Tässäkin surkeassa tilassa hän vielä runoili, lauloi ja tarmo, peitelläksensä minulta vaivojansa. Hän ei enää voinut ruokaa sulattaa eikä saada unta silmiinsä, laihtui kauheasti ja meni usein tainnoksiin; mutta aina hän pian jälleen toipui ja rohkaisi mieleni.
Mitä hän yhdeksän pitkän kuukauden kuluessa sai kärsiä, sitä ei voi sanoilla kertoa. Vihdoin suostuttiin lääkärin-neuvottelua pitämään. Ylilääkäri tuli, hyväksyi kaikki, mitä lääkärimme oli tehnyt ja koettanut, ja, ilmaisematta mielipidettänsä taudista ja mitä vielä oli tekeminen, läksi pois.
Tuokion perästä tuli linnan alapäällikkö ja sanoi Maroncelli'lle: — Ylilääkäri ei ole uskaltanut täällä teidän kuullen lausua mielipidettään, peljäten, ett'ei teillä olisi voimaa kuunnella, mitä on välttämätön tehdä. Minä vakuutin hänelle, että teillä on kyllä mielenlujuutta.
— Luulisinpa, vastasi Maroncelli, jo antaneeni jonkinlaista todistusta tuosta, kun valittamatta olen kärsinyt näitä vaivoja. Olisiko siis edessäni?…
— Niin, hyvä herra, säären poikkileikkaus. Vaikka ylilääkäri sittenkin epäilee sitä neuvoa, ruumiinne heikkouteen katsoen. Luuletteko todellakin kestävänne poikkileikkausta? Tahdotteko antautua tuohon vaaraan?
— Kuolemanko vaaraan? Enkö kuitenkin kaikissa tapauksissa piammiten kuole, ell'ei tätä paisetta saada paranemaan?
— Laitamme siis heti kertomuksen tästä seikasta Wieniin, ja niin pian kun leikkauksen lupa tulee…
— Mitenkä? Siihen tarvitaan vielä lupaa?
— Tarvitaan, herra.
Kahdeksan päivän perästä lupa vihdoin tuli. Sairas kannettiin nyt isompaan huoneesen; hän pyysi, että minä saisin seurata.
— Voisihan niin tapahtua, sanoi hän, että minä leikkauksen aikana heitän henkeni; jospa ainakin saisin tehdä sen ystäväni sylissä.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin.
Abboti Wrba, rippi-isämme (Paulowichin jälkeläinen), tuli nyt antamaan Pyhää Ehtoollista sairaalle. Kun se oli suoritettu, odotimme haavureita; niitä ei näkynyt. Maroncelli sillä välin vielä rupesi virttä veisaamaan.
Vihdoin haavurit tulivat. Heitä oli kaksi. Toinen oli täällä varsinainen, s.o. meidän parranajajamme; hänen oli, milloin leikkauksia oli tehtävänä, oikeus tehdä niitä omakätisesti, eikä tahtonut siitä kunniasta luopua. Toinen oli nuori haavuri, Wienin haavurikoulusta lähtenyt, jolla jo oli hyvä maine taitavuudestaan. Tämä, jonka kuvernööri oli lähettänyt olemaan toimituksessa läsnä ja sitä johtamaan, olisi itse tahtonut käsiksi ruveta, mutta hänen täytyi tyytyä toimituksen valvomiseen.
Sairas pantiin istumaan sängyn reunalle, jalat riippuen alas; minä pidin häntä sylissäni. Polven yläpuolella, siinä kohdassa, missä reisi vielä oli terve, sidottiin ympäri nauha, jota myöten veitsen tuli kulkea. Tuo vanha haavuri leikkasi nyt ympäriltä, sormen syvältä; sitten hän käänsi leikatun keden taaksepäin ja leikkasi sen jälkeen paljastettuja jäntereitä. Verta vuoti runsaasti suonista, jotka heti sidottiin kiinni silkkilangalla. Viimeksi sahattiin luu.
Maroncelli ei kertaakaan tuskasta äännähtänyt. Nähdessään tuota leikattua säärtä pois kannettavan, loi hän sille surkuttelevan silmäyksen, sitten kääntyen haavurille, virkkoi:
— Te olette vapauttanut minut vihollisesta, enkä tiedä millä teitä palkita.
Ikkunalla oli ruusu lasissa.
— Pyydän, että toisit minulle tuon ruusun, — sanoi hän minulle.
Vein sen hänelle, ja hän tarjosi sen vanhalle haavurille, sanoen:
— Minulla ei ole muuta tarjota kiitollisuuteni osoitteeksi.
Tämä otti ruusun, kyynel silmissä.
Haavurit olivat luulleet Spielberg'in lasaretissa löytyvän kaikkea, mitä tähän toimitukseen kuului, ja olivat sentähden tuoneet mukanansa ainoastaan tarpeelliset rautakalut. Mutta leikkauksen päätyttyä, he havaitsivat paljon tarpeita vielä puuttuvan, niinkuin vaksi-vaatetta, jäätä, kääreitä y.m.
Raajarikko paran täytyi nyt odottaa kaksi tuntia, kunnes ennätettiin kaupungista noutaa, mitä puuttui. Vihdoin hän sai laskeutua vuoteelle, ja jäitä pantiin reiden tyngälle.
Seuraavana päivänä tynkä pestiin puhtaaksi siihen syntyneistä verenkimpaleista, kesi vedettiin siihen päälle ja sidottiin kiinni.
Muutamien päivien aikaan ei annettu sairaalle syödä kuin puolikupillinen soppaa, johon oli murennettu munanruskuaista. Vasta kun haavakuumetta ei enää ollut peljättävänä, ruvettiin vähitellen antamaan hänelle ravitsevampaa ruokaa. Keisari oli käskenyt, että, kunnes sairas täydellisesti toipuisi heikkoudestaan, hänelle piti annettaman hyvää ruokaa, päällikön omasta kyökistä.
Parannus kesti neljäkymmentä päivää, joiden kuluttua me vietiin vankilaamme; muuten tämä oli tullut väljennetyksi siten, että väliseinä oli hajoitettu ja entiseen huoneesen oli yhdistetty se, jossa ennen oli asunut Oroboni ja sitten Villa.
Minä nyt asetin vuoteeni samalle paikalle, jossa oli ollut Orobonin ja missä hän oli kuollut. Tämä paikan yhteisyys minua miellytti; tuntui siltä, kuin näin olisin häntä lähempänä. Usein näin unta, että hän tuli luokseni ja virkistytti minua taivaallisilla lohdutuksillaan.
Nuot Maroncelli'n kauheat vaivat, sekä ennen leikkausta että sen tapahtuessa ja perästäpäin, olivat karaisseet mieleni. Jumala, joka oli pitänyt minut terveenä ystäväni sairauden aikana, jolloin apuni oli hänelle tarpeen, otti minulta terveyden, kun hän itse kainalosauvoillansa tuli toimeen.
Sain muutamia visapaisumia, joita kovasti kolotti. Niistä toki paranin, mutta sitten rupesin tuntemaan rintakipuja, jo ennestään minulle tuttuja, mutta nyt tukehduttavampia kuin koskaan, huimauksia ja värveellisiä purkauksia.
— Nyt on minun vuoroni, arvelin itsekseni. Tulenko minä olemaan vähemmin kärsivällinen, kuin kumppalini?
Siitä lähtien koetin, minkä suinkin voin, seurata hänen esimerkkiänsä.
Ei ole epäiltävä, että itsekullakin tilalla on omat velvollisuutensa. Sairaan velvollisuudet ovat kärsivällisyys, miehuus ja mitä suurin ponnistus aina esiintyä rakastettavana niille, jotka häntä ympäröivät.
Maroncelli kainalosauvoillansa ei ollut enää niin vikkelä, kuin ennen, ja häntä huolestutti, ett'ei hän voinut auttaa minua, niinkuin hänen teki mieli. Paitsi sitä pelkäsi hän, että minä, säästääkseni häneltä liikkumisen vaivaa, en pyytänyt apua niin usein, kuin oli tarpeen.
Niin olikin tuontuostakin asian laita, mutta koetin aina laittaa niin, ett'ei hän sitä huomaisi.
Hän oli tosin saanut voimiansa jälleen, mutta ilman haittaa hän ei kuitenkaan jäänyt. Häntä vaivasi, kuten kaikkia, joilta joku jäsen on poisleikattu, kipu hermoissa, ikäänkuin tuo leikattu osa vielä olisi paikallansa. Jalkaa, sääriluuta ja polvea kolotti, vaikka niitä ei ollut enää. Siihen tuli vielä, että luu ei ollut oikein taitavasti sahattu, vaan tunkeutui uuteen lihaan ja vaikutti uusia haavoja. Vasta vuoden perästä tynkä oli kylläksi karaistu eikä enää avaantunut.
Mutta uusia kipuja melkein lakkaamatta tuli tuon onnettoman osaksi. Ensin luuvalo, joka alkoi käsiranteissa ja sitten useampia kuukausia kidutti koko hänen ruumistansa. Sitten kerpukki, joka vähissä ajoin peitti ruumiin sinertävillä pilkuilla, että hän oli kauhean näköinen.
Koetin itseäni lohduttaa ajatellen: — Koska meidän kuitenkin on täällä kuoleminen, niin parasta on, että toinen meistä jo sai tuon taudin; se on tarttuvainen ja viepi siis meidät molemmat hautaan, ell'ei yht'aikaa, ainakin vähäisen väliajan perästä.
Valmistelimme siis keskenämme kuolemaan, ja olimme tyytyväiset. Yhdeksän kovan vankeuden vuotta vaivoinensa oli vihdoin tutustanut meitä siihen ajatukseen, että kaksi niin runneltua ja lepoa tarvitsevaa ruumista oli tomuksi muuttuva. Ja sielumme luottivat Jumalan hyvyyteen ja toivoivat taas yhtyvänsä siellä, missä kaikki ihmisten vihat lakkaavat, ja missä, sitä me rukoilimme, kanssamme kerran yhtyisivät leppyneinä nekin jotka meitä täällä eivät rakastaneet.
Tuo kerpukin tauti oli edellisinä vuosina jo tehnyt tuhojansa tässä vankeustossa. Saatuansa tiedon Maroncelli'n tilasta ja peljäten uuden kulkutaudin syntymistä, hallitus suostui lääkärin pyyntöön, joka ilmoitti, että ainoa tehokas parannuskeino Maroncelli'lle oli raitis ilma, ja sentähden neuvoi, että häntä pidettäisiin niin vähän kuin mahdollista sisällä.
Minä, hänen kumppalinansa ja myöskin kituen heikkoutta, tulin osalliseksi samasta edusta.
Kaiken aikaa, kun kävelypaikalla ei ollut muita ihmisiä, s.o. aamulla päivän koitteesta pari tuntia, sitten päivällisen aikana, jos mielemme teki, ja kolme tuntia iltasella saimme olla ulkona. Niin arkipäivinä. Pyhinä, jolloin muitten ei ollut tapa siellä olla, olimme ulkona aamusta iltaan, paitsi päivällis-aikana.
Eräs toinen onneton vielä, hyvin huono terveydeltään ja ijältään noin 70 vuotias, annettiin meille kumppaliksi, koska arveltiin raittiin ilman olevan hänellekin hyödyksi. Se oli herra Constantino Munari, rakastettava vanhus, joka harrasti kirjallisia ja filosofillisia tutkimisia, ja jonka seura oli hyvin miellyttävä.
Miten hyvänsä rangaistus-aikani luettiin, ei vangitsemiseni, vaan tuomioni päivästä, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta menivät umpeen, joko Heinäkuun alussa vuonna 1829, jos katsottiin keisarin vahvistuksen päivämäärää, taikka tuomion julistuksen mukaan Elokuun 22 p:nä.
Nämäkin päivät kuluivat, ja niiden kanssa sammui viimeinen toivon kipinä.
Tähän saakka olimme, Maroncelli, Munari ja minä, puheissamme tuontuostakin olettaneet, että vielä kerran saisimme nähdä maailmaa, rakasta Italiaamme ja omaisiamme; ja tämä ajatus oli meissä herättänyt kaipauksen, hartaan ilon ja rakkauden tunteita.
Elokuun mentyä, sitten Syyskuun ja koko sen vuoden, totuimme olemaan mitään enää tässä maailmassa toivomatta, paitsi muuttumatonta keskinäistä ystävyyttä ja Jumalan apua kunniallisesti päättääksemme, mitä vielä tästä pitkästä lunnas-ajasta oli jäljellä.
Oi, ystävyys ja uskonto ovat kaksi arvaamattoman kallista aarretta! Ne voivat sulostaa semmoisenkin vangin päiviä, jolle ei mikään armon toivo enää piikoita. Jumala on totisesti onnettomien kanssa, niiden nimittäin, joitten rinnassa asuu rakkautta.
Abboti Paulowich'in jälkeen, joka nimitettiin piispaksi, tuli rippi-isäksemme abboti Wrba, määriläinen ja Uuden Testamentin professori Brünnissä, oivallinen oppilas Wienin Yliseminaarista.
Mainittu laitos on kuuluisan, silloisen hovisaarnaajan Frint'in perustama seura. Seuran jäsenet ovat kaikki pappeja, jotka, vaikka jo jumaluusopin tohtoreiksi vihityt, täällä vielä tarkassa järjestyksessä jatkavat opintojansa, saavuttaaksensa itselleen niin suurta tietomäärää, kuin suinkin mahdollista. Perustajan oiva tarkoitus on ollut synnyttää ja säilyttää todellista ja syvää sivistystä Saksan maiden katoolilaisessa papistossa. Ylimalkaan tämä tarkoitus onkin saavutettu.
Wrba kun asui Brünnissä, oli tilaisuudessa uhrata meitä varten paljon enemmän aikaa, kuin Paulovich oli voinut tehdä. Hänestä tuli meille sama mies, kuin Pater Battista oli ollut, paitsi ett'ei hän saanut hankkia meille kirjoja. Usein pidimme hänen kanssaan pitkiä keskusteluita, joista uskoni suuresti hyötyi tai ainakin, jos tuo lienee liiaksi sanottu, tuntui hyötyvän, ja jotka tuottivat minulle paljon lohdutusta.
Vuonna 1829 Wrba sairastui, eikä sittemmin muitten tehtävien vuoksi voinut enää meillä käydä. Suuri oli kaipauksemme; kaikeksi onneksi saimme hänen sijaansa toisen oppineen ja oivallisen miehen, varakirkkoherra ja abboti Ziak'in.
Kaikista näistä Saksan papeista, jotka meille määrättiin, ei ollut yksikään kelvoton, ei yksikään, jonka olisimme huomanneet käyvän politiikin asioita (jota ei ole vaikea huomata), eikä yksikään, jossa ei ollut yhdistettynä syvää oppia, hartainta uskoa ja paljon järkeä. Todellakin hyvin kunnioitettavia kirkon palvelijoita!
Nämät muutamat edustajat synnyttivät minussa sangen edullisen ajatuksenSaksan katoolilais-papistosta.
Myös abboti Ziak piti meidän kanssamme pitkiä keskusteluja. Hän oli itsekin minulle hyvänä esikuvana, kuinka pitää tyynimielin kärsiä kipujansa. Häntä alati vaivasi hammasten, kurkun ja korvien pakoitus, mutta siitä huolimatta oli hän yhä reipas ja iloisa.
Sillä välin raitis ilma saattoi vähitellen noita kerpukin pilkkuja Maroncell'in ihosta katoamaan; samaten Munari ja minä jaksoimme entistä paremmin.
Jo koitti Elokuun 1 päivä 1830. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun minut pantiin kiinni, ja puolen yhdeksättä vuotta olin ollut kovassa vankeudessa.
Oli sunnuntai. Niinkuin aina pyhäpäivinä menimme kävelypaikalle. Siellä olevalta pikku muurilta loimme tavan mukaan silmät laaksoon ja hautausmaahan, jossa lepäsi Oroboni; puhuimme levosta, jota siellä omatkin luumme kerran saisivat. Istuimme alas tavalliselle penkille odottamaan, kunnes vangitut naisraukat tulisivat jumalanpalvelukseen, jota pidettiin ennen meidän ja samassa kirkossa, aivan kävelypaikan varrella.
Saksan maissa on tapana, että kansa messun aikana laulaa virsiä. Koska Itävallassa asuu saksalaisia ja slaavilaisia sekaisin, ja Spielberg'in linnassa suurin osa tuomituista kuuluu jompaankumpaan näistä kansallisuuksista, niin virsiä lauletaan joka toinen sunnuntai saksan ja joka toinen slaavin kielellä. Samaten saarnaa pidetään vuorotellen jommallakummalla kielellä. Suloista oli meidän kuunnella näitä virsiä laulettavan urkujen säestäessä.
Noissa laulajattarissa oli muutamia, joiden äänet liikuttivat sydäntä. Voi niitä onnettomia! Jotkut heistä olivat aivan nuoria vielä. Rakkaus, luulevaisuus tahi paha esimerkki oli heitä rikokseen vietellyt! — Vielä soipi korvissani tuoSanctushymni: —heilig! heilig! heilig!(pyhä! pyhä! pyhä!) Nytkin vuodatin kyyneleen sitä kuunnellessani.
Kello kymmenen naiset lähtivät pois, ja nyt tuli meidän vuoromme. Vielä kerran sain rautaristikon takaa nähdä niitä onnettomuuden kumppalia, jotka olivat urkulehterillä, kaikki vaaleina, riutuneina, töintuskin kykeneviä kantamaan rautojaan!
Messusta palasimme kukin luolaansa, ja neljänneksen tunnin perästä tuli päivällinen. Olimme par'aikaa pöytää kattamassa, s.o. panimme siihen lautasen ja otimme puulusikat esiin, kun alapäällikkö, herra Wegrath, astui huoneesen.
— Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä ruokarauhaanne, virkkoi hän, mutta tehkäät hyvin ja seuratkaat minua; poliisitirehtori meitä odottaa.
Koska tämän oli tapana tulla ainoastaan pahoissa asioissa, niinkuin tarkastuksia ja tutkintoja varten, niin jotenkin huonolla tuulella seurasimme tuota hyvää alapäällikköä vastaanotto-huoneesen.
Siellä oli poliisitirehtori ja linnan päällikkö; ensimäinen teki meille tavallista kohteliaamman kumarruksen.
Hän otti käteensä paperin ja virkkoi katkonaisella äänellä, kenties peljäten meitä liioin hämmästyttävän, jos sanoisi selvään ja suoraan:
— Hyvät herrat… Minun on ilo… saan kunnian… ilmoittaa teille… että H. M. Keisari on suvainnut… osoittaa uudelleen armoaan…
Ja hän epäili ilmoittaessaan mitä armoa. Me arvelimme, että oli puheena joku rangaistuksen helpoitus, niinkuin työttömyyden ikävyyden huojentaminen, joku kirja enemmän lukeaksemme, tahi hiukan parempaa ruokaa.
— No, ettekö ymmärrä minua? — kysyi hän.
— Emme, herra! Olkaa hyvä ja sanokaa mitä armoa?
— Vapaus teille kummallekin ja vielä kolmannelle, jota heti saatte syleillä.
Olisi sopinut ajatella, että tämä ilmoitus olisi saattanut meidät hurjaan iloon. Mutta ajatuksemme lensivät nopeaan vanhempaimme luo, joista meille ei ollut moneen vuoteen tullut mitään tietoja; ja pelko, ett'emme tapaisi niitä enään elossa, painoi niin raskaasti mieltämme, että tämä vapauden sanoma meitä tuskin ilahuttikaan.
— Te jäätte vaiti? sanoi poliisitirehtori. — Toista minä odotin.
— Pyydän teitä, vastasin minä, keisarille ilmoittamaan kiitollisuuttamme; mutta meillä kun ei ole mitään tietoja perheestämme, emme voi olla pelkäämättä, että olemme kadottaneet rakkaimpamme. Tämä epätietoisuus painaa mieltämme tälläkin hetkellä, joka muuten olisi mitä suurin ilohetki.
Silloin hän antoi Maroncelli'lle kirjeen hänen veljeltänsä, ja se häntä rauhoitti. Minulle, sanoi hän, ei ollut tullut mitään kirjettä omaisiltani; josta minä rupesin vielä enemmän pelkäämään, että joku onnettomuus oli kotona tapahtunut.
— Menkäätte nyt, jatkoi hän, huoneesenne; tuokion päästä lähetän luoksenne kolmannen, joka myöskin on saanut armoa.
Menimme ja levottomuudella odotimme tuota kolmatta. Jospa, niinajattelimme, he tulisivat kaikki! Vaan eipä voi tulla kuin yksi. —Jospa se olisi Munari, vanhus poloinen! taikka toinen, taikka kolmas!Ei ollut yksikään, jonka edestä emme rukoilleet.
Vihdoin ovi aukeni, ja me näimme tämän kumppalin olevan herra AndreaTonelli'n, Bresciasta.
Me syleilimme toisiamme. Päivällinen jäi unohduksiin.
Nyt juttelimme myöhään iltaan, surkutellen niitä ystäviä, jotka jäivät.
Auringonlaskun aikana poliisitirehtori tuli, viedäksensä meitä, pois tästä onnettomasta paikasta. Huokaus nousi sydämestämme, kun kuljimme niin monen ystävän oven sivuitse, voimatta ottaa heitä kanssamme. Kuka tietää, kuinka kauan he vielä saavat täällä hiutua, kuinka moni täällä joutuu verkkaisen kuoleman uhriksi!
Kullekin meistä pantiin sotilasnuttu hartioille ja myssy päähän, ja näin, muuten samoissa vankivaatteissa, vaan raudoista vapautettuina, astuimme tuota onnettomuuden vuorta alaspäin ja saavuimme kaupunkiin poliisi-vankilaan. Oli ihana kuutamo. Kadut, rakennukset, ihmiset, joita tapasimme, kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja samall'aikaa niin oudolta. Eipä kumma, kun niin moneen vuoteen en ollut mitään semmoista nähnyt!
Poliisi-vankilassa odotimme erästä keisarillista komisariusta, jonka oli määrä tulla Wienistä saattamaan meitä rajalle asti. Sill'aikaa, koska kapsäkkimme tavaroinensa oli poismyyty, hankimme täällä liina- ja muita vaatteita, ja riisuimme pois tuon vankipuvun.
Viiden päivän perästä komisarius saapui kaupunkiin, ja poliisitirehtori jätti meidät hänen haltuunsa, samalla uskoen hänelle ne rahat, jotka olimme tuoneet mukanamme Spielberg'iin, ja myötyjen kapsäkkien ja kirjojen hinnat. Nämät rahat sitten maan rajalla annettiin omiin käsiimme.
Matkamme kustansi keisari, eikä hän tehnyt sitä niukasti.
Komisarius oli herra von Noe, poliisiministeristön kansliiassa palveleva aatelismies. Kohteliaampaa komisariusta olisi tuskin voinut toivoa.
Mutta jo lähtiessäni Brünnistä henkeäni kovasti ahdisti ja vaunujen täristykset pahensivat vielä tilaani. Illalla olin hirveästi hengästynyt ja pelkäsinpä hetkestä hetkeen tukehtuvani. Paitsi sitä olin koko yön kuumeen vallassa, että aamulla komisarius oli epäilyksissä, pystyisinkö minä jatkamaan matkaa Wieniin asti. Minä vastasin myöntämällä, ja me läksimme. Vaivani olivat tavattomia; en jaksanut syödä, enkä juoda, enkä puhuakaan.
Wieniin saavuin puoli-kuolluksissa. Meille annettiin hyvä kortteeri poliisihallituksen kartanossa. Minut pantiin vuoteelle ja kutsuttiin lääkäri. Tämä määräsi minulle suoneniskua, joka tuottikin helpoitusta. Tarkka ruokajärjestys ja paljon digitale'a oli kahdeksan päivää minun parannuskeinonani, ja niin toinnuin jälleen. Lääkäri, herra Singer, hoiti minua hyvin ystävällisesti.
Olin mitä suurimmassa tuskassa päästä lähtemään, sitä enemmän kun meille oli ennättänyt sanoma Heinäkuun vallankumouksesta Pariisissa. Juuri samana päivänä kuin tuo räjähdys tapahtui, oli keisari vahvistanut meidän vapauttamis-päätöksemme! Tosin hän varmaan ei ollut sitä enää epuuttava. Mutta uskomatonta ei ollut, että nyt kun koko Europan valtioasiat näin sekaantuivat, Itävallan hallitus pelkäisi kansanliikkeitten Italiassakin syntyvän, ja sentähden ei sallisi meidän tällä hetkellä palata isänmaahan. Olimme kyllä vakuutetut siitä, ett'ei meitä enää vietäisi Spielberg'iin; mutta meitä peloitti se ajatus, että joku neuvoisi keisaria siirtämään meitä johonkin Italiasta hyvin kaukaiseen keisarikunnan kaupunkiin.
Sentähden olin olevinani paljon terveempi kuin olinkaan, ja anoin, että pian pääsisimme lähtemään. Sitä ennen olisin kuitenkin halunnut käydä Hänen Ylhäisyytensä kreivi da Pralormon puheella, joka oli Torinon hovin asioita valvomassa Itävallan hovissa, ja jonka hyvyydelle tiesin olevani suuressa kiitollisuuden velassa. Jalomielisesti oli hän väsymättömällä innolla harrastanut minun vapauttamistani. Mutta keisarin kielto, ett'emme matkalla saisi puhutella ketäkään, ei sallinut poikkeusta.
Heti kun olin paranemaan päin, tarjottiin meille suosiollisesti vaunut muutamaksi päiväksi, jos mielemme tekisi ajella ympäri Wienin kaupunkia katselemassa. Komisariuksen piti olla mukanamme eikä sallia meidän puhutella ketään. Retkillämme saimme nähdä kauniin P. Stefanin kirkon, kaupungin ihanat kävelypaikat, lähellä olevan Lichtensteinin huvilan ja vihdoin Schönbrunnin keisarillisen huvi-linnankin.
Ollessamme Schönbrunnin loistavissa käytävissä, sattui keisari lähestymään, mutta komisarius käski meitä kääntymään pois, jott'ei kuihtuneen muotomme näkö herättäisi keisarissa mitään ikävää tunnetta.
Vihdoin läksimme Wienistä ja saavuimme Bruck'iin asti. Siellä taas tuo rinnan-ahdistus kävi pahemmaksi. Lääkäri kutsuttiin luokseni; se oli eräs herra Judmann, hyvin kohtelias mies. Hän määräsi minulle entistä parannuskeinoa jatkettavaksi. Kahden päivän kuluttua pääsimme minun pyynnöstäni uudelleen matkalle.
Jo oli Itävallan ja Steyermark'in maakunnat läpiajettu, ja tultiin Kärnthen'in alalle, ilman että mitäkään erinomaista oli tapahtunut, mutta eräässä Feldkirchen nimisessä kylässä lähellä Klagenfurth'in kaupunkia meitä ennätti vastakäsky. Sinne täytyi nyt toistaiseksi jäädä.
Annan lukijan kuvailla itselleen, kuinka ikävältä tuo meistä tuntui. Minua erittäin pahoitti olla kumppaleilleni vahingoksi; sillä olihan minun onneton sairauteni syynä siihen, että he eivät päässeet kotimaahan.
Viisi päivää viivyimme Feldkirchen'issä, joiden kuluessa komisarius teki parastansa meitä viihdyttääksensä. Siellä näytteli pieni komediantti-joukko, jota käytiin katselemassa. Eräänä päivänä pääsimme metsästyksellekin. Metsästäjät olivat isäntämme, muutamat kylän nuorukaiset ja eräs metsänomistaja; me taas, asetettuina sopivalle paikalle, saimme sieltä tuota huvitusta katsella.
Vihdoin saapui kuriiri Wienistä, joka valtuutti komisariuksen viemään meitä matkamme perille. Minä riemuitsin kumppalieni kanssa tästä uutisesta; mutta samassa myös vapisin ajatellessani, että kenties lähestyi surkean sanomankin päivä, ett'ei minulla ollutkaan enää isää, ei äitiä eikä ties ketä rakkaista omaisistani.
Ja mitä lähemmäksi tultiin Italian rajaa, sitä suuremmaksi kävi murheeni.
Kun tältä puolen saavutaan Italiaan, ei näy juuri mitään, joka viehättäisi matkustajan silmää; päinvastoin tullaan Saksan maiden ihanista vuorista Pohjois-Italian tasangoille, jotka pitkän matkan eteenpäin ovat kuivia ja sulottomia, niin että muukalaiset, jotka ensikerran näkevät meidän nientämme, eivät voi olla naurahtamatta, että heillä on ollut niin suuret ajatukset siitä, ja luulevat itsensä pilan vuoksi petetyiksi niiden kertomuksista, joiden ovat kuulleet sitä niin suuresti kehuvan.
Tämän maakunnan kolkkous vaikutti sekin masentavaisesti mieleeni. Kun jälleen näin meidän taivaamme, kohtasin ihmisiä, joitten kasvoilla ei ollut enää tuo pohjan puolella asuvain muoto, kun joka miehen suusta kuulin oman kielemme ääniä, tosin valtasi minut lempeä mielenliikutus; mutta tämä liikutus taivutti minua pikemmin itkuun, kuin iloon. Kuinka usein peittelin vaunuissa kasvojani kädelläni, menettelin niinkuin olisin nukkunut, vaan itse teossa itkin! Kuinka monta kertaa öisin en ummistanut silmiäni, vaan paloin kuumeesta, milloin mitä hartaimmin siunaten suloista Italiaani ja kiittäen taivasta, että olin sitä jälleen saanut nähdä; milloin tuskitellen, ett'en tietänyt mitään kodistani, tahi aavistaen jos jotakin onnettomuutta; milloin taas ajatellen, että minun ennen pitkää oli eroaminen, kukaties ikuiseksi ajaksi, ystävästä, joka oli minun kanssani niin paljon kärsinyt ja niin monesti oli näyttänyt minulle veljellistä rakkauttaan!
Oi, nuot pitkät vuodet vankeuden hautakammioissa eivät olleet sammuttaneet tunteitteni voimaa, mutta tämä voima taipui niin vähän iloon ja niin suuresti suruun!
Kuinka mielelläni olisin matkalla käynyt Udine'ssa ja tuossa ravintolassa, missä nuo kaksi jaloa ystävää olivat olevinaan ravintolan palvelijoita, saadaksensa salaa puristaa kättämme! Mutta Udine jäi meiltä syrjään, vasemmalle kädelle, ja me kuljimme vaan eteenpäin.
Pordenone, Conegliano, Ospedaletto, Vicenza, Verona, Mantova muistuttivat minulle elävästi menneitä aikoja. Ensinmainitusta paikkakunnasta oli minulla ollut hyvä ystävä, kelpo nuorukainen, joka menetti henkensä tuolla onnettomalla Wenäjän sotaretkellä; Conegliano'on Lyijykamarien alavartijat olivat sanoneet Zanzen viedyksi; Ospedaletto'ssa oli mennyt naimisiin, vaikk'ei siellä enää asunut, eräs nainen, enkelin vertainen, mutta onneton, jota minä kauvan aikoja olin hellästi kunnioittanut ja yhä samoilla tunteilla kunnioitin. Sanalla sanoen: kaikissa näissä paikkakunnissa muistui mieleeni asioita, toinen toistansa kalliimpi sydämelleni; ja Mantova'ssa enemmän kuin missään muualla. Muistin niinkuin eilispäivän tapausta, kuinka vuonna 1815 tulin sinne Lodovicon kanssa, ja niinikään vuonna 1820 Porron kanssa! — Samat kadut, torit, palatsit, ja kuitenkin kuinka eriävät yhteiskunnalliset olot! Niin monta tuttavaa jo kuolemaan nukkunut, niin monta maanpakolaisuudessa, kokonainen sukupolvi aika-ihmisiä, joita ennen olin nähnyt lapsina! Ja nyt en saanut käydä tuossa tahi tässä kartanossa, enkä puhua sitä tahi tätä kenenkään kanssa!
Ja päälle päätteeksi juuri Mantova'ssa Maroncelli'n ja minun täytyi erota toisistamme. Vietimme yön kumpikin syvimmässä surussa. Mieleni kuohui kuin ihmisen, joka huomispäivänä odottaa kuoleman-tuomiotansa.
Aamulla pesin silmäni ja katsahdin peiliin, näkyisikö niissä vielä kyyneleen jälkiä. Koetin, niin paljon kuin mahdollista, olla tyytyväisen ja hymyilevän näköinen; luin itsekseni pienen rukouksen Jumalalle, mutta totta sanoakseni hyvin hajamielisenä; ja kuultuani, että Maroncelli pani kainalokeppinsä liikkeelle ja puhutteli palvelijaa, menin häntä tervehtimään. Molemmat näytimme lujilta; me puhuimme hiukan liikutetulla, mutta selvällä äänellä. Santarmi-upseeri, jonka oli määrä viedä ystäväni Romagnan rajalle, on saapunut paikalle; aika on lähteä. Me tuskin tiedämme mitä toisillemme sanoa; syleilys, suudelma ja vielä syleilys. — Hän nousi vaunuihin ja katosi näkyvistä; minä jäin ikäänkuin kivettyneenä yksikseni.
Palattuani huoneesen lankesin polvilleni ja rukoilin poloisen raajarikon puolesta, jonka täytyi erota ystävästänsä. Sitä tehdessäni purskahdin kyyneliin ja nyyhkytyksiin.
Olen tavannut monta oivallista ihmistä, mutta en ketäkään, joka kanssakäymisessä olisi ollut niin rakastettava, kuin Maroncelli, en ketäkään, joka olisi ollut niin hyvin kasvatettu, niin hyvin tietänyt, kuinka kussakin tilaisuudessa tuli itseänsä käyttää, en ketäkään, joka pysyi niin kaukana pahasta kiivastumisesta, joka piti niin lujasti kiinni siitä vakuutuksesta, että hyve on anteeksi-annon alinomaisessa harjoittamisessa, jalossa mielenlaadussa ja järkevässä ajattelemisessa. Oi, sinä pitkien tuskan vuosien kumppanini, Jumala siunatkoon sinua, missä hyvänsä joudut elämään, ja antakoon sinulle ystäviä, jotka sinua rakastavat yhtä paljon, kuin minä, mutta hyvyydessä ovat minua paremmat!
Samana aamuna läksimme mekin Mantova'sta Brescia'an päin. Täällä toinen kumppalini Andrea Tonelli pääsi vapauteen. Onneton sai samalla hetkellä tietää, että hänen äitinsä oli kuollut, ja hänen surukyyneleensä särkivät minun sydäntäni.
Huolestuneena kuin olinkin niin monesta syystä, en voinut olla naurahtamatta seuraavan tapauksen johdosta.
Ravintolan pöydällä näin teaatteri-ilmoituksen. Otin sen ja luin: —Francesca da Rimini, operaj.n.e.
— Kenen tekemä on tuo opera? kysyin palvelijalta.
— Kuka sen lienee säkeiksi ja kuka säveliksi sovittanut, sitä en tiedä, vastasi hän. Mutta yhtäkaikki, onhan se tuo mainioFrancesca da Rimini, jonka kaikki tuntevat.
— Kaikkiko? Siinä erehdytte. Minä, joka tulen Saksasta, mitäpä minä tietäisin teidän Francescoista?
Palvelija (oli, näet, ynseän näköinen nuorukainen, todellinenBrescialainen) katsahti minuun halveksivalla säälillä.
— Vai mitä te tietäisitte? Herra, täss' ei ole kysymys Francescoista; on yksi ainoaFrancesca da Rimini. Tarkoitan Silvio Pellicon murhenäytelmää. Siitä ne ovat tehneet operan, paikoittain sitä turmellenkin; mutta yhtäkaikki, se se on, eikä mikään muu.
— Ah, Silvio Pellico? Sen nimen luulen jo kuulleeni. Eikö se ole tuo kevytmielinen veitikka, joka tuomittiin hengeltä ja sitten kovaan vankeuteen, noin kahdeksan yhdeksän vuotta takaperin?
Tuo leikinlasku olisi saanut olla tekemättä! Hän katsoi ympärilleen, sitten minuun, pani kaksineljättä mitä vaikeinta hammasta irvilleen, ja ell'ei olisi kuullut ääniä läheisyydestä, hän kentiesi olisi lyönyt minut kuolijaaksi.
Hän meni pois muristen: — Kevytmielinen veitikka? — Mutta ennen lähtöäni hän sai tietää, kuka olin. Nyt hän ei muistanut enää kysellä, ei vastata, ei palvella eikä juosta edestakaisin. Ei muistanut muuta kuin yhtämittaa luoda silmät minuun, hivellä käsiänsä ja kaikille ilman tarkoitusta sanella: — Niin herra, niin herra! — että luuli hänen järkensä menettäneeksi.
Kahta päivää myöhemmin, 9 p:nä Syyskuuta, saavuin komisariuksen kanssa Milanoon. Kun lähenin kaupunkia, näin tuomiokirkon huipun ja vielä kerran kuljin tuota Loreto'n käytävää, jossa muinoin niin mielelläni kävelin, kun Porta Orientale'n (Itäportin) kautta saavuin kaupunkiin ja pääsin Corso kadulle, niin, kaikkia näitä palatseja, kirkkoja ja käytäviä nähdessäni, mielessäni heräsi tunteita, suloisia ja tuskallisia samalla haavaa: hurja halu jäädä muutamaksi ajaksi Milanoon, tervehtimään vanhoja tuttavia, joita täällä vielä tapaisin; ääretön murhe ajatellessani niitä, jotka olin jättänyt Spielberg'iin, jotka maanpakolaisina harhailivat vierailla mailla taikka jo olivat kuolleet; sydämellinen kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä Milanolaisten parissa olin nauttinut; vihdoin hiukan nurjuuttakin muutamia vastaan, jotka olivat minua panetelleet sill'aikaa, kun olin heitä suosiolla ja kunnioituksella kohdellut.
Me poikkesimmeBella Vetiezianimiseen hotelliin.
Monta hauskaa hetkeä olin tässä viettänyt hyvien ystävien seurassa; olin tässä tavannut useampia ansiokkaita ulkomaalaisia miehiä; tässä oli eräs kunnioitettava ijäkäs nainen kehoittanut minua, mutta turhaan, seuraamaan häntä Toscanaan, aavistaen sitä kohtaloa, joka oli minua kohtaava Milanossa. Mitä liikuttavia muistelmia! Oi, sinä mennyt aika, runsas tuskista ja huolista, ja kuitenkin niin väleen kulunut!
Hotellin palvelijat pian saivat tietää, kuka olin. Huhu siitä levisi, ja illempana näin monen seisahtuvan torille katselemaan hotellin ikkunoihin päin. Yksi (en voinut eroittaa, ken se oli) näytti tuntevan minua, ja tervehti nostamalla molemmat käsivartensa.
Missä olivat Porron pojat, minun poikani? Miksi en niitä saanut nähdä?
Komisarius vei minut poliisikartanoon, esitelläksensä minua tirehtorille. Tämän ensimmäisen vankihuoneeni näkö herätti mielessäni tuskallisia tunteita. Muistin hellämielin sinua, Melchiorre Gioja, sinun nopeisia askeleitasi kävellessäsi edestakaisin näissä ahtaissa muureissa, noita tuntikausia, joita seisoit liikkumatta pöydän ääressä, pannen jaloja mietteitäsi paperille, noita viittauksia, joita lähetit minulle nenäliinalla, ja murheellista katsantoasi, kun sinua kiellettiin enää viittaamasta! Ajattelin hautaasi, kenties tuntematon suuremmalle osalle ystäviäsi, niinkuin minullekin! — ja rukoilin rauhaa sielullesi!
Mieleeni muistui myös tuo mykkä lapsukainen, Magdalenan liikuttava ääni, sydämeni sääli hänen kohtalostaan, nuo naapurinani olevat rosvot, tuo luuleteltu Ludvig XVII:s, tuo vanha vankiraukka, jonka luona löydettiin salakirjeeni ja jonka parkunaa sitten luulin kuulevani.
Kaikki nämät ja muutkin muistot painoivat mieltäni, kuin tuskallinen unennäkö, mutta kaikkein enimmän muisto siitä, kuinka isäni, kymmenen vuotta sitten, oli täällä kaksi kertaa käynyt minua katsomassa. Julmasti tuo hyvä vanhus silloin pettyi toivossansa saada minut ennen pitkää Torinoon! Oliko hän voinut kantaa tuota ajatusta, että kymmen-vuotinen vankeus odotti hänen lastansa, ja minkälainen vankeus? Mutta kun tuo petollinen toive sammui, lieneekö hänelle, lieneekö äidille riittänyt voimia kestämään tätä sydämen haavaa? Oliko minun sallittu vielä nähdä molemmat, vaiko kenties ainoastaan toinen, ja kumpainenko?
Voi sitä tuskallista ja yhä uudistuvaa epätietoisuutta! Olin jo, niin sanoakseni, kodin kynnyksellä, enkä tietänyt vielä, olivatko vanhempani elossa, tai oliko yksikään enää omaisistani jäljellä.
Poliisitirehtori otti minut kohteliaasti vastaan ja salli minun komisariuksen kanssa jäädäBella Venezia'anasumaan, eikä mihinkään vahtipaikkaan. Muuten en saanut lupaa käydä kenenkään luona, jonkatähden päätin lähteä täältä jo seuraavana aamuna. Ainoastaan Piemontin konsulia oli minun suotu tavata, saadakseni tietoa kotoani. Olisin mennyt hänen luoksensa, mutta kuumeenpuuska pakoitti minua heittäymään vuoteelleni, jonka tähden lähetin hänelle pyynnön tulla minun luokseni.
Hän oli niin hyvä, että tuli paikalla, josta olin suuresti kiitollinen. Hyviä tietoja sain isästäni ja vanhemmasta veljestäni; mutta äitini, toisen veljeni ja kahden sisareni suhteen jäin hirveään epätietoon.
Osaksi vaan tyydytettynä halusin, rauhoittuakseni, jatkaa keskusteluamme. Hän tosin ei ollut niukka kohteliaisuudessa, mutta hänen oli täytymys jättää minut.
Yksin jäätyäni teki mieleni itkeä, mutta en voinut. Minkätähden tuska välistä saa minut itkemään, ja toisin kerroin taas, jopa useimminkin, kun tunnen, että kyynelistä olisi huojennusta, turhaan pakenen niiden turviin. Tämä mahdottomuus päästää huoleni ilmoille teki kuumeen kovemmaksi; päätäni kivisti julmasti.
Pyysin juoda Stundberger'iltä. Tämä hyvä mies oli poliisikersantti Wienistä ja seurasi komisariuksen palvelijana. Hän ei ollut vielä vanha, mutta sattumalta hänen kätensä vapisi, kun hän antoi minulle juoman. Siitä muistui mieleeni Schiller, vanha ystäväni, kuinka ensipäivänä tultuani Spielberg'iin ylpeästi ja jyrkästi käskin hänen antaa minulle vesiruukun, jonka hän antoikin.
Ihmeellinen asia! Tämä muisto muiden ohessa murti jääkuoren sydämestäni, niin että kyyneleet pääsivät valloilleen.
Syyskuun 10 p:nä aamulla jätin hyvästi tuolle kelvolliselle komisariukselle ja läksin Milanosta. Tuskin kuukauden vanha oli tuttavuutemme, ja kuitenkin se minusta tuntui jo monen vuoden ystävyydeltä. Hänen kaikkeen hyvään ja kauniisen taipuvassa mielessään ei asunut vakoilijan ilkeitä juonia; ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut kykyä siihen, vaan sen vuoksi, että hän suosi sitä ylevää yksinkertaisuutta, joka on suorille ihmisille omituinen.
Kerran matkallamme joku eräässä pysäyspaikassa salaa kuiskasi korvaani: Olkaa varoillanne tuostaturva-enkelistä; ell'ei hän olisi noita mustia, häntä ei olisi pantu teitä viemään.
— Te erehdytte, vastasin minä; olen syvästi vakuutettu, että erehdytte.
— Viekkaimmat, arveli hän, ovat ne, jotka näyttävät enimmän yksinkertaisilta.
— Siinä tapauksessa ei olisi kenenkään kunniallisuuteen luottamista.
— On yhteiskunnassa asemia, joissa ulkokäytös saattaa olla hyvinkin siivoksi kasvatettu, mutta kunniallisuutta ei ole, ei!
En voinut tuohon vastata muuta kuin:
— Te liioittelette, hyvä herra!
— Minä olen johdonmukainen, väitti hän. Puheemme keskeytettiin. Mutta mieleeni muistui tuo Leibnitz'in lauseCave a cotisequentiariis(Ole varoillasi johtopäätösten tekijäin kanssa!)
Liiankin suuri osa ihmisistä noutaa seuraavaa väärää ja leppymätöntä ajatusjuoksua: "Minä seuraan A:n lippua, jonka tiedän olevan oikeuden; tuo seuraa B:n lippua, joka vakuutukseni mukaan on vääryyden: tuo on siis kunnoton".
Oi ei, te yltiöpäiset ajatustieteilijät; mitä lippua hyvänsä seuraatte, älkäätte päättäkö noin armottomasti! Muistakaa, että jos ken tekee johteita joltakin epäedulliselta näkökannalta (ja missä taivaan alla lienee se yhteiskunta tahi yksityinen ihminen, joka olisi siitä vapaa?) ja kivenkovalla johdonmukaisuudella astuu toisesta päätöksestä toiseen, niin jokaisen on helppo viimein tulla tähän loppupäätökseen: "Meitä neljää lukematta, kaikki muut kuolevaiset eivät ansaitse muuta, kuin tulla elävältä poltetuksi". Ja jos tehdään tuo arvostelu vielä tarkemmin, niin ehkä kukin näistä neljästäkin arvellee: "Kaikki paitsi minä ansaitsevat polttolavaa".
Tämä hyvin tavallinen johdonmukaisuus ei ole ensinkään filosofillinen.Kohtuullinen epäluulo saattaa olla viisas, liiallinen ei koskaan.
Saatuani tuon viittauksenturva-enkelistäni, minä otin häntä entistä tarkemmin tutkiakseni, ja päivä päivältä vahvistuin luottamuksessani hänen vilpittömään ja jaloon luonteesensa.
Kun kerran yhteiskunnallinen järjestys on aikaan saatu, olipa se enemmän tai vähemmän hyvä, voivat kaikki virat tässä yhteiskunnassa, joita ei yleinen mielipide saata katsoa kunniattomiksi, kaikki virat, jotka lupaavat jalolla tavalla edistää yleistä hyvää ja kansan enemmistön mielestä myöskin täyttävät, mitä ovat luvanneet — siinä yhteiskunnassa voivat kaikki virat, joista ainoastaan ilkeä ihminen uskaltaa väittää, ett'ei kunnollisten miesten sovi olla yhteydessä niitten kanssa, kuitenkin tulla täytetyiksi kunniallisilla miehillä.
Olen lukenut kertomuksen eräästä kveekarista, joka kammosi sotamiehiä. Kerran hän näki, kuinka sotamies vaatteineen päivineen syöksähti Thames virtaan pelastaaksensa erään onnettoman henkeä, joka oli sinne hukkua. Silloin hän sanoi itsekseen: "Olen ja pysyn kveekarina; mutta ovathan sotamiehetkin hyviä ihmisiä".
Stundberger saattoi minut vaunuille asti, joihin nousin santarmikorpraalin kanssa, jonka haltuun nyt olin jätetty. Satoi ja oli kylmä tuuli.
— Käärikäät nuttunne hyvin ympärillenne, neuvoi Stundberger; peittäkäät paremmin pääkin, ett'ette sairaana palaa kotiinne; siihen ei tarvita paljon ennenkuin vilustutte! Paha, ett'en saa teitä palvella Torinoon asti!
Ja nämät sanat hän lausui aivan sydämellisellä ja liikutetulla äänellä!
— Vastedes, lisäsi hän, teillä ei luultavasti koskaan ole kukaan Saksalainen seurustajana; kenties ette koskaan enää tule kuulemaan tätä kieltä, joka Italialaisen korvassa kuuluu niin kovalta. Ettepä juuri sitä kaivannekaan. Saksalaisten luona saitte niin paljon kärsiä, että tuskin tahdotte meitä liioin muistaa. Vaan yhtähyvin minä, jonka nimen te tulette pian unohtamaan, minä, hyvä herra, olen aina sulkeva teidät rukouksiini.
— Ja minä teidät, vastasin minä, antaen kättä hänelle vielä viime kerran.
Mies hyvä huusi vielä:Guten Morgen, gute Reise, leben Sie wohl!(hyvästi, onnea matkalle, Jumalan haltuun!) Siinä viimeiset saksan sanat, joita minä kuulin, ja ne soivat korvissani rakkailta, ikäänkuin oman kieleni äänet.
Sydämeni pohjasta rakastan isänmaatani, mutta minä en vihaa muita kansoja. Sivistys, varallisuus, valta, maine ovat eri kansoissa erilaisia; mutta kaikissa tavataan niitä, jotka noudattavat ihmisen ylevää kutsumusta lähimmäisiänsä rakastaa, helliä ja auttaa.
Santarmikorpraali, joka nyt minua seurasi, sanoi olevansa yksi niistä, jotka vangitsivat onnettoman ystäväni Confalonieri'n. Hän kertoi, kuinka tämä oli koettanut karata, mutta yritys ei ollut onnistunut, ja Confalonieri oli temmattu puolisonsa sylistä; molemmat olivat olleet kovin masentuneina, mutta kuitenkin arvollisesti kantaneet kohtaloansa.
Polttava kuumeen-hehku tuntui ruumiissani tämän surullisen kertomuksen kuullessani, ja oli ikäänkuin joku rautainen koura olisi sydäntäni puristanut.
Kertoja, sävyisä mies ja puheessaan kohtelias ja vilpitön, ei huomannut, kuinka minä, vaikk'ei ollut minulla mitään häntä vastaan, en voinut olla inhoa tuntematta nähdessäni noita käsiä, jotka väkivaltaisesti oli koskeneet ystävääni.
Buffalora'n kaupungissa söi hän suurusta; minä levottomuudesta en voinut sitä tehdä.
Kerran, monta monta vuotta sitten, kun oleskelin maalla Arlunon tienoilla kreivi Porron poikien kanssa, tulin joskus käyneeksi Buffalora'ssa, seuraten Ticinon joen rantaa.
Suuri oli iloni, kun näin valmiina tuon komean sillan, jonka rakennus-aineita olin nähnyt hajallaan Lombardian rannalla, ja josta silloin yleisesti luultiin, ett'ei siitä mitään syntyisi. Suuresti riemuitsin kulkiessani joen yli ja astuessani Piemontin alalle. Oi, vaikka kyllä rakastan kaikkia kansakuntia, Jumala tietää, että Italia kuitenkin on minulle muita kalliimpi; ja että, vaikka kuinka olen kiintynyt Italiaan, on kaikista sen maakunnista minulle rakkain Piemont, isieni maa!
Buffalora'n vastapäätä on San Martino. Täällä lombardialainen korpraali puhui piemontilaisten santarmien kanssa, jätti hyvästi minulle ja kulki takaisin sillan ylitse.
— Novara'an päin, sanoin ajurille.
— Olkaat hyvä ja vartokaat tuokio, virkkoi yksi santarmeista.
Huomasin mielipahakseni, ett'en nytkään ollut oikein vapaa, ja tämä huolestutti minua, sillä minä pelkäsin jonkun asian vielä viivyttävän kotiintuloani.
Neljännes-tunnin perästä ilmaantui eräs herra, joka pyysi päästä minun kanssani yhdessä Novaraan. Muuta tilaisuutta hänellä ei muka ollut; rattaita ei ollut paikalla kuin minulle jo luvatut; hän kiittäisi onneansa, jos minä suostuisin j.n.e.
Tämä valepuettu santarmi oli minulle hilpeä ja hauska matkakumppali Novara'an asti. Tänne tultuamme hän oli ajavinansa hotelliin, mutta itse asiassa rattaamme seisattuivat kasarmin pihaan, ja minulle ilmoitettiin, että erään korpraalin huoneesen oli minua varten laitettu vuode, ja että minun tuli odottaa korkeampia käskyjä.
Toivoin pääseväni jo huomispäivänä lähtemään; heittäysin vuoteelle, ja vielä vähän aikaa juteltuani isäntäni, korpraalin, kanssa, nukuin makeaan uneen, jonka vertaista en moneen aikaan ollut nauttinut.
Heräsin varhain aamulla, nousin heti, ja pitkiltä tuntuivat päivän ensimmäiset tunnit. Söin aamiaista, juttelin niitä näitä, loin silmäyksen isäntäni kirjastoon; vihdoin ilmoitettiin, että joku vieras pyysi päästäksensä minun puheelleni.
Tuli eräs kohtelias upseeri, joka toi tietoja isästäni ja sanoi häneltä saapuneen kirjeen Novara'an, joka ennen pitkää oli käsiini tuleva. Kiitollisuuteni oli suuri tästä ystävällisyydestä.
Kuluipa muutamia tuntia, pitkiä kuin ijankaikkisuus, ennen kuin kirje vihdoin tuli.
Mikä ilo nähdä näitä rakkaita kirjaimia, kuulla, että äitini, armas äitini, molemmat veljeni ja vanhempi sisareni vielä elivät! Oi, nuorempi, Marietta, joka oli mennyt P. Ilmestyksen luostariin, ja josta jo vankeudessani olin salaa saanut tietoja, hän oli kuollut yhdeksän kuukautta sitten!
Suloista on minun uskoa, että vapaudestani olen velassa kaikille niille, jotka minua rakastivat ja väsymättä rukoilivat Jumalaa minun puolestani, ja erittäin sisarelleni, jossa kuolinvuoteellansa näkyi kaikki suurimman hurskauden todistukset. Jumala häntä palkitkoon kaikesta huolesta, joka painoi hänen sydäntänsä kovan kohtaloni tähden!
Päivät kuluivat toinen toisensa perästä, mutta lupa lähteäni Novara'sta jäi yhä tulematta. Vihdoin Syyskuun 16 p:nä aamulla tuli tuo lupa, ja nyt olin vartijoistani vapaa. Kuinka monta ajastaikaa oli kulunut siitä, kun sain mennä kuhun halusin, ilman vartijoiden seuraa!
Saatuani vähän rahaa ja lyötyäni kättä erään isäni tuttavan kanssa, joka tuli minua tervehtimään, läksin matkalle kello kolmen aikaan iltapuolella. Matkakumppalina oli minulla yksi rouva, yksi kauppias, yksi vaskenpiirtäjä ja kaksi nuorta maalaria, joista toinen oli mykkä. Nämä maalarit tulivat Roomasta; ja ilokseni kuulin, että he tunsivat Maroncelli'n perheen. Suloista on jutella niistä, joita rakastamme, jonkun kanssa, joka ei ole heitä kohtaan välinpitämätön!
Yötä oltiin Vercelli'ssä. Jo koitti tuo armas Syyskuun 17 päivä. Matkaa jatkettiin. Oi kuinka hitaasti vaunut kulkivat! vasta illalla saavuimme Torinoon.
Kuka voisi sanoilla kuvata sitä iloa, joka täytti minun ja armaitteni sydämiä, kun sain silmin nähdä, käsin syleillä isää, äitiä, veljeksiä?… Giuseppina, rakas sisareni, ei ollut siellä, häntä pidätti velvollisuus Chieri'ssä; mutta kuultuansa tulostani, hänkin kiirehti tulemaan muutamaksi päiväksi vanhaan kotiinsa. Näin yhdyttyäni kaikkien rakkaitteni kanssa, olin ja olen vieläkin kuolevaisista onnellisin!
Oi, noista menneistä vastenkäymisistä ja nykyajan onnesta, niinkuin kaikesta hyvästä ja pahasta, jota tulevaisuus kenties on myötänsä tuova, kaikesta olkoon kiitetty Herra, jonka väkevässä kädessä ihmiset ja muut luodut, myöten tai vasten tahtoansa, ovat ihmeellisiä välikappaleita, joita Hän käyttää pyhyyteensä soveltuviin tarkoituksiin.