"O-oo! Miten Polypheemus kuoli?"
"Kohtalo iski hänet kuoliaaksi ilveellisen satunäytelmän viimeisen näytöksen lopussa."
Carlottalta pääsi pieni huudahdus. Se oli melkein kuin "hou!" mutta hän pidätti sen heti.
"Minä ajattelin usein Polyphemusta ja Seer Marcousta ja Antoinettea", sanoi hän surumielisesti. "Ja silloin minä toivoin olevani täällä taas. Minä olen ollut hyvin paha."
Hän nojasi käsivartensa pöytää vastaan, painoi kasvot käsiinsä ja pudisti päätään.
"Voi, miten hyvä te olette! Voi, miten hyvä te olette!"
"Jatkakaa te syömistänne, lapsi kulta!" minä sanoin. "Ja ihmetelkää Antoinettea, joka on ehtinyt laittaa ruuan valmiiksi, samalla kuin hän on hoitanut teitä!"
Hän totteli nöyrästi. Minä katselin häntä hänen syödessään. Hän oli nähtävästi aivan nälissään. Sain tietää, ettei hän ollut syönyt mitään, sen jälkeen kuin hän aamulla oli juonut kahvia. Tuskastani huolimatta hänen palaamisensa teki minuun omituisen imartelevan vaikutuksen. Minä merkitsin kuitenkin jotakin hänen elämässään — joskin hänet oli tuonut tänne vain eksyneen kissan vaisto. Minä tiedän varmasti, ettei hänen mieleensä koskaan olisi juolahtanutkaan, että minä saattaisin sulkea oveni häneltä. Hänen ensimäiset sanansa olivat: "Minä olen tullut kotiin." Kun päivällisen jälkeen tulimme saliin, hän ensi työkseen tarttui minun käteeni, painoi sen poskeaan vastaan ja sanoi syvästi huoahtaen:
"Minä olen kovin onnellinen."
Miten pintapuolinen hänen perhosluonteensa lieneekin — nämä ilmaukset tulivat kuitenkin sen syvimmästä syvyydestä. Jokaisen ihmisen täytyy tuntea tyytyväisyyttä, jos lapsi tai eläin osottaa hänelle sokeaa luottamusta. Ja tämä ilo on puhtainta laatua.
Hän kiipesi tuttuun sohvannurkkaansa, ja koska ilta oli kylmä, annoin tuoda pleedin, jonka käärin hänen ympärilleen.
"Kas, minulla on rakkaat punaiset kenkäni", huomautti hän ja pisti esiin jalkansa.
"Ja minulla on rakas Carlottani", minä sanoin.
Vedin tuolini lähemmäksi häntä, ja vähitellen sain kuulla koko surkean tarinan.
Pasquale oli hakkaillut häntä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä saakka. He olivat tavanneet toisensa monta kertaa minun tietämättäni. He olivat olleet kirjevaihdossa, Pasquale oli osottanut kirjeensä pieneen lähellä olevaan kirjakauppaan. Carlotta ei rakastanut häntä. Mutta hän oli nuori, hän oli kaunis, hänellä oli elostelijan käytös ja esiintyminen. Carlotta oli oppivainen, mutta pysyi aina totuudessa. Jos minä olisin kysynyt, olisi hän suoraan tunnustanut koko asian. Mutta minä en koskaan kysynyt, en koskaan epäillyt. Toisinaan minä vain ihmettelin, miten usein hän toisti Pasqualen sanoja. Minä panin merkille omituisia yhteensattumia; mutta minä olin aivan liian epäkäytännöllinen tehdäkseni mitään johtopäätöksiä. He olivat sopineet, että Pasqualen piti olla Paddingtonin asemalla; hänen ealingilainen herttuattarensa oli tarua vain.
Luultavasti häntä oli huvittanut ratkaisevan hetken lykkääminen toistaiseksi. Olihan hedelmä hänen, milloin hän vain suvaitsi poimia sen. Ehkä häntä myös pidätti minuun kohdistuva heikko kunniantunto. Kuka tietää! Siitä illasta, jolloin tapasimme Hamdin, tuli käännekohta. Turkkilaisen uhkaukset olivat pelästyttäneet sekä Carlottan että minut. Pasqualen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. Hän tapasi Carlottan seuraavana päivänä — ettäpä silloin olisin jäänyt kotiin! — ja sanoi hänelle, että minä menin naimisiin hänen kanssaan ainoastaan pelastaakseni hänet Hamdin käsistä. Minä rakastin sitä toista naista. Hän, Pasquale, saattoi yhtä hyvin pelastaa hänet Hamdin käsistä. Tuo toinen nainen tuli Carlottaa vastaan heti hänen erottuaan Pasqualesta ja rukoili häntä luopumaan minusta. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Lapsi raukka, kuinka hän olisi saattanut sen tietää? Edellisenä iltana minä olin sanonut hänelle, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Hän oli valmis tottelemaan. Hän meni levolle siinä uskossa, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Aamulla hän läksi musiikkitunnilleen. Pasquale odotti häntä. He kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. Pasquale huusi luokseen ajurin, ja he ajoivat pois.
"Hän sanoi rakastavansa minua", Carlotta sanoi, "ja hän suuteli minua ja sitten hän sanoi, että minun piti matkustaa hänen kanssaan Pariisiin ja mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja minä tunsin itseni niin heikoksi ja tahdottomaksi —", kuvatakseen silloista mielentilaansa hän antoi käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas —, "ja mitä minä saatoin tehdä?"
"Ettekö ajatellut, Carlotta, että te pahotitte minun mieltäni — ehkä teitte minut onnettomaksi?" minä kysyin niin lempeästi kuin taisin.
"Hän sanoi, että te eläisitte ylen onnellisena sen toisen naisen kanssa."
"Uskoitteko te hänen sanojaan?"
"Siksi minä juuri sanoin, että olen ollut hyvin paha", vastasi Carlotta yksinkertaisesti.
Hän jatkoi kertomustaan — kurjaa, inhottavaa, surkeaa kertomusta. Alussa kaikki oli hyvin. Sitten hän sairastui Parisissa. Hän näet silloin ensi kerran sai tutustua pohjoismaiseen talveen. Hänen kurkkunsa oli arka, ja hän sairastui bronchitikseen. Pasqualen tapaisille miehille sairas nainen on yhtä hyödytön kuin pattijalka hevonen tai rikkinäinen automobiili. Hänestä tulee sietämätön taakka. Pasqualen luonteen mukaista oli tehdä silloin tällöin haaveellisen ritarillisia tekoja. Sellaisessa ilmeni hänen kevytmielisen luonteensa romanttinen, teatterimainen piirre. Mutta uhrautua sairaan naisen puolesta — se oli toista. Tämä viidennentoista vuosisadan italialainen vihasi kuin ruttoa kaikkea pitkällistä tuskaa tai pitempiaikaisia ikävyyksiä. Hän saattoi kyllä heittää kenkänsä kerjäläiselle, mutta hän olisi ilomielin tanssinut palatsissaan vankikopin yläpuolella, jossa hänen veljensä nääntyi.
Hän siis laiminlöi Carlotta paran, joka sai alkaa syödä pettymyksen katkeraa leipää. Eikö tätä kurjaa tarinaa ole kirjoitettu miljoonia kertoja? Miksi minä raatelisin sydäntäni kertomalla sen uudelleen? Hurjaa raivoa, mustasukkaisuutta, toraa, kyyneleitä —.
"Ja sitten eräänä päivänä hän sanoi: Sinä kirottu pikku hupakko, minä olen tuiki väsynyt sinuun, ja sitten hän meni, enkä minä sitten koskaan enää nähnyt häntä. Hän kirjoitti ja lähetti palvelijansa saattamaan minut täyshoitolaan."
"Ja kuitenkin, Carlotta", sanoin minä katkerasti, "te palaisitte hänen luokseen, jos hän lähettäisi teitä noutamaan!"
Hän karkasi pystyyn ja tarttui käsivarteeni, ja hänen kasvoissaan ilmeni kummituksia pelkäävän lapsen kauhu.
"Palaisin? Sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minulle? Ette kai tahdo lähettää minua takaisin? Seer Marcous, rakas, saanhan minä jäädä tänne teidän luoksenne? Minä lupaan olla hyvin, hyvin kiltti. Mutta takaisin Pasqualen luo? Ei, ei!"
Hän vaipui takaisin sohvannurkkaan ja kiinnitti suuret, syvät, rukoilevaiset silmänsä minuun.
"Rakas lapsi", minä sanoin, "te tiedätte, että tämä on teidän kotinne, niin kauan kuin tahdotte jäädä tänne, mutta —" ja minä hyväilin hiljaa hänen hiuksiansa — "jos hän tulee takaisin, kun teidän lapsenne on syntynyt — hänen lapsensa —"
Hän oikaisihe ylpeästi.
"Se on minun lapseni — minun oma, oma lapseni", huudahti Carlotta. "Se on minun, minun — enkä minä salli kenenkään koskea siihen —" hänen kasvojensa ilme heltyi — "ei kenenkään muun kuin Seer Marcouksen."
Niin asui siis Carlotta taas minun talossani, jota hän oli pitänyt kotinaan. Taivas estäköön minua koskaan saattamasta häntä epäilemään sitä asiaa!
Minä olen ehkä saanut hyvän opetuksen: minä olen oppinut tuntemaan rakkauden sisällön ja tarkotuksen. Se rakkaus, joka vain on himoa, se on, vaikka kaikkien aikojen runoilijat sitä ylistävätkin, eläimellistä laatua ja sen täytyy menehtyä. Se rakkaus, joka on anteeksiantavainen, kärsivällinen, uhrautuvainen, se on katoamaton ja kohottaa heikon ihmisen hiukan lähemmäksi enkeleitä. Kun Carlotta kotiin palattuaan itki olkaani vastaan, tunsin, että kaikki katkeruus oli kadonnut sydämestäni — katkeruus olisi ollut epäjalo, halpamainen tunne. Jos hän olisi tullut takaisin minun luokseni spitalisena ruumiiltaan ja turmeltuneena sielultaan, ei se olisi vaikuttanut asiaan. Minä olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi, rakastanut häntä, hoivannut häntä. Se ei riippunut järjestä eikä tunteista, eikä siinä ollut mitään haaveellisuutta; minua ei mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena siitä. Minä noudatin vain avuttomana sielusta nousevaa käskyä.
Päivät kuluivat rauhallisesti. Surustani huolimatta minä tunsin itseni kummallisen onnelliseksi. Minulla ei voinut olla mitään itsekkäitä toiveita. Ehkä minä yhdessä vuodessa olin käynyt viisi vuotta vanhemmaksi ja katselin elämää toisin silmin. Minulle riitti, että hän oli tullut kotiin siihen satamaan, missä hän oli turvassa kaikilta myrskyiltä. Hän oli se velvollisuus, joka oli minulle määrätty, aivan niinkuin Judithin mies oli hänen velvollisuutensa. Minä pidin itseäni miehenä, joka pystyy yhteen ainoaan tehtävään. Äärettömällä rakkaudella, äärettömällä kärsivällisyydellä tehdä Carlottasta suloinen, hyvä nainen, tulevan lapsen viisas äiti — sellaisen vaatimattoman päämäärän Sallimus oli minulle asettanut. Kun ajattelee, mitä ihminen saattaa toimittaa, oli se sangen vähäpätöinen.
Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei tämä tehtävä ollut suorittamisen arvoinen?
Olisinko minä missään maallisissa oloissa saattanut tehdä muuta hyötyä kuin kirjottaa hyödyttömän kirjan? Siihen aikaan minä en tällä tavalla eritellyt mielentilaani; se mies, joka niin tekee, on näyttelijä, ilveilijä; mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, luulen, että menettelyni määrääjinä olivat jotkut tämäntapaiset vaikuttimet, joiden laatua en silloin ollut itselleni selvitellyt.
Vaikka minä olin kokonaan parantunut varsinaisesta erakkokiihkostani, en minä kuitenkaan mitenkään muuttanut suhdettani ulkomaailmaan. Minä kirjotin Judithille, kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja sain ystävällisen vastauksen.
Tutkiessani mystiikkaa ja ihmeitä tulin usein tekemisiin arabian kielen kanssa. Huomasin, että Carlotta osasi tätä kieltä tarpeeksi paljon voidakseen opettaa minulle sen ensi perusteet, ja siten minusta kohtalon omituisen oikun kautta tuli hänen oppilaansa. Se tuotti meille molemmille tyydytystä.
Ennen pitkää onneton menneisyys näytti häipyneen hänen mielestään. Hän puhui harvoin Pariisista, vielä harvemmin ikävästä täyshoitolasta eikä koskaan Pasqualesta. Pasqualea kohtaan hän tunsi hiljaista vihaa, jommoista eläin voi tuntea ihmisolentoa kohtaan, jonka puolelta se on saanut kokea veristä vääryyttä. Toiselta puolen hän hitaasti kehittyi — kuten sittemmin olen käsittänyt — ja oli alkanut ymmärtää, että hän antautumalla miehelle, jota hän ei rakastanut, oli tehnyt rikoksen sukupuoltaan vastaan, rikoksen, jonka hän oli saanut kalliisti maksaa; tämä tunne ei kuitenkaan vähentänyt harmia, jonka hän tunsi Pasqualea kohtaan. Usein näin hänen istuvan otsa rypyssä ja ompelutyö helmassaan, nähtävästi miettien jotakin mutkikasta probleemia; sitten hän joko surullisesti pudisti päätään, ikäänkuin olisi henkinen ponnistus ollut liian suuri, ja alkoi taas ommella, tai myöskin, jos hän kohtasi minun katseeni, hän saattoi säpsähtää, hymyillä rohkaisevasti ja uusin innoin ryhtyä työhönsä. Toisinaan hän myöskin antautui mietteisiin, jotka koskivat lähintä tulevaisuutta. Sen näki helposti hänen uneksivista silmistään ja raukeasta hymystään. Rypistetty otsa osotti, että hänen sielunsa oli työssä, ja minä ihmettelin itsekseni, mihin tuloksiin se oli vievä. Tarmokas Antoinette se oli pannut Carlottan työhön, ja itse hän varmaankin laiminlöi kauhansa saksien tähden ja heitti monet velvollisuuksistaan hiljaisen, mutta myötätuntoisen Stensonin niskoille. Carlotta itse oli ihastunut näihin valmistuksiin. Hän ei koskaan ollut onnellisempi kuin istuessaan sohvan nurkassa suklaalaatikko vieressään, ompelukorinsa täpösentäynnä valkeaa mollia tai batistia tai Herra tiesi mitä, ja (minä uskon varmasti, että se lisäsi hänen onneaan) minun laiha vartaloni ja haukannaamani näkyvissään. Hän kilvan söi namusia ja ompeli.
Ja toisinaan sattui, että hän nosti jonkun pienen vaatekappaleen minun katseltavakseni.
"Eikö se ole suloinen?"
"On kyllä, lapsi kulta", minä saatoin vastata kääntyen pois ja ajatellen mielessäni, että ihmistä toisinaan koetellaan yli voimiensa.
Tuli sitten odotettu hetki. Minä valvoin koko yön kuolettavan tuskan vallassa: olin nimittäin saanut päähäni, että Carlotta kuolisi. Kello kuusi aamulla tohtori tuli minun luokseni minun istuessani kylmästä puoleksi kohmettuneena portaitten alapäässä. Kun hän toi minulle ilosanoman, muuttui hän yhtäkkiä silmissäni keski-ikäisestä, jokapäiväisestä miehestä säteileväksi ylienkeliksi.
Heti sen jälkeen tapasin mahdikkaan ja riemuitsevan Antoinetten.
"Ja ajatelkaahan, herra", hän huudahti, aivan kuin olisivat miljoonat kehityssarjat vihdoin saavuttaneet korkeimman huippunsa — "ajatelkaahan vain, että siitä tuli poika!"
"Te olisitte ollut aivan yhtä ihastunut, jos siitä olisi tullut tyttö", minä sanoin.
Hän pudisti viisasta, paksua päätään. "Naiset — niistä ei juuri kannata puhua."
Pyydän huomauttaa, että nämä sanat lausui Antoinette enkä minä. Kuitenkin huomasin pian, että minä vain olin nollan arvoinen talossani, missä halveksitun sukupuolen triumviraatti — Antoinette, lapsenhoitaja ja Carlotta — hallitsivat yksinvaltiaina.
En kirjoita Carlottan onnesta. Se olisi pyhien asioiden käsittelyä, joita minä ainoastaan saatan aavistaa. Hän eli ihastuksen huumauksessa. Maailmankaikkeuden ilo ja tarkoitus olivat keskittyneinä siihen pieneen kääröön, joka lepäsi hänen sylissään. Minä istuin hänen luonaan, ja hän puheli lakkaamatta pojasta. Lapsi oli suorastaan täydellinen. Ja miten paljon tukkaa hänellä oli!
"Hän ei tahdo uskoa", sanoi hoitajatar, "että se lähtee pois ja että tulee uutta sijaan."
"Oo—oo!" huudahti Carlotta. "Niin julmasti ei saata käydä. Sehän on minun tukkani — katsokaa, Seer Marcous, rakas, eikö se ole aivan minun tukkani?"
Hän oli hyvin huolissaan, ettei pojasta ehkä tulisi hänen näköisensä.
"Hänen nenästään en tiedä, mitä sanoisin", hän miettiväisesti huomautti. "Se on vielä niin pieni ja niin pehmeä — koettakaa, miten pehmeä se on! Mutta hänen silmänsä ovat ruskeat niinkuin minunkin silmäni, ja hänen suunsa — katsokaahan vain — eivätkö ne ole samanlaiset?"
Hän painoi poskensa pojan poskea vastaan ja pyysi minua vertaamaan molempia lapsensuita toisiinsa. Ne olivat todellakin hyvin toistensa kaltaiset.
Hän valvoi mustasukkaisesti pienokaista, tahtoi aina hyväillä ja hellitellä häntä eikä millään antanut häntä hoitajattarelle eikä Antoinettelle. Lapsi oli niin kokonaan hänen omansa, ettei hän kärsinyt, että joku toinen koski siihen. Kumma kyllä hän teki poikkeuksen minuun nähden. Hän oli aivan ihastunut saadessaan laskea pienen olennon minun kömpelöille ja hermostuneille käsivarsilleni ja nähdessään minun kantavan sitä ympäri huonetta. Minä luulen, että hän tunsi tarvetta antaa minulle jotakin, eikä hän saattanut keksiä kallisarvoisempaa lahjaa kuin sen, että antoi minunkin tuntea olevani lapsen omistaja.
Pasqualesta hän yhä vielä ei sanonut sanaakaan. Syvässä äidinilossaan hän näytti unohtaneen hänet. Pasquale oli muuttunut hämäräksi unikuvaksi. Minä olin häneltä kysymättä antanut merkitä lapsen syntymän laillisten vanhempain nimiin.
"Mikä nimi hänelle annetaan, Carlotta?" kysyin eräänä päivänä.
"Mon petit chou— pieni kaalinpääni. Niin sanoo Antoinette. Se on kaunista."
"Pientä lasta saattaa varsin hyvin nimittää pieneksi kaalinpääkseen", minä myönsin, "mutta pian hän on yhtä suuri kuin minä, ja" — minä huokasin — "kukapa tahtoisi nimittää minua pieneksi kaalinpääkseen?"
Carlotta nauroi.
"Se on totta. Meidän täytyy keksiä joku nimi." Hän mietti muutaman sekunnin ajan; sitten hän kietoi käsivartensa minun kaulaani ja jatkoi mietiskelyään.
"Hänen nimensä pitää olla Marcus — hänestä tulee toinen Marcus Ordeyne. Ehkä hänestä sitten kerran tulee 'Seer Marcous', niinkuin teistäkin on tullut."
"Tarkotatteko, kun minä kuolen?" minä kysyin.
"Oo, ei vielä moneen, moneen, moneen vuoteen!" hän huudahti ja piteli minua vielä kovemmin kaulasta. "Mutta lapsi elää kauemmin kuin isä. Niin on kohtalo määrännyt. Hän elää kauemmin kuin minäkin."
"Toivokaamme sitä, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta juuri siksi, etten minä ole hänen isänsä, hänestä ei minun kuoltuani saata tulla Sir Marcusta. Minun nimeni hän voi saada, mutta arvonimeni —"
"Kuka sen saa?"
"Ei kukaan."
"Kuoleeko sekin?"
"Kuolee."
"Mutta te olette hänen isänsä, näettekö,todellisesti", hän kuiskasi.
"Englannin laki, paha kyllä, ei ollenkaan välitä henkisistä asioista", minä sanoin.
"Mitä on henkiset asiat?"
"Ne asiat, rakas lapsi", minä sanoin, "joita te nyt alatte ymmärtää." Minä kumarruin alas ja suutelin lasta, joka lepäsi hänen sylissään. "Pieni Marcus Ordeyne raukka!" minä sanoin. "Pieni ottopoika raukkani, minä pelkään, että monet huolet odottavat sinua, mutta minä tahdon parhaani mukaan auttaa sinua niitä voittamana!"
"Jumala siunatkoon teitä, rakkaani", sanoi Carlotta hiljaa.
Minä katselin häntä hämmästyneenä. Ensimäisen kerran hän nyt oli puhunut kuin täysikasvuinen nainen — kuin nainen, jolla on sielu.
Muutamia viikkoja myöhemmin. Aamulehdissä kuvailtiin erään taistelun kulku ja mainittiin, mitkä englantilaiset upseerit siinä olivat saaneet surmansa. Tapani mukaan silmäilin synkkää luetteloa, kun huomioni äkkiä kiintyi erääseen nimeen. Minä tuijotin tylsästi eteeni. Pasquale oli kuollut. Hänet oli tappanut buurin luoti. Raju, iloinen elämä oli päättynyt. Se tuntui kamalalta, ja kuinka syvästi hän olikin loukannut minua, oli ensi tunteeni kauhun tunne. Hän oli liian kaunis, liian komea olento kuollakseen.
Carlotta kaatoi minulle teetä ja toi kupin pöydälle minun eteeni. Estääkseni häntä tapansa mukaan katsomasta olkani yli sanomalehteen, laskin sen pöydälle; mutta hänen vilkkaat silmänsä olivat jo huomanneet lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet.
"Suuri taistelu. Englantilaisia upseereja kaatunut. Antakaa minun nähdä, Seer Marcous."
"Ei, rakas lapsi", minä sanoin. "Menkää nyt takaisin paikallenne syömään!"
Hän loi minuun omituisen katseen. Minä koetin hymyillä, mutta en ole juuri taitava teeskentelijä, ja se onnistui huonosti.
"Miksen minä saa lukea sitä?" kysyi hän vilkkaasti.
"Siksi, että minä sanon, ettette saa Carlotta."
Hän tuijotti minuun. Hän oli äkkiä kalvennut. Minä sekotin teetäni ja olin maistelevinani sitä.
"Menkää syömään, lapsi kulta!" minä toistin.
"Sanomalehdessä on jotakin, jotakin hänestä", sanoi Carlotta. "Hän on englantilainen upseeri."
Näytti olevan turhaa enää peitellä asiaa. Täytyihän hänen kuitenkin saada se tietää aikaisemmin tai myöhemmin.
"Hän ei enää ole englantilainen upseeri, rakkaani", minä sanoin.
"Onko hän kuollut?"
Ajatukseni palasivat erääseen iltaan, josta oli kulunut pitkä aika — pitkä, pitkä aika, niin minusta tuntui — jolloin toinen sanomalehti oli kertonut toisesta kuolemantapauksesta, ja korvissani kaikui se kysymys, joka silloin oli lähtenyt hänen huuliltaan. Minä pelkäsin, että hän taaskin sanoisi: "Minä olen niin iloinen!"
Minä viittasin hänet tulemaan luokseni, osotin sormellani nimeä ja katselin häntä levottomana. Hän luki, tuijotti hetken verran eteensä ja kääntyi sitten taas minun puoleeni surullisen näköisenä. Minä vedin hänet syliini, ja hän painoi kasvonsa olkaani vastaan.
"Minä en tiedä, miksi itken, rakas Seer Marcous", sanoi hän hetken kuluttua.
Minä sain hänet juomaan vähän teetä, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan meni pian ylös huoneeseensa. Hän ei ollut sanonut olevansa iloinen. Hän oli itkenyt tietämättä, miksi itki. Minä olin harmissani itselleni, että olin epäillyt häntä.
Koko päivän hän oli hiljainen ja mietteissään. Illalla hän ei kuten tavallisesti kiivennyt sohvannurkkaan, vaan istuutui jakkaralle jalkojeni ääreen minun lukiessani. Hän nojasi leukansa toiseen käteensä, toinen lepäsi minun polvellani.
"Minä olen iloinen, että hän oli urhoollinen mies", hän vihdoin sanoi; ensi kerran hän nyt koko päivänä puhui Pasqualesta. "Minä pidän urhoollisista miehistä."
"Dulce et decorum est. Hän kuoli maansa puolesta", minä sanoin. [Dulce et decorum est pro patria mori = Suloista ja ihanaa on kuolla isänmaan puolesta.]
"Nyt ei minusta tunnu niin katkeralta ajatella häntä", Carlotta sanoi.
En voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta sen johdosta, että Pasquale kuolemansa jälkeen oli muuttunut sankariksi Carlottan silmissä. Mutta eikö se sittenkin ollut luonnollista? Eikö se ollut naisten tapaista. Minusta tuntui, kuin olisin joutunut kauas pois hänestä. Vaikkei hän koskaan enää puhunut Pasqualesta, käsitin minä, että hän tunsi jonkunlaista hellyyttä häntä muistellessaan. Sehän oli mieletöntä, sen tiedän, mutta minä olin melkein alkanut uskoa olevani muka lapsen isä, ja minä tunsin mustasukkaisuutta ajatellessani kuolleen miehen laillisia oikeuksia.
Ja kuitenkin, jos hän olisi elänyt, olisi hän ehkä jonakin kauniina päivänä tullut takaisin voitonvarman näköisenä ja vastustamaton hymy huulillaan ja riistänyt minulta kumpaisenkin. Minä kiitin jumalia, että he olivat säästäneet minulta tämän lopullisen nöyryytyksen.
Mutta tähän päivään saakka Carlotta ei koskaan enää ole maininnut hänen nimeään.
Kuinka saattaisin kuvailla, mitä tapahtui vähän sen jälkeen?
Pienen lapsen kuolema on niin merkityksetön, jokapäiväinen tapaus. Useimmat järkevät ihmiset, jotka katselevat asiaa sivultapäin, eivät saata olla iloitsematta, kun ihmisolento pelastuu niistä väsyttävistä, suruisista vuosista, joita nimitetään elämäksi. Sillä kukapa uskaltaisi väittää vastaan, kun pessimisti sanoo, että on parempi jäädä syntymättä kuin tulla maailmaan, että on parempi kuolla kuin elää? Mutta niille, joilta elämän koko toivo on mennyt, tällaiset perustelut tuottavat ylen vähän lohdutusta. Suru on kaikista tunteista itsekkäin.Minäolen kadottanut kaiken, joka antaa elämälle arvoa. Ehtiikö kiusattu sielu muuta harkita?
Carlottalle se oli varjojen laakson läpi vaeltamista. Minulle se oli ensiksikin taistelemista Carlottan elämästä, toiseksi vasta tekemieni suunnitelmien tuhoutumista. Toimettomuuden, voimattomuuden kirous näytti yhä seuraavan minua. Olin asettanut itselleni vaatimattoman päämäärän. Tahdoin kasvattaa Carlottan lapsen, olla osallisena uuden sukupolven kehittämisessä. Mutta tämänkin vähäisen tehtävän kohtalo minulta riisti.
Pieni vilustuminen, kuristustauti, muutaman yön tuskainen valvominen, ja hento elämä oli sammunut. Antoinetten ja minun täytyi väkisin ottaa jääkylmä pieni ruumis Carlottan sylistä. Yksin minä vein sen kirkkomaalle. Pieni valkea kirstu oli vuokravaunujen takaistuimella, ja sitä koristi Antoinetten antama valkea kukkaskimppu. Hautakappelissa toinen ihmiskunnan sirpale odotti hautaamistaan; molemmat ruumiit haudattiin samalla kertaa. Minä seisoin yksin pienen valkean kirstun ääressä. Mustan kirstun ympärillä seisoi joukko surevia. Ohi kulkiessani loin silmäyksen kirstussa olevaan kirjotukseen: "Jane Elliot, täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta." Pappi puhui kalliille vainajille, veljellemme ja sisarellemme. Se oli joko kamalaa pilaa tai kamalaa totta. Pieni ottopoika parkani ei tarvinnut minun apuani elämän vaivoissa. Hänen äitinsä sitävastoin tarvitsi kaiken sen avun, minkä minä saatoin hänelle antaa. Ilman minua hän olisi kuollut. Se on minun varma vakaumukseni. Minä olin hänen ainoa turvansa siinä pyörteessä, mihin hän oli joutunut. Hän riippui kiinni minussa — suorastaan riippui kiinni. Tuntimääriä minä istuin hänen luonaan, ilman että hän antoi minun poistua. Pelkkä läsnäoloni näytti rauhoittavan häntä.
Vaikka olen elänyt nämä unettomat vuorokaudet aivan äskettäin, muistan ne vain epäselvästi. Hämärästi valaistu, tuttu huone, jonka minä kerran olin sulkenut kuin haudan; seinällä häilyvät varjot; Carlottan kuumeiset kasvot ja suuret, kuopallaan olevat silmät; hänen pieni kätensä, joka suonenvedon tapaisesti puristi minun kättäni; hoitajattaren hiljaiset askeleet — siinä kaikki, mitä muistan. Ja kun hän taas tuli tajuunsa, tahtoi hän, että minä alati olisin hänen vieressään, vaikka hän oli ääneti pitkät ajat ja tuskin näkyi huomaavan, että minä olin siellä. Hän oli yhä vielä aivan kuin surunsa kangistama. Vasta silloin minä käsitin, mikä merkitys lapsella oli ollut hänen kehitykselleen. Hän oli herännyt, hänen tunnekykynsä oli elpynyt eloon. Hän oli jättänyt minut tuntematta mitään tunnonvaivoja. Hän oli antautunut Pasqualelle tuntematta intohimon kipinääkään. Hän oli palannut minun luokseni kuin haavottunut eläin, joka etsii turvaa kodistaan. Lapsi yksin oli saanut kiihkeän inhimillisen rakkauden leimahtamaan liekkiin siitä siemenestä, joka oli kätkettynä hänen sieluunsa. Ja nyt lapsi oli kuollut, ja aurinko oli kadonnut hänen taivaaltaan ja maailman jäätävä pimeys ympäröi hänet.
Tuli sitten aika, jolloin hänen kielensä siteet laukesivat ja jolloin hän alituisesti puheli lapsestaan, kunnes hän eräänä päivänä puhui siitä, kuin olisi se vielä hengissä, ja pyysi, että se tuotaisiin hänen luokseen — ja sitten hän sai uuden kuumekohtauksen.
Vihdoin eräänä aamuna hän heräsi terveestä unesta ja näki minut valvomassa vuoteensa ääressä; minä olin nimittäin kello kuusi tullut hoitajattaren sijaan. Ensi kerran lapsen sairastumisen jälkeen hän hymyili minulle, tarttui käteeni ja suuteli sitä.
"On kuin heräisin taivaassa, kun näen teidän kasvonne, Seer Marcous, rakas", hän kuiskasi.
"Toivottavasti taivaan asukkaat ovat hiukan kauniimmat kuin minä", sanoin hymyillen.
"Hou!" nauroi Carlotta. "Ettekö tiedä, että te olette kaunis?"
"Te ette saa syöttää minulle vanhaa pilaa, Carlotta", sanoin minä ja muistutin hänelle, kuinka hän kerran oli nauranut minulle, kun minä väitin olevani hyvin kaunis.
Carlotta kuunteli kärsivällisesti, kunnes olin lopettanut; sitten hän sanoi hiljaa huoahtaen:
"Te ette saata ymmärtää, Seer Marcous, rakas. Minä olen ajatellut pientä poikaani ja enkeleitä — ja kaikki enkelit ovat teidän näköisenne."
Minä koetin nauraen kuvailla, minkä näköinen minä olisin, jos minulla olisi pitkä pellavankeltainen tukka ja valkeat siivet.
"Minun enkeleilläni ei ollut mitään siipiä", sanoi Carlotta vakavasti. "Niillä oli kaikilla yönutut yllään. Ne olivat oikeita enkeleitä. Ja se, joka oli eniten teidän näköisenne, piteli minun pikku lastani sylissään ja antoi minun suudella sitä, ja kun hän sitten laski sen nukkumaan valkoiselle pilvelle ja sen asemesta otti minut syliinsä ja kantoi minut pois, pois ilman halki, silloin minä en enää itkenyt, vaikka minun täytyi jättää lapseni. Eikö se ollut kummallista? Minä hiivin hänen turviinsa — näin —" ja hän painautui kokoon patjoissansa — "ja se oli ihanaa."
Kauniin helmikuun aamun kalpea aurinko pilkisti huoneeseen uudinten takaa. Minä sammutin heikosti loistavan sähköliekin ja päästin päivänvalon sisään.
"Ah", Carlotta huudahti ja kääntyi ikkunaan päin, "miten ihanasti aurinko loistaa! Nyt täällä vasta on kuin taivaassa! Tiedättekö", hän salaperäisesti lisäsi, "juuri ennenkuin minä heräsin, oli aivan pimeätä ja minä olin kadottanut enkelini näkyvistäni ja etsin niitä."
Minä neuvoin hänelle, ettei hän enää koettaisi etsiä mitään yöpukuisia taivaallisia olentoja, vaan tyytyisi maapallon vaatimattomampiin asukkaihin. Hän puristi minun kättäni.
"Minä tahdon koettaa olla tyytyväinen, Seer Marcous, rakas!"
Hän teki parhaansa, lapsi raukka, minun ollessani saapuvilla; mutta minä kuulin, että hän usein istui vuoteessaan pidellen pieniä vaatekappaleita sylissään, nostellen niitä yksitellen ja itkien, kuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtumaisillaan. — Vaikka hän parani jokseenkin nopeasti, olivat hänen poskensa silti yhä vielä kalpeat ja laihat ja katse oli surunvoittoinen. Ilma oli yhä edelleen sateista ja usvaista; hän istui päivät päästään melkein liikahtamatta kyyristyneenä tulisijan ääreen. Hänen mielipaikkansa oli salin uuninmatto. Omaan huoneeseensa, siihen, missä erinomainen neiti Griggs antoi hänelle opetusta, hän tuskin astui jalallaan.
Kerran hän yhtäkkiä tempasi itsensä irti mietteistään ja huusi hyväilynimeni. Minä nostin katseeni kirjoituspöydästä, jonka ääressä istuin lueskellen arabian kielioppia.
"No?"
"Minä olen istunut tässä ja ajatellut — ajatellut ja ajatellut. Minä olen ajatellut, että te varmaankin rakastatte minua paljon."
"Niin, Carlotta", minä sanoin puoleksi hymyillen. "Asia lienee niin."
"Yhtä paljon kuin minä rakastin pikku lastani", hän sanoi vakavasti.
"Ennen minä ehkä pidin teistä toisella tavalla."
"Ja nyt?"
"Nyt ehkä samalla tavalla, Carlotta."
"Minä rakastin pientä lastani, siksi että se oli minun lapseni", hän huomautti ja kohotti toisen laihan kätensä lämmittääkseen sitä. "Minä tahdoin tehdä mitä hyvänsä hänen puolestaan, mutta minä en tahtonut, että hänen piti tehdä jotakin minun puolestani. Minä olisin voinut kuolla hänen puolestaan. Se on hyvin omituista. Niin, minä luulen, että te rakastatte minua sillä tavalla, Seer Marcous. Miksi?"
"Siksi", minä vastasin sangen vähän nerokkaasti, "että kun minä kaksi vuotta sitten löysin teidät Embankment Gardensista, olitte te suunnilleen yhtä avuton kuin teidän pikku lapsenne."
Carlotta loi minuun nopean silmäyksen.
"Silloin te piditte minua sietämättömänä vastuksena. Niin, minä tiedän sen nyt. Minä olen ymmärtäväinen nyt. Mutta te olitte aina hyvä minulle. Te olitte hyvän näköinen, kun te istuitte siinä penkillä. Te luitte pientä likaista kirjaa."
"Uskokien historiaa", minä mutisin. Minusta tuntui, että siitä oli hyvin pitkä aika.
Syntyi vaitiolo. Minä katselin häntä hetkisen. Hän oli taas vaipunut vakaviin mietteisiin. Minä huokasin — luultavasti ajatellen elämän vaivoja yleensä — ja palasin arabian kielioppiin.
"Seer Marcous?"
"No?"
"Miksette te ajanut minua pois, kun minä tulin takaisin?"
Minä läimäytin kiinni kielioppini, menin hänen luokseen ja istuuduin hänen viereensä.
"Te rakas, pikku tyttö — mikä kysymys! Kuinka minä saattaisin ajaa teidät pois teidän omasta kodistanne?"
Hän loi nopean, säikähtyneen katseensa ensin minuun, sitten tuleen, sitten taas minuun. Sitten hän lyyhistyi kokoon ja purskahti hillittömään itkuun.
Minä koetin kömpelösti lohdutella häntä ja mutisin jotakin lapsesta.
"En minä itke lapsen tähden", Carlotta nyyhkytti. "Minä itken itseni tähden! Ja teidän tähtenne! Ja kaiken sen tähden, jota minä nyt alan ymmärtää."
Minä taputin hänen päätään, sytytin paperossin ja aloin kävellä ympäri huonetta. Carlottan henkinen kehitys saattoi minut ymmälleni, ja kuitenkin minua ilahdutti, että hän oli alkanut ymmärtää, minkälaiset minun tunteeni häntä kohtaan olivat. Samalla kertaa kaikuivat korvissani surulliset sanat "liian myöhään, liian myöhään", ja minä ajattelin, minkälaista elämämme olisi saattanut olla, ja minä antauduin hyödyttömän surun ja kaipauksen valtaan.
Minä olin käynyt vanhaksi. Intohimo oli kuollut. Olin toivonut, että saisin kuulla pienten lapsenjalkojen tupsuttelevan kodissani, olin toivonut, että saisin tuntea muka isänylpeyttä, että saisin, joskin vain toisen puolesta, kantaa elämän soihtua eteenpäin. Tämä toivo oli nyt kuollut ja haudattu — pieneen valkeaan kirstuun kätkettynä. Jäljellä oli vain suuri, hiljainen rakkaus. Minä olin väsynyt, vanha mies, ja Carlotta oli minulle äärettömän rakas sisar — tai tytär — tai vaikkapa tyttärentytär — niin vanhaksi tunsin itseni. Ja kun minä nostin hänet uunin vieressä olevalta tuolilta ja suutelin pois kyyneleet hänen silmistään, oli suudelmani totisesti isoisän suudelma…
Taaskin sama vanha kysymys. Miten ihmeessä minun tulee menetellä Carlottaan nähden? Kysymys ei kuitenkaan ole aivan sama kuin ennen. Nyt se pikemmin kuuluu: miten ihmeessä minun pitää menetellä Carlottaan ja minuun itseeni nähden? Omituinen suhteemme yhdistää meidät erottamattomasti.
Ensiksikin hän tarvitsi auringonpaistetta Englannin himmeän ja kalpean kevään asemesta, hänen täytyi päästä pois täältä tuskan ja kuoleman kodista. Ja minäkin tunsin tarvitsevani suurempia näköpiirejä. Lontoo oli minulle muuttunut painajaiskaupungiksi, jonne en koskaan astunut jalallani. Minä en voinut ottaa osaa sen väsymättömään kilvotteluun ja rientoiluun. Sen ilot ja huvitukset eivät viehättäneet minua. Minä en saattanut puhua suoraan ja avomielisesti viidenkään kanssa sen viidestä miljoonasta asukkaasta. Judith oli kadonnut elämästäni. Tätieni ja serkkujeni silmissä minä olin yhteiskunnan rajojen ulkopuolella. Rouva Mc Murray ei tietänyt, että minä olin palannut Englantiin. Minä myönnän, että olin kohdellut hyväntahtoista ystävääni pahoin. Tiedän, että hän olisi kiiruhtanut Carlottan luo auttaakseen häntä hänen hädässään mutta olisiko hän ymmärtänyt Carlottaa? Kun nyt harkitsen asiaa, uskon varmasti, että hän olisi sen tehnyt; siihen aikaan en harkinnut mitään. Minä vetäydyin kuin etana kuoreeni. Tämä vertaus on hyvin tavallinen, mutta tavallinen minäkin olin — tavallisin ihmisetana, joka koskaan on mahtunut tavalliseen kymmenhuoneiseen kuoreen. Ja nyt tämä talo hyödyttömine kirjoineen ja tuhat kertaa hyödyttömämpine käsikirjotuksineen — "Renessanssin Moraalin Historia" — kaikkine synkkine muistoineen, toimettomuuden kalpeine aaveineen — nyt se muuttui epäterveelliseksi vankilaksi, missä elin turhaa elämääni. Minä päätin lähteä pois sieltä, jättää kirjani, hylätä Renessanssin Moraalin ja mennä Carlottan seurassa ulos erämaahan ja auringonpaisteeseen. Siellä täyttyköön se kohtalo, jonka korkeat jumalat ovat meille määränneet.
Taaskin istun erään talon katolla Mogadorissa Marokon rannalla, missä kuukausi sitten aloin kirjottaa näitä viimeisiä sivuja. Aika on siitä päivästä lähtien kulkenut nopeasti.
Minä sanoin silloin, että jotakin oli tapahtunut edellisenä iltapäivänä. Se oli jotakin, joka minun olisi pitänyt edeltäkäsin arvata. Mutta koska tapani mukaan olin asettanut kaukoputken sokealle silmälleni, en ollut arvannut mitään. Retkeillessämme ympäristössä minä olin nähnyt hänen säteilevän kauneutensa puhkeavan kukkaan hänen juodessaan terveyttä oman itämaansa lähteestä. Minä olin nähnyt hänen älynsä varttuvan hiljaisina iltoina, jolloin tähdet kiiluivat äärettömän hiekkameren yllä. Mutta hänen ihanissa silmissään oli miettiväinen ilme, joka kokonaan erosi entisestä koiramaisen rukoilevasta katseesta. Niistä loisti yhä lisääntyvä surunvoittoisuus, jonka syynä ei enää ollut lapsen kuolema ja jota minä, jos ollenkaan kiinnitin siihen huomiota, en tarkemmin tahtonut eritellä. Jatkoin sen sijaan arabian kielen opinnoitani ja seurustelin ahkerasti oppineen maurilaisen kanssa, jonka keskustelua pidin — ja yhä vieläkin pidän — erittäin huvittavana. Kerran minä vielä kirjotan kirjan, joka käsittelee hänen pöytäkeskustelujaan. Mutta nyt minun täytyy kertoa Carlottasta.
Silminnähtävästi mielissään hän suostui minun ehdotukseeni, että aamulla ratsastaisimme Palmupuutaloon aamiaista syömään, kuten usein ennenkin olimme tehneet. Minä luulen, että hän ollaksensa minulle mieliksi on voittanut luontaisen velttoutensa — onpa hän oppinut rakastamaankin laivojen ja karavaanien kiertolaiselämää. Häntä innostavat ja huvittavat uudet maisemat, uudet vaikutelmat. Minä se pysähdyin tänne Mogadoriin, missä tämä kalustettu talo, jonka omisti Europaan matkustanut saksalainen kauppias, houkutteli minua levähtämään. Minä en ole yhtä nuori kuin Carlotta ja alan väsyä. Jos Carlotta olisi saanut tehdä mielensä mukaan, olisi hän lakkaamatta ratsastanut kameeleilla Afrikan poikki aikojen loppuun saakka. Hän oli muuttunut monessa suhteessa. Sen sijaan että hän olisi pitänyt minua makeisten ja muiden elämäntarpeiden hankkijana, jommoisiin hän Carlottana oli oikeutettu, hän nyt osoitti minulle inhimillistä ystävyyttä ja myötätuntoa, syrjäytti omat toivomuksensa ja ajatteli ainoastaan minun toivomusteni tyydyttämistä. Mutta hän rakasti yhä vielä makeisia ja söi usein hirvittäviä määriä maurilaista sekasotkua. Hänen ahneutensa oli niin suuri, että ainoastaan minun kauhistukseni veti sille vertoja. Hän oli yhä vielä sama Carlotta. Toiselta puolen hän oli luopunut entisestä hyväilemishalustaan. Jos hän nyt laski kätensä minun käsivarrelleni, teki hän sen aivan kainosti — minun oli silloin tapana nauraa, ja hän joutui siitä vallan ymmälleen. Ennenmuinoin hänen hyväilemishalunsa oli saattanut minut epätoivoon. Se aika oli mennyt. Minä sanoin itselleni, että olin vanha kuin egyptiläinen sfinksi.
Söimme siis aamiaista Palmupuutalossa ja ratsastimme takaisin Mogadoriin iltapäivällä, jolloin ilma oli viileää. Koska tunsimme tien, joka johti erämaan poikki, emme ottaneet opasta mukaamme ja pääsimme siis myös siitä tihrusilmäisten lapsien laumasta, joka muutoin kuin kärpäsparvi kiusaa matkailijaa hänen retkillään. Oikealla puolellamme oli erämaa, joka suli yhteen taivaanrannan kanssa; vasemmalla hiekkakumpuja ja kivilohkareita; edessämme kimalteleva viiva, jonka takana meri ja kaupunki olivat. Ympärillämme hiljaisuutta ja rauhaa. Ihmeteltävän selvinä ja terävinä erottautuivat kaikki esineet Afrikan kirkkaassa ilmassa.
Huomaamattani olin joutunut kappaleen matkaa Carlottasta edelle, vaipuneena mietteisiin ja huoaten, kuten mies usein huokailee ajatellessaan sitä saavuttamatonta, jota nimitämme onneksi. Yhtäkkiä huomasin, ettei hän ollut minun rinnallani, ja kun käännyin taaksepäin, näin näyn, joka pani sydämeni sykkimään nopeammin, niin kaunis se oli. Siinä tuli Carlotta raakalaismaisesti koristetun ja satuloidun aasinsa selässä. Mutta Carlotta mitä rikkaimman väriloiston kirkastamana. Hän istui siinä puuvillaisen päivävarjon suojassa — sen hän omaksi ihastuksekseen ja minun kauhukseni oli ostanut Mogadorista — aivan mahdoton tummanpunainen ja hohtavan keltainen kapine; jotakin aivan kamalaa, joka sopi pantomiimiin tai — tähän afrikkalaiseen iltapäivään. Valkeassa auringonvalossa korea päivänvarjo loi ihmeellisiä heijastuksia Carlottan pronssinkeltaiselle tukalle, hänen valkealle aurinkohatulleen, hänen lämpimälle iholleen ja hänen häikäisevän valkealle silkkipuserolleen; kehyksenä oli heleänsininen taivas. Se oli lumoava taulu. Minä tuijotin suu auki Carlottaan hänen lähestyessään barbarimaisen eläimen selässä, jonka kaikkia liikkeitä hänen vartalonsa rytmillisesti noudatti. Hänen silmänsä olivat suunnatut minuun. Hän pysähtyi, ja hetken verran katsoimme toisiamme silmiin, ja noissa ihmeellisissä silmissä minä näin suloista surunvoittoisuutta, ne vetosivat minuun sanomattomalla tavalla. Hetki kului. Me ratsastimme taas eteenpäin rinnakkain; ei kumpikaan sanonut mitään. Minä en katsonut häneen — olin omituisen hämilläni. Sydämeni täyttivät tunteet, joiden olin luullut ainaisiksi ajoiksi kuolleen.
Yhtäkkiä kaupunki kohosi edessämme kuin heikko kangastus. Ensin sen ihmeelliset minareetit ja tornit kimaltelivat valkeina ametistinvärisessä ilmassa, joka vaihtui keskitaivaan sineen vihreiden varjojen välityksellä. Ja kaupungin alapuolella levisi kirkkaan sininen meri. Mutta kaikki näytti himmeältä, epätodelliselta. Kaukana, kaukana siinti palmupuiden ryhmä. Kevyt tuulenhenki oli herännyt ja pani hiekan lentelemään ja tarumaisen maiseman tuolla taivaan rannalla vavahtelemaan, kuin olisi se ollut kajastus.
"Unelmien kaupunki", minä ihaillen huudahdin.
Carlotta ei vastannut. Minä luulin, ettei hän ollut kuullut. Ääneti ratsastimme kappaleen matkaa eteenpäin. Vihdoin hän lähensi aasinsa aivan minun aasini luo.
"Saavummeko koskaan sinne?" hän kysyi osottaen sormellaan sinnepäin.
"Mogadoriinko? Toivottavasti", minä nauraen vastasin.
Minä luulin, että hän oli väsynyt.
"Ei. Ei Mogadoriin. Unelmien kaupunkiin — sinne, minne kaikki ikävöivät."
"Rakas lapsi, teidän on hiukan myöhäistä ruveta ikävöimään unelmien kaupunkia ja sitä, mitä ei voi saavuttaa. Minä tunsin kerran pienen tytön, joka olisi kysynyt: 'Mitä on unelmien kaupunki?'"
"Hän ei kysynyt, siksi että hän tietää sen", vastasi Carlotta.
"Ei. Me emme koskaan saavu sinne. Näyttää siltä, kuin ratsastaisimme suoraan sinne — mutta kun tulemme lähelle, on se kuitenkin vain Mogador."
"Ettekö te ole onnellinen, Carlotta?" minä kysyin.
"Oletteko te, Seer Marcous?"
"Minäkö? Minä olen filosofi, lapsi kulta, ja onnellinen filosofi olisi epäsikiö, joka kelpaisi näytteille pantavaksi. Jos semmoinen löydettäisiin, saattaisi asettaa hänet karvaisen miehen ja elävän luurangon väliin."
"Minä luulen, että minustakin pian tulee filosofi", Carlotta sanoi, "ja sitä minä vihaan! Joskus minä luulen, että vihaan kaikkea ja kaikkia — paitsi teitä, Seer Marcous, rakas! Minä olen ilkeä. Minä olen varmaankin syntynyt ilkeäksi. Mutta ennen minä tavallisesti olin onnellinen. Minä en koskaan ikävöinyt unelmien kaupunkeja. Minä olin juuri kuin kissa. Kuin Polyphemus. Muistatteko Polyphemusta?"
"Muistan", minä sanoin. Ja koska Carlottan keskustelu oli saattanut minut tasapainostani, minä lisäsin: "Minä tapoin sen."
"Tapoitteko te sen? Miksi?" hän kysyi säikähtyneenä.
"Se nauroi minulle. Siksi että minä olin onneton", minä sanoi.
"Minun tähtenikö?"
"Niin. Teidän tähtenne. Mutta se ei kuulu tähän. Eihän meidän pitänyt puhua Polyphemuksen kuolemasta. Me puhuimme juuri filosofeista, ja te sanoitte, että te filosofina vihasitte kaikkea ja kaikkia — paitsi minua. Miksi teitte poikkeuksen minuun nähden, Carlotta?"
Me ratsastimme nyt niin lähellä toisiamme, että minun sääreni sipaisi hänen satulavyötään. Minä kiinnitin katseeni häneen. Hän käänsi pois päänsä ja piteli päivänvarjoaan meidän välillämme. Minä kuulin puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen.
"Emmekö astuisi maahan — ja istuisi vähän — minä tahdon itkeä."
"Siihen kaikki naisellinen filosofia päättyy", sanoin epäystävällisesti. "Ei. Nyt alkaa jo olla myöhäistä. Mogador se vain on tuossa edessämme. Katsokaamme, että joudumme sinne."
Carlotta otti nopeasti pois päivänvarjon.
"Mikä teitä vaivaa, Seer Marcous? Ette te koskaan ennen ole puhunut sillä lailla."
"Hitto sen tietäköön", minä suuttuneena vastasin — vaikken ymmärrä, miksi olin vihainen. "Ensin te tuon kamalan päivänvarjon ja siunatun sinisen taivaan ja auringon avulla saatte aikaan taulun, joka sopisi näytteille pantavaksi ja joka kiusaa minun herkkää sieluani; ja sitten —"
"Se on hyvin kaunis päivänvarjo", sanoi Carlotta ja katsoi siihen kainosti.
"Antakaa se minulle", minä sanoin.
Hän totteli tapansa mukaan. Minä heitin sen ulos erämaahan. Se hypähteli pari kertaa — sitten se jäi paikalleen. Carlotta pysäytti aasinsa.
"Oo—oo —!" hän sanoi vanhaan totuttuun tapaansa.
Minä astuin nopeasti maahan, autoin hänet aasin selästä ja tartuin molempiin ohjaksiin.
"Lapsi kulta", minä sanoin, "mitä tämä kaikki merkitsee? Tässä me nyt kuukausmääriä olemme eläneet mitä rauhallisinta, häiritsemättömintä elämää, ja nyt te yhtäkkiä alatte puhua unelmien kaupungeista ja siitä, miten mahdotonta on tulla sinne, ja minä suutun ja heittelen päivänvarjoja ympäri erämaata. Mitä se merkitsee?"
Kaikkein omituisinta oli, että minä kohtelin Carlottaa täysikasvuisena naisena, aivan kuin olisin ollut uudenaikaisen ranskalaisen romaanin sankari. Ehkä olin nuorempi kuin olin luullut.
"Miksi te olette suuttunut minuun?" hän hiljaa kysyi silmät maahan luotuina.
"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", minä sanoin.
Hän kohotti hitaasti katseensa — ah, hyvin, hyvin hitaasti ja katseli minua. Jotakin hymyilyn tapaista värähteli hänen huulillaan. Minä luulen totisesti, että hänen naisellinen minänsä riemuitsi. Minä käännyin poispäin ja nostin maasta päivänvarjon, jonka annoin hänelle takaisin.
"Minä luulin, että te tahdotte itkeä", minä huomautin.
"Minä en voi", sanoi Carlotta valittavalla äänellä.
"Ettekä te tahdo sanoa minulle, miksei yleinen vihanne ulotu minuun?"
Carlotta kaiveli hiekkaa kenkänsä kärjellä. Tämä näky muistutti mieleeni ruusunpunaisia varpaita, joita hän niin julkeasti oli näytellyt minulle Lontoossa tulopäivänsä jälkeisenä päivänä. Vanha toivo, vanha pelko, vanha taistelu heräsi taaskin eloon. Hän oli vieläkin ihailtavamman kaunis kuin ruusunpunaisten varpaiden Carlotta, ja henkisessä suhteessa hän oli uudestisyntynyt.
"Minä en voi", kuulin hänen kuiskaavan.
Nyt minä olin vannonut kaikki miehille mahdolliset valat, että minä aikojen loppuun asti pysyisin Carlottan isoisänä. Tähän saakka tunteeni olivat vastanneet tätä päätöstä. Nyt heitetään yhtäkkiä harmaa parta ja vanhakuosiset vaatteet syrjään, ja minä olen taaskin nuori, ja minun hehkuva sydämeni sykkii rajusti, kun näen hänen kauneutensa. Purin huuleni yhteen.
"Ei", sanoin itsekseni. "Sitä traagillista ilveilyä en aio enää ruveta näyttelemään."
Heitin ohjakset Carlottan aasin kaulaan. Molemmat aasit olivat tähän saakka katselleet meitä hiljaisen hämmästyksen valtaamina.
"Luullakseni on parasta, että jatkamme matkaamme, Carlotta", minä sanoin. "Nouskaa satulaan."
Tottelevasti hän antoi minulle pienen jalkansa, ja minä nostin hänet satulaan.
Emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin saavuimme Mogadoriin. Mutta molemmat tunsimme, että jotakin oli tapahtunut.
Päivällispöydässä kohtasimme toisemme, kuten tavallisesti. Carlotta puheli hiukan hermostuneesti matkoistamme ja teki minulle lukemattomia kysymyksiä, osottaen semmoista tiedonhalua, jommoista en siihen saakka ollut aavistanutkaan hänessä olevan. Minulla ei koskaan ollut vähemmän halua opettaa häntä. Päivällisen jälkeen nousimme tasaiselle katolle. Carlotta tarjosi minulle kahvia pienen pöydän ääressä, joka oli mukavan lepotuolin vieressä, missä minä tavallisesti makasin. Ilta oli tähtikirkas ja ihana. Lähellä olevasta kahvilasta kuului yksitoikkoista maurilaista soittoa. Kun olin juonut kahvini loppuun, otti Carlotta kahvikuppini ja asetti sen pöydälle, juuri niinkuin lapsenlapsen sopiikin. Sitten hän asettui seisomaan minun eteeni.
"Ettekö tahdo tehdä minulle vähän tilaa, Seer Marcous, rakas?"
Siirsin pois jalkani alustalta, ja hän istuutui. Pyydän huomauttaa, etten minä itämaalaisen pashan tavoin istunut ainoassa tarjolla olevassa tuolissa.
"Kertokaa minulle tähdistä!" hän pyysi.
Minä tiesin, mitä hän tarkotti. Hän rakasti vanhoja kreikkalaisia taruja; ne viehättivät häntä, vaikka minun jokapäiväinen esitykseni himmensi niiden runollista kauneutta. Hän kehittyi alituisesti. Minä katselin taivasta löytääkseni sopivan tekstin ja löysin sellaisen Plejadeista. Ja minä kerroin hänelle; kuinka Atlas ja Plejone, meren tytär, saivat seitsemän tytärtä, kuinka he kaikki olivat viattomia ja puhtaita, paitsi yksi, kuinka Artemis oli heidän ystävänsä, kuinka Orion, metsästäjä, jonka Artemis sittemmin tappoi ja jonka kolmitähtinen kimalteli tuolla taivaalla, ilkeästi väijyi heitä, kuinka he rukoilivat jumalilta vapautusta ja kuinka vihdoin se, joka ei ollut neitsyt, sillä hän oli rakastanut kuolevaista miestä, häpeän valtaamana vetäytyi syrjään sisariensa seurasta ja muuttui ihmisten silmille näkymättömäksi.
"Hän häpesi", sanoi Carlotta hiljaa, "koska hän sittemmin rakasti yhtä jumalista, joka ei huolinut hänestä, siksi että hän oli antautunut kuolevaiselle. Naisella on siis polttava tuli täällä —" hän painoi kätensä sydäntään vastaan — "joka saa hänet toivomaan, että hän palaisi poroksi, haihtuisi tyhjiin, muuttuisi ilmaksi, näkymättömäksi."
Viimeisen sanan sanottuaan hän nopeasti nousi paikaltaan, mutta minä laskin käteni hänen hartioilleen.
"Carlotta, rakas lapsi", minä sanoin, "mitä te tarkotatte?"
Hän tarttui ranteisiini ja koetti nousta paikaltaan epätoivoisena läähättäen:
"Te olette yksi jumalista, ja minä toivoisin, että voisin muuttua näkymättömäksi tähdeksi."
"Mutta sitä en minä tee", sanoin tukahtuneella äänellä. Väkisin vedin hänet syliini, ja huulemme yhtyivät. Hän taipui syleilyyni, ja tässä suutelossa Carlotta antoi minulle koko sielunsa…
"Tuntuu ihanalta, kun taas saan painautua syliinne", sanoi aina avomielinen Carlottani hetken kuluttua. "Minä en ole tehnyt sitä — ah, hyvin pitkään aikaan."
Hän huoahti tyytyväisenä. "Seer Marcous!"
"Sinun täytyy nimittää minua Marcukseksi nyt", sanoin minä.
Hän pudisti päätään, joka lepäsi minun olkapäätäni vastaan. "Ei. Te olette Marcus — tai Sir Marcus — kaikille ihmisille. Minulle te aina olette Seer Marcous, Seer Marcous, rakkaani", hän kuiskasi sekunnin kuluttua. "Kerran en tiennyt, mikä oli ero jumalan ja kuolevaisen välillä. Vasta sinä aamuna, jolloin minä heräsin —"
"Sinä pidit minua yönuttuun puettuna enkelinä", minä pistin väliin.
"Se on yhdentekevää", hän vastasi. Ja jatkaen vertaustaan hän kertoi minulle teeskentelemättömään tapaansa sydämensä tarinan aina tuosta aamusta saakka, mutta se, mitä hän sanoi, on pyhää. Mies tuntee itsensä muuten kurjaksi raukaksi, kun nainen kertoo hänelle, miten on tullut asettaneeksi hänet sydämensä alttarille.
Sittemmin puheemme kääntyi keveämpiin aiheisiin. Me puhuimme nykyhetkestä ja sen onnesta, tuoksuavasta ilmasta, Afrikan tähdistä.
"Näyttää siltä, rakkaani", minä sanoin, "kuin olisimme me sittenkin saapuneet Nephelococcygiaan."
"Mitäon Nephelococcygia?" Carlotta kysyi.
Mieleni heltyi. "Se on jotakin, joka on yhteydessä unelmiemme kaupungin kanssa", minä sanoin.
Pahasta siis on hyvää tullut; tuskasta on onnea koitunut; vaikeista vaivoista ääretön rakkaus. Moni sanoisi, että minä koko ajan olen suhtautunut Carlottaan houkan lailla, ja että avioliittoni oli hulluuksistani suurin.
No niin, en väitäkään itseäni ylen viisaaksi. Jos olisin ollut viisas, olisin mennyt naimisiin ja saanut viisituhatta vuodessa, taatun aseman hienojen seurapiirien jäsenenä, Dora serkkuni ja ennenaikaisen vanhuuden. Luulen kuitenkin, että juuri hulluuden tietä saavutin onneni. Saattaa myöskin olla sitä mieltä, että minä olen hukannut elämäni, etten kaikesta oppineisuudestani huolimatta ole saanut mitään aikaan.
Niin minäkin kerran ajattelin. Minä kerskailin siitä päiväkirjassani, kun aivan rauhallisesti väitin olevani kuhnuri elämän mehiläispesässä. Voi sitä päiväkirjaa! Sallikaa minun tässä juhlallisesti peruuttaa ja hylätä kaikki ne halpamaiset ja typerät mielipiteet ja elämää koskevat lausunnot, jotka olen kirjoittanut tähän mielettömään kronikkaan! Minä en pidä itseäni kuhnurina — muistan erään kohdan, missä Epictetus puhuu Kaitselmuksen teistä:
"Sillä mitä muuta minä saatan tehdä — minä rampa vanhus — kuin laulaa ylistysvirsiä Jumalalle? Jos olisin satakieli, näyttelisin satakielen osaa; jos olisin joutsen, tekisin, niinkuin joutsen tekee. Mutta nyt olen järjellinen olento, ja minun tulee ylistää Jumalaa; tämä on minun tehtäväni, minä suoritan sen, enkä aio luopua toimestani, niin kauan kuin saan siinä pysyä; ja minä kehotan teitä kaikkia yhtymään ylistyslauluuni."
"Ei, minä en ole satakieli enkä joutsen enkä niiden tavoin saata lisätä maailman kauneutta. Rammalla vanhuksella on rajotetut mahdollisuudet; mutta hän saattaa, jos hän tekee tehtävänsä ja ylistää Jumalaa, täyttää tarkotuksensa."
Näitä sanoja kirjottaessani tulee Carlotta sisään kutsumaan minut suurukselle ja katselee olkani yli.
"Mutta sinä et ole mikään rampa vanhus!" hän harmistuneena huudahtaa."Sinä olet maailman nuorin ja voimakkain ja viisain mies!"
"Mihin minun pitää käyttää nämä ihmeelliset lahjat?" minä nauraen kysyn.
"Sinusta pitää tulla kuuluisuus", hän sanoo vakuuttavasti.
"Hyvä on, rakas lapsi! Silloin meidän täytyy lähteä johonkin toiseen maahan, johonkin kaupunkiin, missä vasta-alkajan on helpompaa päästä kuuluisaksi kuin Lontoossa, ja me lähetämme noutamaan Antoinetten ja Stensonin avuksemme."
"Siitä tulee mainiota", hän sanoo.
Minusta siis pitää tulla kuuluisa mies. Mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo. Ja Carlotta on nyt saanut oman sielun, ja sitä hän aikoo kehittää parhaansa mukaan. Se kyllä on johtava minut jonnekin ylöspäin. Mutta tuleeko minusta Uuden Babyloonian kuningas tai Uuden Seelannin pääministeri tai jonkun polyneesialaisen heimon lainsäätäjä, on salaisuus, joka vielä on jumalten helmassa, mistä Carlotta kyllä kerran on sen riistävä, kun hän huomaa oikean ajan tulleen.
"Sinä kirjotat koko joukon roskaa", Carlotta sanoo.
"Ja hiukan totta. Ja ne molemmat yhdessä muodostavat elämän", minä vastaan.