Ja kiihkeän kimakkana kaikui barytonisoolo:
Kun minä kopinan kuulin, kultani tulevan luulin —taas loukkasin leukani ikkunahan!
Joku juro vuokkilainen, korvenjuntikka, katsoo suu auki pirtin akkunasta. Herrat — ka niin, herrat…
Mutta se ihana iltarusko sammuikin äkkiä maksankarvaiseen pilveen ja taivaan täydeltä alkoi tuiskuttaa räntää.
— Kesän se siitä sittenkin tekee!
Seuraavana päivänä jälleen paistoi lämminsylinen aurinko ja ukko rovasti kaahlasi kinosten läpi rantaan.
Pappilan kesäranta! Oliko suloisempaa paikkaa koko maailmassa? Siellä oli vapaus! Ei mikään häirinnyt. Petäjät törmällä seisoivat kuin hyvät haltijat. Rappasotien aikuinen ranta-aitta katoksineen tarjosi salaperäistä turvaa pahalta säältä sekä ihmisille että venevehkeille. Aitan kivettyneeseen puuoveen oli kuulan reikien väliin piirretty tursaansydämiä, luurankoja ja vuosilukuja. Selvästi näkyi ilman syömä puukonkaiverrus:
maacunan cansa seisoi däsä wahhisa 1742.
Erämaan esi-isien henget siis heijailivat tuon ranta-aitan oven edessä. Keväinen laine kimmelsi ja liplatti. Rommakkosuon läpi ryöppyvä puro uursi iloisen suistamon sulaneeseen rantahietikkoon. Haukeja porahteli pensasten alla ruskeassa vedessä… Panisinkohan rysän! ajattelee rannassaolija, jolla jo entuudesta on viritettyjä rysiä "Jysmässä".
Pappilan kesäranta! Rovasti puuhailee ja järjestelee venevehkeinensä, katsoo varjostaen kämmenselkänsä alitse yli Niskanselän, kohti kaukaista kalasaarta. Hymy väikkyy hänen huulillaan. Siellä, siellä se on kaikista mieluisin kesäpaikka, ikuisen levon ja virvoituksen keidas. Sinne pian päästään — veneillä…
— Pappa, pappa! huutavat pikkupojat rantalaiturin ääreltä — katso taivaalle!
Rovasti kohottaa silmänsä ylöspäin ja näkee auringon paisteessa vipajavia valkoisia, suuria siipiä. Ne on joutsenia! hän selittää pojilleen. Siipien havina kuuluu selvästi. Seitsemän joutsenta siinä lentää kiilanmuotoisessa rintamassa kirkkoa kohti. Yhä pohjoisempaan! yhä pohjoisempaan! ikäänkuin suhisee yläilmoissa, ja kaunis näky häviää korkean metsän taa.
Sinä päivänä isä poikineen myöhästyy päivälliseltä. Kovin rakas se pappilan kesäranta!
7.
Kesäisiä kuvia.
Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen. Luntako jäänyt — mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä huippu?Rovastin pääse on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran valkeanhohtava tukka.
Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei "lutoliinilla" tai "herboliinilla" ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut johonkin heleään väriin! — ehei; ukko naurahtaa synkästi ja väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys; ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.
Jonakin päivänä sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä — ja silloin ukko rovasti maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?
Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat — paatti liukuu. Hurraa — nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen vuorokauden kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo, suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja etumasto, keularaaka — "puksprööti" — pirkkelit ja puomit raahataan ranta-aitan alta — uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija lepattaa ja pieksää poikain poskia… Pappa, pappa, pater noster A. B. C, milloin lähdetään Torakkaan?
— Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa, johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.
Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä lähde — sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun punakuutamovuorokausina.
— Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, — eiköhän jo huomenna purjehdita Niettussaareen — perunanpanoon.
— Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.
— Ja verkot mukaan? esittää isä-ukko.
— Siitä on äänestettävä suljetuilla lipuilla! Mutta puheenjohtajan ääni ratkaisi tasanmenneet äänet verkkojen mukaanoton puolesta. Se oli se jokakesäinen ensi reissu — siitä kesäsesonki pappilassa alkoi.
— — — — — — — — — — — —
Lenseä lounat puhaltaa, mutta hyvin puskapäisesti. Isä-ukko kenottaa leveänä perässä, onnellinen, hieman ankara hymy huulillaan ja ohjaa paattia. Hän — kukapas muu. Pojat istuvat kuin henkivartijat perämiehensä ympärillä valmiina tottelemaan isän pienintäkin käskyä. Ituperunat myös inuvat siinä mastonjuurella sinipunervina ja siitoshaluisina työntäen lonkeroitaan ympäri pärevasua. Paatti puskee niin että kokka kohisee. Pappilan mamman panemat mainiot eväspiirakat ja viilipiimähulikka saavat saman huiman kyydin etuteljon alla.
— Ei oikein vedä, virkkaa peränpitäjä, — kiristäkää etupurjeen skuutia. — Iivari, siellä keulassa, tiukota kliivari!
— Iivari — kliivari — sen tuhannen skriivari! huutavat veikot nuorimmalle, joka salavihkaa sepittää runoa muistikirjaansa. Seuraavaan tyyliin:
Kotoinen laine se korkeena lyö,Valkoista vilkkaa Vellamon vyö,Hurjana lennän lempeni saareen,Katselen kaihoten taivahan kaareen…
— Joutenniemi suojaa, huomauttaa Vihtori, sotilasuralle aikova ylioppilas.
— Kuinka se voi suojata, kun Ruukista päin tuulee! viisastelee Esko, "kameraalia" lukeva vanhin veli, joka on hinannut vastatervatut saappaansa pirkkelien nokkiin kuivamaan. Siellä ne Eskon pieksut kimaltavat kuin mustat peilit kesäistä taivasta vasten.
— Täytyy kryssätä Vaamaan asti, huomauttaa Väntti.
— Pappa ei kääntäisi ennenkuin olen lukenut loppuun kuningasFjalarin, sanoo Ruffe runovihko käsissään.
—Klar att vända!kuuluu ukko rovastin valtias ääni — johon jo pikkupojasta on totuttu ja joka ruotsiksi tulkittuna on mahtava taikasana erämaan tuulessa. "Klar att vända" — silloin isä vanhus vääntää ruorin kampia. "Klar att vända" silloin kolmipurjeen kokka kääntyy päin vastatuulta ja halkaisijan toinen kylki pingoittuu — —
—Legoo!lekahtaa seuraava taikasana ja kaikki purjeet hulmahtavat toiselle laidalle, paatti kallistuu hirvittävästi, ryyppää vettä, purjenuorat kitisevät tammipyörissään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki on reilassa ja paatti halkoo vihaisesti kevätkylmiä, kuohupäisiä aaltoja — hauska kohina täyttää koko purren. Niskanselkä vyöryttelee sinimustia laineitaan, ulapalla ei näy muita veneitä, tämä pappilan pursi on kuin saloseudun jättiläislokki, jonka valkoiset siivet viistävät taivaan ja maan ääriä, kaukaisen rannan mökkiläinen sen huomaa — varjostaa kämmenselällään päivänkiloa vasten — utelee että mikä siellä selällä — muistaa samalla — ja ajattelee:
Ukko rovasti paattineen, poikineen!
Vaaman kallion juurelta kohoaa purjeniekka Terävää nientä kohti — siinä tehdään taas yksi "klar att vända" ja paatti luovii Jalonniskaan. Siitä kiivetään jo Luvalaisniemeen — vielä yksi mutka — ja pursi syöksee kuin hirnuva hevonen Niettussaaren niemeen. Koirat päistikkaa veteen — eivät malta odottaa. Raudoitettu köli raapaisee rantakiveen — poikajoukko kirmaisee maihin. Ituperunat ja eväät kannetaan saareen.
Oi terve Niettussaari! Ainoa maailman kartan pilkku, jolla ihminen tuntee itsensä vapaaksi. Ainoa taivaan alainen jalansija, jolla ihminen muistaa olevansa. Jumalan kuva ja riemusta pyörähtää ja huutaa hihkasee halloota salmentakaista metsän kaikua kiusotellen. Ainoa paikka, jossa ihminen nauttii kaikesta mitä tekee: heittipä vaikka kuperkeikkaa mättäikössä, pudottipa vaikka silitysraudan savupiippuun niin että koko kalatupa on kuin sisäänlämpiävä sauna, hakkasipa vaikka kuinka sitkaita halkoja ja söipä ravinnokseen vaikka koiranputkia tai pieniä kivenmukuloita. Kaikki siellä maistuu.
Nähkääs ukko rovastia, kuinka hän hymyilee ja tyytyväisenä mumisee hääriessään hellan ääressä. Se on ainoa kyökki auringon alla, jossa pappa A.B.C on ylikokkimestarina ja jota hän ei häpeä. Antakaamme hänen itsensä keittää kahvit, niin tiedämme että se maistuu hyvältä.
Esko kohentelee hellauunia. Väntti tekee halkoja niin että kajahtelee saaren kumea tanner. Vihtori ja Ruffe kääntävät peltoa niin että hiki pisartelee. Isä ja Väntti tulevat avuksi.
Iivari istuu keinussa valtavien petäjien välissä ja kiikkuu niin että pieksut taivasta tavoittelevat.
Honkain keskellä mökkini seisooSuomeni soreassa…Hoi laari laari laa!
Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!
Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua. Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista rähinää — kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee sen ampumassa.
— No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki kokoontuvat "aamiaispäivällisille". Mamma kullan mainiot piirakat, pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta toisenkerran!
— Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös rantapetäjän latvaan.
— On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi puusängyn alustaa.
— Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta takaisinpäin pistin talteen?
Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille — ja kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot välähtävät — ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis. Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain — padottain valkoisia "nuoria pottuja", jotka heleästä somerosta nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana, konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa…
Hoi laari laa — saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää… Kas nyt on päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät "Meill' Pohjola lumista —" On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa "piispa Frosterus" totisena tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa — perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön varjossa — jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinenPäiväkirja.
Minä pater A.B.C. Jumalan armosta tämän seurakunnan sielunhoitaja, Karhulan puustellinpitäjä, Niettussaaren suuriruhtinas et cetera, teen tiettäväksi että minä 13 päivänä kesäkuuta anno Domini post Chr. natum M — kaikkine reippaine poikineni — itse ensimäisenä perämiehenä toimien, saavuin paatilla luovimalla tänne rakkaaseen kalasaareen, joka minun pojillenikin näkyy olevan mieluinen paikka — ja perunat pantuamme — sekä senjälkeen kun oli miehissä hakattu halkoja, syöty ja huviteltu — laskimme yöksi kymmenen vielä värjäämätöntä verkkoa, joista saimme 37 kalaa, joka ei suinkaan ole paljon, mutta ei vähäkään, sillä ihmisen on tytyminen siihen mitä Veden Herra antaa ja oli niiden joukossa parin naulan painoinen kilttukin, joka myös lohentongoksi kutsutaan, josta Gloria Deo in excelsis ja ruoka-astiat diskattuamme nostamme puhtaat purjeemme ja laskemme mamman tykö kotiin. Juuri pistettä pannessani huutaa nuorin poikani Iivari että pappa muistaisi mainita että Viktor, jolla on päässään ylioppilaslakki, paraikaa kiipeää petäjän latvaan kuin orava uutta väkkäräänsä kepin nokkaan kiinnittämään, josta taivaan Jumala varjelkoon häntä, joka aikoo sotilasuralle, putoamasta alas. Ja nyt minä julistan puheenvuoron vapaaksi, jos joku vielä kerkeää tähän kirjoittaa.
Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon ääni huusi ovelta: joutukaa!
8.
Ja tuli sydänkesä…
Vuodet ne vierivät, mutta kesä palasi aina uudelleen. Ja tuli sydänkesä ja lännen liekuttama haalea laine lauloi suloista lauluansa.
Ja erämaan pappilan veljekset ja sisarukset kuuntelivat sitä laulua heleällä, leveällä rantahietikolla.
Kaikki he olivat alasti eivätkä hävenneet.
Ja ihmeellisinä, surunsuloisina nousivat varhaisemman poika-ajan ja tyttö-iän kangastukset heidän sielujensa silmien eteen kesäpäivän sinisestä auteresta.
Kuka olen minä, joka tässä makaan mahallani erämaan järven liepeellä?
Pikku poikanen vaan, joka heitän herttaista häränpyllyä päivänpaisteessa, rakennan kartanoita hiekkaan, istutan kokonaisen kortemetsän, laitan käpylehmäkarjan. Ja herra veljeni - se toinen pikkupoika — laittaa vesimyllyn tuohon puroon. Ah, puro on välttämättä padottava, jotta näkisi miten vesimassalle käy… Purskis!
Hoi Matti, Pekka, Jussi! [Pappilan poikain omavalitsemat kansallisnimet.]
Huomenna Hoikalle särkiä onkimaan!… Kas niin, nyt soudetaan pitkin soukkaa Haukiperää Lemetinsaaren taa. Nyt raahataan "pirunkenkää" yli kannaksen. Lampeen asti se saatava on! Vihdoinkin, mutta tarmoa kysyi. Tuntuupa somalle lipua lammenpintaa ja viskata onkensa syvälle — tarttuu jättiläisahven, keltamahainen jörri, josta suomu ei lähde kuin kirveellä.
Satoja särkiä me ongimme. Nokkosiakin yöksi heittelemme. Pirunkengän käännämme yöksi päidemme suojaksi. Vilu tulee kuitenkin, uho ja sumu kohoaa korpilammesta — värisyttää. Ei, täytyy kiivetä harjulle, tehdä honkavalkea. Toista kylkeä palelee, toista polttaa. Mikä outo ääni huhusi metsän siimeksessä? Mikä puiden välitse pumahti? Yörastasko alhossa laulaa vai tilttalttinen?
Tilt-talt!Tilt-talt!
Sydänsuven salaperäinen sävel syvässä korvessa. Sitä kuullessa tekee mieli purskahtaa itkuun elämän kaihosta… Pojat, nukutteko te? Täytyy laskeutua alas tuonne lammen rantaan ja kokea koukut ennenkuin hauvit karkaavat. Oh, mikä raaka sumu, kuinka salaperäistä — tuppihaukia sieltä tulla vongeltaa usvaisesta, mustasta vedestä, tuppihaukia, jotka keitettyinä maistuvat ihan suolle ja savulle. Pojat, täällä on hiukan kaameata — eikö lähdetä kotiin? Kontit selkään, vavat olalle. Jäkäläinen kangas kumajaa, aurinko nousee yli harjun. Kuni unessa painelee veliparvi. Satumaisena hohtaa emäjärvi. Airot loiskuttavat, rikkovat sileätä pintaa. Uinaillen ja ääneti soutelemme pappilan rantaan. Aurinko nousee yhä korkeammalle, ihana punerrus puuntaa mäntyjen kyljissä. Onko elämä satua vai totta? Koti? Kas nyt hiivimme kotiin, lämmin ilmavyöhyke hulmahtaa vastaan. Pajaportti rasahtaa. Mikä sadunomainen valkenemuksen tuntu. Pihlaja, kuni häämorsian valkoisissa, tuoksahtaa kauvas — pääskyset livertävät pesissään. Koko kartano vielä nukkuu — rakas pappa ja armas mamma, — tuossa seisoo Vanha Puoli, idänpuoleinen nurkkaus aamuvarhan häikäisevässä hohteessa — käydäänkö maitokamarissa kirnumaitoa pahkakauhalla juomassa?
Aamun muuttuessa parhaillaan päiväksi me hiivimme vuoteisiin. Tävyt on talletettu jääkellariin. Päivän tullen on lähtö ankaraan koukunpanoon.
* * * * *
On lauvantai-ilta ja sentähden ei ukko rovasti pääsekkään mukaan — pappilassa on asiamiehiä: pitkäpiimäinen, hurskas vanha Lassila ja Junnulan hyvä isäntä. Pojat hoitavat kalastuksen pyhää virkaa kovin tolkussaan — on suurin luottamus heitä kohtaan että isä luovuttaa kalliit koukkunsa poikaklopeilleen. Pojat tahtovat hämmästyttää pappilan hyvällä kalansaaliilla ja tekevät valtavia liikkeitä suurella järvellä. He laskevat sata täkykoukkua Vuoriniemestä Kukkosaareen saakka. Kauniina kimmeltää lauvantai-iltainen järven ulappa. "Pekka" poika soutaa, "Jussi" ojentelee täkyjä, polia ja kiviä ja "Matti" pönäkkänä perässä laskee siiman siimalta. Sinne syvyyksiin solahtavat hopeasuomuiset lampisäret. Poikain mielikuvitus leikkii. Kuinkahan suuria kaloja sieltä aamulla nouseekaan? Tullappa oikein jättiläishauki, miehenpituinen — Buksin pituinen venkale? Tai komea lohi? Tuntuu kuin voisi tulla joku ihmeellisempikin otus kuin kala. Vedenneitonen — vellamo — joku kummitus? Ihan varmasti asuu järven pohjassa outoja olioita — salaperäinen, ihmiselle tuntematon valtakunta. Ja eivätköhän Hoikkalammen makeat särjet kelpaa? Mutta jos tulisi vieläkin merkillisempiä ilmiöitä? Jos nousisi koukun mukana vedenpintaan Vuoripoukaman aarrekattila…?
Jännitettyinä ja miehekkyyttä tavoitellen laskivat pappilan pojat polakoukkunsa ja viimeistä täkyä heittäessään sylkäsi Matti veli mahtavasti siihen niinkuin oli nähnyt papankin tekevän. Sitten hän päästi Pekan perään ja hyökkäsi itse soutamaan ja souti että kokka kohisi ja järven peili pahasti särkeentyi… Oli sydänyön hetki ja pappilan sisukkaat pojat uhrasivat taas toisenkin yön kalastuksen jumalattarille — he eivät näet soutaneetkaan kotiinsa, vaan viilettivät venheensä Hulkonniemen rauhaiseen rantaan. Tempasivat eväskonttinsa ja nousivat synkän kuusikon halki viheriäiselle niitylle, jonka keskessä kekotti satavuotinen aitta, jonka pyöreät hirret hohtivat vanhaa hopeaa ja jonka sammalia kasvava vesikatto osaksi oli romahtanut sisään. Tähänpä aittaan nyt veljekset yösijansa laittoivat taittaen vuoteekseen tuoreita koivunoksia ja siihenpä, lattialle, he rinnatusten köntsähtivät, ensin makean voileivän kitaansa pistettyään. Ja suurenmoiselta pojista tuntui Hulkonniemen autio hiljaisuus, jota viehättävästi rikkoi vain kuikkakolmikon kimakka huuto kaukana kosken niskassa sekä yksinäisen käen syväsointuinen kukunta Karsikkovaaran äärimäisellä laella.
Sanoi Matti, myös Matheukseksi mainittu:
— Tässä on meidän hyvä olla…
Lisäsi Petrus, tuleva pappismies, kurillaan:
— Tehkäämme tähän kolme majaa: sinulle yksi, minulle kaksi, mutta tuolle Johannekselle ei yhtään.
Mutta Jussi, nuorin nulikka, murisi:
— En haluakkaan. Lehvissä on muurahaisia!
Pianpa sentään pappilan kiltit kalapojat vaipuivat unettaren helmoihin, samaan aikaan kun hieno usva hiiviskeli ulos rantamalta saartaen sarjan poikain laskemia polakoukkuja. Siellä-täällä polskahti lupaavasti ja erästä hoikkaa, pitkää polaa kiidätti vedenalainen hirviö huimasti pitkin salmea…
Korpi-Kainuun kesäyö on kylmä. Pappilan kalapojat heräsivät kaikki yhtaikaa vilun puistatukseen ja hieroivat hiukan surkeina sinertäviä neniään. Mutta Matti veljen ääni sai heidät miehistymään: — hei pojat haukia vetämään!
Aurinko juuri tekee nousuaan, ohutpukuiset usva-aaveet tanssivat rantojen siimeksissä, venhe viistää kimmeltävää pintaa. On niin juhlallista ja hiljaista, sunnuntai-aamun varha-tuntu leijailee ilmassa… Tuolla kaukana, korkealla vaaralla häämöttää pappila, tuolla salmen takana kohoaa suoraan järvestä kirkon torni. Pojat lähestyvät jännitettyinä polakoukku-riviä, joka alkaa kaartaen Kukkosaaren kupeelta. No peijakas! Jo ensimäinen pola sukeltaa — puikahtaa näkyviin ja taas sukeltaa.
— Siinä on hirmuinen kala! huudahtaa nuorin veikoista.
— Siinä on suuri lohi! arvelee keskimäinen veljeksistä.
— Älkäähän vielä sanoko! tuumii vanhin Veikkoloista ylen vakavana tähystäen eteensä.
Samassa he kaikin huomaavat kauhistavan ilmiön. Kuikka räpistelee veden pinnalla, levittää siipensä, ottaa vauhtia, mutta kimmahtaa aina takaisin. Ja pola sukeltelee, sukeltelee vimmatusti.
— Kuikka on nielaissut täkykoukun! julistaa Matti.
Alkaa hirveä leikki.
Matti vetää siimasta kuikka kurjaa kuin hurjaa poroa suopungista, kuikka hangottelee vastaan ja kirkuu. Tuonen linnun ääni se on ja pappilan pojat tuntevat kaameaa tunnetta, pyhäinen varha-aamu on yhtäkkiä saanut oudon värityksen, kalat ovat hetkeksi unhoittuneet ja kaareilevat polarivit siintävät liikkumattomina. Kuikka on jo aivan lähellä venettä, Matti kohottaa huoparinsa ja aikoo… vaan samalla rääkäisee pitkäkaulainen vesilintu, rääkäisee helvetillisesti, Matilta siima löysää ja kuikka lehahtaa lentoon pitkin veden pintaa, koukku kurkussa. Pola sukeltaa silmänräpäyksessä ja kuikka retkahtaa taaksepäin veteen, mutta yhä tempoo, tempoo… Mitä taitaa tässä tehdä, tämä on julmaa eläinrääkkäystä, mutta pojilla ei ole pyssyä mukana, täytyy keinolla millä hyvänsä saada kuikka hengiltä, mutta nämä petolinnut ovat sitkeähenkisiä.
— Miksi löysäsit? Vedä uudestaan. Minä lyön. Ja Pekka, papinpoika, tuleva pappismies, iski airolla kuikkaparkaa. Ensimäinen isku osui veteen ja pärskähytti Mattia vasten naamaa, Matti suuttui… Jussi poika katsoi kauhistuneena vapisten. Mutta Pekka kohotti uudestaan aseensa, julmistuneena kuin Mooses kultaisen vasikan edessä…
Kuikka nostettiin veneeseen, luultiin kuolleeksi ja työnnettiin teljon alle, pojat hengähtivät helpoituksesta, olipa se kauhea leikki, mutta eräänlainen sankarillinen tunne täytti heidän mielensä. Mitähän pappa tästä oli sanova? Kuikan rinnasta saisi kauniin kravatin, sellainen oli Mannisenkin pojilla, kun kaupunkiin lähtivät…
Aamutuulahdus kävi yli ulapan ja järven pinta verhoutui kimmeltäviin kareisiin, siellä-täällä loisti kuin kultainen peili vielä aamuvarhan tyyni laikka — aurinko kiipesi yli vaarojen. Poikain toisessa koukussa vikuroi virkeä pieni hauki, kolmannessa naulan painoinen ahven, neljännestä oli suuri kala vääntänyt koukun kippuraan, se oli oksennettu ulos kidasta, viidettä polaa ei ensinkään löytynyt, kuudennessa oli — lohi. Ja olipa siinä pojilla työtä saada veneeseen tämäkin, vaikka ei ollut kuin seitsennaulainen veden tevana. Se loiski ja teki korkeita hyppyjä, mutta siima oli luja ja koukku syvällä kiduksissa. Ylpeitä olivat pojat lohestaan — mitähän mammakin oli sanova. Seitsemännestä siimasta kohosi pohjamudasta peloittavan näköinen, kiemurteleva vötkäle, viiksiturpa — matikka. Hyi, kesällä! Seitsemäs pola… mutta kävisi pitkäksi luetella kaikki. Pojat kaarsivat sivu kirkon, virkeä tuuli oli jo herännyt, sinertävän mustina liekkuivat laineet. Hauki hauvilta, ahven ahvenelta kohosi syvyydestä, olipa viidennessäkymmenessä koukussa kahdeksannaulainen säynäjä, tässä järvessä harvoin saatu kala. Ei kohonnut aarrekattilata vuoripoukaman syvästä pohjasta, mutta yhdeksännessäkymmenennessä yhdeksännessä koukussa oli viisitoista-naulainen hauki, jota pojat kolmisin vetivät siimasta kuin vedenalaista tukkia — saalistamatta se olisi jäänyt pojilta, mutta ukko rovastin sepästä vasta saatu väkäkirves sai nyt näyttää, mihin se kelpasi. Iskipä Matti poika hartiavoimin hukilla jättiläistä selkään ja yhdessä Petrus veikon kanssa he kauhean kalan veneeseen nostivat ja Jussi poika sai varoa pieksujaan, melkein Jussin pituinen olikin koko kala.
Niskasta kiinni ja puukolla selkään, jollei se muuten suostu…
Mutta tuskin olivat pappilanpojat päässeet jännityksestä, kun kirkonkellon juuri pompahtaessa soimaan yli välkkyväin vetten, etuteljon alta Pekka pojan koipien välitse, ryöpsähti keskelle venettä jättiläishauvin päälle äskeinen "tapettu" kuikka, kohottaen kurkkuansa ja rapistellen siipiänsä, silmät mustina kiiltäen kuin käärmeellä ja suhisten kuin hornan lintu. Ällistyneinä sitä katsoivat pojat ja jokainen tarttui airoon, alkoi viimeinen taistelu, joka oli kaataa koko kalaveneen! Kirkonkello soi ja pompotti, puinen tapuli ryskyi, aamulaine hilpeästi loiskahteli veneen laitoja vastaan, jättiläishauki availi hirmuista kitaansa aivankuin nielaistakseen Jussipojan saappaista alkaen, mutta veljekset tappelivat kummitusta vastaan, ja vene pyöri ja ryyppäili vettä.
— Älä sillä tavalla, älä sillä tavalla!
— Ota kalakirves!
— Ota itse, jos saat irti hauvin niskasta!
— Lyö huoparin pyyryllä, lyö, lyö…
Pitkäkaulainen kummitus seisoi keskellä venettä ja sähisi peloittavasti.Horribile visu!olisi Horatius huudahtanut.
— Varo, annas kun minä… Pois alta, Jussi!
Ilkeältä tuntui pojista näin kolhia kuikkaparkaa, mutta muuta keinoa eivät he keksineet ja he olivat jo alkaneet luulla että kuikka oli kuolematon otus, noiduttu, lumottu hiiden lintu. Lopulta osui isku arkaan paikkaan ja kuikka teljettiin uudestaan teljon alle. Pysytkö siellä, pakana! Viimeisessä koukussa ei sitten ollut mitään ja nytpä nostivat pojat siron siipipurjeen mastoon ja läksivät viilettämään kohti pappilan rantaa. Olisi tehnyt mieli poiketa kirkkorantaan ja juosta käskemään pappa ulos sakastista katsomaan kalansaalista, mutta Pekka, tuleva kirkkoherra, piti sen hengellisesti säädyttömänä.
Pojat vain huusivat luihulle lukkarille, joka ikään souti kirkkoon paitahihasillaan, nysä suussa, että käskeä sanoa papalle että oli saatu kuikka, lohi ja suunnattoman suuri hauki!
— Kuinka suuri hauki? huutaa lukkari, suu ammollaan ja käsi korvalla.
— Yhdeksän kyynärää ja kämmenenleveyttä! vastataan poikain veneestä.
— Häh?
Mutta poikain purjetta pullisti samalla ja veneet kiisivät eri suuntiin. Lukkari luikkari, kuten myöhemmin kuultiin, olikin heti sakastiin tultuaan ja rovastin kohdattuaan, kertonut poikain isälle ihmeitä. Pappilan pojat olivat kuulemma saaneet koukusta traakin.
— Minkä?
— Traakin!
— Mitä Frans Petter Rendulin tarkoittaa?
— Ka niin hyö toimittivat, vekarat. Rendulin iski viekkaasti silmää ja läksi juoksujalkaa lehterille veisaamaan. Veisasikin niin ylettömästi että koko seurakunta vapisi. "Lie häntä akkansa taas tukistanut?" Mutta lukkari vain veteli siitä vanhasta "traakista", tämän maailman hirmuisesta lohikäärmeestä, josta Suomen kansa vuosisatoja oli veisannut.
Kun ukko rovasti sinä sunnuntaina saapui kirkosta Junnunsa kyyditsemänä, yllätti hän koko pappilan väen ruustinnasta ruotimummuun saakka humalikon edustalla siunailemassa pikkupoikain kalansaalista. Ihmeisiinsäpä tuli isä rovastikin — potria poikia.
— Tuommoisia haukia sitä minun ylioppilasaikoinani Keuruullakin… myhäili rovasti.
— Ja huomenna, pappa, mekin lähdetään kalaan! vannoivat vanhemmat veljet Esko ja Vihtori kiihkeänkateellisina että nulikoille kerran oli onnistanut.
Mutta päivän nuoret sankarit olivat ponnistuksista nukahtaneet yksi nurmikolle, toinen ullakolle, kolmas vanhalle puolelle eivätkä tienneet maailmasta pyhäsen pölähtävää. Väntti teki huimia liikkeitä tempoillen ja potkien päivänpaisteista piennarta — poika oli yhä taistelevinaan kuikan kanssa.
9.
Kalaretki Torakkaan.
Vierähtikö viikko vai viisi vuotta — kuka sen osaa tarkalleen määritellä — mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla repäisevälle kalaretkelle.
Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille nimettömille, saarille sanattomille — Torakkaan. Leveällä merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja läpi "Salmesta" surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina, paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti, ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien kupaiden murtuvat särmät.
Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin, jonka itse oli tehnyt.
Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä, aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen, joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä. Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon "eissänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä" kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä, kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle, samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät, niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää — eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta myllerryksestä menty… Vaikka… no djaah…
— Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.
— Ymmärrän, herra kapteeni.
Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden solinasta.
Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät tärkeästi eteenpäin — tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune ja Sanni selät vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori, pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten. Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni, tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.
Ja yhteinen valvova sielu tutkii ihmisen ikuista arvoitusta.
"Missä ollaan? Keitä oikein ollaan? Mitä ovat nuo sivuvilisevät rannat, keitä eläneekään noissa kaukaisissa harmaissa taloissa? Mikä oikein on Suomen kansa? Tämäkö sydänmaan seurakunta? Mistä kaukaa ihmiset tänne ovat osanneet? Kukahan lienee ollut ensimäinen asukas näillä raukoilla rajoilla? Minne ovat lappalaiset joutuneet — täällähän löytyy joka paikassa heidän hiirenjälkiään. Mitähän oikein ovat rappasodat ja rapparit, joista vanha kansa huhuaa? Mitähän muinaishistorian kalparitareita lie soudellut näilläkin latvavesillä? 'Ruhtinan salmi?' Miksikähän vienankarjalaisia, maailman parhaita uroita, on pidetty vihollisina? Tuolla suurten selkosten takana muinoin sampo ja kantelo soi… Siellä elää vieläkin Arhippainen Miihkali, sokea laulajavanhus… Ja täälläkin yllättää vielä Suomen ukkoja, jotka laulavat Kalevalaa ja karhuvirsiä. Täällä vietetään vieläkin karhunpeijaisia pakanallisin juhlamenoin… Esimerkiksi Kovavaarassa — peninkulmia vielä Torakasta pohjoiseen päin… On se sentään jotakin sattua olemaan papinpoika näillä main. Saada kosketuksia säätyläiskulttuurista ja yhtärintaa Suomen kansan syvistä riveistä — voimakas uho käy sekä kristinuskosta että Väinämöisen uskonnosta. Kumpikahan lopuksikin vienee onneen ja autuuteen?… Miksi tämä on niin harvaanasuttua seutua? Miksi ei näy ainoatakaan punaiseksi maalattua mökkiä? Mikähän oikein on elämän taistelu korvessa? Miksi ei tänne rakenneta kaupunkeja? Onko kuuna kullan valkeana junanvihellys kuuluva tänne asti?…"
Yhtäkkiä kaikki havahtuivat horroksistaan ja kapsahtivat istualleen. Köli oli raapaissut salakariin ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui paatti pohjakiveen. Vettä tulvahti purjeveneeseen.
— Toiselle laidalle! Löysätkää nuorat! Ukko rovastin hiukan hätääntynyt komennus kaikui. Syntyi aikamoinen hälinä.
— Älkää kaatako venettä! mörisi Esko, jonka huomautuksille useimmiten naurettiin, niin särmikkäinä ne tulivat. Tytöt huusivat ja tarrailivat toisiinsa.
— Ei saa peljätä! Emme me huku. Väkevät pojat Vihtori ja Väntti tarttuivat pitkiin airoihin ja työnsivät voimainsa takaa pohjasta. Mutta paatti ei irtautunut.
— Heittäkää housut! Hypätkää veteen! Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Siinä he jo pyllistelivät liehuvin paidanhelmoin vyötäryksiään myöten loiskuvassa vedessä.
— Esko ja Pekka järveen — mars. Hyppäsi sinne toki Iivarikin, ei muka tahtonut olla pekkoja pahempi.
Paatti irtausi salakarista, tuuli tarttui purjeisiin ja kaikki viisi poikaa tarrautuivat kiinni purren laitoihin, riipuskellen kurillaan alapuoli vedessä. Kaikki nauroivat makeasti Eskolle, joka oli Esau veljesparvessa. Päästiin Kolikan salmesta, soljuttiin soreasti eteenpäin.
Seisoo niemen suikaleella mustien rantalouhikkojen liepeellä, rommakkorämeiden kainalossa, valkeahirsinen torppa viheriällä nurmella, korkeiden ritvakoivujen siimeksessä. Senpä tuulensuojaiseen rantaan pappilan paatti teki tuikean käännöksen, pojat vastasivat pohjasta airojen pyyryillä, koirat loiskasivat veteen, jysähti kiveen valtava venhe ja purjeet jäivät veikeästi lepattamaan. Maihin nousi nyt pappilan väki, rovasti, ruustinna, tytöt — paatti tyhjennettiin tavaroista ja pojat lykkäsivät aluksen uudelleen vesille ja ankkuroivat sen syvemmälle. Oli niin komeata nähdä pappilan mastoniekka, ainutlaatuinen koko korven vesistössä, keinuvan ankkurissa kuni suuren maailman merilaiva. Jokaisen, joka sillä oli kyydin saanut halki kuppelehtivan ulapan, täytyi sitä ihailla ja rakastaa. Oh, se oli pojille niin rakas että he sen punaisia mastoja suorastaan syleilivät…
Mutta rantakoivikossa seisoa törötti kaljupäinen ukko juhlallisesti ojentaen karkeaa kättään rovastille, ruustinnalle ja koko pappilan väelle, toimittaen kalavieraitaan astumaan tupaan.
Torpan isäntä se oli, Torakan ukko, ulkonaisesti ikäänkuin puustaveistetty vaivaistukki, mutta sisuksiltaan rehti Suomen mies, oikeamielinen, herrojakin ymmärtävä vanhan kansan sielu.
— Terveheks, terveheks, onpahan pappa rovastikin lähtennä liikkeelle. Mitä sitä arvon vieraille kuuluu? Joo, poutahan tämä on, etelän korvalta tuuleksentelee. Talonpoikaisethan nämä meillä on asumukset, vaan jos heissä suinkin saattaisi suojassa olla. Jos rovasti reistaisi tähän kungastuoliin — heh — omatekonen mööpeli se on — ruustinna teköö hyvin ja ottaa kahvia. Ja röökynät ja tutentit…
Hän puhui vähän hienompaa kansankieltä kuin ihan tavalliset maatiaiset.
Jos oli isäntä puisevaa lajia, niin vielä karkeampaa tekoa oli emäntä, Torakan akka. Ei voisi kuvanveistäjä särmikkäämpää naisolemusta kalkutella, Torakan eukon pelkkä nenä jo vei ajatukset satujen syöjättäriin, leuka oli luotu loksahtelemaan ja tarvittaessa käkättämään, kasvojen juovat olivat kuni puukolla kuraistut ja silmät iskivät syvistä kuopistaan peloittavasti räystääksi vedetyn kirkkohuivin alta…
Niinkuin luudan vartta olisi ojentanut konsa kättä antoi, pitkulaista, luisevaa kättä, samalla kun suoraselkäisessä röijyssään ja maatalakaisevassa hameessaan, jonka alta leveän saappaan kärki kurkisti, syvälle niiata muksautti rovastin ja ruustinnan edessä — lapsille vain jyrkästi nyökkäsi päällään.
— Tervetulemaan! Mitä sitä on vieraille kuulunna?
Äänikin oli karkea ja oudosti kumahteleva kuin maanalaisesta holvista.
— Me lähdimme nyt kerrankin vartavasten Torakan emäntää katsomaan, sanoi ruustinna lempeällä äänellään.
Omituisesti mutruili eukon suu ja koko naama vetäysi klassilliseen irvistykseen.
— Soapi kai tulla kahtomaan mehtäukon akan rumaa kurttunoamaa, voe hyvä isä nähköön, vaan mitenkä nyt ruustinna olla iljennee pahansiivoisessa sittaisessa pöksässä?
— Täällähän on niin siistiä ja mukavaa, vakuuttaa ruustinna ympärilleen katsoen. Oikein fiiniä!
— Viiniä, viiniähän se mehtäpirujen elämä on, pah! puhkuttaa Torakan akka kenkkuillen keskellä lattiaa. — No jo se tuo ruustinna on rontti. — Viirako se tän nuorimman likkalapsen nimi oli, helekkari kun on patvinna, vieraat tekköö hyvin ja ottoo lissää kahvea… ka kun oisi tietty jotta tuloo vieraita, niin leipäjuustot…
— Älkää hätäilkö, meillä on vehnäiset mukana. Emäntä on hyvä ja ottaa itsekkin tästä —
— Jaa, kalallehan sitä lähdettiin, selittää rusahtelevassa keinutuolissa hissukseen kiikahdellen ukko rovasti merenvahaista kalastuspiippuaan sytytellen ja lauhkeita vaakunasavuja puhaltaen, saammekohan talosta toisen kalaveneen?
— Saapi kai, jos kelpaa.
— Mahtavatko nuottaa vetää, jotta saataisiin täkyjä? tinkaa Esko, intohimoinen kalamies, jolla on jo vaikea olla yhdessä kohden toimetonna.
— Jos tyyntyy illaksi, niin kyllä ne tuolla Saariperässä salmilla vetävät, ilmoittaa Torakan ukko.
Kalamiehen pyhäinen väristys kävi läpi koko pappilan miespuolisen joukon ukko rovastista nuoreen Iivari poikaan saakka. Nuotta — täkyjä — koukkuja — suuria kaloja!
* * * * *
Laantui tuuli ja ulapan hyrskyt silisivät kiiltäviksi mainingeiksi ja kesäillan leppeässä hengessä alkoivat kaikki lahdet ja salmet ja louhisten rantojen syvät poukamat loistaa kuin peilit. Ukko rovasti kaikkine poikineen soudatteli kaksin kalavenein pitkin päilyviä pintoja korkeimman omakätisesti laskien 22 verkkoa viehkeisiin vesiin, jotka hänestä näyttivät kovin lupaavilta. Soutajana rovastilla oli sotainen Viktori ja täkypoikana Iivari, mutta toista venekuntaa komensi karvainen Esko, sankalasit päässään kuin papallaankin ja kaljuksi jo pyrkivässä kallossaan ikivanha, kelmeä knallihattu, joka — vaikka ammottavalla reijällä varustettu — teki valtavan vaikutuksen erämaan autioilla vesillä. Eskon venettä veteli etuteljoltaan Väntti, ennenmainittu Matti, hiukan halveksuen virkansa alennusta, koska oli hän ennen komentanut Hulkonniemen retkyettä silloin kun se suuri hauki ja kuolematon kuikka saatiin. Rudolf, Rolf, Ruffe, Petrus eli Pyhä Pekka — hyvällä lapsella on monta nimeä — toimitti tässä veneessä täkypojan virkaa, johon tehtävään kuului myös siimojen selvitys, koukkujen oijonta, kivien kokuu ja polien järjestely. Täkyjä toki ei vielä oltu saatukkaan, juuri niidenpä perään pojat parhaillaan pyrskyttivät jättäen pappansa venekunnan kauvas jälkeensä — ukko rovastin intohimona näet oli itse laskea kaikki verkkonsa, joista eivät pojat valitettavasti siinämäärin välittäneet. Mutta olipa knallipäisellä Eskolla yhtä tärkeä toimi vedellessään uistinta, ylen vakavana tämä veljeksistä vanhin veneen perässä törötti huoparillaan viilettäen, mutta toisinaan intoutuen molemmin käsin lykkimään, jotta pikemmin nuotan vedolle jouduttaisiin. Ankarasti huopasikin Esko, kyökkästen, kyökkästen soudon tahtiin kuin paikallissyntyinen kalaukko ikään, niin että se nuorempia veikkoja ihan nauratti.
— Saapa siinä hauki sukkelana olla!
— Mitääh? määräsi Esko, jolla oli hieman huonokuuloisen vikaa.
Mutta ennenkuin nuoremmat veljet kerkesivät uudistaa huomautuksensa, suut naurun virnistyksessä — vanhinta ja nuorinta veljesparvessa usein pyritään pitämään pilan esineenä — murahti Esko veli pahanpäiväisesti perässä, huoparinsa pysähtyivät äkkiä ja koko mies näytti siltä kuin aikoisi hypätä järveen. Hänen toinen jalkansa vippasi veneen laitaa vasten pystyyn — jalka, johon uistinsiima keloineen oli kierretty.
— Tpruu, purisi Esko — älkää soutako! Siinä on kala!
Nuoremmat nulikat silmäsivät kunnioittavasti karvaista veljeänsä.
— Älä vain päästä!
— Mikä pääsiäinen nyt on? Hän ei kuule eikä näe mitään!
— Antakaapa kalakirves! määräsi Esko lappaen siimaa, joka vielä oli mahdottoman pitkällä.
— Voi, pöljää — omassa kädessäsihän tuo on! Esko karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nauroi niin että kyynelet silmistä sippelehti. Ja veti siimaa, veti siimaa…
— Kun ei vain olisi paljas karahka! pilaili Pekka, ikuinen pilkkakirves.
— Karafiiniko!
— Taikka pohjassa kiinni? arveli Matti etuteljolta.
Esko joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan.
— Soutakaas vähän!
— Kala sillä fraateri raiskalla sittenkin olla taitaa.
Ja kalahan siinä oli Eskon uistimessa eikä pieni ollutkaan. Hyökylaineikko nousi sen edellä ja pintaa kynti pitkulainen, musta pää, kita ammollaan. Esko oli noussut seisomaan ja räpytti silmiään silmälasien alitse, jotka valuivat pientä, punaisena kiiltävää nenän nipukkaa kohden, ja vanha knallihattu, joka oli ikäänkuin dum-dum kuulan läpäisemä, oli keikahtanut takaraivolle — juhlallisen näköisenä siinä miekkonen kepuli känkkelehti uusissa pieksuissaan hiukan tutisten polven lumpioitten kohdalta. Hetki oli kriitillinen.
— Iske isän Juppiterin nimeen!
— Silentium!
Mutta ennenkuin Esko iski, tapahtui jotakin sangen surullista. Iso hauki ammotti kitansa jos mahdollista vieläkin avarammaksi, käpristi valtavaa ruhoansa ja oksensi uistimen ulos suustaan. Hävytön loiskaus ihmisen nokan alla — ja veden koira venkale oli kadonnut syvyyteen. Esko nosti venheeseen rumaksi purrun ahvenen.
Velipojat huudahtivat yhtaikaa:
— Ahven!
Iso hauki oli mennyt menoaan, mutta ahven oli puljahtanut sen vatsasta. Esko ymmärsi erinomaisesti asian. Jo tovin aikaa huopaillessaan oli hän ollut tuntevinaan heikkoa nykimistä uistimessa, mutta ei ollut huolinut vetää. Jättiläishauki oli ottanut elävän ahvenen päälle, mutta ahvenpa oli vapauttanut nielijänsä kuolemasta.
— Voi hele…
Surkeata oli nähdä Eskon sieluntuskaa. Hänkin käpristeli ruhoaan kuin vedenvenkale ja näytti tahtovan ei ainoastaan oksentaa järkensä, vaan myös loikata paenneen perään:
Siskoksi Siikasille,Veikoksi veden kaloille!
kuten pyhässä Kalevalassa sanottiin. Mutta toisesta venekunnasta kajahti vihainen pyssynpamaus ja kaiku matkiskeli laukausta ponnahdellen kalliosta kallioon, poukamasta poukamaan — Vihtori veli siellä säikytteli pahanpäiväisesti vesilintuja ja jonkunverran pappa rovastiakin, joka syvällä hartaudella heitteli verkkojansa vieraisiin vesiin.
— — —
Siellä Saariperässä, jyrkkänä seinänä järveen syöksyvän kallion katveessa, keskellä syvää salmea, kellui aivan liikkumattomana kuin veteen naulittuna, laita laidassa kiinni, kaksi harmaantunutta nuottavenettä. Molempien veneitten perässä törrötti ukko, toisella haaleansininen, toisella harmaa pusero, toisella huopahattu, toisella lippalakin retale, molemmilla persaukset paikatut ja housut höllällä alas valumassa, mutta kun tarkemmin katseli: nahkainen vyö, jossa tuohituppinen puukko roikkui, esti housuja putoamasta. Kuin kivestä veistetyt patsaat ukot siinä tuijottivat veden kirkkaaseen pintaan eikä kummankaan leuka liioin tärähdellyt eikä kasvojen kurtut peräänantaneet ja näyttipä kuin visakoppainen piipunnysäkin olisi kasvanut kiinni ukkojen leukapieliin — siinä määrin hartaasti he vetten kalvoon tihtasivat. Ei sanaa sanottu, sinervä kessusauhu vain tuprahteli piipuistaan. Toisen veneen keulassa kyykötti niinikään nysäänsä mykkänä imeskelevä akkaihminen, savenharmaja suoraselkäinen röijy yllään, sintynyt huivi silmillä ja vetten kalvoon tuijotti akkakin kuni ilmestystä odottaen. Mutta toisen veneen etuteljolla istui rinnakkain poika ja tyttö, sieväkasvoisia molemmat — ja jos oli kirkas kesäisen illan järven pinta, niin vielä kirkkaampina hohtivat nuorten silmät, mutta veden pintaa heidänkin katseensa siveli.
Muikkuparvea siinä väijyttiin! Kas, jo antoivat mykät ihmiset merkin toisilleen ja äkkiä erkanivat veneet toisistaan päinvastaisiin suuntiin, soutajat vetivät voimainsa takaa samalla kun molemmat ukot kaksin käsin syytivät nuottaa veteen. Kävipä siinä iloinen solske ja kauvas kaikkosivat veneet toisistaan tehden valtavan kaaren ja rientäen jälleen lähelle toisiaan. Nuotta oli nyt vedessä, kukko pökkelö kekkelehti perässä, mutta muikkuparvi väreili keskellä. Pienen ankkurin nyt paiskasivat molempien veneiden keulasta pohjaan — vihtaköysi — ja nuottaa alettiin hissukseen vetää. Ja kussa tuli lähelle nuotan kukko, niin porkkiin tarttuivat nuotansoutajat seisalleen kavahtaen ja vimmatusti porskuttivat, porskuttivat viatonta vettä, syvälle pehmeään pistellen, jotteivät kalat veräjästä karkaisi tai pinnasta päällitse piriseisi…
Ja siunatuksi lopuksi ukot hartiavoimalla väänsivät ja nostivat nuotan perän veneisiin, jotka jälleen olivat liittyneet laita-laitaan, kiinni toisiinsa.
Parahiksi siihen saapuivat sountiaan hilliten pappilan pojat kunnioituksella ja uteliaisuudella seuranneina nuotanvetoa, joka heistä, herraspojista, oli jotakin saavuttamatonta, salaperäistätalonpojan pyhää.
— Iltaa isännät, saammekos täkyjä?
— Iltaa… Saapi kai heitä sen vertaisiin tarpeisiin.
— Meitä on kaksi venekuntaa, selittää Esko, joka taas on mahtava kalamies ja ymmärtää Suomen kansaa enempi kuin nuoremmat veljet, joita vähän ujostuttaa.
— Onko se pappai matkassa?
— Tuolla tulee toisessa veneessä.
Nuottaveneiden väessä huomataan juhlallinen tyrmistys heti kun on saatu kuulla että itse rovasti on näillä vesillä.
— Jos lie mammai matkassa? tokasee akka toisen veneen keulasta, nysä suupielessä.
— Torakassa on! vastaavat pojat.
— Kiesuksen kierukka — siin' oli kupparimuijan mennyt-öinen uni!Vai on ruustinnai huviretkellä…
— Ja tytöt! lisätään muorille.
— Ka ihan pitäisi soutaa pakauttamassa huomenna ja juustoleipä viemässä — se on mammanne aina ollut mulle niin höyli. Minä oon se Hyysirannan Vappu…
Toinen nuotta-ukoista alkoi poimia Eskon täkykoppaan kauneimpia muikuista, jotka hopeanhohtavina hyppelivät suuressa vasussa.
Eskon venekunta jo alotteli koukunlaskentaa kun rovasti vasta saapui nuotta-ukkojen luo. Hiukan ujoilevasti, kuten tapansa oli, tervehti pappi seurakuntalaisiaan. Kun oli ensin puhuttu kauniista ilmoista, käytiin virkeästi itse asiaan ja nyt poimi toinen nuotta-ukoista parisataa syöttiä rovastinkin täkykoppaan.
— Mitä minä nyt olen velkaa? kysyy rovasti kukkaroaan kaivaen.
— Antakaahan kukkaronne olla, sanovat talonpojat nöyrästi, vaikka hyvinkin olisivat rahan tarpeessa.
Rovasti kaivaa hopeaisen markan ja ojentaa yli välkkyvän veden.
— Liikaahan tätä tuloo, ei mitenkään. Hilikkui piisoaa… penäävät ukot, mutta ottavathan sentään vastaan.
Rovasti kiittelee ja hyvästelee ja komentaa poikia soutamaan rannemmaksi — ja nyt alkaa ankara koukunlasku, kilpaa toisen venekunnan kanssa, mutta kaartaen vastakkaisia rantoja.
Puoleen yöhön se vetää ennenkuin molemmat venekunnat ovat laskeneet järveen satakunnan polakoukkua kummaltakin puolen.
Kilpaa soutavat pojat kesäisessä yössä kohti Torakan valkamaa, jossa pappilan paatti kuin jättiläisjoutsen kuvastelee valkoisia siipiään veden kalvoon.
Juuri Torakan rantaan töksähtäessä loiskahtaa rovastin uistimessa sievoinen järvilohi ja kappas vaan — ukko saa sen.
* * * * *
Ruustinna jo nukkuu syvässä unessa matalassa vierastuvassa, jonka veistetyt honkahirret saumasammalineen hohtavat kesäisessä yössä, mutta pappilan tytöt ovat hiipineet lehmitarhaan, jossa kodikas "suihtu" tupruaa leppoista sinervää sauhuaan. Torpan karja seisoksii ja makailee siinä sauhun alla tyystin tytyväisenä ynähdellen ja märehtien rämekorvesta jyrsimäänsä heinää. On siinä jukupää mullikkakin, panimoilleen nulikka vielä hypätäkseen selkään, vaikka kyllä jo sitäkin yrittelee. Kaksi valkoista mulipää-vasikkaa nuoleksii lempeästi toistensa punaisia loppakorvia.
Mutta karjan keskessä kenkkuilee Torakan akka vihan vimmassa siirtyen lehmästä lehmään purpattaen jokaisen mahan alla ja vedellen luisevilla sormillaan tissin tissiltä tyhjäksi täyteläiset utareet. Kihisee kiulu ja vaahtoinen vitivalkea maito läikähtelee kuplaillen. On akalla apulaisena Musta Iita, tytön suikula, mutta hame maata lakaiseva kuin muorillakin, aikaihmisten kirjoissa kun näet alkaa jo Iitakin olla, rippikoulun käynyt.
— Äläkä siinä känkkäile senkin siivatta! pauhaa akka kyykkysillään lypsäen. — Se tuo Elehvantti sitten vasta on potkuri, ke ke ke — outko siivolla, pirhanan rupeli — kiuluun ryökäle mullatkin porkkaa — musta kärpänenkö häntä ronkkaan purree — lyö Iita vitalla, ropsi oikein jotta herkiää, senkin kanttura!
Mutta pappilan tytöt istuivat lehmitarhan veräjän päällä kuin kiltit kanat orrella ja lauloivat sydämensä kyllyydestä:
Lugn hvilar sjön,Kring berg och dalarNu breder natten mildt sin arm!Ej fågelns röst nu mera talar,Hon slumrat in vid skogens barm…
Ja ihmeissään, ällämystyksissään kuuntelivat kaunista laulua torpan lehmät ja mullikka näytti olevan häpeissään — nuo hetaleiset herrasryökynät hiukan häiritsivät Mikon lemmentuumia.
Juuri silloin saapuivat pappilan pojatkin koukunlaskustaan ja tarhalla syntyi hauska hälinä.
Torakan akka nauraa hökötteli — vai suoraan kiulusta nuoret herrat vastalypsettyä maitoa, ei oltu mokomaa ennen nähty, mutta juokoot kun lystää. Syntyi kilpajuonti Eskon ja Vihtorin kesken. Esko sai kokkareen väärään kurkkuun ja koko lapsisarja oli läkähtyä naurusta — Vihtori veli tyhjensi melkein kiulullisen nisälämmintä maitoa sekä pisti kiulun päähänsä laureatuksen merkiksi — Torakan akka hytkyi naurusta ja kauhusta — hurjia papinpenskoja, mitä virkailijoita heistäkin tulla mahtoi? Vaan korreesti hyö vain pappilan ryökynät taannoin olivat laulaneet, ihan oli syönalaan koskenna. Niin oli kuin oisi masinalla pelattu…
— Montako teillä tässä oikein on lypsylehmää? kyselee Esko näyttääkseen kansallista puhuttamistaitoaan nuoremmille veljilleen.
— Eihän näitä ouk kuin kaksi. Hiehko kökkeli kolomas lehmä! tokaseeTorakan akka.
Sekös veljeksiä tuppasi salaa naurattamaan. "Hiehko kökkeli kolomas lehmä" — niinkö se oli sanonut?
Mutta Esko jatkoi vakavana keskustelua asianymmärtävästi huomauttaen lehmäin myöhäisestä kotiintulosta. Johon akka taas myötitteli:
— Myöhään, myöhäänpä hyvinni meijän niemellä pitteet kottiin tuloot, yörauhan tärvelevät. Vaan eikös se nuori herrasväki jo laittau yöpuulle? Jok kai siellä tovista-aikaa mammanna ja pappanna nukkuut…
* * * * *
Aamulla kello 3 on ukko rovasti jo jalkeilla ja käy tarkastamassa ilmaa. Neljännes neljättä ajaa hän ylös joukkonsa. Nuorimmat tytötkin pyrkivät mukaan. Torakan muori on keittänyt väkevät kahvit. Kello 4 liukuvat jo molemmat veneet ulos rannasta, jossa Torakan ukko seisoo totisena katsoen papin ja papinlasten perään. Itse hän siinä laittelee viikatteen terää varteen ja vuoleksii haravan piitä.
Ja ihana on kesäinen aamu, kun yön hämy haihtuu ja sydenmustaan iljankoon punertavan auringon armas säde sattuu — päivän ikinuori jumala antaa aamusuudelmansa yön tummalle tyttärelle. Se valkeuden nuori sulho hymyilee ja yön neitsyt paljastaa onnellisena kauniit rintansa — suutele, suutele, olen kokonaan sinun!
Saaret koivurantaiset päilyvät kuni koholla ilmassa, missä on kallio ja korkea metsä, siellä häälyy salaperäinen pimento. Siellä utuneitoset hiljaa karkelevat ja sumusotilaat säiläänsä vilkuttavat. Mutta auringon airut ajaa sinnekkin ratsulla, jonka kaviot vain hiipovat vettä ja äänetön on taistelu, jota valosta käydään. Voiton tanner on puhdas vihollisista ja kuulaan ilman läpi kiitää päivän ensimäinen lintu kaula ojona, kuulet siipien havinan, sitten ei mitään. Ei tuulen henkäystä vielä mistään päin, tyvenenä uinailee syvyys…
Ukko rovasti otti ensimäisen haukinsa. Taitavasti sen ottikin, ei hukilla iskenyt, vaan kopralla niskasta nipisti, aivankuin sepän pihdissä kiepahti kala veneeseen ja pärskäytti iloisesti pohjavettä pyrstöllään Iivari pojan kasvoihin.
— Pappa, eikö se pidä tappaa? rukoili Sanni, joka istui keskellä venettä. — Ettei se kituisi…
Rovasti pisti haukia pyhäjärveläisellä puukollaan.
Ja pola polalta nyt valtavat kaaret täkynokkosia koettiin. Joka toisessa vähintäänkin oli kala, aniharva oli koskematon, muutamista oli kala vapautunut suurella voimalla vääntäen pahasti koukun perustimen. Nousi syvyydestä jättiläisahven, nousipa hirmuinen haukikin, jonka ottamisessa meni puolentuntia. Kauhistuneena huudahti Sanni tyttö, kun isä ukko sen vihdoin vapisevin, vaikka suorin käsivarsin kalakirveellänsä veneeseen kiskoi. Vihtori veli hyökkäsi sitä pitkällä puukolla pistämään — niskaan ja poikittain purston lähettyville — ja Sanni sisko rauhoittui. Seuraava pola niemen kärjessä, kun sitä lähestyttiin, puikahti yhtäkkiä umpisukkeloon. Se pysyi pari minuuttia veden pinnan alla ja puikahti äkkiä näkyviin. Rovasti kiirehti huopauksella auttaen soutoa sen luo, mutta juuri kun ojensi kätensä tarttuakseen polaan, luikasi tämä jälleen umpisukkeloon ja rovasti jäi tyhmistyneenä tuijottamaan ympärilleen.
— Svinaktigt! pääsi rovastilta ruotsiksi kuten tapahtui vain kriitillisissä tilanteissa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi siiman päässä suuri lohi korkealle ilmaan ja pola puikahti taas näkyviin.
— Nappaa kiinni, pater noster!
Ukko rovasti sai kiinni polasta ja lohi alkoi junnata koko venettä perässään — soutaja Vihtori tosin huopasikin tahallaan, sillä tottuneena koskionkijana hän tiesi että lohensukuista kalaa ei koskaan saanut päätäpahkaa vetää luokseen, vaan sille täytyi antaa myöten. Jännittävä järvilohijahti oli alkanut. Onneksi oli siima pitkä ja vahva, ja kala tuntui olevan varmasti kiinni — älä löysää pappa, älä löysää! Näin mentiin muutama sata metriä lohen jäljessä, kaikkien hengessä kuvasteli äskeinen kaunis näytös: aamuauringon säteissä kimmeltävä hopeasuomuinen kala loiskahtaen korkealle ilmaan ja pulahtaen päistikkaa veteen. Sileät, laajenemistaan laajenevat aaltorenkaat siellä, missä lohi on loiskahtanut. Se oli suurenmoista!
— Meidän täytyy se väsyttää ensin. Annas pappa, niin minä tulen hoitamaan siimaa!
Mutta pappa ei ensi kertaa ollut kyydissä papinkalaa.
— Stopp! komensi hän: ala nyt hiljalleen soutaa…
Ja niin kala väsytettiin, se ei enää riuhtonut eikä ryntäillyt. Pyrki vain pohjaan ikäänkuin nukkumaan. Mutta sen oli pakko kärhämöidä veneen vanavedessä, tahtoipa tai ei.
— Minäpä tiedän! huusi Vihtori etuteljolta. — Me otamme sen ampumalla pökerryksiin.
Niin todella tehtiin. Isä kalastaja veti lohen pintaan ja poika metsästäjä pärähytti haulikolla veden kalvoon — lohi pökertyi täydellisesti ja rovasti nosti saaliin veneeseen. Kaunis kala se olikin, ihan leiviskän painoinen.
Niin soudettiin koukulta koukulle ja niljakka läjä veneen pohjalla kasvoi kasvamistaan. Haukia ja ahvenia enimmäkseen, jokunen säynäjä. Vasta takaisin tullessa nostettiin verkot vedestä — puolentoista sataa pienempää kalaa: sukeita siikoja, keskikokoisia ahvenia, moniaita tuppihaukia sekä räpylöistään alapaulaan sotkeutunut ja siihen kauhusta käpertynyt telkänpoika.
Jotakin jännittävää tapahtui myös toisen venekunnan aamupyydyksillä: kaukaa oli nähty veli Eskon ponnahtavan seisaalleen veneensä perässä ja sitten olivat "pikku pojat" hurjasti soutaneet aivankuin hoijakassa ympäri — mitähän ilvettä lienee kala sielläkin pitänyt? Koukkujen koenta Saariperässä oli täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä. Milloin oli onkiahven ensin nielaissut täky muikun, sitten oli ahvenen nielaissut suurempi ahven, tämän taas oli hotsinut kurkkuunsa ahnas hauvin tuppelo ja vielä tämänkin kaksi kertaa suurempi veden hurtta — se oli syöntiä se! Milloin oli saman polan kahteen koukkuun yhtärintaa ottanut sievä lohi ja virkku hauki ja vetäen "kissanhäntää" eri suuntiin kohtalotoverit säikähtivät lähestyvää ihmiskuntaa ja kiersivät hurjasti vastakkaisiin suuntiin, kunnes siimat punoutuivat toisiinsa ja virkut veljekset poksahtivat yhteen sekä nostettiin veneeseen sen tuhannen sykkyrässä Eskon ihmetellessä Luojan töitä. Milloin taas oli pohjakivi irtautunut silmukastaan ja kala kiidätti keikkaselkäistä polaa salmesta salmeen, kunnes sotki siimansa pohjamurtoon, josta ainoastaan kärsivällinen koukunkokija veitikan vapautti. Saattoi sattua niinkin ettei iltayöstä laskettua pyydystä laisinkaan löytynyt, vaikka koko pappilan nuoriso sitä silmillään sihtaili pitkin terässinikaareilevia aamuisia pintoja ja silloin tehtiin juhlallinen johtopäätös että pyydys oli joutunut salaperäisen vedenalaisen olion uhriksi — kukasties itse Tursas Vetehinen oli vehkeet siimoineen, polineen vieläpä kivenmöhkäleineen poskeensa pistänyt?
Äänekkäästi jutellen ja ilakoiden molemmat venekunnat palasivat takaisin torpan rantaan Vihtori veikon ammuskellessa ilmaan kunnialaukauksia takaaladattavalla luotipyssyllään, jollainen tällä pojalla aina oli mukana moisilla retkillä. Ei keksinyt mitä oikein ampua, ei ollut vielä linnustuslupaakaan, ja vaikka ei vallesmanni semmoisista välittänytkään, niin pappa oli sentään ankara lainparakraahvin valvoja ja häpesi poikain puolesta, jos ne lakia rikkoivat. Mutta torpan rannassa ottivat kalalta-tulijat vimmatulla ilon haukunnalla vastaan pappilan pystykorvat koirat, jotka luonnollisesti olivat retkellä mukana ja joita kaikki kilvan rakastivat — hellimmin äiti ruustinna ja Sanni tyttö, joiden kanssa pojilla jatkui ikuinen kina ruokien rasvapitoisuudesta ja sokurileivosten vaikutuksesta rakastettujen kotieläinten sielulliseen ja aistilliseen terveydentilaan.
— Poju! Poju! Poju sessu! — Noppe! Noppe! Noppe seh!
Jos, olivat kalat olleet syöntituulella, niin kylläpä pappilan kultaiset koiratkin sitä näyttivät olevan tänä kesäaamuna — olivat syödä ihan elävältä kalamiehet hypäten heti hännät kippurassa veneisiin ja nuollen riemuissaan kasvoihin yhtähyvin ukko rovastia kuin Eskoa.
— Hunsvotti! toruu harmaapartainen rovasti nauraen, mutta Esko, pyyhkien viiksistä suutaan, mutisee tapansa mukaan: Noh, kah… sekä sanoo sitten koko pappilan joukolle kiivaasti:
— Te kasvatatte huonosti koirianne.
Kyllähän esihistoriallinen Esau taisi olla metsämies, joka siis ei halveksinut koirankaan kieltä, mutta tämä pappilan karvainen Esko ei välittänyt muusta kuin kalasta. Siinä tuli mamma ja Aunekin rantaan katsomaan kalansaalista. Voi herrantöppöset — noin paljon noin komeita kaloja. Torakan ukkokin ihmettelemään: onpa, onpa vetten viljaa. Ei sitä talonpojat noin vaan vetele…
Kolmatta sataa oli koukkua ollutkin.
— Joko pojat laskivat, montako koukkukalaa?
— 149! huutaa Väntti. 99 ahventa! 40 haukia! 7 lohta! 2 säynäjää! 1 matikka!
Rovasti itse laski pienemmät kalat saatuaan verkot vapeille seivästen väliin. 151 oli verkkokalojakin.
Syötiinpä makea kalakeitto siinä venerannassa koivikon siimeksessä, isolla padalla kiehutettu. Talonväkikin siihen kutsuttiin. Ja hauskalta se näytti kun rovasti pappa paitahihasillaan, keltaiset pieksunvarret käännettyinä, istui nurmella höyryävä pahkakuppi polviensa välissä, koko matruusikunta ympärillään. Ja pappilan tytöt kansallispukimissa mikä milläkin mättäällä. Ruustinna leveällä kannolla, kirjava kulho helmassaan.
— Ei ole ryssänkeisarillakaan näin makeaa ruokaa, tuumii yksi pojista, jota Matiksi nimitetään.
— Kyllä sillä yhtä makeaa on, vaan ei se yhtä makealle maistu, huomauttaa Vihtori rikkiviisaasti.
— Syöneekö kalaa majesteetti? sekaantuu puheeseen Torakan ukko.
— Sumpusta se syöpi, tietää Pekka poika. — Kitukaloja likaisesta lammesta.
— Vaan mikä keisari se oli, joka kerran söi hilloja Suomessa? kysyyVirvi, pappilan kuopus.
— Aleksanteri ensimäinen! Jos saa uskoa… Saara Wacklinin juttuja…
— Mepä lähdemmekin tästä hillamarikkoon, hoksaa Aune.
— Raakoja vielä ovat, äännähtää ujosti Torakan Musta Iita, joka iltaisin rähmii soita lehmiä huuhutessaan.
— Pitäisi taas saada tuoreita täkyjä ensi yöksi, huomauttaa Esko pahkakuppi kukkurallaan toista annosta, nenänpää liemestä kiiltäen.
— Nyt kaikki kalanperkkuuseen! komentaa ukko rovasti pannen pois puulusikkansa. — Tytöt viruttamaan. Hör du Cilly, kysyy hän huolestuneena puolisonsa puoleen kääntyen: minä pelkään ettei suola piisaa.
— Men vi segla ju hem i morgon, vastaa ruustinna lempeästi.
— Seilaamme kotiin, sanot sinä? väittää rovasti. — Mistä mamma tietää että tuuli huomenna vetää?
— Ei mamma tiedä, vaan pappa sen tietää, tulkitsee ruustinna onnellisena ja alkaa koota astioita. — Lapset, kiittäkää Jumalaa ruuasta.
— Mitä se nyt mamma… näin taivas-alla…
Eikä äiti muori sitä ankarasti tarkoittanutkaan. Se oli hänellä vain sellainen säädyllinen, herttainen tapa. Täällä luonnonhelmassa suli Jumala ja pappilan kätten-ristiinpano yhteen, häthätää nähtiin isä-ukonkaan kovettuneita kopriaan yhteenpuristavan silloin kun rovastilla oli pieksusaappaat jalassa. Hän oli silloin ikäänkuin ulkopuolella pappiuttaan…
Niinpä siis Torakan rannassa alkoi hilpeä kalanperkkuu. Suomut ja veitset vain välähtelivät ja tulipunaisia kalankiduksia sinkoili rantalouhille. Päivä paistoi ja laine loiskui ja auteret ulapalla huljuivat. Kaukaa järven takalistosta siinsi horisontista moniviikkoisen rajakarjalaisen metsävalkian sauhu.
10.
Kylänmäki ja Alanne.
Näin tehtiin kesäisiä kalaretkiä milloin Torakkaan, milloin Alajärvelle — Kylänmäkeen, ikivanhaan taloon, joka päinvastoin kuin edellämainittu torppa kohosi korkealla korpivaaralla, puolen neljänneksen päässä järven poukamasta. Satumaiselta tuntui pappilan pojista maata satojen vuosien vanhan pirtin lattialla, muikeanhappamen ilman hengessä — piimäamme ja puiset viilipytyt vierellään sekä hieroa unisia silmiään kello 3 aamulla, kun Kylänmäen akka kantaa rohmusi sisään kahvin. Kylänmäen ukkopa vasta oli aito muinaisesine, hän osasi toki loitsujakin sekä veisasi Kalevalaa ja kertoi nähneensä Elias Lönnrotin — kuului suuri Elias Vienan matkoillaan kerran saarnanneen rajaseurakunnan kirkossa, musta pää hällä silloin oli ollut, vaan tiesi Kylänmäen ukko että myöhempinä vuosinaan "valakiaksi oli peä männynnä hälläi". Oikea savupirtti oli Kylänmäessä ja muutenkin vanhan ristirahvaan elintavat ja niinkuin totisella Suomen kansalla usko vahva ynnä uskallus noitiin, velhoihin ja pääperkeleeseen sekä luonnollisesti myös Kiesukseen Ristukseen, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Musta raamattu, mustat virsikirjat, kupparisarvet, karhukeihäs, pertuska ja russakat muodostivat tärkeimmät sisuskalut tällaisessa talossa. Eikä ollut tätä taloa vielä turmellut uuden ajan henki, vaan vanhalla höyryllä kävivät esimerkiksi kaikki nurkantaukset ja tanhuat, ja turhaan seurakunnan sielunpaimen länsieuropalaisessa hengessä etsiskeli sitä paikkaa, jossa saisi neljän seinän sisällä aamutoimituksensa toimittaa.