Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.
Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on minun poikani … joka kadonnut oli.»
Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat kolisivat.
Mitä me siinä puhuimme — kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus — katumus — anteeksipyyntö — anteeksianto.
Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. — Hän näki koko elämänsä semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin — — kuuli hän isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen — nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta, kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu elämä — ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää. Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja silloin hän meni tunnottomaksi.
Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään. Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa. Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen suli … pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa — kaikki ryntäsivät yksin voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi poika: »viekää minut isän luo!»
Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut. Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa, paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen polttamana puhjeta, mutta — se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin — silloin oli tuo kova, kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.
Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.
Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. —
Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua noutamaan — heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa. Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten tietää, missä mielessä. Pikku Pietari — hänen rikoksensa, hänen pahat tekonsa — niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja minä. —
Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!…
Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää. Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus puristi kättäni. — —
Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä langan.
Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö hän, onko hän kuollut — yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä, joka syntisen vanhurskaaksi tekee.