Niiden, joiden mielestä tästä harhaoppisten vaitiolosta ei ole mitään pahaa, pitäisi miettiä ensiksikin, että juuri sen vaitiolon tähden ei ole rehellistä, tarkkaa keskustelua harhaoppisista mielipiteistä ja että juuri sen tähden sellaiset harhaopit, jotka eivät kestä keskustelua, eivät häviä, vaikka ne voitaisiinkin estää leviämästä. Mutta ne eivät ole harhaoppisten omat henget, jotka enemmän turmeltuvat kiroamisesta kaiken tutkimuksen, joka ei vie oikeaoppisiin johtopäätöksiin. Suurin vahinko tapahtuu niille, jotka eivät ole harhaoppisia ja joiden koko henkinen kehitys ehkäistyy ja järki aristuu vääräuskoisuuden pelosta. Kuka voi arvostella, kuinka paljon maailma menettää niissä monissa lupaavissa, arkaan luonteesen yhtyneissä neroissa, jotka eivät uskalla seurata rohkeaa, elinvoimaista, itsenäistä ajatustapaa, varsinkin jos se veisi heidät johonkin, jota voisi pitää epäuskonnollisuutena tahi epäsiveellisyytenä? Niissä saatamme toisinaan nähdä syvästi tunnollisia ihmisiä, terävä- ja hienoälyisiä, jotka kuluttavat aikansa viisastellen järkeä vastaan, jota he eivät saata vaijentaa, ja tyhjentävät neronsa lähteet yrityksiin sovittaa omantunnon ja järjen vaatimuksia oikeaoppisuuden kanssa, jota he kenties eivät perältäkään onnistu tekemään. Ei saata tulla suurta ajattelijaa kenestäkään, joka ei tunnusta, että ajattelijana hänen velvollisuutensa on seurata järkeänsä, mihin johtopäätöksiin tahansa se vieneekin. Totuudelle on enemmän voittoa sellaisen erehdyksestäkin, joka tarpeellisen tutkimisen ja valmistuksen ohessa itse ajattelee, kuin niiden oikeista mielipiteistä, jotka kannattavat näitä mielipiteitä sen vuoksi, etteivät ne suo heidän ajattelevan. Tosin ei ajatuksen vapautta vaadita yksinomaisesti tahi pääasiallisesti edes synnyttämään suuria ajattelijoita. Päinvastoin, on yhtä välttämätöntä ja välttämättömämpääkin saattaa keskinkertaisia ihmisiä kykeneviksi kohoamaan siihen henkiseen suuruuteen, johon heidän voimansa riittävät. On ollut ja saattaa vastakin olla suuria yksityisiä ajattelijoita yleisen henkisen orjamaisuuden ilmanalassa. Mutta ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan tässä ilmanalassa henkisesti toimeliasta kansaa. Missä joku kansa on ajaksi lähestynyt tätä kantaa, on se tehnyt sen siitä syystä, että pelko eriuskoista ajattelemista vastaan on joksikin ajaksi keskeytynyt. Missä on hiljainen sopimus, "ettei periaatteista pidä väitellä"; missä keskustelu suuremmista kysymyksistä, jotka voivat antaa ihmisille tekemistä, katsotaan päättyneeksi, siellä emme voi toivoa tapaavamme sitä yleistä korkeaa määrää henkistä toimeliaisuutta, joka on tehnyt muutamat ajanjaksot historiassa niin huomattaviksi. Kuin väittely karttaa asioita, jotka ovat siksi laajoja ja tärkeitä että ne sytyttävät innostusta, ei kansan mieli koskaan kiihdy pohjiansa myöten, eikä tapahdu sitä herätystä, joka kehotti älyltään hyvinkin tavalliset ihmiset jonkunlaiseen ajattelevain olentoin arvoon. Siihen oli meillä loistava esimerkki Europan tilassa uskonpuhdistusta suorastaan seuraavina aikoina; toinen, vaikka mannermaalle ja vähän sivistyneempiin luokkiin rajoittuva, 18:sta vuosisadan jälkeisessä puoliskossa tapahtuneessa henkisessä liikkeessä; kolmas, vielä lyhytaikaisempi, Saksan henkisessä kuohumistilassa Goethen ja Fichten aikoina. Nämät ajanjaksot eroavat suuresti niiden eri oppien puolesta, joita ne kehittivät; mutta yhteistä niille oli se, että auktoriteetin ijes oli jokaisessa niissä murrettuna. Kussakin oli vanha henkinen despotismi luotu pois eikä mikään uusi ollut vielä päässyt sen sijalle. Näinä kolmena ajanjaksona saatu herätys on tehnyt Europan siksi, mitä se nyt on. Joka ainoa parannus, kuin on tapahtunut ihmisten mielissä tahi laitoksissa, on selvästi peräisin joltakin niistä. Ilmiöt ovat jonkun aikaa osottaneet, että kaikki nämät kolme herätystä ovat nyt jo melkein tyhjennetyt; emmekä me voi odottaa uutta vauhtia, ennenkuin jälleen vaadimme henkemme vapauden takaisin.
Siirtykäämme nyt toiseen osaan todistusta. Jättäkäämme sikseen edellytys, että nuo perinnäiset opit ovat vääriä, olettakaamme niiden olevan tosia ja tarkastelkaamme sen tavan arvoa, jolla niitä todenmukaisesti kannatetaan, kuin niiden totuutta ei saada vapaasti ja peittelemättä punnita. Kuinka vastenmielisesti henkilö, joka on mielipiteessään luja, myöntäneekin mahdolliseksi, että hän ehkä on siinä väärässä, pitää häneen koskeman sen ajatuksen, että olkoon se kuinka tosi tahansa, jollei siitä perinpohjin usein ja pelotta keskustella, pidetään sitä kuolleena oppina, dogmina, eikä elävänä totuutena.
On olemassa ihmisluokka, onneksi ei enää niin lukuisa kuin ennen, jotka pitävät riittävänä, että ihmiset ilman epäilystä myöntyvät siihen, mitä he oikeaksi ajattelevat, vaikkei noilla ihmisillä itsellään olekaan ensinkään mitään tietoa sen ajatuksen perusteista, eivätkä voi pätevästi puolustaa sitä pintapuolisimpiakaan vastaväitteitä vastaan. Sellaiset henkilöt, jos he kerran saavat vallanpitäjät heidän uskoonsa, luonnollisesti ajattelevat, ettei siitä lähde mitään hyvää, vaan suurta vahinkoa, jos tuota uskoa sallitaan epäillä. Missä he saavat vaikutusvaltaa, tekevät he melkein mahdottomaksi kumota perinnäistä oppia viisaasti ja maltilla, vaikka se vielä saattaa tulla kumotuksi hätäisesti ja taidottomasti. Sillä harvoin on mahdollista kokonaan tukehduttaa keskustelua, ja kuin se kerran pääsee pujahtamaan esiin, niin vakaumukseen perustumattomat uskonkappaleet ovat valmiit väistymään vähänkin todisteitten tapaistenkaan edestä. Mutta sekin mahdollisuus sinään — olettaen että oikea mielipide pysyy ihmisissä, vaan pysyy edeltäluulona, todistuksesta riippumattomana ja siltä suljettuna uskonkappaleena — niin ei tämä ole se tapa, jolla järjellisen olennon tulee totuutta kannattaa. Tämä ei ole totuuden tuntemista. Totuus täten säilytettynä on vaan yksi taikaluulo lisää, sattumalta yhdistettynä sanoihin, jotka ilmoittavat totuutta.
Jos ihmiskunnan intelligenssiä ja arvostelukykyä pitää viljellä, jota eivät ainakaan protestantit kiellä, niin missä ihminen voi näitä kykyjänsä paremmin harjoittaa kuin asioissa, jotka vaarantavat häntä niin suuresti, että pidetään hänelle välttämättömänä muodostaa itselleen niistä vakaumusta? Jos ymmärryksen kehitystä edistää toinen asia enemmän kuin toinen, varmaan edistää sitä oppiminen omien mielipiteittensä perusteet. Mitä hyvänsä ihmiset uskovatkin asioista, joista ennen kaikkea on tärkeää että he ovat oikeassa uskossa, pitää heidän kyetä puolustautumaan ainakin yleisimpiä vastaväitteitä vastaan. Mutta joku sanonee: "Opetettakoon heille mielipiteittensä perusteet. Mielipiteet eivät siltä ole välttämättömästi paljasta matkimista, ettei ole kuullut niistä kiisteltävän. Ihmiset, jotka lukevat mittausoppia, eivät ainoastaan pane teoreemiä suoraan muistoonsa, mutta oppivat ymmärtämään samoin myös todistuksen; ja olisi järjetöntä sanoa, että he jäävät tietämättä mittausopin totuuden perusteita, kosk'eivät kuule koskaan kenenkään yrittävän niitä kumoamaan." Epäilemättä; ja sellainen opetus riittää matematikin tapaisessa aineessa, jossa ei ole mitään sanottavaa asian väärästä puolesta. Matematillisen totuuden selvyys on juuri siitä omituinen, että kaikki todisteet ovat yhdellä puolella. Siinä ei ole mitään vastaväitteitä eikä vastauksia vastaväitteisiin. Mutta joka asiassa, josta eri mielipiteitä voi olla, on totuus tasapainon hankkimisessa kahden yhteensattuvan järkisyitten jakson välillä. Luonnon filosofiassakin on aina joku muukin selitys samasta seikasta mahdollinen, joku geosentrinen (maakeskeinen) teoria heliosentrisen (aurinkokeskeisen) sijasta, joku flogistinen oksygeenisen sijasta; on näytettävä, miksei tuo toinen teoria voi olla oikea, ja ennenkuin se on tehty, emme me ymmärrä mielipiteemme perusteita. Mutta jos me käännymme äärettömästi enemmän kietoutuneisiin asioihin: siveellisiin, uskonnollisiin, valtiollisiin, yhteiskunnallisiin seikkoihin ja elämän toimintaan, niin kolme neljättä osaa todisteita kunkin riidanalaisen ajatuksen puolesta on kumoamisessa niitä todennäköisyyksiä, jotka puolustavat jotakin siitä eriävää ajatusta. Vanhan ajan suurimmasta puhujasta — yhtä ainoaa lukuun ottamatta — on säilynyt kertomus, että hän aina tutki vastustajansa asian yhtä suurella, joll'ei suuremmalla tarkkuudella, kuin omansa. Samaa keinoa, jota Ciceron oli tapana käyttää onnistuakseen oikeudenistunnoissa, vaatii noudattaa jokaisen, joka tutkii jotakin asiaa aikomuksessa päästä totuuden perille. Se, joka tuntee ainoastaan oman puolensa asiaa, tuntee sitä vähän. Hänellä saattavat olla hyvät perusteet, eikä kenties kukaan ole pystynyt niitä kumoamaan. Mutta jos hän on yhtä kykenemätön kumoamaan vastapuolen perusteita, jos hän ei edes tunne, mitkä ne ovatkaan, ei hänellä ole mitään syytä pitää toista mielipidettä toistansa parempana. Järkevintä hänen olisi lykätä arvostelunsa vastaiseksi, ja joll'ei hän tyydy siihen, on hän auktoriteetin johdettavana tahi kallistuu, niinkuin maailmassa yleensä tapahtuu, sille puolelle, jolle hän tuntee suurinta vetoa. Eikä ole siinäkään kyllin, että hän kuuntelisi vastapuolen todisteita omilta opettajiltaan, siinä muodossa kuin he esittävät niitä yhdessä sen kanssa, mitä he tuovat esiin kumotakseen niitä. Tällä keinoin ei anna todisteille oikeata arvoa eikä saata niitä suoraan sattumaan mieleensä. Ihmisen täytyy kestää kuulla ne niiltä, jotka niitä todella uskovat, jotka niitä totuudessa puolustavat ja tekevät parhautensa niiden puolesta. Hänen täytyy tuntea ne miellyttävimmässä, vakuuttavimmassa muodossa. Hänen täytyy tuntea, kuinka suuria vaikeuksia totuuden etsiminen eteemme panee ja sisältää. Muuten ei hän koskaan saavuta kylliksi totuutta vastustaakseen tätä vaikeutta ja voittaakseen sen. Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta n.s. sivistyneitä on tässä tilassa, niitäkin, jotka voivat sujuvasti todistella mielipiteensä puolesta. Heidän johtopäätöksensä saattaa olla oikea, mutta mistä he tietävät, ettei se ole väärä? He eivät ole koskaan heittäytyneet niiden henkiseen tilaan, jotka ajattelevat toisin kuin he, eivätkä miettineet, mitä niillä saattaa olla sanottavaa; ja siis he eivät, sanan oikeassa merkityksessä, tunne sitä oppia, jota he itse tunnustavat. He eivät tunne niitä osia siitä, jotka selvittävät ja oikeuttavat lopun; niitä syitä, jotka näyttävät, että näennäisesti ristiriidassa toisen kanssa oleva asia on sovitettavissa sen kanssa eli että kahdesta selvästi pätevästä syystä toinen on pidettävä tärkeämpänä kuin toinen. Koko sille osalle totuutta, joka painaa vaa'an ylös ja ratkaisee täydellisesti valaistun hengen arvostelun, ovat he vieraita; eikä sitä osaa todella tunnekaan kukaan muu, kuin se, joka on kuunnellut samalla tavoin puolueettomasti kumpaakin puolta ja koittanut nähdä kummankin puolen syyt ja perusteet vankimmassa valossa. Niin oleellinen on tämä kuri oikein ymmärtämiselle moralisia ja inhimillisiä asioita, että jollei jokaisen tärkeän totuuden vastustajia ole olemassa, on välttämätöntä kuvitella niitä ja varustaa ne lujimmilla todisteilla kuin taitavin "perkeleen asianajaja" voi keksiä.
Vähentääkseen näiden mietelmäin pontta vapaan keskustelun viholliset luultavasti sanovat, ettei ole ensinkään välttämätöntä ihmisten ylipäänsä tuntea ja ymmärtää kaikkea, mitä filosofeilla ja teologeilla on sanomista heidän mielipiteitänsä vastaan tahi niiden puolesta. Ettei ole ensinkään tarpeen tavallisen ihmisen kyetä paljastamaan nerokkaan vastustajan vääristelyjä ja sofismeja. Että siinä on kyllin, kuin aina on joku kykenevä vastaamaan niihin, niin ettei mitään tietämättömiä ehkä hairahduttavaa jää kumoamatta. Että yksinkertaiset ihmiset, opittuaan heihin iskettyjen oppien selvimmät perusteet, luottakoot lopuksi auktoriteetiin, ja havaittuaan, ettei heillä ole tietoa eikä taitoa pääsemään yhdestäkään kohtaavasta pulmasta, jääkööt tyynesti luottamaan, että kaikki pulmat, kuin ovat kohdanneet, ovat selvittäneet tahi voivat selvittää ne, jotka ovat sitä varten erittäin opetetut.
Vaikka myönnämmekin tälle näkökannalle kaikki, mitä sen hyväksi voivat vaatia nuo, jotka tyytyvät niin vähän määrään totuuden ymmärtämistä kuin suinkin, jättäen lopun uskomisen asiaksi, niin ei sittenkään todistus vapaan keskustelun puolesta ole mitenkään heikontunut. Sillä tämäkin oppi tunnustaa, että ihmisillä pitää olla järjellinen vakaumus siitä, että kaikkiin vastaväitteisiin on tyydyttävästi vastattu. Mutta kuinka niihin on voitu vastata, jollei asiaa, johon vastausta vaaditaan, ole lausuttu? Tahi kuinka on vastaus tunnettava tyydyttäväksi, joll'ei vastustajilla ole mitään tilaisuutta näyttää sitä tyydyttämättömäksi? Jollei yleisön, niin ainakin filosofien ja teologien, jotka ovat pulmien selvittämistä varten, täytyy tutustua näiden pulmien sekavimpiinkin sokkeloihin, eikä tämä voi tapahtua, joll'ei pulmia saa vapaasti panna ja esittää niin edullisessa valossa, kuin ne suinkin myöntävät, Katolisella kirkolla on oma tapansa kohdella, tätä mutkallista probleemia. Se tekee leveän erotuksen niiden välillä, joiden voidaan sallia omistaa oppinsa vakaumuksesta, ja niiden, joiden täytyy hyväksyä se luottamuksesta. Tosin ei kenenkään ole sallittu valita, mitä hän tahtoo hyväksyä; mutta papit, ainakin ne, joihin voi täydellisesti luottaa, saavat luvalla ja omaksi ansiokseen tutustua vastustajain todistuksiin vastatakseen niihin, ja saavat siis lukea vääräoppisia kirjoja; maallikot eivät ilman erityistä, vaikeasti saatavaa lupaa. Tämä oppi tunnustaa vihollisen asian tuntemisen hyödylliseksi opettajille, mutta keksii oppinsa mukaisesti keinoja millä kieltää sen muulta maailmalta: antaen siten "eliitille" (valituille) enemmän hengen viljelystä, vaikk'ei enemmän hengen vapautta, kuin se sallii suurelle joukolle. Tällä viekkaudella onnistuu se saavuttamaan sen henkisen etevämmyyden, jota sen tarkotus vaatii; sillä vaikk'ei sivistys koskaan ilman vapautta ole luonut voimallista, vapaamielistä henkeä, voi se synnyttää jollekin seikalle sukkelia advokaateja. Mutta protestanttisuutta tunnustavissa maissa tämä keino on kielletty; sillä protestantit sanovat, ainakin opissaan, että vastuunalaisuutta uskonnon valitsemisesta täytyy kantaa jokaisen itse puolestaan eikä sitä saa sysätä opettajille. Sitäpaitsi on maailman nykyisellä kannalla käytännöllisesti mahdoton oppimattomilta pidättää kirjoituksia, joita oppineet lukevat. Jos ihmiskunnan opettajain on mieli tulla tuntemaan kaikkea, mitä heidän tulee tuntea, täytyy mitä tahansa saada vapaasti kirjoittaa ja esteettömästi julkaista.
Mutta jos vapaan keskustelun puutteen turmiollinen vaikutus, kuin perinnäiset mielipiteet ovat tosia, rajoittuisi siihen, että se jättää ihmiset tietämättömiksi noiden mielipiteiden perusteista, niin ajatellaan ehkä, ettei tämä ole siveellinen, jos kohta onkin intellektuaalinen onnettomuus, eikä vaikuta mielipiteiden arvoon niiden vaikutukseen nähden ihmisluonteesen. Mutta seikka on se, ettei ainoastaan opin perusteet unehdu keskustelun puutteessa, mutta useinpa itse opin tarkotus. Sanat, jotka sitä ilmoittavat, lakkaavat johdattamasta mieleen ajatuksia, tahi johdattavat ainoastaan pienen osan niitä, kuin niillä alkujaan lausuttiin. Selvän käsityksen ja elävän uskon sijaan jääpi ainoastaan muutamia tavan kautta säilyneitä korulauseita; tahi, jos joku osa, niin kuori ja päällys ajatuksesta säilyy, vaan hienompi mehu katoaa. Sitä suurta lukua ihmiskunnan historiassa, johon tämä seikka antaa sisällyksen ja jonka se täyttää, ei voi liian vakavasti tutkia ja punnita.
Sitä valaisee melkein jokaisen siveellisen opin ja hengellisen uskonkappaleen kokemus. Kaikki ne ovat sisällystä ja eloa täynnä keksijöillä ja keksijäin omilla oppilailla. Niiden sisällys käsitetään vähenemättömässä voimassa ja saatetaan ehkä vielä täydellisempään selvyyteen, niin kauan kuin kestää taistelua hankkimiseksi opille tahi uskonkappaleelle valtaa muiden uskonkappalten yli. Lopuksi pääsee se vallalle ja tulee yleiseksi mielipiteeksi; tahi sen edistys pysähtyy: se pitää hallussaan sen alan, jonka se on saanut, mutta lakkaa leviämästä laajemmalle. Kuin jompikumpi näitä tuloksia on saatu, kiistely asiasta laimistuu ja vähitellen lakkaa. Opinsääntö on saanut paikkansa, jollei perinnäisenä mielipiteenä, niin yhtenä mielipiteen suvaittuna osana. Ne, jotka sitä kannattavat, ovat yleensä perineet sen, eivätkä valinneet sitä; ja kääntyminen toisesta näitä oppeja toiseen tapahtuu poikkeustilassa ja ajatuttaa hyvin vähän niiden tunnustajia. Sen sijaan että he, niinkuin ensi alussa, aina olisivat varoillaan puolustaimaan maailmaa vastaan, tahi saadakseen maailmaa puolelleen, ovat he vaipuneet taipuvaisuuteen, eivät kuuntele, jos voivat siitä päästä, todistuksia heidän uskoansa vastaan, eivätkä häiritse eriajatuksisia, jos niitä on, todistuksilla sen puolesta. Tästä ajasta tavallisesti nähdään alkavan opin eläviin voiman laskeutumisen. Usein kuulemme kaiken uskoisten opettajain valittavan vaikeaksi ylläpitää uskovaisten mielissä niin elävää tuntoa totuudesta, jota he nimeksi tunnustavat, että se tunkisi läpi tunteitten ja todella saisi vallan käytöksen yli. Sellaisesta vaikeudesta ei mitään valitettu niin kauvan kuin usko vielä taisteli olemisestaan, heikommatkin taistelijat silloin tiesivät ja tunsivat, minkä puolesta he taistelivat, sekä erotuksen omansa ja muiden oppien välillä; ja siinä ajanjaksossa kunkin uskon olemisaikaa ei ollut niitä ihmisiä vähän, jotka olivat kaikissa ajatuksen muodoissa toteuttaneet sen periaatteet, olivat punninneet ja miettineet ne kaikissa tärkeissä suhteissa ja tunteneet koko sen vaikutuksen, jonka tämä oppi voi tehdä sillä kokonaan täytettyyn mieleen. Mutta kuin oppi on käynyt perittäväksi uskoksi ja otetaan vastaan passiivisesti eikä aktiivisesti, kuin ei mieltä enää pakoteta, samassa määrin kuin alussa, käyttämään elinvoimiansa niihin kysymyksiin, joita usko sille esittää, ilmestyy asteettainen taipumus unhottamaan uskosta muun paitsi kaavat, tahi välittämättä ja nuopeasti myöntymään siihen, ikäänkuin jos luottamuksella omistaminen vapauttaisi pakosta toteuttaa sitä tajunnassaan ja todistaa sitä oman kokemuksensa kautta, kunnes se vähitellen kerrassaan lakkaa liikuttamasta ihmisen sisällistä elämää. Silloin nähdään noita tähän maailman aikaan niin lukuisia, melkein enemmistönä olevia tapauksia, kuin uskonkappale jää juuri kuin hengen ulkopuoleksi, karaisten ja jäykistäen sitä kaikkia muita luontomme korkeampia osia kohti suunnattuja vaikutuksia vastaan, osottaen valtaansa sillä, ettei suvaitse tuoreen ja elävän vakaumuksen juurtua, tekemättä siltä mielelle tahi sydämmelle muuta, kuin vahtii, että ne pysyvät tyhjinä.
Missä määrin opit, jotka itsestään ovat omiansa tekemään mitä syvimmän vaikutuksen mieleen, jäävät siihen kuolleeksi uskoksi, tulematta koskaan toteutetuksi mielikuvituksessa, tunteissa, ymmärryksessä, siitä on esimerkkinä se tapa, jolla useimmat uskovaiset tunnustavat kristinuskoa. Kristinuskolla ymmärrän minä tässä samaa kuin kirkot ja lahkot sinä pitävät — Uuden Testamentin perusohjeita ja opetuksia. Kaikki kristinuskon tunnustajat pitävät näitä pyhinä ja hyväksyvät ne laiksi. Mutta tuskin on liikaa sanoa, ettei yksi kristitty tuhannesta ohjaa tahi tuomitse omaa käytöstänsä näiden lakien mukaan. Se ohje, johon hän liittyy, on hänen kansansa, säätyluokkansa tahi uskonlahkonsa tapa. Hänellä on siis toisaalla kokoelma siveysopillisia perusohjeita, joita hän uskoo erehtymättömän viisauden hänelle ilmoittaneen johdoksi hänen elämälleen; ja toisaalla joukko jokapäiväisiä huomioita ja tapoja, jotka jonkun matkaa yhtyvät muutamiin noita perusohjeita toisiin eivät niinkään pitkältä, ovatpa suoraan joitakin vastaan ja ovat ylimalkaan sovittelu kristinuskon sekä maallisen elämän etujen ja mielijohteitten välillä. Ensimmäiselle näistä ohjeista omistaa hän kunnioituksensa, toista hän todella noudattaa. Kaikki kristityt uskovat, että autuaat ovat köyhät ja halvat ja ne jotka kärsivät pilkkaa maailmassa; että helpompi on kamelin mennä neulan silmän läpi kuin rikkaan miehen tulla taivaan valtakuntaan; ettei heidän pidä tuomitseman, ettei heitä tuomittaisi; etteivät he saa ensinkään kirota; että heidän tulee rakastaa lähimaistaan niinkuin itseään; että jos joku ottaa heidän viittansa, heidän pitää sille antaa takkinsakin; ettei heidän pidä huolehtiman huomisesta päivästä; että jos he tahtovat olla täydellisiä, tulee heidän myydä kaikki mitä heillä on ja antaa köyhille. He eivät teeskentele sanoessaan, että he uskovat kaikkia näitä. He uskovat niitä, niinkuin ihmiset uskovat kaikkea, mitä he ovat kuulleet aina ylistettävän, vaan ei koskaan pantavan keskustelun alaiseksi. Mutta siitä elävästä uskosta puhuen, joka määrää ihmisen käytöksen, uskovat he näitä oppeja juuri saman verran kuin he tavallisesti niiden mukaan elävät. Oppilauseet sinään ovat sopivia aseiksi vastustajia vastaan; ja se on ymmärrettävää, että ne vedetään esiin, milloin mahdollista, ikäänkuin syiksi kaikkeen siihen, mitä tehdään semmoista, jota kiitettäväksi ajatellaan. Mutta jos joku muistuttaisi, että perusohjeet vaativat äärettömän paljon muuta, jota eivät he ajattelekaan tehdä, ei hän voittaisi sillä mitään, vaan luettaisiin hän niihin sangen epäsuosittuihin henkilöihin, jotka tahtovat olla parempia kuin muut ihmiset. Opeilla ei ole mitään voimaa tavallisiin uskovaisiin — ne eivät ole valta heidän mielessään. Heillä on tavanmukainen kunnioitus niiden äänteitä vastaan, mutta ei tunnetta, joka sanasta vie sen käsitteesen ja joka panee vastaanottamaan ne ja saa heidät muodostumaan ohjeen mukaan. Heti kuin käytös on kysymyksessä, katselevat he ympärilleen A:ta ja B:tä, nähdäkseen mihin saakka on Kristusta seurattava.
Me saamme olla vakuutetut siitä, ettei ensimäisten kristittyjen laita ollut tämä, vaan kerrassaan toinen. Jos näin olisi ollut, niin kristinusko ei olisi koskaan noussut halveksittujen juutalaisten vähäpätöisestä lahkosta Rooman keisarikunnan uskonnoksi. Kuin heidän vihollisensa sanoivat: "Katsokaa, kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan", jota huomautusta ei luultavasti kukaan nyt enää tee, niin oli kristityillä varmaan paljon elävämpi tunto uskonsa tarkotuksesta kuin heillä koskaan sitten on ollut. Ja tämä seikka on luultavasti pääasiallisena syynä siihen, että kristinusko nyt niin vähän edistyy laajentamassa alaansa ja kahdeksantoista vuosisadan jälkeen on vielä rajoittunut melkein vaan europalaisiin ja europalaisten jälkeläisiin. Huolellistenkin uskovaisten, joille heidän oppinsa on täyttä totta ja jotka panevat suuremman merkityksen useaankin niitä kuin ihmiset yleensä tekevät, käy tavallisesti niin, että se osa, joka täten on verraten vaikuttavana heidän mielissään, on se, jonka Kalvin tahi Knox ovat keksineet tahi joku muu luonteeltaan hyvin heidän itsensä kaltainen mies. Kristuksen sanat ovat tehottomina heidän mielessään, synnyttäen tuskin muuta vaikutusta kuin niitä tekee paljas kuunteleminen niin lempeitä ja suloisia sanoja. Epäilemättä on monta syytä siihen, että opit, jotka ovat jonkun lahkon tunnusmerkkiä, säilyttävät paremmin elonvoimaansa, kuin kaikille tunnustetuille lahkoille yhteiset, ja että lahko-oppien opettajat näkevät enemmän vaivaa pitääkseen niiden merkitystä eleillä, mutta yksi syy on varmaan se, että noita lahko-oppeja useammin tutkistellaan ja niitä pitää useammin puolustaa julkisia kieltäjiä vastaan. Sekä opettajat että oppilaat nukkuvat paikalleen heti kuin vihollinen lakkaa kuulumasta kentällä.
Sama totuus vallitsee, ylimalkaan sanoen, kaikissa perinnäisissä opeissa — opeissa viisaudesta ja elämänkokemuksesta sekä siveysopista ja uskonnosta. Kaikki kielet ja kirjallisuudet ovat täynnä yleisiä huomioita elämästä, sekä mitä se on että kuinka siinä on käyttäydyttävä; huomioita, joita kukin tuntee, joita kukin kertaa tahi hyväksyen kuulee, jotka käyvät selvistä totuuksista, mutta joiden merkityksen useimmat ihmiset vasta sitten oikein oppivat, kuin kokemus, enimmäkseen kova kokemus, on sen tehnyt heille täydeksi todeksi. Kuinka usein ihmiselle, kärsiessään jonkun arvaamattoman onnettomuuden tahi erehdyksen alaisena, muistuukaan mieleen sananparsi, koko hänen elinajallaan tuttu, jonka merkitys, jos hän olisi sen koskaan ennen niin tuntenut kuin nyt, olisi hänet pelastanut onnettomuudesta. Tosin on tähän muitakin syitä kuin keskustelun puute: on monta totuutta, joiden täyttä merkitystä ei voi selvittää, ennenkuin oma kokemus on sen opettanut. Mutta paljon niidenkin merkityksestä olisi ymmärretty, ja se mitä ymmärrettiin olisi syvemmälle painunut mieleen, jos ihminen olisi tottunut kuulemaan ihmisten, jotka asian ymmärtävät, todistelevan puolesta ja vastaan. Ihmisten surkea taipumus lakata ajattelemasta asiaa, kuin ei se enää ole epäilyksen alainen, on syynä puoliin heidän onnettomuuksiinsa. Eräs nykyajan kirjailija on sattuvasti puhunut ratkaistun mielipiteen syvästä unesta.
Mitä, kysyttäneen. Onko yksimielisyyden puute välttämätön ehto totiseen tietoon? Onko tarpeen jonkun osan ihmiskuntaa pysyä erehdyksessään, jotta joku kykenisi pääsemään totuuteen? Lakkaako uskonkappale olemasta todellinen ja elävä, heti kuin se yleisesti tunnustetaan — ja eikö asiaa koskaan perinpohjin ymmärretä ja tunneta, jollei siitä ole jotakin epäilystä? Häviääkö totuus ihmisiltä kohta kuin he yksimielisesti hyväksyvät sen? Edistyneen intelligenssin korkein tarkotus ja paras tulos, on tähän saakka ajateltu, on enemmän ja enemmän yhdistää ihmiskuntaa tärkeitten totuuksien tuntemisessa: kestääkö nyt intelligenssi vaan sen aikaa, kunnes se pääsee tarkotuksensa perille? Häviävätkö valloituksen hedelmät voiton täydellisyyden vuoksi?
Minä en ensinkään väitä sitä. Ihmiskunnan edistyessä oppien luku, joita ei enää keskustella eikä epäillä, on yhä kasvamassa; ja, ihmiskunnan tilan voi melkein arvostella niiden totuuksia luvun ja arvon mukaan, jotka ovat päässeet siihen ettei niistä enää kiistellä. Totisen riidan lakkaaminen kysymyksestä toisensa perään on välttämätöntä mielipiteen vakautumiseksi; ja vakautuminen on yhtä hyödyllinen tosien mielipiteitten suhteen kuin se on vaarallinen ja vahingollinen, kuin mielipide on väärä. Mutta vaikka tämä ajatusten eroavaisuuden asteettainen supistaminen on välttämätön sanan kummassakin merkityksessä, koska ei sitä voi välttää eikä ilman sitä tule toimeen, niin ei ole meidän pakko siitä päättää, että kaikki sen seuraukset ovat hyödyllisiä. Menettäminen niin tärkeän apukeinon totuuden valistuneesen ja elävään käsitykseen, kuin lähtee pakosta selvittää sitä vastustajille tahi puolustaa heitä vastaan, ei tosin riitä täydellisesti vastaamaan totuuden yleisen tuntemisen onnea, vaan on kuitenkin melkoinen korvaus siitä. Missä ei tuota onnea enää ole olemassa, tunnustan että minua ilahuttaisi nähdä ihmiskunnan opettajain koettavan hankkia korvausta siitä; koettavan keksiä jotakin keinoa tehdäkseen kysymyksen vaikeudet niin selväksi oppilasten tajuntaan, kuin tyrkyttäisi niitä heille kääntämisinnoissaan vastaisen mielipiteen puolustaja.
Mutta sen sijaan, että he tätä varten keinoja keksisivät, ovat he päästäneet entisetkin käsistään. Sokrateksen dialektiset väittelyt, joista Platonin dialogeissa on niin loistavia näytteitä, olivat sellainen keino. Ne olivat oikeastaan negatiivista keskustelua filosofian ja elämän suurista kysymyksistä, ja erinomaisella taidolla pyrkivät ne vakuuttamaan jokaista, joka oli ainoastaan omistanut perinnäisen mielipiteen yleislauselmat, ettei hän ymmärtänyt asiaa — ettei hän vielä ollut antanut määrättyä sisällystä tunnustamillensa opeille; jotta hän, huomattuaan tietämättömyytensä, joutuisi oikealle tielle päästäksensä lujan uskon saamiseen, jonka on nojauduttava oppien sisällyksen ja niiden todisteitten selvästi käsittämiseen. Keskiajan kouluväitelmillä oli melkein sama tarkotus. Millä tahdottiin varmistua siitä, että oppilas käsitti mielipiteensä ja (välttämättömänä seurauksena) sen vastaisen mielipiteen, sekä osasi esittää omansa perusteet ja kumota toisen. Näissä viimemainituissa kiistoissa oli todella se auttamaton vika, että premissit, joista lähdettiin, olivat otetut auktoriteetista eikä järjestä; ja järjen kurina olivat ne kaikin puolin huonommat, kuin ne mahtavat väittelyt, joissa "socratici viri" (S:n oppilaat) terottivat ymmärrystään. Mutta nykyajan henki on kummallekin velkaa enemmän kuin se yleensä tahtoo myöntää; eikä nykyisissä kasvatustavoissa ole mitään, joka vähimmässäkään määrässä täyttäisi toisen tahi toisen sijaa. Ihminen, joka saa kaiken oppinsa opettajilta tahi kirjoista, jos pelastuukin houkutuksesta tyytyä muistitietoon, ei ole mitenkään pakotettu kuuntelemaan toista puolta; sen vuoksi ei ole suinkaan yleistä ajattelijainkaan kesken tuntea molemmat puolet; ja heikointa, mitä ken sanoo ajatuksensa puolustukseksi, on se, minkä hän pitää vastineena vastustajalle. Nykyaikaan on muotina pilkata negatiivistä logikia — nim. sitä, joka näyttää heikot puolet opissa ja erehdykset käytännössä, esittämättä positiivisia totuuksia. Sellainen negatiivinen tarkastelu olisi kyllä köyhä lopulliseksi päätökseksi, mutta keinona positiivisen tiedon tahi nimensä arvoisen vakaumuksen saamiseen ei sitä voi liian korkealle arvostaa; ja kunnes ihmiset taas järjesteellisesti harjoitetaan siihen on suuria ajattelijoita vähä ja ymmärryksen keskimäärä alhainen muissa tutkistelun aloissa paitsi matematillisissa ja luonnontieteellisissä. Muissa asioissa ei kenenkään mielipide ansaitse tiedon nimeä, jollei hän ole muiden vaikutuksesta tahi omasta itsestään käynyt saman henkisen kurin läpi, jota häneltä olisi vaadittu antautuessaan todella riitaan vastustajan kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan päästää menemään sitä, kuin se itsestään tarjoutuu meille, joka on niin välttämättömän tarpeellista ja niin vaikeaa saavuttaa, kuin sitä puuttuu! Jos on joitakin ihmisiä, jotka hangoittelevat perinnäistä mielipidettä vastaan, tahi jotka tekisivät sitä, jos laki ja yleinen mielipide sallisivat, kiittäkäämme heitä siitä, avatkaamme korvamme kuuntelemaan heitä ja iloitkaamme, että toiset tekevät meille sitä, mitä meidän muuten, jos ollenkaan välitämme vakaumustemme varmuudesta ja elävyydestä, pitäisi paljon suuremmalla vaivalla tehdä itse puolestamme.
On vielä puhuttavana yhdestä pääsyystä, miksi mielipiteiden eriäväisyys on edullinen ja on edelleenkin sinä pysyvä, kunnes ihmiskunta pääsee henkisen edistyksen kannalle, joka vielä näyttää olevan arvaamattoman kaukana. Tähän saakka olemme tarkastaneet ainoastaan kahta mahdollisuutta: että perinnäinen mielipide ehkä on väärä ja siis joku muu oikea, ja että perinnäinen mielipide on oikea, jolloin taistelu vastaavan erehdyksen kanssa on välttämätön sen totuuden selvästi käsittämiseksi ja syvästi tuntemiseksi. Mutta on vielä yleisempi tapaus, kuin kumpikaan näistä: kuin näet taistelevat opit, sen sijaan että toinen olisi tosi, toinen väärä, ovat kumpikin osaksi totta, osaksi väärää; eroavan opin täytyy silloin korvata osan totuutta, jota perinnäisessä hyväksytyssä opissa on vaan osaksi. Yleiset mielipiteet asioista, jotka eivät ole aistimilla käsitettävissä, ovat usein tosia, mutta harvoin tahi ei koskaan koko totuutta sisältäviä. Niissä on osa totuutta, joskus isompi, toisinaan pienempi, mutta liioteltuna, väännettynä ja erotettuna niistä totuuksista, joiden seurassa ja rajoissa sen pitäisi olla. Eriävät mielipiteet toisaalta ovat tavallisesti noita poljettuja ja laiminlyötyjä totuuksia, jotka luoden päältään heitä painavien kahleiden taakan joko etsivät sovintoa yleisessä mielipiteessä olevan totuuden kanssa tahi vihollisina haastavat sitä taisteluun esiintyen yhtä kopeina koko totuuden nimessä.
Jälkimäinen tapaus on tähän saakka ollut paljon tavallisempi, sillä yksipuolisuus on ihmisissä aina ollut sääntönä, monipuolisuus poikkeuksena. Siksipä mielipiteen kumouksissakin toinen osa totuutta tavallisesti vaipuu toisen noustessa. Edistyskin, jonka pitäisi lisätä, tavallisesti vaan vaihtaa yhden osittaisen ja epätäydellisen totuuden toiseen; voitto on pääasiassa siinä, että totuuden uusi palanen on enemmän tarpeen vaatima, ajan hätään paremmin sopiva, kuin sen syrjäyttämä. Kuin vallitsevan mielipiteen luonne on näin yksipuolinen sen oikeallakin pohjalla ollen, pitäisi jokaista mielipidettä, joka sisältää jonkun haaran sitä, minkä yleinen mielipide laiminlyö, pitää arvossa olkoon se kuinka hyvänsä erehdyksen ja sekotuksen vallassa. Ei kenelläkään ihmisasioita maltillisesti arvostelevalla ole aihetta suuttua siitä että ne, jotka saattavat meidän tietoomme totuuden, josta emme muuten olisi välittäneet, eivät ota huomioonsa kaikkia totuuksia, mitä me käsitämme. Pikemmin ajatelkoon hän, että niin kauvan kuin hyväksytty totuus on yksipuolinen, on hyvin suotava että hyljätylläkin totuudella on yksipuolisia kiivastelijoita, sillä ne ovat tavallisesti jäykimmät ja sopivimmat vetämään huomiota vasten tahtoansakin sen viisauden sirusen puoleen, jota he täydellisenä muka huutavat maailmalle.
Niinpä kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin kaikki oppineet ja oppimattomista kaikki ne, jotka olivat heidän johdettavinansa, olivat vaipuneet ihailemaan n.s. sivistystä ja uudenaikaisen taiteen, kirjallisuuden ja filosofian ihmeitä ja jolloin he, suuresti liioitellen uuden ajan ja vanhan ajan ihmisten eroa, taipuivat uskomaan koko erotuksen olevan heidän edukseen, kuinka terveellisesti puistuttaen räjähtelivätkään silloin Rousseaun paradoksit heidän sekaansa juurikuin pommit, hajottaen yksipuolisen mielipiteen taajat rivit ja saattaen sen ainekset yhdistymään paremmassa muodossa ja lisäosien kanssa. Eipä sillä, että vallitsevat mielipiteet silloin olivat muka kauvempana totuudesta, kuin Rousseaunkaan; päinvastoin ne olivat vielä lähempänä sitä, niissä kuin oli enemmän suoranaista totuutta ja paljon vähemmän hairahdusta. Mutta Rousseaun opissa oli ja on siitä valunut pitkin yleisen mielipiteen virtaa koko joukko juuri niitä totuuksia, joita tuolta mielipiteeltä puuttui; ja ne jäivät varastona pohjaan, kuin virtaus oli ohitse. Yksinkertaisen elämän suuri ansio, konstikkaan seuraelämän kahleitten ja ulkokultaisuuden veltostava ja turmeleva vaikutus ovat ajatuksia, jotka eivät ole kertaakaan perin hävinneet sivistyneitten mielestä, sittenkuin Rousseau niistä kirjoitti; ja aikanaan ne tekevät kyllä vaikutuksensa, vaikka niitä nykyään pitää vakuuttaa yhtä paljon kuin koskaan, ja vakuuttaa teoilla, sillä sanat ovat tässä asiassa melkein menettäneet vaikutuksensa.
Valtiotaidon alalla taas on melkein päivänselvää, että järjestys- tahi vanhoillinen sekä edistys- tahi uudistuspuolue ovat yhtä välttämättömiä aineksia politisen elämän terveydentilalle, kunnes toinen tai toinen on siksi laajentanut henkistä valtaansa, että se on samalla järjestys- ja edistyspuolue, tuntee ja ymmärtää, mitä sopii säilyttää, mitä pitää viskata pois. Toinen näistä ajatustavoista (s.o. puolueista) hyötyy toisensa puutteista; mutta suuressa määrässä toisen vastustus pitää toista järjen ja maltin rajoissa. Joll'ei mielipiteitä kansanvallan ja ylimysvallan, omistusoikeuden ja tasajaon, yhteistyön ja kilpailun, ylellisyyden ja kohtuuden, yhteiskunnan ja yksityisen, vapauden ja kurin, sekä kaikkien käytännöllisen elämän pysyväin riitakysymysten puolesta saa yhtä vapaasti lausua eikä yhtä taidokkaasti ja innokkaasti selvitetä ja puolusteta, ei ole toivomistakaan, että kumpikin saa oikean osansa; varmaan toinen vaakakuppi nousee toisen laskiessa. Totuus elämän suurissa riitakysymyksissä on siinä määrin vastakkaisuuksien yhdistämistä ja sovittelua, että harvoilla on riittävästi kykyä ja tasapuolisuutta ratkaisussaan edes lähentelemään oikeaa; ja siihen on päästävä kiivaan taistelun kautta vihamielisten lippujen juuressa taistelevain välillä. Jos äsken luetelluista ratkaisematta olevista suurista kysymyksistä yhdellä tahi toisella mielipiteellä on parempi oikeus ei ainoastaan tulla suvaituksi, mutta myös rohkaistuksi ja suosituksi, on se oikeus oleva sillä, joka kunakin aikana ja kussakin paikassa sattuu olemaan vähemmistössä. Sillä se mielipide sinä aikana edustaa laiminlyötyjä etuja, se puoli ihmisten menestystä silloin on vaarassa saada vähemmän kuin sille tuleva on. Minä tiedän, ettei tässä maassa ole suvaitsemattomuutta mielipiteen eroavaisuuksia vastaan useimmissa noissa asioissa. Olen ne maininnut hyväksyttävillä ja lukuisilla esimerkeillä näyttääkseni sitä yleistä tosiasiaa, että ihmishengen nykyisellä kannalla ainoastaan mielipiteen eroavaisuuksien kautta on toiveita totuuden kaikkien puolien päästä julki. Jos ihmisiä on olemassa, jotka ovat poikkeuksena maailman näennäisestä yksimielisyydestä jossakin asiassa, niin, vaikkapa maailma olisikin oikeassa, on kuitenkin aina luultavaa, että erimielisillä on puolestaan sanottavana jotakin kuulemisen arvoista ja että totuus kärsii vahinkoa heidän vaitiolonsa tähden.
Kenties vastataan: "Muttajotkutperinnäiset mielipiteet, varsinkin korkeimmista elinkysymyksistä, ovat enemmän kuin puolitotuuksia. Kristillinen siveysoppi esimerkiksi on täysi totuus alallansa, ja jos joku opettaa siitä poikkeavaa siveysoppia, hän on kokonaan väärässä." Koska tämä on käytännössä tärkein kaikista tapauksista, niin ei mikään ole soveliaampi tarkastamiseen yleistä sääntöä. Mutta ennenkuin lausumme kristillisestä siveysopista sitä tahi tätä, olisi määrättävä, mitä kristillisellä siveysopilla tarkotetaan. Jos sillä tarkotetaan Uuden Testamentin siveysoppia, kummastelen kenenkään, jolla on tietonsa siitä itsestä tuosta kirjasta, voivan luulla että se ilmotettiin täydellisenä siveysoppina eli että sillä sitä tarkotettiin. Evankeliumi viittaa aina entiseen siveysoppiin ja supistaa opetuksensa niihin osiin, joissa tämä siveysoppi oli oikaistava tahi korvattava laajemmalla ja ylevämmällä; ja se esiintyy sitä paitsi aivan yleisissä lauselmissa, joita usein on mahdoton sanain mukaan selvittää ja jotka tuntuvat pikemmin runollisuudelta tahi korulauseilta, kuin lainsäädännön tarkkuudelta. Pusertaminen siitä siveysopillisen järjestelmän ei ole koskaan ollut mahdollista ottamatta täydennykseksi Vanhaa Testamenttia, s.o. todella muokattua systeemiä, vaan monessa suhteessa raakaa ja ainoastaan barbarikansalle aiottua. P. Paavali, joka julkisesti vihasi tätä juutalaisten tapaa selvittää ja täydentää hänen Mestarinsa oppia, olettaa samoin edellä olleen siveysopin, nim. kreikkalaisten ja roomalaisten; ja hänen neuvonsa kristityille ovat suuressa määrin siihen sovitettua järjestelmää, jopa siihen asti, että hän selvästi hyväksyy orjuuden. Tuo n.s. kristillinen, oikeammin teologillinen siveysoppi ei ollut Kristuksen eikä apostolien tekoa, vaan on paljoa myöhempää alkuperää, sillä sen on vähitellen kyhännyt katolinen kirkko viitenä ensimäisenä vuosisatana, ja vaikka nykyaikaiset ihmiset ja protestantit eivät ole sitä suoraan hyväksyneet, on sitä kuitenkin muodosteltu vähemmin kuin olisi odottanut. Enimmäkseen ovat he tyytyneet kitkemään pois keskiajan lisäykset ja kukin lahko on täyttänyt paikan uusilla lisäyksillä oman luonteensa ja taipumustensa mukaan. Että ihmiskunta on suuressa velassa tälle siveysopille ja sen aikaisimmille opettajille olisin minä viimeinen kieltämässä; mutta en häikäile sanoa siitä, että se on monessa tärkeässä kohdassa epätäydellinen ja yksipuolinen ja että, joll'eivät aatteet ja tunteet, joita se ei ole hyväksynyt, olisi auttaneet europalaisen elämän ja luonteen muodostukseen, niin ihmiskunnan asiat olisivat huonommalla kannalla, kuin ne nyt ovat. Kristillisessä siveysopissa (niin sanotussa) ovat kaikki taantumuksen merkit, se on suureksi osaksi vastalause pakanuutta vastaan. Sen ihanne on oikeammin negatiivinen kuin positiivinen; passiivinen oikeammin kuin aktiivinen; viattomuus pikemmin kuin ylevyys; kieltäymys pahasta pikemmin kuin ponteva tavottaminen hyvää; sen käskyissä on, niinkuin on sattuvasti huomautettu, "ei sinun pidä" paljoa suuremmassa vallassa kuin "sinun pitää". Kauhistuen lihallisuutta teki se epäjumalakseen lihankidutuksen, jonka sijaan on sitten vähitellen muodostunut laintäyttämys. Se esittää taivaan toivon ja helvetin pelon määrättyinä ja sopivina vaikuttimina hyveelliseen elämään, jääden tässä suuresti jälkeen parhaita vanhan ajan viisaita ja tehden parastaan antaaksensa ihmisen siveydelle kovin itsekkään luonnon, erottamalla hänen velvollisuudentuntonsa lähimäisen edusta, jollei oma etu saa ottamaan siitä vaaria. Se on pääasiallisesti passiivisen tottelevaisuuden oppia; se terottaa mieleen alistumista kaikelle olevalle esivallalle, jota tosin ei tule aktiivisesti totella, jos se käskee vastoin uskonnon kieltoa, mutta jota ei saa vastustaa, vielä vähemmin kapinoida vastaan, tehköön se mitä vääryyttä tahansa ihmiselle. Ja sen sijaan että parhaitten pakanakansain siveysopissa velvollisuus valtiota kohtaan on suunnattoman suuri ja loukkaa oikeaa ihmisvapautta, puhtaasti kristillinen siveysoppi tuskin ollenkaan mainitsee tahi tunnustaa tätä velvollisuutta. Koranissa on seuraava ohje, jota emme tapaa Uudessa Testamentissa: "Hallitsija, joka määrää jonkun virkaan, vaikka hänen valtakunnassaan on toinen siihen sopivampi, tekee syntiä Jumalaa ja valtiota vastaan". Se vähä tunnustusta, kuin velvollisuudella yleisöä kohtaan on nykyisessä siveysopissa, on peräisin kreikkalaisista ja roomalaisista lähteistä ei kristillisistä, samoin kuin se, mitä yksityiselämän siveellisyydessä on jalo- ja ylevämielisyyttä, personallista arvokkaisuutta, vieläpä kunniantuntoakin, on johtunut kasvatuksemme ihmisellisestä, ei uskonnollisesta puolesta, eikä olisi mitenkään voinutkaan versoa siveellisestä järjestelmästä, jossa tottelevaisuudella vaan on suoraan tunnustettu arvo.
Yhtä vähän kuin kukaan muu väitän minä, että nämät puutteet ovat välttämättömiä kristillisessä siveysopissa, käsitettäköön sitä miten tahansa, tahi että ei niitä monia täydelliseen järjestelmään kuuluvia kohtia, jotka siitä puuttuvat, sopisi siihen liittää. Vielä vähemmän sanoisin edes viittaamalla tätä Kristuksen omista opetuksista ja käskyistä. Minä uskon, että Kristuksen sanat ovat kaikkea sitä, mitä minä voin ymmärtää niillä tarkotetunkin, että ne kyllä soveltuvat kaikkiin täydellisen siveysopin vaatimuksiin, että mitä tahansa kelvollista siveysopin alalla on, käy yhdistäminen niihin, vähääkään enempää loukkaamatta niiden lauseita kuin ne ovat tehneet, jotka ovat koittaneet niistä johtaa kaiken käytöksen praktillista järjestelmää. Mutta aivan hyvin tähän soveltuu usko, että ne sisältävät ja tarkotettiin sisältäviksi ainoastaan osan totuutta, että monta korkeimman siveysopin pääkohtaa ei ole vaarinotettu eikä tahdottukaan vaarinottaa kristinuskon perustajan säilyneissä opeissa ja että ne on kerrassaan jätetty syrjään siinä siveysopillisessa järjestelmässä, jonka kristillinen kirkko on noiden oppien pohjalle perustanut. Jos asian laita on sellainen, niin minä pidän suurena erehdyksenä, että yhä yritetään kristinopista saamaan ilmi niitä täydellisiä elämänohjeita, jotka sen opin perustaja tahtoi pyhittää ja vahvistaa, vaan ainoastaan osittaisesti esittää. Minä uskon vielä, että tästä ahtaasta teoriasta on tulossa suuri käytännöllinen paha, joka suuresti heikontaa sitä siveellistä kasvatusta ja opetusta, jota niin moni hyvää tarkoittava ihminen vihdoin viimein on puolestaan kaikin voimin koettanut edistää. Pahoin pelkään, että yritys muodostamaan mielet ja tunteet paljastaan uskonnolliseen malliin ja jättämään nuo vuosisataiset maalliset kaavat (joiksi niitä paremman nimen puutteessa kutsumme), jotka tähän saakka ovat olleet kristillisen siveysopin rinnalla ja sen täydennyksenä, ottaen itseensä jonkun verran sen henkeä ja vuodattaen omaansa siihen, on luova ja on jo luonut alhaisia, halpoja, orjallisia luonteita, jotka kyllä alistuvat luulemansa korkeimman tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä käsittämään korkeinta hyvyyttä. Minä uskon, että muita siveysoppeja, kuin jotka on johdettu umpikristillisistä lähteistä, täytyy olla olemassa kristillisen siveysopin rinnalla, vaikuttaakseen ihmiskunnan siveellisen uudistumisen, ja ettei kristinoppi ole poikkeuksena säännöstä, että ihmisjärjen epätäydellisenä ollessa totuuden edut vaativat ajatusten eroavaisuutta. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset lakatessaan laiminlyömästä kristillisyydessä olemattomia siveellisiä totuuksia, laiminlyövät myöskin siinä olevia. Sellainen esiluulo tahi epähuomio, missä se tapahtuu, on kerrassaan paha; mutta se on paha, josta emme voi toivoa aina olevamme vapaat, ja se on katsottava arvaamattoman hyvän hinnaksi. Puolinaisen totuuden jyrkkää vaatimusta käydä kokonaisesta pitäisi ja täytyy aina vastustaa. Jos vastustuskiihko tekee vastustajat vuorostaan epäkohtuullisiksi, niin tämä yksipuolisuus samoin kuin muukin on surkuteltava, mutta sitä täytyy kuitenkin suvaita. Jos kristityt haluavat opettaa uskottomia olemaan oikeamielisiä kristinuskoa kohtaan, olisi heidän itse oltava uskottomuutta kohtaan oikeamielisiä. Totuutta ei palvella ensinkään sillä, ettei olla tuntevinansa tuota kaikille, joilla on aivan jokapäiväisinkään tieto kirjallisuuden historiasta, tuttua asiaa, että suuri osa ylevintä ja tärkeintä siveellistä opetusta ei ole ainoastaan kristinuskoa tuntemattomien, vaan sen tunteneitten ja hylkääjien tekoa.
Minä en väitä, että aivan rajoittamaton vapaus julkaista kaikkia mahdollisia mielipiteitä tekisi lopun uskonnollisen tahi filosofillisen lahkolaisuuden pahoista seurauksista. Kaikkea totuutta, jota ahdasmieliset ihmiset ovat vakavasti ottaneet uskoaksensa, varmaan vakuutetaan, mieliin terotetaan ja monella tavalla toimeenpannaan, juurikuin ei muuta totuutta maailmassa olisikaan, ei ainakaan semmoista, joka voisi rajoittaa tahi muodostaa tätä. Minä tunnustan, ettei kaikkien mielipiteitten taipumusta lahkolaisuuteen auteta vapaimmallakaan keskustelulla, vaan että tuo taipumus usein siitä lisääntyy ja katkeroittuu; sillä totuus, joka aijottiin käsitettäväksi, mutta jota ei käsitettykään, hyljätään sitä väkivaltaisemmin, kuin sen julistajina ovat esiintyneet vastustajina pidetyt ihmiset. Mutta ne eivät olekaan nämät kiihkoiset lahkolaiset, vaan kylmemmät ja puolueettomammat syrjäiset, joihin tämä mielipiteitten yhteensattumus vaikuttaa terveellisesti. Ei tuo raju kiista totuuden eri puolien välillä, vaan toisen puolen hiljainen tukehduttaminen on kauhistava onnettomuus: aina on toivoa, kuin ihmiset ovat pakotetut kuulemaan molempia puolia; kuin he ottavat huomioonsa ainoastaan toisen puolen, piityvät erehdykset esiluuloiksi, ja totuudeltakin lakkaa totuuden voima, kuin se liiotellaan valheeksi asti. Ja koska harvat hengen ominaisuudet ovat harvinaisempia, kuin arvostelukyky, joka voi oikein ratkaista asian kahden puolen välillä, joista ainoastaan toista edustaa asiamies, ei totuudella ole toivoa päästä ilmi kuin sen mukaan, kuin kukin puoli, kukin mielipide, jossa on joku haara totuutta, ei ainoastaan saa puoltajia, mutta tulee niin puolustetuksi, että se tulee kuulluksi.
Me olemme täten neljällä eri perusteella esittäneet välttämättömäksi ihmiskunnan henkiselle menestykselle, jossa kaikki muu menestys on, mielipiteen ja sen lausumisen vapauden. Me kertaamme ne vielä lyhyesti. Ensiksi: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan, saattaa olla tosi, niinkuin varmaan tunnemme. Joka tämän kieltää, luulottelee itseään erehtymättömäksi. Toiseksi: Vaikka vaijistettu mielipide olisikin erehdystä, saattaa siinä olla joku määrää totuutta ja usein onkin; ja kuin yleinen eli vallitseva mielipide jostakin asiasta harvoin, jos koskaan, on koko totuus, niin ainoastaan vastaisten mielipiteiden yhteensattumisen kautta voi toivoa totuuden muun osan tulevan korvatuksi. Kolmanneksi: Vaikkapa perinnäinen mielipide olisikin ei ainoastaan tosi, vaan koko totuus, joll'ei sallita voimakkaasti ja vakavasti sitä vastustaa ja joll'ei todella sitä tehdäkin, niin useimmat, jotka sen perivät, kannattavat sitä esiluulon tavalla, vähän käsittäen ja tuntien sen järkiperusteita. Ja sitäpaitsi vielä, neljänneksi, itse opin sisällyskin on vaarassa joutua hukkaan tahi heikontua ja menettää elävän vaikutuksensa luonteesen ja käytökseen, itse oppi käydä paljaaksi muodolliseksi tunnustukseksi, joka on tehoton hyvään, mutta koventaen mielen estää varttumasta totisen ja syvän, järkeen tahi omaan kokemukseen perustuvan vakaumuksen.
Ennenkuin lopetamme puhelun mielipiteen vapaudesta, sopii ottaa hiukan tarkastettavaksi niitä, jotka sanovat, että mielipiteitten vapaata julkilausumista olisi sallittava sillä ehdolla, että lausumistapa olisi maltillinen ja pysyisi rehellisen keskustelun rajojen sisässä. Paljon olisi sanottavaa siitä, kuinka mahdoton on määrätä, mihin nämät luuletellut rajat ovat asetettavat; sillä jos tunnustimena on esim. loukkaus niitä vastaan, joitten mielipiteitä ahdistetaan, niin luulen kokemuksen todistavan, että tämä loukkaus tapahtuu aina kuin ahdistaminen on voimallista ja tepsivää ja että jokainen vastustaja, joka pitelee heitä lujalla ja jolle on vaikea vastata, näyttää heistä maltittomalta vastustajalta, varsinkin jos hän osottaa lujaa pontevuutta asiassaan. Mutta vaikka tämä seikka on käytännölliseltä kannalta tärkeä, katoaa se erääsen perusteellisempaan vastaväitteesen. Epäilemättä tapa puolustaa jotakin mielipidettä, vaikka tämä olisikin oikea, saattaa olla sangen moitittava ja syystä tulla ankarasti arvostelluksi. Mutta suurimmat tähän kuuluvat rikokset ovat semmoisia, että on enimmiten mahdotonta, paitsi satunnaisten itsetunnustusten kautta, näyttää joku niihin syylliseksi. Raskaimpia semmoisia rikoksia ovat sofistinen todistaminen, faktojen tahi todisteitten salaaminen, asian pohjan vääristäminen ja vastaisen mielipiteen väärin esittäminen. Mutta kaikkia näitä ovat mitä suurimmassa määrässä niin usein tehneet aivan vilpittömässä mielessä ihmiset, joita ei ole pidetty ja jotka monessa muussa suhteessa eivät ansaitsekaan tulla pidetyiksi tietämättöminä ja kykenemättöminä, että harvoin on mahdollista täydellä syyllä ja omantunnon mukaan leimata väärää esitystä siveelliseksi rikokseksi, ja vielä vähemmän voi laki vaatia oikeutta sekaantua tähän huonoon käytökseen kiista-asioissa. Tavallisesti tarkotetaan maltittomalla keskustelulla herjausta, ilkkumista, mieskohtaisuuksia y.m.s., ja syyttäminen näiden aseiden käyttämisestä ansaitsisi todella suurempaa kannatusta, jos kerrankaan esitettäisiin tuomittavaksi ne yhdellä lailla kummaltakin puolelta; mutta halutaan vaan ehkäistä niiden käytäntöä vallitsevaa mielipidettä vastaan, vähemmistön mielipidettä vastaan ei näitä ainoastaan saa ilman yleistä paheksumista käyttää, vaan ne yleensä tuottavat sille, joka niitä käyttää, ylistystä ylevästä innosta ja oikeutetusta harmista. Mutta mitä kaikkea onnettomuutta tuottaakaan niiden käyttäminen, niin on se suurin, kuin niitä käytetään verraten turvatonta vastaan; ja mitä väärää hyötyä jollekin mielipiteelle lähteekään tällaisesta puolustamistavasta, tulee se enimmiten yksinomaan perinnäisten mielipiteitten hyväksi. Pahin tämän tapainen loukkaus, jonka kynäsodassa saattaa tehdä, on leimata niitä, jotka ovat vastaista mielipidettä, huonoiksi ja siveettömiksi ihmisiksi. Tällaisen häväistyksen alaiseksi joutuvat erittäin ne, jotka kannattavat epäsuosituita mielipiteitä, koska ne yleensä ovat harvalukuiset ja ilman vaikutusvoimaa, eikä kukaan muu kuin he itse suuresti huolehdi, että heille oikein tehtäisiin; mutta tämä ase on asian luonnon mukaan kielletty niiltä, jotka ahdistavat vallitsevaa mielipidettä, sillä he eivät voi koskaan käyttää sitä eduksensa, eikä, jos he voisivatkin, se vaikuttaisi muuta kuin painaisi heidän omaa asiaansa. Ylimalkaan yleisesti omistettuja mielipiteitä vastustavia ajatuksia otetaan korviinsa ainoastaan huolellisen tyynessä muodossa esitettyinä, kuin mitä varovaisimmin vältetään tarpeettomia loukkauksia; siitä ne tuskin koskaan saavat hiukkaakaan horjahtaa menettämättä pohjaansa. Sen sijaan määrätön moite vallitsevan mielipiteen puolelta käytettynä kauhistaa ihmisiä tunnustamasta vastaisia ajatuksia ja kuuntelemasta niitä, jotka sellaisia tunnustavat. Siis on totuuden ja oikeuden asialle paljon tärkeämpää hillitä tätä jälkimäistä moittivan puheen käyttämistapaa, kuin muita; ja jos olisi pakko valita esimerkki, niin sanoisin, että on paljon tarpeellisempi pelottaa ahdistamasta uskottomuutta kuin uskontoa. Mutta on selvää, ettei lailla eikä virastoilla ole mitään tekemistä kummankaan hillitsemisessä, sillä yleisen mielipiteen tulee kussakin tapauksessa lausua päätöksensä esillä olevan yksityisen asian haarojen mukaan, tuomita jokaisen, asettukoon hän kummalleka puolelle tahansa, jonka asianajamistavassa joko rehellisyyden puute tahi ilkeys, tekopyhyys tahi suvaitsemattomuus ilmestyy; mutta johtamatta näitä virheitä siitä mielipiteestä, jota hän kannattaa, olkoonpa se vaikka vastakkainen hänen omallensa, ja antaen ansaitun kunnian jokaiselle, mitä mielipidettä hän kannattaneekin, joka on kyllin tyyni nähdäkseen ja rehellinen tunnustaakseen, mitä hänen vastustajansa ja heidän mielipiteensä todella ovat, lisäämättä mitään niiden vahingoksi, peittämättä mitään, mikä puhuu tahi voidaan olettaa puhuvan niiden puolesta. Tämä on julkisen keskustelun todellinen siveysoppi: ja jos sitä usein loukataankin, niin mielihyväkseni ajattelen, että on monta riitakumppania, jotka sitä suuressa määrin noudattavat ja vielä suurempi joukko, jotka tunnollisesti tavottavat sitä.
Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena.
Siinä nyt olivat sekä syyt, jotka vaativat ihmisille vapautta muodostaa mielipiteitä ja peittelemättä lausua niitä, että vahingolliset vaikutukset ihmisen henkiseen ja sen kautta myös siveelliseen luontoon, joll'ei tuota vapautta myönnetä tahi ylläpidetä esteistä huolimatta. Tarkastakaamme nyt, eivätkö samat syyt vaadi ihmisille myös vapautta toimia mielipiteittensä mukaan — panna niitä ilman fyysillisiä tahi siveellisiä esteitä lähimmäistensä puolelta voimaan elämässänsä, jos tekevät sen omalla uhallaan ja vastuullaan. Tämä viimeinen ehto on luonnollisesti aivan välttämätön. Ei kukaan tahdo, että teot olisivat yhtä vapaat, kuin mielipiteet. Päinvastoin, myöskin mielipiteet kadottavat erikoisvapautensa, kuin olot, joissa niitä lausutaan, ovat semmoiset, että tämä julkilausuminen on suorana yllytyksenä pahaan tekoon. Mielipiteen, että viljankauppiaat ovat köyhäin näännyttäjiä eli että yksityisomaisuus on varkautta, tulee saada olla koskematta, kuin sitä suoraan vaan levitetään sanomalehdissä, mutta voi syystä kyllä tuottaa rangaistuksen, kuin se suullisesti lausutaan kiihtyneelle, viljankauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle tahi kuin sitä julistusten muodossa tyrkytetään samalle roistojoukolle. Kaikellaisia tekoja, jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa muille, saapi ja tärkeämmissä tapauksissa välttämättömästi pitää tarkastaa ihmisten paheksumisen ja, kuin tarvitaan, suoranaisen asiaan sekautumisen kautta. Yksityisen vapauden pitää olla tähän asti rajoitetun; hän ei saa tekeytyä muitten ihmisten rasitukseksi. Mutta jos hän malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii vaan oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa häneen itseensä, niin samat syyt, jotka osottivat, että mielipiteen tulee olla vapaan, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman häiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan. Etteivät ihmiset ole erehtymättömiä, että heidän totuutensa enimmäkseen ovat ainoastaan puolinaisia totuuksia, että mielipiteitten yhtäläisyys, jollei se ole tuloksena vastaisten mielipiteitten aivan täydellisesti ja vapaasti vertailemisesta keskenänsä, ei ole suotava eikä niiden erilaisuus paha, vaan hyvä, kunnes ihmiset tulevat paljon kykenevämmiksi kuin nykyään keksimään totuuden kaikki puolet, nämät periaatteet soveltuvat yhtä hyvin ihmisten toimintatapaan, kuin heidän mielipiteisiinsä. Samoin kuin on hyödyllistä, että niin kauvan kuin ihmiset ovat epätäydellisiä on eriäväisiä mielipiteitä olemassa, samoin on sekin hyödyllistä, että tehdään erilaisia elämiskokeita; että vapaa tila suodaan luonteen vaihtelevaisuuksille, kuin ei vääryyttä tapahdu muille; ja että eri elämistapojen arvoa saadaan tutkia käytännössä, kuin joku pitää sopivana koettaa niitä. Sanalla sanoen on suotavaa, että seikoissa, jotka eivät alkujaan liikuta muita, individualisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma luonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat käytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkeintä ainesta ja yhtä yksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen aivan pääehtoa.
Tätä periaatetta toteuttaessamme suurin meitä kohtaava vaikeus ei ole arvostelemisessa välikappaleita tunnustettuun tarkotusperään, mutta ihmisten välittämättömyydessä yleensä koko tarkotusperästä. Jos tunnettaisiin, että ihmisen individualisuuden vapaa kehitys on yksi hänen menestyksensä varsinaisia aineksia, ett'ei se ainoastaan ole saman vertainen aines kuin mitä tarkotetaan sanoilla sivistys, opetus, kasvatus, viljelys, mutta juuri on kaikkien noiden seikkojen välttämätön osa ja ehto, niin ei olisi mitään vaaraa, ettei yksityisen vapautta pidettäisi oikeassa arvossaan, eikä rajan määrääminen sen vapauden ja yhteiskunnan tarkastusvallan välille tarjoaisi erinomaisempia vaikeuksia. Mutta pahinta on, että yleinen ajatustapa tuskin tunnustaa yksityisen itsenäisyydelle mitään sisällistä arvoa tahi sen ansaitsevan huomiota oman itsensä tähden. Enemmistö, tyytyväisenä ihmiskunnan nykyisiin keinoihin, sillä niillähän he ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat, ei voi käsittää, miks'eivät ne keinot ole kyllin hyvät, jokaiselle; ja vielä päälle päätteeksi ei itsenäisyys ole ensinkään useiden siveellisten ja yhteiskunnallisten uudistajain ihanne, vaan pikemmin sitä katsellaan luulevaisuudella, se kuin tuntuu kiusallisesti ja ehkä kapinallisesti estävän yleisesti hyväksymästä, mitä nämät uudistelijat puolestansa pitävät parhaana ihmiskunnalle. Harvat ihmiset Saksan ulkopuolella ymmärtävät edes sen opin tarkotusta, jonka Wilhelm von Humboldt, niin etevä sekä oppinut että valtiomies, otti tutkimuksen aineeksi — että nimittäin "ihmisen tarkotusperä s.o. se, mitä ijankaikkiset ja muuttumattomat järjen käskyt siksi määräävät, eikä se, mitä vaihtelevat ja ohimenevät halut mieleen tuovat, on hänen kykyjensä korkein ja sopusointuisin kehittäminen täydelliseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi"; ja että sentähden se määrä, "jota kohti kunkin ihmisen hellittämättä pitää ponnistaa ja jota erittäinkin niitten, jotka tarkottavat vaikuttaa lähimäisiinsä, tulee aina silmällä pitää, on kykyjen ja kehityksen individualisuus, itsenäisyys"; että siihen on kaksi vaatimusta, "vapaus ja asemain vaihtelevaisuus", ja että näiden yhdistämisestä syntyy "itsenäinen voima ja moninainen vaihtelevaisuus", jotka muodostavat "originalisuuden", alkuperäisyyden.[8]
Mutta niin vähän kuin ihmiset ovatkin tottuneet tällaiseen oppiin kuin von Humboldtin ja niin hämmästyttävää kuin heistä lieneekin nähdä niin suuri arvo annettavan individualisuudelle, kysymys voi, ajattelen kuitenkin, olla ainoastaan jostakin rajasta. Ei kenenkään ajatus kunnollisesta elämästä arvatenkaan ole semmoinen, ettei ihminen muka saa tehdä kerrassaan mitään muuta kuin jäljitellä toisia. Ei kukaan väittäne, ettei ihmisten tule elintapaansa ja asiainsa hoitoon painaa mitään leimaa omasta arvostelustaan tahi omasta yksityisestä luonteestaan. Toisaalta olisi järjetöntä vaatia, että ihmisten tulisi elää juurikuin ei kerrassaan mitään olisi opittu maailmassa, ennenkuin he siihen tulivat, juurikuin ei kokemus olisi vielä mitään näyttänyt siitä, että yksi elin- ja käytöstapa on parempana pidettävä kuin toinen. Ei kukaan kiellä, että ihmisiä on nuoruudessaan niin opetettava ja kasvatettava, että he tuntevat ja hyödykseen käyttävät ihmisten kokemuksen varmoja tuloksia. Mutta kyvyiltään kypsyneen ihmisen etuoikeus ja tarkotus on juuri käyttää ja selittää kokemusta omalla tavallaan. Hänen oma asiansa on katsoa, mikä osa perittyä kokemusta juuri sopii hänen oloihinsa ja luonteesensa. Muitten ihmisten muisteet ja tavat ovat jossakin määrin näytteenä, mitä kokemus on opettanutheille; todennäköisiä näytteitä, joita on siis huomioon otettava. Mutta ensiksi heidän kokemuksensa saattaa olla liian ahdas tahi eivät he ole sitä oikein selittäneet; toiseksi heidän selityksensä kokemuksesta saattaa olla oikea, mutta häneen sopimaton. Tavat ovat tavallisia oloja ja tavallisia luonteita varten ja hänen olonsa sekä luonteensa saattavat olla epätavallisia. Kolmanneksi, vaikka tavat ovat sekä hyviä tavoikseen että häneen sopivia, niin mukautuminen tapoihin, paljaisiintapoihin, ei kasvata ja kehitä hänessä mitään niitä ominaisuuksia, jotka juuri ovat ihmisen tunnusominaisuuksia. Ihmisen käsitys- ja arvostelukyky, erotusäly, henkinen toimeliaisuus ja vieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuu ainoastaan valitsemisessa. Ken tekee jotakin sentähden että tapa on semmoinen, hän ei valitse. Hän ei harjaannu erottamaan eikä kaipaamaan sitä, mikä parasta on. Henkiset ja siveelliset samoin kuin lihastenkin voimat vahvistuvat ainoastaan käyttäessä. Kyvyt eivät saa mitään harjotusta siitä, että tekee jotakin ainoastaan koska muutkin niin tekevät, yhtä vähän kuin siitäkään, että uskoo jotakin, sentähden että muutkin sitä samaa uskovat. Jos mielipiteen perusteet eivät ole ihmisen omalle järjelle ratkaisevia, ei hänen järkensä voi varttua, vaan pikemmin ehkä heikontua siitä että hän hyväksyy sen mielipiteen; ja jollei syyt johonkin tekoon ole hänen omien tunteittensa ja luonteensa mukaisia, kuin ei personallinen alttius tahi muitten oikeudet ole kysymyksessä, niin se teko on tekemässä hänen tunteitansa ja luonnettansa veltoksi ja uneliaaksi, eikä toimeliaaksi ja pontevaksi.
Ihminen, joka antaa "maailman" tahi hänen osansa sitä valita hänelle elämän, ei tarvitse mitään muuta kykyä, kuin apinan matkimistaidon. Se taas, joka itse valitsee tiensä, käyttää kaikkia kykyjänsä. Hänen täytyy käyttää huomiota vaarinottaakseen, tuumittelua ja aprikoimista arvatakseen, toimeliaisuutta kootakseen aineita päätöstä varten, erotusälyä päättääkseen ja, kuin hän on päättänyt, lujuutta ja itsekuria pysyäkseen tehdyssä päätöksessään. Ja näitä ominaisuuksia kaipaa ja harjoittaa hän juuri siinä määrin, kuinka suuren osan käytöstänsä hän määrää oman arvostelunsa ja tunteittensa mukaan. On mahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja pelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä arvoinen hän sitten on ihmisenä? On todella tärkeää ei ainoastaan mitä ihmiset tekevät, mutta myös minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka sitä tekevät. Ihmisten teoista, joitten täydellisentämiseen ja kaunistamiseen ihmiselämä on oikein käytetty, on varmaan ihminen itse kaikkein tärkein. Olettaen mahdolliseksi saada talot asutuiksi, viljat kasvatetuiksi, tappelut suoritetuiksi, asiat ajetuiksi, jopa kirkot pystytetyiksi sekä rukoukset luetuiksi koneilla — ihmisen muotoisilla automateilla — tulisi kuitenkin melkoinen tappio, jos vaihtaisi näihin automateihin nekään miehet ja vaimot, jotka nykyään asuvat maailman sivistyneemmissä osissa, ja jotka epäilemättä ovat ainoastaan surkastuneita näytteitä siitä, mitä luonto voi tuottaa ja on tuottava. Ihmisluonto ei ole kone, rakennettava mallin mukaan ja pantava tekemään juuri sille määrättyä työtä, vaan puu, joka tarvitsee kasvaa ja varttua joka puolelle niiden sisällisten voimain suunnan mukaan, jotka sen eläväksi olennoksi tekevät.
Luultavasti myönnetään olevan toivottavaa, että, ihmiset harjottaisivat ymmärryksensä lahjoja, ja järkevän noudattamisen tapaa, vieläpä sattumoissa järkevän syrjäytymisen tavasta olevan paremman, kuin sokean ja suoraan koneellisen kiinnipitämisen siitä. Johonkin määrin myönnetään, että ymmärryksemme tulisi olla omamme: mutta ei olla yhtä valmiita myöntämään, että meidän halumme ja viettimme tulisi samoin olla omamme, tahi että omien, jotenkin voimakkaitten viettien omistaminen on muuta kuin vaara ja paula. Mutta halut ja vietit ovat yhtä hyvin täydellisen ihmisen osia, kuin uskomukset ja kieltäymykset, ja väkevät vietit ovat vaarallisia ainoastaan kuin ne eivät ole sopivassa tasapainossa, kuin yksi joukko tarkotuksia ja taipumuksia on kehittynyt voimalliseksi, vaan muut, joitten pitäisi olla niiden tasalla, jäävät heikoiksi ja toimettomiksi. Ihmiset eivät tee pahaa sentähden, että heidän halunsa ovat väkevät, vaan sentähden että heidän omatuntonsa on heikko. Ei ole mitään luonnollista yhteyttä väkeväin viettien ja heikon omantunnon välillä. Pikemmin päinvastoin. Kuin sanotaan jollakin ihmisellä halujen ja tunteitten olevan voimakkaampia ja moninaisempia kuin toisella, lausutaan sillä vaan, että hänessä on enemmän ihmisluonnon raaka-ainesta, ja että hän siis on kykenevämpi, kenties enempään pahaan mutta varmaan enempään hyvään. Väkevät vietit ovat ainoastaan energian, pontevuuden toinen nimi. Energia saattaa suuntautua huonoihin tarkotuksiin; mutta enemmän hyvää saattaa aina ponteva luonne tehdä, kuin veltto ja tylsätuntoinen. Niitä, joilla on luonnostaan enemmän tunnetta, ovat aina ne, joitten tunteet viljelemällä saadaan voimakkaimmiksi. Sama suuri herkkyys, joka tekee personalliset vietit eläviksi ja voimallisiksi, on myös se lähde, josta kiihkoisin rakkaus hyveesen ja ankarin itsekuri nousevat. Viljelemällä niitä yhteiskunta juuri täyttää velvollisuutensa ja suojelee etunsa — eikä hylkäämällä ainesta, josta sankarit ovat tehdyt, sentähden ettei se osaa niitä tehdä. Ihmisellä, jonka halut ja vietit ovat hänen omiansa — ilmaisevat hänen omaa luontoansa, joksi se on hänen viljelynsä kautta kehittynyt ja muodostunut — sanotaan olevan luonne. Kenellä halut ja vietit eivät ole hänen omiansa, hänellä ei ole luonnetta, yhtä vähän kuin höyrykoneella on luonnetta. Jos sen lisäksi, että ovat omia, hänen viettinsä ovat väkevät ja ovat lujan tahdon alaisina, niin hänellä on tarmokas luonne. Ken ajattelee, ettei halujen ja viettien itsenäisyyttä pitäisi kehottaa puhkeamaan, hänen täytyy olla sitä mieltä, ettei yhteiskunta tarvitse lujia luonteita — ettei se ole sen parempi sillä, että siinä on monta, joilla on luonnetta — ja ettei yleisen tarmokkaisuuden korkea keskimäärä ole toivottava.
Jollakin aikaisella ihmiskunnan kehitysasteella nämät voimat saattavat olla ja ovat olleetkin liian paljon edellä sitä valtaa, joka yhteiskunnalla silloin oli ohjata ja tarkastaa niitä. On ollut semmoinen aika, jolloin yksityisen ihmisen itsenäisyyden ja individualisuuden aines oli liian voimakas ja yhteiskunnan aatteella oli kova taistelu sen kanssa. Vaikeutena oli silloin saada lujaruumiiset ja -mieliset miehet noudattamaan sääntöjä, jotka pakottivat heidät pitämään viettejänsä kurissa. Tätä vaikeutta voittaakseen laki ja kuri — niinkuin paavit taistellessaan keisareja vastaan — vaativat valtaa koko ihmisen yli, tahtoen tarkastaa koko hänen elämäänsä, hillitäksensä siten hänen luonnettansa, jonka sitomiseen ei yhteiskunta ollut muuta riittävää keinoa keksinyt. Mutta yhteiskunta on nyt päässyt individeistä kerrassaan voitolle ja vaara, joka ihmiskuntaa uhkaa, ei ole personallisten viettien ja personallisen etevämmyyden liiallisuus, vaan niiden puute. Asiat ovat suuresti muuttuneet siitä kuin niiden, jotka asemansa ja personallisten lahjainsa kautta olivat voimallisia, himot olivat alituisessa kapinantilassa lakia ja asetuksia vastaan ja olivat järeästi kahlehdittavat, jotta ne ihmiset, joihin he ulottuivat, saivat hiukankaan turvallisuutta. Meidän aikanamme jokainen, korkeimmasta yhteiskuntaluokasta alhaisimpaan saakka, elää ikäänkuin vihollisen ja peljätyn sensorin, tarkastajan silmäin edessä. Ei ainoastaan siinä, mikä vaarantaa muihin, mutta siinäkin, joka vaarantaa häneen itseensä vaan, yksityinen ihminen tahi perhe ei kysy itseltään: mitä minä pidän parempana? tahi mikä sopisi minun luonteeseni ja lahjoihini? tahi mikä sallisi parhaan ja korkeimman minussa vapaasti liikkua ja auttaisi sitä kasvamaan ja kukoistamaan? He kysyvät itseltään: mikä sopii minun asemaani? mitä tavallisesti tekevät ihmiset minun säädyssäni ja varallisuuden tilassani? tahi (joka on vielä pahempaa) mitä tavallisesti tekevät ihmiset minua ylemmässä säädyssä ja suuremmissa varoissa? Minä en tarkota heidän valitsevan tavanmukaista mielemmin, kuin heidän taipumukseensa soveltuvaa. Heillä ei satu olemaan mitään taipumusta, paitsi siihen mikä on tavanmukaista. Siis on itse mieli taivutettu ikeen alle. Huvituksissakin on ihmisillä yhtäläisyys muiden kanssa ensimäisenä ajatuksena: he mieltyvät joukossa, he valitsevat ainoastaan tavallisista asioista; omituista makua ja muista poikkeavaa käytöstä kammotaan melkein kuin rikoksia, kunnes viimein, sen vuoksi etteivät ole seuranneet omaa luontoansa, heillä ei ole mitään luontoa seurattavana: heidän inhimilliset kykynsä ovat kuoleentuneet ja kuihtuneet, he käyvät kykenemättömiksi lujiin toiveisiin tahi luonnolliseen mielihyvään ja ovat yleensä ilman sekä mielipiteitä että tunteita, kotikasvuisia tahi varsinaisesti heidän omiansa. Onko tämä nyt suotava ihmisluonnon tila, vai ei? Kalvinin opin mukaan se on. Sen mukaan oma tahto on suurin synti ihmisessä. Kaikki hyvä, johon ihmisluonto pystyy, on tottelevaisuudessa. Sinulla ei ole mitään valittavana; näin sinun täytyy tehdä, eikä toisin: "mikä ei ole velvollisuus, on synti". Ihmisen luonto kuin on kokonaan turmeltu, ei ole yhtään pelastusta kenelläkään, kunnes tuo luonto on hänessä tapettu. Tämän elämänkäsityksen omistajasta ei minkään ihmiskyvyn, lahjan tahi voiman tukehuttamisessa ole mitään pahaa: ihminen ei tarvitse muuta lahjaa kuin alistumisen Jumalan tahdon alle. Ja jos hän käyttää jotakin kykyänsä mihin tahansa muuhun tarkotukseen kuin tuon oletetun tahdon tekemiseen yhä täydellisemmin, on hän parempi ilman sitä kykyä. Tämä on kalvinisuuden käsitys, ja sitä kannattaa, lievennetyssä muodossa, moni, joka ei pidä itseänsä kalvinilaisena. Lievennys on siinä, että selitetään vähemmin asketisesti tuo oletettu Jumalan tahto, vakuuttaen hänen tahtonsa olevan, että ihmiset seuraavat joitakin taipumuksiansa, luonnollisesti ei sillä tavalla kuin he paraana pitävät, mutta kuuliaisuudessa, s.o. auktoritetin määräämällä tavalla ja siis, asian välttämättömän luonnon mukaan, kaikki samalla tavalla.
Tässä viekkaassa muodossa nykyään kovasti kallistutaan tähän ahtaasen elämänkäsitykseen ja sen suosimaan sortuneesen ja surkean laihaan ihmisluonnon perikuvaan. Moni ihminen epäilemättä vakavasti ajattelee täten kutistuneitten ja kääpiöityjen ihmisolentojen olevan semmoisia, kuin luoja heidät määräsi olemaan; aivan kuin monen mielestä puut ovat paljon kauniimpia leikeltyinä pallon tahi eläimen muotoon, kuin sellaisina, miksi luonto ne teki. Mutta jos on uskonnon mukaista uskoa, että ihmisen on luonut hyvä olento, niin on vielä enemmän tuon uskon mukaista uskoa saman hyvän olennon antaneen ihmiselle kaikki hänen kykynsä, jotta niitä viljeltäisiin ja kehitettäisiin, eikä kitkettäisi pois ja laiminlyötäisi, ja että häntä ilahduttaa kaikkien hänen luotujensa lähestyminen heidän ihanteellista tarkotusperäänsä, kaikkien heidän ymmärrys-, toiminta- ja nauttimakykyjensä varttuminen. On toinenkin perikuva ihmisen etevyydestä, kuin Kalvinin: käsitys, että ihmisluonto on annettu muutakin tarkotusta varten, kuin paljastaan kiellettäväksi. "Pakanallinen itseensäluottamus" on ihmisarvon aineksia yhtähyvin kuin "kristillinen itsensäkieltäminen".[9] On olemassa kreikkalainen itsensäkehittämisen ihanne, jota Platonin ja kristinopin itsensähillitsemisen ihanne sekottavat itseensä, vaan eivät korvaa. Olkoon vaan parempi olla John Knox, kuin Alkibiades, mutta parempi on olla Perikles, kuin kumpikaan heistä; Periklekseltä, jos hän eläisi meidän aikanamme, ei puuttuisi mitään John Knoxin hyviä puolia.
Ihminen ei tule yleväksi ja kauniiksi katsastuksen esineeksi alaspainamalla yhdenmukaisuuteen kaikki, mikä hänessä pistää esiin omituisuutena, vaan viljelemällä sitä ja edistämällä, oikeuden ja lähimäisten etujen säätämissä rajoissa, ja samoin kuin työ perii tekijänsä luonteen, samoin ihmiselämäkin tulee rikkaaksi ja monipuoliseksi, elähdyttää ja runsaammin ravitsee suuria ajatuksia ja yleviä tunteita sekä vahvistaa sidettä, joka liittää kunkin yksityisen sukuunsa, tehden tämän liittymisen äärettömän paljoa suurenarvoisemmaksi. Individualisuutensa kehityksen mukaan tulee kukin ihminen arvollisemmaksi itselleen ja mahdolliseksi olemaan arvollisempi muille. Elämä on täyteläisempää hänen olemuksessansa, ja kuin yksilöissä on enemmän elämää, on sitä myös enemmän joukossa, joka en niistä koottu. Sitä pakkoa, joka välttämättömästi tarvitaan estämään voimallisia ihmisluontoja loukkaamasta muitten oikeuksia, ei voi lakkauttaa, mutta tästä onkin runsas korvaus myöskin inhimillisen kehityksen näkökannalta. Ne keinot kehittymiseen, jotka yksityinen menettää, kuin hänet estetään noudattamasta taipumustaan väärintekoon muille, saadaan pääasiallisesti muitten ihmisten kehityksen kustannuksella. Ja hänelle itselleenkin on täysi palkkio hänen luontonsa yhteiskunnallisen puolen runsaammassa kehityksessä, joka käy mahdolliseksi hänen luontonsa itsekkäisen puolen kurissapitämisen kautta. Kuin muiden tähden pakotetaan oikeuden ankariin sääntöihin, kehittyvät siinä tunteet ja kyvyt, joitten esineenä on muitten hyvä. Mutta kuin ainoastaan heidän vastenmielisyytensä vuoksi sidotaan asioissa, jotka eivät liikuta heidän hyväänsä, niin se ei kehitä mitään arvollista, paitsi niitä luonteen voimia, jotka varttuvat vastustaessa pakkoa. Jos tähän pakkoon taipuu, se nolostaa ja tylsistää koko luonnon. Jotta kunkin luonto saisi vapaata vaikutusalaa, olisi tärkeää, että erilaisten ihmisten sallittaisiin elää erilaista elämää. Siinä määrin kuin tätä vapautta on kunakin aikana ollut, on se aikakausi tullut muistettavaksi jälkimaailmalle. Ei sortovaltakaan kypsytä huonoimpia hedelmiänsä niin kauvan kuin individualisuutta on siinä olemassa, ja kaikki, mikä individualisuutta tukehduttaa, on sortovaltaa, miten sitä kutsuttaneenkin ja julistakoonpa se sitten täyttävänsä Jumalan tahtoa tahi ihmisten käskyjä.
Sanottuani, että individualisuus on yhtä kuin kehitys ja että ainoastaan individualisuuden viljeleminen kasvattaa tahi voi kasvattaa hyvin kehittyneitä ihmisiä, voisin tähän lopettaa todistukseni, sillä mitä voi enempää ja parempaa sanoa mistään inhimillisten asiain tilasta, kuin että se vie itse ihmiset lähemmäksi parasta, joksi he voivat tulla? tahi mitä voi pahempaa sanoa mistään hyvän esteestä, kuin että se heitä siitä pidättää? Mutta epäilemättä nämät syyt eivät riitä vakauttamaan niitä, jotka vakautusta enimmän tarvitsevat; ja on siis tarpeen vielä näyttää noiden kehittyneitten ihmisten olevan joksikin hyödyksi kehittymättömille — osottaa niille, jotka eivät vapautta kaipaa, eivätkä sitä käyttäisi hyväksensä, että he voivat jollakin ymmärrettävällä tavalla tulla korvatuiksi suomastaan muitten ihmisten estämättä sitä nauttia.
Ensiksikin tahtoisin siis huomauttaa heidän mahdollisesti voivan niiltä jotakin oppia. Ei kukaan kieltäne originaalisuuden, alkuperäisyyden olevan arvollisen aineksen ihmisasioissa. On aina kaipuu ihmisistä, jotka eivät ainoastaan uusia totuuksia keksisi ja selvittäisi milloin se, mikä kerran oli totta, ei enää ole sitä, mutta myös polkisivat uusia uria ja antaisivat esimerkkiä valistuneempaan käytökseen ja parempaan aistiin ja henkeen ihmiselämässä. Tätä vastaan ei mahtane panna kukaan, joka ei usko maailman jo saavuttaneen täydellisyyttä kaikilla teillä ja aloilla. On totta, ettei kenestä tahansa ole tämän hyvän työn tekijäksi: on ainoastaan harvoja ihmisiä, koko ihmissukuun verraten, joitten kokeet, jos muutkin ne omistaisivat, luultavasti olisivat parannusta vakaantuneesen käytökseen. Mutta nämät harvat ovat maan suola: ilman heitä ihmiselämä kävisi liikkumattomaksi rapakkolammeksi. Ei siinä kaikki, että he panevat voimaan tapoja, joita ei ennen ollut; he sitä paitsi pitävät vireillä mitäkin, jotka jo ovat olemassa. Jollei olisikaan mitään uutta tehtävänä, lakkaisikohan ihmisjärki siltä olemasta tarpeen? Olisikohan silloin syytä niiden, jotka tekevät vanhoja askareita, unhottaa, miksi niitä on tehty, ja tehdä niitä kuin järjettömät luontokappaleet, ei niinkuin ihmiset? Onpa liiankin suuri taipumus parhaissa uskomuksissa ja tavoissa alentua koneellisiksi, ja jollei olisi jakso ihmisiä, joitten aina uudistuva alkuperäisyys suojelisi näiden uskomusten ja tapojen perustuksia joutumasta paljastaan perinnäisiksi, niin sellainen kuollut aines ei kestäisi vähintäkään todellisen elon puuskaa, eikä olisi mitään takeita, ettei sivistys kuolisi niinkuin bysantiinisessa keisarikunnassa. Nerokkaat ihmiset ovat tosin ja luultavasti tulevat aina olemaan pienenä vähemmistönä; mutta jos tahdomme niitä olevan, on tarpeen suojella maaperää, jossa ne kasvavat. Nero voipi hengittää vapaasti ainoastaan vapauden ilmanalassa. Nerokkaat ihmiset ovat, sen jo nimityskin sanoo, enemmän individualisia kuin muut ihmiset — sentähden vähemmän kykeneviä mukautumaan, ilman vahingollista puristusta, mihinkään niitä harvalukuisia kaavoja, joita yhteiskunta varustaa säästääkseen jäseniltään vaivan itse muodostaa oman luonteensa. Jos he arkuudesta myöntyvät lyötäviksi johonkin näitä kaavoja ja antamaan koko sen osan itseään, joka ei voi levitä painon alla, jäädä levittämättä, yhteiskunta ei paljoa parane heidän nerostaan. Jos he ovat lujaluontoisia ja katkovat kahleensa, niin he joutuvat yhteiskunnan pilkaksi, se kuin ei ole onnistunut saamaan heistä "tavallisia", ja juhlallisesti varottaen heitä osotetaan "villeiksi", "haaveksijoiksi" y.m.s. Melkein kuin jos joku päivittelisi, ettei Niagara juokse tyynesti äyrästensä välissä, niinkuin hollantilainen kanava.