Maaliskuun 15 päivän tienoilla alkoi Tchitassa liikkua huhuja, että Venäjällä, etenkin Pietarissa oli jotain tekeillä. Levottomuuksia? — Kapinayrityksiä? — Mutta en niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt, etenkin kun isäntäväkeni, jotka olivat venäläisiä, eivät niihin luottaneet. Mutta sitten tuli maaliskuun 15 päivä. Kaikilla kaduilla alettiin huutaa: "vot telegramma". Eikä tyydytty siihen, vaan vot telegrammaa seurasi vot telegramma ftarroi viipust, toinen numero, ja toista seurasi kolmas. Kaikilla kaduilla suuri poikien joukko niitä kauppasi, niin että terävät huudot kaikuivat yli kaupungin.
Vieläkään en siihen enempää huomiota kiinnittänyt. Huonon venäjänkielen taidon vuoksi kävi minulle raskaaksi omin päin lukea kadulla pitkiä sähkösanomia. Läksin rauhallisesti museoon työskentelemään. Olin saanut luvan koska tahansa käydä siellä. Pääsin sinne tirehtöörin eteisen kautta pihan puolelta. Museon johtaja oli nimeltä Aleksei Kiriltsh Kusnetshoff. Hän oli vanhempi mies, tiedemies, etenkin mineralogiaan ja muihin luonnontieteisiin perehtynyt. Hän oli vapauden haaveilija. Oli nuorena kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja sen vuoksi karkoitettu Jakutskiin. Siellä hän oli elänyt monet vuodet, mutta ei ollut luopunut tieteellisestä työstään, vaan oli onnistunut sielläkin harjoittamaan perinpohjaisia tieteellisiä tutkimuksia. Transbaikalian oblastin sotilaskuvernööri Kiashko, jota moni karkoitettu kiitti hyvästä kohtelusta, yksissä neuvoin kenraalikuvernööri Knjäseffin kanssa, vapautti hänet Jakutskista ja kutsui hänet Tchitahan. Hänestä tehtiin sikäläisen maantieteellisen museontirehtööri. Siten sai hän asunnon, toimeentulon ja tilaisuuden antautua tieteellisiin töihin. Vuosikausia oli hän elänyt täällä hiljaisuudessa väsymättä ahertaen työhuoneessaan täsmällisenä ja säännöllisenä.
Kun nyt maaliskuun 15 p:nä niin kuin niin monena muunakin päivänä tulin museoon, oli Kusnetshoff työhuoneessaan. Mutta hän ei istunutkaan pöytänsä ääressä, vaan riensi minulle vastaan ja selitti, että nyt se on tullut, se suuri Venäjän vallankumous, bolshaja ruskaja revolutsio, jota niin kauvan on odotettu. — Onko se oikein totta, voiko siihen jo uskoa, sanoin minä vieläkin epäillen. — Ja hän vakuutti, että totta se on.
Minä menin sitten viereiseen suureen saliin, otin kaapeista esille tutkittavani ja aloin työni. Mutta kohta tuli K. luokseni, istahti pöytäni reunalle ja alkoi selittää. Ja hän selitti kuinka kaikki se hyvä, mitä lukemattomat ihmiset olivat pitkien, pitkien aikojen kuluessa uneksineet ja ikävöineet, nyt toteutui. Nyt koitti Venäjälle onnellinen ja ihana aika. Kaikki saavat mitä haluavat. Suomi saa mitä haluaa, se tulee vapaaksi. Puola tulee vapaaksi ja monet muut osat Venäjää saavat mitä toivovat. Nyt tulee kaikkialla hyvä. — Siten hän kuvasi kauniisti uutta, onnellista aikaa, joka nyt koitti.
"Kun nyt keisari on luopunut, hänen veljensä on luopunut, niin mitä nyt tulee", kysyin minä.
"Tulee tasavalta — budjet respublika."
"Respublika!?" sanoin minä oudostuen, sillä silloin kuulin sen ensikerran.
"Respublika, aivan varmaan", sanoi hän.
"Mutta jos tulee kontrarevolutsio", sanoin koetteeksi.
"Ei missään tapauksessa, ei tule", vakuutti hän.
Sitten kysyi hän aionko minä jäädä työtäni tekemään, hän ainakin lähtee ulos. Ja niin hän lähti, hän joka oli vuosikausia istunut työpöytänsä ääressä säännöllisemmin kuin kello.
Vähän ajan perästä tuli luokseni vanhin kirjaston hoitaja neiti aivan hämmästyneenä kertomaan:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol", vastasin minä.
Niin hän meni menojaan, mutta kohta tuli vahtimestari luokseni jo kaukaa sanoen:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol", sanoin taas.
Tuskin oli hän mennyt niin tuli vahtimestarin tytär rientäen luokseni:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol!"
Mutta silloin minä ajattelin, että ei, ei minunkaan sovi jäädä tähän istumaan, vaan on minunkin lähdettävä ulos.
Koko kaupunki oli kuohuksissa. Koulut oli suljettu, virastot suljettu, ihmisiä tulvi kaduilla, basaarissa oli suuria kansanryhmiä, joille joku piti puhetta, sähkösanomia jaettiin, sanomalehtien toimistot olivat ihmisjoukkojen ympäröiminä, säännöllinen työ oli kaikkialla seisahtunut.
"Vot telegramma!" huuto kaikuu yli kaupungin.
Läksin tohtori L:n ja hänen rouvansa kanssa kaupungille kävelemään, rouva varusti meille rintaan suuret punaiset rusetit. "Ettei teille kukaan pahaa tekisi."
"Vot telegramma, otshen interesno", kaikuu sanomalehtipoikien huuto.
"No, mitä siinä sitten on niin intresanttia", sanoo tri L.
"Venäjän tsaari pantu viralta pois. Vot telegramma, otshen interesno", touhuaa poika.
"Onpa todellakin interesno."
Ei ole mitään häiriötä. Ihmiset ovat vaan iloisia ja onnellisia. Ja ne, jotka eivät ole, ovat olevinaan.
Kun tulen kotiin, selittää isäntäni minulle sanomalehtiä ja sähkösanomia. — Respublika, respublika kuuluu yli kaiken.
Päästin koetteeksi ilmoille sanan: kontrarevolutio. Isäntäni aivan säpsähtää: mitä, tiedättekö siitä mitä, missä?
Minä en tiedä mitään, minä vaan kysyn teiltä, joko tähän voi ruveta luottamaan, vakaantuuko respublika.
Jo tulee tieto uudesta ministerilistasta. Kerenskin oloa siinä enimmin ihmetellään. Jo todellakin on Venäjällä vallankumous tapahtunut, kun Kerenski on ministerinä. — Arvosteltakoon häntä kuinka tahansa, sanotaan, se kumminkin on varma, että hän on ehdottomasti rehellinen mies.
Kahden päivän perästä läksin taas museolle.
Aleksei Kiriltshin työhuoneen vieressä oli toinen pienenlainen huone, en ollut sitä ennen huomannut. Se näytti olevan jonkunlainen johtokunnan huone. Siinä oli pöytä keskellä ja sen ympärillä tuoleja. Ovi oli sinne auki ja siellä näkyivät pitävän jotain kokousta, noin kuusi tai kahdeksan henkeä istui pöydän ympärillä, niiden joukossa Kusnetshoff.
Erityisesti kiinnitti minun huomiotani muudan neiti. Hän oli puettu mustaan juhlapukuun, tukka oli kammattu sivuille niin, että kaunis, leveä otsa erityisesti loisti esille. Hän seisoi pöydän takana ja puhui paraillaan. Silmistä hehkui innostuksen tuli. Kaikkien muiden katseet olivat häneen kiintyneet. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut nuori, uudistettu ja uudistuva Venäjä olennoituna. Hän edusti sitä innostusta, sitä luottamusta ja sitä toivoa, joka nyt täytti lukemattomien mielet laajassa Venäjän valtakunnassa.
Kusnetshoff huomatessaan minut, pisti minulle avaimet käteen. Kun perästäpäin kysyin häneltä ketä ne olivat olleet, sanoi hän: "meillä on vaan sellainen komiteetta". Lienevätkö sitten jo kauvankin kokoontuneet ja haaveilleet sitä hetkeä, joka nyt oli tullut.
Vallankumous kehittyi kehittymistään. Sähkösanomat kertoivat sen kulusta, sillä kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin alkoi tulla eurooppalaisia sanomalehtiä, jotka siitä tekivät selkoa.
Mutta vallankumous oli pantava Tchitassakin toimeen.
Ensinnä tuli miitingien aika. Venäjällä, jossa kaikki kansankokoukset ovat olleet kielletyt, ei ole omaa nimitystäkään niille, vaan käytetään niistä englanninkielistä nimitystä miiting.
Miitingiä pitivät kaikki mahdolliset kansankerrokset: koulupojat, sotamiehet, kasakat, kaikenlaatuiset ammattikunnat, palvelustytöt, vieläpä burjaatit ja kiinalaiset.
Burjaatit toivoivat kokouksissaan, että heidät vapautettaisiin venäläisistä poliiseista. Kiinalaisten kokous synnytti monessa pelkoa, sillä heitä oli paljon ja pelättiin heidän esittävän mahdottomia vaatimuksia. Palvelustytöt päättivät kokouksessaan, että heitä on kutsuttava arvonimellä barinja — neiti.
Venäjällä on ollut kahdenlaisia virkamiehiä: utshonni ja damoshni — oppineita ja kotitekoisia. Eräässä kasakkakylässä päätettiin, että tämän jälkeen ei saisi olla muuta kuin damoshni — kotitekoisia virkamiehiä.
Koulupojat ovat sodan aikana olleet Venäjällä tavallista huomatummassa asemassa, sen vuoksi, että kaikki hiukan vanhemmat miehet ovat olleet sodassa. Koulut olivat suljettuina toista viikkoa, ja pojat pitivät miitingejä. Eräässä kokouksessa muudan kimnaasin ylemmän luokan oppilas puhui rajattoman innostuksen valtaamana siksi kun pyörtyi.
Kaupungin suurella paraatikentällä pidettiin yleisiä miitingejä, joissa oli kaikkia kansankerroksia. Eri kansanryhmien edustajat pitivät kukin vuorostaan puheita. Joku puhuja sekaantui, niin että hänen toverinsa kävivät vetämässä hänet puhujalavalta alas. Yleensä olivat puheet teoreettisia, loppumattoman innostuksen täyttämiä.
Kasakat pitivät paraatia ja puheita. Satuin näkemään kasakkain kirkkoparaatin, pääkirkon, soborin edustalla. Joukkojen edessä kannettiin punaisia kankaita, joissa oli vallankumouksellisia lauselmia. — Sivumennen mainiten näissä punaisissa kankaissa, joita pitkin päivää kaduilla kannettiin, oli venäjänkielen oikeinkirjoituksessa pantu vallankumous toimeen; jer-kirjain oli jätetty pois ja venäjän monien i-kirjaimien asemesta käytettiin vaan yhtä i:tä, samanlaista kuin meidän i:mme. — Kirkosta tultua pantiin kasakat neliöön, upseerit pitivät heille vallankumouspuheita, sähkösanoma lähetettiin uudelle hallitukselle ja sitten hurrattiin. Minusta tuntuivat kuitenkin kasakkain hurraahuudot verrattain laimeilta.
Sitten ryhdyttiin vallankumousta yksityiskohtaisesti toteuttamaan. Ensin pantiin kuvernööri viralta pois. — Transbaikaliassa oli kauvan ollut kuvernöörinä kenraaliluutnantti Kiashko. Hän nautti laajojen kansankerrosten suosiota, ja oli siitä kuuluisa, että hän oli yhtä kohtelias ja hyväntahtoinen lääninsä vaatimattomimmallekin asukkaalle. Hän oli tullut muuanne siirretyksi muutamia kuukausia ennen vallankumousta. Kuvernöörin virkaa hoiti toistaiseksi Narishkin, joka sangen vähän nautti väestön suosiota. Hänet pantiin aluksi viralta pois ja kun hän huonoihin vaatteisiin pukeutuneena yritti paikkakunnalta poistua, vangittiin hänet. Aluksi hän sai olla kotiarestissa kaupungin päähotellissa, mutta siirrettiin sitten päävahtiin.
Läänin uusi kuvernööri Mustafim oli jo kauvan ollut tulossa Tchitahan. Sattui niin hullusti, että kun hän lähti matkalleen Irkutskista, ei hän vielä tiennyt mitään vallankumouksesta, mutta kun hän tuli perille Tchitahan, oli se jo tapahtunut. Hänelle oli kyllä lähetetty matkalle sähkösanomia, mutta jostain syystä ne eivät olleet tulleet hänen käsiinsä. Kun hän tuli perille, oli paljon viranomaisia, sotaväkeä ja muuta yleisöä häntä asemalla vastassa. Kokoontuneelle kansalle hän alkaa pitää puhetta, sanoo tulleensa keisarin käskyjä täyttämään, aikovansa mitä ankarimmin noudattaa vanhaa järjestelmää j.n.e. Mutta hänen suureksi ihmeekseen kaikki nauravat hänelle vasten kasvoja. Sitten mennään suureen sobranjaan — vastaanottoon. Siellä käy samoin. Hän alkaa pitää ohjelmapuhettaan, ja taas hänelle nauretaan. Mutta silloin joku hyväntahtoinen ihminen vei hänet syrjään ja selitti mitä oli tapahtunut.
Kun ei uudesta kuvernööristä tiedetty hyvää eikä pahaa, pantiin hän viralta pois ja sai lähteä, mihin tahtoi. Kuvernööriksi eli komisaariksi uusi väliaikainen hallitus nimitti kaupungin valtuuston puheenjohtajan, vanhemman, arvokkaan herran.
Melkein samoin kuin kuvernööri Mustafimille kävi kaupungin papeille. Ensimäisenä sunnuntaina vallankumouksen jälkeen alkoivat he lukea tavallisia rukouksia keisarillisen perheen puolesta, mutta kansan murina ja naurahdukset ja vastaväitteet heidät keskeyttivät. Papit joutuivat niin hämille, etteivät tienneet mitä tehdä. Seuraavaksi sunnuntaiksi oli synoodilta tullut uudet rukouskaavat.
Kaupungissa oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja venäläiseksi virkamieheksi sangen vähän muodollinen poliisimestari. Aluksi sai hän jäädä paikalleen, mutta erotettiin sitten kumminkin ja sijalle asetettiin muuan sotaväen kirjuri.
Vankilain tirehtööri erotettiin myös ja sijaan pantiin edellämainittu tiedemies Kusnetshoff. Sanottiin, että hänhän sen asian paraiten ymmärtää, kun itsekin on istunut vankeudessa. Mutta muutamien päivien perästä oli hän saanut uudesta virastaan tarpeeksi ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen kiviään tarkastelemaan.
Muutamia muitakin virkamiehiä pantiin viralta pois, mutta yleensä tapahtui kaikki hyvin rauhallisesti, eikä järjestystä mikään häirinnyt. Muudan upseeri, joka oli tunnettu häjyydestään, piti sotamiehilleen vallankumouksellisen puheen ja huusi jokaiselle vastaan tulevalle sotamiehelle: terve toveri. Mutta ei se auttanut, päävahtiin hänet vietiin. Joku upseeri pakeni sairashuoneeseen. Eräs taas sanoi sotamiehilleen: minä olen ollut kova ja tyly, mutta ei se ole ollut yksin minun syyni, vaan vanhan järjestelmän. Jos haluatte, lähden pois, mutta jos siihen suostutte, niin koetetaan entistä paremmassa sovussa tulla toimeen. Siihen sotamiehet suostuivatkin.
Suuri määrä santarmeja vietiin päävahtiin, josta niitä kumminkin vähitellen päästettiin vapaiksi.
Sitten tuli poliittisten vankien vuoro. Niitä on kaikkina aikoina tuotu Siperiaan suuret määrät, sodan aikana entistäänkin enemmän. Niitä päästettiin monet sadat vapaiksi. Useimmat perheet ottivat niitä luokseen joksikin aikaa asumaan, kunnes ehtivät saada asiansa järjestetyiksi. Toisille oli hankittava vaatteita. Monet olivat olleet niinkauvan vankeudessa, että olivat tulleet aroiksi eivätkä osanneet olla suuremmassa seurassa. Kello 8 aikaan on vankilassa iltatarkastus. Sattui niin, että joku vapautettu vanki oli ystävällisessä seurassa, istuttiin runsaasti varustetun pöydän ääressä kirkkaasti valaistussa huoneessa. Äkkiä tulee vieras — vapautettu vanki levottomaksi, hajamieliseksi, hän ei voi ottaa osaa keskusteluun. On näet se aika, jolloin hänen oli pitänyt asettua keskelle koppiaan seisomaan odottamaan tarkastusta. Monet kertovat kolkkoja kertomuksia kärsimyksistään, usein aivan syyttömästi kestämästään vainosta.
Erityistä huomiota herätti kuuluisan naisvangin Spiridonovan Tchitahan saapuminen. Hän oli v. 1905 tehnyt murhayrityksen jotain kuvernööriä vastaan. Oli sitten tuomittu vankeuteen ja jo useita vuosia ollut Nertshinskin suurissa vankiloissa. Nyt oli hänet vapautettu ja hänen paluunsa Venäjälle olikin kuin riemukulkua. Tchitassa oli muodostunut erityisiä toimikuntia kaikista kansankerroksista järjestämään hänen vastaanottoaan ja juhlia hänen kunniakseen.
Kun hän tuli Tchitahan, tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut häntä vastassa. Tuhansittain riensi ihmisiä asemalle. Pari päivää häntä juhlittiin ennenkuin hän matkusti eteenpäin. Puheissaan hän kertoi kauheita muistojaan ja kokemuksiaan. Olimme kuulleet kertomuksia vankien kovista kohtaloista Venäjällä, mutta olimme kuvitelleet, että meidän valistuneena aikana sellaiset eivät enää olleet mahdollisia Venäjälläkään. Mutta Spiridonovalta saimme kuulla, mitä kauheita seikkoja oli tapahtunut vielä viime vuosinakin. Hänet oli väkisin raiskattu, kasakat olivat huvikseen sammuttaneet palavat paperossinsa hänen paljaaseen ruumiiseensa, ja paljon muuta, jota ei sovi kertoa.
Kokonaiset junat vapautettuja poliittisia vankeja matkusti länteenpäin. Satuin kerran olemaan asemalla sellaisen junan lähtiessä. Juna oli ääriään myöten täynnä väkeä, vaunut olivat punaisilla lipuilla kaunistetut, riemuiten, huutaen, laulaen ja meluten lähdettiin liikkeelle. Mutta oli siinä muunkinlaista, oli totisia, vakavia, kiusaantuneen näköisiä. Erityisesti kiinnittyi huomioni erääseen mieheen. Häntä oli tullut hänen tyttärensä hakemaan. Omituinen, surullinen, kolkko totisuus kuvastui kummassakin. Isä tuntui niin tottumattomalta ihmisjoukossa, tytär koetti kaikessa auttaa isäänsä.
Valtiollisten vankien jälkeen tuli rikollisten vankien vuoro. Tchitassa yksistään niitä vapautettiin seitsemän, kahdeksan sataa. Niille pidettiin kauniita puheita, selitettiin kuinka heidän oli rehellisen ja kunnollisen elämän kautta osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen, mikä heille oli osoitettu. Kaupunkilaisissa synnytti tuo vankien vapautus suurta pelkoa. Ei kukaan mielellään liikkunut illan tultua ulkona. Kadun kulmissa seisoi oudon näköisiä miehiä puoleksi vangin puvussa vaatimassa rahaa ohikulkevilta. Rikoksia tapahtui runsaasti. Murhia sekä päivällä että yöllä, ryöstöjä vilkasliikkeisillä kaduilla. Mutta sellaiset tapahtumat eivät ole siellä harvinaisia muinakaan aikoina.
Yleensä on myönnettävä, että vallankumous tuli Tchitahan verrattain rauhallisesti. Ihmiset saivat tarpeekseen miitingeissä käymisestä, virastot alkoivat toimia, koulupojat käydä koulua ja lukea läksyjään, sotamiehetkin alkoivat tehdä kunniata upseereilleen niinkuin ennenkin.
Vallankumous toi mukanaan monenlaisia paljastuksia. Muun muassa löydettiin ja sanomalehdissä julkaistiin luettelot santarmien kätyreistä. Se oli pitkä lista ja sisälsi paljon yllätyksiä. Ei ollut sitä virastoa, sitä yhteiskunnallista ryhmää, jossa ei olisi ollut palkattua ilmiantajaa. Joka koulun opettajistossa ja koulupoikien joukossa, vapaamielisen sanomalehden toimituksessa, joka hotellissa, parturiliikkeessä. Tuskin oli sitä ihmistä, joka ei olisi huomannut, että joku hänen lähemmistä tuttavistaan oli santarmien kirjoissa. Satuin minäkin tuntemaan erään. Hän oli entinen vallankumouksellinen, oli sen vuoksi aikoinaan karannut Venäjältä ulkomaille, sitten ollut vuosikausia poliisin valvonnan alaisena. Hän oli mies mitä herttaisin. Ei hänen likimmät ystävänsäkään voineet aavistaa, että hän kantoi santarmeilta säännöllistä palkkaa. Kun vallankumous tuli, möi hän kahdessa päivässä kaiken omaisuutensa ja katosi perheineen kuin tina tuhkaan.
En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta erästä seikkaa, joka ajallaan minua suuresti ilahdutti. Vallankumouksen jälkeen hetkeksi ihanteelliset pyrkimykset kohosivat etualalle. Nyt oli toteutettava Venäjällä ne ihanat unelmat, joita lukemattomat ihmiset vuosikymmeniä olivat haaveksineet. Sanomalehdet sisälsivät kauniita kirjoituksia näistä asioista. Muun muassa suunniteltiin kuinka sivistystä oli kohotettava kaikissa kansankerroksissa. Sopivana keinona neuvottiin hyvän kirjallisuuden lukemista. Sanomalehti lupasi esittää kaikkein parasta luettavaa maailman kirjallisuudesta. Ohjeeksi se alkoi julaista luetteloa sopivista teoksista ja lyhyen selostuksen niistä. Tässä luettelossa oli kolmantena meidän Kalevalamme.
Kun kävin jäähyväisillä ennen Tchitasta lähtöä eräässä tuttavassa perheessä, kysyi talon rouva: Mikä oli lyhyesti lausuttuna päävaikutus, jonka olin saanut Siperiasta.
Minä vastasin: "Siperia on maa ilman runoutta."
Ilman runoutta on maa, jossa eivät linnut laula, jossa kukat eivät tuoksu ja naiset ovat ilman sydäntä. Loppumaton ikävä, ainainen pelko, häjy mielivalta, virkamiehen oikku eivät ole runollisia. Ne ovat olleet Siperian elämälle määrääviä. Toiset ihmiset ovat tulleet tänne pakosta, toiset ansaitsemaan rahaa. Kumpainenkaan ei ole runollista. Kumpikin näistä on ikävöinyt pois. Hänen tunteittensa maa on ollut kaukana tuhansien peninkulmien päässä. Kansallisuuksien, kielten, murteiden sekotus ei ole runollinen. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on ollut jonkinlainen epäluulon perussävel ja se ei ole runollista. Siperia on uusi maa, ilman muistoja, ilman sankaritarinoita, ilman lapsuutta. Siperia on kuolevien kansojen maa, kansojen, jotka eivät itse tiedä surra katoamistaan.
Ja vihdoin se on kauhean pakkasen maa. Ei, Siperiassa ei ole runoutta.
Ja kuitenkin. Siperialla on paljon viehätystä. Näin siellä paljon merkillistä ja vielä enemmän jäi näkemättä. Siperian luonnossa on paljon suuruutta. Ja ennen kaikkea tapasin siellä paljon hyviä ja ystävällisiä ihmisiä.
Tchitassa, kaupungin laidassa on pieni talo. Pimeän sokkeloisen porstuan perällä on siinä talossa pienen pieni huone. Siellä oli vaan kolme tuolia, jonkun täytyi istua sängyn laidalla. Ikkunaluukut olivat suljetut ja heikko lamppu valaisi huonetta. Monena iltana kokoontui meitä muutamia siihen huoneeseen. Me olimme eri kansallisuutta, maailman eri ääriltä kotoisin. Me puhelimme maailman suurista tapahtumista, elämän tarkoitusperistä ja ihanteista. Me koetimme arvostella tapahtumia puolueettomasti, koetimme nähdä totuutta kaiken takana. Iloitsimme Romain Rollandin kirjeestä hänen "rakkaille vihollisilleen", iloitsimme belgialaisen papin puolueettomasta arvostelusta, ihailimme hyvää ja jaloa, missä sitä ikinä näimme. Tuo pikku huone ja siellä tarinoiva pieni seura kangastaa mielessäni paraimpien siperialaismuistojeni joukossa.
Kun vallankumous tuli, katkesi postiyhteys muun maailman kanssa. Kesti pari viikkoa ja vähän ylikin, ennenkuin tietooni tuli, mitä Suomessa oli tapahtunut. Aluksi saivat kaikenlaiset muut amnestin paitsi administratiiviset. Poliittiset vangit vapautettiin kohta vallankumouksen ensi päivinä, sitten rikolliset vangit, mutta administratiiviset unohtuivat. Siperiassa olevat kymmenet tuhannet balttilaiset alkoivat jo haikeasti valittaa, ettei heitä kukaan muistanut. Viimein tuli heidänkin vuoronsa. Irkutskista läksi niitä kokonaisia junia.
Minulle vaan ei kuulunut mitään lähtölupaa. Kyllähän moni neuvoi ilman muuta matkustamaan kotiin. Ja luultavasti olisin sen voinut tehdä kenenkään häiritsemättä. Mutta mieluummin tahdoin saada paperini viralliseen kuntoon. Viimein aloin sähköttää Suomeen ja Irkutskiin ja niin vihdoin tuli lupa. Kuvernöörin virastossa oli "komisaari" minulle ystävällinen, puhui ranskaa, hän uskoi minut osastopäällikön, herra Samuraijeffin huostaan. Hän antoi minulle paperin ja käski menemään poliisikamariin. Siellä sattui olemaan kiinalaisten passinuudistus. Joka paikka oli kiinalaista tulvillaan täynnä. Sain tungeskella heidän keskellään, eräs likainen raukka, jolla oli kauhea silmätauti, tahtoi väkisinkin nojautua minuun. Minulla oli täysi työ suojella itseäni häneltä. Viimein poliisimestari "natshalnik militsii", jonka satunnaisesti tunsin, huomasi minut, kuvernööri oli telefoneerannut hänelle minusta, hän käski toimittamaan minun paperini kuntoon. Ja niin sain vihdoinkin passini. Siinä sanotaan, että minä saan vapaasti matkustaa ja oleskella kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa.
Seuraavana päivänä sattui herra Samuraijeff tulemaan kadulla vastaan, hän tuli kysymään olinko saanut passini, antoi kättä ja toivotti onnellista kotimatkaa.
Poliisikamarista palatessani poikkesin pankkiin rahaa vaihtamaan. Tämän yhteydessä en malta olla pientä kuvaavaa juttua kertomatta. Olin lähtenyt kotoa k:lo 10 ja sanonut tulevani k:lo 12 kotiin, jolloin oli tapana juoda teetä sakuskan kanssa. Pääsin kotiin likemmä 2, aika oli mennyt vuoroa odotellessa. Tullessani oli talonväki aivan kauhuissaan. Rouva oli valitellut: "se on aina tullut silloin kun on sanonut, ei vielä milloinkaan ole ollut 12:n teeltä poissa. Varmaan joku on nähnyt kun hän pankissa vaihtoi tuhannen ruplan seteliä, on hänen ryöstänyt ja murhannut." Rouva tahtoi hälyyttää kaikki Tchitan poliisit minua etsimään. Pojat olivat rauhoittaneet äitiään. "Odotetaan vielä yksi tunti, jollei hän sen kuluessa tule, niin sitten ilmoitetaan." — Niinä päivinä tapahtui paljon ryöstöjä ja murhia Tchitassa.
Passin saatuani valmistauduin lähtemään. Sanoin jäähyväiset herttaisille ystävilleni tohtori Lepinin ja tuomari Gerken perheille ja muille tutuilleni. Tohtori Bergman oli jo vähän aikaisemmin saanut muuttaa kotiinsa Irkutskiin. Koko elämäni ajan säilytän heidän muistoaan kiitollisessa mielessä. Lujasti päätimme joskus vielä tavata toisiamme. Ja niin läksin matkalle länttä kohti kevään koittaessa kylmään Siperiaan, ensimäisten kevätkukkien puhjetessa, ystävieni saattamana, hyvillä eväillä varustamana 10 p:nä huhtikuuta.
Aluksi matkustin vain Irkutskiin, jossa aioin viipyä muutamia päiviä. Baikaljärven sivuutin nytkin illalla ja yöllä, joten siitä näin vaan vähän. Jää näkyi sen vielä peittävän. Irkutskiin tulin 32 tunnin rautatiematkan jälkeen varhain aamulla. Sikäläisiä ystäviä oli asemalla vastassa hilpeinä ja iloisina. Eräässä suhteessa tulin Irkutskiin kriitillisenä aikana — Angara-joesta lähtivät jäät paraillaan. Hyväksi onneksi oli jäiden lähtö jo niin pitkälle edistynyt, että pääsi höyrylaivalla jäiden välistä joen yli kulkemaan.
Irkutskissa vietin muutamia miellyttäviä päiviä tuttavieni tanskalaisten Jensenien ja tohtori Bergmanin parissa, kävin pääsiäiskirkossa ja varustauduin matkalle.
Paikan saanti junassa tuotti vaikeuksia. Halusin paikkaa junassa ja vaunussa, joka menisi yhtämittaisesti Irkutskista Pietariin. Seisoin puolen päivää turhaan jonossa. Viimein neuvottiin minua kääntymään välittäjän puoleen. Hän toimittikin minulle piletin ja tyytyi hyvin kohtuulliseen vaivanpalkkioon.
Huhtikuun 16 p:nä läksin Irkutskista. Edellisenä yönä oli saatu ponttooni-silta kuntoon Angaran yli. Aamun koitteessa läksin pitkälle kotimatkalleni.
Iloisemmalla ja valoisammalla mielellä kuljin nyt länttä kohti kuin muutamia kuukausia sitten itäänpäin. Olin jo saavuttanut jonkunlaisen tottumuksen Venäjällä matkustamiseen. Joista oli jää lähtenyt. Lunta oli vaan siellä täällä. Viheriä oras vaikutti, ettei erokaan tuntunut niin kolkolta kuin talvella. Metsiköissä kukkivat valkovuokot ja oli niitä asemilla myytävänä. Ilma oli miellyttävän keväinen.
Matkaa kesti kaikkiaan vähän toista viikkoa, yhtämittaista matkaa yötä ja päivää, aina vaan samaan ilmansuuntaan. Mutta ei matka pitkältä tuntunut. Alun pitäen oli siihen ajatukseen antautunut, että sitä niin kauvan kestäisi. Jouduimme piankin aikataulun ulkopuolelle. Matkustimme sen mukaan kuin meille mukavinta oli. Kun tuli sopiva ruoka-asema, pysähdyimme sinne riittäväksi aikaa syömään. Illan suussa välistä pysähdyimme jollekin asemalle tunniksi levähtämään. Kaikki matkustavaiset nousivat vaunuista pois asemasillalle kävelemään ja se tuntui oikein miellyttävältä. Kerran sattui pienen aseman vieressä olemaan kirkasvesinen kevätpuro. Jotkut riensivät sinne peseytymään. Junan kuljettajat käsittivät tilanteen. Ilmoitettiin, että juna seisoo puoli tuntia ja kohta oli enin osa matkustavaisia puron partaalla. Pesivät kätensä, kasvonsa, päänsä. Miehet heittivät takit päältään pois. Vaatteita harjattiin, kenkiä puhdistettiin, naurettiin ja oltiin iloisia. — Shirookaja ruskaja natura.
Olin kupeetoverikseni saanut nuoren kukoistavan, hienosti sivistyneen rouvan. Teimme tuttavuutta muiden vaunussa olevain kanssa. Viereisessä kupeessa matkusti nuori rigalainen pariskunta. Olivat olleet karkotettuina. Teimme vierailukäyntejä toistemme luo. Toisella puolella asui kaksi venäläistä insinööriä. Minulla oli mukanani suomalais-venäläinen tulkki. Se toista insinööreistä suuresti huvitti. Joka päivä tuli hän meidän kupeellemme ja lueskeli sitä pitkät ajat. Aamulla osasi hän jo tervehtiä minua suomeksi ja sanoa joitakuita sanoja.
Matka sujui täten hauskasti ja mukavasti, mutta tuli siihen kumminkin omituinen hankaluus. Oli pääsiäisviikko. Hyvin suuret määrät sotaväkeä oli päästetty pääsiäiseksi lomalle kotiin ja oli heidän nyt palattava rintamalle. Jo kaukana Siperiassa oli joka asemalla suuret määrät sotamiehiä. Juna oli täynnä entisestään, mutta ei auttanut, heidän täytyi päästä eteenpäin. Heitä tulvi joka paikka täpösen täyteen. Meidän vaunumme käytävä, samoinkuin muiden vaunujen, oli heitä ahtamalla täynnä. Ahtautta lisäsi se, että heillä luonnollisesti oli paljon tavaraa, laatikoita ja kaikenlaisia kääröjä. Yöllä heitä makasi kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Käytävän lattialla, kummallisissa asennoissa laatikkojen päällä, eteisen lattialla, vieläpä sillä sillalla, joka yhdistää kaksi vaunua toisiinsa, makasi kolme sotamiestä vieretysten. Muuten olivat sotamiehet siivoja ja hyväntapaisia, ei kukaan yrittänytkään tunkeutua meidän kupeihimme. Me kutsuimme heitä "meidän sotamiehiksemme", aamuin illoin tervehdimme toisiamme, puhelimme keskenämme. — Yksikin nuori siperialainen sotamies oli matkalla Tornioon. — Asemilla he suojelivat meidän vaunuamme, estivät uusia tulokkaita sinne tunkeutumasta. Ainoa haitta oli se, että käytävässä oli niin kauhean ahdasta, eikä vaunua voitu pitää puhtaana. Provodnik — vaununpalvelija sitä päätään pudistellen aina valitteli.
Usein mietin mielessäni, kuinka ihmeellisesti minun oli käynyt. Kun kotoa läksin oli koko perheeni kohtalo epätoivoinen. Itse menin epätietoista tulevaisuutta kohti. Vankilasta vankilaan kuljettuani odotti minua todenmukaisesti pitkä maamatka Siperian kauheassa pakkasessa johonkin pikkukaupunkiin tai kylään elämään siellä maan kieltä taitamattomana raskaissa oloissa kukaties kuinka kauvan tai ehkä kokonaan sortumaan. Ihmeellisesti oli Jumala minua auttanut. Matkani oli luonnistunut paremmin ja keveämmin kuin olin voinut toivoa, olin saanut olla terveenä, olin tavannut ystävällisiä, hyviä ihmisiä, joista useita tahdon pitää ystävinäni koko ikäni. Suuret maailman tapahtumat olivat suunnanneet minun perheeni vaiheet uusille, onnellisemmille urille.
Jumalalle olkoon kiitos hänen äärettömästä hyvyydestään.
Pietariin tulin maanantaina 23 p:nä huhtikuuta k:lo 11 ap. Otin ajurin ja ajoin Suomen rautatieasemalle. Parin tunnin perästä läksin Viipuriin, kotimaahan, Suomeen.
Viipurissa tapasin vaimoni ja vanhemman poikani, nuoremman poikani voin sulkea syliini vasta kymmenen kuukautta myöhemmin. Kun muutamia päiviä myöhemmin tulin Sortavalaan, kaiken kaikkiaan kuljettuani rautatiellä 14686 kilometriä, oli asemalla vieläkin enemmän ihmisiä, kuin minun matkalle lähtiessäni.
End of Project Gutenberg's Vankilasta ja Siperiasta, by Oskar Relander