The Project Gutenberg eBook ofVankilasta ja SiperiastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vankilasta ja SiperiastaAuthor: O. RelanderRelease date: March 28, 2017 [eBook #54447]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKILASTA JA SIPERIASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vankilasta ja SiperiastaAuthor: O. RelanderRelease date: March 28, 2017 [eBook #54447]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto
Title: Vankilasta ja Siperiasta
Author: O. Relander
Author: O. Relander
Release date: March 28, 2017 [eBook #54447]
Language: Finnish
Credits: Produced by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKILASTA JA SIPERIASTA ***
Produced by Jari Koivisto
Kirj.
O. Relander
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.
Keskisuomalaisen kirjapaino, Jyväskylä.
Alkulause.Viipurin lääninvankilassaPietarin Peresilnaja-vankilassa.Rautatiematka halki VenäjänSiperian arollaIrkutskTchitaSiperian ilmasto ja luontoSiperian asutusKarkoitetutSotavangitSiperian edistysmahdollisuudetKun vallankumous tuli TchitahanKotimatka
Teokseni ei yritäkään antaa mitään objektiivisia tietoja, se on vain subjektiivinen esitys siitä mitä olen kokenut ja nähnyt ja ensi kädessä muilta kuullut. Kaksi ensimäistä lukua on kirjoitettu Irkutskissa, seuraavat kaksi Tchitassa, muut Suomessa matkalla tekemieni päiväkirjamuistiinpanojen mukaan.
Sortavalassa 24 p:nä lokakuuta 1918.
Yöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla vuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden lopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa aiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän maatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin, jos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.
Aamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt tulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat kumminkin, mistä oli soitettu — poliisikamarista. Kysyjät olivat sieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja. Tarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello. Sisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen saattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut vangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa mukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.
Sen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai syytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään. Neljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt minulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka erottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi joutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän alla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä, että minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan. Petinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli kaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä olin "regeringsfientlig" — hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti syitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen arvostelkoot muut.
Herra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle: luovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle, tein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina, järjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi sekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne eivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis muutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan Viipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita virkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.
Kello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella joukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä paitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle kokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa. Asemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä heiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli pilvinen ja harvinaisen hämärä.
Matkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa, tulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli heidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta se ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin kuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.
Viipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti kielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua. Useamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin, jossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin koppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki mitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi sembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset, kengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi etten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.
Lääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään ilmoitusta.
Koppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen vankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut kiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät kirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni. Vuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.
Vasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru mielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään arvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli. Koetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.
Illalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää. Koko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin kertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä tallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole, jonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.
Aamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi kuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain kopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli oikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen vai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.
Kopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se jotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea, mutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista, valituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa jo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan kertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän keisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä. Olisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut kuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se oli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin epäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun sellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.
Aamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin huonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää rokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti minusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka poliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan taskuja paraillaan tutkittiin.
Kello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki tavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua kunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi, toinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä käyttämästä.
Synkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin. Lääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin, vanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.
Vahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas tarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli, otettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin kopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin myönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä loukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja sitten vietiin koppiin, "itäpään nro 4:ään", joka on paraimpia koppeja koko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät valaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin paljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta. Seinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas laskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi ollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli. Vuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin minulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se putosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin siitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi jotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät kumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun minulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä oli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa pitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli seidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin läheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä vaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin vangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni kohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja tuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa. Kysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä käytävässä lyöpää kelloa. "Ei ole", sanoi vartija, "mutta kyllä sen ajan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa on, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä, junien kulusta y.m."
Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto, tarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella pimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous, ensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran siunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen viihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko vankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta lamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun oli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten tyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.
Joku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan metalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa ja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin varustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on asetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei tahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle. Sillä leipähän se on se todellinen "Jumalan vilja". Päivälliseksi annetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa, joskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen lusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla tuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa. Ruoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa mikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka ohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.
Ruuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta kysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat näkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia pinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka ennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia maalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken huonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa — vehnäleipää.
Minulle annettiin oikeus syödä omaa ruokaa. Parin päivän perästä ruvettiin sitä porttöörillä tuomaan. Omaiseni lähettivät mitä parasta voivat keksiä, sen lisäksi hedelmiä ja makeisia. Suorastaan herkuttelin. Tuntui melkein vaikealta, kun minulla oli niin paljon parempi ruoka kuin ehkä kellään muulla tässä rakennuksessa.
Ruuan suhteen minua painoi sama ajatus kuin myöhemmin Pietarin Peresilnajassa. Tuntui siltä kuin syöminen vankilassa tulisi pääasiaksi. Kaikenlaiset muut ilot, nautinnot, virkistykset, toimet, niin henkiset kuin ruumiilliset olivat kielletyt. Ainoastaan ruokaa sai ja hyvää. Syöminen oli muutenkin päivän suuri tapahtuma, se katkaisi yksitoikkoisuuden, silloin joutui jonkunlaiseen yhteyteen kopin ulkopuoleisen elämän kanssa, silloin oli käytävissä elämää ja touhua. Syöminen tuli siten elämän keskeiseksi osaksi, pääosaksi, tärkeimmäksi. Tämä syömisen tärkeä asema minun mieltäni usein suuresti vaivasi. Tuntui niinkuin se painaisi minut alas eläimellisyyteen. Välistä teki mieli heretä syömästä niin hyvin, ja tyytymään haukkaamaan vain hiukkasen hengenpitimiksi.
Joku aika illallisen jälkeen tuli iltatarkastus. Alakerrassa puhallettiin vihellyspilliin yksi kerta, toisessa kerroksessa kahdesti ja kolmannessa, jossa minä olin, kolmasti. Silloin oli kunkin vangin asetuttava keskellä lattiaa seisomaan, joku vartija kävi ovessa olevasta tirkistysreijästä katsomassa, että oli paikoillaan. Sen jälkeen pantiin lisäsalvat oviin, ettei yön aikana pääsisi karkaamaan. Joku aika sen jälkeen kuului vielä virren veisuu ja Herran siunaus. K:lo 9 annettiin merkki lamppujen sammuttamiseen.
Hyvin pian huomasi mukavimmaksi elää tämän päiväjärjestyksen mukaan, nousta silloin kun merkki annettiin ja mennä makaamaan määräajalla. Mitä iloa ja etua minulla siitä olisi ollut, vaikka se olisi minulle ehkä sallittukin, maata pitempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla kuin muut. Kellotta pian tottui olemaan, aamu- ja iltamerkeistä ja ateria-ajoista tiesi tärkeimmät ajankulut, ja mitä minä sen tarkemmalla ajantiedolla olisin tehnyt. Heti aamulla nousin ylös, peseydyin, pukeuduin, tein vuoteeni. Lattiani sen sijaan lakasin myöhemmin päivällä, jolloin oli valoisa, jotta näki hyvin joka sopukan. Tirehtöörin luvalla sain pitää sänkyni alhaalla päivälläkin, ja makailinkin keskipäivän aikaan minkä sujui, mutta iltapäivällä ja illalla en maannut, ennenkuin varsinaisesti menin nukkumaan, ettei yöuni häiriintyisi.
Aamulla vartijain tultua kuului liikettä kaikkialta. Ne vangit, jotka saivat käydä jossakin töissä, päästettiin liikkeelle. Toisia käytettiin kuulusteltavina, toiset kävivät kirjastossa, Siten oli monenlaista liikettä ja hälinää. Päivällisen jälkeen oli vartijoilla puolentoista tunnin lepoaika, silloin pantiin kaikki vangit koppeihin ja yhteishuoneisiin, ovet lukkoon, kaikki ruokalevolle. Tuli omituinen rauhallinen, hiljainen hetki keskellä päivän hälinää. Määrähetkellä iltapuolella alkoi taas sama liike ja elämä kuin aamupuolellakin.
Pitkin päivää kävelytettiin niitä vankeja, joille se etuoikeus myönnettiin. Toiset kävelivät peräkkäin pihalla. Toisia, arvattavasti vaarallisia vankeja varten oli laitos, jossa kukin sai kävellä yksin. Ympyränmuotoisen korkean aituuksen sisällä oli seitsemäntoista kävelypilttuuta. Keskipisteessä oli torni vartijaa varten, tornin ympärillä kapea käytävä ja siitä ovi kuhunkin pilttuuseen. Tornistaan vartija pitkällä kepillä sulki ja avasi kunkin pilttuun oven. Minut luettiin vaarallisimpien vankien joukkoon. Parina ensimäisenä päivänä ei annettu ollenkaan kävellä, ja sitten näissä kävelyputkissa. Korkeat seinät ympäröivät kutakin putkaa kaikilta puolilta. Mutta näkihän taivaan pilvineen ja hiukan puiden latvoja. Matkaa tuli pilttuun seinivieriä kävellen 25-27 askelta. Kun ahkeraan käveli koko ajan, voi matkaa tulla astutuksi, kierrokset sormilla lukien, kaksi kilometriä.
Kävelemästä tullessani huomasin, että kunkin kopin ovella seisoi vangin nimi, numero ja minkälaatuinen vanki kopin asukas oli. Minun koppini ovella seisoi laatalla: matkavanki numero se ja se, ja laatan toisella puolella nimi.
Suuresti vaikutti ajan rattoisampaan kulumiseen, että sai lukea. Niinkuin mainitsin, oli kussakin kopissa Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Niitä luin ahkerasti. Uuden Testamentin ehdin lukea melkein läpi. Virsikirjaa luin myös säännöllisesti. Vankien rukouskirjan luin tarkoin ja oli se minusta kaikin puolin sopiva tarkoitukseensa. Kuulin perästäpäin neiti Mathilda Wredeltä, että siihen yleensä oltiin tyytymättömiä. Siinä muka liian räikeästi kuvattiin vankia suureksi syntiseksi ja rikolliseksi. Vangin rukouskirjassa ei mitenkään saanut viitata siihen että hän oli suurempi syntinen kuin muutkaan, eikä saanut olla erityisesti häntä varten sovitettuja rukouksia. Minä en tätä ymmärtänyt. Päinvastoin, jos koska, niin rukoillessaan kai vangin piti tunnustaa olevansa rikollinen ja syntinen. Sitäkin enemmän kun hän tämän rukouksensa suoritti koppinsa yksinäisyydessä, ilman sivullisia todistajia. — Muutakin luettavaa sain vankilan kirjastosta. Luin Vallacen kaksiosaisen ison teoksen Venäjästä, Lindaun "Från orienten" y.m. Lukuni järjestin määräajoiksi, milloin luin uskonnollisia kirjoja, milloin muuta. Luku sujui hyvin. Luin pöydän ääressä, luin seisaalta ikkunan ääressä, luin eri asennoissa sängyssä lamppu ja kirja jakkarallani. Sanomalehtiä ei annettu lukea, kuulin että jonkun aikakauskirjan olisi ehkä tirehtöörin erityisellä luvalla voinut saada, mutta en ehtinyt sitä hommata itselleni.
Välillä kävelin, yhdestä kopin nurkasta toiseen, kävelin pitkätkin matkat. Kun satuin saamaan kiinni jostakin hauskasta ajatuksesta, aloin sitä punoa ja kehittää, milloin pidin esitelmiä, milloin puheita monenlaisissa tilaisuuksissa, suunnittelin sanomalehtikirjoituksia tai muita sellaisia, keskustelin tuttavieni kanssa. Saattoi mieli kuohahtaa, tunnelma täyttää koko olemuksen, olo tuntua oikein hauskalta. Ja sitä myöten kun ajatukset juoksivat, sujui käyntikin. Välistä kävelin niin vinhaa vauhtia nurkasta nurkkaan että päätä pyrki huimasemaan. Välistä kun mielikuvituksessani pidin puhetta, isänmaallista puhetta jossain tilaisuudessa, jossa oli paljon kansaa koolla, ja tietysti saavutin suuren menestyksen ja sain yleisen innostuksen kohoamaan korkealle, saatoin äkkiä pysähtyä ja nauraa itselleni, nauraa ajatuksilleni ja hymyillä koko vankilassaololleni. Se minusta suorastaan tuntui tolkuttomalta.
Välistä taas pessimismi valtasi mieleni. Minä suorastaan antauduin sen valtaan, seisoskelin jossain nurkassa ja kävelin hiljalleen pää riipuksissa. Annoin kaiken käydä pahimmin päin. Suorastaan hekumoitsin pessimismissä. Tilannehan oli omituinen. Olin kaikin puolin terve, ruoka oli hyvä, erinomainenkin, paraita makeisia välipalaksi, vaatteet siistit ja puhtaat, kaikki ihmiset joiden kanssa jouduin tekemisiin ystävällisiä, ja myötätuntoa tiesin nauttivani laajalti ulkopuolella vankilan. Mutta samalla olin vanki, olin pantu viralta, tulevaisuuteni oli aivan epätietoinen. Näistä vastakkaisista vaikutteista kai johtui, että kun antautui synkkiin ajatuksiin, syntyi siitä merkillinen yli reunojen kuohuva surumielinen huumaus. Kaiken takana oli kumminkin yksi äärettömän kipeä kohta, ankaran vakava, toivottoman surullinen.
Tein muuten varsin merkillisiä huomioita mielialojen vaihtelusta vankilassa. Lienevätkö muut huomanneet samaa. Aamulla herättyä, mutta ennen ylösnousemista on mieli hilpeä ja rohkea. Heti ylösnoustua se painuu alas. Yleensä on mieliala aamupäivällä ja keskipäivällä raskas. Silloinhan toimintahalu on virkein, ja kun se ei saa tyydytystä, tulee mieli tyytymättömäksi ja suruiseksi. Illalla seuraa päivän sisäisiä taisteluita illan rauha. Se saattaa vallata mielen omituisen voimakkaasti, tyytyväisyys täyttää olemuksen vankilassakin.
Oikein iloitsin voimisteluohjeista, jotka olivat kopin seinällä ja mielessäni siunailin sitä joka oli keksinyt ne ja hommannut joka koppiin. Ne olivat erittäin hyvin kokoonpannut ja oli niissä sopivia neuvoja terveydenhoidon suhteen vankilassa. Koetin voimistella näiden ohjeiden mukaan määräaikoina. Pyrkihän se välistä unohtumaankin, mutta kun muistin, että vaimoni oli kehoittanut minua säännöllisesti voimistelemaan, koetin täyttää velvollisuuteni.
Vankila kuului olleen ylen määrin täynnä, jonka vuoksi moneen yhden hengen koppiin oli täytynyt panna kolme henkeä, samoin olivat yhteishuoneet täpö täynnä. Kahta henkeä ei koppiin panna, sillä kaksi kuuluu riitaantuvan, mutta jos on kolme, moudostuu riitaisuuksien sattuessa kahden puolue yhtä vastaan, ja äkäisinkin tulee siten kurissa pidetyksi. Jostakin läheisestä kopista, jossa varmaankin oli kolme asukasta, kuului joka ilta tahdikasta astuntaa ja komentosana "käännös". Siellä voimisteltiin.
Suuresti kaipasin vankilassa paperia ja kynää. Kirjoitettavaa olisi tietysti ollut vaikka mitä laatua. Kirjeitä sain kirjoittaa yhden. Lauantaina kävi vartija kopeissa kysymässä, kutka haluavat kirjoittaa kirjeitä. — Kelle kaikille tämä oikeus myönnettiin, ei ollut tiedossani. — Sunnuntai-aamuna tuotiin sitten pienenpuoleinen paperiarkki, kirjeenkuori, kynä ja mustetta. Maanantaina kirje haettiin. Kirjeet tietysti sensuroitiin, ennenkuin ne lähetettiin. Kuulin vankilan virkamiehiltä, että näiden kirjeiden lukeminen oli heidän ikävimpiä tehtäviään. Jokainen, jolle se oikeus myönnettiin, käytti tilaisuutta ja tahrusti paperiarkkinsa täyteen. Mutta moni kirje kuuluikin olleen enemmän aiottu sitä tarkastavaa vankilan virkamiestä varten, kuin kirjeen saajaa varten.
Kun vielä mainitsen, että sain kahdesti käydä oikein hyvässä, siistissä ammeessa, olen kertonut miten hyvää huolta minusta pidettiin.
Vanginvartijoista on vaan hyvää sanottavaa. Kaikki he tunnollisesti täyttivät tehtävänsä. Se jo tuntui erittäin miellyttävältä, että vartija aamulla ensi kertaa koppiin tullessaan ystävällisesti sanoi hyvää huomenta ja samoin illalla hyvää yötä. Minua on aina miellyttänyt tämä tapa, mutta ei se koskaan ole tuntunut niin suuriarvoiselta kuin vankilassa. Kaikki vartijat kohtelivat minua ystävällisesti, tekisipä mieli sanoa, melkein kunnioittavasti. Muudan vanhempi mies sanoi, että poikkeuslakia sovittamalla saisi melkein kenen tahansa panna vankeuteen. — Muudan vartija kertoi, että hänen nuoruutensa unelma oli ollut tulla kansakoulunopettajaksi. Vanginvartijan toimesta hän sanoi, että siinä harvoin tuntee työn iloa. Sama mies kerran lausui merkilliset sanat, kun oli puhetta vaikeista taloudellisista ajoista: "Tokkohan koskaan enää tulee pienille eläjille taloudellisessa suhteessa niin edulliset ajat kuin oli ennen sotaa". — Joku vartija pistäysi silloin tällöin koppiini puhelemaan, lausui arvelunsa päivän tapahtumista ja halusi kuulla mielipiteeni.
Kaikki vankilan virkamiehet osoittivat minulle suurta hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Ensimäisenä päivänä vankilassa ollessani tuli vartija koppiini ja lausui lyhyen määräyksen "pastorin puheille". Minä arvelin, että se kai oli vankilan tapoja, että ensimäisenä päivänä viedään papin puheille saamaan häneltä sopivia neuvoja. Pastori Friman pyysi ystävällisesti sohvaan istumaan, muisteli minun kanssani yhteisiä nuoruuden muistoja, tarjosi luettavaa, oli kaikinpuolin herttaisen ystävällinen. Useimpina päivinä kävi hän sitten puheillani. — Vankilaan tullessani sattui minulla olemaan hartiassani pieni ajos. Tavallisissa oloissa en olisi siihen itse huomiota kiinnittänyt, vielä vähemmin kukaan muu. Nyt kävi vankilan lääkäri, professori Granberg, paljosta työstään huolimatta sitä huolellisesti hoitamassa, samalla ystävällisesti puhellen kanssani.
Vankilan tirehtööri Stråhlman osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja auliutta, antaen minun virkahuoneessaan tavata omaisiani ja tuttaviani. — Kaikkia vankilan virkamiehiä ja vartijoita kohtaan tulen pitkin ikääni tuntemaan suurta kiitollisuutta.
Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä. Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona, jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.
Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan tervehtimään. — Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä asettua asumaan. — Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen hauskasti ja rattoisasti.
Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen mukaisia.
Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin. Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta puolestaan ajoi tätä asiata.
Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen. Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin torstai, 7 p. jouluk. 1916.
Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo vanhoilta ajoilta.
Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi — tai kenen ansio se lie ollut — että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan suomalaisen vartijan perille asti.
Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani, lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.
Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin ihmisen elämästä pois pudonnut aika.
Kun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen poliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen luokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle jäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen kapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin. Sattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat Pietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat ystäväni.
Pietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut minulle ja itselleen — hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille asti — ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä iltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.
Asemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne passitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin toiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti vankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli majoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja epämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion, jonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan vuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä virastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa tuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että minun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden mukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s pykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu itse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen mukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin sen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun kovin kolkon vaikutuksen.
Viraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he eivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. "Syy on teidän omien virkamiehienne", sanoivat he. "Miksi he sotkevat asioita." Olivat valmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani olen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä tapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler oli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja että minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen luulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli hankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan. Hän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin kuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä vaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia selvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.
Tavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu, jota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja mukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja Kanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä valmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat pääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja Kanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä vuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti minun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja lyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet, sanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä paperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä ne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua saattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.
Inspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison vaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani viemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen vankilaan.
Matka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen laajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia sillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta eihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi Viipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona, parooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa loppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi. Sanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin elin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.
Kun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos minkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin tunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan seuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä tukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri merkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit sitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin rahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät, sukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän sekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus. Siinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin, puhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä Pietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: "olen suomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä". Se oli nuori, kaunis, vilkas-eleinen mies. — Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu, vietiin minut koppiini.
Tämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin tietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin määräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne tuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli siellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran vartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista tuhatta.
Koppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko vankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli siisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin — keskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin olen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut ollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin vankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen, minulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten se oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein johtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot ylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt, ämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa — tshaska, vaskinen iso tuoppi — krushka, pieni vaskinen muki — tsharka, puulusikka ja jumalankuva nurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.
Ensimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun Viipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin pari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten, kun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan syömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta kolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki vaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän riisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi tutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä venäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata sarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena kuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa mukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli leveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen panin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.
Päiväjärjestysvankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti kello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja nostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti lukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli tarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik, nimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen kopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa, kunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen perässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli seistävä smirnaassa keskellä koppia.
Kohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku avattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi vaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki, joka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli laittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei muuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.
Muuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän oudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken veden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä sitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin janoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se ajallaan.
Joku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven, ja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo aikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto "kravattii". Sai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti venäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin venäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia diminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli huone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta samainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä kunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä hommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan oikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista aikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani, tyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä tulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta hukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden, että silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä kaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa siistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta yhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan heistä.
Tavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli aamuhartaus. Kuului vartijan huuto "na malitvuu". Jostakin läheisestä yhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat vuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista. En koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä yhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä varsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että etenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi kajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti "herra armahda meitä". Mielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen sanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät jonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän yläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.
Tämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin nurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia uskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa jumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja saamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa tapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä ei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että kykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta, josta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin riittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja virsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne tarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta syventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.
Välistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään "na ulitsu". Se oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin. Minua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan mikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden seinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia, ja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli aamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli matalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita. Kävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity nurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia. Kukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet orvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria auringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77 askelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin tätä kävelypaikkaa muistelen.
Kävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä palasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle. Sitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti kaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja lihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin oli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja juustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa. Puuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää, vaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen säännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti hämmästytti.
Joku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten, että luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti. Sai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas kuului ulkoa huuto "kravattii", joka tarkoitti että sängyt oli pantava seinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä. Se jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta. Illalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se ei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja iltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas. Iltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka, sen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi joku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.
Vartijoistaen voi muuta sanoa kuin hyvää. Lähinnä minua hoiti kaksi vartijaa vuorotellen. Kumpikin oli kerrallaan 36 tuntia toimessa. He olivat tunnollisia tehtävissään, mutta ystävällisiä. Alempaan kansaan kuuluvilla venäläisillä, ja eikö liene samoin ylempiinkin kerroksiin kuuluvilla, on tapana helposti ruveta huutamaan. Tuon tuostakin kuului käytävästä huutoa. Kerrankin vanhempi vartija pauhasi naapurivangille, huusi niin että. Minä jo arvelin, että mitä siellä lienee tapahtunut. Mutta pari minuuttia vaiti oltuaan puhui hän taas hiljaa, ystävällisesti ja naurahtaen. Suomalainen olisi tarvinnut ainakin päivän lauhtuakseen semmoisen huudon jälkeen. Kolmas vartija vei kävelemään, hän oli vanha mies, kuiva ja äreä. Hän vaati, että sisääntullessa hattu oli otettava päästä jo ulko-ovella. Kun minä kumartaen tervehdin käytävässä olevaa päällikköä, piti hän sitä sopimattomana ja ärjäsi "smirnaa". Sitten oli staarosti, hän teki kaikin puolin hyväntahtoisen vaikutuksen. Vielä oli saunottajat, vehnäleiväntuojat, svidaaniaan viejät, mitä kaikkia heitä liekin ollut. En kestään voi sanoa muuta kuin hyvää, kaikki he koettivat paraansa mukaan täyttää velvollisuutensa. Eikä kukaan minua kohdellut muuten kuin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Vankilan alipäällikkö oli ystävällinen ja hyväntahtoinen ja koetti järjestää minun elämäni paraimman mukaan, puhuipa hän saksaakin kun ei muu auttanut. Vankilan ylipäällikkö Arktjejeff, kuului olevan tunnettu häjyydestään ja ankaruudestaan, mutta en minä hänenkään suhteensa mitään pahaa kokenut. Kerran kävi hän minun koppiani tarkastamassa; ei hän mitään muistuttanut, mutta ei hänellä muistuttamisen syytä ollutkaan. Koppia oli erityisesti puhdistettu. Minulle oli annettu pyyhinliina ja sillä minä jakkaralla seisten pyyhin ikkunaa. Kun vartijasta ikkuna oli hyvä, vaati hän pyyhinliinaa pois: "harashoo, otshen harashoo". Minä vaan pyyhin ja kun en hänen puhettaan ymmärtänyt, selitteli hän että rievun oli mentävä "damoi". Mutta minä kun olin kerran ikkunan puhdistusintoon päässyt, en siihen tyytynyt, vaan kiillotin vielä ikkunaa nenäliinallani. Lattiaa puhdisti vankipoika, siten että hän riisui toisesta jalastaan kengän, pani jalkansa jonkunlaiseen harjaan, jossa oli jotain saippuan tapaista, ja sitten hyppi ja tanssi huoneessani.
Vankejasanottiin olevan toista tuhatta. Näin niistä tietysti vain pienen osan. Siihen korridooriin, jota myöten vietiin kävelemään, näkyi kolme suurta yhteissalia. Suuret melkein kattoon saakka ulottuvat rautaristikko-portit erottivat ne käytävästä. Kuhunkin saliin mahtui monta kymmentä henkeä. Pitkin seiniä oli makuulavoja, jotka laskettiin alas siten että lyhyt sivu oli seinässä kiinni. Siten niitä mahtui paljon enemmän. Melkein aina näin vankien makaavan vuoteillaan, päivät umpeensa. Keskellä huonetta oli suuret pöydät.
Muutamina päivinä kävelemässä ollessani näin poliisin tuovan päivän saaliin. Siinä oli harmaahapsisista vanhuksista pieniin poikiin saakka. Luultavasti olivat enimmät heistä varkaita.
Kerran näin kuljetettavan parisenkymmentä nuorta poikaa, samankokoisia, samanikäisiä, kauniita, pyöreäposkisia, ehkä noin 18-20 vuotisia. Lienevätkö olleet sellaisia, jotka olivat kieltäytyneet sotaan menemästä.
Nikolain päivänä näin kirkkoon vietävän monta kymmentä nuorta pulskaa miestä, kaikki raudoissa. Luulen niitten olleen kieltäytyneitä. Svidaaniaa odotellessa ne näyttivät huolettomilta ja iloisilta, antoivat kättä toisilleen.
Eräänä iltana kuului hyvin levottomalta, juostiin ja meluttiin. Iltatarkastusta ei pidetty ollenkaan, ja sängyt annettiin alas tavallista myöhemmin. Vanha vartija harppasi tuontuostakin naapurikopin luukulle, jotain kertomaan ja samaa kyytiä pois. Seuraavana aamuna sain kuulla, että edellisenä iltana oli viety paljon miehiä rintamalle. Ehkä ne olivat juuri nuo raudoissa olevat nuoret miehet.
Raudoissa oli useita. Sain sen käsityksen, että ne joilla oli jalkaraudat, olivat kiinniotettaessa yrittäneet paeta. Ne joilla oli käsiraudat, olivat tehneet vastarintaa. Monella koppivangillakin oli raudat. Jotkut heistä olivat saaneet hankituksi lampaannahkakaistaleen nilkkojen ympärille, etteivät raudat pääsisi ihoa rikkomaan. Kuulin kerran eräästä kopista illalla huutoa ja valitusta ja kun vartija viimein kysyi mikä hätänä, valitteli raudoissa oleva vanki inhon ja tuskan täyttämällä äänellä: "russakka juoksee pitkin minun ruumistani". Välistä kuulin koppiini pitkät ajat yhtämittaista rautojen helinää. En tiennyt, mitä tapahtui, kuulin vain kilinän, mutta kamala on se soitto, ja mitä kauvemmin sitä kuulee, sitä raskaammaksi se mielen painaa.
Erittäin surulliselta tuntui nähdä vankien joukossa niin paljon poikia, pieniäkin poikia. "Nuoria varkaita", sanottiin minulle. Oli kumminkin miellyttävää, että heitä näin kuljettavan vartijan, josta olin saanut edullisen vaikutuksen. Tuli tietooni, että voin tilata ruokavaroja omaan laskuuni. Koetteeksi kirjoitin sitä varten annetulle paperipalaselle: valkosta leipää, munia ja sokeria. Seuraavana päivänä tulikin koppini luukulle mustapartainen vilkas mies ja toi valkoista leipää. "Sokeria ei ole koko Pietarissa", sanoi hän, "eikä muniakaan satu olemaan. Mutta ettekö halua tupakkaa", sanoi hän hyvin ystävällisesti ja hilpeästi. Samainen mies näkyi pikku poikia ohjailevan.
Minun koppini oli numero kuusi. Viimeisessä, seitsemässä, oli ensin nuori mies. Näin hänet aamuaskareissa ollessani. En häntä koskaan puhutellut, mutta erittäin sievästi ja herttaisesti hän minua aina tervehti. Hän oli kaunis, kookas mies, hieno-, jalopiirteinen. Teki sivistyneen vaikutuksen. Hänellä oli niinkuin minullakin omat vaatteet. Mutta hän oli varannut itselleen hyvin sopivat vaatteet vankilaoloa varten, paksun neulotun villapuseron ja pitkän villaisen kaulavaatteen. Kun svidaaniassa käydessäni, olin saanut kuulla, että minut lähetettäisiin Siperiaan, tunsin itseni koppiin tullessani kovin masentuneeksi ja antauduin suruni valtaan. Ovi oli vielä auki käytävään ja vartija seisoi ovella. Nähtävästi muutkin vangit tiesivät, että minut vietäisiin jonnekin kauas ja että minua oli käytetty sanomassa jäähyväisiä vaimolleni. Silloin juuri naapuri kulki oveni ohi. Hän ei voinut puhutella minua. Mutta hän pysähtyi hetkeksi vartijan selän takana, oikasi itsensä suoraksi, kohosi vähän varpailleen, kohotti kulmakarvojaan, aukaisi silmänsä oikein suuriksi ja loi minuun yhden ainoan pitkän katseen, Hänellä oli suuret kauniit tummat silmät. Siihen katseeseen pani hän mahdollisimman paljon myötätuntoa, rohkaisua, lohdutusta, osanottoa, kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toiselle toivottaa. Lienenkö koskaan nähnyt niin kaunista, niin paljon sisältävää katsetta.
Mutta muutamien päivien perästä hän katosi. Sijaan tuotiin toinen nuori mies. Kohta sen jälkeen vietiin meidät yhdessä kävelemään. Minä olin kuullut Krestiistä kerrottavan, että oli ankarasti kielletty kävelemässä ollessa puhuttelemasta toisia. Minä sen vuoksi kiiruhdin nopeasti hänen ohitseen, enkä vastannut hänen puhutteluunsa. Ja kun hän kävelyradan toisessa päässä kääntyi tullakseen minun luokseni, käännyin minäkin. Silloin hän jo valitti surullisella äänellä tornissaan meitä vartioivalle vartijalle, että tuo herra minua karttaa. Vartija rupesi nauramaan ja neuvoi minua, että kun on yhtaikaa pantu kävelemään, niin pitää myös rinnakkain kävellä. Ja niin me sitten teimmekin.
Hän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka valmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta vapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä, oliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli tuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi arestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa, varkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.
Sen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas. Saksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet. Ranskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko hän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa. Ensi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo paljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme valmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin siten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi sanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt, sanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika lailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja Horatiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme minkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin Aeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: "ei, nyt se menee kokonaan hullusti, ei se olegrasilis, gratsilisse on" y.m.s. He näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.
Joskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua kädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä astui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän niin tekee, vastasi hän: "alle Knöpfe sind zerrissen".
Olin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin, viisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme lehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran hämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.
Kysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? — Ei ole mitä lukea. — Kirjoittaako? — Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? — "Ja duumaju." — Mitä hän duumaitsee? — "Ja duumaju moi gorkii duumii." — Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias, en muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän vietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa, Jekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia melooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.
Se oli ikävintä vankilassa, ettei saanut — govorit — puhella. Tosi venäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut, etten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle paperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle tupakkaa ja tulitikkuja. — Mistäpä minä!
Venäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta peitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: "te ette ole väsynyt tänään". — "Kun ei tee työtä, ei väsytä", sanoi hän ja astua touhusi. — Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli hyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen vointiaan, hän vastasi — plooho = huonosti. — No mikä nyt on? — "Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei siitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä helpommin kaulasta alas." Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei ollut millä ostaa. — Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille istumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.
Kopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja helisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos jotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut vaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi kulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan lupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan parasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei naapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi kuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja yhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen oli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin luistanut kaulasta alas.
Joka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä. Viimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään. Varovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan asioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi tyhjänä.
Soittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan vartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä temppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea tai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan hiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei heillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi, kyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat luukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään, en valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan alapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin "hyvin". — "Ei ole hyvä, kaukana hyvästä", sanoi hän.
Mutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se heissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti vieroittavasti. "Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei valita mitään." Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja osoittivat minua sormella ohi kulkiessani.
Reunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla oli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen olleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut keuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat. Vaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi oveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan käski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä maanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt huonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä. Katse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.
Ilmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies, nähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta ääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat poliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan. Olivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli yhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin. Aamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät tieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta. Sitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin ääniopillisia kokeita. — Olipa samainen mies onnistunut saamaan huoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan eteen.
Kun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä ja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään salaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen. Eihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat, vaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet huutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti huolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun raukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: "hiero jalkojasi".
Joskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: "Vodjka, Vodjka, Vodjka!" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä viimein vastasi: "tshtoo!" — Sitten hän milloin laski pientä pilaa: "lähdetään kävelemään", "juodaanko teetä", "mihin me matkustamme kun täältä pääsemme", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli. Sievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.
Näitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään illan pitkään.
Sitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä. Harmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö. Päivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä oli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja juttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni tyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille Suomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta. Vankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.
Ajan viettoa. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin kirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli kirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff. Se oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen orjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu. Selailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin sitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen. Kirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.
Kaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia sodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran tuotiin yksi numero "Zerka" nimistä vankilain virallista aikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa kuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa ihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva. Muuta luettavaa en saanut.
Sen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu pois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös "Zerkan" tyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin lukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui. Sujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista hauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua. Muistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti osannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä useampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin suorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi onnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään. Vankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen minulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja alkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa joka luku oli jaollinen.
Sitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista. Mietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä sanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin mietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia leikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja historiallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään joukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja koetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin, jotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja minulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei näille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai joutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.
Jo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena päivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava. Hyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani. Vielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten minä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin niitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun vaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen parempia.
Vaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon yli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita jos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin kävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että käännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni seisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua pihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia. Mutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua jakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja duumaju moi gorkii dumii — saatoin minäkin sanoa.
Epätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako? Se saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin Jumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala kuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat ylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt nauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain levollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.
Välistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin ja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita. Kuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein huvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan. Kuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta, nousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e. Välistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa mielikuvitelmaa. — Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan kiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi mielen maan tasalle.
Ihmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä ajattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli sairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli hänen hyvin vaikea olla. — Minä olin terve. Minulle minun rakkaani toimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. — Minun rakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. — Häntä ei kukaan, sen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa hänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta astetta.
Svidaaniat. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia maamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja että tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut itse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni sattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut minne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut mitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä viedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon muita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden kanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut pantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin kahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta että minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja meidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta erotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin viimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua hyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän valittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. — Vasta kun näin vaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana, ymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi sanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. — Vaimoni kertoi, että minut sittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne olijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja, kaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita, lihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja, sokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä toisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului suuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että kuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.
Svidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista. Ei sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen vartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.
Kun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin eläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni käynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen jälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä sanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä. Sanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella äänellä: "noo — nitshevoo!" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen tapaan kaiken sanottavansa.
Omituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren mielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja koko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni niin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa olo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.
Nyt oli minulla ruokaa yltä kyllin, voin oikein herkutella. Join teetä kolmesti päivässä ja söin kolme herkullista ateriaa. Vankilan leivästä söin aina osan, sillä se oli oikein hyvää, ja myöskin keittoa. Vankilassa ei ole muuta syömäasetta kuin puulusikka. Syödä pitää sillä sekä sormilla. Aluksi on aivan neuvoton, mutta kaikkeen oppii. Oppii syömään sormillaankin verrattain siististi. Kun esimerkiksi saa suuren palasen leipää, leikkaleen muotoisen palasen, ei tiedä miten siihen käydä käsiksi, kynsilläkö pitää ruveta kovertamaan. Mutta sitten oppii leivän lohkasemaan kahtia ja niistä taittamaan kämmenen syrjällä paloja. Lusikalla vuoleskelin pieniä siruja voita, joita sormilla pistelin suuhun. Samoin tein juuston kanssa. Savustetut silakat piti sormin kuoria, lihaa täytyi pitää käsissä ja munat ryyppäämällä syödä. Syödessä oli minulla maljassa kuumaa vettä, pesin siinä käsiäni useampia kertoja syöntiaikana. Hauskinta oli syödä omenia, niitähän muutenkin käsistä syödään.
Seuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun edeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni Kostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti hellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun kaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.
Svidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja. Siinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse luja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli siinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai vastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä, puutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka kohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä kohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän tuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.
Oli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen vuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja siistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa ja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut kyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä niin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen katseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan ohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?