— Mitä — jos vaan? — kysyi Mischa.
— Suokaa anteeksi — sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli silmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta, — suokaa anteeksi — ehkä se on vaan — minun suurta tyhmyyttäni — eikä mitään muuta…
— Mistä on kysymys? — kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen ääntään.
Ofizerov siirtyi hänen luokseen ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Se on — Jumalasta… Uskotteko te?
Mischa painoi päänsä alas ja vastasi hetkisen kuluttua hiljaan:
— Hm, en tiedä…
— En minäkään tiedä! — tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. —Minä ajattelen hyvin paljon Hänestä… jos Jumala todellisesti on…niin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?… Ja julmuus?Te — olette oppinut… mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?
Hänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään karisti hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.
Polkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen edestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin kuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät näyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen sijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen kriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän käveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen päällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas, hän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen pysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili hymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään siveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa, aika ajoin keikauttaen päätään… Vankilan harmaa muuri taustanaan, muistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti liekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä…
— Kuka se uusi on? — kysyi Mischa Korneilta.
— Vasilij Nikititsch…
— Onko se työläisiä?
— Kuka hänet tietää? — sanoi rauhallisesti vanhus. — Näyttää siltä — niin kuin olisi työläisiä… myöskin jotain niitä politillisia… eikö liene vähän niin kuin — tärähtänyt… Useinhan se täällä oleksii…
— Oleksii! — toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla sanottavan tästä miehestä että hän — "oleksii" vankilassa, eikä "istuu".
— Se ihminen ei pelkää mitään! — sanoi Ofizerov Mischalle, tavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen ääntään vähitellen kuiskaukseksi. — Hän saattaa sanoa totuuden suoraan jokaiselle, — prokuraattorille, päällikölle… Varakuvernööri kävi täällä, sillekin hän valoi kuulan — minä, sanoi, ajattelen näin, te — toisin… ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset kunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen — ihminen ja te myös olette — ihminen… ja kaikki muu paitsi tätä — on erehdystä… Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin siitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä kerrassaan ei merkitse mitään… se on suorastaan — tyhmyyttä! Mitä karsseri, sanoi, tässä voipi todistaa…
Ofizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen silmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.
— Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä annatte minua vasten kuonoa… niin tokkohan totuus siitä siirtyy teidän puolellenne?
— Oletteko puhellut hänen kanssaan? — kysyi Mischa.
— En… herra paratkoon! — vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään hyvin pelokkaana. — Minä — pelkään! Minä — ainoastaan teidän kanssanne… te puhelette hiljakseen… mutta hän ei osaa ollenkaan hiljaa puhua… ääni on jo sellainen!
Ja vetäen suunsa kainoon hymyyn kuiskasi hän:
— Minulla olisi yksi runo… joka soveltuu hyvin häneen!
— Minkälainen? Kertokaa! — pyysi Mischa.
Ofizerov katsahti ympärilleen, laski ripsit silmillensä ja sanoi huoattuaan:
— Jälkeenpäin… minä jollain tavoin… Kävelkää te… minä menen tuonnemmaksi… etteivät huomaisi!
— Kuulkaa Ofizerov — sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni virkatakin hihasta: — teidän pitää… ymmärrättekö, välttämättömästi lähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian herkkä luonto…
— Ah… mutta minne minä menen? — huudahti hiljakseen vanginvartija temmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. — Se on yhden tekevää… joka paikassa on samanlaista… hiljaiselle ihmiselle on — koko elämä vankilaa… yksi paikka on hänelle vain sopiva — hauta!
Painaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin ja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan seinänvierustaa, ajatellen harmissaan:
— Onkohan tuon ihmisen elämällä minkäänlaista tarkoitusta… onko?
Taivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti lumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle maanpinnalle haihtuen näkymättömiin.
Vankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän — yksi heistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin vainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi naurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän käheästi puoliääneen:
— Veljet… minä en ollut! Tämän ristin nimessä — en!
Hänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet, yksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti:
— Älkää häntä peloitelko, pojat… älkää lyökö häntä!
Ja äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti jalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan alapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:
— Älkää lyökö… minkä tähden te? No, mitä se nyt on?
Vanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin jauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä alkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa kohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat sotkeneet suurta saviläjää… Kengän korkojen mäksähtävät iskut pehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä, kun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja tasaisesti:
— Älkää lyökö!… riittää!… älkää lyökö!… y-yks!
Viha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin savusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa, mustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin…
Kolme vankia oli siirtynyt jo syrjään ja pitkä puheli:
— No Paschka, mitä sinä siinä piehtaroit… noh?
Mischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon survottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella äänellä:
— Antaahan olla… kyllä — minä maksan… hyvä!
— Roistot! — kiljasi Mischa kääntyen vankeihin.
Pitkä nauraa virnisti ja sanaakaan sanomatta ojensi kätensä ja näytti hänelle "kukuskaa"… [Se on: puristi kätensä nyrkkiin, pisti peukalonsa esille pitkän- ja etusormen välistä — osottaen siten syvintä halveksumistaan.]
— Antaahan olla! — vaikeroi piesty sortuneella äänellä. Hän veti vapisevilla käsillään hatun päähänsä, hoiperteli kuin humalainen, yski ja sylki verta. Hänen kasvonsa olivat runnellut, ruskea parta ja viikset vapisivat, avonainen suu näytti syvältä verihaavalta keskellä kalpeita kasvoja, hän hengitti ahnaasti. Sinisistä silmistä välkähteli kylmä, villi julmuus… Mischa auttoi häntä maasta ylös, otti liinan taskustaan .. Sillä aikaa läheni laiskasti astuskellen vahtisotamies ja puhui nuhdellen:
— Taas te herra lähentelette! Montako kertaa…
— Ne juuri löivät häntä! — sanoi Mischa koko ruumiinsa värähdellessä.
— Onhan teille sanottu — ei saa lähestyä…
— Mutta ettekö ymmärrä! — ne löivät häntä! — toisti Mischa vakuuttaen.
— Se ei kuulu teille! — sanoi surkealla äänellä vahtisotamies kulkienMischan perässä.
— Ettehän te ole täällä mikään päällysmies… siis kävelkääkin itseksenne teille määrätyssä paikassa… Mutta jos vielä lähentelette toisia… niin minä ilmoitan sen ja teiltä kielletään kävelytunnit…
— Jos tietäisitte, kuinka ne häntä löivät! — kiljahti Mischa ummistaen silmänsä kauhistuksesta…
— Entäs sitten? Se on heidän asiansa… kuka lyö, se saa itse vastata… teillä ei siinä ole mitään pelättävää… jos ette lähesty ketään… — muristen ja itsepäisesti vakuutti vahtisotamies.
Mischa kääntyi äkkiä — sotilaan kasvot olivat väsyneet, katse raukea, johon oli jähmettynyt, harmaa kaiho.
— Meikäläisen täytyy teistä vastata — puhui hän liikutellen laiskasti huuliaan…
Mischa läksi komeroonsa, vaikka kävelyaika ei vielä ollut päättynytkään. Kun hän Ofizerovin saattamana astui käytävään, kiljahti hämärästä heille joku:
— Takaisin! Odota rappusilla…
— Mitä se on? — kysyi Mischa vanginvartijalta, mennessään uudelleen pihalle.
— Teille viedään naapuria…
— Ketä?
— En tiedä…
Vankilasta astui ulos päällikön vanhin apulainen, loi juron sivusilmäyksen Mischan kasvoihin ja komensi katkonaisesti Ofizeroville:
— Saa viedä!
Ja äkkiä kiljasi raivokkaasti:
— Kuinka sinun revolverisi rippuu? Vohma… Laita kuntoon… p… penikka!
Mischa käveli kiihkein mielin pitkin komeronsa lattiaa ja akkunan ilmareiästä virtasi hämärään huoneeseen pienen puron tavoin hiljainen valitteleva laulun sävel — se ei ollut mikään kaunis laulu, se muistutti nälkäisen suden kaukaista ulvontaa:
— A-a-a! o-o-oi! e-oi…
Koko se entisyys, minkä nuorukainen tähänasti oli elänyt, nyt aivan kuin tämän yksitoikkoisen säveleen elvyttämänä heräsi uudelleen eloon hänen muistissaan johdonmukaisesti, lujasti ja itsepintaisesti, ikään kuin vaatien häneltä selvitystä.
Hänen "sankarityönsä" näytti nyt vaan jonkinlaiselta himmeältä, käsittämättömältä, tomun ja noen peittämältä vanhalta taululta, mutta itsensä hän näki naurettavana ylioppilaana, mielettömästi käsiään huitomassa keskellä ihmisjoukkoa, joka hämillään ja voimattomana katseli ällistellen raa'an mekanillisen mutta järjestetyn voiman helppoa voittoa. Väsyneet, vihaiset, veltostuneet poliisien naamat, upseeri halveksivine virnistyksineen, jolle Mischa piti puheensa huutamalla, ylipoliisi hammassärkyineen — kaikki tämä uiskenteli nuorukaisen muistissa kylmänä käsittämättömänä pilkkuna ja ahdisti painajaisena hänen aivojaan… — Varmaankin he häpesivät tekoansa meitä voimattomia kohtaan… — arveli Mischa, mutta samalla hän myös muisti, että nämät jurot viiksinaamaiset sotamiehet ovat opetetut sekä tottuneet kohtelemaan ihmisiä kuten nautoja, he eivät osaa hävetä eikä tuntea muuta kuin ruumiillista kipua ja pelkoa sen voiman edessä, joka on heidät orjuuttanut ja menettelee heidän kanssaan kuten tahtoo. Hänelle johtui mieleen ajuri — miten pelokkaana se nyki ohjaksia, kun ylipoliisi hänelle kiljui… Korvissaan kajahteli poliisikamarin portinvartian välinpitämätön ääni — miehen, joka puheli ihmisistä kuten tukeista taikka tiilikivistä… Hän muisti Ofizerovin äitiä, joka ei vastustanut, vaikka hänen pojalleen annettiin sukunimeksi isän virkanimi, olisihan hänen pitänyt tietää, että tämä nimi tulee antamaan aihetta moneen vihamieliseen tekoon ja saattaa pojan loukkaavan pilkan sekä naurun esineeksi… Kenties juuri tämän tähden sai Ofizerov viettää kolme vuotta pakkotyössä rangaistuskomppaniassa… Mieleen johtui vankilan päällikön palvelustyttö, joka antoi anteeksi kymmenestä ruplasta häväistyksensä ja rääkkäyksensä… Ofizerov, jonka ihmisten julmuus oli tehnyt araksi ja pelkuriksi koko elinijäksi… surkuteltava ukko Kornei, joka nurkumatta, alistuen vieraan tahdon alle kahdeksantoista vuotta yhtämittaa tyrkyttää ihmisille yhtä ja samaa kömpelöä lausetta: — "ei saa!" — eikä koskaan elämässään kysynyt edes itseltänsäkään — minkätähden ei saa?
Ihmiset näkevät ja tuntevat unissansakin, että heitä lyödään ja kauhun valtaamina kirkuvat keskellä yötä:
— Älä lyö! Armahda…
— Ihmisiä — ei ole, ei ole ihmisiä! — ajatteli Mischa suruissaan. — Maan päällä kävelee ainoastaan jonkinlaisia kummallisia, kurjia toisen tahdon toimeenpanevia — pelkureita, vihaisia, julmia ja melkein yksinomaan — kaikkea itsenäisyyttä vailla olevia olentoja. He tuskin ymmärtävät edes sitäkään, mitä välinpitämättöminä tekevät, eikä yksikään ainoa heistä voi eikä uskalla lausua ihmisellisellä ylpeydellä lausetta — en tahdo! Vankeja ovat ihmiset sisällisesti ja koko elämä heidän ympärillään on yhtä samaa vankilaa…
Mischa seisahtui keskelle komeroa — inhoittava, jonkinlainen tarttuvan tahmea, kylmä surun sekainen tunne täytti hänen rintansa. Akkunan takaa kuului alakuloinen laulu:
— A-a-o-oi…
Mischasta alkoi tuntua, että hänessä itsessään, hänen omassa rinnassaan vapisee ja valittaa suru, tuska ja katkera häpeäntunne kaikkein ihmisten puolesta…
— Kuulkaahan… — kajahti komeroon hiljainen kuiskaus. Mischa meni melkein ilomielin ovelle — ja sen keskellä reiässä loistivat ystävällisesti Ofizerovin kauniit silmät.
— Mitä nyt? — kysyi Mischa.
— Niin vaan… ettekö vielä nuku?
— En…
— Vankilassa useimmat nukkuvat huonosti. Kuulkaa nyt sitä runoa… jos haluttaa…
— Tehkää hyvin… lukekaa!
— Minä luulen vaan — että se on kiellettyä runoutta… Tämä oli toisessa kerroksessa… tornin seinään kirjoitettuna, lyijykynällä… Ihan varmaan tämä on kiellettyä…
Ofizerovin silmät katosivat hetkiseksi ovenreijästä ja niiden sijalle asetti hän nyt huulensa, komero täyttyi hiljaisesta, salaperäisestä kuiskeesta, joka oli läpeensä syövytetty lämpimällä huolella ja pelolla:
— Eli kerran miesi moinen…Totuutta mi rakasti,Siitä syystä kaikki häntäVihasivat ainiaan…
Kaikki häntä kadehtivat,Pelkäsivät, parjasivat.Kotia ei miehell' ollut,Suojaa häll' ei kukaan suonut..
Vankilassa yksinäisnäKurjuudessa kuoli hän,Eikä ketään saattamassaOllut häntä hautahan…
Kunne kurja kuopattihinTotuuden tää ystävä,Sydämeni yksin senTietää… vaan ei ilmoita…
Vanhan, vahvasti raudoitetun oven pyöreässä reiässä liikkui jotain, joka näytti tummalta, pehmeältä, elävältä, synnyttäen hiljaisia, surullisesti vapisevia sanoja. Mischa seisoi silmät selällään, vähän kumarassa ovirejän luona kuuntelemassa ja hänestä tuntui aivan kuin puu, josta ovi oli tehty, olisi ahminut itsensä täyteen tuskaa, yksinäisiä mietteitä, ja näin kyllästytettynä ihmisten raskailla huokauksilla muodostanut siitä kaikesta surullisen kärsimys-tarun, jota nyt parhaillaan salaperäisesti saneli. Ja tässä tarussa, jota tuskin oven takaa pimeässä yössä hengittämättä voi kuulla, uudistuu sama huokausten loppumaton valitus-laulu.
Ovireiässä siirtyi jotain ja Ofizerovin silmät hymyilivät loistaen lämpimästi kuin tulenliekit.
— Pidittekö siitä? — kuiskasi hän.
Mischan kurkkua kuivasi ja hänen rinnassaan ei ollut riittävästi ilmaa. Hän katsoi herkeämättä kauniisiin silmiin ja tuli äkkiä siihen päätökseen, että vanginvartia itse oli sepittänyt nuo värssyt, aivan varmaan hän on sen tehnyt! Vähän ajan perästä vastasi hän hiljaa:
— Jaa… pidin… Kuinka te luulette, että tämä kuuluisi kiellettyyn kirjallisuuteen?
— Mitenkäs muuten, — siinähän puhutaan totuudesta! Eikö se muistutaVasili Nikititsaa?
— En tiedä… ehkä… Ettekö te itse milloinkaan… kirjoittele runoja?
— Minä? — kysyi hämmästyen Ofizerov. En… mitenkä minä? En minä — uskalla… Siitä on jo aikoja kun sotaväessä ollessani sepitin itselleni rukouksen…
— Minkälaisen? Kertokaa!
Muutama sekuntti vaitioloa ja — komerossa suhahteli uudelleen sydämellisesti lausuttujen yksinkertaisten sanain kuiske:
— Herra, minun Jumalani! Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani — minkätähden?…
Tämä kysymys vyöryi mahdottoman suuren aallon lailla, loiskahutti Mischaa vasten rintaa pehmeästi mutta voimakkaasti, tempasi mukanaan ja ruhjoi hänet. Äänetönnä siirtyi hän askeleen takaperin, istuutui makuulavan laidalle puristaen lujasti selkänsä uunin syrjää vasten ja tuijotti liikahtamatta oveen — ikään kuin jotain odotellen…
Ofizerov puhui levollisesti:
— Se oli ennen jotenkin pitkä… nyt olen sen jo unohtanut… Tiedättekö — minä rakastan äärettömästi runoja… ne eivät ollenkaan muistuta semmoista, mitä ihmiset puhuvat…
Mischa näki, että vanginvartijan silmät tähystivät häntä tarkkaavaisesti; oven takaa kuului jotain kahinaa ja akkunasta virtasi sisälle yksitoikkoinen alakuloinen laulun sävel… Uunista hänen selkänsä lämpeni, mutta rintaa kylmi sekä ahdisti.
— Voitteko pahoin? — kysyi vanginvartia. — Ilmakin on nyt semmoinen painostava…
— Ei, ei se mitään… mutisi Mischa. Hänestä tuntui komerossa tukahduttavalta, ilma oli siinä kummallisen paksua, ikään kuin syövytetty täyteen raskasta, lämmintä kuisketta, jota kaikkea oli vaikea hengittää.
— Käykää levolle, — kehoitti Ofizerov. Jo on aika mennä nukkumaan.
Ja hän lisäsi odottamatta:
— Minä tiedän, kuka teidän viereiseenne komeroon pantiin…
Mischa oli ääneti. Ofizerovin silmät välähtivät herttaisesti ja katosivat.
Nyt niiden sijalla oli vaan pieni pyöreä reikä keskellä ovea, jonka lävitsen näkyi pyöreä palanen harmaata kuollutta seinää, jota valaisi tasainen värähtelemätön valo. Sairaloisesti rypistäen otsansa tuijotti Mischa siihen ja luki itsekseen:
— Kotia ei miehell' ollutSuojaa häll'ei kukaan suonut…
Akkunan takaa kuului hiljaa väräjävä laulu, ikään kuin harhaillen pimeydessä… Tuntui siltä kuin laulun alkaja ei olisi enää voinut sitä keskeyttää, vaan tahtomattaan repi nyt rintansa auki ja antaunut tämän yksitoikkoisen valituksen valtaan…
Senjälkeen Mischan kuulohermot kohdistuivat käsittämättömään rapinaan… aivan kuin johonkin olisi pudonnut useampia sadepisaroita…
Mischa riisui takin päältään ja aikoi laskeutua levolle, mutta komeron nurkassa sattui hänen silmiinsä tumma homepilkku ja samalla hän myös muisti vankilan seinän vierellä muodottomaksi runneltua harmaata vangin ruumista. Säälin ja inhon tunteitten valtaamana käveli hän nopeasti pitkin komeronsa lattiaa, hyppäsi akkunalaudalle, nojasi päänsä rautaristikkoon, naputellen hiljakseen sormillaan seinään ja vaipui ajatuksiinsa, sydän täynnä raskasta levottomuutta.
Ulkopuolella akkunan laseihin kiinni liimettunut synkkä pimeys katseli äänetönnä nuorukaisen ulos kurkistelevia kalpeita kasvoja. Harvat, kuivat lumihiuteet, hetkiseksi irtautuen pimeydestä, — hiljaa surumielisesti surahtaen ponnahtivat lasista ja katosivat yön pimeään kitaan…
Mischasta tuntui koko ihmisten elämä olevan käärittynä sakeaan, samean-keltaiseen pilveen, jota julmuus sairaloisesti puristaa. Kaikki ihmisten hommat ovat ikään kuin kyllästytetyt käsittämättömän mielettömällä vihan tunteella toinen toistansa kohtaan ja inhoittavalla rääkkäyksen, pilkan ja kidutuksen halulla. Milloin avonaisen törkeästi, milloin — syvälle ihmisen sisälle piiloitettuna — hienona, villinä tai kömpelönä ja raskaana — maalaa tämä pimeä tunne koko elämän synkän syksyisen hämärän muotoiseksi, joka on täynnä kuolettavaa ikävyyttä ja kalvavaa kylmyyttä… Ja keskellä tämmöistä vihaisten ihmisten villiä tungosta välkähtelevät pelokkaasti, kuten lumikiteet yössä, lempeät, hyväsydämiset voimattomat ihmiset, kuten Ofizerov ja hänen äitinsä… Mischan muistissa kajahti selvästi arka valitus:
— Herra, minun Jumalani: Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani — minkätähden?
Hauskasti hymyillen kuvastuivat hänen edessään Vjasmalaiset, "kaksi reuhkanräyhkänää", sekä Jakov Usov… joka varmasti vakuutettuna uskoi olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä…
Ja mistä lieneekin — kuten tulen välähdykset yön pimeydessä ilmestyvät yksinäisinä, rohkeina synkät, vahvat ihmiset. He kävelevät pitkin vankilan seinän vierustaa ja "ovat tyytymättömät kaikkeen" heidän ajatuksensa ovat keskittyneet vaan yhteen jonkinlaiseen suureen, koko elämää käsittävään ajatukseen…
— Mitä ajattelevat he?
Mischa hyppäsi raskaasti akkunalaudalta ja alkoi kävellä uudelleen pitkin komeroa.
Oven takaa, käytävän hievahtamattomasta hiljaisuudesta, kuului kummallista sihinää, joka muistutti veden kiehumista. Mischa seisahtui sitä kuuntelemaan… Vastapäisessä komerossa kuului joku uneksivan ja joku höpisi sukkelaan epäselviä sanoja, ikään kuin olisi ollut läkähtymäisillään — kuului myöskin valitusta… Käytävän päässä puhelivat hiljakseen vanginvartijat.
Siinä kaikki! — Mischa kuuli vielä Ofizerovin haaveksivaisen huudahtuksen.
Komeroon alkoi kuulua jotain kummallista naputusta, — muutamia tiheitä lyöntejä, eroitettuina epäsäännöllisillä pauseilla. Mischa katsahti synkkämielisenä ympärilleen — lattialla juoksi keveästi hiiri — aivan kuin pieni karvapallo olisi vierinyt — ja katsoi makuulavan alle. Vielä kerran kuului tuo itsepintainen hermostuttava naputus. Nyt Mischa arvasi asian, hän vavahti ja mistä syystä lieneekin, painoi kämmenensä kovasti seinään kiinni ja alkoi silitellä karkeata seinärappausta, aivan kuin olisi koettanut saada naputukset kiinni.
Hänestä tuntui että naputus ilmestyy seinässä juuri siinä pisteessä, — senjälkeen hän laskeutui polvilleen, jostain syystä muuttui totiseksi, nosti kätensä ylös… laski sen harmistuneena alas, nosti uudelleen ja ilman mitään ajatusta alkoi rummuttaa kynsillään seinään… Senjälkeen kuunteli — ja kaikki oli hiljaista…
Hän hypähti ylös, ryntäsi ovelle, asetti huulensa oviaukkoon ja huudahti hätäisesti rukoilevalla, mutta hiljaisella äänellä:
— Ofizerov! Vartija…
Kun Ofizerov ilmestyi ovelle, kuiskasi Mischa sukkelaan, hermostuneesti:
— Kuulkaa… ystäväni! hän koputtaa…
— Vasilij Nikititsch?
— Niin? Hänkö se on?
— Hän… mutta…
— Sanokaa… kuiskatkaa hänelle — minä en osaa!
— Minä en uskalla…
— Ei se mitään! Me — hyvin varovaisesti…
— Mutta jos tulee ilmi… silloin minut…
— Ei millään tavoin! Sanokaa että aakkosjärjestyksessä… Minä en osaa…
Ofizerov hypähti ovelta edemmäksi ja käytävästä kuului hänen nöyrä kuiskauksensa:
— Hyvä… minä sanon…
Hän meni… Hetkisen perästä ilmestyi uudelleen, hänen surulliset silmänsä välkähtivät ja samalla kuului kuiskaus:
— Kuunnelkaa…
Sanomatta hänelle sanaakaan, juoksi Mischa pois ovelta, seisahtui jännityksissään seinän ääreen, hymyili, mykistyi ja hänet valtasi vapisuttava halu saada puhella, puhella!
Suu puoleksi avoinna, seisoi hän harmaan, raskaan seinän ääressä, valmiina vaikka kumartamaan ja katseli sitä ahnaasti palavin silmin…
Seinästä alkoi kuulua yhtämittaiset, tarkat, selvät, ei kovat, mutta varmat, itsepintaiset, kuivat kiven kolahdukset ja Mischan oikean käden sormet vavahtelivat tahtomattaan ja toistivat jokaisen kolahduksen uudelleen.
… Muutaman päivän kuluttua seisoi Mischa vaippaan kääriytyneenä akkunalaudalla, nojasi vahvasti olkapäällään pihtipieltä vasten ja katseli kulmakarvat rypistettyinä kummallisia pakkasen lasiin laittamia piirustuksia.
Vankilan muurin takana kylmälle talviselle taivaalle nousi näkymätön aurinko, harmaat, ikävät pilvet tulivat vaaleiksi ja läpinäkyviksi. Lunta oli satanut; se peitti maanpinnan hienolla kerroksella, tumma, jäätynyt lika repi rikki lumen valkoisen pinnan ja katseli synkästi kohti taivasta…
Kylmästä vavisten — muisteli Mischa niitä kuivia, varmoja naputuksia, joita hänelle tänä yönnä halkeamilla täytetty vanha komeron seinä oli sanellut, hän muisteli — sovitteli ne sanoiksi ja ajatuksiksi…
Niin! Elämä on — kovaa ja armotonta… Elämä on — orjille taistelu vapaudesta ja herroille — vallasta, se ei voi olla pehmeätä ja rauhallista, se ei tule hyväksi eikä kauniiksi niin kauvan kun on olemassa herroja ja orjia!…
Minkähänlainen ääni sillä on? — ajatteli Mischa naapuristaan. Muistaen hänen laihaa, hentoa ruumistaan, tuli Mischa siihen päätökseen että äänen täytyy olla korkea, kirpeä, epämiellyttävä, ja että siitä puuttuvat tykkänään ne mehevät rinta-äänet jotka kajahtelevat hyvien ja lempeitten ihmisten puhuessa. Ja Mischa loi vähän epäystävällisen silmäyksen seinään, jonka takana nyt jo luultavasti nukkui se sama mies, joka niin kovin muistutti kirkkaasti palavaa kynttilää likaisessa lyhdyssä.
Nuorukaisen muistiin tuppautuivat väkisinkin täysimittaisina jyrkkinä riveinä miehekkäät, varmat — kylmät kuten jääpalaset — sanat, asetettuina vahvoihin pyöreisiin ajatuksiin:
— Niin! Elämä ei tule oikeaksi eikä kauniiksi niin kauvan kuin herrat turmeltuvat hallitsemalla ja orjat — nöyrtymällä… Ei! Elämä tulee olemaan täynnänsä kauhua ja julmuutta siihen asti, kunnes ihmiset tulevat ymmärtämään, että yhtä vahingollista ja häpeällistä on olla herrana kuin orjanakin…
Aamun kylmyys halaili Mischan ruumista kovalla karkealla syleilyllään. Räpytellen yön valvonnasta punaisia silmiään, katseli Mischa pakkasen piirustuksia ja vilkaisi toisinaan seinään ollen huonolla tuulella, jota hän ei olisi kuitenkaan tahtonut itsessään huomata, mutta huomasi tahtomattansakin. Näinä muutamina öinä lastasi seinä hänen sieluunsa tyhjentämättömän paljouden pikaisia, hermostuneita, varmoja koputuksia ja nyt, muodostaen ne ajatuksiksi, tunsi hän sydämensä peittyvän samanlaisilla kylmillä kuvilla, joita pakkanen laittelee akkunalaseihin.
Mutta yhdessä näitten kanssa, jossakin hyvin syvällä hänen sydämensä pohjalla, paloi hiljakseen vieno, lämmittävä miete:
— Tämähän on kaikki vaan mielivaltaista ja väärää… Kuinka saattaa ihmiset jakaa ainoastaan kahteen leiriin?… Esimerkiksi minä? Enhän minä todellisuudessa ole mikään — herra ja… enkä myöskään orja!
Välähtäen kuin kipinä hänen sielussaan, teki tämä pieni sukkela miete heti tilaa suuremmille, ankarammille, vankemmille mietteille. Ne asettivat nuorukaisen eteen rautaisen vaatimuksen työhön, vaivaloiseen huomiotaherättämättömään suureen työhön, työskentelemään järkähtämättömällä tarmolla, tyynnyttävällä mielenmaltilla yksinkertaisen, vaatimattoman työmiehen osassa, joka puhdistaa elämän oman järkensä tulella ja sydämensä kaikista roskaisista epäsikijöistä, vanhoista mädänneistä turhista ennakkoluuloista ja yllytyksistä, auktoriteeteistä ja tavoista…
— Voinko minä tämän tehdä? — kysyi Mischa sisällisesti liikutettuna itseltään.
Mutta samalla tunnusti hän heti häveten, että hän vaan ilmanaikojaan, jonkinlaisen pelon vaikutuksesta kysyi itseltään vähän toisin — eikä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten hän asetti kysymyksen todenperäisemmäksi:
— Tahdonko minä tämän tehdä?
… Tuli kylmä, synkkä talvinen päivä. Vankila heräsi — käytävässä kumisten rämähtelivät lukkoraudat, nirisivät ja vonkuivat ruostuneet ovien saranat, ankarasti kajahtelivat päällysmiesten jyrkät huudot, kuului myöskin toisinaan koleita ja pelokkaita, toisinaan rohkeita ja ärtyneitä vankien ääniä.
Mischan muistissa heräsivät naapurin ylpeät sanat, jotka hän oli saanut läpi vanhojen vankilan-seinäkivien:
— Ken on vapauttanut järkensä ennakkoluulojen vankeudesta — sitä varten ei ole vankilaa olemassa, — koska näin me pakoitamme kivet puhumaan, — ja kivet puhuvat meidän puolestamme!…
… Akkunan takana, pitkin vankilan aidan vierustaa — kovasti jalkojaan kopistellen jäätyneesen maahan — käveli miettiväisenä vahtisotamies, mutta muurin päällä istui varis, pää väärällään, ja seurasi häntä uteliasti ympyriäisillä mustilla silmillään… Mischa katseli ulos akkunasta ja haki sielussaan vastausta.