Mies mieheltä, mies mieheltä lähestyy turmio, Maa silvotaan, laki poljetaan, on poljettu kauan jo. Joka kansanjänner vireesen, muu tässä auta ei, työ yhteinen, tuhatkertainen, tai surma Suomen vei!
Mies mieheltä, mies mieheltä lyö tunteet kytketyt. Kukin paikallaan, kukin kohdastaan on maansa muuri nyt. Kun sulho jättää morsion, kotinsa harmaapää ja eestä maan käy vankilaan — ken silloin kylmäks jää?
Mies mieheltä, mies mieheltä pyhä lippu siirtyvi. Monet taisto kaas, se nousi taas, taas pilvihin piirtyvi. Taas ylpeät olla saatamme. Maan kansat: kunniaa! On vaatteessa sen sana vapauden, sitä suojaa Suomenmaa.
1913.
Magna Charta.
1863-1915.
Tuo tottako ois;oli meillä kerran kansa,vapaa kansa vallassansa,ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut,mi suureksi tulluton vuoksi sydämensäja suuren lempeytensäja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?Tuo tottako ois?
Ei olla se vois;näät silloinhan oisiolot kaikki täällä toisinja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvätesivallan teot hyvät,ja häirinnyt mikäänei täällä ijäst'ikäänois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?Totta olla jos voisi
Ja maahanko oismyös Magna Charta luotuja tänne vapaus tuotuesivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?Ja ettäkö vahtinut järjestysvaltaois sitä yltä, alta,ja laki yksin täälläois ollut vallanpäälläja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?Se tottako ois?
Ei olla se vois;näät silloinhan täälläois turva tuulissäälläja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,se on kuin kaunis taulu,mi sydämiä syttää,mut murhemielen jättää —ja nyky-oIot näyttää tosi karvassansa.Totta olla jos vois!
Josp' uskoa vois,maan hallitus että ois vielä maan hyötyja että vapaus lyötyvois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,ja että elo kansojen kävis lain mukaan,jot' ei loukkaisi kukaan,joka on omatunto,on esivallan kunto,ja että ajantieto löis sydämien tahtiin!Josp' uskoa vois!
Olot täällä toisin ois,ois Suomi suuri, vankka,ois vartio sankkaja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,ne vienehet ovattuon meiltä lapsen-uskonja elon aamuruskonja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.Josp' uskoa vois!
1913.
Joulu Krestyssa.
Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka äkkunalla jo joulutonttu tanssii tanhuaan. Mut mustat on vankilan muurit.
Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatottaas perhepiireihinsä sulkeutuu,ja maammo muistaa monet joulu-aatot,kun kukki itsellekin ilonpuu.Mut kolkot nyt on kodit Suomen.
On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen ne miehet, jotka väärin vangittiin, ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen on jouluksikin suru synkkä niin, että kynttilät tahdo ei tuikkaa.
Ja he ei sentään ole tehneet muuta kuin minkä tekee joka kunnon mies, he suojanneet on Suomen joulupuuta, meill' että oisi oma kotilies, isänmaa, emonkieli ja laki!
Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta.Jokaisen käteen käydä tahtoisin,sanoa — sana kuink' on arvotonta! —ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisinja virkkaa voisi en mitään.
Ma tiedän; tunteet politiikan vaa'ssaei paljon paina, ehkä sentään vähän.Mut tiedän myöskin; ellei tunteet maassanyt liiku, ei meist' ole elämähän,vaan käyköön kaikki kuin käykin!
Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän, jo kuolleet taikka vielä elävät, jos kenenkään, on tässä kiitos teidän, tuhannet teitä tänään kiittävät, kun annoitte urhoja maalle.
Ja mieleen heidän kun te istutitte tuon tunnon, että oikeus on pyhä, ja siinä uskonnossa kasvatitte nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä, ja joista vuossadat kertoo.
Ja lapset, joill' on onni olla heidän,te saitte muiston kadehdittavan,tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,sen isät loivat yössä vankilan,ja huonommat liene ei pojat.
Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?Ei, joulurauha kulkee kautta maan.Iloa eikä itsetunto loisi,me että kunnon kansaan kuulutaan?Ja siitä me kiitämme heitä.
Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi?On heillä sentään jouluseuranaanse hyvän omantunnon vankka oppi,joll' on he nostanehet Suomenmaan,kun meilt' oli usko jo mennnä.
Palavat heille kaikki kynttilämme,jokainen kuusi heille kumartaa,soi syvimmällä meidän sydämissämmekuin jouluvirsi sana: isänmaa.Mut kunnia, kunnia heille!
Hautaus.
Eellä ensin risti puinen,sitten pappi partasuinen.
Sitten ruumisvaunut, sittenlyhyt seura saattajitten.
Sekin kylmä, virallinen,vaikka varsin toverinen.
Soittokunta sotilaita!Ken nyt matkaa kuolon maita?
Painettien kylmä kärkivastaa, jos ei keksis järki.
Kuka? Yksi miljoonistavaltakunnan kasarmista.
Puhuu tuima pohjatuuli,siintyy soittajankin huuli.
On nyt aamu uudenvuoden.Tuonko tuli myötään tuoden?
Näky vaiko vertauskuva?Ei! Vain taulu unhottuva.
Hautaa vain nyt valtakuntapoikaa kesken pohjan lunta.
Nimetöntä, suurta lastakivääriä kantamasta.
Marssimasta maita, soita,elon lyhven louhikoita.
Vierryt lie hän venäjältä.Täällä päättyi päivät hältä.
Kuka? Yksi miljoonistatakin harmaan kantajista.
Niistä, joiden hartehillamahti maan on mahtajilla.
Soitto soi niin suruisasti.Katson kadun päähän asti.
Itkettäis, jos ilkeis. Huulivavahtaa, käy pohjatuuli.
Siittää sydän mieltä monta,rakkautta rajatonta.
Myötämieltä miljoonienlumen alle painuvien.
Uunnavuonna 1914.
Kansalaisseppel.
Leo Mechelinin muistolle omistettu
Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.Myrskyssä seista hän tahtoi,taistella tohti ja mahtoi,työmies kuin ei kukaan,johtaja, tempaaja mukaan,mestari muodon ja sanain,kyntäjä valtaisten vanain,hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansavoi vieläkin muistella vapauttansa.
Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;kaunista kauniimpaa ei laakerilehtikansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.Korkeinna kaikista muistakumpunsa kunniapuista,myrskyt kun mylvii ja raastaa,puu yhä oikeuden haastaa,laulaen lain ikikieltä,miettien sankarin mieltä,Päämiehen, min haudalla sorrettu kansavoi vieläkin toivoa vapauttansa.
Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,kolme miljoonaa oli sankarin seura.Sortajan suut hän suisti,kaukaiset maat hänet muisti,muodoissa lempeetä, muttaaatteissa karkaistunuttapoikaa pohjolan peräin,miestä miekankin teräin,Päämiestä, min haudalla sorrettu kansavoi vieläkin vannoa vapauttansa.
Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.Kuulkaa! Se Suomen on soitto!Tuomiopäivän on koitto!Nousevat paatiset parmaat,veisaavat vainajat harmaatvoittoa Väinölän rantain,urhoa kilvellä kantain,Päämiestä, min haudalla sorrettu kansavoi vieläkin leimuta vapauttansa.
Vapaus.
Oikeuden marttyyreille omistettu.
Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla; kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa, Väinön virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, koska heilii vapaa henki alta Suomen surujenki.
1914.
Neljäs käsky.
Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.
Kaukana, kaukanakansan on syntymäjuuret.Tuskin isää, äitiämuistavi kukaan,varsinkaan jos eiole olleet ne suuret,jos eläneet vain korvessakontion mukaan,Kaikk' unohtuu;myös kansojen kauneimmat virret.Pois lahoaakodin yhteisen korkeimmat hirret;jäljelle jäävain vaistojen yhteisten touko,Väinölä, jonka ei urhoaampune Jouko.
Korvesta tultiin,kuultihin myös kodin kuusta,kauniimpaa ei laulualaulettu koskaan;ei runo raiunyt pyhän pihlajan puusta,raikuvi myrskyjärautaisen vuossadan, joskaanemme me ijätiinhasti uskoa saata,ettei kauneuskerran kaitsisi maata,sois pyhä virsivieläkin henkisen mahdin,sois yli tykkien jyskeenja ratsujen tahdin.
Untenko kansa?Siinä me uskossa kuollaan.Ei meitä autahöyry, ei sähkö, ei lento.Siinä me surraan,siinä me huomenet huollaan,siinä on myös vesa toivommekultainen, hento.Muistako sittenjälkehen jäänehet liemmevai muut meistä,sen uskon me hautahan viemme;ei sovi ihmisenolla ihmisen herramuulla kuin hengellä vain,kuin Väinämö kerran.
Hulluuden kansako?Sitten on elo turhaa!Sitten ne harhausitaatot ja taattojen haaveet!Mutta niin kauankuin on väkivaltaa ja murhaa,kulkeva haudoillaon esikansamme aaveet,etsien vieläkinvirttensä armasta aikaa,lempeyttä luonnonja tahtonsa valtiastaikaa,soittaen korviinmaailman mahtavienkikorkeutta, jolleouto on tään ajan henki.
Kaiken kansan laulu.
(Kantaatista "Väinölän väki").
Vaarass' on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan!
Raikuvat tornista torvet,vastaavat Väinölän korvet:Suomea suojelemaan!
Vaarassa on kotikieli,on laki oikeamieli,on isä, äiti ja laps!
Katso, jo rientävät uuteenkaikk' asevelvollisuuteen,vanhuskin harmajahaps.
Vaarassa on suku Suomen!Koita ei konsana huomen,voiton jos saa vihamies.
Vartion hetki on lyönyt,vaikea eessä on työ nyt,tiedätkö paikkas ja ties?
Vaarass' on valtion pylväät,toivomme, muistomme ylväät,viljelys vanhempien!
Haihtuvi haavekin orjain.Maailma on oma sorjain,valpasten, vapaiden!
1914.
Airut.
Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maanuros rientävi raisulla ratsullaan.— "Mihin kiire sun, mies?" — "Minä viestiä vien."— "Kuka itse sa oot?" — "Joku joukosta lien."
— "Mihin? Mistä?" — "Ma tiedän vain matkani pään,kun joutunut muuta ma en kysymään,ma tehtävän sain, polun äärettömän,näet kirkkautta kohti mun kiirehtivän."
— "Ja matkasi milloin jo alkanut on?"— "Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!"— "Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?"— "Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!
"En tahdo, en voi epäonnistua!Ma tiedän, mun viestini turvaa mua,se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaatmun kanssani maailman kansat ja maat!"
Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy,Mut kansassa synkeä kertomus käy,hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys,ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!
Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiinjo vapauden virsiä veisattiin.Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön!Hän vain oli ajatus alkavan työn.
Mitä miehestä muuta ois virkkaminen?Hänen kertoivat kotiinsa saapunehenyli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen,pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.
Syksyllä 1915.
Suomen päivä.
Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö liekki laulun voittoisan kuin tähtikalpa Väinön-vyön tai mahti hengen työn.
Jo rauta, vaski vaipuvat, kun kultakannel soi, yön tahdot julmat taipuvat ja vainon haamut haipuvat, suur' Rakkaus, min Tieto toi, myös Suomen päivän loi.
Suomen linna.
Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: "Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!"
Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: "Siispä saamme nyt tapella!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: "Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!"
Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turja tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.
Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.
Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: "Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!"
Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: "Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: "Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!"
Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paikkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.
Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: "Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!"
Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.
Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.
Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.
Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: "Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?"
Puhui kannel puusta tehty: "Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun."
Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.
Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.
Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta:"Nyt me nousemme, tulemme,nyt on hetki Päivän heimon!"
Toinen raikui taivahalta:"On nyt hetki Hengen iskun,tuokio valon vasaman!"
Turja, tuulien kuningas, Pakkanen, Puhurin poika, Routa, ruhtinas nevojen, kaikki tuota kauhistuivat: "Mittyinen tämä on kansa, tulevi Tuonelta takaisin, Tiedon tapparat tanassa, kilvessänsä kuolon-kirjat?"
Jumahti Jumalan kannel: "Se on kansa kaikkivoipa uskossa esi-isien, heimo huomenen huminan sekä illan himmenevän!"
Teki työnsä, tiesi tiensä, jätti kansojen merehen Väinämön venehen jäljen.
Vallankumous
Vapauden virsi.
Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti.
Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren? Suomen oikeus, Suomen vapaus tunnustettu tuolta puolen, mistä joka merkkitapaus meille oli aihe huolen?
Kysyy, katsoo Suomen kansa: Naapurissa nähdään unta! Vaiko ollaan valveillansa, vapaa koko kansakunta? Ihmis-oikeus istutettu maahan, missä äsken vainen viihtyi hukka, viihtyi kettu, vaan ei kunnon kansalainen?
Kaikuu hurraahuudot vastaan: "Vapaus, vapaus meille, teille! Vangit astuu vankilastaan, mahti siirtyy marttyyreille, katkes kahleet vuosisatain, sortui vanhan vallan pylväs, aamuruskoon uutten ratain rientää Volgan heimo ylväs!"
Kuulee, katsoo Suomen kansa: Tokko tuo nyt lienee totta? Harvoin työssä haaveitansa tarkistetaan tappiotta. Moni näkee suurta unta, löytää haudan hangen alta, taivas heittää päälle lunta ja hän kuolee maailmalta.
Raikuu miljoonitten mielet;"Vapaus, vapaus! Etkö usko?Palaa idän ilman pielet,hehkuu ajan huomenrusko!Pestään jäljet veljesveren,koittaa päivä meille, muille,rantaan Tyynen, Mustan meren,Väinän, Vienan virransuille!"
Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika? Vaikk'on teillä valta eri, toinen kansa, toinen kieli, sylkähtää mun sydänveri, lämpenee jo läyli mieli:
"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kautta aikakauden koittavaksi, voittavaksi vapauden Venäjän maassa, kun oli kaunis kansa siellä, vaan oli orjana pidetty, pantu rengiksi pajarin, piestäväksi tsaarin piiskan.
"Ja tuota ikäni toivoin heräämistä kansan hengen rannoilla Nevan rämeisen, Donin, Volgan vieremillä, kun oli kolkkoa asua, outo olla naapurina talon suuren ja pimeän, liki tuiman linnanherran.
"Löisin nyt käden kätehen, virittäisin virren uuden kunniaksesi, Venäjä, veljien vapaudelle, vaan olen itse orja vielä, outo maassani isien, kiviriippa rinnan päällä, suukin suljettu minulta."
Vastaa riemun raikahdukset: "Eikä muuta? Sitten sulle kohta aukee auvon ukset kovan onnen koetetulle! Katso! Katso! Vapaa olet, vapaa sinä, vapaa minä, polkuasi omaa polet, yhdytähän ystävinä."
Jop'on uskoi Suomen kansa, kouraan tarjottuun jo tarttui, lieto luontui laulantansa, kaikkialla riemu karttui, kuuli hongat kummaksensa, kuinka lauloi maassa hallan kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan.
Juhlavirsi.
Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous, se leimusi lempenä syntymämaan, se vaati koko maailman valkenemaan, ja vapautta, veljeyttä kansain se soi, se työmiehen rintahan toivoa toi, liki kansaansa liitti taas sotilaat ja keveämmin hengähti heimot ja maat; yli maanpiirin astuu nyt armeija työn läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön, mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus ja sydämissä valtioiden vastaisuus.
Säde singahti maahan myös talven ja jään, sen sai sydänlähtehet lämpenemään, moni haavekin vainottu valveutui, viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui, ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai: me kaunista unta vain nyt nähnemme kai, sama sallimus oikeutta antane ei, mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei, ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa, sen vasta uljas uskallus valloittaa, ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie, on urholiekki uhman ja salamoiden tie!
Ei viel' ole meidän, min onnetar suo, sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo, sua auta ei armo, jota ansaitse et, siks hukkaan sa vapautta huokaelet, mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa, jos itseensä uskoo mun unelmaini maa, tää kansa on itkenyt, laulanut yöt, se täyttääkö päivän myös paahtavan työt, tään heimon nyt kourassa kohtalo on, nyt Kalevalan kansa on kahleheton, mut niin jos tahto taivahan on Jumalan, se hurmehin kastaako maan vapahan?
Pekka Svinhufvud.
Hän tuomaripöydästä vietiin pois — hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.
Hän tuomaripöytähän istuu taas — mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan, hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.
Kun tuomaripöydässä istuu hän — ties Suomi sen, ties valkeat vallat kansojen oikeuden — valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.
Kun äänensä tuomaripöydästä soi — liet päällä veen jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen — niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.
Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.
Vapaa Viro.
Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet, päättyi puhde pitkän illan! Taara auta kansaa kahta, jotka kaitsee Suomenlahta!
Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki, maata vieras valta polki.
Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli.
Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta! Kertoa ei kieli jaksa, kuink' ei kuoltu maailmalta, riittää, että rinnan tiellä kohdataan nyt riemumiellä.
Yhtä ollaan veljesverta, puuta yht' on kanteleemme, yhteen kuuluttiin me kerta, siispä vapausliiton teemme, tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden.
Vala suuri vannokaamme Suomen, Eestin Jumalalle, ettei koskaan meidän maamme enää mahdu sorron alle sortajankin sortumatta, muukalaisen murtumatta.
Terve, Ukraina!
Terve, Ukraina! Kunnias soikoon, huutona huomenen valkenevan! Voimasi, lempesi leimaus voikoon vaatia, laatia maan vapahan! Uljas Ukraina! Nyt älä horju! Kerran se koittaa kansojen koi. Tyynenä, vankkana vaarasi torju, tai jos on tarpehen, niin salamoi!
Kaunis Ukraina, kansojen suola!Sulla on lippu ja meillä on tie.Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,myös Viro, Lätti ja Liettua lie.Eespäin, Ukraina! Et ole orja,itse jos toivot ja tahdot sa sen.Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorjakuin meri kansojen kauhtuvien?
Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee! Väljinä välkkyvät virtaisi suut, vapauden purppurakukkihin puhkee Mordva, Grusinia, Permi ja muut! Hetki on Venäjän heimojen nousta, katkoa kahlehet tsaarien yön. Loista, Ukraina! Jännitä jousta, valkaise tie tasavaltaisen työn!
Suomen partioväen marssi.
Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun varhain päättyy partiot, siks viivat, kulmat, kartiot me tarkallensa tiedämme, säät myrskyisetkin siedämme kuin vuoren harmaan hartiot.
Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.
Me armahdamme, autamme, me emme pyydä hyötyä, saa saalista, lyö lyötyä ei kelpo keihäsrautamme, on laaja astinlautamme maailman ranta raikuva, siks vapaa viel' on kaikuva tää laulu päällä hautamme.
1917.
Vapaa kansa.
Pantu on kruunu kansan päähän.Tokko kansa sen kantaa voi?Torvi on soinut myrskysäähän.Kuinka nyt kulkijan sielu soi?Uskoa uskaltaako?Vapaa Suomenmaako?Eikö konsana enää täällävieras valta ois vallan päällä,eikö sorto, eikö surma?Oisi silloin onnen hurma!
Saatu on valta kansan käteen.Kuinka kansa nyt käyttää sen?Sammua antaako aamunsäteen?Vastaisuus pian näyttää sen.Sammua veljesvereen?Kolkkohon koston mereen?Vaipua aaltoihin vihan ja vainonoman nyt onnen ja vallan painon?Helpompaako orjan olo?Kuole silloin, kansa polo!
Kuole kuin koira kunniatta! Pohjan hankihin hautas luo! Hautavierahat kutsumatta sulle tundrojen tuuli tuo. Peittävät unhon nurmeen veljesvainon ja hurmeen, kaartavat kumpua karhu, hukka, vaan ei ykskään kaunis kukka, paikkaa kansan kuolleen, huoanneen ja huolleen.
Itkee kulkija itseksensä. Eikö aika nyt auvon ois! Tuska ja häpeä sydämehensä hiipiä ehti, ei lähde pois. Suomen kansako vapaa? Ilman ihmistapaa, vailla kuntoa kansalaisen, kunniaakin jo miehen, naisen, lauma laaka, rahvas raaka! Tuolleko lain ja vallan vaaka?
Pantu on kallis kansan päälle. Tokko kansa sen kantaa voi? Ihana uskottu itsekkäälle, siksi säikkyen kannel soi. Eikö se särje sitä? Mitä se tietää, mitä vapaudesta, min valtaviirin varjelus vaatii urhopiirin? Eikö parhaintaan se parjaa, kaikkea, mi tääll' ei karjaa?
Soinut on torvi myrsky-yöhön, Kuuleeko kurja joukko sen? Kutsunut kaikki yhteistyöhön, vaatinut nuorelle valkeuden. Vaan on vapaus turha, missä vain rikos ja murha turvatut on ja rosvot, roistot, pala ei kalleimmat kansan loistot, hehku vapaan hengen kärki, juurru järjestys, ei järki.
Tumma päivä.
Tumma päivä, tuskan päivä, koska kattoi hurmehäivä Suomen miesten selvän kunnon, oikean ja väärän tunnon, koska herjaan heimo ryhtyi, ryöväreihin orjat yhtyi, kutsui maahan kuolon, hallan, kaasi kauniin kansanvallan juuri tuolla tuokiolla, jolloin täytyi yhtä olla, koska koitti hetki kerran, huomen heljä kansain Herran.
Muisto murheen, muisto murhan, koska tähden kaunan turhan Suomi suistui veljesvainoon, paadenpaksuun syiden painoon, kyntämättä pellot jäivät, räiski täällä ryssät räivät, mustemmaksi heimo muuttui, järjestys ja järki puuttui, loppui leipä, miesten mieli, vaan ei hulluus, hurja kieli, sikskuin sortui lailla martaan maahan haaveet kansan hartaan,
Heimo hallan, heimo roudan, tuttu tuulen, tuiskun, poudan, ei ne koskaan koita sulle, kovan onnen koetellulle, taivasvaltain tanhujuoksut, päiväkumpuin kukkatuoksut, hinnat raskaat saat sa maksaa, minkä Suomen selkä jaksaa, koska järkes peitit pilveen, tautta turhan, inhan ilveen, tartuit raakaan surmarautaan, astuit parhaan aattees hautaan.
Eikä koskaan koita sulle, Tuonen herran tuiretulle, suurten kansain hetket suuret, sull'on suossa henkes juuret, siell'on kylmä, siell'on kalma, sieltä huuruu Tuonen talma, vaikka saisit maankin vauraan, ellet itse käyne auraan. siirry tiedon, taidon kuokkaan, kasvatuksen kansanluokkaan, kuin on tehneet heimot toiset, kunnokkaammat Kullervoiset.
Katso: vieraat kenttäharmaat, muille yrmyt, meille armaat, maasta mielten, maasta miekkain, vaan ei veljeshurme-hiekkain, täytyi nousta Suomen rantaan, vuotaa vertaan Suomen santaan, ettei suistuis kansa surmaan, hirmuvallan vauhkon turmaan, että ääriin Pohjan jäiden pääsis henki tähkäpäiden, päivä ihmisyyden uskon kautta kauhun, sauhun ruskon.
Valtakunnan marssi.
Suomen armeijalle omistettu.
On Pohjan porteilla maa ja kansa, se nostaa hallaiset hartiansa päin Turjan tähtiä, Ruijan rantaa, se Kuolan, Aunuksen kuormat kantaa, mut kuullen Inkerin itkut armaat, sen tuskaa paukkuvat paadet harmaat.
Löi leimaus ääriltä talven taivaan, se sattui kahlitun kansan vaivaan, nous Suomen valkea valtakunta kuin korven kontio kesken lunta, kuin jättiläisenä jään ja hallan nous maasta armeija kansanvallan.
Vaikk' on sen astala armain aura, kun lyö sen kalpa, ei kansat naura, kun sarkasankarit ryhtyy ryntöön, käy ketjuun jääkärit niinkuin kyntöön, ja kaikki kaikuvat kirkonkellot, kun kutsuu maamiestä kuolon pellot.
On kunnon, kunnian tiestä selko, kun tiedon alku on Herran pelko, lain mahti maanpatot laumat murskas, työ, rakkaus vankkumaton, vanhurskas kuin ristiretkien rautaratsaan tai Siinain vuorelle pilvenpatsaan.
Se soip' on vuossadat kansan suulla mi kuultiin kummalla toukokuulla: on Vapaus saapunut valtaviirein, se maahan marssii jo joukoin kiirein, sen torvet raikuu, sen rummut jyskää, kuin myrsky rykmentit eelleen ryskää.
Nyt nousee kiitokset kansan hartaat, kun välkkyy väljemmät vetten partaat, jo nurmi nousee, jo viita lehtii, nyt armain, ah, suvi Suomeen ehtii, ja niinkuin unta me näimme lassa maa seisoo sankaripurppurassa.
Sen henki heilivi aikaa nuorta, sen kanta kalskuvi alkuvuorta, ei järky Jäämeren myrskyin myötä, sen uhmaa urhous tundran yötä, miss' saartaa Aasia ankarinna, on lännen lukko, on Suomen linna.