille: "Vain pari silmänräpäystä."
"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.
"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."
"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.
Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa perään.
"Ei hullumpaa — mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että vielä tunnette minut."
Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä. Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli muistellut.
"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"
"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" — tällöin hän jälleen katsahti Lenoreen —"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut uskoa silmiäni."
"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."
Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän sanoi.
Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan.Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin."Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?"huudahti Anton viimein.
"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."
Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme, että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya ohjaksista.
Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle, etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut — meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."
"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.
"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."
Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."
"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen kanssa." — Fink hymyili. — "Minä tunnustan sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi, jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."
"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot täällä?"
"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan, ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.
"Vanhan isäntämmekö luona?"
"Siellä tai muualla."
"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta, jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä, niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! — Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."
Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus, jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä, että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."
"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään jatku iänkaiken."
"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama. Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."
"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."
"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä tälle maalle."
"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon — ja heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä — niin joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja pelkurimaisesti."
"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"
"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen kättään maisemaa kohti.
"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.
"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen syntynyt?" kyseli Anton edelleen.
"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."
"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat, istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet elävän voiman."
"Niinoliennen", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."
"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu; ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä. Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta, että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja meidän taistelumme on puhdas."
"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo. Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta lähteä minun mukaani."
"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia minuun suutu."
Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin, "sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta minulla ei. — Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."
Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne kesken ja reipasta rohkeutta."
* * * * *
Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan. Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.
Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija, joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.
Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen, kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."
Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta — kaikki tuo oli heille vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella, paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta. Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa, jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.
Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan, ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin. Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni; käy levolle, äläkä näe turhia unia."
Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin. "Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. — Istuhan vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart, sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa. Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa, että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen viettien saaliiksi."
"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.
"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä. Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"
"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" — hän katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa — "että saat tyytyä siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."
"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja ihmisiä."
"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."
"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink kuivasti.
"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä; setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."
Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"
"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."
Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, ettäRothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"
Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun. Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta, paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä voimasta.
"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."
"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut. Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia, mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."
"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."
"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton", vastasi Anton synkästi.
"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne sotaväkeä?"
"Ei vähintäkään", Anton vastasi.
"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi, ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin, millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille. Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista miestä vartioimaan tätä taloa."
"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."
"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi. "Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."
"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä liian märkä."
"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"
"Olen kuullut riittävän", vastasi Anton.
"No, anna sen tuottaa jotakin hyötyä."
"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."
"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä sinulle riittämään asti."
"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."
"Anna sitten minun tehdä se", sanoi Fink.
"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."
"Te maksatte minulle takaisin kun olette rahoissa", koetti Fink taivutella.
"Epävarmaa on, pystyisimmekö koskaan maksamaan velkaa takaisin."
"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo miehet tulevat maksamaan."
"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan, ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään. Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."
"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.
"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen. Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan asemansa. — Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin makuusuojasta."
Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon. "Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."
Anton antoi halutut tiedot.
"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink. "Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta; jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää tämän hullun vuoden lävitse."
Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. "Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna, ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen, jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."
"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."
"Meidän täytyy sekin kestää", vastasi Anton surullisesti.
"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen Tony!"
Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen ilmesty huomenna päivälliselle."
"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"
2.
Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja pyyteli makupalaa hänen kädestään.
"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti navetan oven ohi.
"Hän on linnassa, armollinen neiti."
"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"
"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä olisi pitänyt tulla husaariupseeri."
Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore, jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset lehdet esiin.
Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle. Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot. Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen herrain ääntä, koirien haukkumista.
"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille. Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi. Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää. Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan näreenlatvojen yli — juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen, "ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa asuntoaan."
Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."
"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.
Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia. Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään kultakiharainen kuningatar."
"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."
"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink, "minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja, joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta, en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre, hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."
"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.
"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä, rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli ihaillen neitoon.