"Tokkopa tohtori sille mitään mahtaa, kuolee se kumminkin", tuumivat vanhukset. Ja Heta itkien lisäsi: "Hae toki pappi että sielu tulis pelastetuksi! Enkä minä vieläkään usko että siinä on oikea, voi voi jos sais sen Haltion Matin tänne."
"Teidän ei pidä", sanoi Erkki raskaalla äänellä, "kaikilla hullutuksilla sekoittaa hänen mieltään. Lääkäriä ainoastaan tarvittaisiin, koetteeksi kumminkin, mutta mistä se nyt siepataan."
Sitten hän kyseli hiljaa Hilmalta, tunsiko hän hänet ja ymmärsikö hän asioita. Hän ymmärsi kaikki selvästi, mutta Jumala uhkaa häntä iankaikkisella rangaistuksella. Oo, jospa Jumala soisi hänen vielä tämän yön yli elää, mutta ei ei, kauhea olo lähestyy…
"Älä usko sitä että se on kauhea, se on harhaluuloa", pyysi Erkki hartaasti ja painoi kädellään hänen otsaansa.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän äkkiä, outoa terävyyttä silmissä.
"Minun tuntoni ja järkeni sanoo että kärsimyksillä on loppu."
Samassa tuli Ylli-ukko tuvasta peräkamariin ja sanoi liikutetulla äänellä:
"En koskaan, hyvät lapset, vaikka olen koko elämäni kuullut saarnattavan, ole näin syvästi ajatellut mitä meiltä vaaditaan tullessamme Herran tuomiolle tekemään tiliä kaikesta. Nyt vasta sen oivallan, kun näen Hilman lähestyvän sitä suurta tilintekoa. Mutta koeta lapseni luottaa Kristuksen armoon. Minä lähden hakemaan pappia."
"No, hakekaa sitten pappi", sanoi Erkki ja huokasi.
Mutta ei ukko tavannut pastori Stenrothia kotona, oli haettu toisaalle sairaan luokse.
Seuraavan päivän iltapuolella oli Hilma vielä elossa, mutta kovin heikko, tuskat panivat vireille viimeisetkin voimat.
Kosola palasi ilman lääkäriä. Hän oli ollut pitkällä matkalla toisella laidalla piiriä.
Pappi oli jo aamupäivällä käynyt sairaan luona ja antanut hänelle Herran ehtoollista. Sairas oli silloin ollut levollisempi, mutta nyt iltapuoleen kovenivat tuskat.
Pappi tuli toisen kerran hakematta ja kaikki Mäkelän iäkkäämmät ihmiset olivat peräkamarissa loppua katsomassa. Pappi koki lohduttaa sairasta, joka vielä vähän oli selvällä ymmärryksellä.
"Niin, niin, mutta mutta minun tilani on surkeampi kuin pastori arvaakaan", valitteli Hilma. Pyysi sitten vanhemmiltaan anteeksi omaa kovakorvaisuuttaan, jota tunnusti heidän neuvoilleen ja varoituksilleen osottaneensa.
"Kaikki anteeksi, kaikki anteeksi", vakuuttivat vanhukset kuin yhdestä suusta, äiti kovasti itkien ja isäkin liikuttuneena.
Myös pyysi sairas hartaasti anteeksi vanhan tuvan Kaisalta sitä että oli ihan totta joskus ajatellut että Kaisa oli hänelle nämä tavattomat kärsimykset tuottanut. "Se on erhetys ja suuri synti sekin, tämä ei ole ihmisten panema tauti, se on Jumalan kova rangaistus."
Sitten alkoi viimeinen taistelu.
"Voi kuinka kau-kauh — ei — tie-tied… usko… voi mihin…"
Ne olivat loppuvan viimeiset sanat. Pappi laski kätensä ristiin rinnoilleen ja lausui hartaasti:
"Oo Herra sinun loputtomasta armostasi!" Haltion Matti — Heta oli päivällä haettanut taloon — tuli samassa sisään, metsäntörkyjä ja muita taikakaluja kainalossa, mutta säikähtyneenä pudotti ne ja vapisi koko ruumiiltaan.
"Niin sitä täältä mennään. Hilma tietää jo enemmän kuin me." Heta itki ja huokaili tuota sanoessaan.
"Joo joo, enemmän tietää, paljon enemmän", sanoi Ylli miettiväisesti,— Erkki syvästi suruissaan virkkoi:
"Aivan niin, emme me jälkeenjääneet voi nähdä lähteneen matkaa kauemmaksi. Vähän tiettään näissä asioissa: se vain tiettään että luulo ei ole tiedon arvoinen. Paljon sitä kärsitään harhaluulojen tähden…"