»Ei ole yhtään tietä», vastasi herra Duncan jotenkin äkäisesti, »jota myöten voitaisiin kuljettaa tykkejä Ardenvohria vastaan. Suot ja nevat kartanoni ympärillä tuskin kannattaisivat teidän hevostanne taikka teitäkään, paitsi missä niiden poikki portaat käyvät, jotka ennen monen tunnin kuluttua saataisiin hävitetyksi.»
»Herra Duncan», intti kapteeni, »te katsotte hyväksi niin uskoa. Mutta me soturit sanomme, että missä on merenrannikkoa, siellä on aina heikko kohta; sillä tykkejä ampumavaroineen, vaikkeivät ne pääsisikään maata myöten, voidaan kuitenkin aivan helposti viedä meritse likelle sitä paikkaa, missä niitä on käytettävä. Eikä myös saata väittää yhtään linnaa, olkoon sen asema kuinka vahva tahansa, voittamattomaksi taikka, niinkuin sanotaan, valloittamattomaksi. Sillä minä vakuutan teille, herra Duncan, että olen kerran nähnyt, kuinka viisikolmatta miestä, peitsi kädessä, arvaamattomalla ja uljaalla rynnäköllä valloitti linnoituksen, joka oli yhtä vahva kuin tämä Ardenvohr, ja teloitti palasiksi tai otti vangiksi sen puolustajat, joita oli lukumäärältään kymmenen sen vertaa.»
Herra Duncan, joka tosin oli maailmaa kokenut mies ja osasi peittää sisällisiä tunteitaan, ei enää voinut olla näyttämättä närkästystään ja harmiaan näistä muistutuksista, joita kapteeni laski suustansa huolettomimman yksitotisesti. Hän oli tämän aineen valinnut epäilemättä siitä syystä, että arveli semmoisessa keskustelussa voivansa näyttää taitoaan taikka, niinkuin sananlasku sanoo, tuoda leiviskänsä ilmi. Näin tehden hän ei liioin huomannut, että se aine saattoi olla kartanon isännälle vähemmän hauska.
»Tähän lopettaaksemme sen asian», virkkoi herra Duncan vähän vihastuneella äänellä, »minun ei tarvinne teille selittää, että linnoja saattaa valloittaa rynnäköllä, jos ei niitä miehuullisesti puolusteta, ja että linnoihin saattaa äkkiarvaamatta päästä sisään, jos ei niitä vartioida tarkasti. Mutta kumpikaan näistä pahoista seikoista, toivon ma, ei sattune minun kartanoparalleni, vaikka kapteeni Dalgetty itsekin rupeisi sitä piirittämään.»
»Tahtoisinpa sentään, herra Duncan», pitkitti väsymätön sotataituri, »ystävällisesti kehoittaa teitä rakentamaan jonkin varustuksen tuolle ympyriäiselle kukkulalle ja ympäröimään sen kelpo graff'illa eli kaivannolla, jotka asiat saisitte helposti toimeen, kun vaan pakottaisitte ympäristön talonpojat työhön. Olihan myös urhoollisen Kustaavus Adolfuksenkin tapana sotia yhtä paljon lapiolla ja kuokalla kuin miekalla, peitsellä tai pyssyllä. Myös neuvoisin, että te mainitun varustuksen ympärille laittaisitte, paitsi graffia eli kaivantoa, vielä lisäksi tuommoisen hakulin eli hirsiaituuksen.»—Nyt herra Duncan kyllästyi kokonaan ja läksi ulos, mutta kapteeni seurasi ovelle asti, yhä korottaen ääntänsä, mikäli toinen eteni, kunnes tämä oli peräti kuulumattomissa.—»Ja se hakuli eli hirsiaituus olisi asetettava sotataidon sääntöjen mukaan, niin että siinä olisi ulos- ja sisäänpistäviä kulmia ynnä crenelle'jä eli ampumareikiä pyssymiehiä varten, josta seuraisi, että jalkaväki… Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Kaikki he ovat ylpeitä kuin papukaijat ja itsepäisiä kuin pässit—nyt hän päästää käsistänsä tilaisuuden saada kartanonsa niin kelvolliseksi epäsäännölliseksi linnaksi kuin mikään, joka ikinä on ryntäävältä joukolta särkenyt hampaat. Mutta näenpä», jatkoi hän, ikkunasta katsahdettuaan alas syvyyteen, »että he ovat jo saaneet Kustaavuksen kunnollisesti maalle. Voi, virkku kumppanini! Tuntisinpa sinut tuosta päänkeikauksestasi, vaikka seisoisit koko eskadroonan keskellä. Pitää mennä alas katsomaan, mihin he aikovat sen viedä.»
Mutta tuskin hän oli joutunut merenpuoleiseen osaan linnanpihaa, aikoen ruveta laskeutumaan rappusia myöten, kun kaksi vuorelaista, jotka seisoivat siellä vartijoina, ojensi Lochaber-kirveitänsä, sillä keinoin näyttäen, ettei sinne ollut menemistä.
»Diavolo! (Perkele)», kirosi soturi, »enhän minä tiedäkään tunnussanaa. Enkä osaisi saada suustani yhtään puustaviakaan heidän kirotusta mölötyksestään, vaikka se olisi ainoa keino, millä pääsisin mestausmiehen kynsistä.»
»Minä tahdon olla turvananne, kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan, joka taas oli lähestynyt, kapteenin huomaamatta mistä; »menkäämme yhdessä katsomaan, missä rakas ratsunne saa sijansa.»
Näin hänet saatettiin rappusia myöten alas rannalle ja siitä lyhyellä kiertomatkalla suuren kallion taakse, joka peitti tallit ja linnan muut ulkohuoneet. Tällöin kapteeni Dalgetty sai nähdä, että syvä juopa, osaksi luonnon synnyttämä, osaksi suurella vaivalla ja huolella kaivettu, kokonaan eroitti linnan manteresta, joten sinne päästiin ainoastaan laskusiltaa myöten. Mutta sittenkään ei kapteeni, huolimatta siitä ylpeästä ilosta, jolla herra Duncan osoitti näitä suojelusvehkeitä, lakannut väittämästä, että jokin varustus olisi rakennettava Drumsnabille, ympyriäiselle kukkulalle, joka oli itäpuolella linnaa. Sillä muuten saatettaisiin sieltä päin vahingoittaa kartanoa tykeistä ammutuilla tulipommeilla, jonka ihmeellisen keinon oli keksinyt Tapani Bathian[28] Puolan kuningas ja sen avulla peräti hävittänyt moskovalaisten pääkaupungin Moskovan. »Tätä keinoa», myönsi Dalgetty, »en ole vielä sattunut näkemään; mutta hyvin mielelläni tahtoisin nähdä sitä käytettävän Ardenvohria taikka jotakin muuta yhtä vahvaa linnaa vastaan. Sillä», arveli hän, »semmoinen koe huvittaisi suuresti jokaista sotataidon harrastajaa.»
Herra Duncan Campbell keskeytti tämän keskustelun sillä, että vei soturin talliin ja antoi hänen hoitaa Kustaavustansa mielensä ja tahtonsa mukaan. Kun tämä velvollisuus oli huolellisesti täytetty, ehdotti kapteeni Dalgetty, että palattaisiin linnaan, ilmoittaen aikovansa käyttää väliajan ennen päivällistä—jonka, arveli hän, pitäisi tulla noin kello kaksitoista, paraatin perästä—rautapukunsa kiilloittamiseen; sillä se oli, pelkäsi hän, meri-ilmassa kenties vähän ruostunut, niin että voisi näyttää sopimattomalle Argylen markiisin silmissä. Mutta sill'aikaa kun he astuivat linnaan, ei hän malttanut olla taas varoittamatta herra Duncan Campbelliä, osoittaen, kuinka suuri vahinko hänelle saattaisi tulla, jos vihollinen äkisti ryntäisi ja saisi valtaansa hänen hevosensa, karjansa sekä viljavaransa. Sentähden hän vielä kerran hartaasti kehoitti, että tuolle ympyriäiselle, Drumsnab nimiselle kukkulalle rakennettaisiin varustus, tarjoutuen ystävällisesti itse piirustamaan sen pohjakaavan. Mutta tähän jalomieliseen tarjoukseen herra Duncan ei vastannut muulla tavoin, kuin että vei vieraansa hänelle määrättyyn kamariin ja antoi hänelle tiedoksi, että linnan kellon soittaminen ilmoittaisi, milloin päivällinen oli valmis.
Tää onko linnas, Baldwin? SynkkänäSen musta lippu liehuu tornilta,Pimittäin aaltoin vaahdot valkeat,Mi huuhtoo linnan peruskallioita.Synkkyyttä tätä jos mun täytyis ainaKatsella ynnä lokkein ääntä kuullaJa laineen levotonta loiskinaa,Mieluummin majan matalimmankin,Kurjimman kohdan asunnoksein soisin.
Brown.
Meidän uljas kapteenimme olisi sangen mielellään käyttänyt tätä loma-aikaa herra Duncanin linnan ulkonäön tutkimiseen, verratakseen siihen omia sotataidon sääntöihin perustuvia ajatuksiaan sen varustusten laadusta. Mutta vahva sotamies, joka Lochaber-kirves kädessä tuli vartioimaan kamarin ovea, näytti sangen ymmärrettävillä liikkeillä, että kapteeni oli jonkinlaisessa kunniallisessa vankeudessa.
Kummapa, arveli kapteeni itsekseen, kuinka hyvin nämä metsäläisetkin ymmärtävät sodan sääntöjä sekä tapoja. Kuka olisi luullut heidän tuntevan sitä mainion Kustaavus Adolfuksen lausetta, että välirauhan hierojan tulee olla yhtä paljon vakoojana kuin lähettiläänä.—Saatuaan rautavaruksensa kirkastetuiksi Dalgetty siis maltillisesti kävi istumaan ja rupesi laskemaan lukua, kuinka suuri summa kuusikuukautisen sotaretken ajalla karttuisi, kun palkkaa oli puoli taaleria päivältä. Ja tehtyänsä selvän siitä kysymyksestä hän ryhtyi vieläkin mutkallisempaan luvunlaskentoon, siihen näet, kuinka kahdentuhannen miehen sotajoukko olisi nelikulmaan järjestettävä, jos noudatettaisiin neliöjuuren vetämisen sääntöä.
Näistä mietteistä herätti hänet viimein päivälliskellon iloinen helinä, jolloin vartijana ollut vuorelainen muuttui hänen kamariherrakseen, opastaen hänet saliin, missä neljää henkeä varten laitettu pöytä oli runsaasti katettu vuoristossa tavallisilla vieraanvaroilla. Herra Duncan astui sisään, taluttaen rouvaansa, pitkävartaloista, vaaleaa, surullisen näköistä vaimoa aivan mustissa suruvaatteissa. Heidän jäljestänsä tuli presbyteriläispappi puettuna geneveläiseen kauhtanaansa, päässä musta, silkkinen patalakki, joka niin tarkoin peitti kaikki hänen hiuksensa, että sen ulkopuolelle jääneet korvat näyttivät suunnattoman suurilta koko muotoon verrattuina. Tämä ruma muoti oli siihen aikaan yleinen ja antoi aihetta haukkumanimiin: keropäät, tirhokorvaiset koirat y.m., joita röyhkeiden kavaljeerien suusta rankasti satoi valtiollisten vihollisten päälle.
Herra Duncan esitti vieraan rouvalleen, ja tämä vastasi kapteenin soturimaiseen tervehdykseen jäykällä, äänettömällä niiahduksella, josta olisi ollut vaikea päättää, osoittiko se enemmän ylpeyttä vai surullisuutta. Pappi, jolle kapteeni sitten esitettiin, katsahti häneen silmäyksellä, jossa oli inhoa ja uteliaisuutta sekaisin.
Mutta Dalgetty, joka oli tottunut näkemään pahempiakin silmäyksiä vaarallisemmilta henkilöiltä, ei ollut juuri milläänkään rouvan eikä papin vastahakoisesta kohtelusta; hän käänsi kaiken huomionsa summattomaan raavaspaistiin, joka höyrysi pöydän alapäässä. Mutta eipä rynnäkölle, joksi Dalgetty sen olisi nimittänyt, saatukaan käydä, ennenkuin oli lopetettu sangen pitkä ruokasiunaus, jonka jokaisen eri jakson välillä kapteeni tarttui veitseen ja kahveliin, samoin kuin hän luultavasti olisi lujemmin tarttunut pyssyyn tai peitseen tappeluun mennessä; mutta joka kerta hän laski ne jälleen vastahakoisesti pöydälle, kun pitkäpiimäinen kotipappi taas aloitti rukouksessaan uuden kappaleen. Herra Duncan kuunteli sopivan hiljaisesti, vaikka arveltiin hänen ruvenneen presbyteriläisten puolelle pikemmin rakkaudesta ylipäällikköönsä kuin totisesta, taipumuksesta vapauteen taikka presbyteriläiseen seurakuntajärjestykseen.
Päivällistä syötäessä kaikki olivat ääneti, melkein kuin kartuusilaismunkit. Kapteeni Dalgettyn tapana ei ollut kuluttaa suutansa puhelemisella, kun sillä oli hyödyllisempää tekemistä. Herra Duncan oli aivan vaiti, ja rouva sekä kotipappi vaihtoivat vain harvoin pari sanaa, puhuen matalalla äänellä ja epäselvästi.
Mutta kun ruoka oli korjattu ja sen sijaan tuotu kaikellaisia juomia, niin kapteeni Dalgetty, jota ei nyt enää taannoinen tärkeä syy estänyt puhumasta, kyllästyi muiden pöydässä istuvien äänettömyyteen. Hän kävi taas isännän kimppuun samasta aineesta kuin ennenkin.
»Tuosta ympyriäisestä kukkulasta eli mäestä eli korkeasta paikasta, nimeltä Drumsnab, ja siihen rakennettavasta varustuksesta minä katsoisin suureksi kunniaksi saada vielä vähän keskustella teidän kanssanne, herra Duncan. Pitäneekö laittaa siihen terävät vai typistetyt kulmat?—Siitä asiasta kuulin kerran, aselevon aikana, kuuluisan sotamarskin Banérin pitävän syväoppista keskustelua kenraali Tieffenbachin kanssa.»
»Kapteeni Dalgetty», vastasi herra Duncan sangen jyrkästi, »meillä täällä vuoristossa ei ole tapana keskustella sotavarustuksistamme tuntemattomain kanssa. Kyllä tämä linna kestänee suurempiakin vihollisvoimia kuin mitä nuo onnettomat herrat, jotka jätimme Darlinwarachiin, voivat koota sitä vastaan.»
Syvä huokaus rouvan rinnasta seurasi puheen loppulausetta, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut hänelle jotakin surullista seikkaa.
»Hän, joka antoi», lausui pappi hänelle juhlallisella äänellä, »on ottanut pois. Olkoon teillä, kunnioitettava rouva, aina voimaa sanoa: siunattu olkoon Hänen nimensä!»
Tähän kehoitukseen, joka näkyi olevan lausuttu ainoastaan häntä varten, vastasi rouva pään kumarruksella, ilmaisten suurempaa nöyryyttä, kuin mitä kapteeni Dalgetty vielä siihen asti oli hänessä huomannut. Tästä kapteeni päätti, että rouva nyt ehkä olisi puheliaammalla mielialalla, jonka vuoksi kääntyi hänen puoleensa.
»Tietysti on aivan luonnollista, että te, armollinen rouva, olette huolissanne, kun kuulette sotavarustuksista puhuttavan; ainahan ne, niin olen havainnut, hämmästyttävät naisia, olkoot mitä kansaa ja, melkein sanoakseni, mitä säätyä tahansa. Onpa sentään ollut toisellainen sydän Penthesileassa muinaisena aikana ja samaten Johanna D'Arc'issa sekä muutamissa muissakin. Ja Espanjan sotajoukossa palvellessani olen kuullut kerrottavan, että Alban herttua aikanaan järjestytti sotaväen mukana seuraavat leiritytöt tertia-joukkoihin (rykmentteihin, meidän puhetapamme mukaan) ja määräsi heille upseerit sekä komentajat heidän omasta sukupuolestaan ynnä ylipäällikön, jota saksaksi nimitettiin 'Hureweibler' eli meidän äidinkielellämme: porttojen päälliköksi. Totta on, että noita naisia ei sovi verrata teihin, kunnioitettava rouva, koska he olivat sitä lajia, 'quae quaestum corporibus faciebant' (jotka ruumistansa myyskentelivät), niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. He olivat sitä laatua, jota ranskalaiset mainitsevat nimellä 'courtisannes' ja me skotlantilaiset»——
»Rouva ei huoli vaivata teitä tarkemmilla selityksillä, kapteeni Dalgetty», virkkoi kartanon herra jokseenkin ankaralla äänellä. Ja pappi lisäsi siihen: »Paremmin olisivat tämmöiset puheet paikallaan vartiotornissa, raakain sotamiesten seurassa, kuin kunniallisen herran pöydässä ja aatelisrouvan läsnäollessa.»
»Pyydän anteeksi, dominie[29] tahi tohtori, 'aut quocunque alio nomine gaudes' (mikä muu nimi sinua koristanee)—näettehän, että minä olen harjoittanut jalostuttavia tieteitä»—vastasi lähettiläs hämmästymättä, täyttäen suuren pikarin viinillä; »mutta enpä näe syytä teidän moitteeseenne; sillä enhän puhunut noista 'turpes personae' (hävyttömistä ihmisistä) sillä tavalla, kuin olisin katsonut heidän virkansa tai tapansa sopivaksi puheenaineeksi tämän armollisen rouvan seurassa. Minä mainitsin heidät vain 'per accidens' (sivumennen) selitykseksi puheenalaiselle seikalle, nimittäin heidän luonnolliselle rohkeudelleen ja pelottomuudelleen, johon tietysti suuresti vaikuttaa heidän tilansa kurjuus.»
»Kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan Campbell, »tehdäkseni lopun tästä puheesta saan ilmoittaa teille, että minulla vielä on vähän työtä toimitettavana tänä iltana, jotta voisin huomenna varhain lähteä kanssanne matkalle Inveraryyn; ja sentähden…»
»Tämän miehen kanssako huomenna lähtisit matkalle?» huudahti rouva. »Ei suinkaan se voi olla aikomuksesi, Duncan, jos et liene unhoittanut, että huomenna on surullinen muistopäivä, surulliseen juhlatilaisuuteen pyhitetty?»
»En ollut sitä unhoittanut», vastasi herra Duncan; »kuinka sitä ikinäni voisin unhoittaa? Mutta nykyisen ajan melskeisyys vaatii, että minä viipymättä lähetän tämän upseerin Inveraryyn.»
»Niin aivan, mutta ei suinkaan, että itse menisit häntä saattamaan?» kysyi rouva.
»Parempi olisi, jos menisin», sanoi herra Duncan, »mutta voinhan myös kirjoittaa markiisille ja itse tulla jäljestä seuraavana päivänä.—Kapteeni Dalgetty, tahdon antaa teille kirjeen, joka selittää Argylen markiisille säätynne sekä asianne, ja sen saatuanne teidän pitää olla hyvä ja suoriutua lähtemään Inveraryyn aikaisin huomisaamuna».
»Herra Duncan Campbell», virkkoi Dalgetty, »tässä asiassa teillä on tietysti valta tehdä minulle, mitä ikinä tahdotte. Mutta pyytäisin teitä kuitenkin muistamaan, kuinka tahratuksi vaakunanne loisto tulisi, jos sallitte, että minulle, rauhanlipun kantajaksi määrätylle miehelle, tapahtuu jotakin vahinkoa, olkoonpa 'clam, vi, vel precario' (salaa, väkisin taikka sattumalta). En sillä tahdo sanoa, että vahinko sattuisi teidän suostumuksellanne, vaan saattaahan sekin jo olla syynä, ettette pidä tarpeenmukaista huolta vahingon estämisestä.»
»Te olette minun kunniani suojeluksessa, herra», vastasi herra Duncan Campbell; »siinä on yltäkyllin takausta. Ja nyt», lopetti hän nousten pöydästä, »minun täytyy ensiksi nousta.»
Dalgettyn täytyi tätä viittausta noudattaa, vaikka vielä oli aikaista; mutta niinkuin taitava sotapäällikkö hän käytti kuitenkin hyväksensä jokaisen hetken, jonka asianhaarat vielä sallivat. »Luottaen kunniasanaanne», lausui hän täyttäen pikarinsa, »juon teidän terveydeksenne, herra Duncan, toivottaen pitkää jatkoa kunnialliselle suvullenne!» Huokaus oli herra Duncanin ainoa vastaus.—»Niinikään, rouva», jatkoi soturi, niin joutuisasti kuin mahdollista täyttäen pikarinsa uudelleen, »juon kunnioittavaisesti teidän terveydeksenne, toivottaen, että kaikki hurskaat toivonne täyttyisivät.—Ja arvoisa hengellinen herra, minä täytän maljan (kuten hän muistikin tehdä) hukuttaakseni siihen kaiken mielinurjuuden teidän ja kapteeni—majuri, olisi pitänytkin sanoa—Dalgettyn välillä.—Ja koska pullossa ei ole jäljellä enempää kuin yksi ainoa pikarillinen, niin juon kaikkein kunniallisten aatelisherrain ja kunnon soturien terveydeksi.—Ja koska pullo nyt on tyhjä, olen minä valmis, herra Duncan, seuraamaan palvelijaanne eli vartijaanne erinäiseen lepokamariini.»
Hän sai nimenomaisen lähtöluvan ynnä sen vakuutuksen, että koska viini näkyi olevan hänelle mieleen, toinen pullollinen samaa juomaa paikalla lähetettäisiin hänelle yksinäisyyden ikävää lievittämään.
Tämä lupaus täytettiinkin kohta, kun kapteeni oli palannut kamariinsa, ja vähän ajan päästä vielä lisäksi tuotu lohdutus metsäkauris-piirakan muodossa vaikutti, ettei hän enää yhtään valittanut vankeudestaan ja seuran puutteesta. Sama passari, jonkinlainen kamaripalvelija, joka laski nämä herkut pöydälle, toi Dalgettylle myös lakatun ja sen ajan tavan mukaan silkillä sidotun mytyn, jonka päällekirjoituksessa ilmoitettiin monella korulauseella, että se oli jätettävä Korkealle ja Mahtavalle Prinssille Archibaldille, Argylen Markiisille, Lornen herralle y.m., y.m. Kamaripalvelija ilmoitti vielä lisäksi, että kapteenin tulisi aikaisin aamulla nousta hevosen selkään, lähteäksensä Inveraryyn, jossa herra Duncanin mytty olisi hänellä sekä esittelykirjeenä että myös passina. Dalgetty ei tässäkään tilaisuudessa unohtanut, että tietojen kokoileminen kuului hänen virkaansa yhtä paljon kun lähettilästoimien täyttäminen; sitä paitsi hän oli omastakin puolestaan utelias saamaan selville, mistä syystä herra Duncan lähetti hänet yksinään matkalle, tulematta itse mukaan. Niin varovasti, kuin kokemuksensa nojalla osasi, hän siis tiedusteli palvelijalta, minkätähden herra Duncanin piti pysyä kotona seuraavana päivänä. Mies, joka oli alangoilta kotoisin, vastasi herra Duncanilla ja hänen rouvallaan olevan tapana joka vuosi juhlallisena paasto- ja katumuspäivänä viettää sitä päivää, jona parvi vuorelaisrosvoja kerran oli arvaamattomalla rynnäköllä valloittanut heidän linnansa ja julmalla tavalla surmannut heidän lapsensa, neljä luvultaan. Herra Duncan oli silloin ollut poissa kotoa Argylen markiisin kanssa sotaretkellä Mull'in saaren Maclean'eja vastaan.
»Onpa maar», virkkoi soturi, »teidän herrasväellänne syytä paastota ja katua. Mutta sen uskallan sanoa, että jos hän olisi ottanut neuvojakseen jonkun kokeneen soturin, jolla olisi ollut tietoa siitä, kuinka luonnostaan soveliaita paikkoja voi suojella, niin hän olisi rakentanut etuvarustuksen tuolle pienelle kukkulalle, joka on vasemmalla puolella laskusillasta. Ja sen voin helposti näyttää teille, kunnon ystäväni. Sillä olettakaamme, että tämä piirakka olisi linna—mikä on teidän nimenne, hyvä ystävä?»
»Lorimer, herra», vastasi mies.
»Terveydeksenne minä juon, kunnon Lorimer. Kuulkaas nyt, Lorimer—kuvitelkaamme, että tämä piirakka olisi suojeltavan paikan päärakennus eli linna, ja olkoon tämä ydinluu etuvarustuksena, joka olisi rakennettava…»
»Mielipahakseni, herra», keskeytti Lorimer puheen, »en saa viipyä, niin että voisin kuulla lopun selityksestänne; sillä kello soi pian. Ja koska arvoisa herra Graneangowl, markiisin oma kappalainen, pitää tänä päivänä perheelle jumalanpalvelusta ja ainoastaan seitsemän henkeä kuudestakymmenestä, mitä talossa on, ymmärtää skotlanninkieltä, niin ei yhdenkään näistä seitsemästä sopisi olla poissa, ja rouva suuttuisi minulle siitä kovasti. Tässä olisi piippuja sekä tupakkaa, jos teitä huvittaisi pistää savuksi; ja jos jotakin muuta tahdotte, saadaan se kohta kahden tunnin kuluttua, kun rukoukset on suoritettu.» Näin sanoen hän läksi ulos.
Heti kun hän oli lähtenyt, kutsui kello kumahdellen kaikki linnan asukkaat kokoon. Siihen vastasivat naisten kimakat huudot, sekaantuen miesten syvempiin ääniin, kun palvelijat, puhellen gaelinkieltä, minkä kurkku kerkesi, eri haaroilta juoksivat pitkän, vaan ahtaan käytävän kautta, joka vei useampiin huoneisiin, muiden muassa myös kapteeni Dalgettyn majapaikkaan. »Tuossa he rientävät, ikäänkuin mönsträykselle rummutettaisiin», arveli soturi itsekseen. »Jos he kaikki ovat paraatissa läsnä, tahdonpa käväistä vähän ulkona ottamassa suuni täyteen raikasta ilmaa ja itsekseni tutkiskelemassa, millä keinoin tämän linnan saisi valloitetuksi.»
Kun melu oli vaiennut, avasi kapteeni siis kamarinsa oven ja alkoi marssia, mutta samassa hän huomasi ystävänsä kirvesmiehen, joka läheni käytävän toisesta päästä, puoleksi hyräillen, puoleksi viheltäen jotakin gaelilaista laulua. Hämmästyksen ilmoittaminen ei olisi ollut viisasta eikä myös soturille sopivaa; sentähden kapteeni, katsellen niin iloisesti eteensä kuin hänen asemassaan oli mahdollista, rupesi viheltämään ruotsalaista peräytymismarssia vielä kovemmalla äänellä kuin hänen vartijansa. Ja peräydyttyään askel askelelta, ikäänkuin ei hän olisi aikonutkaan muuta kuin vähän jaloitella, sulki hän ovensa vartijan nenän eteen, kun mies oli lähennyt muutamien askelien päähän.
»Hyvä on», arveli kapteeni; »minä olen siis vapaa kunniasanastani, koska hän vartioitsee minua tällä tavoin. Sillä niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa: 'ides et fiducia sunt relativa' (ei uskollisuutta ilman luottamusta). Ja koska hän ei usko sanaani, niin en ymmärrä, mikä velvollisuus minulla olisikaan sitä pitää, jos minua jostakin syystä alkaisi haluttaa se rikkoa. Tietysti on lupaukseni sitova voima käynyt mitättömäksi heti, kun on pantu ulkonaista pakkoa sen sijaan.»
Näin lohduttaen mieltänsä sillä filosofisella vapaudella, jonka hän katsoi seuraukseksi vartijansa valppaudesta, peräytyi kapteeni Dalgetty kamariinsa, missä hän kulutti iltansa tieteellisillä laskelmilla sotaisista aineista ynnä välistä käytännöllisemmillä rynnäköillä piirakan sekä pullon kimppuun, kunnes tuli aika mennä levolle. Päivän koittaessa tuli Lorimer herättämään ilmoittaen, että aamiaisen perästä, jota varten hän oli tuonut runsaita aineksia, kapteenin opas sekä hevonen olisivat valmiit matkustamaan Inveraryyn. Noudatettuaan kamaripalvelijan kohteliasta kehoitusta, mikäli oli ruuasta puhe, läksi soturi siis hevosensa luokse. Läpi huoneiden kulkiessaan hän huomasi, että palvelijat par'aikaa verhosivat ison salin seiniä mustalla kankaalla. Saman tempun muisti kapteeni nähneensä silloin, kun ijätimuistettavan Kustaavus Adolfuksen ruumis makasi katseltavana Wolgastin linnassa, josta hän siis päätti sen merkitsevän syvimpää, synkimpää surua.
Hevosen selkään noustuansa Dalgetty huomasi, että hänelle oli pantu viisi, kuusi täydesti varustettua Campbellia seuralaisiksi tahi kenties vartijoiksi. Päällikkö oli selässään riippuvasta kilvestä ja lakkinsa lyhyestä kukonsulkasesta ynnä myös suurellisesta käytöksestään helppo tuntea dunniewassel'iksi eli aatelissäätyiseksi klanilaiseksi; ja näkönsä ylpeydestä päättäen hän ei suinkaan voinut olla kaukaisempaa sukua herra Duncanille kuin enintään kymmenennen tai kahdennentoista polven takainen orpana. Mutta mahdoton oli tästä taikka muistakaan aineista saada varmaa tietoa, sillä ei päällikkö eikä kukaan hänen miehistään puhunut englanninkieltä. Kapteeni ratsasti ja häntä seuraavat sotamiehet kävivät jalkaisin; mutta niin nopeat olivat heidän jalkansa ja niin moninaiset ne esteet, jotka ratsain kulkemista haittasivat, ettei kapteenin milloinkaan tarvinnut viivähtää heitä odottamaan; päinvastoin hän sai ponnistaa kaikin tavoin, pysyäksensä opastensa rinnalla. Hän huomasikin, että he välistä katsoivat häntä tarkoilla silmillä, ikäänkuin peläten, että hän pyrkisi pakoon. Ja kerran, kun hän muutaman joen yli kahlattaessa oli jäänyt vähän jäljelle, rupesi yksi miehistä jo puhaltamaan pyssynsä sytytintä, näyttäen sillä, että kapteeni joutuisi hiukan vaaraan, jos yltyisi seuranpettäjäksi. Dalgettylle ei tämä tarkka vartioiminen ennustanut mitään hyvää; mutta mikäs auttoi—pakoyritys tässä tiettömässä, oudossa maassa olisi ollut melkein sulaa hulluutta. Hän siis matkata luntusteli maltillisesti eteenpäin aution, jylhän erämaan kautta, kulkien polkuja, jotka olivat tuttuja ainoastaan lammaspaimenille ja karjankuljettajille. Ja pikemmin mielipahalla kuin ihastuksella katseli hän tällä retkellä monia mahtavia vuoristoseutuja, joille nyt kokoontuu matkustajia kaikilta Englannin ääriltä hyvittämään silmiään vuoriston jalon kauneuden näöllä ja kiusaamaan maistimiansa vuoriston huonolla ruoalla.
Vihdoin he saapuivat sen järven eteläiselle kulmalle, jonka rannalle Inverary on rakennettu. Torvi, jota »dunniewassel» toitotti, niin että metsät ja kalliot kajahtivat, tuotti esiin runsaasti väellä varustetun airolaivan. Tultuansa ulos poukamasta, missä se oli paloitellut, otti tämä alus vastaan kaikki matkustajat, Kustaavuksenkin, joka viisas luontokappale, tottunut kun oli niin meritse kuin maitsekin matkustamaan, osasi astua laivaan ja siitä taas maihin yhtä varovasti kuin mikä kristitty ihminen tahansa.
Loch Finen selkää purjehtiessaan kapteeni Dalgetty olisi saattanut ihailla näköalaa, joka on jaloimpia luonnon luomia. Hän olisi voinut nähdä kaksi kilpailevaa jokea, Aray ja Shiray, jotka laskevat vetensä järveen, kumpikin tullen esille omasta synkästä metsäpiilostaan. Hän olisi voinut nähdä tasaisella, loivalla rantarinteellä jalon, vanhan gootilaislinnan, monimutkaisine ulkovarustuksineen, vastapäisine valleineen, torneineen ja ulko- sekä sisäpihoineen, silloisen linnan, jonka näkö, ainakin mitä kauneuden monipuolisuuteen tulee, oli paljoa ihastuttavampi kuin nykyinen, yhteen jonoon rakennettu, yksitoikkoinen kartano. Hän olisi voinut ihailla niitä synkkiä metsiä, jotka monen virstan leveydeltä ympäröivät tätä vahvaa ja komeaa hallitsijan taloa, ja hänen silmänsä olisi voinut hetkeksi pysähtyä Duniquoich'in ihanaan kukkulaan, joka jyrkästi yleni järvestä ja kohotti paljaan lakensa pilvien keskelle asti, jonka näön komeutta vielä enensi yksinäinen vuoren korkeimmalle huipulle, niinkuin kotkanpesä, rakennettu vartiotorni, muistuttaen uhkaavan vaaran mahdollisuutta. Kaikkia näitä ihanan maiseman kauneuksia ynnä monta muuta lisäksi olisi kapteeni Dalgetty voinut ihailla, jos hänen mielensä olisi ollut siihen taipuvainen. Mutta totta puhuaksemme kiinnitti uljas kapteeni, joka ei päivännoususta asti ollut einettäkään haukannut, melkein kaiken huomionsa savuun, jota tuprueli linnan tulitorvista, ja hänen mielensä oli täynnä sitä toivoa, johon tämä savu näkyi antavan aihetta, että näet siellä olisi tarjona runsaita muonavaroja—sillä nimellähän kapteeni tavallisesti mainitsi tämänlaatuisia tarpeita.
Alus saapui pian epätasaisen laiturin ääreen, joka pienestä Inveraryn kaupungista pistihe järveen. Tämä kaupunki oli siihen aikaan likainen hökkelikasa, jossa vaan siellä täällä näkyi joku harva kivirakennus. Tämmöisenä se levisi Loch Finen rannalta linnan pääsyportille asti. Ja siellä oli nyt tarjona semmoinen näky, joka olisi masentanut vähemmän miehuuden ja vääntänyt vatsan jokaiselta, kellä edellinen ei ollut niin luja ja jälkimmäinen niin vahva kuin »rittmeister» Dugald Dalgettyllä, joka nimitti itseään Drumthwacketin herraksi.
Tuumissaan salaviekas, juonikas,Mietteissään epävakaa, vaihteljas,Hän onnessakin tyytymätön onJa vastoinkäymisissä maltiton.
Absalom ja Achitophel.
Inveraryn kylässä, joka nyt on sievä pikkukaupunki, näkyi silloin seitsemännentoista vuosisadan sivistymättömyys; talot olivat kurjia hökkeleitä, kadut kiveämättömät, epäsäännölliset. Mutta omituisempi ja hirvittävämpi osoitus sen ajan luonteesta oli nähtävänä kylän torilla, monikulmaisella aukealla paikalla, keskivaiheella valkaman ja uhkaavan linnanportin välillä, jonka pimeä käytävä, rautaristikko sekä sivutornit olivat torilta katsoen näyn taustana. Torin keskellä seisoi näet vuolematon hirsipuu, josta riippui viisi ruumista; kaksi niistä näkyi vaatteuksesta päättäen olleen alankolaisia; muut kolme hirtettyä olivat peitetyt vuorelaisplaideillaan. Pari, kolme vaimoa istui hirsipuun juurella, nähtävästi suremassa; he lauloivat hiljaisella äänellä itkuvirttä kuolleille. Torilla liikkuvat kylän asukkaat olivat nähtävästi kuitenkin liian tottuneet tämmöisiin ilmiöihin, pitääksensä siitä suurta lukua. He kokoontuivat joukottain katsomaan kapteeni Dalgettyn sotaisaa ulkomuotoa, hänen tavattoman suurta ratsuaan ja kirkasta haarniskaansa, mutta eivät näkyneet huomaavankaan omalla torillaan nähtävää kauhistusta.
Montrosen lähettiläs ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuultuansa pari englantilaista sanaa, jotka luikahtivat muutaman arvokkaamman näköisen vuorelaisen suusta, pidätti hän kohta Kustaavuksensa ja kysyi: »Ylipyöveli on tässä taitanut toimittaa virkaansa, veikkonen? Saisinko tietää, mistä rikoksesta nämä pahantekijät on mestattu?»
Näin puhuen hän katsahti hirsipuuhun päin; ja gaelilainen, joka pikemmin tästä liikunnosta kuin sanoista ymmärsi asian, vastasi kohta: »Kolme vuorelaisherraa—Jumala heidän sieluansa armahtakoon!» (hän risti silmiänsä)—»kaksi 'sassenach' (saksilaista) korpinruokaa, jotka eivät ruvenneet tekemään jotakin, mitä Mac Callum More käski». Ja kääntyen huolimattoman näköisenä hän läksi pois, odottamatta enempää tiedustelemista. Dalgetty nykäisi olkapäitään ja jatkoi kulkuansa, sillä herra Duncan Campbellin kymmenennen tai kahdennentoista sukupolven takainen orpana alkoi jo käydä maltittomaksi.
Linnan portilla oli tarjona toinen hirvittävä näyte linnanherran vallasta. Siellä oli hakuli eli paaluaituus, joka näkyi olevan äskettäin rakennettu portin suojeluslaitoksen lisäksi; se oli kahdella pienellä tykillä varustettu, ja sisäpuolella näkyi pienen aituuksen sisässä suuri pölkky ja sen päällä kirves. Molemmat olivat tahraantuneet tuoreesta verestä, ja maahan ripoitetut sahajauhot osaksi peittivät, osaksi näyttivät jälkiä äsken tapahtuneesta mestauksesta.
Dalgettyn katsellessa tätä uutta kauhistusta nykäisi hänen vartijainsa päällikkö yhtäkkiä häntä nutun helmasta ja sillä keinoin herätettyään hänen huomionsa osoitti sormellaan hakuliin kiinnitettyä seivästä, jonka nenään oli pistetty ihmispää, luultavasti viimeksi mestatun oma. Vuorelaisen suu oli irvillään, kun hän viittasi tähän hirveään näkyyn, eikä se irvistely juuri ennustanut hyvää hänen matkakumppanilleen,
Dalgetty astui portilla maahan hevosensa selästä, jonka perästä Kustaavus vietiin pois, eikä sen omistajan sallittu totutun tapansa mukaan seurata sitä talliin asti.
Se seikka koski soturin sydämeen kipeämmin kuin kaikki nuo surman enteet, jotka hän oli nähnyt. »Kustaavusparka!» mutisi hän itsekseen, »jos minulle pahoin käy, olisi sentään ollut parempi jättää sinut Darlinwarachiin kuin tuoda tänne vuoriston metsäläisten käsiin, jotka eivät osaa eroittaa hevosen päätä hännästä. Mutta velvollisuuden tähden miehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan:
Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää,Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää;Siis käydään, veikkoset, metelihinEest' uskon ja ruotsalaissankarin.»
Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia vuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa olisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä selvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa kirjemytyn »dunniewasselin» haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden viittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas nyökäytti päätään ja läksi.
Puolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa, kylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten soturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen ulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen persoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi sotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies sisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen näköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan todelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi juhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.
Kaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia palvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden koottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli Montrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone oli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien mukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni Dalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui vuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä, huvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin hetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen. Kolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös näkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein vastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti, kuinka mahtava mies hän oli.
Tämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi sisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin muotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien päät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista gootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla välipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet hämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain lomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä Skotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka korkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet mainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse, ympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki kalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka oli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti markiisi ajoi Covenantin asiaa.
Markiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin monta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta vailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen mustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa ilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita ja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet, etteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia ajatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut liikanimen »Gillespie Grumach» (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän piti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli semmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta kuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen korkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin pelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi korkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa, jonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin puolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden vuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli ryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen vastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula, jolle hän oli kohonnut.
Edellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään keskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa, luultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä uljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut Saksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas ja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina. Ruotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan pöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja sallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa, muuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa. Kapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa hallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka Argylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille. Ei hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa, vaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä sattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin; tällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa, aivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa oman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran arvosta; »sillä se», sanoi hän, »tekee, että jokainen urhokas kavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.»
Markiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei juuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi, luultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään viitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty teki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin tavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: »Hyvää huomenta, herra markiisi—taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los manos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.»
»Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?» kysäisi markiisi ankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta puhetavasta.
»Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi», vastasi Dalgetty, »johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii, vieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa.»
»Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?» ärjäisi markiisi vieressään seisovalle herralle.
»Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan», jatkoi kapteeni. »Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra (ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain palveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa irlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen lähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä useampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet aseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala varjelkoon kuningas Kaarlea!»
»Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla tämmöisestä pilanteosta», kysyi taas markiisi, »koska minulle vastaatte, ikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa Englannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä irlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan ja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim O'Nealen johdossa.»
»Herra markiisi», vastasi kapteeni Dalgetty, »minä tosin olen majurina irlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat teille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér ja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein, Piccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja mitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja katsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä välirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan kenraalin puolesta.»
Markiisi katsahti ylenkatseellisesti siihen allekirjoitettuun ja sinetillä vahvistettuun paperiin, jonka kapteeni Dalgetty hänelle ojensi. Halveksivasti viskaten sen pöydälle hän kysyi seuralaisiltaan, mitä se oli ansainnut, joka tuli julkisena lähettiläänä ja asiamiehenä kavalien, valtakuntaa vastaan kapinoitsevien maanpetturien puolesta?
»Pitkän hirsipuun ja lyhyen ripityksen», vastasi kohta eräs läsnäolijoista.
»Minä pyytäisin, että se kunnioitettava kavaljeeri, joka viimeksi puhui», sanoi Dalgetty, »ei olisi niin hätäinen päätöksiänsä tekemään ja että te, korkea herra, miettisitte tarkkaan, ennenkuin niiden mukaan toimitte. Sillä tällä tavoin sopii uhkailla ainoastaan halpoja rosvoja, vaan ei urhokkaita, älykkäitä miehiä, joiden velvollisuus on tämmöisissäkin asioissa panna henkensä alttiiksi yhtä miehuullisesti kuin piirityksissä, tappeluissa tai minkälaisissa teloituksissa hyvänsä. Tosin ei minulla ole torvensoittajaa eikä valkeaa lippua mukanani—sillä meidän armeijamme ei ole vielä kaikin puolin täydesti varustettu—mutta myöntänettehän sen itsekin, kunnioitettavat kavaljeerit ja korkea herra markiisi, että sovintoa tai muuta keskustelua varten tulevan lähettilään koskemattomuus ei riipu torven torahduksesta, joka itsessään on vaan tyhjä ääni, eikä valkean lipun vaatteesta, joka itsessään ei ole muuta kuin vanha riepu. Vaan sen perustuksena on lähettäjäin sekä lähettilään luottamus niiden miesten kunniantuntoon, joille sanoma lähetetään, ja se varma usko, että nämä lähettilästä kohtaan noudattavat sekä jus gentium'ia (kansainvälistä oikeutta) että myös sotalakia.»
»Te ette ole tullut tänne pitämään meille luentoja sotalaista», lausui markiisi, »joka ei tarkoita eikä voi tarkoittaa maanpettureita ja kapinoitsijota; vaan te tulitte saamaan rangaistuksen siitä hävyttömyydestänne ja hulluudestanne, että toitte kapinallisen kirjeen Skotlannin ylituomarille, jonka velvollisuus on rangaista se rikos kuolemalla.»
»Hyvät herrat», virkkoi kapteeni, jonka mielestä tämä hänen lähettiläsmatkansa alkoi poiketa ikävälle suunnalle, »olkaa hyvät ja muistakaa, että Montrosen kreivi kostaa teille ja teidän alusmaillenne kaiken vahingon, joka minulle tai hevoselleni tullee tämän sopimattoman kohtelun kautta, ja tämä hänen kostonsa kohtaa täydellä syyllä teitä ja alusmaitanne.»
Tähän uhkaukseen vastattiin ylenkatseellisella hohotuksella, ja joku vastasi: »Ei huuto Lochowiin kuulu!» joka Campbellien tavallinen sananparsi tarkoitti heidän alkuperäisen perintömaansa olevan niin kaukana nykyisistä rajoista, ettei vihollinen sinne ulottuisi.
»Hyvät herrat», väitti vielä kapteeniparka, joka ei tahtonut tulla mutkituksi ainakaan ennen, kuin hänen asiansa oli täydesti tutkittu, »en minä tosin tiedä sanoa, kuinka pitkä matka täältä lienee Lochowiin, koska olen muukalainen tässä maanääressä; mutta sallinette minun ilmoittaa erään seikan, joka enemmän koskeekin tähän asiaan, nimittäin sen, että muuan teidän sukuunne kuuluva kunnioitettava aatelismies, ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, on luvannut minulle täyden turvan tällä lähettiläsretkellä. Ja olkaa hyvät ja huomatkaa, että minulle annettua turvallisuuden takuuta loukkaamalla törkeästi häpäisisitte hänen kunniaansa ja hyvää nimeään.»
Tämä näkyi olevan semmoinen asia, josta moni läsnäolijoista ei ollut tietänytkään, sillä he rupesivat hiljaa puhelemaan keskenänsä, ja markiisin muodossa, vaikka hän muuten osasi peittää kaikki mielenliikutusten jäljet, ilmeni tulinen närkästys.
»Onko ritari Duncan, Ardenvohrin herra, kunniasanallaan taannut tämän miehen turvallisuuden, herra markiisi?» kysyi eräs läsnäolijoista.
»En sitä usko», vastasi markiisi; »mutta en ole vielä kerinnyt lukea hänen kirjettänsä.»
»Olkaa sitten hyvä, herra markiisi, ja lukekaa se», kehoitti toinen Campbelleista. »Meidän hyvä nimemme ei saa tulla tahratuksi mokoman miehen tähden.»
»Kuolleesta kärpäsestä», lisäsi muuan pappismies, »voi apteekkarin voide saada pahan haisun.»
»Arvoisa kirkkoherra», virkkoi kapteeni Dalgetty »sen hyvän avun tähden, joka minulle siitä tulee, annan vertauksenne törkeyden anteeksi. Samaten en tahdo pahaksi panna sitä halveksivaa nimitystä 'mies,' jota tuo punalakkinen herra niin epäkohteliaasti on minusta käyttänyt. Sillä minuun ei semmoinen nimitys suinkaan sovi, paitsi merkityksessä 'aika mies', jossa olen saanut sitä kuulla kuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjan Leijonan, ynnä muiden mainioiden sotaherrain suusta sekä Saksassa että Alankomailla. Mutta mitä herra Duncan Campbellin takaukseen tulee, tahdon panna pääni pantiksi siitä, että hän todistaa sanani todeksi, kun huomenna tänne tulee.»
»Jos herra Duncan jo niin pian saapuu tänne, herra markiisi», virkkoi muuan kapteenin puolustajista, »niin olisi liikaa kovuutta, jos ratkaisisimme tämän miesparan asian ennen hänen tuloaan.»
»Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra», sanoi toinen,—»kaikella kunnioituksella puhuen—kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje, että näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn—siksihän se itseään sanoo—tänne lähettänyt.»
He kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat matalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä. Klanipäällikköjen valta oli sangen suuri, ja erittäinkin itsevaltainen oli Argylen markiisi, jonka valtaa vielä enensivät perinnöllisen tuomariviran kaikki oikeudet. Mutta jokaisessa hallitusmuodossa, olipa se kuinka rajaton tahansa, on kuitenkin aina jonkinlaista jarrutusta. Se, mikä vähän hillitsi gaelilaispäällikön itsevaltaisuutta, oli pakko kuulla neuvoja sukulaisilta, jotka sodassa alapäällikköinä johtivat alhaista kansaa ja rauhan aikana olivat ikäänkuin klanin neuvoskuntana. Markiisinkin täytyi tässä tilaisuudessa ottaa kuullakseen ne muistutukset, jotka tämä senaatti eli oikealla nimellä mainiten »Couroultai» toi esiin. Hän astui ulos piiristä ja käski viedä vangin johonkin torniin lukon taakse.
»Vangin!» huusi Dalgetty ja ponnistihe niin voimallisesti, että olisi melkein saanut sysätyksi luotansa kaksi vuorelaista, jotka olivat jo vähän aikaa seisoneet hänen takanansa, odottaen käskyä siepata hänet kiinni. Varsin vähän puuttui, ettei soturi päässyt valloilleen. Argylen markiisi jo vaaleni ja astui pari askelta taaksepäin, kuitenkin tarttuen kädellään miekkaansa; ja useat hänen klanilaisistaan ryntäsivät reippaasti väliin, suojellakseen häntä vangin luullulta kostonyritykseltä. Mutta vuorelaisvartijat olivat niin väkevät, ettei heidän käsistään päässyt mihinkään. Meidän onnettomalta kapteeniltamme temmattiin aseet pois, ja hänet itse kuljetettiin laahaamalla useampien pimeiden käytäväin kautta pienelle rautaristikko-ovelle, jonka takana oli toinen puinen ovi. Tylynnäköinen vanha vuorelainen, jolla oli pitkä, valkea parta, aukaisi ne, jolloin tulivat näkyviin sangen ahtaat ja jyrkät, alaspäin menevät rappuset. Vartijat laahasivat kapteenia vielä pari, kolme porrasta alaspäin ja jättivät hänet sinne kompuroimaan pohjaan asti, miten paraiten taitaisi, joka tehtävä kävi sangen vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun molemmat ovet oli pantu kiinni ja vanki siis jäänyt pilkkopimeään.
Onneton oot, jos milloinkaan tähän linnahan astut;Itkien muistelen vain, minkä sä kohtalon saat,Jos »Hänen Armolleen» et nöyränä polvias saataKohta sä notkistaa, käskyä noudattain.
Burns'in epigrammi Inveraryssa käydessään.
Tällä tavoin, kuin yllä kerrottiin, päivän valosta suljettuna ja sangen epätoivoiseen tilaan jätettynä alkoi kapteeni niin varovasti kuin mahdollista laskeutua ahtaita ja epätasaisia portaita myöten siinä toivossa, että pohjassa toki viimein tulisi joku paikka, missä hän saisi levätä. Mutta kaikki hänen varovaisuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että hän lopulla horjahti ja kulki viimeiset neljä tai viisi askelta liian kiireesti, voidaksensa pitää itseään tasapainossa. Pohjassa hän kompastui johonkin pehmeälle tuntuvaan myttyyn, joka huoaten liikahti ja sotki kapteenin jalat, niin että hän pyllähti kämmenilleen ja polvilleen kostealle, kivetylle permannolle.
Vähän toinnuttuansa Dalgetty ensi toimekseen kysäisi, keneen oli kompastunut.
»Olentoon, joka kuukausi takaperin oli mies», vastasi kolea, painunut ääni.
»Mitä lajia hän sitten nyt on», virkkoi Dalgetty, »kun näin käy makaamaan rappusten alimmaisen portaan eteen myttyrässä kuin siili, niin että kunnialliset, pulaan joutuneet kavaljeerit häneen kompastuvat ja ovat lyömäisillään nenänsä rikki?»
»Mitä hän nyt on?» vastasi sama ääni. »Hän on kurja pölkky, josta kaikki oksat on hakattu pois, toinen toisensa perästä, ja joka nyt ei piittaa siitä, kuinka pian hänet kiskotaan juurineen kumoon ja pilkotaan uuniin vietäviksi haloiksi.»
»Veikkonen», sanoi Dalgetty, »minun on sääli sinua. Mutta 'patienza' (malttia), sanoo espanjalainen. Jos olisit edes maannut liikkumatta niinkuin pölkky, johon itseäsi vertasit, niin olisi nahka nyt eheämpänä kämmenissäni ja polvissani.»
»Sinäkö olet soturi», vastasi vanki, »ja parut kompastuksesta, josta ei poikanenkaan itkisi?»
»Soturi!» virkkoi kapteeni. »Mistä sinä tämän kirotun luolan pimeydessä arvasit, että olen soturi?»
»Kuulin haarniskasi kalskahtavan, kun lankesit», vastasi vanki, »ja nyt näen sen myös kiiltelevän. Oltuasi tässä pimeydessä yhtä kauan kuin minä eroittavat silmäsi kyllä pienimmänkin maassa matelevan sisiliskon.»
»Ennen tulkoon piru kaivamaan silmäni ulos niiden kuopista!» virkkoi Dalgetty. »Jos asia on semmoinen, soisin itselleni mieluummin nuoran kaulaan, sotamiehen lyhyen siunauksen ja harppauksen alas tikapuilta! Mutta minkälaista muonaa täällä on tarjona—mitä ruokaa, tarkoitan ma, virkappas sinä, joka olet kumppaninani tässä pahassa pulassa?»
»Leipää ja vettä, kerta vuorokaudessa», vastasi ääni.
»Ole, veikkonen, niin hyvä, ja anna mun maistaa kannikastasi», sanoi Dalgetty. »Toivoakseni elämme hyvinä kumppaneina niin kauan, kuin meidän tulee olla yhdessä tässä perhanan komerossa.»
»Leipäpala ja vesiruukku», vastasi toinen vanki, »ovat tuossa nurkassa, jos astut kaksi askelta oikealle. Ota ne ja syö terveydeksesi. Minulla ei enää ole paljo apua maallisesta ruoasta.»
Dalgetty ei odottanut tämän tarjouksen toistamista, vaan koperoittuaan ruoka-aineet käsiinsä rupesi muokkaamaan homehtunutta, mustaa kauraleipää samalla hyvällä ruokahalulla, minkä olemme hänessä ennenkin nähneet paremman ravinnon ollessa tarjona.
»Tämä leipä», mutisi hän, suu ihan täynnä, »ei ole paraimman makuista. Vaan eipä se sentään ole paljoa huonompaa kuin mitä söimme kuuluisassa Werbenin leirissä, missä urhokas Kustaavus Adolfus torjui päältään kaikki mainion Tillyn rynnäköt, sen saman pelottavan vanhan Tilly-urhon, joka oli jo ajanut kaksi kuningasta pellolle—nimittäin Böömin kuninkaan Ferdinandin ja Tanskan kuninkaan Kristianin. Ja tästä vedestä, vaikka se ei ole raikkaimpia, juon ryypyn toivottaen, että sinä veikkonen pian pääsisit vapaaksi—tietysti minä myös—ja hartaasti haluisin, että tämä vesi olisi renskaa taikka edes vaahtoharjaista Lyypekin olutta, jos ei muun vuoksi, niin kumminkin tämän maljani kunniaksi.»
Sillä aikaa kun Dalgettyn kieli tällä tavoin oli täydessä toimessa, kilpailivat hänen hampaansa sen kanssa ja tekivät pian lopun niistä ruokavaroista, jotka hänen vankeuskumppaninsa hyväntahtoisuus tai huolimattomuus olivat jättäneet hänen ahmittavakseen. Täytettyään tehtävänsä hän verhosi itsensä viitallaan ja istahti vankihuoneen nurkkaan, missä seinät olivat molemmin puolin hänelle tukena—sillä »karmituoleja», niin hän sanoi, »olen aina pitänyt erittäin mukavina». Näin istuen hän rupesi tutkistelemaan vankeustoveriaan.
»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »meidän molempien pitäisi likemmin tutustua, koska meillä nyt on yksi ruoka ja yksi vuode. Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra ja niin edespäin, majuri kuninkaan puolta pitävässä irlantilaisrykmentissä ja korkean sekä mahtavan herran, Montrosen kreivin, täksi tilaisuudeksi määräämä lähettiläs.—Virkappa nyt, mikä sinun nimesi lienee?»
»Siitä tiedosta ei teille olisi paljon apua», vastasi harvapuheisempi kumppani.
»Olkoon se minun asiani», sanoi soturi.
»No, sama se,—Ranald Mac Eagh on nimeni—se merkitsee Ranald Sumun poika.»
»Sumun poika!» ihmetteli Dalgetty. »Pilkkoisen pimeyden poika, se olisi mielestäni sopivampi. Mutta, Ranald, koska se on nimesi, kuinka sinä oletkaan joutunut pyövelin pääkortteeriin asujaksi? Se tahtoo sanoa: mikä piru on sinut saattanut tänne?»
»Kova onneni ja rikokseni», vastasi Ranald. »Tunnetteko Ardenvohrin ritarin?»
»Kyllä minä sen kunnioitettavan herran tunnen», vastasi Dalgetty.
»Tiedättekö, missä hän nyt on?» kysyi Ranald vielä.
»Hän pitää tänä päivänä paastoa Ardenvohrissa», vastasi kapteeni, »että huomenna jaksaisi oikein ahmia täällä Inveraryssä; ja jos niin sattuisi, ettei hän sitä aikomustaan toteuta, niin minun maallinen orjuuteni ei tule kestämään enää kovin kauan.»
»Viekää hänelle sitten se sana, että mies, joka on hänen pahin vihollisensa ja hänen paras ystävänsä, pyytää häneltä puolustusta.»
»Soisinpa, totta puhuen, että minun vietäväni sanoma olisi vähemmän kaksimielinen», vastasi Dalgetty. »Herra Duncan ei ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä käydä arvoituksille.»
»Pelkurimainen saksilainen», virkkoi vanki, »sano hänelle, että minä olen se kaarne, joka viisitoista vuotta takaperin iski hänen linnaansa ja niihin kalliisiin pantteihin, mitkä hän oli sinne jättänyt—että minä olen se metsämies, joka kalliolta löysi sudenpesän ja hävitti pojat—että minä olen sen parvikunnan päällikkö, joka eilen viisitoista vuotta takaperin äkkiarvaamatta ryntäsi Ardenvohrin linnaan ja surmasi hänen neljä lastansa.»
»Totta puhuen, kunnon ystäväni», sanoi Dalgetty, »jos se on paras syysi pyytää herra Duncanin suosiota, niin minä katsoisin edullisimmaksi apua pyytäessäni olla sitä mainitsematta. Sillä minä olen havainnut, että luontokappaleetkin vimmastuvat sille, joka väkivaltaisesti pitelee niiden sikiöitä, saatikka sitten kristityt, järjellä varustetut ihmiset, joiden lapsille on pahaa tehty. Mutta saisinko luvan kysyä, kävittekö linnan kimppuun Drumsnab-nimiseltä kukkulalta, joka minun arvatakseni on sen heikoin kohta, jollei suojaksi rakenneta etuvarustusta.»
»Me kiipesimme ylös kalliolle pajuista sekä muista vesoista tehtyjen tikapuiden avulla», kertoi vanki. »Yksi liittomiehemme ja heimolaisemme, joka oli palvellut kuusi kuukautta Ardenvohrin linnassa, saadakseen nauttia tämän yhden yön perinpohjaista kostoa, veti tikapuut ylös. Tarhapöllöt huusivat ympärillämme, kun siellä riipuimme taivaan ja maan keskivälillä; nousevan meren aallot pauhasivat kallion juurta vastaan ja paiskasivat veneemme palasiksi—mutta ei yhdenkään miehen sydän masentunut. Päivän koittaessa nähtiin vain verta ja kekäleitä, missä päivän laskiessa oli ollut rauhaa ja iloa.»
»Se oli kelpo 'camisado' (yöllinen rynnäkkö), sen myönnän, Ranald Mac Eagh. Se oli sangen taitavasti keksitty ja jokseenkin taitavasti toimeen pantu vehe. Mutta minä olisin kuitenkin mieluummin ahdistanut linnaa tuolta pieneltä kukkulalta, nimeltä Drumsnab. Mutta te, Ranald, käytte sotaa sangen huvittavalla, säännöttömällä, skyytiläisellä tavalla, joka on jokseenkin samankaltainen kuin turkkilaisten, tatarilaisten sekä muiden Aasian kansain sodankäynti.—Mutta syy, veliseni, ja aihe tähän sotaan—teterrima causa (kauhistava syy), niin sanoakseni? Selitä se, Ranald!»
»Mac Aulayt ja muut läntiset heimokunnat olivat meitä ahdistaneet», kertoi Ranald, »niin ettemme enää saaneet rauhaa omilla maillamme.»
»Ahaa!» sanoi Dalgetty. »Muistelen minäkin kuulleeni hiukan puhuttavan tuosta asiasta. Ettekö pistäneet leipää ja juustoa suuhun miehelle, jolla ei ollutkaa vatsaa, minne voisi muonavaroja tallettaa?»
»Vai olette siis kuullut siitä», virkkoi Ranald, »kuinka me kostimme ylpeälle metsänkaitsijalle?»
»Muistan kuulleeni», sanoi Dalgetty, »eikä siitä olekaan kovin pitkä aika. Olipa se lysti pilanteko, kun mätitte leipää kuolleen miehen päähän, vaikka se sentään oli vähän liian hurjaa ja julmaa käydäksensä laatuun sivistyneiden ihmisten kesken, siitä puhumatta, että se oli hyvän ruoka-aineksen pilaamista. Minä olen piirityksissä ja leireissä, Ranald, ollut semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin elävä sotamies olisi halunnut itselleen sitä leipäpalaa, jonka te tuhlasitte hengettömään pääkalloon.»
»Herra Duncan karkasi meidän kimppuumme», jatkoi Mac Eagh, »ja veljeni tapettiin—hänen päänsä oli pantu märkänemään juuri sille vallille, jolle kapusimme—minä vannoin kostavani enkä ole koskaan jättänyt koston valojani täyttämättä.»
»Olkoon niin», sanoi Dalgetty, »ja kosto onkin suloista herkkua, sen myöntänee jokainen totinen soturi. Mutta sitä en saa päähäni, millä muotoa tämä juttu taivuttaisi herra Duncania sinun puolestasi puhumaan. Ja jos hän siitä yltyy puhumaan sun puolestasi, niin hän pyytänee, ettei markiisi vain hirttäisi eli ripustaisi sinua ilman muuta, vaan käskisi murtaa jäsenesi teilaten auran vannaalla tai kuolettaa sinut toisella kidutuksen lajilla. Jos sinuna olisin, Ranald, niin en olisi tietävinänikään herra Duncanista, vaan pitäisin salaisuuteni ja lähtisin rauhallisesti tästä maailmasta hirsipuun tietä, niinkuin esivanhempasikin ennen sinua lienevät menetelleet.»
»Mutta kuule, vieras», jatkoi vuorelainen. »Ritari Duncanilla, Ardenwohrin herralla, oli neljä lasta. Kolme tapoimme puukoilla, mutta neljäs jäi henkiin. Ja suuremmaksi iloksi olisi hänelle saada kiikuttaa tuota neljättä, elävää lasta polvillansa kuin teilillä kiduttaa näitä vanhoja luitani, jotka eivät paljoakaan huolisi hänen pahimmasta vimmastansa. Yksi sana, jos minä sen lausun, muuttaisi hänen paasto- ja katumuspäivänsä kiitos-, ylistys- ja pitopäiväksi. Voi, sen tunnen omankin sydämeni tunteista! Kalliimpi minulle on Kenneth lapsi, joka Avon-joen varrella pyytelee perhosia, kuin muut kymmenen poikaani, jotka mätänevät maassa taikka ovat ilman lintujen nokittavina.»
»Arvattavasti», jatkoi Dalgetty, »ne kolme sievää poikaa, jotka eilen näin tämän kylän torilla päästään ripustettuina niinkuin ilmassa kuivatettavat kolja-kalat, olivat hieman sinun omaisiasi?»
Kesti vähän aikaa ennenkuin vuorelainen vastasi kovasti liikutetulla äänellä: »He olivat minun poikiani, vieras,—he olivat minun poikiani!—verta minun verestäni—lihaa mmm lihastani!—nopeat jaloiltaan—pettymättömiä ampujia—eikä heitä ollut kukaan vihollinen voittanut, ennenkuin Diarmid'in pojat ylivoimalla saivat heidät kukistetuiksi! Mitä minä haluankaan pitempää elämää, kun he ovat kuolleet? Ei juurten repiminen voi tuntua vanhasta kannosta niin kipeältä, kuin sen vihreiden lehväin karsiminen tuntui. Mutta minun pitää kasvattaa Kenneth kostajaksemme, vanhan kotkan pitää opettaa poikansa iskemään vihollisiin. Hänen tähtensä tahtoisin lunastaa henkeni ja vapauteni sillä, että ilmoitan salaisuuteni Ardenvohrin herralle.»
»Helpommin saat sen halusi täytetyksi», virkkoi kolmas ääni puheeseen sekaantuen, »jos sen ilmoitat minulle.»
Kaikki Skotlannin vuorelaiset ovat taikauskoisia. »Ihmiskunnan vihollinen on täällä!» huusi Ranald Mac Eagh pystyyn kavahtaen. Hänen kahleensa kilahtivat, kun hän nousi ja vetäysi niin kauas kuin suinkin siitä paikasta, mistä ääni kuului. Hänen säikähdyksensä tarttui hieman myös kapteeni Dalgettyyn, joka yritti jonkinlaisella eri kielistä sekoitetulla mongerruksella lukea kaikkia pirunmanauksia, mitä ikinä oli kuullut, mutta ei yhdestäkään muistanut enempää kuin pari sanaa.
»In nomine Domini» (Herran nimeen), niinkuin meillä oli tapana sanoa Mareschal-kollegiossa—»santissima madre di Dios» (pyhin Jumalan emonen), niinkuin espanjalainen puhuu—»alle guten Geister loben den Herrn» (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa), lausuu autuas Taavetti kuningas, tohtori Lutheruksen saksalaisen käännöksen mukaan—»
»Lopettakaa jo manauksenne», virkkoi taas sama ääni. »Vaikka olen oudolla tavalla ilmestynyt luoksenne, olen minä kuitenkin kuolevainen ihminen samoin kuin tekin, ja minun apuni voi olla teille hyödyksi tässä pulassanne, jos ette hylkää neuvojani.»
Näin puhuessaan vieras siirsi syrjään varjostimen salalyhdyltä, jonka hämärässä valossa Dalgetty töintuskin eroitti, että heidän seuraansa tällä ihmeellisellä tavalla karttunut puhuja oli pitkä mies ja puettu samaan vaateparteen kuin Argylen markiisin passarit. Kaikkein ensiksi vilkaisi Dalgettyn silmä vieraan jalkoihin; mutta niissä ei näkynyt sorkkaa, joka Skotlannin tarujen mukaan kuuluu paholaiselle, eikä myös Saksan saduissa hänen tunnusmerkikseen mainittua hevoskaviota. Kapteenin ensi kysymys kuului, millä keinoin vieras oli heidän luoksensa tullut?
»Sillä», sanoi hän, »olisihan noiden ruostuneiden telkimien vingahdus kuulunut, jos ovea olisi avattu. Ja jos te olette tullut sisään avaimen reiästä, niin ei teitä, hyvä herra, sovi kirjoittaa mihinkään elävien miesten rykmenttiin, olipa teidän ulkomuotonne minkänäköinen tahansa.»
»Sen asian pidän salassa», vastasi tuntematon, »siksi kun olette omien salaisuuksienne ilmaisemisella ansainneet sen tietää. Saattaapa tapahtua, että minä päästän teidätkin ulos samasta paikasta, mistä itse pääsin sisään.»
»Sitten se ei voi olla avaimen reikä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »sillä haarniskani tarttuisi varmaan kiinni, jos kypäräni kenties pujahtaisikin läpi. Ja mitä salaisuuksiin tulee, ei minulla ole yhtään omaa ja varsin vähän muille kuuluvia. Mutta virkkakaa, mitä salaisuuksia teitä haluttaa kuulla. Taikka puhuakseni niillä sanoilla, joita professori Snufflegreek Mareschal-kollegiossa tavallisesti käytti: Puhu, että sinut tuntisin.»
»Teidän kanssanne ei minulla ole ensiksi tekemistä», vastasi vieras, kääntäen lyhtynsä, niin että se täydesti valaisi hurjannäköistä, laiharaajaista Mac Eaghia, joka kykki aivan nurkan perällä, yhä vielä epäillen, olisiko tulija elävä olento.
»Minä olen, veikkoseni», virkkoi vieras vähän lauhkeammalla äänellä, »tuonut sinulle parempaa ravintoa. Vaikka sinun täytyisikin huomenna kuolla, eihän se estä, että tänä iltana saat elää iloisesti.»
»Ei suinkaan—ei millään muotoa», vastasi kapteeni Dalgetty, kohta ruveten tyhjentämään sitä pientä vakkaa, jonka vieras oli tuonut viittansa alla. Vuorelainen puolestaan, joko pelosta tai ylenkatseesta, ei huolinut tuoduista hyvistä herkuista.
»Saas tästä, veikkonen!» virkkoi kapteeni, joka oli jo lopettanut ison palan vasikanpaistia ja nyt heilautti viinipulloa. »Mikä onkaan sun nimesi, hyvä ystäväni?»
»Murdoch Campbell, hyvä herra», vastasi vieras, »passari Argylen markiisin palveluksessa ja toisinaan myös vanginvartijan apulaisen viran hoitaja.»
»Saas tästä sitten vielä kerta, Murdoch», sanoi Dalgetty, »minä juon sun terveydeksesi, mainiten sinua omalla ristimänimelläsi paremman onnen vuoksi. Tämä viini tuntuu olevan Calcavellaa. No, veikkoseni Murdoch, uskallanpa sanoa, että sinä ansaitsisit itse vanginvartijan viran, koska näyt monta vertaa paremmin kuin päällysmiehesi ymmärtävän, minkälaisessa ruuassa onnettomuuteen joutuneita kunnon herroja tulee pitää. Leipää ja vettä! Hyi häpeä hänelle! Johan se, Murdoch, olisi saattanut markiisin vankihuoneen pahaan maineeseen. Mutta minä näen, että sinä tahtoisit puhutella tätä ystävääni Ranald Mac Eaghia. Älä huoli minusta; minä otan vakan tuohon nurkkaan ja takaan, että leukani pitävät semmoista kalinaa, ettei korvani kuule teidän puheestanne mitään.»
Tästä lupauksestaan huolimatta kuunteli soturi kuitenkin toisten puhetta niin tarkkaan kuin saattoi, taikka hänen omilla sanoillaan puhuen »hän hörkisti korvansa niinkuin Kustaavus kuullessaan avaimen narisevan viljahinkalon lukossa.» Ja vankihuone olikin niin pieni, että hän aivan helposti saattoi kuulla seuraavan keskustelun:
»Huomaatko, Sumun poika», virkkoi Murdoch »ettei sinua tästä paikasta päästetä, paitsi kun hirteen viedään?»
»Ne, jotka olivat minulle rakkaimmat», vastasi Mac Eagh, »ovat jo menneet samaa tietä.»
»Et siis huoli tehdä mitään», kysyi taas vieras, »joka voisi estää sinua heitä seuraamasta?»
Vanki väänsi itseänsä kahleissaan, ennenkuin vastasi.
»Paljon tekisin», virkkoi hän viimein, »en oman henkeni tähden, vaan sen pantin vuoksi, jonka jätin Strathawenin laaksoon.»
»Ja mitä sinä tekisit, päästäksesi sen hetken katkeruutta maistamasta?» kysyi jälleen Murdoch. »Minusta on yhdentekevä, mistä syystä tahdot sitä välttää.»
»Minä tekisin kaikki, mitä ihminen voi tehdä, jos kuitenkin saan säilyttää ihmisen nimen.»
»Ihmiseksikö itseäsi sanot», pitkitti kysyjä, »sinä, joka olet tehnyt pedon töitä?»
»Niin sanon», vastasi rosvo. »Minä olen semmoinen ihminen kuin esi-isänikin—me olimme lampaita, maatessamme rauhanviittaan peitettyinä—se viitta ryöstettiin meiltä, ja nyt soimaatte meitä pedoiksi. Antakaa meille takaisin mökkimme, jotka olette polttaneet, lapsemme, jotka olette surmanneet, leskemme, jotka olette nälkään näännyttäneet—kerätkää hirsipuista ja leileistä meidän sukumme raadellut ruumiit ja valjenneet kallot—herättäkää heidät jälleen eloon iloksemme, niin tahdomme olla alamaisenne ja veljenne—vaan kunnes se tapahtuu, olkoon surma ja veri ja molemminpuoliset pahanteot mustana juopana välillämme!»
»Et siis tahdo mitään tehdä, millä saisit vapautesi?» virkkoi Murdoch.
»Mitä hyvänsä—paitsi jos pitäisi sanoa olevani sinun heimosi ystävä», vastasi Mac Eagh.
»Me halveksimme rosvojen ja cateran'ien (vuorelaississien) ystävyyttä», tiuskaisi Murdoch, »emmekä alentaisi itseämme niin halvoiksi, että siitä huolisimme.—Mitä sinulta vaadin vapautesi lunastimeksi, on tieto siitä, mistä löydetään Ardenvohrin ritarin tytär ja perillinen?»
»Että muka saisitte naittaa hänet jollekulle mahtavan herranne kerjäläisserkulle», sanoi Ranald, »niinkuin Diarmidin pojilla on tapana. Eikö Glenorquhyn laakso vielä tänäkin hetkenä huuda kostoa siitä, että väkivallalla ryöstitte turvattoman lapsen, jota hänen sukulaisensa olivat saattamassa kuninkaan hoviin? Eikös saattomiesten ollut pakko kätkeä hänet padan alle, jonka ympärillä he taistelivat, kunnes ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi voinut sanan saattaa? Ja eikö tyttöä sitten tuotu tähän kirottuun linnaan ja perästäpäin naitettu Mac Callum Moren veljelle, ja eikö kaikki se tapahtunut hänen avarain alusmaittensa vuoksi?»
»Ja jos se tarina olisikin totta», virkkoi Murdoch, »niin tyttö sai paremman miehen kuin Skotlannin kuningaskaan olisi voinut hänelle hankkia. Mutta tämä ei millään lailla kuulu asiaan. Herra Duncan Campbellin tytär on meidän omaa sukuamme eikä mikään vieras. Ja kenellä olisi parempi oikeus saada tieto hänen kohtalostaan kuin Mac Callum Morella, heimokunnan päälliköllä?»
»Tämän päällikön puolestako te sitä tietoa vaaditte?» kysyi rosvo.Markiisin palvelija nyökäytti päätään.
»Ettekä aio tehdä tytölle mitään pahaa?—Minä olen jo tehnyt sitä hänelle yltäkyllin.»
»Ei mitään pahaa, niin totta kuin olen kristitty mies», vastasi Murdoch.
»Ja palkakseni saan henkeni ja vapauteni?» kysyi vielä Sumun Poika.
»Niin on sovittu», vakuutti vanginvartija.
»Tiedä sitten, että lapsi, jonka säälini säästi silloin kun hävitimme hänen isänsä vahvan tornin, kasvatettiin heimokunnassamme ottolapsena, kunnes heimokuntamme leppymätön verivihollinen, Allan Mac Aulay Verikäsi ynnä Lennoxin ratsumiehet Menteithin perillisen johdossa teloittivat meidät Ballenduthillin vuoriahteissa.»
»Joutuiko tyttö Allan Verikäden haltuun sinun heimokuntasi luultuna tyttärenä? Sitten hänen verensä on punannut väkipuukon terää eikä sanomasi ole semmoinen, joka voi pelastaa tuomitun henkesi.»
»Jos henkeni riippuu hänen elämisestänsä, niin se on täydessä turvassa», vastasi rosvo; »sillä tyttö elää vielä. Mutta henkeni riippuu heikommasta siteestä—Diarmidin pojan häilyvästä lupauksesta.»
»Se lupaus ei petä», virkkoi vanginvartija, »kun vain voit näyttää toteen, että tyttö on elossa, ja osoittaa, mistä hänet löydetään.»