Tuvassa näyttää kaikki hyvältä ja hauskalta. Kun ei vain tuo yhteinen viha olisi ikävänä toverina.
Ivan astui sisään vihaisena, paiskasi kissan pois lavitsalta ja haukkui naisia siitä, ett'ei pesutiinu ollut paikoillaan. Ja ikävä valtasi Ivanin mielen. Hän istuutui, rypisti kulmansa ja ryhtyi korjaamaan länkiä, mutta päässä pyörivät yhä Gavrilon sanat, kuinka tämä oli oikeudessa uhkaillut ja äsken taas käheällä äänellä huutanut: "Tappaa se pitäisi!"
Mummo antoi Taraskalle illallista. Taraska söi, otti sitten ylleen lyhyen turkin ja viitan, sitoi vyön ympärilleen, otti leipää ja meni ulos tielle hevosten luo. Vanhempi veli aikoi lähteä häntä saattamaan, mutta Ivan nousi itse ja meni portaille. Ulkona oli jo pilkko pimeä, taivas oli mustassa pilvessä ja tuuli oli alkanut puhaltaa. Ivan astui alas portailta, auttoi pojan hevosen selkään, ajoi varsan yhteen joukkoon ja jäi seisomaan sekä katselemaan ja kuuntelemaan, kuinka Taraska ratsasti pitkin kyläntietä, tapasi toisia poikia matkalla ja hävisi näiden kanssa kuulumattomiin. Ivan seisoo yhä portilla eivätkä hänen päästään lähde Gavrilon sanat: "Kunpahan ei sinullakin kohta jokin kipenöitsisi".
"Ei se sääli itseäänkään", ajattelee Ivan. "Nyt ovat olleet pouta-ilmat ja tuulikin puhaltaa. Hän voi hiipiä jostakin takateitä, pistää tulen ja pujahtaa piiloon. Polttaa, senkin konna, talon eikä joudu edes kiinni. Kunpa yllättäisi hänet itse teossa, niin hän ei pääsisi käsistä!" Ja niin lujasti pysyi Ivanin päässä tämä ajatus, että hän ei palannutkaan takaisin portaille, vaan meni suoraan tielle ja kiersi kulman taakse. "Annahan kun kierrän ympäri talon. Kuka hänet tietää!" Ja Ivan lähti hiljaa astelemaan aidan vierustaa. Kun hän kääntyi nurkan taakse ja katsoi aidan suuntaan, niin hän oli näkevinään nurkassa jonkin vilahtavan, aivan kuin ojentautuvan esiin ja kohta taas painautuvan piiloon. Ivan pysähtyi ja oli aivan hiljaa, kuuntelee ja katselee. Kaikki on vaiti, tuuli vain nykii pensaitten lehtiä ja kahisuttaa olkia. Oli pilkko pimeä, mutta silmät tottuivat siihen. Ivan näkee koko nurkan, auran sekä räystään. Hän seisoi jonkun aikaa paikallaan, mutta ei nähnyt ketään.
"Ei se näy olleen mitään", tuumi Ivan, "mutta teenpä kuitenkin kierrokseni." Ja hän lähti hiipimään vajan seinän vierustaa. Ivanilla on virsut jalassa ja hän kulkee niin hiljaa, ett'ei itsekään kuule omia askeleitaan. Hän saapuu jo toiselle nurkalle, vaan — kas! Äskeisen nurkan luona välähti jokin auran kohdalla — ja katosi sitten taas. Ivanin sydän hytkähti ja hän pysähtyi. Samassa leimahti samalla paikalla kirkas liekki ja Ivan näkee selvästi, että mies, jolla on lakki päässä, on kyykyllään, selin häneen, ja sytyttää kädessään olevaa olkitukkoa. Sydän Ivanin rinnassa alkoi kiivaasti hakata, hän jännitti kaikki voimansa ja lähti harppaamaan pitkin askelin eteenpäin tietämättä itsekään, kuinka kulki. "No niin", ajattelee hän, "nyt hän ei pääse pakoon, saan hänet kiinni paikalla!"
Ei ollut Ivan vielä kulkenut kahtakaan patsasväliä, kun äärettömän kirkas liekki leimahti. Se ei ollut enää samassa paikassa kuin edellinen eikä se ollut mikään pikku tuli, vaan mahtavana tulipatsaana leimusivat oljet räystään alla ja liekit nuoleksivat kattoa. Gavrilo seisoi vieressä — hänet näki nyt aivan selvästi.
Ivan syöksähti ramman luo niin kuin haukka kananpojan kimppuun. "Nujerran hänet, — ajattelee hän, nyt ei hän pääse käsistäni!" Mutta rampa näkyi kuulleen askeleet, hän vilkaisi taakseen ja niin vikkelästi, ett'ei moista olisi odottanut, hän lähti juosta lynkkäämään aivan kuin jänis vajan vierustaa.
— Et pääse karkuun! — huusi Ivan ja juoksi häntä kohti.
Juuri kun hän oli tarttumaisillaan Gavriloa niskaan, livahti tämä hänen käsistään niin että vain takin lieve jäi Ivanin kouraan. Lieve repesi ja Ivan kaatui. Hän hypähti heti pystyyn ja lähti taas juoksemaan huutaen: "Poliisi! Ottakaa kiinni!"
Ennenkuin hän pääsi jaloilleen, oli Gavrilo jo ehtinyt oman pihansa kohdalle, mutta siinä Ivan hänet saavutti. Hän oli juuri ottamaisillaan Gavrilon kiinni, kun äkkiä tunsi päätänsä huimaavan aivan kuin häntä olisi isketty kivellä kalloon. Gavrilo oli nimittäin nostanut maasta tammikalikan, ja kun Ivan juoksi hänen luokseen, niin hän iski tätä kaikin voimin päähän.
Ivan typertyi, hänen silmänsä kipenöivät, sitten kaikki pimeni ja hän horjahti. Kun hän tointui, oli Gavrilo kadonnut, oli valoisata kuin päivällä ja hänen talostaan päin kuului jytinää ja ryskettä aivan kuin kone olisi ollut käynnissä. Ivan kääntyi ja näki, että hänen takimainen liiterinsä oli ilmi tulessa ja sen viereinenkin vaja oli jo syttynyt palamaan. Tuli ja savu laajenivat yhä ja savun mukana lenteli palavia olkihiutaleita tupaa kohti.
"Hyvät ihmiset, mitä tämä on?" huudahti Ivan, kohotti ylös kätensä ja löi ne sitten reisiänsä vasten. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois räystään alta ja polkea päälle! Mitä tämä on?" — toisti hän. Hän yritti huutamaan, mutta ääni takertui kurkkuun. Hän koetti juosta, mutta jalat eivät tahtoneet totella, vaan pysähtelivät vuorotellen. Hän lähti astumaan, alkoi horjua, hengitys pysähtyi. Jonkun aikaa seisottuaan ja henkeä vedettyään hän lähti taas eteenpäin kulkemaan. Ennenkuin hän oli kiertänyt liiterin ja saapunut palopaikalle, oli toinenkin vaja leimahtanut ilmi liekkiin, tuli oli jo tarttunut tuvan nurkkaan ja porttiin ja liekit leimusivat tuvasta ulos, niin ett'ei voinut päästä sisälle. Kansaa oli kokoontunut suuri joukko, mutta ei mitään ollut tehtävissä. Naapurit kuljettivat ulos tavaroitaan ja ajoivat karjansa ulos pihasta. Ivanin talosta levisi palo Gavrilon taloon, tuuli yltyi ja vei tulen toiselle puolelle tietä. Puoli kylää paloi poroksi.
Ivanin talosta saatiin töin tuskin vanha ukko ulos kannetuksi. Muut talon asukkaat pääsivät tulen kynsistä paitasillaan, mutta kaikki muu joutui sen saaliiksi. Lukuunottamatta hevosia, jotka olivat yölaitumella, paloivat kaikki eläimet, yksinpä kanatkin orrellaan, rattaat, aurat, karhit, naisten tavara-arkut, vilja laareissaan, kaikki.
Gavrilon talossa ennätettiin pelastaa karja ja jonkun verran muutakin.
Palo kesti kauan, kaiken yötä. Ivan seisoi talonsa ääressä, katseli ja hoki vain: "Mitä tämä on, hyvät ihmiset? Ei olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois ja polkea päälle." Mutta kun tuvan katto romahti alas, niin hän tunkeutui aivan tulen luo, tarttui mustuneeseen hirteen ja alkoi vetää sitä. Naiset näkivät hänet ja alkoivat kutsua häntä pois, mutta hän kiskoi hirren erilleen ja tarttui sen jälkeen toiseen, mutta horjahti ja kaatui tuleen. Silloin hänen poikansa riensi paikalle ja veti hänet pois. Ivanin sekä parta että hiukset ennättivät palaa, puku oli turmeltunut ja kädet vioittuneet eikä hän tuntenut mitään. "Hän on surusta typertynyt", sanoivat ihmiset. Palo alkoi vähitellen sammua, mutta Ivan seisoi yhä samalla paikalla ja höpisi vain: "Hyvät ihmiset, mitä tämä on? Olisi pitänyt vain temmata pois."
Aamun koitteessa lähetti kylänvanhin poikansa Ivania kutsumaan.
— Setä Ivan, isäsi on kuolemaisillaan, käski kutsumaan sinua jäähyväisille.
Ivan oli unhoittanut isänsäkin eikä tajunnut, mitä hänelle puhuttiin.
— Mikä isä? — sanoo hän. — Kuka kutsui?
— Käski kutsumaan sinua jäähyväisille, hän on meidän tuvassa kuolemaisillaan. Lähde pois, setä Ivan, sanoi kylänvanhimman poika ja veti häntä kädestä.
Ivan lähti kulkemaan pojan jälessä.
Kun ukkoa oltiin ulos kantamassa, niin palavia olkia lensi hänen päälleen ja ne polttivat hänen haavoja. Hänet vietiin sitten kylänvanhimman taloon, joka oli loitommalla ja säästyi palolta.
Ivanin saapuessa isänsä luo oli tuvassa vain kylänvanhimman vaimo ja lapset uunin päällä. Kaikki muut olivat palopaikalla. Ukko makasi lavitsalla kynttilä kädessä ja katseli oveen päin. Kun poika astui sisälle, niin hän liikahti. Emäntä meni hänen luokseen ja sanoi, että hänen poikansa oli tullut. Hän käski kutsumaan tätä lähemmäksi. Ivan tuli hänen luokseen ja ukko alkoi puhua:
— Mitä, Vanjatka, — sanoi hän, — enkö sinulle sanonut? Kuka sytytti kylän palamaan?
— Hän, isä kulta, — sanoi Ivan, — hän. Minä yllätin hänet. Näin hänen pistävän tulen räystään alle. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois palava olkitukku ja polkea sen päälle, niin ei mitään onnettomuutta olisi tapahtunut.
— Ivan, — sanoi ukko, — minun kuolemani lähestyy ja sinäkin kuolet kerran. Kuka on syyllinen?
Ivan kumartui isän yli eikä voinut puhua mitään,
— Sano Jumalan kasvojen edessä: kuka on syyllinen? Mitä minä sinulle puhuin?
Nyt vasta Ivan tointui ja ymmärsi kaikki. Hän sanoi tuhisten nenäänsä:
— Minä, isä kulta! — Sitten hän lankesi polvilleen isän eteen, purskahti itkuun ja sanoi:
— Anna minulle anteeksi, isä. Minä olen syyllinen sinun ja Jumalan edessä.
Ukko alkoi liikuttaa käsiään, siirsi kynttilän vasempaan käteensä ja koetti kohottaa oikean otsalleen tehdäkseen ristinmerkin, mutta ei jaksanut viedä kättään ylös asti.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — lausui hän ja loi taas silmänsä poikaan.
— Vanjka, kuulehan!
— Mitä, isä?
— Mitä on nyt tehtävä?
Ivan itki yhä.
— En tiedä, isä kulta, — sanoi hän. — Kuinka päästäänkään taas elämää alkamaan?
Ukko sulki silmänsä, liikutti huuliaan aivan kuin voimia kooten, avasi sitten taas silmänsä ja sanoi:
— Jumalan avulla pääsette kyllä elämään taas.
Vähän aikaa vaiti oltuaan ukko hymähti ja sanoi:
— Muista, Vanja, että et sano, kuka sytytti. Älä ilmoita toisen syntiä, niin Jumala antaa sinulle kaksi omaasi anteeksi.
Ukko tarttui kynttilään molemmin käsin, pani kädet ristiin sydämensä päälle, huokasi, oikaisihe ja kuoli.
Ivan ei ilmiantanut Gavriloa eikä kukaan saanut tietää, mistä tulipalo oli syntynyt.
Ja Ivanin sydän lauhtui Gavriloa kohtaan ja Gavrilo puolestaan ihmetteli, että Ivan ei hänen rikostaan kenellekään ilmaissut. Alussa Gavrilo pelkäsi häntä, mutta tottui sitten häneen. Riitaisuudet naapurusten ja heidän perheittensä kesken lakkasivat. Sen aikaa kun taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa pihassa. Kun sitten kylä taas oli kuntoon saatu ja talot vähän väljemmin sijoitettu, niin Ivan ja Gavrilo jäivät edelleen naapuruksiksi samaan kortteliin.
Ivan ja Gavrilo elivät nyt niinkuin naapurusten tulee ja niinkuin vanhukset olivat eläneet. Ja Ivan Sherbakov muistaa ukon neuvon ja Jumalan käskyn, että tuli on sammutettava aivan alussa.
Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän pyri sitä kostamaan, vaan koettaa saada asiat korjatuiksi. Ja jos joku sanoo hänelle pahan sanan, niin hän ei koeta vastata vielä pahemmin, vaan koettaa opettaa toista välttämään pahoja sanoja ja opettaa samoin naisiaan ja lapsiaan. Ja Ivan Sherbakov parani ja hänen elämänsä tuli paremmaksi kuin koskaan ennen.