En ole luonnontutkija. Osaan vain hyvin kehnosti kreikkaa. Matkustaessani Sisiliaan ei siis päätarkoitukseni ollut katsella Etnan ihmeellisyyksiä, ei hankkia itselleni tai muille selvyyttä kaikesta siitä, mitä vanhat kreikkalaiset kirjailijat ovat sanoneet Sisiliasta. Ensi kädessä hain viehättävää silmänruokaa, jota tämä kummallinen seutu runsaasti tarjoaa. Sanotaan, että se muistuttaa Afrikkaa, mutta minusta ainakin on aivan varmaa, että se muistuttaa Italiaa vain kuluttavilta intohimoiltaan. Juuri sisilialaisista saattaa sanoa, ettei heidän sanavarastossaan ole sanaa mahdoton, kun he ovat syttyneet rakkauteen tai vihaan, eikä vihan syynä tässä kauniissa maassa milloinkaan ole rahanhimo.
Olen huomannut, että Englannissa ja etenkin Ranskassa puhutaan usein italialaisesta intohimosta, hillittömästä intohimosta, sellaisena kuin se Italiassa oli kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla. Meidän päivinämme se kaunis intohimo on kuollut, tyystin hävinnyt niistä kansanluokista, jotka ovat ottaneet matkiakseen ranskalaisia tapoja ja Pariisissa ja Lontoossa muodissaolevia käyttäytymisen muotoja.
Tiedän vallan hyvin voitavan sanoa, että Kaarle V:n aikaan (1530) jäljiteltiin Napolissa, Firenzessä, vieläpä Roomassakin jonkin verran espanjalaisia tapoja, mutta olihan näillä ylevillä seuratavoilla pohjana kunnioitus, jonka jokainen ihmisen nimen ansaitseva on velkaa sisimmälleen. Ne eivät suinkaan olleet toimintatarmon vihollisia, vaan kiihottivat sitä, kun sen sijaan Richelieun herttuaa matkivien keikarien (vuoden 1760 vaiheilla) ensimmäinen elämänohje oli, ettei saanut minkään asian vuoksi näyttää liikuttuneelta. Eikö englantilaisten dandyjen perusohjeena, heidän, joita nyt ranskalaisten keikarien asemesta Napolissa jäljitellään, ole että he ovat olevinaan ikävystyneitä kaikkeen, tuntevat olevansa kaiken yläpuolella.
Niinpä ei italialaista intohimoa ole vuosisataan tavattukaan tämän maan hienoston keskuudessa.
Saadakseni jonkinlaisen käsityksen tästä italialaisesta intohimosta, josta romaaninkirjoittajamme puhuvat niin suurella varmuudella, minun on ollut pakko tutkia historiaa, mutta kuitenkaan eivät suuret historiankirjoittajat, lahjakkaat miehet, puhu juuri mitään sellaisista yksityiskohdista. He eivät katso hyväksi ottaa huomioon mielettömyyksiä paitsi silloin, kun niitä ovat tehneet kuninkaat ja ruhtinaat. Olen turvautunut kunkin kaupungin paikallishistoriaan, mutta minua on säikähdyttänyt aineiston runsaus. Tuollainen pikkukaupunki komeilee historialla, johon kuuluu kolme tai neljä painettua nelitaitteista nidosta ja seitsemän tai kahdeksan nidosta käsikirjoituksia, nämä jälkimmäiset miltei mahdottomia lukea, täynnä lyhennyksiä, jotka antavat kirjoitukselle erikoisen muodon, ja kiintoisimmissa kohdissa noudattaen paikkakunnan puhetapaa, jota kahdenkymmenen peninkulman päässä ei kukaan ymmärrä. Sillä koko kauniissa Italiassa, jossa rakkaus on synnyttänyt niin paljon traagillisia tapahtumia, puhutaan vain kolmessa kaupungissa, Firenzessä, Sienassa ja Roomassa jotakuinkin samalla lailla kuin kirjoitetaan. Kaikkialla muualla kirjakieli melkoisesti eroaa puhekielestä.
Se mitä nimitetään italialaiseksi intohimoksi, se on: intohimoksi, joka koettaa tyydyttää itseään eikä vain antaa lähimmäiselle loistavaa kuvaa omasta persoonastamme, saa alkunsa renessanssin alkaessa kahdennellatoista vuosisadalla ja sammuu ainakin korkeimmissa piireissä vuoden 1734 vaiheilla. Siihen aikaan pääsivät Bourbonit hallitusohjiin Napolissa. Ensimmäinen heistä oli don Carlos, erään Farnese-sukuun kuuluvan ruhtinattaren poika hänen toisesta avioliitostaan Filip V:n, Ludvig XVI:n surkuteltavan pojanpojan kanssa, joka ei keskellä kuulasadettakaan pelännyt, jonka aina oli ikävä ja joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Tiedetään, että kahdenkymmenen neljän vuoden kuluessa etevä kastraatti Farinelli lauloi joka päivä hänelle kolme mielilaulua, aina samat.
Filosofiaan taipuvainen henkilö pitänee kummallisena erityisen Roomassa tai Napolissa tunnetun intohimon nimeämistä, mutta tunnustan, ettei mikään ole minusta luonnottomampaa kuin romaanit, jotka antavat vain italialaisia nimiä henkilöilleen. Emmekö ole yksimielisiä siitä, että intohimot muuttuvat, siirryttyään sata peninkulmaa pohjoiseen? Onko rakkaus samanlainen Marseillessa ja Pariisissa? Korkeintaan saattaa sanoa, että paikkakunnat, joilla kauan on ollut samanlainen hallitus, saavat yhteisön jonkinlaisen ulkonaisen yhtäläisyyden.
Maisemat, samaten kuin intohimot, samaten kuin musiikki, muuttuvat sikäli kuin siirrytään kolme tai neljä leveysastetta pohjoiseen. Napolilainen maisema näyttäisi Venetsiassa luonnottomalta, ellei Italiassakin olisi sovittu siitä, että Napolin kaunista luontoa tulee aina ihailla. Pariisissa menemme vielä pitemmälle, luulemme, että metsät ja viljapellot näyttävät aivan samanlaisilta Napolissa ja Venetsiassa, ja vaadimme, että Canaletton värit esimerkiksi ovat aivan samanlaiset kuin Salvator Rosan.
Naurettavuuden huippu on, kun englantilainen vallasnainen, jolla on kaikki saarensa mainiot ominaisuudet, mutta joka ei kykene kuvaamaan vihaa ja rakkautta edes omalla saarellaan, kun rouva Anna Radcliffe antaa henkilöilleen italialaisia nimiä ja valtavia intohimoja kuuluisassa romaanissaanMustan veljeskunnan rippituoli.
En koeta antaa miellyttävämpää pukua tämän tosikertomuksen yksinkertaiselle ja usein loukkaavan karkealle kertomatavalle, jolla koettelen lukijan kärsivällisyyttä, niinpä esimerkiksi käännän tarkoin Pallianon herttuattaren vastauksen serkkunsa Marcello Capeccen rakkaudentunnustukseen. Tämä perhetarina on kerrottuna — en tiedä miksi — erään Palermon käsinkirjoitetun historian toisen nidoksen lopussa, josta en voi antaa mitään yksityiskohtaisempia tietoja.
Tämä kertomus, jota mielipahakseni suuresti lyhennän (jätän pois koko joukon luonteenomaisia seikkoja) käsittelee enemmän onnettoman Carafa-suvun viimeisiä vaiheita kuin kertoilee yhdestä ainoasta intohimosta. Kirjallinen turhamaisuus sanoo minulle, että kukaties olisin kyennyt lisäämään muutamien kohtien mielenkiintoisuutta ja tekemään niistä enemmän arvailemalla ja kertomalla yksityiskohtaisesti lukijalle, mitä henkilöt tunsivat. Mutta voisinko minä, nuori ranskalainen, syntynyt Pariisin pohjoispuolella, aavistaa mitä italialaissielut vuonna 1559 kokivat? Korkeintaan voin toivoa arvaavani, mitä 1838:n ranskalaiset lukijat pitivät mieluisana ja viehättävänä.
Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559 vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja. Siksipä seuraavassa kertomuksessa onkin hyvin vähän keskusteluja. Se on vahingoksi tälle käännökselle, tottuneet kun olemme romaanihenkilöittemme pitkiin keskusteluihin — heillehän kaksinpuhelu on taistelua. Kertomus, jolle pyydän lukijaa suomaan koko kärsivällisyytensä, käsittelee muuatta omituista ilmiötä, joka espanjalaisten kautta on kotiutunut italialaisten tapoihin. En ole hitustakaan poikennut kääntäjäntehtävästäni. Kuudennentoista vuosisadan tunne-elämän ja kertojan esitystavan uskollinen säilyttäminen on minun mielestäni tämän traagillisen tarinan pääansio, mikäli sitä nyt voi ansiona pitää. Kertoja oli todennäköisesti aatelismies, joka kuului onnettoman Pallianon herttuattaren sukuun.
Pallianon herttuan hovissa vallitsi mitä ankarin espanjalainen etiketti. Ottakaa huomioon, että jokaisella kardinaalilla, jokaisella roomalaisella ruhtinaalla oli samanlainen hovi, niin voitte saada käsityksen siitä, minkälaisen näyn vuonna 1559 sivistynyt Rooman kaupunki tarjosi. Älkää unohtako, että samaan aikaan kuningas Filip II, joka salajuoniaan varten tarvitsi kahden kardinaalin äänet, antoi kummallekin heistä kaksisataa tuhatta livrea korkoja kirkollisina almuina. Rooma, jolta puuttui merkittävä sotajoukko, oli maailman pääkaupunki. Vuonna 1559 Pariisi oli vielä kutakuinkin miellyttävien raakalaisten asuinpaikka.
Juan Pietro Carafa oli syntyisin eräästä Napolin kuningaskunnan mitä ylhäisimmästä suvusta, mutta hänen elämäntapansa olivat karkeat, hiomattomat, väkivaltaiset ja sopivat paimenelle. Hän otti pitkän takin (papinkauhtanan) ja lähti nuorena Roomaan, jossa hän pääsi eteenpäin serkkunsa Olivier Carafan, kardinaalin ja Napolin arkkipiispan suosimana. Aleksanteri VI, tuo suuri mies, joka tiesi kaikki ja taisi kaikki, teki hänet camerierekseen (mikä jotakuinkin vastaa meidän aikamme ordonanssiupseeria). Julius II nimitti hänet Chietin arkkipiispaksi. Paavi Paavali teki hänestä kardinaalin ja viimein 23. päivänä toukokuuta 1555 konklaavin kardinaalien juonittelujen ja kiivaiden väittelyjen jälkeen hänet valittiin Paavali IV:n nimisenä paaviksi. Hän oli silloin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha. Nekin, jotka juuri olivat kutsuneet hänet pyhän Pietarin istuimelle, vapisivat pian ajatellessaan tulevan vallitsijansa ankaruutta ja kiivasta, taipumatonta jumalanpelkoa.
Tieto tästä odottamattomasta nimityksestä synnytti mullistuksen Napolissa ja Palermossa. Muutaman päivän kuluttua nähtiin Roomassa suuri joukko kuuluisan Carafa-suvun jäseniä. Kaikki saivat nimityksen, mutta kuten luonnollista, paavi suosi erityisesti kolmea veljenpoikaansa, veljensä kreivi Montorion poikia.
Don Juanista, joka oli vanhin ja jo naimisissa, tehtiin Pallianon herttua. Tämä herttuakunta, joka oli riistetty sen omistajalta Marco Antonio Colonnalta, käsitti useita kyliä ja pikkukaupunkeja. Don Carlos, hänen Pyhyytensä nuorempi veljenpoika, joka oli Maltan ritari ja ollut sodassa, valittiin kardinaaliksi, Bolognan paavilliseksi lähetiksi ja pääministeriksi. Hän oli erittäin päättäväinen mies. Uskollisena sukunsa perinteille hän uskalsi vihata maailman mahtavinta kuningasta (Filip II:sta, Espanjan ja Intian kuningasta) ja antoi hänelle todistuksia vihastaan. Uuden paavin kolmannesta veljenpojasta, don Antonio Carafasta paavi teki hänen mentyään naimisiin Montebellon markiisin. Sitten hän sai aikaan avioliiton Fransin, Ranskan dauphinin ja kuningas Henrik II:n pojan, ja erään veljentyttären välillä. Myötäjäisiksi Paavali IV aikoi määrätä Napolin kuningaskunnan, joka oli tarkoitus vallata Filip II:lta, Espanjan kuninkaalta. Carafan suku vihasi tätä mahtavaa hallitsijaa, joka — kuten saamme nähdä — lopulta saattoi sen perikatoon käyttämällä hyväkseen sen omia hairahduksia. Noustuaan pyhän Pietarin istuimelle, maailman mahtavimmalle valtaistuimelle, joka siihen aikaan saattoi varjoon Espanjankin kuuluisat itsevaltiaat, kelpasi Paavali IV, kuten useimmat seuraajansa, kaikkien hyveiden esikuvaksi. Hän oli suuri paavi ja suuri pyhimys, koettipa hän ehkäistä väärinkäytöksiäkin kirkossa ja poistaa täten yleisen kirkolliskokouksen, jota ilman Rooman hovissa ei suinkaan voitu olla, mutta jota viisas politiikka kielsi hyväksymästä.
Noudattaen ajan tapaa, joka meidän päivinämme on joutunut unohduksiin ja joka ei sallinut hallitsijan luottaa henkilöihin, joiden edut mahdollisesti eivät olleet hänen omiaan, hallitsivat hänen Pyhyytensä valtakuntaa yksinvaltiaina hänen kolme veljenpoikaansa. Kardinaali oli pääministeri ja hallitsi setänsä käskyjen mukaan, Pallianon herttua oli valittu pyhän kirkon sotajoukon kenraaliksi; eikä markiisi de Montebello, joka oli palatsin vartiojoukon päällikkö, päästänyt sisään muita kuin mieleisiään henkilöitä. Pian nämä nuoret miehet alkoivat harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta. Aluksi he anastivat heidän hallitukselleen vihamielisten perheiden omaisuuden. Kansa ei tiennyt mihin kääntyä oikeutta saadakseen. Ihmiset eivät ainoastaan pelänneet omaisuutensa puolesta, heidän vaimojensa ja tytärtensä kunniakaan ei ollut turvattu, niin kauhealta kuin tämä seikka tuntuneekin siveän Lucretian kotimaasta puhuttaessa. Pallianon herttua ja hänen veljensä ryöstivät kauneimmat naiset, ei tarvittu muuta kuin että nämä onnettomuudekseen heitä miellyttivät. Hämmästyneinä saatiin nähdä, että he eivät vähääkään välittäneet aatelisesta verestä sen paremmin kuin he kavahtivat pyhien luostarien vihittyä kynnystä. Epätoivon partaalle saatettu kansa ei tiennyt kenen puoleen kääntyä valituksineen, niin suuri oli veljesten herättämä kauhu kaikissa niissä, jotka lähestyivät paavia: he olivat röyhkeitä lähettiläitäkin kohtaan.
Herttua oli ennen setänsä valtaan pääsyä nainut Violante de Cardonen, joka polveutuen espanjalaissyntyisestä suvusta kuului Napolin korkeimpaan aatelistoon.
Hän oli kotoisin Seggio di Nidosta.
Violante oli kuuluisa harvinaisesta kauneudestaan ja viehätysvoimastaan, jota hän osasi käyttää hyväkseen, milloin tahtoi miellyttää, mutta vielä kuuluisampi järjettömästä ylpeydestään. Ollakseni oikeudenmukainen minun kuitenkin tulee myöntää, että olisi vaikeata löytää ylevämpää mieltä, seikka minkä hän todisti koko maailmalle sillä, ettei ennen kuolemaansa tunnustanut mitään kapusiinimunkille, joka häntä ripitti. Hän osasi ulkoa mestari Arioston ihmeellisen Orlandon ja lausui sitä erinomaisen viehättävästi, samoin kuin useimpia Petrarcan sonetteja, Pecornen kertomuksia ja muuta. Mutta vielä lumoavampi hän oli, kun hän suvaitsi puhetoverilleen uskoa omituisia ajatuksiaan, joita syntyi hänen mielessään.
Hänellä oli poika, jota nimitettiin Cavin herttuaksi. Hänen veljensä don Fernando, Aliffen kreivi, tuli Roomaan lankojensa suuren menestyksen viekoittelemana.
Pallianon herttua piti loistavaa hovia; Napolin ylhäisimpien sukujen nuorukaiset kilpailivat kunniasta saada kuulua siihen. Niistä, jotka olivat hänelle rakkaimmat, Rooma ihaili erikoisesti Marcello Capeccea Seggio di Nidosta, nuorta aatelismiestä, joka oli Napolissa yhtälailla kuuluisa älykkyydestään kuin jumalallisesta kauneudesta, jonka taivas oli hänelle suonut.
Herttuattarella oli suosikkina Diane Brancaccio, joka silloin oli kolmikymmenvuotias, hänen kälynsä Montebellon markiisittaren läheinen sukulainen. Roomassa kerrottiin, ettei hän tätä suosikkia kohtaan ollut lainkaan ylpeä, vaan uskoi hänelle kaikki salaisuutensa. Mutta nämä salaisuudet koskivat vain politiikkaa; herttuatar herätti intohimoja, mutta hän ei vastannut niihin.
Kardinaali Carafan neuvosta paavi kävi sotaa Espanjan kuningasta vastaan, ja Ranskan kuningas lähetti paavin avuksi sotajoukon, jota johti herttua de Guise.
Mutta pysytelkäämme Pallianon herttuan hovin sisäisissä asioissa.
Capecce oli pitkät ajat ollut kuin hullu; hänen nähtiin suorittavan mitä eriskummallisimpia tekoja. Itse asiassa nuorukaisparka oli intohimoisesti rakastunut valtiattareensa herttuattareen, mutta ei uskaltanut tunnustaa tälle rakkauttaan. Hän ei kuitenkaan ehdottomasti epäillyt päämääränsä saavuttamista, hän näki herttuattaren olevan syvästi suuttuneen puolisolleen, joka laiminlöi häntä. Pallianon herttua oli kaikkivaltias Roomassa, ja herttuatar tiesi, että miltei joka päivä Rooman kauneudestaan kuuluisimmat naiset kävivät tervehtimässä hänen puolisoaan hänen omassa palatsissaan, ja tämä oli loukkaus, jota hän ei voinut sietää.
Hänen Pyhyytensä paavi Paavali IV:en kappalaisten joukossa oli muuan kunnianarvoisa munkki, jonka kanssa hänellä oli tapana lukea messukirjaansa. Tämä henkilö uskalsi vaarasta välittämättä ja ehkä Espanjan lähettilään kehotuksista eräänä päivänä ilmaista paaville kaikki hänen veljenpoikiensa häpeämättömyydet. Hänen Pyhyytensä sairastui surusta, hänen teki mieli epäillä, mutta joka taholta tuli painavia todistuksia. Vuoden 1559 ensimmäisenä päivänä tapahtui jotakin, joka antoi vahvistuksen paavin epäluuloille ja kukaties sai Hänen Pyhyytensä tekemään päätöksensä. Juuri Herramme ympärileikkauksen päivänä, seikka mikä suuresti pahensi rikosta niin hurskaan valtiaan silmissä, piti Andrea Lanfranchi, Pallianon herttuan kirjuri komeat illalliset kardinaali Carafalle, ja jottei ruokapöydän tuottamista nautinnoista puuttuisi hekumallisia kiihokkeita, hän kutsui illallisille Martuccian, joka oli ylhäisen Rooman kauneimpia, suosituimpia ja rikkaimpia kurtisaaneja. Kova onni tahtoi, että herttuan suosikki Capecce, sama mies, joka salaisesti rakasti herttuatarta ja jota pidettiin maailman pääkaupungin kauneimpana miehenä, oli jo jonkin aikaa ollut kiintynyt Martucciaan. Tänä iltana hän haki häntä kaikkialta, mistä vain saattoi toivoa hänet tapaavansa. Kun ei Martucciaa näkynyt missään, alkoi Capecce, joka oli kuullut illallisista Lanfranchin talossa aavistaa mitä oli tekeillä ja tuli puoliyöstä aseistetun miesjoukon seuraamana Lanfranchin luo. Hänelle avattiin ovi, häntä kehotettiin istuutumaan ja ottamaan osaa juhlaan; mutta lausuttuaan muutaman pakollisen sanan hän viittasi Martucciaa nousemaan pöydästä ja poistumaan kanssaan. Kun tämä aivan hämmentyneenä epäröi aavistaen mitä tulisi tapahtumaan, nousi Capecce istuimeltaan, lähestyi nuorta tyttöä ja tarttuen häntä käteen koetti viedä hänet mukanaan. Kardinaali, jonka kunniaksi Martuccia oli tullut, vastusti kiivaasti hänen lähtöään. Capecce oli itsepäinen ja koetti viedä hänet pois salista.
Kardinaalipääministeri, joka sinä iltana oli pukeutunut aivan toisin kuin hänen korkea virka-arvonsa vaati, veti miekkansa ja pannen liikkeelle kaiken pontevuutensa ja rohkeutensa, jonka koko Rooma tunsi, hän vastusti nuoren tytön poislähtöä. Vihan vimmoissa kutsui Marcello väkeään, mutta nämä olivat suurimmaksi osaksi napolilaisia, ja kun he tunsivat herttuan kirjurin ja viimein kardinaalin, jota he eivät ensin olleet tuntea hänen kummallisen pukunsa vuoksi, pistivät he miekkansa huotraan, eivätkä tahtoneet tapella, vaan koettivat rakentaa rauhaa.
Tämän sekasorron aikana onnistui Martuccian, jonka ympärillä oli ihmisiä ja jota Marcello Capecce piti kiinni vasemmasta kädestä, pujahtaa pakoon. Kun Marcello huomasi hänen poissaolonsa, hän juoksi hänen jälkeensä ja koko hänen väkensä seurasi mukana.
Mutta yön pimeys antoi aihetta mitä kummallisimpiin juttuihin, ja tammikuun toisen päivän aamulla liikkui pääkaupungissa huhuja tuhoisasta taistelusta, joka oli kuulemma tapahtunut kardinaaliveljenpojan ja Marcello Capeccen välillä. Pallianon herttua, joka oli kirkon sotajoukkojen päällikkö, luuli asiaa vakavammaksi kuin se oli, ja koska hän ei ollut kovin hyvissä väleissä ministeri-veljensä kanssa, hän vangitutti samana yönä Lanfranchin ja seuraavana päivänä aamulla varhain Marcello itse pantiin tyrmään. Sittemmin huomattiin, ettei kukaan ollut menettänyt henkeään ja että nämä vangitsemiset olivat vain omansa lisäämään huhuja, jotka vahingoittivat yksinomaan kardinaalia. Kiiruhdettiin vapauttamaan vangitut ja kolme veljestä yhdisti suunnattoman vaikutusvaltansa saadakseen asian peitetyksi. He uskoivat ensin onnistuvansa siinä, mutta kolmantena päivänä tuli koko juttu paavin korviin. Hän kutsutti luokseen molemmat veljenpoikansa ja puhui heille kuten sopii odottaakin niin hurskaalta ja syvästi loukkaantuneelta ruhtinaalta.
Tammikuun viidentenä päivänä kokoontui suuri joukko pyhän viran neuvoskunnan kardinaaleja. Paavi puhui itse ensiksi tästä häpeällisestä asiasta ja kysyi läsnäolevilta kardinaaleilta, kuinka he olivat uskaltaneet jättää hänet tietämättömäksi siitä:
— Te vaikenette, ja kuitenkin tämä häväistys koskee sitä ylevää virka-arvoa, jota te kannatte. Kardinaali Carafa on uskaltanut julkisesti esiintyä maallisessa puvussa ja paljastettu miekka kädessä. Ja missä tarkoituksessa? Riistääkseen toiselta julkean kurtisaanin.
On helppo kuvitella sitä kuolonhiljaisuutta, joka vallitsi hovimiesten keskuudessa tämän vihanpurkauksen kohdistuessa pääministeriin. Kahdeksankymmenvuotias vanhus siinä julisti vihaansa rakastettua veljenpoikaa kohtaan, joka siihen asti oli kokonaan vallinnut hänen tahtoaan. Harmissaan paavi puhui kardinaalinarvon riistämisestä veljenpojaltaan.
Paavin vihaa lietsoi Toscanan suurherttuan lähettiläs, joka tuli valittamaan eräästä kardinaalipääministerin uudesta julkeudesta. Ennen niin mahtava kardinaali tuli Hänen Pyhyytensä luo tavanmukaiseen työhönsä. Paavi antoi hänen odottaa neljä tuntia etuhuoneessa kaikkien nähden ja antoi hänen lähteä suomatta hänelle puheillepääsyä. Saattaa kuvitella mitä tuskia tämä tuotti ministerin suunnattomalle ylpeydelle. Kardinaali oli kiihtynyt, mutta ei masentunut; hän ajatteli, että iän painama vanhus, jota koko ikänsä oli sukulaisrakkaus johtanut ja joka oli hyvin vähän tottunut maallisten, ajallisten asiain hoitamiseen, lopulta pakosta turvautuisi hänen työkykyynsä. Mutta paavin siveellisyys pääsi voitolle. Hän kutsui kardinaalit kokoon ja katsottuaan heihin kauan puhumatta puhkesi viimein kyyneliin eikä epäröinyt tehdä tavallaan julkista anteeksipyyntöä.
— Vanhuudenheikkous, hän sanoi, — ja huolenpito uskonnollisista asioista, joista, kuten tiedätte, koetan poistaa kaikki väärinkäytökset, ovat saaneet minut luovuttamaan maallisen valtani kolmelle veljenpojalleni. He ovat käyttäneet sitä väärin, ja minä hylkään heidät ainiaaksi.
Sen jälkeen luettiin paavillinen kirjelmä, jolla veljenpojilta riistettiin kaikki heidän arvonsa ja heidät karkoitettiin kurjiin kyliin. Kardinaalipääministeri määrättiin maanpakoon Civita Laviniaan, Pallianon herttua Sorianoon ja markiisi Montebelloon. Herttua menetti säännölliset palkkatulonsa jotka nousivat seitsemäänkymmeneenkahteentuhanteen piasteriin (enemmän kuin miljoona vuoden 1838 rahassa).
Ei tullut kysymykseenkään olla noudattamatta näitä ankaria määräyksiä: Carafa-veljeksillä oli vihamiehinä ja vartijoina koko Rooman kansa, joka inhosi heitä.
Pallianon herttua asettui lankonsa kreivi d'Aliffen ja Leonardo del Cardinen kera asumaan pieneen Sorianon kylään, kun taas herttuatar ja hänen anoppinsa asuivat Gallesessa, joka on kurja kyläpahanen tuskin kahden peninkulman päässä Sorianosta.
Seutu oli viehättävää, mutta he viettivät maanpakolaisen elämää, ja heidät oli karkoitettu Roomasta, missä he äsken olivat mielinmäärin hallinneet.
Marcello Capecce oli muiden hovimiesten mukana seurannut valtiatartaan maanpakoon tuohon kurjaan kylään. Koko Rooman kunnioituksen sijasta näki tämä muutamia päiviä sitten niin mahtava nainen, joka nautti asemastaan koko ylpeytensä kiihkeydellä, vain yksinkertaisia talonpoikia, joiden ihmettelykin muistutti häntä lankeemuksestaan. Hän ei löytänyt mistään lohdutusta. Hänen setänsä oli niin vanha, että luultavasti kuolema korjaisi hänet ennen kuin hän ennättäisi kutsua takaisin veljenpoikansa, ja onnettomuuden lisäksi nuo kolme veljestä eivät voineet sietää toisiaan. Väitettiinpä, että herttua ja markiisi, joilla ei ollut kardinaalin hillittömiä intohimoja, olivat säikähtyneinä hänen irstailustaan menneet niin pitkälle, että olivat ilmiantaneet hänet paaville.
Tämän syvän epäsuosion surkeudessa tapahtui jotakin, mikä herttuattaren ja itsensä Capeccen onnettomuudeksi osoitti, ettei todellinen intohimo ollut Roomassa ohjannut Capeccen askeleita Martuccian luo.
Kun herttuatar oli eräänä päivänä kutsunut hänet luokseen antaakseen hänelle määräyksen, olivat he kahden huoneessa, seikka mikä ei tapahtunut kuin pari kertaa koko vuodessa. Kun Capecce näki, ettei ollut ketään siinä huoneessa, missä hän oli herttuattaren kanssa, hän seisoi liikkumatta ja ääneti. Hän meni ovelle nähdäkseen oliko viereisessä huoneessa ketään, joka saattoi kuunnella. Sitten hän uskalsi puhua:
— Rouva, älkää hämmästykö, älkää vihastuko oudoista sanoista, jotka uskallan teille lausua. Jo kauan olen rakastanut teitä enemmän kuin elämää. Jos olen ollut liian varomaton uskaltaessani rakastunein silmin katsella jumalaista kauneuttanne, ei teidän pidä syyttää siitä minua, vaan yliluonnollista voimaa, joka minua ajaa ja kiihottaa. Minä kärsin, palan; en pyydä huojennusta liekille, joka minua kuluttaa, vaan pyydän että te jalomielisyydessänne säälitte palvelijaa, joka on täynnä epäilyksiä ja nöyryyttä.
Herttuatar näytti hämmästyneeltä ja vielä enemmän suuttuneelta.
— Marcello, keneksi olet minua luullut, sanoi hän, — uskaltaessasi vaatia minulta rakkautta? Eroavatko minun elämäni ja käytöstapani niin suuresti soveliaisuuden säännöistä, että siitä olet voinut saada aihetta moiseen hävyttömyyteen? Kuinka olet uskaltanut uskoa, että minä voisin antautua kenellekään muulle kuin herralle miehelleni? Annan sinulle anteeksi, mitä olet sanonut, sillä pidän sinua intohimoisena ihmisenä, mutta varo tekemästä uudelleen samankaltaista rikosta, muuten vannon rankaisevani sinua samalla kertaa sekä ensimmäisestä että toisesta julkeudestasi.
Herttuatar poistui vihan vallassa. Tietenkin Capecce oli rikkonut varovaisuuden vaatimuksia vastaan, sillä tulee antaa aavistaa, mutta ei puhua. Hän oli hämillään ja pelkäsi kovin, että herttuatar kertoisi asian miehelleen.
Mutta tapahtuikin aivan toisin kuin hän oli pelännyt. Kylän yksinäisyydessä ei ylpeä Pallianon herttuatar voinut olla suosikkihovinaiselleen Diana Brancacciolle kertomatta, mitä hänelle oli rohjettu sanoa. Tämä nainen oli kolmikymmenvuotias ja häntä kalvoivat tuliset intohimot. Hänellä oli punaiset hiukset (kertoja puhuu useamman kerran tästä seikasta, joka hänen mielestään tuntuu antavan selityksen kaikkiin Diana Brancaccion mielettömiin tekoihin). Hän rakasti intohimoisesti Domitiano Fornaria, muuatta aatelismiestä, joka oli markiisi Montebellon palveluksessa. Hän tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta suostuisivatko markiisi ja hänen vaimonsa, joihin hänet yhdisti verenheimolaisuus, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, joka tosiasiallisesti oli palvelijan asemassa heihin nähden? Tämä este oli ylipääsemätön, ainakin näennäisesti.
Oli vain yksi menestymisen mahdollisuus: oli koetettava hankkia Pallianon herttualta, markiisin vanhemmalta veljeltä, puoltolause, eikä Diana ollutkaan tässä suhteessa aivan toivoton. Herttua kohteli häntä enemmän sukulaisena kuin palvelijana. Tämä mies oli luonnollinen ja hyväsydäminen ja hän välitti äärettömän paljon vähemmän kuin veljensä pelkistä etikettiseikoista. Vaikka herttua käytti hyväkseen kaikkia korkean asemansa suomia etuja, kuten oikea nuori mies ainakin, ja oli kaikkea muuta kuin uskollinen vaimolleen, hän kuitenkin rakasti puolisoaan hellästi eikä todennäköisesti voinut olla täyttämättä hänen toivomustaan, jos hän hiukankin itsepintaisesti jotakin pyysi.
Tunnustus, jonka Capecce oli uskaltanut tehdä herttuattarelle, oli alakuloisen Dianan mielestä odottamaton onnenpotku. Hänen valtiattarensa oli tähän saakka ollut toivottoman siveä; jos hänet valtaisi intohimo, jos hän tekisi hairahduksen, tarvitsisi hän joka hetki Dianaa ja tämä saattaisi pyytää mitä tahansa naiselta, jonka salaisuudet hän tiesi.
Sen sijaan että olisi herttuattaren kanssa ensin puhunut tämän velvollisuuksista itseään kohtaan ja sitten hirveistä vaaroista, joille tämä antautui alttiiksi niin tarkkanäköisessä hovissa, puhui Diana hillittömän intohimonsa sokaisemana Marcello Capeccesta valtiattarelleen samalla tavalla kuin hän puhui Domitiano Fornarista itselleen. Pitkissä keskusteluissa tässä yksinäisyydessä hän sai joka päivä tilaisuuden muistuttaa Marcellon viehättävyydestä ja kauneudesta, Marcello raukan, joka näytti niin alakuloiselta; hän oli kuten herttuatarkin Napolin eräästä ylhäisimmästä suvusta, hänen käytöksensä oli yhtä ylhäinen kuin hänen verensä, ja häneltä puuttui vain varoja, jotka onnenpotku milloin tahansa saattoi hänelle antaa, ollakseen joka suhteessa yhdenvertainen sen naisen kanssa, jota hän uskalsi rakastaa.
Diana huomasi ilokseen, että näiden keskustelujen ensimmäinen seuraus oli, että herttuatar tuli kaksinverroin avomielisemmäksi häntä kohtaan.
Hän ei suinkaan unohtanut ilmoittaa Marcello Capeccelle tietoja siitä, mitä tapahtui. Tämän kesän polttavassa helteessä herttuatar usein käveli Gallesea ympäröivissä metsissä. Päivän laskiessa oli hänellä tapana odottaa merituulta viehättävillä kunnailla, joita on näiden metsien keskellä ja joiden huipuilta näkyy meri vähintään kahden peninkulman päähän. Marcello saattoi oleskella näissä metsissä rikkomatta etiketin ankaria säännöksiä; kerrotaan, että hän pysytteli piilossa eikä näyttäytynyt herttuattarelle, ellei tämä Dianan puheiden vaikutuksesta ollut otollisessa mielentilassa. Diana antoi silloin merkin Marcellolle.
Diana näki, että hänen valtiattarensa oli pian valmis kuuntelemaan turmiollista intohimoa, jonka hän oli saanut heräämään hänen sydämessään ja antoi itse myöten kiihkeälle rakkaudelle, jonka Domitiano Fornari oli herättänyt. Hän katsoi nyt olevansa varma siitä, että saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Domitiano oli järkevä nuori mies, luonteeltaan kylmä ja varovainen. Intohimoisen rakastajattaren tulisuus oli hänestä vastenmielistä, sen sijaan että olisi häntä miellyttänyt. Diana Brancaccio oli Carafain läheinen sukulainen, hän oli varma, että hän olisi saanut tikariniskun rintaansa, jos pieninkin huhu hänen rakkausseikkailuistaan tulisi tuon kauhean kardinaali Carafan korviin, joka, vaikka olikin nuorempi kuin Pallianon herttua, oli itseasiassa suvun todellinen pää.
Herttuatar oli jo jonkin aikaa ollut Capeccen rakastajatar, kun eräänä päivänä Domitiano Fornaria ei löytynyt kylästä, mihin Montebellon markiisin hovi oli karkoitettu. Hän oli kadonnut: myöhemmin saatiin tietää, että hän oli astunut laivaan pienessä Nettunon satamassa; epäilemättä hän oli muuttanut nimeä eikä hänestä milloinkaan myöhemmin saatu mitään tietoa.
Kuka voisi kuvailla Dianan epätoivoa? Kuunneltuaan hyväntahtoisesti Dianan valituksia kohtaloa vastaan antoi herttuatar Palliano eräänä päivänä hänen ymmärtää, että tästä keskustelun aiheesta oli hänen mielestään jo yllin kyllin puhuttu. Diana tiesi, että hänen rakastajansa oli hänet hyljännyt, hänen sielussaan riehuivat mitä julmimmat aikomukset, hän veti hyvin kummallisia johtopäätöksiä siitä ohimenevästä ikävystymisestä, jota herttuatar oli tuntenut hänen alinomaisia valituksiaan kuullessaan. Diana uskotteli itselleen, että herttuatar oli saanut Domitiano Fornarin jättämään hänet iäksi ja lisäksi hankkinut hänelle matkarahat. Tämä järjetön ajatus perustui yksinomaan muutamiin herttuattaren aikoja sitten hänelle antamiin varoituksiin. Epäluuloa seurasi pian kosto. Diana pyysi päästä herttuan puheille ja kertoi hänelle kaiken, mitä tapahtui hänen vaimonsa ja Marcellon välillä. Herttua ei tahtonut uskoa sitä.
— Ajatelkaa, sanoi hän, — että viiteentoista vuoteen herttuatar ei ole antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen; hän on pysynyt lujana hovin houkutuksia, loistavan asemamme viettelyksiä vastaan Roomassa. Rakastettavat ruhtinaat ja itse Guisen herttua, ranskalaisen sotajoukon päällikkö, ovat tehneet turhia yrityksiä hänen suhteensa, ja te väitätte, että hän on antautunut tavalliselle aatelismiehelle.
Onnettomuudeksi oli herttuan ikävä Sorianossa, kylässä, johon hänet oli karkoitettu, ja joka oli tuskin kahden peninkulman päässä hänen vaimonsa asuinpaikasta. Diana pääsi siten monta kertaa herttuan puheille ilman että se tuli herttuattaren tietoon. Diana oli hämmästyttävän nerokas, intohimo teki hänet kaunopuheiseksi. Hän kertoi herttualle koko joukon yksityiskohtaisia tietoja, kosto oli tullut hänen ainoaksi nautinnokseen. Hän kertoi yhä uudelleen ja uudelleen, että miltei joka ilta kello yhdeltätoista tuli Capecce herttuattaren huoneeseen ja lähti sieltä vasta kello kahden kolmen aikaan aamulla. Nämä puheet vaikuttivat aluksi herttuaan niin vähän, ettei hän viitsinyt edes keskiyöllä kävellä Galleseen astuakseen odottamatta vaimonsa huoneeseen. Mutta eräänä iltana, kun herttua oli Gallesessa — aurinko oli laskenut mutta oli kuitenkin vielä aivan valoisaa — syöksyi Diana tukka hajalla saliin, missä hän oli. Kaikki muut poistuivat. Diana sanoi, että Marcello Capecce oli juuri hiipinyt herttuattaren huoneeseen. Herttua, joka epäilemättä oli tällä hetkellä huonolla tuulella, tarttui tikariinsa ja kiiruhti vaimonsa huoneeseen, astuen sinne salaovesta. Hän näki siellä Marcello Capeccen. Molemmat rakastavaiset kalpenivat tosin nähdessään hänen astuvan sisään, mutta muuten ei heidän asennoissaan ollut mitään moitteenalaista. Herttuatar istui vuoteessaan ja kirjoitti muistiin jotakin pikkusummaa, jonka oli käyttänyt. Muuan kamarineito oli huoneessa; Marcello seisoi kolmen askeleen päässä vuoteesta. Raivoissaan kävi herttua Marcelloa kiinni kurkusta, laahasi hänet viereiseen huoneeseen, ja käski hänen siellä heittää maahan tikarin ja veitsen. Sitten herttua huusi henkivartijoitaan, jotka viipymättä veivät Marcellon Sorianon vankilaan.
Herttuatar sai jäädä palatsiinsa, mutta häntä vartioitiin ankarasti.
Herttua ei ollut julma, näytti siltä, että hän aikoi salata tämän häpeällisen asian, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin, joita kunnia häneltä vaati. Hän tahtoi uskotella, että Marcello oli vangittu aivan toisesta syystä ja väitti, että tämä nuori mies oli koettanut häntä myrkyttää, ottaen tekosyyksi suuret sammakot, jotka Marcello oli pari kolme kuukautta sitten korkeasta hinnasta ostanut. Mutta todellinen rikos oli liian hyvin tunnettu, ja hänen veljensä kardinaali kysyi häneltä, milloin hän aikoi rikollisten verellä pestä pois häväistyksen, joka oli uskallettu tehdä heidän sukuaan kohtaan.
Herttua kutsui luokseen vaimonsa veljen kreivi d'Aliffen ja perheen ystävän Antonio Torandon. Nämä kolme miestä muodostivat jonkinlaisen tuomioistuimen ja tuomitsivat Marcello Capeccen, jota syytettiin aviorikoksesta herttuattaren kanssa.
Kaiken inhimillisen epävakaisuus aiheutti sen, että paavi Pius IV, joka seurasi Paavali IV:ä, kuului espanjalaiseen puolueeseen. Hän ei kieltänyt mitään kuningas Filip II:lta, joka vaati kardinaalin ja Pallianon herttuan kuolemaa. Kumpikin veli sai vastata paikkakunnan tuomioistuimen edessä, ja heidän oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat kertovat meille kaikki seikat, jotka ovat yhteydessä Marcello Capeccen kuoleman kanssa.
Yksi lukuisista kuulustelluista todistajista kertoo nain:
— Olimme Sorianossa, herrallani herttualla oli pitkä neuvottelu kreivi d'Aliffen kanssa… Illalla hyvin myöhään mentiin pohjakerroksen kellariin, missä herttua oli panettanut kuntoon kuulustelussa tarvittavat köydet. Siellä olivat herttua, kreivi d'Aliffe, herra Antonio Torando, ja minä olin siellä.
Ensimmäiseksi todistajaksi kutsuttiin kapteeni Camillo Grifone,Capeccen läheinen ja uskottu ystävä. Herttua sanoi hänelle:
— Sano totuus, ystäväni. Mitä tiedät Marcellon tehneen herttuattaren huoneessa?
— En tiedä mitään, enemmän kuin kaksikymmentä päivää sitten olen rikkonut välini Marcellon kanssa.
Koska hän kieltäytyi puhumasta muuta, kutsui herra herttua ulkoa muutamia vartijoita. Sorianon podesta sitoi Grifonen köyteen. Vartijat vetivät köysistä ja nostivat siten syyllisen neljän tuuman päähän maasta. Riiputtuaan täten runsaan neljännestunnin, sanoi kapteeni:
— Laskekaa minut alas, tahdon sanoa mitä tiedän.
Kun hänet oli laskettu maahan, vartijat poistuivat ja me jäimme yksin hänen kanssaan.
— On totta, että olen monet kerrat seurannut Marcelloa herttuattaren kamariin, sanoi kapteeni, — mutta en tiedä mitään muuta, sillä odotin häntä läheisessä naapuritalossa aina aamun varhaisimpiin tunteihin asti.
Heti kutsuttiin vartijat takaisin ja he kohottivat hänet herttuan käskystä vielä kerran ylös niin etteivät hänen jalkansa koskettaneet maata. Pian kapteeni huudahti:
— Päästäkää minut alas, tahdon kertoa totuuden. On totta, jatkoi hän, — että jo muutamia kuukausia olen huomannut, että Marcellolla oli rakkaussuhde herttuattaren kanssa ja aioin antaa siitä tiedon teidän ylhäisyydellenne tai don Leonardolle. Herttuatar lähetti joka aamu tiedustelemaan Marcellon vointia, hän antoi hänelle pieniä lahjoja, muun muassa hyvin huolellisesti valmistettuja ja hyvin kalliita makeisia. Olen nähnyt Marcellolla pieniä ihmeen taidokkaita kultavitjoja, jotka hän nähtävästi oli saanut herttuattarelta.
Tämän lausunnon jälkeen kapteeni vietiin takaisin vankilaan. Nyt tuotiin kuulusteltavaksi herttuattaren ovenvartija, joka kielsi mitään tietävänsä. Hänet sidottiin köyteen ja kohotettiin ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hän sanoi:
— Laskekaa minut alas, kerron mitä tiedän.
Alas päästyään hän väitti, ettei tiennyt mitään; hänet kohotettiin uudelleen ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hänet päästettiin maahan. Hän selitti, että oli vain vähän aikaa ollut herttuattaren yksityisessä palveluksessa. Koska oli mahdollista, että tämä mies ei tiennytkään mitään, lähetettiin hänet takaisin vankilaan. Kaikki tämä vei paljon aikaa siitä syystä, että vartijat joka kerta poistettiin huoneesta. Vartijoiden tahdottiin uskovan, että kysymyksessä oli myrkytysyritys sammakoista otetulla myrkyllä.
Yö oli pitkälle kulunut, kun herttua kutsutti Marcello Capeccen.Vartijat poistuivat ja ovi lukittiin.
— Mitä tekemistä teillä oli herttuattaren huoneessa, sanoi herttua, — kun viivyitte siellä kello yhteen, kahteen ja välistä kello kolmeenkin aamulla?
Marcello kielsi kaikki. Vartijat kutsuttiin paikalle ja hänet pantiin riippumaan; köysi väänsi sijoiltaan hänen käsivartensa. Voimatta kestää tuskaa hän pyysi että hänet päästettäisiin maahan. Hänet laskettiin tuolille, mutta siihen päästyään hän hämmentyi puheissaan, eikä oikeastaan tiennyt mitä sanoi. Vartijat kutsuttiin, ja he kohottivat hänet uudelleen ilmaan; pitkän ajan kuluttua hän pyysi päästä alas.
— On totta, sanoi hän, — että noina aikoina olen ollut herttuattaren huoneessa, mutta minulla oli rakkaussuhde signora Diana Brancaccion, hänen ylhäisyytensä hovinaisen kanssa, jolle olin antanut avioliittolupauksen ja joka on myöntänyt minulle kaikki paitsi mikä loukkaa kunniaa.
Marcello vietiin vankilaan, missä häntä kuulusteltiin yhdessä kapteenin ja Dianan kanssa, joka kielsi kaikki.
Sitten Marcello vietiin takaisin matalaan huoneeseen. Kun olimme lähellä ovea, hän sanoi:
— Herra herttua, teidän ylhäisyytenne muistaa, että on luvannut säästää henkeni jos kerron totuuden. Ei tarvita enää köyttä, minä puhun kaikki.
Hän lähestyi herttuaa ja sanoi vapisevalla ja tuskin ymmärrettävällä äänellä, oli aivan totta, että hän oli saavuttanut herttuattaren suosion. Tämän kuullessaan kävi herttua käsiksi Marcelloon ja puri häntä poskeen, sitten hän veti esiin tikarinsa ja näin hänen iskevän sillä rikollista. Sanoin silloin, että olisi hyvä, jos Marcello kirjoittaisi omakätisesti sen mitä oli juuri tunnustanut, ja että tämä asiakirja osoittaisi herttuan teon oikeutetuksi. Mentiin kellarihuoneeseen, jossa oli kirjoitusvälineet, mutta köysi oli niin haavoittanut Marcellon käsivartta, että hän saattoi kirjoittaa vain muutaman sanan: Niin, olen pettänyt herrani, niin, olen riistänyt hänen kunniansa.
Herttua luki sitä mukaa kuin Marcello kirjoitti, ja kun tämä oli lopettanut, syöksyi hänen päällensä ja iski häntä kolme kertaa tikarilla, niin että hän heitti henkensä. Diana Brancaccio oli läsnä kolmen askeleen päässä. Hän oli enemmän kuollut kuin elävä ja katui luultavasti tuhannen tuhatta kertaa mitä oli tehnyt.
— Sinä et ole ylhäisen syntyperäsi arvoinen, nainen, huudahti herttua, — sinä olet ainoa alkusyy häpeääni, jota olet valmistanut palvellaksesi häpeällisiä halujasi! Minun täytyy rangaista sinua kaikista petoksistasi.
Näin sanottuaan hän tarttui Dianaa hiuksiin ja leikkasi hänen kurkkunsa veitsellä. Verivirta purskahti esiin, ja onneton kaatui kuolleena maahan.
Herttua heitätti molemmat ruumiit likaviemäriin, joka oli lähellä vankilaa.
Nuori kardinaali Alfonso Carafa, markiisi de Montebellon poika, ainoa koko suvusta, jonka Paavali IV oli pitänyt luonaan, katsoi velvollisuudekseen kertoa hänelle tämän tapahtuman. Paavi lausui vain nämä sanat:
— Entä herttuatar, mitä hänelle on tehty?
Roomassa ajateltiin yleisesti, että nämä sanat tuottaisivat kuoleman tuolle onnettomalle naiselle. Mutta herttua ei kyennyt päättämään tämän uhrauksen tekemistä. Liekö syynä sitten se, että herttuatar oli raskaana tai se sanomaton hellyys, jota hän ennen oli häntä kohtaan tuntenut.
Kolme kuukautta sen voimainkoetuksen jälkeen, jonka Hänen Pyhyytensä Paavali IV oli suorittanut erotessaan koko suvustaan, hän sairastui ja kolmen kuukauden sairauden jälkeen kuoli 18. päivänä elokuuta 1559.
Kardinaali kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pallianon herttualle toistaen alinomaa, että heidän kunniansa vaati herttuattaren kuolemaa. Koska heidän setänsä oli kuollut ja koska oli tietämätöntä, mikä saattoi olla hänen jälkeensä valitun paavin mielipide, tahtoi hän, että asia saatettaisiin loppuun mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Herttua, luonnollinen, hyväluontoinen ja kunnianasioissa paljon vähemmän arka mies kuin kardinaali, ei voinut suostua tähän hirmutekoon, jota häneltä vaadittiin. Hän ajatteli, että hän itse oli usean kerran ollut herttuattarelle uskoton koettamatta edes peittää sitä ja että nämä uskottomuudet olivat saattaneet herättää kostonajatuksen niin ylpeässä naisessa. Juuri konklaavin alkaessakin, kuunneltuaan messua ja nautittuaan ehtoollisen, kirjoitti kardinaali hänelle, että häntä kiusasi tuo alinomainen epäröiminen ja että ellei herttua vihdoinkin suorittanut sitä mitä heidän sukunsa kunnia vaati, kieltäytyisi hän enää sekaantumasta hänen asioihinsa eikä koettaisi milloinkaan häntä hyödyttää, ei konklaavissa eikä uuden paavin luona. Muuan seikka, jolla ei ollut mitään tekemistä kunnian kanssa, sai herttuan tekemään päätöksensä. Kerrotaan, että vaikka herttuatarta ankarasti vartioitiin, onnistui hänen lähettää sana Marco Antonio Colonnalle, joka oli herttuan päävihollinen tämän herttuakunnan Pallianon takia, että jos Marco Antonio kykenisi pelastamaan hänen henkensä ja vapauttamaan hänet, toimittaisi hän puolestaan hänen haltuunsa Pallianon linnoituksen, jossa oli päällikkönä hänelle uskollinen mies.
Elokuun 28. päivänä 1559 lähetti herttua Galleseen kaksi sotaväenosastoa. 30. päivänä tulivat herttuan sukulainen don Leonardo del Cardine ja herttuattaren veli don Ferrante, kreivi d'Aliffe Galleseen ja menivät herttuattaren asuntoon surmatakseen hänet. He ilmoittivat hänelle, että hänen täytyi kuolla. Herttuatar kuuli sen osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta. Hän tahtoi ensin ripittäytyä ja kuunnella messua. Kun sitten nuo kaksi herrasmiestä lähestyivät häntä, hän huomasi, etteivät he olleet yksimielisiä. Hän kysyi oliko heillä hänen miehensä herttuan käsky surmata hänet.
— On, rouva, vastasi don Leonardo.
Herttuatar pyysi nähdä sitä, ja don Ferrante näytti sen hänelle.
(Pallianon herttuan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on niiden munkkien lausunto, jotka olivat läsnä tässä kauheassa toimituksessa. Nämä lausunnot ovat paljon luotettavammat kuin muiden todistajien todistukset, ja se johtuu minun nähdäkseni siitä, että munkit saattoivat pelotta puhua oikeuden edessä, kun sen sijaan kaikki toiset todistajat olivat enemmän tai vähemmän herransa kanssarikollisia.)
Kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta puhui tähän tapaan:
— Messun jälkeen hän oli nöyrästi ottanut vastaan pyhän ehtoollisen ja meidän rohkaistessamme häntä tuli herttuattaren veli kreivi d'Aliffe huoneeseen kädessään köysi ja keppi, joka oli peukalon paksuinen ja noin puolen kyynärän pituinen. Hän peitti herttuattaren silmät nenäliinalla, ja herttuatar veti sitä aivan kylmäverisesti alemmaksi, jottei olisi nähnyt häntä. Kreivi pani köyden hänen kaulaansa, mutta kun se ei oikein sopinut, otti kreivi sen pois ja poistui muutaman askeleen. Kuullessaan hänen kävelevän, herttuatar otti nenäliinan silmiltään ja sanoi:
— No, mitä nyt?
Kreivi vastasi:
— Köysi ei ollut hyvä, haen toisen, jottei teidän tarvitsisi kärsiä.
Näin sanottuaan hän poistui huoneesta. Kotvasen kuluttua hän palasi toinen köysi kädessä, asetti uudelleen nenäliinan herttuattaren silmille, pani köyden hänen kaulaansa, pisti kepin silmukkaan, väänsi sitä ja kuristi hänet. Herttuattaren puolelta kaikki kävi aivan tavallisella keskusteluäänellä.
Veli Antonio Salazar, toinen kapusiinimunkki, päättää lausuntonsa näillä sanoilla:
— Aioin poistua paviljongista omantunnon arveluitten vuoksi, jottei minun olisi tarvinnut nähdä hänen kuolevan, mutta herttuatar sanoi minulle:
— Jumalan rakkauden nimessä, älä poistu täältä. (Sitten munkki kertoo herttuattaren kuoleman aivan samoin kuin se tässä on kerrottu.) Hän lisää:
— Hän kuoli hyvänä kristittynä usein toistaen: uskon, minä uskon.
Molemmat munkit, jotka nähtävästi olivat saaneet esimiestensä tarpeellisen hyväksymisen, toistivat lausunnoissaan, että herttuatar aina oli väittänyt olevansa aivan viaton. Niin hän oli tehnyt kaikissa keskusteluissaan heidän kanssaan, ripittäessään itsensä ja etenkin ripittäytyessään ennen sitä messua, missä sai pyhän ehtoollisen. Jos herttuatar oli rikollinen, syöksyi hän ylpeytensä vuoksi helvettiin.
Ristikuulustelussa yhdessä don Leonardo del Cardinen kanssa kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta kertoi:
— Toverini sanoi kreiville, että pitäisi odottaa, kunnes herttuatar synnyttäisi. Hän on kuusi kuukautta ollut raskaana, lisäsi hän, eikä ole oikein kadottaa pienen raukan sielua, jota hän kantaa sydämensä alla, se pitäisi kastaa.
Siihen kreivi d'Aliffe vastasi:
— Te tiedätte, että minun täytyy mennä Roomaan, enkä tahdo näyttäytyä siellä tämä naamio kasvoilla (tämän kostamattoman häpeän tahraamana).
Heti kun herttuatar oli kuollut, vaativat molemmat kapusiinimunkit, että hänen ruumiinsa oli viipymättä avattava, jotta olisi voitu kastaa lapsi. Mutta kreivi ja don Leonardo eivät piitanneet heidän rukouksistaan.
Seuraavana päivänä haudattiin herttuatar paikkakunnan kirkkoon sangen komein menoin. Tämä tapaus, josta tieto pian levisi, ei tehnyt mitään vaikutusta, sitä oli jo kauan odotettu. Roomassa ja Gallesessa oli jo usein liikkunut huhuja hänen kuolemastaan ja sitä paitsi ei murha kaupungin ulkopuolella ja paavinistuimen ollessa vapaana ollut mitään tavatonta. Konklaavi, joka seurasi Paavali IV:n kuolemaa, oli hyvin myrskyinen ja kesti kokonaista neljä kuukautta.
Joulukuun 26. päivänä 1559 täytyi onnettoman kardinaalin Carlo Carafan myötävaikuttaa Espanjan kannattaman kardinaalin vaaliin, kardinaalin, joka tietenkään ei voinut kieltäytyä ryhtymästä Filip II:n vaatimiin miten ankariin toimenpiteisiin tahansa kardinaali Carafaa vastaan. Äsken valittu otti nimekseen Pius IV.
Jollei kardinaali olisi setänsä kuollessa ollut maanpaossa, olisi hän vallinnut vaalia tai ainakin kyennyt estämään vihamiehen nimityksen.
Pian sen jälkeen vangittiin sekä herttua että kardinaali. Filip II oli ilmeisesti määrännyt heidän perikatonsa. Heidän oli vastattava neljääntoista pääsyytökseen. Kuulusteltiin kaikkia niitä, jotka saattoivat valaista näitä pääsyytöksiä. Tämä hyvin huolellisesti kirjoitettu oikeudenpöytäkirja käsittää kaksi kaksitaitteista nidosta, jotka olen suuresti kiinnostuneena lukenut, koska sen jokaisella sivulla on tietoja tavoista, joita historioitsijat eivät ole katsoneet historian ylevyyden arvoisiksi. Olen huomannut siellä hämmästyttäviä yksityistietoja murhayrityksestä, jonka espanjalainen puolue oli pannut toimeen silloin kaikkivaltiasta ministeriä kardinaali Carafaa vastaan.
Muuten hänet ja hänen veljensä tuomittiin rikoksista, joita kenellekään toiselle ei olisi katsottu rikoksiksi, esimerkiksi siitä, että olivat surmanneet uskottoman aviovaimon rakastajan ja tuon vaimon itsensä. Muutamia vuosia myöhemmin ruhtinas Orsini nai Toskanan suurherttuan sisaren, luuli hänen olevan uskottoman ja myrkytti hänet itse Toskanassa hänen veljensä suurherttuan suostumuksella. Ei milloinkaan tätä tekoa ole luettu hänelle rikokseksi. Monet Medici-suvun ruhtinattaret ovat kuolleet samalla tavalla.
Kun molempien Carafain oikeudenkäynti oli päättynyt, tehtiin siitä pitkä yhteenveto, jonka monien keskeytysten jälkeen kardinaalikokous tarkasti. On selvää, että jos kerran oli päätetty rangaista kuolemalla murha, joka oli kostona aviorikoksesta — rikoslaji, josta oikeudenkäyttö ei ollut vielä milloinkaan mitään tiennyt — niin oli kardinaali syyllinen, koska oli kiihottanut veljensä tekemään rikoksen, samoin kuin herttua oli syyllinen, koska oli pannut sen toimeen.
Maaliskuun 3. päivänä 1561 piti paavi Pius IV istunnon, joka kesti kahdeksan tuntia ja jonka lopulla hän antoi loppulausunnon Carafain asiasta näillä sanoilla:Prout in schedula(Asia on, niin kuin on otaksuttu.)
Seuraavan päivän yönä lähetti viskaali San Angelon linnaan sbirrien päämiehen panemaan täytäntöön veljesten, kardinaali Carlo Carafan ja Juanin, Pallianon herttuan, kuolemantuomiota. Tämä tapahtuikin. Herttuaan käytiin ensin käsiksi. Hänet muutettiin San Angelon linnasta Tordinonon vankilaan, missä kaikki oli valmistettu. Siellä mestattiin herttua, kreivi d'Aliffe ja don Leonardo del Cardine.
Herttua ei ainoastaan ottanut tätä kauheaa hetkeä vastaan kuten korkeasäätyinen ritari, vaan sen lisäksi kuten hyvä kristitty, valmiina kärsimään kaikki Jumalan rakkauden tähden. Hän puhui kauniita sanoja tovereilleen valmistaen heitä kuolemaan. Sitten hän kirjoitti pojalleen. [Oppinut herra Sismondi sekoittaa koko kertomuksen. Katso Carafa-sukua käsittelevää kirjoitusta Michaudin elämäkerrasta; hän väittää, että kreivi de Montorio mestattiin kardinaalin kuolinpäivänä. Kreivi oli kardinaalin ja Pallianon herttuan isä. Oppinut historioitsija pitää isää poikana.]
Sbirrien päämies palasi San Angelon linnaan. Hän ilmoitti kardinaali Carafalle, että hänen täytyi kuolla ja antoi hänelle vain tunnin valmistusaikaa. Kardinaali osoitti sielunsuuruutta, joka voitti hänen veljensä, sillä hän puhui vähemmän. Sanathan ovat aina voima, jota haetaan ulkopuolelta itseä. Hirveän tiedon tultua kuultiin hänen matalalla äänellä lausuvan vain nämä sanat:
— Minun täytyy kuolla! Voi paavi Pius, voi kuningas Filip!
Hän ripitti itsensä, luki seitsemän katumusvirttä, istuutui tuolille ja sanoi pyövelille:
— Olen valmis.
Pyöveli koetti kuristaa hänet silkkinuoralla, joka katkesi; hänen täytyi yrittää kaksi kertaa. Kardinaali katseli pyöveliä suvaitsematta lausua sanaakaan.
Muutamia vuosia myöhemmin antoi paavi Pius V tarkastaa oikeudenkäynnin, joka kumottiin. Kardinaali ja hänen veljensä saivat takaisin kunniansa ja yleinen syyttäjä, joka oli suuresti myötävaikuttanut heidän kuolemaansa, hirtettiin. Pius V määräsi, että oikeudenkäynti oli salattava, kaikki kirjastoissa olevat jäljennökset poltettiin, pannaanjulistamisen uhalla niitä kiellettiin säilyttämästä. Mutta paavi ei tullut ajatelleeksi, että hänellä oli omassa kirjastossaan jäljennös oikeudenkäynnistä, ja tämän mukaan on tehty kaikki ne jäljennökset, joita meidän päivinämme tavataan.
End of Project Gutenberg's Vanina Vanini; Pallianon herttuatar, by Stendhal