The Project Gutenberg eBook ofVankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksiaAuthor: graf Leo TolstoyTranslator: V. K. TrastRelease date: November 7, 2016 [eBook #53470]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKINA KAUKAASIASSA Y. M. KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksiaAuthor: graf Leo TolstoyTranslator: V. K. TrastRelease date: November 7, 2016 [eBook #53470]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Vankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksia
Author: graf Leo TolstoyTranslator: V. K. Trast
Author: graf Leo Tolstoy
Translator: V. K. Trast
Release date: November 7, 2016 [eBook #53470]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKINA KAUKAASIASSA Y. M. KERTOMUKSIA ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Y.m. kertomuksia
Kirj.
Suom. V. K. Trast
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.
1. Vankina Kaukaasiassa. 2. Paljonko ihminen tarvitsee maata? 3. Kynttilä. 4. Kipinästä suuri palo.
Vankina Kaukaasiassa.
Kaukaasiassa oli sotapalveluksessa eräs herra. Hänen nimensä oliShilin.
Hän sai kerran kirjeen kotoaan. Äitimuori kirjoitti hänelle: "Olen jo käynyt vanhaksi ja mieleni tekee ennen kuolemaani nähdä rakasta poikaani. Tule sanomaan minulle jäähyväiset ja hautaamaan minut ja lähde sitten taas Jumalan nimeen virkaasi. Olenpa löytänyt sinulle morsiamenkin. Hän on älykäs ja kaunis eikä köyhäkään. Ehkäpä miellyt häneen, menet naimisiin ja jäätkin tänne kokonaan."
Shilin tuumi: "Mummo on todellakin jo tullut raihnaiseksi; kenties en enää myöhemmin saakaan nähdä häntä. Parasta on lähteä. Ja jos morsian on kaunis, niin voinhan mennä naimisiinkin."
Hän meni everstin puheille, hankki itselleen virkavapautta, heitti hyvästit tovereilleen, kustansi sotamiehilleen neljä ämpäriä viinaa jäähyväisiksi ja valmistautui matkaan.
Kaukaasiassa oli siihen aikaan sota. Teitä pitkin ei päässyt kulkemaan päivällä eikä yöllä. Jos vain joku venäläinen poistui linnoituksen läheisyydestä, niin tatarilaiset joko tappoivat hänet tahi veivät mukanaan vuoristoon. Sen vuoksi oli semmoinen järjestys käytännössä, että kaksi kertaa viikossa vartiojoukko marssi linnoituksesta toiseen ja matkustavaiset kulkivat sen keskellä.
Oli kesäinen aika. Kuormasto oli aamun sarastaessa koolla linnoituksen edustalla, sotamiehet marssivat paikalle ja kulkue lähti liikkeelle. Shilin ratsasti omalla hevosellaan. Hänen tavaransa seurasivat rattailla kuormaston mukana.
Matkaa oli 25 virstaa. Kuormasto eteni hitaasti. Väliin sotamiehet pysähtyivät, väliin irtautui pyörä jostakin, väliin teki joku hevonen tenän. Silloin täytyi kaikkien pysähtyä ja odottaa.
Päivä oli jo enemmän kuin puolessa, mutta kuormasto oli kulkenut vasta puolet matkasta. Pölisi ja oli kuuma, aurinko paahtoi armottomasti, mutta suojaa ei ollut mistään saatavissa. Edessä oli aukea aro eikä tien varrella ollut ainoatakaan puuta tahi pensasta.
Shilin ratsasti edelle ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuuli takaa päin torven toitotusta — kuormasto oli taas pysähtynyt. Shilin ajatteli: "Eiköhän olisi parasta mennä yksin, ilman sotamiehiä? Hevoseni on hyvä, ja jos en joudu tatarilaisten tielle, niin pääsen kyllä perille. Vai eikö ole mentävä?…"
Hän jäi seisomaan mietteissään. Samassa ratsasti hänen luokseen toinen upseeri, Kostylin, pyssy kädessä ja sanoi:
— Mennään yksin, Shilin. Minä en kestä tätä, minun on nälkä ja kuumuuskin rasittaa. Paitani on läpimärkä, voisi vaikka kiertää.
Kostylin oli roteva ja paksu mies. Hiki valui virtana pitkin hänen punaisia kasvojaan. Shilin ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— Onko pyssysi ladattu?
— On.
— No, mennään sitten. Mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että emme jätä toisiamme.
He lähtivät ratsastamaan eteenpäin tietä pitkin. Puhellen ja sivuilleen katsellen he ajavat arolla. Saattoi nähdä kauas ympärilleen.
Kun aro loppui, niin tie johti kahden vuoren väliseen solaan. Shilin sanoi:
— Täytyy ratsastaa vuorelle katsastamaan, sillä täällä saattaa vihollinen yht'äkkiä hyökätä esiin vuoren takaa ennenkuin ennätämme häntä nähdäkään.
Mutta Kostylin lausui:
— Ei tarvitse katsoa. Mennään eteenpäin.
Shilin ei taipunut.
— Ei, — sanoi hän, — odota sinä täällä alhaalla sillä aikaa kuin minä pistäydyn katsomassa.
Hän lähti ratsastamaan vasempaan ylös vuoren rinnettä. Hevonen oli oivallinen (hän oli maksanut siitä 100 ruplaa varsana ja itse sen ratsuksi harjoittanut). Kuin siivillä se vei hänet jyrkänteelle. Tuskin hän oli ehtinyt ympärilleen katsahtaa, kun hän äkkäsi edessään vähän matkan päässä kolmisenkymmentä tatarilaista ratsumiestä. Heidät nähtyään hän alkoi pyörtää takaisin. Tatarilaiset huomasivat hänet ja lähtivät ratsastamaan häntä kohti vetäen samalla esiin pyssyjä koteloistaan. Shilin antoi mennä rinnettä alas, minkä hevosen kaviot vain kestivät, ja huusi Kostylinille:
— Ota pyssy esille! — Itse hän ajatteli kaiken aikaa tarkoittaen hevostaan: "Pelasta, kultaseni, älä anna jalkasi mihinkään takertua; jos kompastut, niin olen hukassa. Kunhan pääsen pyssyn turviin, niin pidän kyllä puoleni."
Mutta Kostylin nähtyään tatarilaiset ei ruvennutkaan odottamaan, vaan lähti täyttä laukkaa ratsastamaan linnoitusta kohti. Hän piiskaa hevostaan vuoroon kummallekin puolen. Näkyy vain, kuinka hevosen häntä heiluu tomupilvessä.
Shilin huomaa joutuneensa pulaan. Pyssy on poissa eikä miekka yksinään tässä mitään auta. Hän ohjaa hevosensa takaisin sotamiesjoukkoa kohti luullen pääsevänsä pakoon. Kuusi miestä rientää katkaisemaan häneltä tien. Hänellä on allaan hyvä hevonen, mutta näillä on vielä paremmat ja he ratsastavat hänen tielleen. Hän koettaa oikaista ja kääntyä takaisin, mutta hevonen on saanut niin huiman vauhdin, ett'ei sitä voi hillitä, vaan se lentää suoraan tatarilaisia kohti. Punapartainen tatarilainen harmaan ratsun selässä lähestyy häntä, kirkuu, kiristelee hampaitaan ja pitää pyssyään valmiina.
"No", ajattelee Shilin, "kyllä minä teidät, senkin paholaiset, tunnen. Jos ne saavat kiinni elävänä, niin pistävät kuoppaan ja suomivat piiskalla. En antaudu elävänä…"
Shilin oli pienikasvuinen, mutta rohkea. Hän sieppasi miekan tupesta ja ohjasi hevosensa suoraan punapartaista tatarilaista kohti ajatellen: "Joko ratsastan hänet kumoon tahi pistän miekalla kuoliaaksi."
Perille asti ei Shilin hevosellaan päässyt, sillä takaa päin ammuttiin pyssyillä ja luoteja sattui hevoseen. Se mätkähti kovalla vauhdilla maahan ja Shilinin jalka jäi sen alle.
Hän koetti nousta, mutta kaksi haisevaa tatarilaista oli jo hänen kimpussaan ja väänsi hänen käsiään taaksepäin. Hän riuhtaisi ja pääsi irti tatarilaisten käsistä, mutta samassa ratsasti paikalle vielä kolme miestä ja nämä alkoivat kolhia hänen päätään pyssynperillä. Maailma musteni hänen silmissään ja hän alkoi horjua. Tatarilaiset tarttuivat häneen, ottivat esille vartavasten varatut satulavyöt, väänsivät hänen kätensä selän taakse, köyttivät ne kiinni laittaen lujan solmun ja raahasivat hänet satulaan. Lakki temmattiin hänen päästään, saappaat vedettiin jaloista, kaikki paikat kopeloitiin, rahat ja kello otettiin pois, vaatteet menivät siinä mylläkässä riekaleiksi. Shilin kääntyi katsomaan hevostaan. Se makasi kylellään samassa asennossa kuin ennenkin, sätkytteli koipiaan, mutta ei tavannut maata. Päässä on reikä ja siitä pulppuaa mustaa verta — arssinan laajuudelta on tie joka suuntaan veren kostuttama.
Muuan tatarilaisista meni hevosen luo ja alkoi irroittaa satulaa. Hevonen potki yhä. Tatarilainen veti esille tikarinsa ja leikkasi hevosen kurkun poikki. Veri pulpahti esille kurkusta, hevonen värähti ja kuoli.
Tatarilaiset riisuivat siltä satulan ja suitset. Punapartainen tatarilainen nousi hevosen selkään ja toiset nostivat Shilinin hänen taakseen. Estääkseen häntä putoamasta he sitoivat hänet hihnalla vyötäisten kohdalta tatarilaiseen ja niin lähdettiin häntä kuljettamaan vuoristoon.
Shilin istuu tatarilaisen selän takana, heilahtelee ja satuttaa vähän väliä kasvonsa tatarilaisen haisevaan selkään. Muuta hän ei näekään edessään kuin tatarilaisen leveän selän ja suonikkaan kaulan sekä ajellun niskan, joka kuultaa lakin alta. Shilinin pää on lyöty puhki ja veri on hyytynyt silmien yläpuolelle. Hän ei voi asettua mukavampaan asentoon eikä pyyhkiä verta pois. Kädet on niin kovasti kierretyt taaksepäin, että olkaluita särkee.
He ratsastivat pitkän aikaa vuorelta vuorelle, menivät kahluupaikasta joen yli ja joutuivat notkelmaan.
Shilin koetti tarkata tietä, jota häntä kuljetettiin, mutta hänen silmänsä olivat veren tahrimat eikä hän voinut kääntyä.
Alkoi hämärtää. He menivät vielä pienen joen yli ja alkoivat sitten kohota ylöspäin kivistä kalliota. Tuntui savun hajua ja kuului koirien haukuntaa.
He saapuivat tatarilaiskylään. Tatarilaiset astuivat alas hevosten selästä. Shilinin ympärille kokoontui tatarilaisia lapsia, jotka alkoivat kirkuen ja ilakoiden pommittaa häntä kivillä.
Tatarilainen ajoi lapset pois, nosti Shilinin pois hevosen selästä ja kutsui renkiä. Paikalle saapui leveänaamainen olento, jolla ei ollut yllä muuta kuin paita. Sekin oli rikki, niin että koko rinta oli paljaana. Tatarilainen antoi hänelle jonkun käskyn. Renki toi jalkapuun: kaksi tammipölkkyä, joissa oli rautarenkaat ja yhdessä renkaassa haka ja lukko.
Shilinin kädet vapautettiin siteestä, jalkapuu kiinnitettiin hänen jalkoihinsa ja hänet vietiin vajaan, tuupattiin sinne ja jätettiin lukon taakse. Shilin kaatui lantakasan päälle. Jonkun aikaa pitkällään oltuaan hän tunnusteli pimeässä mahdollisimman pehmeätä paikkaa ja kävi makuulle.
Shilin ei saanut unta melkein koko yönä. Yöt olivat lyhyitä. Hän näkee raosta, että aamu jo vaikenee. Shilin nousi, levitti raon suuremmaksi ja rupesi tähystelemään.
Hän näkee raosta tien, joka vie vuoren rinnettä alas, oikealla on tatarilainen mökki ja sen vieressä kaksi puuta. Musta koira loikoo kynnyksellä, kili vuonineen astelee ohi. Alhaalta vuoren juurelta saapuu nuori tatarilaisnainen. Hänen yllään on värillinen paita, kupeita kiertää vyö, jalassa on housut ja saappaat, pää on viitan suojassa ja pään päällä iso läkkikannu vettä täynnä. Selkä köyryssä hän kulkee ja taluttaa tatarilaispoikaa, jonka pää on ajeltu ja jonka yllä on vain paita. Nainen meni mökkiin vesiastioineen. Sitten tuli eilinen punapartainen tatarilainen ulos silkkinen ihotakki yllä, hopeainen tikari vyössä ja kengät jaloissa ilman sukkia. Päässä hänellä on korkea, musta lammasnahkainen lakki, jonka takaosa on alaspäin taivutettu. Hän venytteleikse ja silittelee punaista partaansa. Jonkun aikaa seisottuaan hän antoi jonkin määräyksen rengilleen ja poistui.
Sitten ratsasti ohi pari poikaa hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet olivat märät. Muitakin poikia juoksi ulos. Niillä on kaikilla ajeltu pää ja vain paita yllä; housuja ei ole kenelläkään. He kokoontuvat yhteen kasaan, tulevat vajan luo, ottavat pitkän vitsan ja työntävät raon läpi. Shilin karjaisee. Silloin lapset alkavat kirkua ja juoksevat aika kyytiä tiehensä niin että paljaat kintut vain vilahtelevat.
Shiliniä janottaa, hänen kurkkunsa on aivan kuiva. "Kun edes tulisivat katsomaan", ajattelee hän. Hän kuulee vajan ovea avattavan. Punaparta tatarilainen on saapunut ja hänen mukanaan on toinen, pienempikokoinen ja mustaverinen. Hänen silmänsä ovat mustat ja kirkkaat, posket ovat punaiset, parta pieni ja lyhyeksi leikattu, kasvot iloiset, suu naurussa. Mustaverisen pukukin on parempi. Sinisessä, silkkisessä ihotakissa on kirjailtu reunus. Vyössä riippuu iso hopeainen tikari. Punaiset sahviaanikengät ovat niinikään hopealla kirjaillut. Näitten hienojen kenkien päällä on toiset paksummat. Korkea lakki on valkeata lampaannahkaa.
Punapartainen tatarilainen astui sisälle ja alkoi puhua jotakin aivan kuin riitelisi. Hän seisoo nojaten oven pieleen, liikuttelee tikariaan ja katselee kuin susi kulmiensa alta Shiliniä. Mustaverinen taas, joka oli vikkelä ja vilkas ja käveli kuin vietereillä, astui Shilinin luo, asettui kyykkyyn, irvisteli, taputti häntä olalle ja alkoi hyvin nopeasti puhua pupattaa omaa kieltään, vilkutti silmiään, maiskutti kieltään ja lausui vähän väliä: "Karashoo urus, karashoo urus!"
Shilin ei ymmärtänyt tuosta puheesta mitään. "Antakaa juotavaa, vettä!" — sanoo hän.
Mustaverinen nauraa. "Karashoo urus", — melskaa hän yhä.
Shilin näytti huulillaan ja käsillään, että hän tahtoi juomista.
Musta mies ymmärsi, alkoi nauraa, kurkisti ulos ovesta ja huusi:"Dina!"
Hento, laiha, noin kolmentoistavuotias tyttö saapui. Hänen kasvonpiirteensä muistuttivat mustaa miestä; ilmeisesti hän oli tämän tytär. Silmät olivat mustat ja kirkkaat, kasvot kauniit. Hänen yllään oli pitkä, sininen, leveähihainen paita, jossa ei ollut vyötä. Helmat, rinnan kohta ja hihat olivat punaisella nauhalla reunustetut. Jaloissa oli housut ja sievät kengät ja kenkien päällä vielä toiset, korkeakantaiset jalkineet, kaulassa venäläisistä puolen ruplan rahoista tehdyt vitjat. Päässä ei ollut mitään päähinettä; mustassa palmikossa oli nauha ja siinä riippui helyjä sekä hopearupla.
Isä antoi hänelle jonkin käskyn. Hän juoksi pois ja palasi kohta takaisin tuoden läkkiastian. Tarjottuaan siitä vettä hän kävi kyykkyyn ja vetäytyi niin köyryyn, että olkapäät olivat alempana kuin polvet. Tässä asennossa hän silmät selällään katseli Shiliniä kuin outoa eläintä ja seurasi hänen liikkeitään, kun hän joi.
Shilin ojensi hänelle astian takaisin. Hän hypähti syrjään kuin villi vuohi, niin että isääkin alkoi naurattaa. Isä lähetti hänet taaskin jollekin asialle. Hän otti vesiastian, juoksi pois, toi happamatonta leipää pyöreän laudan päällä, kyyristyi taas entiseen asentoonsa ja katseli silmiään pois kääntämättä.
Tatarilaiset poistuivat sitten ja lukitsivat taas oven.
Jonkun ajan kuluttua tuli renki Shilinin luo ja sanoi:
— Hehei, isäntä, hehei!
Ei hänkään osannut venäjää, mutta Shilin ymmärsi kuitenkin sen verran, että häntä käskettiin lähtemään jonnekin.
Shilin lähti kulkemaan jalkapuu jalassa, ontui eikä tahtonut päästä eteenpäin, sillä jalka pyrki yhä vääntymään sivulle. Astuttuaan ulos vajasta hän näki edessään tatarilaiskylän, jossa oli kymmenkunta taloa sekä kirkko torneineen. Erään talon edessä seisoo kolme satuloitua hevosta, joita poikaset pitelevät suitsista. Tästä talosta tuli mustaverinen tatarilainen ulos ja viittasi Shiliniä luokseen. Hän nauroi, puhui kaiken aikaa omaa kieltään ja meni taas ovesta sisälle. Shilin astui taloon. Hän tuli sievään huoneeseen, jonka seinät oli tasaisesti savella voideltu. Etuseinällä on kirjavia untuvapatjoja; sivuilla riippuu kalliita mattoja. Mattojen päällä on pyssyjä, pistooleja, miekkoja, — kaikki hopealla koristettuja. Yhdellä seinällä on pieni uuni lattian tasalla. Lattia on mullasta ja puhdas kuin puimatanner. Peränurkassa sitä peittävät huopapeitot. Näiden päällä on mattoja ja matoilla untuvatyynyjä. Matoilla istuu tatarilaisia paljaat kengät jaloissa. Siinä on punaparta ja mustaverinen sekä kolme vierasta. Kaikki nojaavat selkäänsä untuvatyynyihin. Heidän edessään on pyöreillä laudoilla hirssijauhoista leivottuja kakkaroita, kupeissa sulaa voita ja pikku kannuissa busaa — tatarilaista olutta. He syövät käsillään ja kädet ovat yltäänsä voissa.
Musta hypähti pystyyn, käski istuttamaan Shilinin syrjään paljaalle lattialle, vääntäytyi itse taas matolle ja alkoi tarjoilla vierailleen kakkaroita ja busaa. Renki pani Shilinin istumaan määrätylle paikalle, riisui päällyskenkänsä, asetti ne ovensuuhun muitten päällyskenkien viereen, istuutui lähelle isäntäväkeä ja alkoi vesissä suin katsella näiden syöntiä. Tatarilaisten syötyä tuli huoneeseen tatarilaisvaimo. Hänellä oli yllään samanlainen paita kuin tytöllä ja housut jalassa. Pää oli huivin peitossa.
Hän korjasi pois leivokset ja voin ja toi kauniin pesuammeen sekä kapeakaulaisen kannun. Tatarilaiset pesivät kätensä, panivat ne sitten ristiin, kävivät polvilleen, puhalsivat joka suuntaan ja lukivat rukouksia. Sitten he taas alkoivat puhella omalla kielellään. Yksi vieraista kääntyi Shilinin puoleen ja sanoi venäjäksi:
— Sinut on ottanut kiinni Kasi Muhamed (hän osoitti punapartaista tatarilaista) ja antanut Abdul Muratille (hän osoitti mustaveristä). Abdul Murat on nyt sinun isäntäsi.
Shilin oli vaiti.
Abdul Murat alkoi puhua, osoitteli Shiliniä, nauroi ja hoki:"Karashoo urusi".
Tulkki lausui:
— Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi, että lähettäisivät sinusta lunnaita. Kun rahat tulevat, niin hän päästää sinut vapaaksi.
Shilin mietti hetkisen ja kysyi:
— Paljonko hän tahtoo lunnaiksi?
Tatarilaiset alkoivat taas keskustella. Sitten tulkki lausui:
— Kolmetuhatta rahaa.
— Ei, — sanoi Shilin, — sitä minä en voi maksaa.
Abdul hyppäsi pystyyn ja alkoi käsiään huitoen selitellä jotakinShilinille luullen tämän ymmärtävän. Tulkki käänsi:
— Paljonko sitten voit antaa?
Vähän mietittyään Shilin vastasi:
— Viisisataa ruplaa.
Tatarilaiset alkoivat puhua kiireesti yhteen ääneen. Abdul huusi jotakin punaparralle niin että sylki pärskyi suusta. Mutta punaparta vain siristeli silmiään ja maiskutti kieltään.
Viimein he vaikenivat ja tulkki sanoi:
— Isännälle ei riitä 500 ruplaa lunnaiksi. Hän on itse maksanut sinusta 200 ruplaa. Kasi Muhamed oli hänelle velkaa. Hän otti sinut velasta. Kolme tuhatta ruplaa, vähemmästä ei voi päästää. Jos et kirjoita, niin sinut pistetään kuoppaan ja piiskataan.
"Ohoo", ajatteli Shilin, "jos heitä rupeaa pelkäämään, niin se vain pahentaa asiaa". Hän hyppäsi pystyyn ja sanoi:
— Sano sinä tuolle koiralle, että jos hän rupeaa minua peloittelemaan, niin en anna kopekkaakaan enkä kirjoita. En ole pelännyt ennen enkä pelkää nytkään teitä, senkin koirat!
Tulkki käänsi nämä sanat. Kaikki alkoivat taas puhua hölöttää yht'aikaa.
He puhuivat pitkän aikaa. Viimein musta hyppäsi pystyyn ja astuiShilinin luo.
— Urus, — sanoi hän, — dshigit, dshigit urus!
Dshigit merkitsee heidän kielessään: "aika poika".
Nauraen hän sanoi jotakin tulkille. Tämä lausui:
— Anna tuhat ruplaa!
Shilin ei antanut perään:
— Enempää kuin 500 ruplaa en anna. Jos tapatte, niin ette saa mitään.
Tatarilaiset keskustelivat ja lähettivät rengin jollekin asialle. He katselivat vuoroin Shiliniin, vuoroin oveen. Renki tuli takaisin ja hänen jälessään kulki paksu mies, paljain jaloin ja repaleisissa vaatteissa sekä jalkapuu jalassa.
Shiliniltä pääsi huudahdus — hän tunsi Kostylinin. Tämäkin oli siis vangittu. Heidät pantiin istumaan vieretysten. He alkoivat kertoa toisilleen vaiheitaan. Tatarilaiset katselivat heitä äänettöminä. Shilin kertoi, miten hänelle oli käynyt. Kostylin kertoi, että hänen hevosensa oli pysähtynyt, pyssy oli pettänyt ja tuo samainen Abdul oli saavuttanut ja vanginnut hänet.
Abdul hyppäsi taas ylös, osoitti Kostylinia ja puhui jotakin. Tulkki selitti, että heillä nyt on sama isäntä ja se heistä, joka antaa ensiksi lunnaat, pääsee ensimäiseksi vapauteen.
— Katsohan, — sanoo hän Shilinille, — sinä siinä yhä äkäilet, mutta toverisi on rauhallinen. Hän on kirjoittanut kirjeen kotiinsa ja sieltä lähetetään viisituhatta rahaa. Häntä syötetään senvuoksi hyvin eikä hänelle tehdä mitään pahaa.
Shilin lausui:
— Tehköön toverini niin kuin tahtoo. Kenties hän on rikas, mutta minä olen köyhä. Niinkuin sanoin, niin tapahtuukin. Tappakaa minut, jos tahdotte, ette siitä paljoa hyödy, mutta enempää kuin 500 ruplaa en kirjoita.
Syntyi äänettömyys. Viimein riensi Abdul arkun luo, otti esille kynän, paperiliuskan ja mustetta, työnsi ne Shilinin käteen, löi häntä olalle ja sanoi: "Kirjoita!" Hän tyytyi 500 ruplaan.
— Odotahan, — lausui Shilin tulkille, — sano hänelle, että hänen pitää antaa meille hyvää ruokaa sekä kunnolliset vaatteet ja jalkineet ja antaa meidän olla yhdessä, että olisi hauskempi, sekä ottaa pois jalkapuu.
Näin sanoessaan hän katsoi isäntään naurussa suin. Tämäkin nauroi, kuunteli tarkoin ja sanoi:
— Annan kaikkein parhaimman puvun: sekä viitan että saappaat, niin että kelpaa vaikka kosiomieheksi. Ruokin kuin ruhtinaita. Jos tahtovat olla yhdessä, niin asukoot vajassa. Mutta jalkapuuta ei voi ottaa pois, sillä silloin he pääsisivät karkuun. Yöksi vain heidät siitä vapautetaan.
Hän tuli Shilinin luo, taputti olalle ja hoki: "Hyvä sinulle, hyvä minulle!"
Shilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti osoitteen väärin, ett'ei kirje menisi perille. Itsekseen hän ajatteli: "Minä karkaan."
Shilin ja Kostylin vietiin vajaan. Heille tuotiin sinne olkia, kannullinen vettä, leipää, kaksi vanhaa tsherkessiläisviittaa ja rikkinäiset saappaat, jotka nähtävästi oli otettu tapetuilta sotamiehiltä. Yöksi heidät vapautettiin jalkapuusta ja pantiin vajaan lukon taakse.
Näin eli Shilin toverinsa kanssa kokonaisen kuukauden. Isännällä oli aina suu naurussa: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle, Abdul, on hyvä." Mutta huonoa ruokaa hän heille antoi, hirssijauhoista valmistettua happamatonta leipää, joka oli leivottu kakkaroiksi, tahi ainoastaan raakaa taikinaa.
Kostylin kirjoitti vielä toisenkin kirjeen kotiinsa, odotti rahojen tuloa ja kärsi ikävää. Päiväkaudet hän istui vajassa laskien päiviä, joiden kuluttua kirje voi saapua, tahi nukkui. Shilin taas tiesi, että hänen kirjeensä ei tule perille, mutta ei kirjoittanut toista kirjettä.
"Mistäpä äiti saisi niin paljon rahaa kuin minusta olisi maksettava", ajatteli hän. "Sillähän hän enimmäkseen on elänyt, mitä minä olen hänelle lähettänyt. Viidensadan ruplan hankkiminen syöksisi hänet kurjuuteen. Ehkäpä Jumalan avulla itsekin pääsen pälkähästä."
Alati hän katseli ja tutki, kuinka pääsisi pakoon. Hän kuljeksi vihellellen kylässä tahi istui ja näperteli jotakin, muovaili savesta nukkeja tahi punoi juurista koppia. Shilin oli näet sangen kätevä mies.
Kerran hän muovaili nuken, jolla oli nenä, kädet ja jalat sekä tatarilaismallinen paita yllä, ja pani sen katolle.
Tatarilaistytöt menivät vettä noutamaan. Isännän tytär Dina huomasi nuken ja kutsui tytöt sitä katsomaan. Kaikki laskivat vesiastiansa maahan ja pysähtyivät nauraen katselemaan. Shilin otti nuken alas ja tarjosi heille. Tyttöjä naurattaa, mutta ei kukaan uskalla ottaa. Shilin jätti nuken paikalle, poistui itse vajaan ja katseli, mitä tapahtuu.
Dina juoksi nuken luo, katseli ympärilleen, sieppasi sen ja juoksi pois.
Aamun sarastaessa Dina ilmestyi tuvan kynnykselle nukkeineen. Hän oli pukenut sen punaisiin riepuihin ja hyssytteli sitä kuin lasta sekä hyräili sille. Mutta kohta ilmestyi siihen eukko, alkoi torua häntä, sieppasi nuken hänen käsistään, iski sen säpäleiksi ja lähetti Dinan itsensä työhön.
Shilin laittoi toisen, entistä paremman nuken ja antoi sen Dinalle. Kerran ilmestyi Dina hänen luokseen kannu kädessä, asetti kannun maahan, istuutui ja osoitti nauraen kannua.
"Mikä häntä huvittaa?" ajatteli Shilin ja otti kannun juodakseen. Hän luuli siinä olevan vettä, mutta siinä olikin maitoa. — "Hyvä", sanoi hän ja joi maidon. Dina ihastui.
— Hyvä, Ivan, hyvä! — huudahti hän, hypähti seisomaan lyöden yhteen käsiään, sieppasi kannun ja juoksi tiehensä.
Senjälkeen hän alkoi tuoda joka päivä salaa maitoa. Kun tatarilaiset valmistivat kilin maidosta juustokakkuja, joita he kuivattivat katolla, niin hän toi Shilinille salaa näitä kakkujakin. Ja kun isäntä kerran teurasti lampaan, niin hän toi palasen lampaanlihaa hihassaan. Antoi lihapalan ja juoksi pois.
Kerran oli ankara ukonilma ja vettä satoi koko tunnin ajan kuin saavista kaataen. Joet rupesivat tulvimaan, kahluupaikalla nousi vesi kolmen arssinan korkeuteen ja virta kuljetti kiviä mukanaan. Kaikkialla pitkin vuorten rinteitä kohisi puroja. Sateen mentyä ohi oli koko kylä vuolaita puroja täynnä. Shilin pyysi isännältään veitsen, veisti pyöreän palikan, laittoi pyörän ja kiinnitti siihen erityisen laitteen avulla kaksi nukkea.
Tytöt toivat hänelle tilkkuja. Hän puki nuket, toisen ukoksi ja toisen akaksi, ja asetti pyörän puroon. Pyörä alkoi pyöriä ja nuket hyppiä.
Koko kylä kokoontui tätä katsomaan. Pojan viikarit, tytöt ja eukot ihmettelivät, miehet lausuivat:
— Ai, urus, ai, Ivan!
Abdulilla oli Venäjältä saatu kello, mutta se oli rikki. Hän kutsuiShilinin sitä katsomaan ja puhua pupatti omiaan. Shilin sanoi:
— Anna tänne, minä laitan!
Hän purki kellon veitsen avulla ja pani taas kokoon. Kello kävi.
Isäntä ilostui ja lahjoitti hänelle vanhan repaleisen ihotakkinsa.Ivan otti lahjan vastaan, — kelpasihan se edes peitteeksi yöllä.
Siitä asti oli Shilinillä se maine, että hän osaa kaikkea. Etäisistä kylistäkin tuotiin hänelle korjattavaksi pyssyn ja pistoolin lukkoja sekä kelloja. Isäntä antoi hänelle tarpeelliset työkalut: pihdit, kairan ja viilan.
Kerran sairastui muuan tatarilainen. Tultiin sanomaan Shilinille: "Mene ja paranna hänet." Shilinillä ei ollut aavistustakaan parannuskeinoista, mutta hän meni, tutki sairasta ja ajatteli: "Ehkäpä paranee itsestään." Hän meni vajaan, otti vettä ja hiekkaa ja sekoitti ne yhteen. Tatarilaisten nähden hän supisi outoja sanoja veden yli ja antoi sairaan juoda sitä. Hänen onnekseen sairas tervehtyi. Shilin alkoi vähitellen ymmärtää tatarilaisten puhetta. Jotkut tatarilaiset tottuivat häneen ja huusivat tarpeen tullen: Ivan, Ivan! Useimmat katselivat häntä kuitenkin kulmiensa alitse kuin villipetoa.
Punapartainen tatarilainen ei pitänyt Shilinistä. Aina kun hän näki Shilinin, hän rypisti kulmiaan ja kääntyi poispäin tahi haukkui tätä. Sitten siellä vielä oli eräs vanha ukko. Hän ei asunut kylässä, vaan tuli aina vuorilta. Shilin näki häntä vain silloin kuin hän saapui kirkkoon Jumalaa rukoilemaan. Hän oli pieni kooltaan, hänen lakkinsa ympärille oli kääritty valkea liina, parta ja viikset olivat lyhyeksi leikatut ja valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyiset ja punaiset kuin tiilikivi. Nenä oli koukussa kuin haukan nokka, silmät harmaat ja häijyt, suussa vain kaksi torahammasta. Kun hän kulki kylässä turbaani päässään ja sauvaansa nojaten, niin hän vilhui ympärilleen kuin susi. Shilinin nähdessään hän alkoi öristä ja kääntyi poispäin.
Kerran Shilin meni alas vuoren juurelle katsomaan, missä tämä ukko asui. Kuljettuaan jonkun matkaa polkua pitkin hän näki pikku puutarhan, jota ympäröi kiviaita. Aidan takaa näkyi kirsikka- ja persikkapuita sekä tasakattoinen mökki. Hän astui lähemmäksi ja näki oljista punottuja mehiläispesiä sekä mehiläisiä niiden ympärillä surisemassa. Ukko oli polvillaan mehiläispesän edessä jotakin laittamassa. Shilin nousi vähän korkeammalle paremmin nähdäkseen. Ukko kuuli hänen jalkapuunsa kolinan, katsahti taakseen ja kiljaisi, tempasi vyöstään pistoolin ja ampui Shiliniin. Tämä ehti töin tuskin vetäytyä kiven suojaan.
Ukko tuli isännälle valittamaan. Isäntä kutsui luokseen Shilinin ja kysyi nauraen:
— Miksi menit ukon luo?
— En minä hänelle mitään pahaa tehnyt, — sanoi Shilin. — Tahdoin vain nähdä, kuinka hän elää.
Isäntä selitti tämän ukolle, mutta ukko oli yhä vihoissaan, pihisi ja pupatti niin että torahampaat näkyivät ja viittoi käsillään Shiliniin.
Kaikkea ei Shilin ymmärtänyt, mutta sen hän käsitti, että ukko käski isännän tappamaan kaikki venäläiset eikä pitämään heitä kylässä.
Ukon mentyä Shilin kysyi isännältä, mikä tuo ukko oli miehiään.Isäntä selittää:
— Se on suuri mies! Hän oli aikoinaan urhoista ensimäinen, surmasi monta venäläistä ja oli rikas. Hänellä oli kolme vaimoa ja kahdeksan poikaa. He asuivat kaikki samassa kylässä. Venäläiset tulivat, hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi pojista antautui venäläisille. Ukko lähti itse venäläisten luo ja antautui heille. Elettyään kolme kuukautta venäläisten keskuudessa hän löysi poikansa, surmasi tämän omin käsin ja pakeni. Sen koommin hän ei ole sotia käynyt. Hän meni ensin Mekkaan Jumalaa rukoilemaan. Siitä hänellä on turbaani. Ken on käynyt Mekassa, se saa nimen Hadshi ja alkaa käyttää turbaania. Hän ei pidä teikäläisistä. Sinut hän käski tappaa. Mutta enhän minä voi sinua tappaa, kun olen maksanut sinusta rahaa. Sitäpaitsi minä pidän sinusta, Ivan. En tahtoisi päästää sinua luotanikaan — tappamisesta puhumattakaan — jos en olisi luvannut.
Hän nauroi ja melskasi venäjäänsä: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle,Abdul, on hyvä!"
Näin eli Shilin kuukauden. Päivällä hän kulki kylää pitkin tahi laitteli jotakin, mutta kun tuli yö ja kaikki kylässä vaikeni, niin hän kaivoi käytävää vajan seinän alle. Kaivaminen oli vaikeata, kun oli kiviä edessä, mutta hän kihnutti kiviä viilalla ja sai kaivetuksi seinän alitse niin suuren kolon, että siitä parahiksi mahtui. "Kunpa vain", hän ajatteli, "saisin tarkalleen tietää, mihin suuntaan on mentävä. Mutta kukaan tatarilaisista ei virka mitään."
Hän valitsi semmoisen ajan, jolloin isäntä oli poissa, ja lähti puolipäivän jälkeen kylästä ulos vuorelle tutkiakseen sieltä seutua. Mutta kun isäntä lähti matkoille, niin hän käski pikku poikansa pitämään Shiliniä tarkoin silmällä. Poika juoksi Shilinin jälestä ja huusi:
— Älä mene! Isä on kieltänyt. Minä kutsun heti ihmisiä!
Shilin alkoi häntä houkutella.
— En minä kauas mene, — sanoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle. Minun pitää etsiä erästä ruohoa, jolla voin parantaa kansaanne. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuntteineni pääse pakoon. Minä teen sinulle huomenna jousen ja nuolia.
Hän sai pojan taipumaan ja he lähtivät yhdessä. Vuori näytti olevan lähellä, mutta jalkapuuhun sidottuna oli vaikea kulkea. Matka kesti kauan ja töin tuskin hän pääsi perille. Shilin istahti ja alkoi tarkastaa seutua. Etelässä vajojen takana oli notko, jossa oli hevosia laitumella ja alempana näkyi toinen kylä. Sen takana oli toinen, vielä jyrkempi vuori ja tämän takana taaskin vuori. Vuorien välissä siintää metsää, mutta vuorten huiput kohoavat toinen toistaan ylemmäksi. Kaikkein korkeimpien vuorten huiput ovat lumipeitteisiä ja hohtavat valkoisina kuin sokuri. Yksi tuommoinen lumipeitteinen huippu kohoaa lakin muotoisena muita korkeammalle. Idässä ja lännessä on samanlaisia vuoria. Siellä täällä savuaa kyliä vuorensolissa. "Tuo näkyy kaikki olevan heidän maataan", ajattelee Shilin. Hän alkaa tähystellä venäläisten alueelle päin. Hänen jalkojensa alla on pieni joki ja oma kylä, jota puutarhat ympäröivät. Joella on eukkoja vaatteita huuhtomassa. Ne näyttävät pieniltä kuin nuket. Alempana kylän takana on vuori ja sen takana vielä kaksi vuorta, joilla kasvaa metsää. Mutta kahden vuoren välistä siintää aukea tasanko ja siinä hyvin kaukana kiemurtelee jotakin savun tapaista. Shilin alkoi muistella, mistä aurinko nousi ja mihin se laski, kun hän oli omassa linnoituksessaan. Hän huomasi, että juuri tuossa laaksossa täytyi venäläisen linnoituksen olla. Sinne on paettava noiden kahden vuoren välitse.
Aurinko alkoi aleta. Lumipeitteiset vuoret, jotka olivat olleet valkeita, muuttuivat punertaviksi. Mustat vuoret tulivat synkän näköisiksi. Notkoista nousi höyryä ja se laakso, jossa venäläisen linnoituksen piti olla, hehkui kuin tuli laskevan auringon valossa. Shilin tähysti tarkemmin ja näki laaksossa jotakin heiluvan aivan kuin savua olisi noussut piipuista. Ja hän tuli vakuutetuksi, että siinä paikassa juuri oli venäläinen linnoitus.
Oli jo myöhä. Kuului mullahin iltahuuto. Karjaa ajettiin kotiin, lehmät ammuivat. Poikanen kehoittaa vähän väliä: "Lähdetään jo!", mutta Shilinin mieli tekee yhä jäädä.
He palasivat kotiin. "No", ajattelee Shilin, "nyt, kun tunnen seudun, täytyy paeta". Hän tahtoi lähteä pakoon jo sinä yönä. Yöt olivat pimeitä, kuu oli vähenemässä. Pahaksi onneksi tatarilaiset palasivat kotiin sinä iltana. Tavallisesti he saapuivat iloisina ajaen karjaa edellään. Mutta nyt he eivät tuoneet mitään saalista, vaan satulassa oli kuollut tatarilainen, punapartaisen veli. He olivat vihaisia ja kokoontuivat kaikki kuollutta hautaamaan. Shilinkin tuli katsomaan. Ruumis käärittiin vaatteeseen, mutta sitä ei pantu arkkuun, vaan vietiin ulos kylästä ja laskettiin nurmelle plataanien alle. Mullah saapui ja kaikki istuutuivat riviin kuolleen jaloksiin.
Etumaisena istuu mullah, hänen takanaan on kolme ukkoa, joilla on turbaanit päässä, ja näiden takana muita tatarilaisia. Kaikki istuvat tuijottaen äänettöminä maahan. Kauan aikaa he olivat vaiti. Viimein mullah kohotti päätään ja lausui:
— Allah!
Hän lausui vain tämän ainoan sanan. Sitten taas kaikki pitkän aikaa tuijottivat maahan ja olivat vaiti istuen liikkumattomina. Mullah kohotti taas päätään:
— Allah!
Kaikki lausuivat: "Allah!" ja olivat taas vaiti. Kuollut makaa jäykkänä nurmella ja ympärillä istujat ovat yhtä liikkumattomia kuin kuollutkin. Ei kukaan hievahdakaan. Kuuluu vain, kuinka tuuli rapisuttaa plataanin lehtiä. Sitten mullah luki rukouksen. Kaikki nousivat ja lähtivät liikkeelle kantaen ruumista käsillään. Tultiin kuopan luo. Se ei ollut tavallinen kuoppa, vaan se oli kaivettu maan alle, niin että se muodosti komeron. Ruumiiseen tartuttiin kainaloista ja koivista ja se laskettiin varovasti kuoppaan, pantiin istuvaan asentoon maakamaran alle ja asetettiin kädet vatsan päälle.
Renki toi viheriäisiä kaisloja, kuoppa täytettiin kaisloilla, peitettiin nopeasti mullalla ja tasoitettiin. Kuolleen pään kohdalle asetettiin kivi pystyyn. Kun maa oli kovaksi polettu, kävivät kaikki taas riviin istumaan haudan edustalle ja olivat pitkän aikaa ääneti.
— Allah! Allah! Allah! — huokasivat he sitten ja nousivat seisomaan.
Punaparta antoi ukoille rahaa, otti sitten ruoskan, löi sillä kolme kertaa otsaansa ja lähti kotiinsa.
Aamulla Shilin näki, että punaparta vei tamman ulos kylästä. Kolme tatarilaista seurasi hänen mukanaan. Kylän ulkopuolelle tultuaan riisui punaparta takkinsa, kääri hihansa ylös, niin että voimakkaat käsivarret paljastuivat, otti esille tikarin ja hioi sitä kovasimeen. Tatarilaiset väänsivät tamman pään ylös, punaparta astui sen luo ja puhkaisi kurkun, kaatoi hevosen maahan ja alkoi ottaa pois sen sisälmyksiä ratkoen nyrkeillään hevosen nahkaa. Eukkoja ja tyttöjä saapui paikalle. He alkoivat pestä suolia ja sisuksia. Sitten hevonen hakattiin kappaleiksi ja vietiin tupaan. Koko kylä kokoontui punaparran luo viettämään muistojuhlaa vainajalle.
Kolme päivää he söivät tamman lihaa, joivat busaa ja muistelivat vainajaa.
Kaikki tatarilaiset olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Shilin näki heidän päivällisen aikaan tekevän lähtöä jonnekin. Hevoset tuotiin paikalle ja satuloitiin ja kymmenkunta miestä lähti matkaan, niiden mukana punapartakin. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Oli yläkuu ja yöt olivat vielä pimeät.
"No, nyt pitää paeta", ajatteli Shilin ja puhui asiasta Kostylinille.Mutta Kostylinia peloitti.
— Kuinka me voimme paeta? Emmehän me tunne tietäkään.
— Minä tiedän tien.
— Emme ehdi perille yhdessä yössä.
— Jos emme ennätä, niin yövymme metsään. Minä olen varannut kakkaroitakin mukaan. Miksi sinä rupeaisit täällä istumaan? Hyvä on, jos saat rahalähetyksen, mutta eihän ole sanottu, että se saadaan kokoon. Tatarilaiset ovat nyt äkäisiä, kun venäläiset ovat tappaneet yhden heidän miehistään. Kerrotaan, että meidätkin on aikomus tappaa.
Kostylin mietti pitkän aikaa.
— No, mennään!
Shilin kömpi aukkoon ja kaivoi sen leveämmäksi, että Kostylinkin mahtuisi siitä. Sitten he istuutuivat odottamaan, että kaikki kylässä asettuisivat levolle.
Heti kun kaikki oli hiljennyt, ryömi Shilin ulos seinän alitse ja kuiskasi Kostylinille: "tule!" Kostylin kömpi samaa tietä, mutta hänen jalkansa sattui kiveen ja siitä syntyi kolinaa, Isännällä oli hyvin äkäinen, kirjava vahtikoira. Sen nimi oli Uljashin. Shilin oli jo aikaisemmin sitä syötellyt. Uljashin rupesi kolinan kuultuaan haukkumaan ja syöksähti paikalle, ja sen jälessä tuli muitakin koiria. Shilin vihelsi hiljaa ja heitti palasen kakkaraa. Uljashin tunsi hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.
Isäntä oli kuullut haukunnan ja huuteli tuvasta koiralleen:"Uljashin, ota kiinni!"
Shilin kutkutteli Uljashinin korvan taustaa. Koira on hiljaa, hieroo itseään hänen jalkojaan vasten ja heiluttaa häntäänsä.
He istuivat jonkun aikaa nurkan takana. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului vain lampaan kakistelua läävästä ja veden kohina kiviä vasten. On pimeä. Tähdet ovat korkealla taivaalla. Vuoren yllä alkaa punoittaa uusi kuu sakarat ylöspäin kääntyneinä. Notkot ovat valkoisen sumun peitossa.
Shilin nousi ja sanoi toverilleen: "No, veliseni, lähdetään!"
He lähtivät liikkeelle, mutta samassa kuului mullahin laulu katolta:"Allah! Besmillah! Il rahman!" Kansaa oli siis tulossa temppeliin.He istuutuivat taas piiloon seinän taakse. Pitkän aikaa he istuivatodotellen kunnes kaikki olisivat menneet ohi. Kaikki hiljeni taas.
— No, Jumalan nimeen!
He tekivät ristinmerkin ja lähtivät astumaan. Pihan poikki kuljettuaan he menivät vuoren rinnettä alas joen luo, menivät yli joen ja lähtivät kulkemaan notkoon. Sumu oli sakea, mutta se oli alhaalla, niin että tähdet näkyivät pään päällä. Tähdistä Shilin näki, mihin suuntaan oli mentävä. Sumussa on vilpoista ja helppoa kulkea, mutta saappaat ovat menneet lintalleen ja vaikeuttavat kulkua. Shilin riisui saappaansa, heitti ne pois ja astui paljain jaloin. Hän hyppeli kiveltä kivelle ja katsoi tähtiin. Kostylin alkoi jäädä jälelle.
— Kulje hitaammin, — sanoi hän. — Nuo kirotut saappaat ovat hieroneet jalkani rikki.
— Riisu ne pois, niin on helpompi kulkea.
Kostylin riisui saappaansa, mutta se vain pahensi asiaa. Hänen jalkansa haavoittuivat kiviin ja hän uupui yhä enemmän. Shilin sanoi hänelle:
— Jos jalkasi haavoittuvat, niin ne myöhemmin paranevat, mutta jos meidät saadaan kiinni, niin asiat ovat hullummin. Menetämme henkemme.
Kostylin ei vastannut mitään, vaan kulki ähkien eteen päin. Pitkän aikaa he kulkivat alavaa maata. Oikealta alkoi kuulua koirien haukuntaa. Shilin pysähtyi, katseli ympärilleen, nousi vuorelle, tunnusteli käsillään.
— Ohoo, — sanoi hän, — me olemme erehtyneet ja kulkeneet liian paljon oikealle. Täällä on vieras kylä, minä näin sen vuorelta. Täytyy kääntyä takaisin ja mennä vasempaan ylös vuorelle. Täällä pitäisi olla metsää.
Mutta Kostylin sanoi:
— Odota edes vähäsen, jahka levähdän. Jalkani ovat yltäänsä veressä.
— Voi, veikkonen, kyllä ne paranevat. Hyppele kevyemmin — kas näin!
Ja Shilin lähti juoksemaan takaisin ja kääntyi vasempaan vuorelle päin. Kostylin jäi yhä enemmän jälkeen ja kompuroi ähkien eteenpäin. Shilin innostutti häntä päästämällä tavan takaa kehoittavan sihinän ja kulki yhä eteenpäin.
He nousivat vuorelle. Siellä oli todellakin metsää. Metsässä heidän vaatteensa repeytyivät aivan riekaleiksi. Viimein he löysivät polun ja jatkoivat sitä pitkin matkaansa.
— Seis!
Tieltä kuului kavioitten kapsetta. He pysähtyivät kuuntelemaan. Töminä lakkasi. Kun he lähtivät liikkeelle, alkoi töminäkin taas kuulua, mutta kun he uudelleen pysähtyivät, niin tuo hevosen astuntaa muistuttava äänikin lakkasi kuulumasta. Shilin hiipi lähemmäksi ja näki tiellä jotakin seisovan. Se oli hevosen näköinen, mutta ei kuitenkaan ollut hevonen, ja sen päällä oli jokin ihmeellinen laitos, joka ei näyttänyt oikealta ratsastajalta. Otus hirnahti ja höristi korviaan. Shilin vihelsi hiljaa. Silloin se syöksähti tieltä metsään niinkuin myrskytuuli, joka saa oksat rytisten taittumaan.
Kostylin kaatui maahan kauhusta. Shilin sanoi nauraen:
— Se oli hirvi. Kuuletko, kuinka sen sarvet taittavat oksia. Me pelkäsimme sitä ja se pelkäsi meitä.
He kulkivat eteenpäin. Ilma alkoi lämmetä. Aamu oli tulossa. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kulkevatko he oikeaan vaiko väärään suuntaan. Shilinistä tuntuu, kuin häntä olisi kuljetettu tätä samaa tietä pitkin ja hänen arvelunsa mukaan pitäisi omien joukkojen luo olla noin kymmenen virstan matka. Mutta mitään tuttuja merkkejä ei tien varrella ole eikä niitä pimeässä eroittaisikaan. He tulivat kedolle. Kostylin istuutui ja sanoi:
— Kävi miten tahansa, minä en jaksa enempää. Jalkani eivät enää tottele.
Shilin alkoi pyydellä häntä vielä yrittämään.
— Ei, — sanoi Kostylin, — en jaksa, en voi.
Shilin suuttui, sylkäisi ja haukkui häntä.
— Siinä tapauksessa minä menen yksin. Hyvästi!
Kostylin hyppäsi pystyyn ja lähti taas astumaan. He kulkivat noin neljä virstaa. Sumu metsässä oli tullut entistä sakeammaksi. Ei voinut nähdä juuri ollenkaan eteensä eikä tähtiäkään enää paljon eroittanut.
Yht'äkkiä he kuulivat edessään hevosen kavioitten kopinaa. Kuului kuinka hevosenkenkä sattui kiviin. Shilin laskeutui vatsalleen ja alkoi kuunnella korva maata vasten.
— Aivan oikein, — tänne meitä kohti ratsastaa joku hevosella.
He juoksivat pois tieltä ja piilottautuivat pensaisiin odottamaan. Shilin ryömi lähelle tietä ja näki tatarilaisen ratsastavan ajaen edellään lehmää sekä mutisten jotakin itsekseen. Kun tatarilainen oli mennyt ohi, palasi Shilin Kostylinin luo.
— No, Jumalan kiitos, se on ohi. Nouse nyt, niin lähdetään.
Kostylin koetti nousta, mutta kaatui.
— En voi, totisesti en voi, voimani ovat lopussa.
Hän oli iso ja pyylevä mies. Kulkemisesta hän oli hiestynyt, ja kun hän sitten oli metsässä joutunut kylmän sumun keskelle ja jalatkin vielä lisäksi olivat haavoittuneet, niin se olikin tehnyt hänestä lopun. Shilin koetti nostaa hänet pystyyn. Kostylin alkoi huutaa:
— Voi, voi, koskee!
Shilin kauhistui.
— Mitä sinä huudat? Tatarilainen on lähellä ja voi kuulla.
Mutta itsekseen hän ajatteli:
"Hän on todellakin voimaton. Mitä minä hänelle teen? Ei sovi hyljätä toveria."
— No, — sanoi hän, — nousehan ja käy selkääni. Minä kannan sinua, kun kerran et jaksa astua.
Hän otti Kostylinin selkäänsä, tarttui käsillään hänen koipiinsa ja lähti kantaa retustamaan tietä pitkin.
— Älä Herran tähden kurista käsilläsi kurkkuani, sanoi hän. —Pitele kiinni olkapäistä.
Vaikeaksi kävi kulku Shilinille. Hänenkin jalkansa ovat veressä ja hän on perin uupunut. Hän köyristää selkäänsä, koettaa nostaa Kostylinin ylemmäksi ja kulkea laahustaa eteenpäin.
Tatarilainen oli nähtävästi kuullut Kostylinin huudon. Shilin kuulee jonkun ajavan heidän jälessään ja huutelevan jotakin vieraalla kielellä. Hän samosi pensaikkoon. Tatarilainen tempasi pyssynsä ja laukaisi, mutta ei osunut kohti, kiljui jotakin omalla kielellään ja ratsasti tiehensä.
— No, veliseni, nyt olemme hukassa! — sanoi Shilin.
— Hän kutsuu heti tatarilaiset meitä takaa ajamaan. Jos emme ennätä edelle kolmea virstaa, niin olemme hukassa.
Itsekseen hän ajatteli Kostylinista: "Hittoko minut sai ottamaan tuon taakan niskaani. Yksin olisin jo ehtinyt pitkän matkan päähän."
Kostylin lausui:
— Mene yksin, miksi antautuisit minun takiani vaaraan?
— Ei, en mene. Toveria ei sovi jättää.
Hän otti taas Kostylinin selkäänsä ja lähti kulkemaan. Noin virstanhän kulki tällä tavoin. Metsää jatkui yhä eikä sen reunaa näkynyt.Sumu alkoi jo hälvetä ja muodosti pilviä, eikä tähtiä enää näkynyt.Shilin oli aivan uuvuksissa.
Tien vieressä oli kivillä reunustettu lähde. Shilin pysähtyi ja laskiKostylinin maahan.
— Annahan kun levähdän ja sammutan janoni, — sanoi hän. —Syökäämme kakkaroita. Pian kai olemme perillä.
Juuri kun hän kävi pitkälleen maahan juodakseen lähteestä, kuului takaapäin töminää. He samosivat taas oikeaan pensasten suojaan vuoren rinteelle ja heittäytyivät pitkälleen.
Kuului tatarilaisten ääniä. Tatarilaiset pysähtyivät samalle paikalle, mistä karkulaiset olivat poikenneet metsään. He puhelivat jonkun aikaa ja alkoivat sitten usuttaa koiria. Pensaikko rytisi, ja vieras koira juoksi suoraan pakolaisia kohti, pysähtyi ja alkoi haukkua.
Kohta tuli perässä tatarilaisiakin, kaikki outoa väkeä. He ottivat Shilinin ja Kostylinin kiinni, sitoivat heidän kätensä, nostivat heidät hevosten selkään ja lähtivät kuljettamaan.
Kun näin oli kuljettu noin kolme virstaa, tuli itse isäntä Abdul kahden tatarilaisen kanssa vastaan. He puhuivat jotakin tatarilaisille, muuttivat vangit omien hevostensa selkään ja veivät kyläänsä.
Ei ollut enää Abdulin suu naurussa eikä hän puhunut heille sanaakaan.
Päivän sarastaessa heidät tuotiin kylään ja pantiin keskelle tietä istumaan. Lapset kokoontuivat heidän luokseen, viskelivät heitä kivillä, löivät ruoskilla ja vinkuivat.
Tatarilaiset kokoontuivat piiriin. Vuoren juurella asuva ukkokin saapui. Alkoivat puhua. Shilin kuulee, että neuvotellaan siitä, mitä heille olisi tehtävä. Jotkut sanovat: "heidät pitää lähettää kauemmas vuoristoon", mutta ukko sanoo: "Heidät on tapettava." Abdul väittää vastaan: "minä olen maksanut heistä rahaa ja saan heiltä lunnaita", mutta ukko sanoo: "ei ne sinulle mitään maksa, tekevät vain pahojaan. On sitäpaitsi synti elättää venäläisiä. — Heidät on tapettava, siinä kaikki."
Kokous hajosi. Isäntä astui Shilinin luo ja sanoi hänelle:
— Jos minulle ei lähetetä teidän puolestanne lunnaita, niin minä kahden viikon kuluttua pieksän teidät kuoliaiksi. Ja jos taas yrität paeta, niin minä tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja kirjoita kunnollisesti.
Heille tuotiin paperia ja he kirjoittivat kirjeen kumpikin. Sitten heidän jalkoihinsa taas kiinnitettiin jalkapuntti ja heidät vietiin temppelin taakse. Siellä oli noin viisi arssinaa syvä kuoppa. Heidät pantiin tähän kuoppaan.
Nyt muuttui heidän elämänsä perin kurjaksi. Jalkapuuta ei heidän jaloistaan koskaan irroitettu eikä heitä päästetty ulos kuopasta. Heille viskattiin sinne raakaa taikinaa niinkuin koirille ja kannussa laskettiin juomavettä alas kuoppaan. Kuoppa haisi iljettävältä, ilma siinä oli ummehtunutta ja kosteata. Kostylin sairastui, hänen jäsenensä turposivat ja koko ruumista kolotti. Hän vaikeroi lakkaamatta tahi nukkui. Shilinkin tuli alakuloiseksi ja näki, että asiat olivat huonosti. Eikä hän keksinyt mitään pelastuskeinoa.
Hän koetti kaivaa käytävää, mutta ei ollut paikkaa, mihin olisi mullan heittänyt. Sitäpaitsi isäntä huomasi tuon homman ja uhkasi tappaa.
Kerran hän oli kyykyllään kuopan pohjalla, ajatteli elämää vapaudessa ja tunsi kalvavaa ikävää. Yht'äkkiä putosi suoraan hänen syliinsä kakkara, sitten vielä toinenkin ja koko joukko kirsikoita. Hän katsahti ylös ja näki siellä Dinan. Dina katseli häntä nauraen ja juoksi tiehensä. Shilin ajatteli: "Eiköhän Dina auttaisi?"
Hän kaapi yhdestä paikasta savikerroksen esille ja alkoi muovailla nukkeja. Teki ihmisiä, hevosia ja koiria ajatellen: "Kun Dina taas tulee, niin heitän hänelle."
Mutta seuraavana päivänä ei Dinaa kuulunutkaan. Shilin kuuli hevosten jalkojen töminää. Jokin joukko ratsasti ohi. Tatarilaiset kokoontuivat temppelin luo. He kiistelivät, huusivat ja mainitsivat venäläisiä. Kuului ukon ääni. Shilin ei kuullut kaikkea, mutta hän arvasi, että venäläiset olivat lähellä ja että tatarilaiset pelkäsivät näiden saapuvan kylään ja näkevän, miten vankeja kohdeltiin.
Aikansa keskusteltuaan tatarilaiset poistuivat. Shilin kuuli yht'äkkiä kahinaa ylhäältä. Dina oli kuopan suulla kyykyllään niin että polvet törröttivät korkeammalla kuin pää. Hän oli kurottautunut eteenpäin niin että helyt riippuivat heilahdellen kuopan päällä. Dinan silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän otti hihastaan kaksi juustokakkua ja heitti ne alas. Shilin otti kakut ja sanoi: "Miksi olet ollut poissa niin kauan? Minä olen laittanut sinulle leikkikaluja. Tuosta saat!" Hän alkoi heitellä tekeleitään ylös yksitellen. Mutta Dina puisteli vain päätään eikä välittänyt niistä. "Ei tarvitse", sanoi hän. Jonkun aikaa vaiti oltuaan hän sanoi:
— Ivan, sinut tahdotaan tappaa.
Ja hän osoitti kaulaansa.
— Kuka tahtoo tappaa?
— Isä, — ukot ovat käskeneet. Minun on sääli sinua.
Shilin sanoi:
— Koska sinun on minua sääli, niin tuo minulle pitkä keppi.
Dina pyöritti päätään merkiksi, että se ei käynyt päinsä. Shilin pani kätensä ristiin ja rukoili:
— Dina, ole niin hyvä! Tuo, Dina kulta!
— En voi, — vastasi Dina, — kaikki ovat kotosalla ja näkevät.
Hän poistui.
Shilin istui illalla ja ajatteli: "Mitähän tapahtunee?" Hän katseli ylös. Tähdet tuikkivat taivaalla, mutta kuu ei vielä ollut noussut. Mullah huusi minareetista. Sitten kaikki hiljeni. Shilin alkoi jo torkahdella ajatellen: "Tyttöä peloittaa."
Äkkiä alkoi savea rapista alas. Hän katsahti ylös ja näki pitkän seipään töksähtelevän kuopan reunaan. Se laskeutui yhä alemmaksi ja aikoi liukua kuopan pohjaa kohti. Shilin ilostui, tarttui seipääseen ja veti sen alas. Se oli oiva seiväs. Hän oli aikaisemmin nähnyt sen isännän talon katolla.
Hän katsoi ylös. Tähdet loistivat korkealla taivaalla ja kuopan suulla kiiluivat Dinan silmät aivan kuin kissan silmät pimeässä. Hän oli kumartunut alaspäin ja kuiskasi:
— Ivan! Ivan!
Mutta samassa hän viittoi kädellään, että piti olla hiljaa.
— Mitä? — kysyi Shilin.
— Kaikki ovat menneet pois, kaksi henkeä vain on kotona.
Shilin sanoi:
— No, Kostylin, mennään nyt, koetetaan viimeinen kerta. Minä autan sinut ylös.
Kostylin ei tahtonut kuullakaan semmoista.
— Ei, — sanoi hän, — nähtävästi ei minun ole sallittu täältä lähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.
— No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, — sanoi Shilin ja suuteli Kostylinia.
Hän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi kiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki haittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä kätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.
Shilin otti seipään ja sanoi:
— Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan poissa, niin ne lyövät sinua.
Dina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti terävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko oli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli työskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hypähdellen. "Varmaankin se on Dina", ajatteli hän. Dina juoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:
— Annahan kun minä!
Hän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen kätensä ovat hennot kuin vitsa — ei niissä ole voimaa. Hän heitti kiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina oli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan. Shilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan vasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. "Ennen kuun nousemista täytyy päästä notkon läpi metsän suojaan", ajatteli hän. Hän nousi ja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata jalkapuuta mukanaan.
— Hyvästi, Dina kulta! — sanoi hän. — En ikinä unhoita sinua.
Dina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin pistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.
— Kiitos, — sanoi hän. — Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt minun pois mentyäni nukkeja tekee?
Ja hän silitti Dinan päätä,
Dina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan ylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka palmikon helyt kilahtelivat.
Shilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei se kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti ja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie oli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan virstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan tulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo kirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa ylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna kirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja läheni häntä.
Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa, mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.
Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.
Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä. Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia riittää — ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös. Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."
Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi; niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten taakse.
Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No, kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.
Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita, venäläisiä sotamiehiä.
Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän kynsistään."
Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:
— Veljet! Auttakaa! Veljet!
Venäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.
Kasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset olivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui kädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti. Huomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:
— Veljet! Veljet! Veljet!
Kasakoita oli noin viisitoista miestä.
Tatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi kasakkain luo.
Kasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä ja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja hoki vain:
— Veljet! Veljet!
Sotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi hänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen ympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.
Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat iloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.
Shilin kertoi heille kaikki vaiheensa ja sanoi:
— Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan minulle sallittu.
Ja hän jäi edelleen Kaukaasiaan sotapalvelukseen.
Kostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin viidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin tuotiin.
Paljonko ihminen tarvitsee maata?
Kerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi oli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan kanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar alkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki hänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen lapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy huviretkillä, juhlissa ja teattereissa.
Nuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten elämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.
— Enpä vaihtaisi, — hän lausui, — omaa elämääni sinun eloosi. Joskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te elätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte myös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että se, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän talonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi pullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta leivissä pysymme.
Vanhempi sisar tarttui puheeseen:
— Kaunista leivissä pysymistä — sikojen ja vasikkain parissa! Ei tietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten paljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja lastenne osaksi tulee sama kohtalo.
— Mitäpä siitä,— sanoo nuorempi, — meidän ammattimme on sellaista. Mutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele emmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten kiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi pahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia pelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan. Silloin menee kaikki nurin… Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?
Isäntä Pahom loikoi uunin päällä ja kuunteli ämmien jaaritusta.
— Se on totinen tosi, — sanoi hän. — Kun meikäläinen täällä lapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda tyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa vain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään — en itse piruakaan!
Ämmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat astiat pois ja kävivät makaamaan.
Mutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui siitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään — kehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan häntä ottaisi.
"Hyvä on", tuumi se, "panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle paljon maata — sen avulla sinut sitten otankin."