Palkovene.
Vihtahousu, kerran vauhtiin päästyään ahdisti Rämsänrannan seurakuntaa sekä maan että meren puolelta. Vanha pappila oli kaiken edistyksen kehto. Ei siinä kyllin että matalarattaiset, kiiltävä polkupyörät alkoivat kiitää pappilan ja kirkon välisellä kapearaiteisella tiellä tai että eräs kaukaisen syrjäkylän tuulimyllymestari, vanha Kiekin ukko, rienasi ristillistä seurakuntaa rakentamalla visapuusta kolmipyöräisen vehkeen, jolla kirkastuslauvantaina jyrräsi alas Suomulan mäkeä, vaan uuden ajan airuen nähtiin näinä vuosina rapistelevan vettenkin pinnalla. Se oli sama noita-akkojen kumoon-ajaja, pappilan Väntti, joka ensimäisen palkoveneenkin, kanotin, teki mielenosoitukseksi siitä ettei insinööritaito suinkaan ollut riippuvainen ylioppilastutkinnosta. Palkoveneen rakensi poika pingoittamalla purjekankaan kaarien päälle, ja että ruikula otti pysyäksensä veden pinnalla, se herätti yhtä suurta kummastusta kuin hölmöläisissä padan pohjaan uppoamattomuus. Sitä ihmetteli sekä Miidas että Lauri Bonifacius, Bux ja ukko Hulukkonen, ja kaljupää Galenius, joka itse oli hämmästyttänyt seurakuntaa kolmikulmaisella purjeella, saattoi sanoa kuin raamatun profeetta: nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään…
Vanha kansa sanoi:
— Palakovene! No on vehe. Eikö sitä tervatakaan? Missä siinä häjyssä lie tappi ja tapinreikä? Eikö oo teljojakaan? Eikä hankavihtoja? Kato hylyky kun on pieni. Tyhjän päällä siinä ihminen istuu. Liekköhän ihmisjären keksimä. — Hukuttaa hyö sillä ihtensä piessat…
Mutta Väntti poika patiloi jo kaukana järvenselällä, uhkasipa laskea koskiakin. Ja lauvantai-iltoina hän, proosan mestari, joka ei ryvettänyt itseään runoilla, saattoi tulla suorastaan runolliseksi. Hävisi koko yöksi pappilasta! Kaukaiseen kalasaareen patiloi palkovenemestari ja ankkuroi itsensä ahvenmurtoon. Istui, uneksui, mitä lienee miettinytkään — kaloista ei välittänyt, ihaili vain oman keksintönsä suloa. Sydänyöllä sitten havahtui ja patiloi pitkin peilipintaa, mutta ei vieläkään viiltänyt kotiin, vaan ohjasi suikulansa Vaarnankalliota kohden. Siihen asettui jyrkänteen siimekseen, kaiveli taskujaan ja näperteli jotakin. Kokonaisen rullan siimaa laski veteen lyijypainon kanssa — vanha kansa oli siinä paikassa väittänyt olevan kolmenkymmenen sylen syvyyden. Väntti istui uudessa palkoveneessään ja lyijymykyrä veti siimaa hänen taskustaan — olipa juhlallista kuvitella, missä asti lyijy oli painumassa, voi kamalaa kuilua.
Vasta sitten, kun oli luotinut pohjaan saakka ja syvyyden todennut, rauhan sielulleen sai kanottimestari ja niinkuin jättiläiskaakkuri räpylöillään patiloi kaksipäisellä airollaan kotivalkamaan. Laiturille rakkaan sukkulansa hinasi, kumolleen teloille käänsi. Ja aamurastaan visertäessä honkaisella rinnemaalla, jossa kanerva punaisena kukki ja johon aamuvalo iski kuin kulta, tanu poika tallusteli pappilan vaaralle sivu suitsuavan lehmitarhan, kesäyön hiljaisuutta ihmetellen, mutta ennenkaikkea aavistellen suurten keksintöjen valtakuntaa…
Eikä ollut tyttöä tämän papinpojan mekaanisessa mielikuvituksessa, ei kiusannut mikään hempeyden aistihaave, vaan päässänsä pyörivät kirkkaat hammasrattaat ja väkevässä veressä soutelivat vielä ihmeellisemmät vesivehkeet kuin palkovene. Kummastuneena ja halveksien papinpoika hätkähti todellisuuteen, kun häntä vastaan tähän vuorokauden aikaan astui nuori talonpoika hattu syvällä päässä — mistä se tuli? — Kuka oli? — papinpoika näki piikatyttöjen luhdin ovea vedettävän kiinni — mitä tämä nyt oli? Hän murahti ja puhui jotakin itsekseen, meni väsyneenä omaan huoneeseensa ja nukahti kuin tukki.
* * * * *
Väntistä, höyrylaivan, polkupyörän ja kanotin tekijästä tuli tietysti insinööri, mutta palkovene jäi palvelemaan vanhaa pappilaa. Sillä patiloivat tosin tytötkin, mutta sitten kun kaikki muut sen olivat hyljänneet, omisti sen kulkuvehkeekseen Iivari. Tämä poika kehitti sen oikeaksi torpeedoksi ja kauhistutti erämaanjärven kuikatkin ajamalla hurjasti niitä takaa ja ampumalla perään kuin tykkiveneestä, peittyen itse savupilveen. Iivari ei peljännyt pahintakaan myrskyä ja kehittyi taidossaan niin pitkälle että lopulta sukelteli aallokossa kuin vedenalainen. Senjälkeen hänen intohimonsa pakotti nuorukaisen peninkulmien pitkille harharetkille, jotka saivat koko kristillisen seurakunnan kauhuihinsa, kuten kronikat sen kertovat. Punalakkista palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä ikinä tämä liikkui ja maihin yritti — heinäväki heinähankoineen haravoineen läksi käpälämäkeen ja Kolikankylän akat veisasivat vapisevalla äänellä satavuotisista, russakkain jyrsimistä virsikirjoistaan että:
Armon liiton Engel,Torju pääldäm perkel!
16.
Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.
Sitten kun saippuapallojen puhaltelu, puujaloilla kävely, hiekassa leikkiminen ja kuperkeikkiminen, kyhnällä, sylkikuurosilla, vankivyörärisillä, karttusilla ja hippasilla olo, voileivän syönti navetan katolla, hartsin poltto, savipullain paistanta, paarmain lennättäminen häntätikun kanssa avaraan maailmaan, sinitakki-tikkulaatikkojen uhraaminen muurahaispesiin, hapsenkattien, niskantaittajain ynnä muiden sarvijaakkojen voimisteluttaminen, pääskysten heijauttaminen untuvain perään, yölepakkojen pyydystäminen valkoisella vaatteella ja ongenvavalla, lääkärin vastaanotot ja lasten kastanta, linnunpesien ja sammakonpoikien etsintä ynnä muuta, ynnä muuta, ynnä muuta — sanokaamme se kolme kertaa — olivat siirtyneet lastenkirjoihin, joutuivat päiväjärjestykseen sellaiset huvit kuin kroketti, volangi ja rautatanko. Viimemainitut ajanvietteet olivat oikeastaan polkupyöräkuumeen ja kanotti-lavantaudin edelläkäypiä oireita ja kronolooginen järjestys kronikassamme ei siis ole tarkka. Kroketti oli vanhaan aikaan hauska peli ja pelattiin sitä suurella hartaudella pappilan pihalla. Polttokeppi oli lyöty keskikuistin porrasten eteen ja viiden linjaportin tähtäyssuunta ampui suoraan Vanhan Puolen portaita kohden. Jokainen portti antoi yhden lyönnin oikeuden, jos nimittäin krokettipallo siitä läpi livahti.
Jos pallo vieri kahden portin lävitse, sai luonnollisesti kaksi lyöntiä ja silloin oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Oman pallon kosketus pelitoverin palloon antoi myös kahden lyönnin evästyksen, jos niitä lyöntejä tahtoi epäitsekkäästi käyttää ainoastaan eteenpäin päästäkseen. Mutta ken tahtoi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi tai heikontaa hänen asemaansa, se oli oikeutettu "krokkaamaan", mikä tapahtui siten että valtias lujasti painoi jalallaan omaa palloaan ja pamahutti sitä sivultapäin pitkävartisella vasarallaan, jolloin toverin pallo kimmahti kuin kuula pyssynsuusta menemään yli pihan. Julma krokkaaja sai oikeuden lisäksi yhteen omaan liikkeeseensä niin että jos onnetar häntä suosi, hän saattoi yhteen jaksoon kierrellä läpi kaikista porteista, paukahuttaa keppiin ja voittaa pelin, jolloin pihan perälle kyyditty toveri tunsi itsensä viralta pannuksi — ja uusi peli oli aljettava. Se oli yksinkertainen, rehellinen kilpaleikki, joka opetti tarkasti tähtäämään ja käyttämään virkavaltaansa. Mutta jos kanssapelaaja sattui olemaan pelisankarille tavallista mieluisempi olento — esimerkiksi "Tolpan Nanneli" tai pappilan Aune uuden kanttorin tai apupapin edessä — niin kuului ritarillisuuteen olla krokkaamatta ja päinvastoin auttaa heikompaa astiaa läpi kunniaporteista, jotta olisi tullut täytetyksi raamatun sana: kolkuttakaa — niin teille avataan — se tahtoo sanoa: krokettiurhon oli annettava nuijallansa niin edullisia paukkuja mielitiettynsä pallolle että tämän sydän oli avautuva. Krokettia pelattiin kaikkina vuorokauden aikoina, puupallojen pauke ja puuvasarain kopse kaikui usein auringonlaskun jälkeenkin, ja sunnuntaiaamuina, heti kun ukko rovasti Junnun kanssa oli lähtenyt kirkkoretkelleen, kiiruhtivat pyhäpukuiset papinpojat ja tyttäret etsimään kuistin nurkasta nimikkovasaransa ja pallonsa, ja kroketti alkoi palvelustyttöjen katsellessa pirtin akkunasta. Ulkoleikki keskeytettiin vain siksi ajaksi, jolloin mamma kulta luki saarnaa. Intohimo krokettipeliin oli niin suuri että kaikki vehkeet porttipuikkoineen raahattiin mukaan huviretkille Niettussaareenkin, vaikka ei missään löytynyt niin hyvää krokettimaata kuin kotikartanolla.
Senjälkeen seurasi volangin kulttuurikausi. Katajaisia vanteita, jotka olivat kierretyt erivärisillä vaatesuikaleilla ja jotka lennätettiin korkealle ilmaan puisella tahtipuikolla. Niiden piti hurjasti pyöriä ilmassa, muuten ei heitto ollut normaali. Niitä heitettiin ristinrastin toisilleen tai keräsi yksi kaikki heitot käsivarteensa. Leikki vaati siroja, notkeita liikkeitä, siinä oli jotakin taiteellista. Kesäneitosille se tarjosi edullisen tilaisuuden keimailuun sikäli kuin kristillisessä pappilassa keimailua harjoitettiin. Sai kirkua, huudahdella, hyppiä ja leikin temmellyksessä syöstä vaikka poikien syliin kopiksi, jolloin asianomainen punastuminen ja hillitön nauru suuresti lisäsi urheilun viehätystä. Volangikin toisinaan raahattiin mukaan kesäisille huviretkille Hulkonniemen autioon, Roinilaan, Niettussaareen, Ruukiin. Nuo punaiset, siniset, viheriät ja keltaiset vanteet, jotka lennähtelivät korkealla kuulaassa ilmassa kilpaa pääskysten kanssa — taisi joskus pääskynen livahtaa lentävän volangin läpi — loivat omituista värivaihtelua erämaan yksitotiseen luontoon.
Rautatanko kuului pappilan pojille. Siinä Väntti tai Vihtori teki "kiepin" tai heitti jättiläisheiton renkipoikain ihmetellessä, siinä — tallin kupeella — rimpuilivat kaikki miten kulloinkin. Nostettiin itseään kiinni tankoon esimerkiksi sata kertaa. Se oli miehekästä ettoneen viettoa varsinkin sunnuntaipäivinä tai muina rokulihetkinä.
* * * * *
Vanhan pappilan ulkoilmaleikkeihin voimme joltisellakin asiantuntemuksella lukea myös pappilan lasten ensilemmen leimahdukset erämaan luonnon vapaassa helmassa. Koska jäsenluku pappilan nuorisossa oli 8, niin voisimme veistää 8 nuoruuden novellia, mutta tyytykäämme ylimalkaisin sanoin naulitsemaan yhteen kimppuun kaikki nämä Amorin siivet aivan niinkuin havukat ja pöllöt oli naulittuna tallin luukun yläpuolelle.Eskooli nuorena ylioppilaana rakastunut orpanaansa Elliin, paksupalmikkoiseen savolaiseen tyttöön, ja souteli hänen kanssaan Niettussaaren ympäri; papin vanhimman pojan romantiikka saavutti sellaisen huipun ettei herra ylioppilas keksinyt ainoatakaan sanaa Ellille, joka meloi veneen perässä. Esko vain souti ja varmasti hän haaveili jumalallisia asioita, koska hän oli niin vaitelias, ja vasta kun kala hyppäsi tyynessä vedessä, civis academicus avasi suunsa ja kysyi:
— Näitkö, Elli? Elli vastasi:
— Mitä sinä tarkoitat? Johon Esko antoi selityksen:
— Että kala hyppäsi!
— Sehän oli mukavaa, sanoi Elli ja sitten ei puhuttu taas mitään, vaan Esko souti, souti. Kymmenen minuutin päästä huomautti Elli ruotsiksi:
— Hva' här är vackert! Johon Esko muikeasti hymähti:
— Taitaa ruveta satamaan! ja nuori säädyllisesti kasvatettu herrasväki palasi saareen, jossa muukin pappilan väki sinä iltana majaili.
Kronika kertoo vielä seuraavaa. Eräänä hempeänä elokuun iltana oli Esko kadottanut Ellin näköpiiristä ja vaikka tapansa ei ollut kiivetä korkeammalle kuin siipensä kantoivat, nähtiin hänet yhtäkkiä pappilan pääpytingin harjalla hajalla säärin ja hiukan vapisten, varjostaen kämmenellään silmiään, joissa myös silmälasit oppineesti kiilsivät, tähystävän alas horisonttiin. Ja mitä näkikään hän silloin? Ellin, paksupalmikkoisen, aristokraattisen Ellinsä, joka kaukana pientarella korjaili hamettansa. Elli oli kenties käynyt riihivatukossa ja pukunsa oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta että hänet jostakin taivaallisesta korkeudesta saattoi keksiä itse Esko, se oli Ellille tuntematonta. Sentähden Elli ei ymmärtänyt edes punastua, vaan korjaili kursailematta leninkiänsä. Ja tämäkös oli Eskolle ihanainen, melkein ylönluonnollinen ilmestys. Sellaisesta hän oli lukenut tuskin Anabasiksesta, korkeintaan Odyssein harharetkistä. Jos joku punastui, niin kyllä se oli Esko itse, sillä hänen sydämensä pamppaili rajusti. Hän tahtoi hengessänsä huudahtaa kuin Nummisuutarin Esko: kraatari, elätkö sinä vielä? mutta hän ei maininnut edes Ellin nimeä, kömpi vain tyynesti alas tikapuita ja suuntasi askeleensa suoraan alapihaan nousten ylös jyrkkiä kaideportaita — ja vasta sitten hän läksi kaartaen ja keppiä heiluttaen, valkoinen ylioppilaslakki päässään, kävelemään sinnepäin, jossa Ellin oli nähnyt. Mutta Elli olikin jo kiertämässä pirtin taitse pappilan pihaan eikä paksupalmikkoisella neidolla ollut haaleansinistä aavistustakaan että Esko häntä oli vakoillut. Eivätkä nuoret ainakaan sinä iltana kohdanneet toisiaan kahdenkesken, sillä liian säädyllinen ja hienotuntoinen oli Esko esittääkseen vartavasten kahdenkeskistä kävelyä kesäisen illan kullassa. Sen olisi heistä kumpikin pitänyt vähän sopimattomana. Sitten Ellin jo täytyi matkustaakkin takaisin Savoon, ja Esko, joka kirjoitti runojakin, jäi hautomaan nuoruutensa kesää ja tulevia tutkinnoita. Ainoastakaan suutelosta tai muusta sellaisesta — ei puhettakaan. Sangen kuvaavaa tälle liikuttavalle draamalle, joka pelattiin erämaan pappilassa, oli lisäksi se että Esko vasta 30 vuoden kuluttua tavattuaan Ellin kysyi:
— Miksi sinä niin pian tulit pois sieltä kuoppavatukon laidasta?
— Mistä kuoppavatukosta sinä puhut, rakas Esko?
— No tietysti pappilan kuoppavatukosta vuonna 18…
— Mutta mistä ihmeestä sinä tiedät ettäminäsilloin olin kuoppavatukolla? kysyy Elli, jo keski-ikäinen kruununvoudin rouva pikkukaupungissa.
— Minähän seisoin pytingin katolla!
— Seisoitko sinä pytingin katolla?
— Ja näin, kuinka sinä — korjailit hamettasi?
— Näitkö sinä, kuinka minä… Herre Gud i himmelens höjd…
— Ei, kyllä se olin minä, joka olin himmelissä eikä herreguudi! tokasee Esko, joka on hiukan hiprakassa, koska on palannut pormestarin päivällisiltä —
— Ja tiedätkö vielä mitä? höpisee klanipää Esko, jolle ryyppy on antanut rohkeutta.
— No? nauraa Elli rouva, silmät suurina.
— Minä olin rakastunut sinuun, Elli!
— Oodo, oodo! pääsee muikeasti Elliltä. Mutta tiedätkö sinäkin jotakin, Esko?
— Anna tulla nyt!
— Minähuomasinsinut pappilan katolta. Sittennäinminä sinun katoavan. Vaan kun ethetitullut, niin luulin sinun lähteneen pappilan rantaan ja kiiruhdin pihaan.
— O tempora, o mores! mölähtää Esko. Minähän menin —
— Niin, mihin sinä silloin menit?
— Pik…
— Pik! sanoo Elli rouvakin ja molemmat nauravat vesissä silmin.
Toisen pappilan pojan,Vihtorin, ensi lemmen leimahduksista erämaan ulkoilmateatterissa on vähän vaikeata esiintuoda argumentteja. Tämä nuori herra, joka palatessaan suorittamasta ylioppilastutkintoaan tahtoi hämmästyttää isäänsä säästetyllä sadan markan setelillä saapuen siis jalan 200 virstaa lähimmästä rautatiekaupungista "Mannisen Freken" kanssa valkolakki päässänsä, oli täysi vastakohta veikolleen Eskolle. Hän uskalsi purjehtia flammansa kanssa hurjaa vauhtia pitkin järvenselkää eikä suinkaan köllöttänyt tuppisuuna, vaan lauloi latinat ja ryssät, varsinkin sitten kun hänestä oli tullut kadetti — vieläpä unissaan Vanhalla Puolella poika rallatteli, messusi ja rupatti ryssää. Hänen ensilempensä kohdistui Tallbergin Fannyyn, siskojen kesätoveriin. Amorin nuolet nousivat korkeimpaan kulminatsioonipisteeseensä kalaretkellä Torakassa, sen lehmitarhassa, jossa kesäisenä yönä Fanny ynnä Viktor yllätettiin juomassa lypsylämmintä maitoa samasta Torakan akan kiulusta, vieläpä yhtaikaa ja samasta laidasta. Silloin Fanny karahti tulipunaiseksi, sillä Vihtori näytti tahtovan nielaista maidon mukana immen mustat kiharatkin — tilanne oli liikuttavan kaunis. Mutta kadetti-aliupseeri Viktor Voldemarin tie vei väleen Haminan harmaaseen kaupunkiin ja Tallbergin sievä Fanny joutui pakanalähetyssaarnaajan kanssa naimisiin haihtuen iäksi mustien maahan. Jumala ei näy yhdistävän kaikkia, jotka juovat samasta kiulusta kesäisenä yönä nisälämmintä maitoa! Jonakin toisena kesänä lomaileva luutnantti "pussasi" kuten siihen aikaan sanottiin, postineiti Juliaa, joka oli likinäköinen niin ettei voinut erottaa vinkuvaa volangia suudelmasta.
Tuo avonaisella kentällä saatu luutnanttimuisku jäi ehkä hilpeän Julia neidin ihanimmaksi erehdykseksi, sillä erämaan romantiikka johtaa joskus kohtalokkaampaankin: seuraavana keväänä koko seurakunta tiesi juoruta, mikä tapaturma oli sattunut virkakunnalle, kun näet kekkuli vallesmanni Romeo Dansman ikuisilla rekiretkillään oli "ajanut postineidin ylitse", kuten Suomen kansan sanat sattuivat. "Romeo" tietysti oli löytänyt "Juliansa", mutta luutnantti häipyi horisonttiin. Samoin myös edellämainitut hävisivät näköpiiristä heti kun Mannilan postitoimistosta oli kajahtanut vastasyntyneen pienokaisen suloinen ääni.
Kolmas pappilan lapsista järjestyksessä oliAune, oikeastaan Aune Cecilia. Tokko uskallamme esillekaivaa kultaisia rannerenkaita ikivanhoista temppelin raunioista? Kenties sieltä kuuluisi uudenajan hyllyvän kappalaisen lelluva löpinä tai kauniin kaupunkikanttorin hedelmätön hakkailu. Pappilan vanhimman tyttären sydämessä kasvoi erämaan rahvaan yksinkertainen verenpisara — vai oliko ehkä palsami tai elämänlanka — tyttö rakastui syvästi valkeatukkaiseen seminaaripoikaan syöttäessään tälle säälin huito-ohukaisia ja hänen lemmenkärsimyksensä olivat ylenpalttiset siitä yksinkertaisesta syystä että oli sattunut syntymään papintyttäreksi sekä piti siis rakkautta, joka ei tarkoita säätyerotonta avioliittoa, mitä suurimpana syntinä. Muistellen "Romeota ja Juliata" papin vanhin tytär unhoitti että itsekkin koko sydämestään kaipasi tulla äidiksi — jota hänestä siis ei koskaan tullut. Aune jäi tyypilliseksi vanhaksi piiaksi ja niinkuin juhlallisemmassa kielessä sanotaan: voitti itsensä. Ankara siveysoppi kehitti papintyttärestä todellisen marttyyrin — mutta vähänkös heitä on meidän siunatussa maassamme? Valkoinen risti kaikkien isänmaan ikineitseiden kummuille!
Vänttipojan mekaanisesta organismista olemme edellä maininneet. Ei tytöt, ei tupakka, ei väkijuoma himmentänyt "Matin" nuoruuden vuosia, jolloin sorvit ja rautaiset rattaat pyörivät hänen ympärillään. Hän oli jo "virkamies erikoisia toimenpiteitä varten", kun Amorin nuoli vasta hänen sydämensä lävisti. Mutta Lapinmaasta saakkapa poika noitatytön raahasikin ja hurisevassa polkupyöräkaravaanissa yli Puolangan vaarojen morsiamensa erämaan pappilaan kiidätti. Ja koska ja siihen katsoen että morsian oli suurnoidan sukua, velhon verta, Tulilapin lapsia, karhunkaatajain heimoa, niin noiduttupa oli sulhasmieskin siitä päivästä saakka, jolloin kihlauksensa julisti, mutta jos me tässä kertoisimme Väntin avioliiton, niin paisuisi siitä paksu romaani ja siksi me nyt jätämme tämän aiheen.
Viides pappilan nuorista oliRolf— Ruffe, Pekka, Petrus tai Petteri korkonimeltään. Rolf oli näyttelijä Jumalan armosta, synnynnäinen runoniekka ja trubaduuri ja jo sangen varhain hänen hartaassa, samalla leikillisessä sielussaan Eros jumalattaren kanteleenkielet kilkattivat. Vielä oppikoulun alimmilla luokilla luikatessaan poika keväisinä ja syksyisinä iltoina käyskenteli koulukaupungin kivikoppakatuja kauniin "Katrin" kanssa, mutta tämä uusi heila livahti liian nuorena kihloihin herra Kuoleman kanssa ja Rolf suri vilpittömästi, runoillen vielä immen haudallakin. Sentähden tämän pojan lempiväin epämääräisesti haihatteli erämaan pappilan tanhuvilla kohdistuen milloin kehenkin ja välttyen puhkeamasta kukkasiinsa. Lemmenlauluja vain! Ja sitten kun oli alkanut lukea papiksi, ei herra Amor: enää häntä ammuskellutkaan piilipyssyllään nurkan takaa. Vasta pappina Rolf meni mitä kristillisimpään avioliittoon papintyttären kanssa.Sit tibi terra levis.
Nyt on velipoikaIivarinvuoro astua lemmen ulkoilmateatterin vilpoiselle lavalle. Mikä kappale, farssi, kuvaelma tai ilveilyoperetti ensin esitetään — niitä on niin monta? Iivari oli ihan lapsi vasta — kenties viisvuotias pellavapäinen naskali — kun hän ensi kerran rakastui naiseen, ei muista keneen. Oikeastaan vain naisen hameisiin. Se tapahtui sillä tavalla että poikanen jostakin syystä piiloutui hameitten alle eikä tahtonut sieltä lähteä pois. Sen sijaan että tässä rebuksessa olisi kysytty: où la femme! missä on nainen? oli se elävä arvoitus: mihin poju oli kadonnut? Nainen ei istunut eikä levännyt, vaan käveli. Sen pitempi ei ollut romaani, mutta poikanen oli syvästi miettinyt elämän ongelmaa — pimeydessä. Sitten hän pyrki saman naisen veneeseen, kun tämä kauniina kesäiltana riensi "pulkkailemaan" ja istui ääneti kokassa ja katseli ihmeissään, kuinka nainen viskasi ongen siiman järveen ja onki — kultasormuksella. Ja pappilan lahti oli peilikirkas. Pitikö itse Ahdin, aaltojen kuninkaan tarttua kultasormukseen ja tulla naisen toveriksi? Sitä ei Iivari ymmärtänyt. Sitten ehkä 8-vuotiaana Iivari kuten Ruffekin seurusteli pappilan ruotilaistytön kanssa — puhtainta yhdessäoloa, ihania variksen marjaretkiä ja kummituskulkueita. Mutta kun pojat kerran eivät ottaneet uskoakseen että Elsa Kaisalla oli "oikea ajos" rinnassa, josta tyttö ylpeästi piti esitelmää, niin siitä saakka Iivari teki salaperäisen kysymyksen itselleen isä Jumalalle, miksi pojat ja tytöt olivat ikäänkuin eri tavalla luodut — Elsa Kaisa näet oli tiuskaissut: ka jos työ ette minnuo kahtele, niin ma näytän!
Iivari oli kai jo 10-vuotias, kun hän vakavasti rakastui pitäjän ensimäiseen postineitiin, nuoreen, täyteläiseen Eugenie Solkkujeffiin, joka ilmestyi pappilaan ensin tulipunaisessa leningissä, sitten lemmikinsinisessä. Tämä korea tyttö, jolla oli lumivalkoinen otsa, punaiset posket, sysimusta tukka ja pulleva rinta, kävi usein pappilassa ja säännöllisesti häntä saatettiin suurella joukolla takaisin pitkin maantietä. Heti kun postineiti oli eronnut pappilan kohteliaasta saattoväestä, nähtiin hänen kuorasevan koreat hameensa ja seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö ravasi kuin ratsu kadoten kylälle. Postineiti nimittäin pelkäsi kulkea yksin ja siitä syystä hän juoksi. Sitten kerran sai Iivari olla aikuisten mukana, kun mentiin Alanteelle kesäpäivää viettämään. Alanteen järven rannassa venettä odottaessa tapahtui että Juuso ukko sanoa jurautti jotakin selvällä suomen kielellä ja sitäkös mukana oleva postineiti nauraa kikatteli koko päivän. Alanteen nurmikolla päivää paistatettaessa tyttö tuontuostaan pyrskähti nauramaan. Iivari poika pani kaiken merkille, vaikka ei ymmärtänytkään ukko Juuson paradokseja. Postineidillä oli lemmikinsininen leninki ja Iivari katseli koko päivän tätä suurta tyttöä — hänessä oli pojalle jotakin hemasevaa. Ja kun yöllä kotiin tultiin, oli Iivari rakastunut. Hän ei siitä hiiskunut kenellekään kuolevaiselle, sillä sanoja ei löytynyt, mutta koko yön poikaparkaa ikäänkuin koeteltiin sähkökipinöillä. Sitten kun postineiti jälleen tuli pappilaan ja päivällispöydässä loi kauniit, suuret silmänsä pikku poikaan, niin enempää ei Iivari kestänyt. Hän suuttui silmittömästi että iso tyttö, jota hän salaa rakasti, katsoi häneen papan ja mamman nähden, punastui korviaan myöten — ja meni pöydän alle.
Eikä Iivaria saatu nousemaan pöydän alta, vaikka hillolättyjä syötiin hänen päänsä päällä. Hän kiristeli hampaitaan ja itki sitä että postineiti oli häneen niin säteilevästi katsahtanut. Niinkuin valkoinen metsäkana pikku postineiti taas juosta piipersi kotiinsa, kun yö oli tullut ja pappilan saattoväki kääntynyt "isolta sillalta". Eikä tämä postineiti, josta varmaan tuli vanhapiika, elinkautenaan saanut tietää, kuinka syvästi pappilan pikku Iivari oli häntä rakastanut sekä Alanteella että Vanhan Puolen olkipatjalla ja — pöydän alla.
Nousipa sitten horisonttiin Tolpan Nanneli. Oikeastaan Nanneli itse kosi. Ison pappilan piiat löysivät rakkaudenkirjeen, joka havaittiin pikku pappilan tytön kirjoittamaksi. Iivari itse ei saanut sitä käsiinsä, mutta siitä kuiskailtiin hänelle. Suhde kappalaisen tytön ja kirkkoherran pojan välillä kehittyi mitä kauniimmaksi, voisimme sanoa eetterin läpikuultavaksi. Molempia asianomaisia riivasi äärimäinen ujous — Iivari ei uskonut silmiään, kun näki Nannelin ja Nanneli teeskenteli olevansa hirvittävän kriitillinen Iivaria kohtaan. Ensi kertaa sai Iivari tuntea mustasukkaisuuden kiirastulta, kun Nanneli pelasi krokettia Rolfin kanssa ja puheli Rolfille suloisimmalla äänellään, nauraa hörötellen kuin lempeä nuori tamma, mutta Iivarille aina terävästi ja komentavasti huutaen.
Ja kuitenkin, heti kun oltiin 2 punaisen virstantolpan välin päässä toisistaan, tunnettiin "kuuluvansa yhteen". Kului vuosia, kumpikin kävi saman kaupungin koulua, mutta kaupungissa ujosteltiin toisiaan vieläkin hullummin ja suhde pysyi aina yhtä taivaansinisenä, valkonauhamaisena. Kädenkosketus — siinä kaikki, mutta aivankuin henkinen pakkoluovutus. Mitä se oli? Molemmat kirjoittivat runojakin toisilleen. Ei koskaan yhtä suudelmaa, ei sinnepäinkään. Se kai oli vain papinlasten valmistusta, esimakua taivaallisiin häihin, jossa ei suudella eikä naida. Iivari oli jo ylioppilas, kun neidoksi muuttunut Nanneli kerran heitti kukkakimpun ja runovihkonsa Vanhan Puolen avatun akkunan läpi, mutta sekään ei johtanut tuloksiin. Sekä Iivari että Nanneli jäykistyivät kuin suolapatsaat heti kun toisensa ruumiillisesti näkivät. Oliko tytössä sähköä? Vai puuttuiko Iivarilta alotekyky? lempoties. Kun syksy tuli, käveli Iivari kerran kahdenkesken Nannelin kanssa pappilasta pappilaan, vieläpä luisteli käsikynkkää Hamppulammella, mutta suudelmaa ei sittenkään tullut otetuksi. Molemmat pitivät suurena syntinä lempeä, joka ei johtaisi avioliittoon — ja hehän olivat lapsia molemmat ja pysyivät sinä vielä sittenkin kun jo olivat aikuisten kirjoissa. Totisesti viileä, karitsanvalkoinen suhde, josta ei liene sanottavana muuta kuin hyvää. Vielä sitten kun Nanneli jo oli kihloissa, miettivät kumpikin, oliko Jumala heidät tarkoittanut toisilleen ja Iivari sai harvinaisen sähkösanoman:Jos vielä tahdot, puran, Nanneli. Hän sähkötti morsiamelle yhtä ikävöivästi ja mystillisesti kuin mikä oli ollut koko nuoruuden tuttavuus. Nanneli siis sai "kivikalansa", mutta Iivari jäi onkimaan — kultakaloja.
Nanneli Nordbomin rinnalla näyttelivät pienempiä, mutta lämminverisempiä osia monikohdat muutkin neitoset. Kaunis orpana Hildur, sukkela serkku Esther, kuten kerrottu on, siskojen koulutoveri Thyra — myös th:lla, joka oli olevinaan hyvin tärkeätä — ynnä jotkut muut. Kaikille näille kesätyttösuhteille oli tunnusmerkillistä platooninen rakkaus — Iivaria ei koskaan voitu saada kiinni suudelmasta ja sepä saattoi olla perussyy hänen miehuudenaikuisiin selkkauksiinsa, tarkoitamme että tämänkin hoikan ja pitkän pojan oli kerran täytyvä laskea ankkurinsa avioliiton sisäsatamaan — asioita mitkä luonnollisesti eivät kuulu tämän tarinan puitteisiin. Mutta tämän tarinan puitteisiin kuuluu eräs viaton muisto iäti viheriäisestä niitystä. Iivari, nuori herra, oli juuri palannut noilta pitkiltä palkoveneretkeilyiltään, joilla hän Suomen kansalta saavutti arvonimen "sielunvihollinen". Nuorukainen juoksi alas törmää päätäpahkaa sisäväen saunaan — oli lauvantai-ilta. Tempasi iloisesti läähättäen saunan oven auki — alaston, kaunis tyttö huudahti ihan hänen nokkansa edessä painaen polviaan:voe herra Jeesus!Josta kaino ja hyvinkasvatettu papinpoika joutui niin hämilleen että heti veti päänsä ulos — ja harppasi takaisin pihaan.
Kuka siellä oli ollut saunassa? Kenties neitsyt Maaria, isäntärengin tyttö, samapa se, mutta kuinka oli Mari voinut niin erehtyä että luuli nuorta herraa — Jeesukseksi?
Sannisisko astukoon vuorostaan muistojen lavalle! Ensin hän tyytyi niihin muruihin, jotka rikkaitten pöydiltä putoilivat, tottahan apupapit ja nuoret kanttorit olivat huomaavaisia rovastin tytärtä kohtaan, tottahan vänrikki Juho Ludvig ja ruotsalainen luutnantti Edvin Wasastjerna jonakin kesänä pyöräyttivät Sanni tyttöäkin, mutta pappilan korpikoivun kääpätaula vain ei ottanut tulta, vaikka pii ja rauta iskivät kipunansa — haju tuntui vain sieraimissa ja haihtui samassa. Kauvan kulki Sanni tyttökin maailman rannan ja korpipappilan väliä haudaten hiukan raskasmieliseen rintaansa kaikki kaihonsa, tyydyttäen ne korkeintaan hentomielisillä runoilla, joita ei kukaan lukenut — niitä kerääntyi pinkka sekä eteläiseen että pohjoiseen pappilan vinttikamariin. Ja näytti jo siltä että vanhaksi piiaksi jäisi Sanni tyttökin ryytimaita ja kukkalavaa hoitelemaan, Sankeyn lauluja laulamaan, pyhäkoulua pitämään ja kansanvalistusta eläinsuojeluksen ikikirkkaitten tähtien alla viljelemään. Lempi ja kristillinen avioliitto näytti saavuttamattomalta ihanteelta. Mutta silloinpa, kun vähin aavisti, salama iski kirkkaalta taivaalta, Väntti veikon mukana oli paikkakunnalle kulkeutunut nuori savolainen maanmittari, joka kulki pitkävartisissa pieksusaappaissa ja soitti ihanasti kanteletta. Häneenpä nyt Sanni kiinnitti siveät silmänsä ja hänenpä edessään vihannat verensä loimahtivat vieläkin punaisemmiksi ja kun oli kärsivällisesti kolmisen vuotta oltu kihloissa, niin valkenipa sekin kesäpäivä, jolloin Sanni, morsiameksi puettuna, vietti elämänsä ihanimman juhlahetken koko sukunsa siunatessa ja veisatessa ympärillään. Hääpäivän jälkeen alkoi Sannin korpivaellus reilun miehensä rinnalla, mutta tämän kirjan puitteisiin ei taaskaan sisälly mihin kohtalon polttopisteeseen tämä vaellus päättyi.
Ei kukkaisten eikä ruusujen päälläMosatrampparit pohjolassa samota saa!Ja tyttö jos pulkkaansa istunut on,Poro tieroja silmiinsä tupruttaa!
Virvi, pappilan kuopus, taisteli kuten veikkonsa ja siskonsa kaikin voimin rakkauden ruttotautia vastaan soinnutellen mitä terveimpiä tyttörunoja niin että olisi hänestä luullut tulevan toisen Minna Canthin "Kuopion takaa". Hän torjui poikamaisella reippaudella kaikki mahdolliset lähentelyt maalla ja merellä. Oikein oli ilo sitä katsella ja niinkuin nuori varsa hirnui itse tyttö puistellen harjaansa ja unelmoiden vapaamielisen naisen korkeasiveellistä itsenäisyyttä, jossa lopuksi ei saa määrätä koulumaisteri eikä opiston rehtori. Virvi luki latinaa ja skandeerasi Vergiliuksen heksameetereita kilpaa omiensa kanssa. Mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli virittänyt Virvillekin linnunansan — jatkokurssin poikien joukossa oli eräs nuori uros, jolle pälkähti päähän ajaa 200 virstaa ja tehdä turistiretki siihen erämaan pappilaan, jossa Virvin palmikko leiskahteli. Ja koska tämä poika oli kansallishenkinen eikä säikähtänyt pisintäkään korpipolkua sekä kantoi mielellään selässään jykiätä tuohikonttia, johon naiset saivat sälyttää kaikki kimpsunsa, niin syttyipä näillä kesäisillä retkillä Kauko-Karjalan rajamaisemilla Virvi-tytönkin rintaan salaperäinen tuli, sininen kuin satujen aarnihaudan liekki juhannusyönä. Vielä hän taisteli vastaan tullen umpimieliseksi kuin käki Jaakonpäivän jälkeen, lakaten kukkumasta, vieläpä paeten ulkomaillekin herrojen professorien kanssa keskustelemaan, mutta kun hänen piti alottaa itsenäinen virkatoimensa korkeassa pohjolassa, niin Amor, joka kaikki täkykoukut ja loukut järjestää, lähetti hänen virkatoverikseen saman pojan, joka siellä korvessa oli konttia kantanut. Ja silloin Virvi tyttökin jo oli kypsä ja oivalsi ettei reilu pohjalainen ihan ilmanaikojaan ollut laulanut hänen korvaansa oppi-isämme Lutherin korkeata veisua:
Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang,Der bleibt ein Narr sein Leben lang.
Niin joutui vanhan pappilan kuopuskin kristilliseen avioliittoon, joka taaskaan sen enempää ei sisälly kertomukseemme.
On aika pudottaa esirippu ulkoilmanäyttämömme eteen.
17.
Papinpojan ensimäinen runo.
On sydänkesän iltapäivä. Lenseä länsituuli lietsoo ulapan selkää ja aallot murtuvat pehmoisina pappilan suurta, valkoista hiekkarantaa vastaan. Ruispelto punaisen tuulimyllyn ympärillä lainehtii myös ja tähkäpäät pitävät hauskaa kahinaa aivankuin keskustellen kaikista asioista taivaan ja maan välillä.
— Tiedättekö mitä, armaat veikot ja siskot, — sihisee neljän kyynärän korkuisessa oljessa heiluva tähkä: — minun päätäni huumaa niin suloisesti, mitähän se oikein on?
— Niin minunkin päätäni! selittää vieressä nuojuva rukiintähkä: en ole koskaan ennen tuntenut näin ihanaa tunnelmaa.
— Minun päätäni huumaa myös niin hauskasti, yhtyy keskusteluun kolmas tähkä.
Ja seuraavassa hetkessä satatuhatta — ei, kokonainen miljoona rukiintähkiä laulaa valtavassa kuorossa:
— Minun päätäni myös! Minun päätäni myös!
— Mitähän se oikein on? huudahtaa yhteissihinän lomassa jälleen jättiläistähkä. — Suvaitkaa huomata: mitä hienoja hetaleita, silkkikoristeita meihin on ilmaantunut juuri tänä päivänä? Sanokaa, hyvät ystävät, onko kummempaa kuultu ja nähty? Mitä meissä oikein tapahtuu?
— Mepä tiedämme salaisuuden! huusi tuhat laitimmaista tähkää pientaren rajalta. — Ukko rovasti käveli aamulla tästä ohi, katseli meitä sangen tutkivasti, silittelikin kolmea päätä ja hymähti pikkutytölle, joka hyppeli hänen perässään kukkia poimien…
— Mitä hän hymähti? huudahtivat kaikki tähkäpäät yhteen ääneen, henkeään pidättäen uteliaisuudesta.
— Hän ilmoitti että meheilimöimme…
— Mitä se on? suhisi tähkäarmeija.
— Emme mekään sitä oikein ymmärrä, mutta niin vain ukko rovasti ilmoitti että: kas kun ruis joheilimöi!
— Ihmeellistä! huokailivat tähkät onnenkylläisinä värähdellen, ja sitten miljoonan tähkän aallokko alkoi tahdissa laulaa:
Heilimöi! Heilimöi! Heilimöi!
Se oli ihanaa laulua lenseän länsituulen leyhkyessä yli Karhuvaaran.Yhtäkkiä pitkä kuningastähkä teki välihuudahduksen:
— Katsokaa: pojat menevät ongelle. Heillä on kymmenkyynäräiset vavat olalla.
Kaikki tuijottivat pappilan poikain perään, sitten alkoi jälleen sama valtava kahina tyylimyllyn ympärillä: heilimöi, heili…
* * * * *
Nuorukaiset olivat todellakin ongelle menossa, vaan eivät aivan tavalliseen paikkaan. Sen saattoi kyllä huomata heidän liikkeistäänkin. Heitä salaperäisesti jännitti tällainen retki aivankuin kullankaivajia Lapissa tai Alaskassa. He lykkäsivät veneen vesille ja soutivat rivakasti poikki järven ja kohta pujahti heidän veneensä louhisen, melkein huomaamattoman niemen taakse. Siinä oli Kärryksen kaarret, jossa aniharvoin maissa käytiin. Juurakkojen alla loriseva korpipuro, metsäinen kalliorinne, rinteen alla ammottamassa hyöläinen hyllyvä räme, jonka karpaloisilla mättäillä kasvoi vaivaiskoivun tuppuroita ja kookkaita, punaisia korpihilloja.
Pojat nousevat viistoon rinnettä ylös sukeltaen havuoksain alitse ja soluttaen onkivapoja, joiden latvukset pyrkivät tarttumaan kiinni. Löytyy polun haisku, aniharvoin tallattu, kangas kumisee jalkain alla. Yhtäkkiä polku nakkautuu poikki vetelän, alakuloisen suon salmen, johon jalka syvälle uppoaa ja jonka rimmikossa tuntuu ikivanhojen porraspuiden jätteitä. Oikealla suo leviää äärettömiin ja kulkijan valtaa surutuntuinen aavistus maailman avaruudesta, korven toivottomuudesta. Mitä varten Jumala tekasi nämäkin suot? Kuni iankaikkisuuden horisontissa piipottaa kuloisan ulapan pohjukassa räkämänty, itsepäinen kuin synti, mutta räkämännyn latvassa istuu ihka äänetön havukka, surun iskevä symbooli. Pojat kaahlata porskuttavat poikki suosta. Polku vetäisee heidät synkimpään korpeen, jossa siimes on syvä, sammal pitkä ja pehmyt. Jättiläishonkien kantoja peittää hopeanharmaja peurajäkälä, jossa — jos tarkemmin tutkii — kokonainen orkesteri kultareunaisia hopeatorvia pienoiskoossa soittaa Metsolan ikuista marssia — mutta nuo sävelet ovat kuulumattomia. Mihin vie polku? Se vetää, vetää ja vaipuu vaipumistaan — tuossa on ikivanha sydenpolttajan makuusuoja — mikähän senkin erämaan raatajan elämäntarina olisi, jos kuka tutkia taitaisi? Niinkuin sammal kaiken päälle kasvaa, niin unhoitus ja kuolema vaijentaa korpivaeltajan elinkautiset tuskat — kuka tietää, eikö hänet löydettykin metsästä kuolleena, joka tuossa miilumajassa havujen päällä syksyisen yönsä makasi? Alas, yhä alemmas, mutta korpi käy yhä korkeammaksi…
Suureen suohon se taas tupsahtaa. Suoniitty se on, siinä on ikivanhoja haasiopuita, sortuneita lama-aitoja. Pojat kääntyvät oikealle ja kaahlaavat henkensä kaupalla. Heidän sydämensä on jännityksissä — täällä, täällä se on, mitä he etsivät, korven salainen ruhtinatar — Mustalampi.
* * * * *
Miksi sinä olet niin rakas, sinä erämaan lampi? Sinä, jonka rannalla ei edes venettä löydy! Siksikö että olet niin eristetty kaikesta suurmaailman humusta, siksikö että me pappilan pojat näytämme olevan ainoat, jotka sinun rantojasi tallomme?
Ei tässä ole ihminen kirves kädessä kulkenut raivaamassa. Korpi tunkee paikoin ihan lampeen, kaatuneet puut ovat kaatuessaan suudelleet lammen sileätä poskea, ryteikköjen yli saa onkimies rämpiä. Lampi on hiukan pitkulainen, päissä hytkyy soiluva suo, joka nielaisee koko ihmisen, jos liian kauvan samoilla jalansijoilla seisoo. Sivulla kohoaa jäkälää kasvava palokangas. Pohjukasta löytyy puro, joka vie valtavetten yhteyteen, Alanteenjärven Pitkäänperään.
Pappilan nuorukaiset seisovat kaukana toisistaan ja onkivat. Tunti tunnin perästä kuluu, he ovat jo saaneet satakunta lammen kalaa, punasilmäisiä, hopeanvälkkyviä särkiä ja keltamahaisia ahvenia. Mutta yhä he onkivat. On niin äärettömän hiljaista, kalat vain pulahtelevat ja säikähtynyt vesilintu pakenee korteikkoon. Lammen hiljaisuus ottaa heidät lumoihinsa, jonakin hetkenä he häpsähtävät: missä me olemmekaan, poika poloiset? Aurinko on jo laskenut, kesäyön huntu verhoaa vedenkalvon ja vastarannan varjo on tumma. On yhtaikaa juhlallista ja niin sanomattoman haikeaa. Tekisi mieli laulaa, mutta ääni tässä ympäristössä tuntuisi pyhyyden loukkaukselta. Tekisi mieli syleillä jotakin lämpöistä, ikuista — ei ole ketään, ei ketään…
Oli yöhyt niin lempeä, pilvessä taivas,Luonnossa tyyneys, rauhassa maa,Ja hiljaisna uinui notkossa korvenÄänetön lampeni tuo.
Onkiva nuorukainen kuulee sävelen omassa rinnassaan väräjävän, ei itsekään ymmärrä, mikä se on.
Silloin mun silmääni kyynele nousi,Yön hämärissä itkin kuin laps…Vaan hiljaisna uinui notkossa korvenÄänetön lampeni tuo.
Kala on lakannut jo aikoja syömästä, mutta nuorukainen viskaa vielä onkensa ja tuijottaa mustaan veteen.
Mut en minä tiennyt miksikä itkinJa itkuni ääntä ei kuullunna ken,Ja hiljaisna uinui notkossa korvenÄänetön lampeni tuo…
— — —
— Iivari, halloo! Tule pois. Lähdetään kotiin.
Kuin unessa kävi paluu Mustalta lammelta.
Aamuaurinko jo punersi yli pappilan ruisvainion, kun askelten kumina kuului.
— Kas, pojat palaavat ongelta, suhisivat pellon laitimmaiset tähkät siristäen uinailevia silmiään.
Vavat kalahtivat tikapuita vasten. Vanhan Puolen ovi rasahti. Mutta toinen nuorukaisista, ennenkuin meni maata, otti pöytälaatikosta päiväkirjansa:
Oli yöhyt niin lempeä…
Hän kirjoitti ensimäisen runonsa.
18.
Lastenkamarista aikaihmisiksi.
Iki-ihmeellinen on ihmisen ikä. Aivankuin salavihkaa erämaan pappilan lapsiliuta kasvaa huijotti aikuiseksi, viidet, kymmenet, jopa viidetkolmatta vuodetkin vierivät vilahtaen ajan virrassa.
Pappa ja mamma ne aina pysyivät samankokoisina, samannäköisinä ja ikäänkuin samanikäisinäkin, vanhimmat veljet myös ikäänkuin pysyttelivät heidän kintereillään, mutta pappilan pikkuväen kehitys oli huimaava. Siitä ei nimittäin tuntunut vierähtäneen kauvan kun esimerkiksi pikku Ruffe oli "tekaissut piispankalossiin tampuurissa" — jolle humoristinen ruustinna piikain kanssa oli makeasti nauranut samalla kun ukko rovasti korviaan myöten oli punastunut eräänlaisesta pyhyyden loukkauksesta muka — mutta kaukanapa oli akkaväen nauru sinä kesäisenä sunnuntaipäivänä, jona sama tenava puisen ristikirkon korkeasta pöntöstä, esi-isiensä nuotteja tavoitellen, rummutti seurakunnalle väärentämätöntä ja selkeätä jumalansanaa.
"Siinä se on papin alaku, jotta ei paremmasta appuo", julistivat asiantuntijat. "Korkeat koulut kuuluukin Rolohvi käyneen." Poikaa ei enää passannut noin vaan paljaaksi Pekaksi karahteerata. Totta toisakseen että jo paljon ennen pöntössä käyntiään, ihan vielä koulupoikana, oli Pekka poikaa arvonimillä mairitellut Jaakko Kemppainen, mutta se oli tapahtunut vain silloin, kun Jaakolla oli tärkeätä asiaa.
"Hyvveä päiveä, heh-heh, jumalan terve — mittee sitä on nuorelle herralle kuulunna? — öhömm — oiskomaisterillaahvenen onkia?"
Vaan nyt tiesi Jaakkokin, se vanha kettu, että "maisterista" oli tullut "tutentti" ja se oli hänen mielestään korkeampi "raati" kuin "silikka ylioppilas" ja arkkipiispan ynnä pappansa "pulmahilla" poika kuului saarnailevan, jotta paukkui. Ei siitäkään tuntunut oleva järin pitkältä takaisinpäin ajassa, kun Iivari naskali oli viskannut tiilikivellä Ruoti-Viiaa päähän, paennut kauhuissaan Viian mölinästä tallin alle ja saanut mammaltaan pippariisiä paljaille pakaroille tai tavattu porrasten edessä samassa virkatoimessa kuin pyhä veljensä Petrus piispan kalossin ääressä, koska pelkäsi kummituksia pimeällä takapihalla — niin, yllämainitunlaisista lapsuuden muistoista ei ollut olevinaan kovinkaan kauvan, mutta nyt oli Iivari poikakin — jaa, mikähän lienee ollutkaan, sitä ei tyhmä kansa ymmärtänyt, niin oli korkea arvonimi — "vilosohvi Kantiksi" hokivat ja "pukseeriksi" kuului nuoriherra aikovan. Eikä sitä tiennyt, vaikka poijasta — kuten Issin Karoliina vikoili — jonakin päivänä tömähtäisi tohtori, joka "panoo reväsimenni sijolleen".
Mutta Aunesta, joka oli käynyt rippikoulua yhtärintaa "Pessiön Ruusan" kanssa, oli tullut — postiruustinna, kuten arvonimi erämaassa kuului. Entäs Virvi? Ei sinä ilmoisna ikänä oltu kuultu ei nähty että papin tytöistä, kun ne kuorestaan puhkeavat, tulisi maistereita, mutta niin tulla tupsahti Virvistä, joka äsken vielä kanteli nukkejaan ja kylvetti niitä räystään alla — ylioppilaslakissa näet nähtiin rovastin nuorin tyttö kirkkokentällä juhannusaamuna ja palmikko vain leiskahti herrashepenen alta. Sitä oli kai täytynyt tyttölapsenkin päähän tämän maailman viisautta ahtaa — arkkipiispan rouvaksi kai sitä kouluutettiin?
Eikä siinä kyllin että pappilan penskat, nuo Vanhan Puolen tappelupukarit ja vinttikamarien villit, noutivat valkeat lakkinsa siitä kaupungista, jossa seurakunnan seitsemästä tuhannesta sielusta ei kukaan muu kuin pappilan isäntärengin tyttö ja joku "Vilimin Jussi" oli käynyt, vaan vielä piti pappilan huonekunnan nähdä sekin ihme että kaikki papinlapset — yhtä lukuun ottamatta — toinen toisensa jälkeen, paljon edes kysymättä lupaa papalta ja mammalta — raahasivat kyytikärryissänsä pappilaan nuoret rouvansa ja tytöt miehensä. Eikä sitten enää mennyt pitkää aikaa ennenkuin Karhulan pihalla jo juoksentelivat lastenlapset — pappilan nuoruus kukoisti toisen kerran, sinikellojen poimija-keijujen pellavaisia päitä pisti esiin ruispellosta kilpaa pappilan pahankuristen kanojen kanssa, joita ei kukaan muu kuin ukko rovasti ahdistanut: "hyts, hyts, taas ne ovat pellossa, hunsvotit — Cilly, hvarför ser du inte efter?"
Mutta tuon kanojen tuottaman harmin, lampaiden sisäänpääsyn paraatiportista ja aitomushevosten töminän rukiissa elokuun pimeinä öinä korvasi isä rovastille täydellisesti lastenlasten suloinen olemassaolo. Saada isoisänä painaa pientä pojua, pientä kiharaista tyttiä rintaansa vasten, tuntea sen pienten kätösten sivelyn paljaalla päälaellaan tai hopeanharmaassa parrassaan — kas sepä lämmitti vanhaa sydäntä, se lievitti elämän elinkautista huolta ja tuskaa ja pani raskaissa koettelemuksissakin hymyilemään maailman koko järjestelmälle.
Mitä nyt tehtiinkään rovastin kansliassa? Pikku sänkyjä, pikku pöytiä, reikätuoleja, puuhevosia… Ukko rovastista tuli elämänsä ehtoona seurakunnan ahkerin puuseppä, jonka höylänlastut säännöllisesti lentelivät suurten, vakavain kirkonkirjojen päälle. Rakkaus oman verensä äärimäisiin pisaroihin antoi vanhalle sielunpaimenelle loppumatonta intoa. Eikä hänen tarvinnut peljätä että objektit haihtuisivat ympäriltä: niitä syntyi joka vuosi uusia, jos ei Eskon rouvalle, niin Virville, jos ei Väntin Inkerille, niin Iivarin Immelle. Ja valkoisten koivunlastujen sinkoillessa jalkoihinsa, jossa joku pieni pirpana konttaili leikkien ja kooten rakkaan ukin tavaraa, vanha rovasti vasta ymmärsi Jumalan käskyn pyhästä raamatusta: lisääntykää ja täyttäkää maa!
Tosin olivat nuorimman pojan lapset jääneet kastamatta — se oli alussa ollut kova pähkinä purra — mutta heti kun näki että kastamattomat lapsetkin aivan yhtä hellästi kietoivat kätösensä ukin kaulan ympärille ja olivat yhtä viattomat kuin ristityt lapsetkin, haihtuivat vanhalta rovastilta ennakkoluulot eikä häntä enää edes vaivannut, miten lapsukaiset olivat merkityt hänen omiin kirkonkirjoihinsa. "Jumalan edessä ne taitavat olla yhtä hyvät kuin muutkin", arveli hän salaa, mutta jos joku lipilaari tai rutivanhoillinen hänen mielipiteitänsä uteli, niin rovasti rykäsi, nosti kulmakarvojaan, puhalsi lauhkean sauhun pislaipiipustaan ja virkkoi: "djah, kyllähän minä Iivarille olen huomauttanut että vaarinhan se on…" Mutta seuraavassa hetkessä isoisä jo sieppasi poikansa lapsen syliinsä unohtaen kaikki hurskaat reklementit ja parakraafit:
Rida, rida ranka,Hästen heter Blanca…
Ja silloin tuntui kasteen sakramentti sangen pieneltä asialta.
19.
Ukko Galeniuksen peijaat.
Sitä mukaa kuin pappilan lapsukaiset olivat varttuneet suuriksi, kutistui talon vanhojen tuttavaan piiri yhä pienemmäksi ja monet hauskat herratyypit, tantti-ilmestykset ja kansanomaiset "kuvatukset" muuttivat toinen toisensa jälkeen varjojen valtakuntaan. Sekin tottapuhuen tapahtui juuri huomaamatta. Milloin esimerkiksi antiikinen, pitkäpartainen vallesmanni Immanuel Saxa suvaitsi hävitä Ämmän ruukilta, kävisi vaikeaksi selostaa. Milloin kurkkupartainen Aatami Manninen huonekuntineen haihtui näköpiiristä — pojat kertoivat papalleen "Vanhasta Aatamista" ikäänkuin ilmestyksestä uuden rautatien yhteydessä, ukko Aatami oli nähty köykkyselkäisenä, kapsäkki selässä ja kiiltävä metallilevy lakissa asemalla — tai milloin Viitalan, Salmelan ja Palovaaran jämerät, naavaleukaiset vanhat isännät lakkasivat vierailemasta Karhulassa, milloin kuuluisa yrttitaikuri Korte-mumma (jota lapset sekoittivat mamman kardemummaan) kuoli, tai kekkulilukkari Frans Petter Rendulin jonnekkin kaikkosi ja milloin pappismies Lauri Bonifacius Nordbomkin herkesi herttaisesti huvittamasta emäpappilaa aina klassillisilla kaskuillaan tai kauhistamasta Vuokin rippikoulupoikia virsikirjallaan, jolla päähän kopahuttaminen tyhmimpäänkin kalloon oli hermostuneelle kappalaiselle maksanut tynnyrillisen rukiita, milloin "Latvattomat Ukot", "Laappa-Antit", "Karppaset", "Rytys-Reetat", "Näätä-nikkarit", "Mylly-Topit", "Rasva-Paavot" ja monet muut merkkihenkilöt ottivat muuttotodistuksensa taivaalliseen seurakuntaan — siitä kaikesta ei taideta historiaa tehdä. Lehmäänsä taluttavan lukkari Saastamoisen ampua napsautti nurkan takaa taitavasti "Hullu-Sante", mutta sekin on unhoon painunut juttu, vaikka kyllähän Sante Juntusen, ensimäisen erämaan anarkistin ja suurkeksijän (hän teki pennin rahoja), elämäkerta sietäisi hyvinkin syvälle kaivavan tutkimuksen. Vainajien muistoista olkoon tässä maan pinnalle manattu viaton kertomus siitä, miten sivistyneistö vanhan pappilan kukoistusaikana vietti maahanpanijaisia.
Käsky oli käynyt itseltään Bertel Belial Buxhöfdeniltä kokoontua Kanervan kartanoon "kunnioittamaan läsnäololla vanhan merenrantakaupungista syntyisin olevan perämiehen ukko Galeniuksen rakasta muistoa". Koko intelligenssi oli siis liikkeellä hamasta kultasankalasisesta rovastista vinosilmäiseen ukko Rusaseen saakka. Seremoniamestarina esiintyi kaikkialla mainittu B.B.B., sillä "musteri" oli hänelle antanut avoimen valtakirjan. Vieraat täyttivät sankkana parvena Kanervan kaikki suojat, ja ensimäiset kahvikupit ja viinipikarit tyhjennettiin. Sitten otettiin vainaja mukaan ja lähdettiin kymmenellä veneellä häntä saattamaan kalmistosaareen. Kaikki kävi asianmukaisessa järjestyksessä, mutta lukkaria jostakin syystä ei ollut olemassakaan. Oliko kaukoniityllä vai kalalla, kronika ei kerro, mutta Buxhöfden, itse lukkarin poika, toimitti tämänkin tehtävän. Tosin hän veisasi päin hongikkoon ottaen kamalasti vauhtia ja huojuttaen peloittavasti mahtavaa ruhoaan, mutta täydestä se kävi, sillä olipa hän rakkaan vainajan muistoksi suuressa surussansa ilonkin pikarista maistanut. Päin hongikkoon, kertoo kronika sävelestä tässä tilaisuudessa, mutta ei ole se ihmeteltävää, sillä Buxhöfden oli tunnettu markkinamatkalaulaja, joka tunsi yhtä hyvin "Honkain keskellä mökkini seisoo" kuin "Vielä niitä honkia humisee". Saavuttiin takaisin surutaloon ja peijaat alkoivat. Isäntä Buxhöfden lausui ääneen ilonsa siitä ettei vanhaa raahelaista merisankaria hänen viimeisellä vesimatkallansa oltu hukutettu. Samalla hän kerskasi lukkaritaidostansa — "kolmessa sadassa kuudessakymmenessä viidessä kirkossa oli veisannut eikä koskaan äänirautaa tarvinnut" — ja arveli ettei kukaan muu olisi voinut suoriutua hautavirrestä niin komeasti kuin hän, jossa väitteessä epäilemättä oli jonkun verran perää. Sitten B.B.B. kulki ympäri huoneita muhkeana kuin suuriruhtinas pitkässä bonshuurissaan, pitkät kellonvitjat kaulasta yli liivien roikkuen ja järjesti vieraat.
— Minä vähän sortteeraan! hän huusi musterille.
Ja seuraavin sanoin Bux sortteerasi:
— Kontrahtirovasti ja ritarikunnan jäsen on hyvä ja istuu kungastuolissa. Pastori, teeppäs hyvin, pyhä veli, ja paina puuta missä vain saat. Pruustinna — sitta varsakuu soffan päällä. Hulu-Hulukkonen, istu sinä siinä ovensuussa äläkä liiku! Vallesmanni saa istua länstuolissa — länstuoli ja länsman, eikös se passaa yhteen? Miitas vossakka, ota sinä paikka täsä tuolisa. Ei heitä kyllä ole tullut numeroituksi. Rouva Nelli on nalli ja painautuu pruustinnan kylykeen — sisoo. Ja pasturska Nuurtpummi tähän toisellepuolelle — praa. Postimamsseli Silkkijeff, tule kyyhkyseni partamiehen syliin — ljupljuu! Rusanen, äläkä sinä siinä niin lähellä herroja känkkäile, pöljä… Hauvankaivaja, pysy sinä Jussi raiska tuosa toisesa huoneesa, jotta et ryvetä rakkeja multaan. Luutnantti Viktori Volotemari, Volotemari hei!
Iso Puksi posahutti nuorta luutnanttia hartioille, loi tähän loisteliaan silmäyksen ja jatkoi: Minun sytämeni pamppailee ilosta jotta sinäkin olet täällä — minä olen aina halannut sinua nahakseni — me kaksi suurta miestä! heh — joko sinulla rakas ystävä on totilasi? Terrrve!
Bux oli nousuhumalassa, mutta toimitti virkansa moitteettomasti. Kaasi tosin Hulkkosen totilasin siinä sivu seilatessaan, valtavalla ruhollaan, mutta puolusti asiaa seuraavalla pro memorialla:
— Minä vain katahin tuohon Volotemariin, niin silloin se, ottia tuota, kaatu!
Ja yhteen puhkuun hän huomautti veitikkamaisesti:
— Pastori Nuurtpummi, mitä sinulla on klasissa?
— Mi-minä ju-juon te-teetä! änkytti kappalainen, joka tahtoi käydä absolutistista, kuten vanhaan aikaan sanottiin. Mutta pastori, sisällisesti reilu mies, käänsi takitahallaan päänsä pois joka kerta kun Bux — muka erehdyksissä — kaatoi hänenkin lasiinsa konjakkia karahvista. Pastori olisi hihkaissut elämän ilosta, jos vain Emmansa silmiltä olisi uskaltanut — oli se metka mies tuo Iso Puksi, sapperment!
Mutta rovasti joi rehellisesti totiansa. Mahdotonta olisi kenenkään ollut väittää että tämä vanha pappismies missään tilaisuudessa olisi päihtynyt, niin sävyisänä, hiljaisena ja harvapuheisena ukko aina pysyi. Ei kukaan koko rovastikunnassa osannut juoda totia niin säädyllisesti ja kauniisti kuin tämän seurakunnan kirkkiherra.
Mutta palatkaamme asiaan. Sitten kun rouvasväki oli siirtynyt vierushuoneisiin, tuli herranhenki Ison Puksin päälle ja hän pyysi pokkuroiden papistoa että vainajalle, sille vanhalle rehelliselle raahelaiselle perämiehelle, pidettäisiin asianomainen juhlapuhe. No hyvä. Kukaan ei tahtonut ottaa sitä pitääkseen, mutta Bux huomautti jäntevästi ettäniintehtiin aina suuressa maailmassa.
Pastori Nordbom hämmenteli totilasiaan ja alkoi vapista. Yhtäkkiä hän nousi ylös, polvensa lonksahtelivat, kaftaaninsa liepeet liepsahtelivat, hän avasi suunsa hirvittävän suureksi ja lausui mylisevällä kurkkuäänellä, kädet ristissä vatsan päällä:
— Mi-tä-pä mi-nä muu-ta kun että uk-ko oli — (hän piti kiusallisen pitkän paussin) — niin kuin me kaik-ki muut-kin (korotti äänensä ja karjasi)suuri syntinen!
Istui alas ja ryyppäsi totilasistaan. Puhe oli pidetty.
Seremoniamestari Bux katseli ensin silmää rävähyttämättä ja veitikka silmänurkassa pitkään pastoria, rykäsi ja esitti että maistettaisiin siis vihdoinkinvainajankunniaksi.
Joka tapahtui. Mutta virallinen puoli ohjelmasta ei päättynyt tähän. Bux kaipasi vielä jotakin ja seuraavassa hetkessä hän teki syvän kumarruksen vanhemman seurakunnanopettajan edessä ja pyysi kohteliaasti:
— Rovasti on hyvä javastaa vainajan puolesta!
Se tuli kuin pyssynsuusta ja hiukan ällistyneinä katselivat herrat toisiaan. Mitä se tuo Puksi oikein toimitti?
Mutta Puksilla oli vilkas mielikuvitus ja kun ei rovasti suvainnut vastata, niin hän itse taas suoritti senkin urakan. Hän sanoi että "tyyrmanni Kanaljus vainaa ja musteri ynnä minä itte" kyllä tiedämme, missä määrin me ollaan suuria syntisiä, mutta hänen mielestään on hiukan varomatonta että vainajaa nuorempi mies niinkuin tuo Nuurtpummi — varsinkin, koska ryyppää paljasta teevettä — tulee peijaisissa huomauttamaan päivänsankarin suurista synneistä. Josta syystä hän, Bux, Ruukin entinen vörvalttari ja seurakunnan sihteeri, nyt esittää että laulettaisiin kauniilla äänellä sulosointuinen virsi uudesta virsikirjasta, että…
Ja ennenkuin kukaan kerkesi panna vastaan, jättiläinen Bux puhalsi kuin pasuunasta (polkien jalkaa ja heiluttaen kättä):
Mä oksalla y-y-y-limälläHeilun Harjulan seee-länteen!Veet sinervät siiil-mäelläTääll' tarjouu tuuu-hanteen.Ja Längelmän veee-ten kalvotHo…
Naisväki ja molempain pappilain nuoriso hyökkäsi ovelta katsomaan, miten Iso Puksi lauloi ja löi tahtia kädellään, joka melkein ylti laipioon. Hän näytti todellakin heilahtelevan tilanteen ylimmällä oksalla.
Siinäpä sitten kaikki mitä kronikan tarvitsee kertoa. Voisimme nykyaikaisesti vielä lisätä: "Rattoisaa ristillistä seurustelua jatkui sitten puoleen yöhön saakka ja kaikki läksivät tyytyväisinä kotiinsa." Leppoisan kesäyön hämäristä kaikui pihalta kuistin edustalta avopäisen, punakan ja pönäkän Buxhöfdenin juhlallinen ääni: Musteri hoi, tule sanomaan hyvästiä vieraille! Ja saatat tuota niiata rovastille, vaikka se ei vastannutkaan vainajan puolesta…
Sellaiset olivat ukko Galeniuksen maahanpanijaiset erämaassa ja joka niistä pahaa sanoo, hän olkoon anathema maranata.
20.
Pappilan Junnu.
Olkoon sinulle, pappilan Junnu, mustatukkainen, ruskeasilmäinen, hintelä isäntärenki, omistettu oma lukunsa, sillä tottapuhuen sinä ansaitseisit kokonaisen kultaisen kirjankin.
Kun kaikki muu kaatui ja katosi, häipyi ja hävisi, niin sinä pysyit paikallasi yhtähyvin kuin pappilan kotiranta, jonka sileätä hietikkoa Niskanseljän mustat, valkeaharjaiset kupaat vuosikymmenestä toiseen huuhtoivat. Rusahtivat rutimoraidat vanhan pappilan ympärillä ja syksyiset hirmumyrskyt raiskasivat tuhansittain metsän puita, kuoleman enkeli teki heinänsä kesästä kesään, mutta sinä pappilan Junnu säilytit aina pääsi, jonka mustan tukan me lapset näimme kiiltävänä kerran vuodessa — jouluaattona, jolloin pirttiväen etunenässä marssit pappilan saliin ikihartaana isäntäväkesi kanssa veisaamaan ihmelapsen syntymystä tähän pahaan maailmaan.
Sinä pappilan poikain ja tytärten ikuinen ystävä, sinä ukko rovastin ja ruustinna emännän elinkautinen uskottu! Ota katoamattomissa puolivuosisataismuistoissa vastaan meidän kaikkien yhteinen tunnustuksemme.
Niin kauvan kun sieluissamme siintää korkean vaaran laelta tuo vanhan pappilan kustavilainen taitekatto, niin kauvan sinunkin kuvasi, oi jalo renkimies, kirkkaasti ja tuiki tuttavallisesti kuni iltatähti vilkuttaa Karhuvaaran leppoisasta näköpiiristä.
Pappilaan sinä kiinnikasvanut olit kuten kentauri ratsunsa selkään, ja jos sinut joskus koettelemuksen myrskytuuli syrjähän sysäsi, niin ei kauvan viipynyt ennenkuin kentauriratsusi töminä taas juhlallistutti jumalaisen pappilan tannerta. Sinuatarvittiinpappilassa ja itse sinätarvitsitpappilaa, vaikka piru olisi rikeerannut — ja rikeerasihan se joskus — pappila oli sinun tyyssijasi, siellä sinun oli hyvä olla, hyvä tai paha, samapa se, mutta sinun riitinkisi ja selkämittasi soveltuivat ihmeellisesti yhteen pappilan piirustusten kanssa.
Jos milloin tuli hätä ja neuvon puute, jos milloin mikin esine oli kadoksissa, jos milloin oli vaikea ja tärkeä asia — Junnu, Junnu, käskekää Junnu tänne. Junnu tietää! Junnu laittaa! Junnu osaa! Junnu ymmärtää! Jos ei Junnu, niin sitten ei kukaan, ole sinä ruustinna emäntä kuinka hyvänsä katkeroitunut Junnuun ja selitä ikäviä ilmiöitä Junnun syyksi, mutta Junnu oli sinulle ja meille kaikille yhtä välttämätön kuin ilma, jota me hengitimme. Kutsu sinä ukko rovasti Junnua vain sisään ja päätä purkaa sappesi että talous muka menee päin hornaan, ja menikinhän se — mutta juttu loppuu niin että ukko rovasti rauhoittuu ja Junnu astelee voittajana ulos kanslian ovesta ja rovastin valkoinen pää jää tyynenä näkymään akkunan takaa. Rovasti on tasavallan presidentti Kurjalan valtakunnassa, sisäministeri lienee ruustinna kyllä, mutta pääministeri, toimeenpaneva tirehtööri on ehdottomasti Junnu — ilman häntä ei kirkkokärryn rataskaan pyöri ja sontakärryn akseli katkeaa.
Mitä kaikkea ei osaisikaan Junnu? Hänen koprissaan rauta raksahtaa ja lauta laksahtaa, hän on yhtähyvin pajaseppä kuin pirttinikkari, vaunumaakari ja myllymestari, niittykuningas ja pellonkyntäjä. Jos navetassa parsi puhkeaa, siellä on Junnu, jos on teurastettava se syötetty vasikka tai pappilan mylisevä sonni, siellä on taas Junnu ja seisoo kuin Jukolan Juhani kurikka kädessä. Hänet voit lähettää yhtä hyvin verkoille kuin Oulun markkinoille — kantamukset hän kalliit tuopi ja tilin tekee. Ei hän muistikirjoja tarvitse, hänellä on ihmeellinen laskupää, suuret summatkin hän päästänsä tilittää.
Jos karahutti pihaan maksumiehiä, joilla on tuhansia leivisköitä heiniä ja "papin roskia", viljaa ja ytimiä — Junnu hoi, mittaa ja punnitse! Särkyi mankeli — Junnu? Paloi sauna — Junnu? Murtui muuri, sortui savupiippu, ratkesi hella — Junnu, Junnu. Lehmä on poikinut — tulehhan Junnu vähän auttamaan. Sänky soudettava Niettussaareen — Junnu. Piispaa vastaanottamaan Ruukilta — Junnu. Istuimia rippikoululapsille pirttiin — Junnu. Syntymäpäivä-koivuja kuistin eteen, kuusia kinokseeti, pumpputorvea poraamaan jättiläisnapakairilla — Junnu Manninen.
Kultahäitä kunniaportteineen — rakas, vanha Junnu, miten tämä oikein tehdään?
Sanokaa mihin häneikelvannut, meidän Junnumme? Saattoi sanoa että hän kävi yhtaikaa "lyyseotakin" pappilan poikain kanssa. Pojat paukuttivat hänen korviinsa latinaa ja ryssää, historiaa ja matematiikkaa — Junnu oli huvitettu ja kunnioitti suuresti, silmänsä vilkutti kuin homo doctuksella ja hän tiesi ihan yhtä hyvin kuin Ruffe tai Vihtori sentunnelman, mikä esimerkiksi piili koulukirjan esilauseessa: "latinan kieli, tuo urosten kieli, puhdasääninen kuin miekkojen kalske, näkyy nyt vihdoinkin voittavan jalansijaa armaassa isänmaassamme". Ille ego qvi qvondam — soi hänen korvissaan yhtä kauniilta kuin poikainkin ja hän nauroi iloisesti kaikille pedagoogijutuille.
Mutta parhaat laakerisi, oi jalo erämaan ritarirenki, olet sinä meidän pappilan poikain, ja tottakai tytärtenkin, muistotanhuvilla leikannut tuossa "kolmikymmenvuotisessa sodassa", jota käytiin vanhan pappilan ja kaukaisen merenrantakaupungin välillä. Sinäpä sinä olit keskeisin, tärkein tekijä, kun vuodesta vuoteen vuovasimme kuin lentävä kurkiparvi korven ja koulun väliä — sinä Junnu olit sen kiilan kärki, jonka humisevia siipiä vain me papinlapset edustimme.
Nuo pitkänpitkät hevosmatkat syksystä syksyyn, joululomasta toiseen, keväästä kevääseen! Alas ja ylös Korpelan mäkeä, Lemetin törmää, Kytöperän kynnyksiä, Rasivaaran ranteita, Leipivaaran lemmon laaksoja, Puolangan siintäviä jättiläisrinteitä, Juorkunan julmia maisemia, Utajärven alakuloisia jänkiä, Muhoksen muhevia jokirantoja, Oulujoen jäitä ja teitä!
Siellä olit aina sinä missä mekin, uupumaton uros uupumattomain erämaan lasten, karavaanisheikkinä. Sinäpä Virkkumme valjastit, sinäpä vauhtimme määräsit, sinäpä kanssamme matkalaulut kaikki märehdit, sinäpä jokaisen tuntuvan ylämäen kärryn ja reslan kupeella kävelit, pappilan ruunaa säästäen. Jokaisen majatalon sinä yönpimeässäkin tunsit, tiehaarasta kääntää arvasit, konsa kontistunut poikaparvi lammasnahkavällyjen alla turkeissansa torkkui kuni tuonelanmatkojen tunnelmissa — loppumaton reenjalaksen kitinä tulipalopakkasessa taikka taivaantäyteinen toivoton tuisku, jonka alta pojat ja tytöt kömpivät ylös kuin karhunpenikat, pesästä sysittyinä, kuolemansyvässä unessa nukkuvan kievarin pihalla. Sinä, Junnu, parta kuurassa, kulmakarvat huurteessa, julistit elämän iloisimman totuuden: heh, ollaan perillä! Nouskaahan poijat… Entäs nuo oikomatkat Utajärven kirotun Kivisuon ylitse! Hevoset vetävät, junnaavat, tunti tunnilta kuluu, ei ole enää aikaa eikä paikkaa, heitä ihmisen lapsi kaikki toivosi: pilkkopimeys, pakastuisku, umpitie, rämesuo, räikkämäntyjä, viiltävä viima… Kutistu nahkoihisi, purista pientä kouraasi kintaan sisässä, pidätä hengitystäsi… tokkohan vielä jossakin turkkisi alla sykkii kultainen, herkkä lapsen sydän, jolle pappilan karvamattoinen lämpö heijastaa kaukaa kuni iankaikkisuuden aamutähti… kärsi, kärsi nuori ritaripoika, korven trubaduuri, painaudu vielä syvempään vällyjen alle ja torju pahoinvointi hengityksestäsi kastuvan turkinkauluksen hieromasta, oikaise herpautunut koipesi, jos kivikova, jäätynyt eväskanttiini ei jarruta jalkaa… Nuku, papinpenska, erämaan yö sinulle tuutilaulua vinkuu. Mitä nyt? Miksi hevoset seisovat ja huohottavat? Kuuntelet… Junnu? Mihin hävisi Junnu? Musta haamu, huopasaappaat tai kallokkaat jalassa juoksee ketterästi potkien kinoksia… Mitähän se potkii?
Oi kirottu erämaan taival. — Ei löydy viittoja! Olemmeko eksyneet tieltä? Missä ollaan? Ruunat, te rakkaat pappilan höristelevät ruunat, antakaa anteeksi että me painamme ja että pappa on käskenyt tuoda paljon kuormaa. Me käveleisimme kaikki, mutta kinos on korkea, sääremme vielä liian lyhyet… Tietysti tienviitat vihdoin löytyivät, reenjalakset alkoivat narista, Junnu niisti nenänsä ja me vaivuimme syvyyden unikuviin. Kuusi, seitsemän, kahdeksankin tuntia yhdellä taipalella. Ihme että isä Jumala majatalon pihalla vielä puhalsi sieraimiimme elävän hengen, mutta niinhän Hän oli tehnyt Aatamillekin, joka oli pelkkää savea.
Kas, miksi yhtäkkiä näin kova vauhti - eijaa — räiskis — ja Junnu huutaa turhaan tpruu! — voi te hullut tuulimyllyhevoset. Taikka sitten Puolangan rotkoissa kuusamolaisten pororaidat — perkunas — laiskatkin ruunat silloin saivat herranhengen ja me papinpojat kuvittelimme Eliasta, mahtoiko sitäkin kerran kiidättää porojen säikäyttämät tuliset hevoset!
Sinäpä, Junnu, meidän tunnelmamme tunsit, kun jännittynein hermoin lähestyimme kaupungin tulliporttia — kaupunki — koulu — maisterit ja rehtorit — oi hyi, varjele Jumala… mutta luokaltansa päästä täytyy, se on kunnia-asia — nyt vilahti kaupungin portti — oi…
Mutta sinä Junnu tiesit myös meidän joululomatunnelmamme, silloin ei haitannut, vaikka viimeisellä taipalella olisi kolme varvasta paleltunut — vielä tuo umpi ulappa — ja pitkä ritisevä resla kohoaa kuin tankki jantavaa Karhuvaaraa vasten, kulkuset helisevät, aisakello pomppaa ja sydän, nuorukaisen, nuoren tytön sydän se pamppailee myös — valot loistavat kattokruunuista — joku juoksee avopäin ulos — pappa — mamma — herrajumala vihdoinkin… Jakaikki vaivatovat siinä silmänräpäyksessä pyyhkäistyt pois — lienee kai yhtä ihanaa herätä Kristuksen uskoon ja päästä kärsimyksestä?
"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä"… Sankeyn laulu sieltä kajahtaa vastaan, mutta kyllä mar oman isän ja oman äidinkin kädet ja pappilan helma hellältä tuntuu.
Junnu kantaa sisään lumisia tavaroita ja sanoo ukko rovastille ja ruustinnalle: terveisiä kaupungista! Reissiltä minä otinni konjakkia ja Winkkelmannilta sitä ranstia.
Voi rakas Junnu, totisesti sinä tiedät nämä kaikki ynnä paljon muuta, sinun silmistäsi on ikuisessa yhteentulossa ja ikuisessa eron haikeudessa vierähtänyt yhtä monta kirkasta ilon ja surun vesikarpaloa kuin kyyneliä papinlasten silmistä.
Mutta kevät-kotimatkat, konsa käki jo kukkui ja Kytöperän rinteillä vielä virui korkeita kinoksia ja papinpojat heittelivät toisiaan viimeisillä lumipalloilla ja kotijärven yli ei noin vain päätäpahkaa päässytkään… ah, Junnu, Junnu, sinä muistat nämä kaikki, miten metsärantoja kahlattiin ja vaapperan venheen varassa railoja myöten kirkonkylän puolelle rapisteltiin.
Tuhannet kiitokset, paras pappilan Junnu, tuhansista kyydityksistäsi kymmenhenkisen perheen puolesta!
Ja olkoon tähän sukukuntamme syleilyyn suljettu myös sinun Riitu eukkosi — jos itse sitä halunnet — Riitu, joka asui ikänsä kaiken "Riitun kamarissa" eikä sen kummempia toimittanut kuin vain piipunnysäänsä veteli, mustaa pannuansa nokasta pusersi, risuja kokoili — ja samanverran köykäisiä juoruja — ja sinua, ukkoansa edusti, mutta — siinäpä sitä olikin. Riitun ja Junnun kultahäissä minä tahtonut olisin olla, mutta mitenkä ne lienevätkään livahtaneet rovastin ja ruustinnan kultahäiden jälkimainingeissa, sitä en tiedä. Ja jos en missään muualla tämän viheliäisen planeetan päällä liene tanssin askelta hypännyt, niin Junnunpa ja Riitunpa kultahäissä vihdoinkin tuon taidon olisin opetellut. Minä joikkaan häntä, pappilan vanhaa Junnua!
21.
Runoileva vanha pappila.
Oi ainiaaksi paenneita päiviä, ah erämaan pappilan vuosisataisveisua, kaukokorven simfoniaa! Pappilan kymmenestä perheenjäsenestä kahdeksan kirjoitteli runoja. Äiti ruustinna ikäänkuin ensimäistä viulua soitti tässä orkesterissa, pojat ikäänkuin torvea toitottivat, huilua puhaltelivat tai kahdeksankielistä kannelta kaijuttivat, tytöt tamburiinilla tahtia takoivat ja viimeisenä pimpatti korven korkeassa ilmastossa pirteä piccolo.
Tra-la-laa! Tra-la-laa!
Mistä he kaikki lauloivatkin, kustapa kujertelivat? Lauloivathan Lapinkin lapset, heinäkengät heittelivät nokisilta nuotioilta, hirven harvoilta lihoilta… niin mikseivät laulaneet olisi nämäkin lapset.
Vanhan pappilan pihoilta,Vanhan Puolen vuotetulta,Ullakon unisijoilta,Vinttikammarin viluilta,Kotisaunan kiukahilta,Kotirannan raikumilta,Suuren järven selkäveeltä,Kalasaarensa savuilta!
He olivat nyt kerta kaikkiaan sitä sukua, jossa isoisät vuosisatoja olivat hengen harppua helskytelleet, virittäen "ilolaulun" milloin karitsalle, milloin pohjolan keväälle, milloin valittaen perivihollisen, venäläisen, hyökkäystä kotitanhuville — ja ihmeellisesti luonto niin oli satuttanut että milloin laulu oli uhannut lakata, silloin laulajatyttö lauluttoman lapsen toveriksi oli tullut ja runosuonet jälleen suihkivat visertävän emon poikasissa.
Papinrouva paljon lauloi,Ruustinna runot rakensi,Ennätteli esikoinen,Lauloi yksi, lauloi toinen,Kolmansikin kaijutteli.Kaikki lauloivat lopuksi,Sanelivat satusia…
Jos olisi tallella kaikki se vuosien tavara, viisikymmenkuusikymmenviitinenkin virsikuorma siitä saakka kuin emo äänen antoi ja poikaset piipitystä jatkoivat — niin tokko pappilan paras Polle vetää jaksaisi veräjän läpi noita Karhulan koruja, korven kartanon loruja?
Verissä veitikka vikisi,Sydämissä sävelsointu,Suvusta sanat soluivat,Heimosta sävel-heliät,Elämästä ennätykset,Lennätykset leivän päältä,Rytmi oli ryntähissä,Riimileikki rinnan alla,Lyyry kulta kainalossa,Harppu aina hartioilla,Luonto loitsi loitsuloita,Korpi korkeita kohisi —Erämaa enin opetti!