The Project Gutenberg eBook ofVanhanpojan huomioitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vanhanpojan huomioitaAuthor: Onni W. ArimaRelease date: August 23, 2024 [eBook #74305]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHANPOJAN HUOMIOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vanhanpojan huomioitaAuthor: Onni W. ArimaRelease date: August 23, 2024 [eBook #74305]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Vanhanpojan huomioita
Author: Onni W. Arima
Author: Onni W. Arima
Release date: August 23, 2024 [eBook #74305]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1907
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHANPOJAN HUOMIOITA ***
Kirj.
Onni W. Arima
Helsingissä, suomalainen kustannus Oy Kansa, 1907.
Kun Heikki Heinonen oli v.t.Vapunpäivänä.Urheilua.»Vahti».»Kesälaitumella».Susi lammasten vaatteissa.Mätäkuulla.Erehdys.Arvostelu.Ensimmäinen laukaukseni.Sedän vierailu.
N:n lääninhallituksen virkamiesten keskuudessa vallitsi eräänä aamuna toukokuun lopulla suuri mielenjännitys. Korpelan vanha nimismies oli kesäkuukausiksi anonut virkavapautta, kuten hänen tapansa viime vuosina oli ollut, ja kussakin kanslistissa ja »ylimääräisessä» kyti salainen toivo päästä tuonne Korpelan lihapatojen ääreen. Viransijaisuutta siellä pidettiin nimittäin oikeana onnenpotkauksena, sillä piiri oli — nimismiehen kannalta katsottuna — »hyvä», s.o. kansa oli köyhää ja ulosottoja sattui tuhkatiheään. Kun sen lisäksi nimismies, »vanha Lauriini» tavallisesti säästi paljon työtä, mutta samalla myöskin paljon tuloja sijaisillensa, saattoi kesän kuluessa aika lailla paikkailla rappeutuneita raha-asioitansa, varsinkin kun ei ollut tilaisuutta kantaa kolikoltansa kapakkaan eikä tehdä niistä tiliä neljän kuninkaan kirjassa — mikä muuten oli hyvin yleistä herrojen kanslistien keskuudessa.
Niin, siinä istui nyt pöytäinsä ääressä puolitusinaa nuoria miehiä pureskellen kyniänsä ja odottavasti silmäillen »kaikkein pyhimpään», kuvernöörin huoneeseen päin, jonne lääninsihteeri äsken oli mennyt. Pian ilmestyisi hän tuohon kynnykselle ja käskisi jonkun heistä kuvernöörin pulleille. Mutta kenenkä?
Kanslistit odotellessaan puhelivat puoliääneen keskenään, ja kukin koetti tovereilleen vakuuttaa, etteihäntälainkaan haluttanut lähteä tuonne ikävään Korpelaan, jossa ei saanut edes »skruuvi»-pöytää kokoon, ja jossa ruokaryypykseen parhaimmassa tapauksessa sai takavarikkoon otettua, sikunalta haisevaa »patakukkoa». Pikku Pekka Lampinen, joka juuri salavihkaa oli kääntänyt kalvostimensa, niin että puhtaampi puoli tuli ulospäin, vakuutti kieltäytyvänsä koko toimesta, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Tälle vakuutukselle toiset epäilevästi hymähtivät ja pilkallinen bassoääni kuului murahtavan: »Kyllä kai!»
Pekka käännähti kiivaasti ympäri. Hän loi tuohon virnistelevään Tuomaaseen äkäisen katseen ja aikoi juuri purkaa suustaan muutamia valittuja sanoja, kun kuvernöörin huoneen ovi avautui ja laihasäärinen lääninsihteeri huusi kärisevällä äänellä:
»Herra Heinonen olisi hyvä ja tulisi kuvernöörin puheille!»
Heikki Heinonen, ainoa kanslisteista, joka ei ollut ottanut osaa keskusteluun, vaan äänettömänä ja uutterasti kirjoitellut, nousi hitaasti ja alkoi vielä hitaammin kulkea ovea kohti. Ilon välähdys, joka hetkeksi levisi hänen kasvoilleen, antoi pian sijaa ilmeelle, joka arveluttavasti vivahti pahaan omaantuntoon.
Jospa toverit olisivat tienneet, että hän vastoin kaikkia tapoja ja traditsioneja oli käynyt tuota virkaa lääninsihteeriltä kärkkymässä! Olisipa silloin karvas keitos hänen kupissaan!
Mutta onneksi ei siitä kellään ollut aavistustakaan, ja ovelle ehdittyään oli Heikki jo saanut omantuntonsa vastaväitteet kumotuksi tuolla vanhalla sananparrella: »oma suu lähempänä kuin kontin suu», joka on itsekkäisyyden evankeliumin vankimpia kulmakiviä.
»Kontit», joidenka suun ohi haluttu makupala auttamattomasti oli luiskahtanut, katselivat hetkisen nolostuneina hänen jälkeensä sulkeutunutta ovea ja alkoivat sitten vaihtaa ajatuksiaan tapahtuvasta määräyksestä, Kaikki olivat merkillisen yksimielisiä siitä, että Heinonen ei ollut lainkaan sovelias tähän virkaan eikä edes kunnolleen ollut sen tarpeessakaan. Kenen olisi oikeuden ja kohtuuden mukaan tullut tämä toimi saada, sen jätti kumminkin jokainen sanomatta.
»Heinonen!» huudahti Mikko Manner, jonka koko hieno päällyskuori kengistä kaulukseen, jopa nenäkakkuloihinkin asti, oli velaksi otettu ja luultavasti aikoinaan joutuva »isävainajan tiliin». »Onko mokomaa ennen kuultu! Tuollainen hiljainen kuhnuri, josta Korpelan viinankeittäjät pian tekevät makkaraa… Ja miehellä hyvät ansiot; saa nostaa melkein koko palkkansa lyhentämättä!»
»Niin, ja vieläpä perintöä odotettavissa, kun vanha Heinonen kuolee», lisäsi Pekka Lampinen, jonka omat perinnöt jo aikoja sitten olivat menneet kaiken maailman teitä.
Siihen suuntaan kävi keskustelu ja sitä jatkui siksi kuin Heikki palasi kuvernöörin luota, kädessään paperi, joka neljäksi kuukaudeksi hänen käsiinsä luovutti Korpelan hallinnolliset ohjakset.
Kaikesta napinastaan ja nurinastaan huolimatta onnittelivat nyt toiset päivän sankaria, joka vanhan hyvän tavan mukaan kutsui heidät pieniin lähtökemuihin.
Näistä kemuistakin olisi kyllä yhtä ja toista kerrottavaa, mutta kun ne oikeastaan ovat kertomuksemme ulkopuolella, mainitsemme tässä vain, että seuraavana päivänä useat kanslistit kirjoittivat sahalaitaisia kirjaimia, ja Heikki, joka junassa mennä porhalsi uutta virkapaikkaansa kohti, poti ankaraa, meritautiiin vivahtavaa sairautta.
* * * * *
Korpelan pappilassa eli tähän aikaan pastori Ekin leski tyttärensä Emerentian kanssa, Pastori oli toista vuotta sitten kuollut ja leskellä oli nyt armovuosi menossa.
Rouva Eulalia Ek oli nainen, jolla oli pelätty nimi koko pitäjässä, vieläpä kappaleen matkaa sen rajojen ulkopuolellakin. Rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan hallitsi hän pappilassa, jossa pastorilla eläessään oli ollut jokseenkin yhtä paljon sanomista kuin merovingilaisilla kuninkailla majordomuksien aikana. Hänen tuimat silmänsä, jotka tuijottivat kultasankaisten lasien takaa, saivat rohkeimmankin rengin sydämen vajoamaan saapasvarsiin, ja laiskinkin torppari tarttui jättiläisvoimin työhön, kuullessaan hänen karkean äänensä etäältäkin kajahtavan.
Tällä rakastettavalla rouvalla oli jo vuosikausia kytenyt mielessä kaikki voittava ajatus: saada tyttärensä Emerentia toimitetuksi miehelään, ajatus, jota Emerentia neiti itse kaikin puolin kannatti. Mutta lienevätkö nuoret miehet pitäneet Emerentian tukkaa liian punaisena, hänen silmiään liian kieroina ja hänen vartaloaan liian luisevana, tai lienevätkö hänessä huomanneet sellaisia ominaisuuksia ja taipumuksia, joista sopivalla hoidolla saattoi kehittyä uusi painos rouva Eulaliaa — onhan vanha totuus, että omena ei putoa kauvas puusta — tai kammottiko heitä jo yksin ajatus joutua tekemisiin niin rakastettavan anopin kanssa — summa asiasta oli vain se, että Emerentia neiti oli ehtinyt arveluttavaan kohtaan elämänsä tiellä, saamatta koristaa vasemman käden nimetöntä tuolla paljon merkitsevällä kultarenkaalla. Kovin olivat olleet ahtaalla ne apulaiset, joita pastori viime elinvuosinaan oli käyttänyt. Tyttären kivääritulen ja äidin raskaan tykistön ahdistamana pyysi ja sai ensimäinen heistä jo kuukauden kuluttua siirron toiseen paikkaan; toisen, joka ei myöskään hyvällä taipunut, julisti Eulalia rouva piiritystilaan ja koetti nälällä pakottaa, häntä antautumaan, sillä seurauksella että nuori sananpalvelija menetti kokonaan hyvällä alulla olevan papillisen pyylevyytensä, ennenkuin sai leiviskänsä siirretyksi muille laitumille; kolmas, joka oman varomattomuutensa vuoksi oli pahasti sotkeutunut äidin ja tyttären pyydyksiin; tekeytyi, kun tunsi hätäpäivän päälle saavan, mielipuoleksi ja antoi viedä itsensä houruinhoitolaitokseen, josta hänet muutaman päivän kiduttua laskettiin täysin terveenä. — Hän siirtyi heti sen jälkeen papiksi Amerikkaan, josta ei lupaa palata lähimmässä tulevaisuudessa.
Ne toiveet, joita Eulalia rouvalla, oli ollut armovuodensaarnaajan suhteen, sortuivat surkeasti jo ensi iltana hänen tulonsa jälkeen, kun hän oikein näkyvälle paikalle asetti vasemman kätensä, jonka nimettömässä kiilsi paksu kultasormus. Hän oli kai kuullut huhuja tästä miesten syöjästä sijasta. Mutta kylläpä sai miespolonen kokea, miltä maistuu sikurikahvi, eltaantunut voi, kivikovat munat ja muut turmeltuneet muodot jumalanlahjoista.
Neiti Emerentiaan nämä vastoinkäymiset jo alkoivat vaikuttaa masentavasti, mutta tarmokas äiti ei vielä luopunut toiveistaan. Vahingosta viisastuneena hän kumminkin päätti muuttaa, sodankäyntitapaa: piilottaa kyntensä petolliseen pehmeyteen, tuudittaa aiotun uhrin turvallisuuden uneen ja sitten sopivassa tilaisuudessa yllättää hänet niin perinpohjin, ettei pakoon ollut ajattelemistakaan…
Heti kun v.t. nimismies Heikki Heinonen saapui pitäjään, iskivät pappilan naiset silmänsä häneen.
Siinä oli viimeinen toivon ankkuri — ainakin täällä Korpelassa. Tulevana Vapunpäivänähän meni armovuosi umpeen, ja rouvan tyttärineen täytyi muuttaa pois pappilasta, johonkin kaupunkiin. Heikki ei kyllä ollut mikään Adonis, kaukana siitä. Hänen pellavanvärinen harjastukkansa, kesakkoinen naamansa, pienet tihrusilmiinsä ja väärät säärensä tuskin olisivat sytyttäneet lemmen liekkiä kenenkään muun sydämessä kuin sellaisen immen, joka hänen kauttansa toivoi pelastusta pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä. Ja sellaisessa tilassa oli juuri Emerentia neiti, jonka vuoksi hän jo ensi näkemältä rakastui Heikki herraan, tarvitsematta siihen nimenomaista käskyä äidiltänsä.
Päästäkseen ensiksi tuon aiotun vävypojan tuttavuuteen alkoi Eulalia rouva yhtäkkiä tuon tuostakin tarvita neuvoja lakiasioissa. Hänelle oli milloin mikin rajanaapuri tehnyt vääryyttä. Ja vihdoin, saadakseen Heikin käymään pappilassa, keksi hän oikein nerokkaan keinon. Eräänä yönä muiden maatessa meni hän sikoläättiin, laski sieltä ulos lihavan mustan porsaan ja ajoi sen metsään, samoin kuin Israelin lapset muinoin karkoittivat korpeen syntipukkinsa. Aamulla hän nosti hirmuisen melun siitä, että porsas oli varastettu, ja lähetti hakemaan »vallesmannia» poliisitutkintoa pitämään. Heikki tulikin, otettiin ystävällisesti vastaan ja esiteltiin Emerentia neidille. Poliisitutkinnosta ei kyllä tullut mitään, sillä, juuri kun sen piti alkaa, tuli nassu, joka oli ikävystynyt aikojaan metsässä, nälästä kiljuen ja saparo solmussa täyttä laukkaa kartanolle. Mutta tuhansilla anteeksipyynnöillä siitä, että, häntä oli tullut näin turhan takia vaivatuksi, saatettiin Heikki saliin, jossa valmiiksi katettu päivällispöytä odotti. Siihen oli ladottu parasta mitä pappilassa oli, ja kun Heikki ei ollut mikään jumalanviljan vihaaja ja oli jo ennättänyt kyllästyä paistettuun läskiin ja perunoihin, joilla häntä kortteeritalossaan viisi kertaa viikossa kestittiin, tunsi hän sydämensä lämpenevän ja oikein mieltyi näihin naisiin, jotka hänestä tuntuivat olevan ylen herttaisia ja vaatimattomia. Eulalia rouva tunsi tuon vanhan viisausohjeen, että tie miehen sydämeen useimmiten käy hänen vatsansa kautta. Päivällisen jälkeen viivytettiin Heikin lähtöä jos joillakin verukkeilla, ja kun lopuksi muu ei näyttänyt auttavan, niin tarkkanäköinen rouva, joka siitä tavasta, millä Heikki päivällispöydässä otti ryypyn, oli arvannut- erään hänen heikoista puolistaan, kannatti pöytään niin muhkeat totivehkeet, että Heikki olisi halveksinut itseänsä, jos olisi laiminlyönyt näin oivallisen tilaisuuden. Kun Heikki vihdoin, syötyään vielä illallisen pappilassa, hiukan toisella kymmenellä ja mitä parhaimmalla tuulella saapui muutamien kilometrien päässä olevaan asuntoonsa, oli hän lujasti päättänyt »viljellä» tätä aineellisessa suhteessa edullista tuttavuutta, johonka häntä muuten mitä sydämellisimmin sanoin kehotettiinkin.
Siitä lähtein kävi Heikki tuhkatiheään pappilassa ja tuli peräti ystävällisiin väleihin naisväen kanssa. Ei kukaan varoittanut miesparkaa uhkaavasta vaarasta. Jos hän olisi voinut aavistaakaan, mitä aikeita hänen uusilla ystävättärillänsä oli, niin olisi hän epäilemättä siirtänyt pääkortteerinsa pitäjän etäisimpään kolkkaan. Mutta nyt »vanha Lauriini» ja muut pitäjäläiset kuullessaan Heikin tiheistä vierailuista pappilassa vain nauroivat partaansa ja odottivat ilkeällä vahingonilolla draaman kehittymistä huippuunsa. Ei edes armovuodensaarnaaja, vaikka hän Heikin tultua aviomies-ehdokkaaksi oli päässyt paljoa paremmalle muonalle ja sai Heikin turvissa vetää nahkaansa monta totilasia, katsonut omantuntonsa velvoittavan avaamaan tuon sokeasti turmioonsa syöksyvän silmiä. Ja niin kului kaksi kuukautta molemminpuolisessa tyytyväisyydessä.
Eräänä iltana heinäkuun lopulla istui Eulalia rouva tyttärineen pappilan salissa. Kumpikin oli juhlapuvussa, sillä tänään oli Eulalia rouvan syntymäpäivä ja odotettiin vieraita. Varsinkin Emerentia neiti oli pyntätty koreaksi kuin perhonen ja tuoksui kuin keskikokoinen hajuvesimyymälä. Mutta olisipa ollut synti sanoa, että hän sen kautta olisi tullut kauniimmaksi tai nuoremmaksi.
Naiset olivat nähtävästi kiihkeästi keskustelleet jostakin tärkeästä asiasta, sillä Emerentian poskipäillä paloi helakka puna ja hänen silmänsä säkenöivät päättäväisesti.
Tyttären hartaasti kuunnellessa lausui äiti seuraavat sanat, jotka nähtävästi olivat loppukivenä jossakin suurenmoisessa suunnitelmarakennuksessa:
»Ja kun olemme täten saaneet hänet kiinni, ei hänestä saa hetkeksikään hellittää. Teidät tulee heti panna kuulutukseen ja häät on vietettävä ennenkuin hänen virka-aikansa täällä päättyy. Jos hän ennen häitä pääsee käsistämme, emme koskaan enää saa häntä nähdä».
Emerentia nyökäytti päätään ja hänen sieramensa laajenivat innostuksesta kuin torven ääntä, kuulevan sota-orhin. Ja siihen päättyi neuvottelu, sillä ulkoa kuuluva ratasten jyrinä ilmoitti ensimäisten vieraiden jo saapuvan.
Vähitellen kerääntyi pappilan saliin koko Korpelan »kerma». Siellä oli »vanha Lauriini» perheineen ja hänen lastensa kotiopettajatar, sievä tyttö, jota Heikki, sivumennen sanoen, hiukan hienosteli. Siellä oli paksu, punanenäinen tilanomistaja von Bask laihoine rouvineen. Siellä oli postineiti, hiukan elähtäneen näköinen impi. Siellä oli… niin tunteehan jokainen luettelemattakin tuollaisen tavallisen maalaisseurapiirin kaikkine nimismiehen ja suntion välille sisältyvinä arvoasteineen. Ja ennen kaikkia, siellä oli v.t. nimismies Heikki Heinonen.
Yhtä hyvin tietänee myöskin jokainen, kuinka tällaisessa seurapiirissä iltapäivä tapetaan. Saman vanhan kaavan mukaan kuluivat aluksi Eulalia rouvan syntymäpäiväkemutkin. Vieraille kannettiin ensin vehnäkahvit, sitten viiniä ja marjahilloa, ja niiden nauttimista höystivät herrat syvämietteisellä keskustelulla vuodentulosta, työpalkoista, Lahnajoen sillan korjauksesta, kirkonkylän kauppiaan konkurssista y.m., naiset taas loppumattomilla piikajutuilla ja poissaolevien henkilöiden arvosteluilla. Ja niin kului aika hiljalleen, kunnes sivuhuoneesta kuuluva korea helinä ja kilinä, joka syntyy lusikoita laseihin laskettaessa, sai herrat, jotka jo kauvan olivat korvat pörhöllään sitä odotelleet, peräkanaa samoamaan pastorivainajan kamariin, jonne alttari juomauhria varten pii rakennettu.
Useat vieraat eivät illan kuluessa voineet olla huomaamatta, että emäntää ja hänen tytärtänsä jokin vaivasi. He näyttivät olevan hermostuneita, varsinkin Emerentia, joka ei kauvan viihtynyt yhdessä kohdin, vaan muutteli paikasta paikkaan. Mutta yhä koetti hän pysytellä Heikin läheisyydessä, ja jos joku olisi tarkannut hänen silmiänsä, olisi hän niissä huomannut saman ilmeen kuin saalistaan vaanivan kissan näköelimissä. Mutta Heikki ei huomannut mitään; kaikessa rauhassa hän otti osaa keskusteluun ja oli ensimäisiä miehiä edellämainitun alttarin ääressä.
Pari tuntia myöhemmin kurkisti Eulalia rouva herrojen kamarin ovesta sisään. Hetkisen katseltuaan vetäytyi hän tyytyväisen näköisenä takaisin. Hän meni Emerentian luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Hän näyttää olevan kypsä. Pidä nyt varasi!»
Emerentia säpsähti ja väri hänen kasvoillaan vaihteli. Hetkisen aprikoituaan alkoi hän hiljalleen kävellä eteiseen päin. Sieltä herrojen huoneeseen vievä ovi oli auki. Emerentia asettui seisomaan ovelle ja katseli huoneeseen, josta kuului iloinen hälinä. Hän etsi silmillään Heikkiä ja huomasikin pian hänen punoittavan naamansa täysikuun tavoin paistavan savupilvien lomasta. Heikki näytti olevan hyvällä tuulella: hän puhui ja nauroi lakkaamatta, yrittipä joskus laulaa hyrähdelläkin, vaikka noista yrityksistä ei sen valmiimpaa tullut.
Emerentia, seisoessaan ovella, koetti salaa antaa Heikille viittauksia, mutta tämä ei niitä aluksi huomannut. Vihdoin kun Heikki sattumalta lähestyi ovea, sai Emerentia kuiskatuksi hänen nimensä niin, että hän sen kuuli.
Heikki tuli heti kohteliaasti, vaikka hiukan epävakaisin askelin, hänen luokseen ja kysyi, millä hän saattoi neitiä palvella.
»Tahdotteko auttaa minua, herra Heinonen?» kysyi Emerentia kaikkein suloisimmalla äänellään, joka kumminkin arveluttavasta muistutti huonosti teroitettua sahaa kuivassa kuusessa. »Minun täytyy puutarhasta noutaa retiisejä illalliseksi ja kaikki palvelustytöt ovat muissa toimissa. Tahdotteko tulla kanssani?»
»Kernaasti.» Heikki haki lakkinsa kiroillen itsekseen, että täten jäi kuulematta »vanhan Lauriinin» juuri alottama mehukas juttu, ja seurasi sitten Emerentia neitiä puutarhaan.
Mitä siellä oikeastaan tapahtui, siitä ei Heikki vielä tänäkään päivänä ole täysin selvillä. Hän ei voi käsittää, mikä sana tai liike hänen puoleltaan, heidän keskustellessaan juurikasvien viljelemisestä yleensä ja retiisien erityisesti — niin, mikä sana tai liike antoi Emerentia neidille aihetta yhtäkkiä viskata maahan kädessään olevat retiisit, kavuta hänen kaulaansa ja kuiskata: »Tätä olen jo kauvan odottanut, rakas Heikki. Olen ijäti omasi!»
Tämä on Heikin ensimäinen epäselvä muisto tuosta puutarhakohtauksesta. Sitten seurasivat tapaukset huimaavan nopeasti toisiansa. Väkevöidylle etikalle maistuva suudelma (Heikki värisee vieläkin sitä muistellessaan) sai ainakin puolet totihöyryistä haihtumaan hänen päästänsä. Mutta ennenkuin hän vielä pääsi ajatuksen alkuunkaan, mitä olisi sanottava tai tehtävä, seisoi kuin maasta kasvaneena hänen edessään Eulalia rouva, sulki hänet syliinsä, vuodatti hänen päällensä suolaisia kyyneleitä, kutsui rakkaaksi pojakseen ja antoi hänelle äidillisen siunauksensa. Heikki yritti sopertaa protestia, mutta ennenkuin hän sai sanaakaan suustansa, tarttuivat naiset hänen käsikynkkiinsä, ja sitten mentiin juoksujalkaa asuinrakennukseen. Ennenkuin Heikki tiesikään, seisoi hän keskellä salia vierasjoukossa ja kuuli Eulalia rouvan riemuitsevalla äänellä julistavan:
»Minulla on ilo arvoisille vierailleni ilmoittaa herra Heikki Heinosen ja tyttäreni Emerentian kihlaus.»
Heikki haukkoi ilmaa kuin kuivalle maalle vedetty kala, hän yritti puhua, huutaa, että tämä oli hävytön valhe, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli epäilemättä onnettomimman näköinen sulhasmies, mitä konsanaan on nähty! Ja jo ympäröivät häntä kaikki vieraat, hänen käsiänsä puristettiin ja hänen änkytyksensä hukkuivat onnentoivotusten huminaan. Ja sitten tarttui »vanha Lauriini» hänen käsivarteensa ja laahasi hänet totipöydän ääreen, jossa hänen täytyi »kilistää», kaikkien herrojen kanssa. Vasta sitten pääsi hän sen verran rauhaan, että saattoi hiukan hengittää.
Hetkisen mietittyään huomasi hän parhaaksi antaa asiain tänä iltana mennä menojansa. Tähän päätökseen vaikutti osaltaan kaikkien kasvoilla näkyvä ilkkuva ilme ja sieltä täältä kuuluva naurun tirskuna. Hän ei tahtonut julkisella mekkalalla antaa näille ihmisille vielä lisää ilkkumisen aihetta. Mutta huomenna! Hänen päätänsä pyörrytti ajatellessaan, kuinka hän kunnialla tästä pälkähästä pääsisi. Mutta lopuksi ajatteli hän: »kullakin päivällä olkoon omat huolensa.»
Oikealla stoalaisella tyyneydellä kesti hän sitten kaikki ne enemmän tai vähemmän karkeat pilapuheet, joita hänen päällensä herrojen puolelta sateli. Ja muutaman lasin tyhjennettyänsä tuli hän jälleen iloiselle tuulelle, melkeinpä liian iloiselle, ollakseen sulhanen. Mutta se oli siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin sellaisista pikkuseikoista ei lukua pidetty. Iloisuutta seurasi tavanmukainen väsymys, ja kun Eulalia rouva vierasten lähtiessä esitti, että sulhasmies jäisi taloon yöksi, ei Heikki jaksanut hangotella vastaan, vaan kömpi hänelle osotettuun vierashuoneeseen, jossa riisuutui ja heti nukkui sikeään uneen…
Aamupuolella yötä Heikki heräsi eikä aluksi ollut oikein selvillä, missä hän oli. Mutta sitten iski yhtäkkiä hirvittävä totuus salaman tavoin hänen mieleensä. Hän oli kihloissa, kihloissa hirveän syöjättären kanssa, joka oli väkivallalla ryöstänyt hänet omakseen! Ja muutaman tunnin kuluttua täytyi hänen tavata »morsiantaan» ja suud…
Heikki hypähti vuoteelta. »Tässä ei auta muu kuin kiireellinen pako», oli ainoa ajatus, joka kehittyi täysin selväksi hänen sekavissa aivoissaan.
Mutta juuri kun Heikki alkoi ruveta etsimään vaatteitaan, jotka olivat hujan hajan lattialla, kuului viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita, jotka tuntuivat lähenevän ovea, Heikki säpsähti, kuunteli ja hypähti sitten takaisin vuoteeseen. Hän ennätti juuri vetää peitteen päällensä, kun ovi avautui ja Eulalia rouva kynttilä kädessä astui huoneeseen.
Heikkiä värisytti. Hän makasi hiljaa ja oli nukkuvinansa, mutta raotti silmiänsä sen verran, että näki, mitä tämä, pelottava yövieras toimi. Hän näki rouvan kauvan aikaa kiinteästi katselevan häntä. Sitten kumartui hän, otti lattialta — Heikin housut, pisti ne kainaloonsa ja poistui.
Tuo viisas rouva oli nähtävästi arvannut Heikin aikeet ja tahtoi täten nostaa hänelle tien pystyyn. Mutta Heikkiä ei voinut enää mikään pidättää. Tämä silmäys, jonka hän oli saanut luoda tulevan anoppinsa ominaisuuksiin, olisi saanut hänet lähtemään vaikka lentämällä.
Kun rouvan askeleita ei enää kuulunut, nousi Heikki ja puki kiireesti yllensä jälellä olevat vaatekappaleet. Ja kun Heikki ei kesällä käyttänyt alushousuja, oli hän nyt puettu jokseenkin samaan tapaan kuin Skotlannin ylämaalaiset. Sitten avasi hän akkunan, hyppäsi alas puutarhaan, kaalasi noituen ja irvistellen tiheiden nokkospensaiden läpi ja juoksi sitten vinhaa vauhtia metsään…
* * * * *
Samana aamuna ilmestyi Heikki »vanhan Lauriinin» luokse ja rukoili kyyneleet silmissä häntä itse toimittamaan virkaansa, kunnes Heikki ennättäisi kuvernööriltä saada vapautuksen toimestaan ja toisen määrätyksi sijaan.
Vanha nimismies, joka nauroi katketakseen, suostui vihdoin. Seuraavana yönä — päivällä hän ei uskaltanut liikkua — matkusti Heikki takaisin läänin pääkaupunkiin.
Mitenkä Heikki lie asiansa kuvernöörille selittänyt, sitä ei tiedetä. Mutta parin päivän kuluttua lähetettiin Korpelaan Antti Ahola, lääninhallituksen ainoa naimisissa oleva kanslisti, ja Heikki palasi takaisin työpöytänsä ääreen kansliassa. Hän ei kenellekään kertonut seikkailuistaan, mutta Aholalta saapui niistä pian seikkaperäinen kertomus, ja saattaa arvata mikä ilo siitä nousi toverien keskuudessa. Eikä ilo lainkaan vähentynyt sen kautta, että joku maaseutukirjeenvaihtaja paikkakunnan sanomalehdessä lausui rikkiviisaita mietelmiä sellaisten virkamiesten siveellisestä tilasta, jotka öiseen aikaan ilman housuja juoksentelevat metsissä.
Siitä lähtien on Heikki ollut naisten vihaaja. Eikä ole häntä toisten haluttanut pyrkiä v.t. nimismieheksi.
Pukukappaletta, joka Heikiltä ryöstettiin, ei hän koskaan saanut takaisin. Emerentia neiti arvattavasti säilyttää sitä muistona uskottomasta sulhasestaan.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola läksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut »kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan tavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita velkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden alituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä ahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan käsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon piirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet putoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi pusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti eteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä oli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän aniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei kovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen maalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa, poltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin kirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan edustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän päälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon tuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa Korvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan, jota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.
Avioliiton »tyyneen» satamaan ei Pekka ollut purttansa ohjannut.
Siihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran sattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa kotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä kuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin kynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä, kukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan hän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä lähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia aikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä joskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin, kun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin tai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla henkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon nimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää sellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut tyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.
Näin eleli Pekka 46 ikävuoteensa saakka. Mutta silloin tapahtui muutos.
Pappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli neiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon monimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren, katseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten ollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo alkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran nähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla kätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä nokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin syvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja kehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua; nimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa alta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.
Pekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä. Järki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli tuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja pakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen edessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi hänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä siellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka kävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä heikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.
Ja silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö häntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän päätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa pidettiin tavanmukaiset kekkerit.
* * * * *
Tuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli.Näemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.
Emännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen pienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia pitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä, kymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia milloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa ajaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti, että emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki. Vihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen antaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.
Siinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella oleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella kolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain jälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja. »Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa naimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta…»
Mutta Pekka tukkii korvansa.
Hän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät.Ne puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria,mutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät.Petollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!
Sitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan pappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen sydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin kihloissa oleva mies!»
Pahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan eteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän yritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa tuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden kärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen suutarin ruumiista.
Vierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka ollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas Salo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun hän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään. »Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän kiukuissaan.
Tämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä, kengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Hän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun, että kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja yhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei hän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut totiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin luota.
Vihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa kahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:
»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä kahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan kävelemään?»
Tyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki Pekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta eihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään. Hän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka hetkeksi unohti puristavat kenkänsä.
Mutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan varpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli takertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän pöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.
Sepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli ympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei kukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä olevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla, päättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.
Mutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut, kaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori »Musti»-koira.
Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.
Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.
Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä hän on.
»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan kirkkoherran kamariin.
Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia, että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt kauvas jälelle.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä suuren tyhmyyden.
Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän iltana.
En ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja automaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan pyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni »jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin niin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa päästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään Marathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia» (universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään rautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta toiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme kyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota »käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties hyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa siksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki heräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten reippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän luistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja, ja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo kauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin kuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen elefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä takaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä kumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle korvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti olenminä. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka oli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.
Kun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella kiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani ja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä vakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin. Kerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin tallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään urheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin vaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava: »Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa, ajaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua; silmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä, lausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien kuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen kautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.
Niin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin minussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja oraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti harjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele näistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa ja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta eihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui piankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini luistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina näyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että yhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton sähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden ja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta urheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna vuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan tulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi tukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei harrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.
Eräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä opettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun pikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat kaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua heihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin oli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että porvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla kymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja kykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin. Voisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta jääköön se tekemättä. Oma kiitos… Sanon vain, että olin jokseenkin täydellinen »seura-ihminen».
Niin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin taas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin kaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin. Jonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin: perhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli tuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin auttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin silmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen isänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan »tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä miehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan jättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä kuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein ihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut puhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli sinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin ihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.
Annan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan viihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään näyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut häneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta pääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys pikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En ymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä paljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen alituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien» päät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä viittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo liikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret kuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.
Olen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki Reijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme aivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin kirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli päättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen toimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti iskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni. »Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat. olla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään hornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa hänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin herraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä ystävällinen kuin ennenkin.
Hän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin olen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa kävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta menestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa tanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni oli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt. Mutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen kiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi »suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.
Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia »siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa. Kun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla oudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa niin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja puolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä vauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat mukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat suksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.
Minun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin ettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun alkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta lunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.
Hetkisen aikaa juteltuamme jonninjoutavia, kysyi hän sivumennen:
»Osaatko hiihtää?»
»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta siihen.»
»Vai niin», lausui hän ja käänsi puheen muihin asioihin.
Saman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana päivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti puuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään, »eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin suuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut sinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla kyllä tulet toimeen.»
Näistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus lähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.
Kun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan, oli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla hän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi minulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan hajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan. Tuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me aloimme tuttavallisesti puhella.
»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi mieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä taidossa.»
»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen Riekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne käy matka?»
»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme siellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»
Tuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut pitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.
Heti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut. Jalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden suksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani paljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani lenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän, sain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea oli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se ei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva ääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen joka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin olevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen neitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään ylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta nyt ajattelin vain Annaa.
Kim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja kysyi:
»No, ettekö tule?»
»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää saavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.
Näin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä vinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä, kuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan tahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti minun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta minun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan hengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin. Äkkiä virkkoi seuralaiseni:
»Nyt tulee hauska alamäki.»
Samassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen hävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta olimme mekin mäen reunalla.
Minun täytyy tunnustaa, ettei tuo »hauska alamäki» minua lainkaan miellyttänyt. Se oli jyrkkä kuin seinä ja korkea kuin kirkontorni. En voinut käsittää, kuinka ihmiset, joidenka täytyi noudattaa voimassa olevaa »painolakia», voivat siinä ollenkaan pystyssä pysyä. Mutta niin he kumminkin tekivät. Vilahdus vaan, ja tuolla he jo alhaalla kiisivät eteenpäin paljon pienentyneessä koossa. Aivan kääpiöiltä he näyttivät, niin korkea oli mäki.
Olin korjaavinani suksiani ja jäin siten viimeiseksi, mutta nyt oli armon aika lopussa.
»Hoi, etkö tule jo?» hoilasivat miehet.
»Joutukaa, joutukaa!» huljuttivat naiset.
Minusta näytti mäki tulevan yhä korkeammaksi, kunnes se mielestäni oli todellinen Schreckhorn. Alhaalla olevat ihmiset pienenivät kärpästen kokoisiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa siekailla, jos mieli pelastaa arvonsa. Ummistin silmäni ja hiihdin umpimähkää eteenpäin.
Lukijani, oletko koskaan unissasi ollut syöksyvinäsi pohjattomaan kuiluun? Siinä tapauksessa voit kuvitella tunteitani, kun nyt yhtäkkiä menetin sekä maaperän jalkaini alla että sukseni ja tunsin olevani paljaan ilman varassa. Unessa on kumminkin se etu, että pudottuaan löytää itsensä omassa, lämpimässä vuoteessaan, mutta kun minä tulin tajuihini, olin päälläni pohjattomassa kinoksessa. Suu, sieramet, silmät ja korvat olivat täynnä lunta; tukehtumaisillani ponnistelin päästäkseni tukalasta asemastani, mutta turhaan, kunnes parikymmentä vahvaa kättä tarttui koipiini ja tempasi minut ylös semmoista vauhtia, että aivoni velloutuivat sekaisin.
Tuskin olin saanut silmäni auki, kuu huomasin, että olisi ollut parempi pysyä lumen peitossa. Ympärilläni oli koko seurue: kaikkien kasvoista kajasti mitä vilpittömin iloisuus ja harmillista tirskunaa ja hökötystä kuului joka haaralta. Tuhat tulimmaista, tuossa aivan edessäni hirnui Riekki kuin vanha kyytikoni tallin hajua tuntiessaan, ja häntä säesti hopeanheleällä naurullaan Anna, minun Annani! Hänellekin tuotti siis onnettomuuteni iloa. Sydämeni tuli surulliseksi.
Kun vihdoin olin löytänyt uskottomat sukseni, ja seurue nauranut tarpeekseen ja tyhjentänyt kokkapuhevarastonsa, lähdettiin taas liikkeelle. Mutta eipä retki enää huviretkellä tuntunut. Oikean jalan suksi kävi yhä vastahakoisemmaksi; tuntui siltä kuin olisi jalkani sidottu kiinni satapiikkiseen äkeeseen. Takinkauluksen alle tunkeutunut lumi alkoi sulaa ja valui pitkin selkää saappaisiini. Ja väsynyt aloin olla kuin koira.
Sen lisäksi näytti koko seutu muuttuvan sveitsiläiseksi vuoristoksi. Tuli mentäväksi alas mäkiä, joihin verraten äskeinen oli kuin mitätön muurahaiskeko. Minkä hornan kattilan pohjaan tuo kirottu Kallio lieneekin tehtaansa rakentanut!
Tarvinneeko minun kertoakaan, että jokaikisessä mäessä uudistui tuo äskeinen näytelmä. Vaihtelua oli kumminkin se, että väliin tein ilmassa viisi kuperkeikkaa, väliin taas kymmenen, toisin ajoin tulin alas päälleni, toisin jaloilleni. Tätä menoa jatkui siksi, kunnes enää yksi mäki oli laskettava ja tehtaan savutorvi jo pelastavana majakkana törötti edessäni.- Mutta nytpä täyttyi kärsimyksen kalkki reunojansa myöten.
Olin taaskin jäänyt viimeiseksi mäen päälle ja läksin hiihtämään alas, jonkinlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä tuumaillen, mikä osa ruumiistani tällä kertaa saisi pahimmat kolaukset. Kumma kyllä, pää sin kaatumatta puoliväliin mäkeä ja luulin jo olevani pelastettu, kun yhtäkkiä tunsin kovan nykäyksen ja kuulin omituisen ritisevän äänen. Olin laskenut kuivan petäjän ohi, ja eräs ulospistävä oksa riisti »nimettömistäni» sen osan, jota intiaanit eivät käytä, mutta jota Euroopassa pidetään vallan välttämättömänä. En kumminkaan heti housuvahinkoani huomannut. Kaatumatta pääsin alas ja aloin jo olla hiukan paremmalla tuulella, kun edellinen osa matkan vaivoista oli päättynyt. Mutta tuskin olin muiden joukkoon saapunut, kun naiset kiljahtaen kaikkosivat kaikkiin ilman suuntiin ja miehet päästivät sellaisen naurunrähäkän, että mäet kajahtelivat Pian selvisi minulle asianlaita, mutta samassapa oli mittanikin täysi.
Sanaakaan sanomatta otin sukset Olalleni ja aloin painaa läheistä taloa kohti, jonka portilla näin tuon tutun punaisen kievaripylvään. Toiset kyllä koettivat estellä minua, luvaten hankkia minulle lainahousut, mutta en ollut heitä kuulevinanikaan. Nöyryytys oli ollut liian katkera.
Kievarista otin hevosen kaupunkiin. Tiellä juolahti mieleeni ruveta lähemmin tarkastelemaan suksiani, noita kiusankappaleita. Silloin huomasin, että minua kohtaan oli harjoitettu kavalaa koiruutta. Oikean jalan suksessa oli suuri sälö, joka nähtävästi oli tekemällä tehty, ja aivan jalansijan kohdalle oli lyöty leveäkantainen rautanaula.
»Ah, Riekki ystäväni», huusin sanomattomasti raivostuneena, »kunpa saisin elää niin kauvan, että ennättäisin näillä hyvillä suksillasi selkäsi pehmittää!»
* * * * *
Kun seuraavana aamuna, hyvin levottomasti nukuttuani heräsin, olin kuin noiduttu kuningas »Tuhannessa ja yhdessä yössä». Ruumiini alaosa ei tosin ollut mustaa marmoria, mutta sen sijaan raskasta lyijyä. Ja ennen iltaa sairastuin vuoteen omaksi. Lääkäri selitti minun vilustuneen; se mahtoi tapahtua, kun hikisenä läksin ilman päällysvaatteita ajamaan kaupunkiin. Sain ankaran kuumeen, joka pari viikkoa piti minut seinien sisäpuolella.
Kun terveeksi tultuani jälleen läksin ulos, olivat ensimäiset ihmiset, jotka kohtasin, Anna ja Riekki — kävellen käsikoukussa! Maailma musteni silmissäni, mutta ponnistaen kaikki tahdonvoimani saatoin kumminkin mennä heitä onnittelemaan. Sen muistan, että ääneni oli silloin käheä; sanat tahtoivat väkisinkin kurkkuun takertua. Riekin kasvoissa olin huomaavinani jonkinlaisen pahan omantunnon ilmauksen, Anna taas näytti kylmältä ja ylpeältä.
Riekki oli osannut käyttää hyväkseen sairauttani. Taitavasti pannen liikkeelle kaikellaisia keksimiään juttuja, oli hän pikkukaupunkilaisten herkkäuskoisiin mieliin saanut luoduksi minusta kuvan, joka ei suinkaan ollut imarteleva. Varsinkin Annalle oli hän kertonut aivan kauheita asioita. Sitä hän ei olisi koskaan uskaltanut tehdä, jos olisin jalkeilla ollut. -Ja saatuaan Annan mielen käännetyksi minusta, kosi hän — millä menestyksellä, käynee jo edellisestä selville.
Kohta sen jälkeen loppui viransijaisuuteni, ja iloinen olin, kun pääsin lähtemään tuosta kirotusta kaupungista. Silloin päätin myöskin olla koskaan harjoittamatta urheilua, olipa se minkä nimellistä tahansa. Tähän saakka olen päätökseni pitänyt.
* * * * *
Useampia vuosia yllämainittujen tapausten jälkeen satuin matkallani samaan kaupunkiin. »Porvariklubissa» tapasin useita vanhoja tuttavia, niiden joukossa Riekin, joka näytti hyvin laihtuneelta ja ränsistyneeltä. Juteltiin siinä yhtä ja toista, mutta mitä pitemmälle ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Riekki. Vihdoin kellon lyödessä kymmenen, kavahti hän pystyyn, sanoi kiireiset jäähyväiset ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen kantapäittensä vilahtavan ovessa.
»Mikä miehelle tuli?» kysyin kummastuneena.
Silloin sain kuulla, että jollei Riekki viimeistään kello 10 ole kotona, saa hän Annaltansa kotiripityksen, joka ei ole mikään salarippi, vaan kuuluu kadulle saakka.
Keijukaisesta on tullut syöjätär.
Entäs tuo lujasti raudoitettu kassakaappi? — Kohta häiden jälkeen löi Riekin appiukko kintaat pöytään ja tyhjä kassakaappi meni huutokaupassa 63 markasta 16 pennistä.
Onneton hiihtoretki on siis lopultakin päättynyt minulle onneksi.
Syyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa vanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen.
Hän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten hän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita ylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä oli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä »säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän oli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla oli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa käytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle komitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen hidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä armaan eukkonsa syliin.
Minun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan ylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan elämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui aivan haltioihinsa.
»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen miehen sanoja? Kyllä minä… Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi saat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä sinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään vastaväitteitä, asia on päätetty!»
Eikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin huomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi jälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän heimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan huippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle, jolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli tullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni täytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi, innokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun matka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.
Tunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan. Portilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira, jonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti hyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja minulle.
»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen minuun jatkoi:
»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei vielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun koira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei tahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui koiran luoksensa.
»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman tyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella isäntävallasta oman koiransa kanssa!»
Koko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen epäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se piti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan laski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita nuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat pystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei kumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva oli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo hiukan noitua tuota valpasta vartijaa.
Aivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen ovelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi sen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä, varmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen roikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla tarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo tarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja suljin oven.
Kun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle ihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja aioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä loukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka jo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa olostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.
Mitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava, että Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja siihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen eteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta seurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan hammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin hiljalleen ulos.
Olinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki ylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien makuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua heitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin ajan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa, sadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen omansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin keskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.
Värjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin äkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi huvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen se kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä sitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona ja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole erittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi matalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen, jokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin silmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä huone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja tunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein epätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin tasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan, joka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa puoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.
Hetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen huomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet varsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin olevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena ja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani olin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani, parrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä hyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni runsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä pahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa maassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.
Ensi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta. Mutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti huomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun katsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin verenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa, kunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta minua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni yöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa, eikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin että huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset vaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani hävityksen kauhistuksesta.
Istahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän matoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat vähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys voitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille…
Kimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan haudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi tukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui niin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin olin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä syöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna — ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa, yrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan onnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen seurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti selitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein uskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni pian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.
Kun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu toinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen mandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä niellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo aamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva lupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä parin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei uskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta hyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän kuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni kiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.
Kun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko sukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas eikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan ja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin varmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.
Olimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi unohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan kanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia ilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman ystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä tuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen kauvan.
»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että lähdemme häntä etsimään.»
Samassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni muistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.
»Olisikohan tuo peto…?»
En uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin melkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin saattoi minua seurata.
Huvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden helinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei kuulunut luiskaustakaan.
Vavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin mieleni ja avasin oven.
Olihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin olin peljännyt.
Seljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi Pekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään seisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän, murinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai liikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa, jota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset ennättäisivät avuksi.
Näky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen suurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun, josta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen verran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.