Sovellutuksia.
Näillä sivuilla puolustettujen periaatteitten täytyy tulla jotenkin yleisesti myönnetyksi pohjaksi seikkaperäiselle keskustelulle, ennenkuin millään menestyksen toiveella voi yrittääkään johdonmukaisesti sovelluttamaan niitä kaikilla hallinnon ja siveysopin eri aloilla. Ne harvat huomautukset, kuin minä tuumin tehdä erityiskohtain alalla, ovat aijotut pikemmin valaisemaan periaatteita, kuin esiintuomaan kaikkia niiden seurauksia. Minä en siis tarjoa oikeastaan sovellutuksia, vaan niiden näytteitä, jotka puolestaan suurempaan selvyyteen saattanevat niiden kahden perusohjeen sisällystä ja rajoja, jotka yhteensä ovat koko tämän kirjan pääoppina, ja auttanevat arvostelua pysymään tasapainossa niiden välillä, missä tapauksissa näyttää epäiltävältä, kumpi niistä on siihen kohtaan sovellutettava.
Ne perusohjeet ovat ensiksi, ettei individi ole vastuussa yhteiskunnalle teoistansa, kuin ne eivät vaaranna kenenkään muun etuihin, paitsi hänen omiinsa. Neuvo, opetus, kehotus ja vältteleminen muiden ihmisten puolelta, jos he sitä oman etunsa vuoksi pitävät tarpeellisena, ovat ainoat keinot, joilla yhteiskunta oikeudenmukaisesti voi ilmottaa vastenmielisyyttänsä tahi paheksumistansa hänen käytöksestänsä. Toiseksi, että niistä teoista, jotka ovat muitten eduille vahingollisia, on individi vastuussa ja joko yhteiskunnallisen tahi laillisen rangaistuksen alainen, jos yhteiskunta suojelukseksensa katsoo jommankumman olevan tarpeesen.
Ensiksikään ei saa mitenkään olettaa, että, koska ainoastaan vahingottaminen tahi todennäköinen vahingottaminen muitten etuja voi oikeuttaa yhteiskuntaa sekaumaan, siis se aina oikeuttaisi niin tekemään. Monessa tapauksessa individi laillista asiaa ajaessaan välttämättömästi ja siis laillisesti tuottaa kiusaa tahi tappiota muille, tahi kaappaa itselleen jonkun hyvän, jota heillä oli järkevä toivo saada. Tällaiset etujen vastaisuudet individien kesken syntyvät usein huonoista yhteiskunnallisista laitoksista, mutta niitä ei voi välttää niin kauvan kuin ne laitokset kestävät, ja muutamia ei voisi välttää minkäänlaisissa oloissa. Ken onnistuu kovasti täytetyssä ammatissa, ken tutkinnossa voittaa kilpailijansa, ketä puolustetaan kiistassa jostakin esineestä, jota kumpikin haluaa, hän hyötyy muiden tappiosta, heidän turhista ponnistuksistansa ja heidän pettymyksestänsä. Mutta yleisesti myönnetään olevan parempi ihmiskunnan yhteiselle edulle, että ihmiset pyrkivät tarkotustensa perille tällaisia seurauksia säikkymättä. Toisin sanoen, yhteiskunta ei myönnä kovaonnisille kilpailijoille mitään oikeutta, ei laillista eikä siveellistä, saamaan korvausta tällaisista kärsimisistä, ja pitää ainoastaan silloin tarpeellisena sekautua, kuin voittoon on käytetty keinoja, joita ei yleinen etu salli — nimittäin vilppiä eli petosta ja väkivaltaa.
Siis vieläkin: kauppa on yhteiskunnallinen toimi. Ken ottaa myydäkseen yleisölle jonkunlaista tavaraa, koskettaa sillä muitten ihmisten ja yleensä yhteiskunnan etuihin. Siten hänen käytöksensä periaatteessa on yhteiskunnan tuomiovallan alaisena: siispä yhteen aikaan pidettiinkin yhteiskunnan velvollisuutena kaikissa tärkeiksi katsotuissa tapauksissa määrätä hinnat ja säätää teollisuuden menot. Mutta nyt on tunnustettu, vaikka vasta pitkän taistelun perästä, että sekä hinnoista että tavaran laadun hyvyydestä pidetään paras huoli, päästämällä valmistaja ja myyjä kerrassaan vapaiksi, sillä ehdolla vaan että ostajalla on sama vapaus hankkia tarpeensa mistä hyvänsä.
Tämä on n.s. vapaakaupan oppi, joka on eri pohjalla, vaikka yhtä lujalla, kuin tässä kirjassa puolustettu yksityisen vapauden aate. Rajoitukset kaupassa tahi tuotannossa kauppaa varten ovat oikeastaan pakkoa, ja kaikki pakko, pakkona, on pahaa. Mutta nämät pakotukset koskevat ainoastaan sitä osaa käytöstä, jossa yhteiskunta on oikeutettu pakottamaan, ja ovat siis vääriä ainoastaan sentähden, ettei niistä todella lähde niitä tuloksia, joita niillä tarkotetaan saatavan. Samoin kuin ei individin vapauden aate sisälly vapaakaupan oppiin, samoin ei se sisälly useimpiin niihin kysymyksiin, jotka syntyvät tämän opin rajoista; ei esim. kysymykseen, minkä verran julkista tarkastusta on suvaittava estämiseksi petosta väärennyksen kautta; missä määrin työnantajia olisi pakotettava terveydellisiin varokeinoihin tahi toimiin suojellaksensa vaarallisissa töissä käytettyä työväkeä. Nämät kysymykset koskevat vapautta ainoastaan siinä, että aina on parempi, muuten samallaisissa oloissa, jättää ihmiset omiin valtoihinsa, kuin tarkastella heitä: mutta että heitä lainmukaisesti saa tarkastaa näitä tarkotuksia varten, se on periaatteessa kieltämätöntä. Toisaalta on kysymyksiä sekaumisesta kauppaan, joissa oikeastaan on vapaus kysymyksessä: sellaisia on Maine-laki, joka jo on ollut puheena, opiumin Kiinaan viennin kielto, myrkynkaupan rajoitus; lyhyesti kaikki kohdat, joissa sekaumisella tarkotetaan mahdottomaksi tehdä tahi vaikeuttaa jonkun erityisen hyödyn saavuttamista. Nämät sekaumiset ovat vastustettavat, ei siltä että ne loukkaavat valmistajan tahi myyjän vapautta, vaan ostajan.
Yhdessä näitä esimerkkejä, kysymyksessä myrkkyjen myynnistä aukeaa uusi kysymys; nimittäin niin sanoaksemme polisin vallan oikeista rajoista, siitä missä määrin lainmukaisesti saa sortaa vapautta ehkäisemiseksi rikoksia tahi tapaturmia. Hallituksen kieltämättömiä tehtäviä on ryhtyä varokeinoihin rikosta vastaan, ennenkuin se on tehty, yhtä hyvin kuin paljastaa ja rangaista sitä jäljestäpäin. Mutta hallituksen ehkäisemistoimi on paljoa enemmin väärinkäytettävissä vapauden vahingoksi kuin rankaisemistoimi, sillä tuskin on mitään haaraa ihmisen lainmukaisessa toimintavapaudessa, jota ei voisi sattuvastikin esittää helpottavaksi rikosta tavalla tahi toisella. Yhtäkaikki jos julkinen viranomainen tahi vaan yksityinen ihminenkin näkee, että joku selvästi valmistelekse rikoksen tekoon, heidän ei olo pakko toimettomina katsoa, kunnes rikos on tehty, vaan saavat käydä väliin estääkseen sitä. Jos ei myrkkyjä koskaan ostettaisi tahi käytettäisi muuhun kuin murhantekoon, olisi oikein estää niiden valmistaminen ja kauppa. Mutta niitä tarvitaan ei ainoastaan viattomiin, mutta myös hyödyllisiin tarkotuksiin, ja rajoituksia ei voi panna yhdessä kohdassa, niin etteivät ne koske toiseenkin. Se taas on julkisen viranomaisen oikea toimi, että hän suojelee tapaturmilta. Jos valtion virkamies tahi kuka hyvänsä näkee jonkun ihmisen yrittävän yli sillan, jonka he tietävät olevan epävarman, eikä ole vähääkään aikaa varottaa häntä vaarasta, saavat he tarttua häneen ja palauttaa hänet, mitenkään oikeastaan loukkaamatta vapautta; sillä vapaus on siinä, että saa tehdä mitä haluaa, eikä hän halunne pudota jokeen. Jollei taas onnettomuus ole varma, vaan ainoastaan peljättävä, voi ihminen itse yksinään arvostella, onko hänellä kylliksi aihetta uskaltaa vaaraan: tässä tapauksessa siis (joll'ei hän ole lapsi tahi heikkomielinen tahi jossakin kiihkon eli maltittomuuden tilassa, jossa ei arvostelukyky ole oikeillaan) tulee häntä, minun ymmärtääkseni, ainoastaan varottaa vaarasta, ei pakolla estää siihen menemästä. Samallaiset mietteet, sovitettuina sellaisiin kysymyksiin kuin myrkkyjen myyntiin, antavat meille ohjausta ratkaisemaan, mitkä mahdolliset järjestämistavat ovat ja mitkä eivät ole vapauden periaatteen mukaiset. Sellaista varokeinoa kuin esim. varustamista tavaran etiketillä, joka muutamilla sanoilla ilmaisee sen vaarallisen luonteen, saattaa vapautta loukkaamatta pakottaa: ostaja ei voi toivoa olleensa tietämättä, että hänen tavaransa on myrkyllistä laatua. Mutta vaatiminen lääkärin todistusta kaikissa tapauksissa tekisi toisinaan mahdottomaksi, aina kalliiksi saada ainetta laillisiin tarpeisiin. Minusta on ainoa keino, jolla voidaan vaikeuttaa rikoksen tekoa näillä aineilla mitenkään lukuunotettavalla tavalla loukkaamatta niiden vapautta, jotka haluavat myrkyllisiä aineita muihin tarkotuksiin, hankkimisessa Benthamin sattuvilla sanoilla kutsumaa "edeltävää todistusta" (preappointed evidence). Tämän varokeinon tuntee jokainen kontrahdeista. On tavallista ja oikein, että laki, kuin kontrahti on tehtävä, vaatii ehdoksi sen pakolliseen täyttämiseen, että siinä on noudatettu muutamia muotoja, niinkuin nimikirjoitusta, todistajia y.m.s. jotta, jos riitaa seuraisi, olisi todistuksia näyttämään, että kontrahti on todella tehty ja etteivät mitkään seikat tehneet sitä laillisesti voimattomaksi: sillä on tarkotuksena panna suuria hankaluuksia valheellisten kontrahtien tekemiselle ja semmoisissa oloissa tehtyjen kontrahtien tekemiselle, jotka olot, jos ne tunnettaisiin, veisivät koko kontrahdilta pätevyyden. Samanluontoisia varokeinoja sopisi panna pakoksi rikoksen välikappaleiksi sopivien esineitten myynnissä. Sopisi esim. vaatia myyjän luetteloon kirjoittamaan tarkkaan myyntiajan, ostajan nimen ja osotteen, tavaran laadun ja määrän, kysymään, mihin sitä tarvitaan, ja kirjoittamaan muistoon vastauksen, jonka saapi. Kuin ei lääkärin määräystä ole, olisi vaadittava kolmannen hengen läsnäoloa, todistajaksi ostajaa vastaan, jos sattuisi jälestäpäin olemaan aihetta epäillä tavaraa käytetyn rikokselliseen tarkotukseen. Tällaiset säännökset eivät yleensä olisi minään varsinaisena esteenä saamiselle tavarata, mutta hyvin huomattavana esteenä sen väärinkäyttämiselle ilmi tulematta.
Yhteiskunnalle kuuluva oikeus edeltävillä varokeinoilla suojella itseänsä rikoksilta sitä itseänsä vastaan vetää selvät rajat sille periaatteelle, ettei puhtaasti itsekohtaiseen hairaukseen voi oikeimmiten kiellolla tahi rangaistuksella välttytyä. Juoppous esim. ei tavallisissa oloissa ole sopiva ala lainsäädännön sekaumiselle, mutta minä pitäisin täydellisesti lainmukaisena, että ihminen, joka kerran on todistettu juovuspäissään tehneen väkivaltaa toista vastaan, pantaisiin erityisen, hänelle personallisen lain tarkastuksen alle, niin että jos hän vasta tavattaisiin juovuksissa, hän joutuisi rangaistuksen alaiseksi, ja jos hän siinä tilassa tekisi toisen rikoksen, niin siitä tuleva rangaistus olisi entistä ankarampi. Päihinsä juominen on rikos muita vastaan sellaisen ihmisen puolelta, jota juopumus kiihdyttää pahantekoon muita vastaan. Samoin myös ei laiskuutta voi, ilman tyranniaa, saattaa laillisesti rangaistavaksi, paitsi silloin kuin laiskuri saa yleisistä varoista apua tahi laiskuus vaikuttaa välipuheitten rikkomista; mutta jos ihminen laiskuudesta tahi muusta vältettävissä olevasta syystä jättäisi lailliset velvollisuutensa muita vastaan täyttämättä, esim. jättäisi elättämättä lapsensa, ei se ole tyranniutta, että pakottaisi häntä täyttämään tehtävänsä väkinäisellä työllä, joll'eivät mitkään muut keinot auttaisi.
Vielä on monta tekoa, joiden, ollen suoranaisesti vahingollisia ainoastaan tekijällensä, ei pitäisi tulla laissa kielletyksi, mutta jotka julkisesti tehtyinä loukkaavat hyviä tapoja ja siten tulevat muita vastaan tehtyjen rikosten luokkaan ja ovat oikeudella ehkäistävät. Näitä ovat rikokset siveyttä vastaan, joissa meidän on sitä tarpeettomampi viipyä, kuin ne ainoastaan välillisesti liittyvät aineesemme, sillä julkisuuden vastustaminen on yhtä ankara monen asian suhteen, joka ei itsestään ole moitittava, eikä semmoisena pidetty.
On toinen kysymys, johon on etsittävä sen periaatteen mukainen vastaus, kuin tässä on esitetty. Kuin jonkun personallista käytöstä pidetään häpeällisenä, vaikka kunnioitus vapautta kohtaan pidättää yhteiskuntaa etsimästä ja rankaisemasta sitä, koska suoranainen paha seuraus siitä sattuu ainoastaan tekijään, onko muiden ihmisten sallittava yhtä vapaasti neuvoa ja yllyttää siihen, mitä tuon on vapaus tehdä? Tässä kysymyksessä on kyllä vaikeuksia. Kiihottaminen toista johonkin tekoon ei oikeastaan kuulu itsekohtaisen käytöksen alaan. Neuvominen ja kehottaminen jotakin on yhteiskunnallinen teko ja on siis, niinkuin yleensä teot, jotka vaarantavat muihin, pidettävä yhteiskunnallisen tarkastuksen alaisena. Mutta vähällä miettimisellä oikeaa tämä ensi käsitys nähdessämme, että jollei tuo seikka tarkoin katsoen olekaan yksityisvapauden käsitteessä, niin ainakin ne järkisyyt, joihin yksityisvapauden aate perustuu, soveltuvat siihenkin. Jos on sallittava ihmisten omalla uhallaan heitä itseään koskevissa asioissa toimia niinkuin heistä parhaalta näyttää, täytyy heillä olla yhtäläinen vapaus neuvotella keskenänsä, mikä on sopivaa näin tehdä, vaihtaa mielipiteitä, antaa ja ottaa viittauksia. Mitä on lupa tehdä, siihen täytyy olla lupa neuvoa. Asia on epäiltävä ainoastaan silloin, kuin neuvojalla on personallista hyötyä neuvostansa, kuin hän pitää ammattinansa, elatukseksensa tahi rahalliseksi tuloksensa edistää sitä, mitä yhteiskunta ja valtio katsovat pahaksi. Siitä syntyy todella uutta sekaannuksen aihetta asiaan, nimittäin sellaisten ihmisluokkain olemassaolo, joiden etu on yhteisenä hyvänä pidetyn vastainen ja joiden elintapa perustuu tähän vastaan hangoittelemiseen. Onko tässä sekauduttava, vai ei? Huoruus esim. on suvaittava ja samoin peli, mutta onko kenenkään sallittava olla parittaja tahi pelihuoneen pitäjä. Tämä on niitä seikkoja, jotka ovat kahden periaatteen ulkorajalla, eikä ole hetipaikalla selvää, kumpaanko kahdesta se oikeastaan kuuluu. Kummallakin puolen on todisteita. Suvaitsevaisuuden puolesta saattaa sanoa, ettei ammattinansa pitäminen jotakin tointa, siitä eläminen ja hyötyminen tee rikokseksi sitä, mikä muuten olisi sallittavaa; että tekoa tulee joko johdonmukaisesti sallia tahi johdonmukaisesti kieltää; että, jos ne aatteet, joita me tähän saakka olemme puolustaneet, ovat oikeat, yhteiskunnan asia yhteiskuntana, ei suinkaan ole tuomita mitään vääräksi, joka koskee ainoastaan yksityistä; ettei yhteiskunta voi mennä varottamista edemmäksi, ja että toisella pitää olla yhtä suuri vapaus yllyttää, kuin toisella varottaa. Tätä vastaan voidaan väittää, että vaikkei yleisöllä tahi valtiolla ole oikeutta valtansa nojassa päättää, ehkäisemistä tahi ratkaisemista varten, sen tahi senlaisen paljastaan yksityisetuja koskevan käytöksen olevan hyvän tahi pahan, on se täydellisesti oikeutettu olettamaan, jos se käytöstä pahaksi katsoo, ainakin epäilyksen alaiseksi onko se paha, vai ei. Että siinä tapauksessa se ei voi olla väärässä yrittäessään poistaa vaikutusta houkutusten, jotka eivät ole omaa etua katsomattomia, voimaa viettelijäin, jotka varmaan toimivat omaan puoleensa, joilla on suora personallinen etu toisella puolella ja juuri sillä puolella jota valtio uskoo vääräksi, ja jotka tunnustavat edistävänsä sitä ainoastaan omaksi hyväksensä. Varmaan, saatetaan väittää, ei voi tapata mitään, ei uhrata mitään hyvää niin järjestäessä asiat, että ihmiset saavat oman mieleenjohtumansa mukaan valita, joko viisaasti tahi hullusti, niin vapaina kuin mahdollista sellaisten ihmisten vehkeistä, jotka oman etunsa hyväksi kiihottavat heidän halujansa. Siis (sanottaneen), vaikka asetukset laittomasta pelistä ovat kerrassaan puolustamattomissa, vaikka kaikilla ihmisillä pitäisi olla vapaus pelata omassa tahi muiden huoneessa tahi tilauksella määrätyssä, ainoastaan tilaajille ja heidän vieraillensa avoimessa paikassa — niin julkisia pelihuoneita ei sittenkään pitäisi sallittaman. Tosin ei kielto koskaan tepsi, ja annettakoon polisille kuinka tyrannillinen valta tahansa, pelihuoneita aina voidaan pitää muilla verukkeilla; vaan ne saatetaan pakottaa liikkumaan jotenkin salassa ja hämärässä, ettei niistä tiedä muut, kuin ne, jotka niitä hakevat, ja sen enempää ei yhteiskunnan tule tarkottaakaan. Näissä todisteissa on joltinenkin voima. En uskalla päättää riittävätkö ne oikeuttamaan sitä siveellistä epäsääntöisyyttä, että sivuseikka rangaistaan, vaikka pääasia on (ja täytyy olla) vapaaksi tunnustettu, että parittaja sakotetaan ja vangitaan vaan ei huorintekijä — pelihuoneenpitäjä vaan ei pelaaja. Vielä vähemmin tulisi tavalliseen osto- ja myyntimenoon sekautua tämäntapaisilla perusteilla. Melkein kaikkea tavaraa, jota ostetaan ja myydään, saatetaan väärinkäyttää, ja myyjällä on rahatuloa tämän väärinkäytön edistämisestä; mutta ei tähän voi perustaa mitään todisteita esim. Maine-lain hyväksi, sentähden että väkeväin juomain myyjiä, vaikka heille onkin etua niiden väärinkäytöstä, välttämättömästi tarvitaan niiden oikeaa käyttöä varten. Kuitenkin on näiden myyjäin etu liiallisuuden edistämisestä todellinen paha ja oikeuttaa valtion tekemään rajoituksia ja vaatimaan takeita, jotka ilman tätä oikeutusta loukkaisivat laillista vapautta.
Vielä on kysymys siitä, eikö valtion, samalla kuin se sallii käytöstä, pitäisi kuitenkin epäsuoraan siitä vierottaa, kuin se pitää sitä tekijänsä parhaitten etujen vastaisena; eikö esim. sen pitäisi ryhtyä toimiin tehdäkseen juopumiskeinot kalliimmiksi tahi lisätä vaikeutta niihin pääsemiseen rajoittamalla myyntipaikkojen lukua. Tässä niinkuin useimmissa käytöllisissä kysymyksissä on monta erotusta tehtävää. Verottaminen väkeviä juomia, suorastaan vaikeuttamiseksi niiden saantia, eroaa ainoastaan määrässään täydellisestä kiellosta, ja se olisi oikeutettua ainoastaan, jos tämäkin olisi oikeutettu. Kaikki maksunlisä on kieltoa niille, joiden varat eivät riitä korotettuun hintaan; ja niille, joiden varat riittävät, on se sakko, joka heille tulee tyydyttämästään erityistä haluansa. Heidän valintansa huvituksia ja heidän tapansa käyttää varojansa, ovat — heidän täytettyään lailliset ja siveelliset velvollisuutensa valtiota ja yksityisiä kohtaan — heidän oma asiansa, ja niiden täytyy olla heidän omassa päätösvallassaan. Nämät mietelmät saattavat ensi katsauksella näyttää hylkäävän väkeväin juomain valitsemisen erityiseksi verotuksen esineeksi valtion tuloja varten. Mutta täytyy muistaa verotuksen valtiontuloihin olevan aivan välttämättömän ja useimmissa maissa olevan tarpeen, että melkoinen määrä tätä verotusta on välillinen, ja valtion siis ei voivan päästä panemasta muutamain tavarain käyttämiselle veroa joka joillekuille saattaa tuntua kiellolta. Senvuoksi on valtion velvollisuus veroja pannessaan ottaa huomioon, mitä tarpeita kuluttajat parhaiten voivat kärsiä, ja etupäässä valita niitä, joiden käyttämisen, sangen vähäisen määrän yli, se pitää suoranaisesti vahingollisena. Väkeväin juomain verotus siis, siihen määrään, joka tuottaa suurimmat valtiontulot (olettaen että valtio tarvitsee kalkki tulot kuin se verotus antaa) ei ole ainoastansa myönnettävä, vaan myös hyväksyttävä.
Kysymykseen näiden tarvesaineiden myönnin tekemisestä enemmän tahi vähemmän yksinomaiseksi etuoikeudeksi on vastattava eri lailla, sen tarkotuksen mukaan, jota tuolla rajoituksella tahdotaan auttaa. Kaikki julkiset kokouspaikat kaipaavat polisin peräänkatsantoa ja erittäin tämällaiset paikat, koska rikokset yhteiskuntaa vastaan ovat herkät juuri niissä syntymään. Senvuoksi sopii rajoittaa näiden tavarain myyntivallan (ainakin paikalla nauttimista varten) ihmisille, joiden kunniallinen käytös on tunnettu ja taattu; tehdä sellaisia säännöksiä myymälän avaus- ja sulkemisajasta, kuin julkinen tarkastus kaipaa; ottaa myyntioikeus pois, jos rauhanhäiriöitä useammasti tapahtuu myymälän pitäjän leväperäisyyden ja kykenemättömyyden tähden tahi jos myymälä tulee yhtymäpaikaksi lainrikkomisten keksimistä ja valmistelemista varten. Sen enempää rajoitusta en minä käsitä periaatteellisesti oikeutetuksi. Niin esim. oluen- ja viinanmyymäläin luvun supistaminen julkilausutussa tarkotuksessa tehdä niihin pääsö vaikeammaksi ja vähentää houkutuksen tiloja ei ainoastaan tuota samaa hankaluutta kaikille, sentähden että jotkut voisivat helppoutta väärinkäyttää, vaan ei sovikaan muuhun yhteiskuntatilaan, kuin sellaiseen, jossa työtätekeviä luokkia julkisesti kohdellaan kuin lapsia tahi villejä ja pidetään pakkokasvatuksessa, jotta he vastaisuudessa soveltuisivat laskettavaksi vapauden etuoikeuksiin. Ei tämä ole se periaate, jonka mukaan työtätekeviä luokkia julkisesti hallitaan missään vapaassa maassa, eikä kukaan ihminen, joka vapaudelle antaa oikean arvon, myönny siihen, että heitä täten hallitaan, ennenkuin on kaikkia koetettu kasvattaaksensa heitä vapauteen ja hallitaksensa heitä kuin vapaita ihmisiä ja ennenkuin on lopullisesti näytetty, että heitä voidaan hallita ainoastaan kuin lapsia. Paljas esittäminen tämän alternatiivin osottaa, kuinka järjetöntä on olettaa sellaisia ponnistuksia tehdyn missään niitä tapauksia, joita tässä tarvitsee varteen ottaa. Ainoastaan sentähden, että tämän maan laitokset ovat läjä epäjohdonmukaisuuksia, sallitaan meillä käytäntöön päästä seikkoja, jotka kuuluvat despotiajärjestelmään tahi n.s. isälliseen hallitukseen, samalla kuin meidän laitosten yleinen vapaus sulkee ulos tarpeellisen tarkastuksen, jotta pakotus todella vaikuttaisi siveellisen kasvatuksen tavoin.
Jo edellä huomautettiin tässä kirjassa, että yksityisen vapaus seikoissa, jotka vaarantavat ainoastaan yksityiseen, sisältää vastaavan vapauden jollekin individijoukolle keskinäisen sopimuksen kautta järjestää ne asiat, jotka koskevat heihin yhteisesti ja koskevat ainoastaan heihin. Tässä kysymyksessä ei ole mitään vaikeuksia niin kauvan, kuin kaikkien asianosaisten tahto pysyy muuttumattomana; mutta koska tämä tahto saattaa muuttua, on usein tarpeen, ainoastaan heitä itseäänkin koskevissa asioissa, että he menevät keskinäisiin sitoumuksiin, ja kuin he sen tekevät, on sopivaa yleiseksi säännöksi, että näitä sitoumuksia on täytettävä. Mutta luultavasti kaikkienkin maitten laeissa on tästä yleisestä säännöstä joitakin poikkeuksia. Ei ainoastansa olla ihmisiä velvottamatta pitämään sitoumuksiansa, jotka loukkaavat kolmannen oikeutta, vaan katsotaan joskus riittäväksi syyksi päästämään heitä sitoumuksestansa, kuin se sitoumus vahingottaa heitä itseänsä. Tässä (Englannissa) ja useimmissa muissa sivistyneissä maissa esim. sitoumus, jolla ihminen myisi itsensä tahi antaisi itsensä myydä orjaksi, olisi aivan arvoton, eikä laki eikä yleinen mielipide pakottaisi sitä pitämään. Perustus tähän rajoittamiseen hänen omaa valtaansa määrätä omasta kohtalostaan maailmassa on ilmeinen ja näkyy sangen selvästi tässä äärimmäisessä tapauksessa. Syynä sekaantumatta olemiseen, paitsi muiden tähden, ihmisen omaehtoisiin tekoihin on kunnioitus hänen vapauttansa kohtaan. Hänen vapaaehtoinen valintansa on takeena siitä, että mitä hän siten valitsee on hänelle toivottavaa tahi ainakin mukiinmenevää, ja että hänen hyvästänsä pidetään parhaiten huolta antamalla hänen omin keinoinsa sitä tavotella. Mutta myymällä itsensä orjaksi luopuu hän vapaudestansa; hän herkeää sitä vastaisuudessa käyttämästä tästä yksityisestä teosta edespäin. Hän siis itsepuolestaan tekee tyhjäksi juuri sen tarkotuksen, joka oikeuttaa antamaan hänen määrätä itsestään. Hän ei enää ole vapaa, vaan on siitäpuolin asemassa, jota ei puolusta sekään seikka, että voisi luulla hänen vapaatahtoisesti siinä pysyvän. Vapauden aate ei voi vaatia, että hänellä pitäisi olla vapaus olemaan epävapaa. Se ei ole vapautta, että sallitaan jättää vapautensa. Näitä syitä, joiden pätevyys tässä erityisessä tapauksessa on niin päivänselvä, sopii silminnähtävästi sovittaa paljoa laajemmallekin. Tosin rajoja panevat niihin kaikkialla elämän välttämättömyydet, jotka yhä vaativat meitä, ei tosin luopumaan vapaudestamme, vaan myöntymään yhteen ja toiseen rajoitukseen siinä. Mutta se periaate, joka vaatii tarkastuksetonta toimintavapautta kaikessa, mikä vaarantaa ainoastaan tekijään itseensä, vaatii, että niiden, jotka ovat sitouneet toisillensa seikoissa, mitkä eivät kolmatta liikuta, pitäisi kyetä päästämään toisensa sitoumuksesta: ja ilmankin sellaista vapaaehtoista päästöä tuskin on sitä kontrahtia tahi sitoumusta, paitsi rahan tahi rahanarvon kysymyksessä ollessa, josta uskaltaisi sanoa, ettei siitä pitäisi olla mitään peräymisvapautta. Wilhelm von Humboldt lausuu siinä erinomaisessa kirjassa, josta jo olen edellä lainannut, vakaumuksenansa, ettei personallisia välejä tahi palveluksia koskevain sitoumusten pitäisi koskaan laillisesti kestää yli määräajan ja että tärkeimmän näistä sitoumuksista, avioliiton, ollen siitä omituinen, että sen tarkotus on hukassa, joll'ei molempain puolten tunteet ole sopusoinnussa sen kanssa, pitäisi kaipaamaan ainoastaan toisen puolen ilmotettua tahtoa tullaksensa puretuksi. Tämä aine on liian tärkeä ja liian monimutkainen tullaksensa sivumennen selvitetyksi ja minä kosketan siihen ainoastaan sen verran, kuin on tarpeellista minun aineeni valaistukseksi. Jollei von Humboldtin tutkimuksen tiiviys ja ylimalkaisuus olisi pakottanut häntä tässä seikassa tyytymään johtopäätöksen lausumiseen premissejä esittämättä, olisi hän epäilemättä tunnustanut, ettei kysymystä voi ratkaista niin yksinkertaisilla syillä, kuin ne ovat, joihin hän rajottautuu. Kuin ihminen joko selvillä lupauksilla tahi käytöksellään on saanut toisen luottamaan, että hän edelleen toimii määrättyyn suuntaan, rakentamaan toiveita ja tuumia ja tälle oletukselle laskemaan osan elinsuunnitelmaansa, nousee hänen puoleltansa tuota toista ihmistä kohtaan uusi jakso siveellisiä velvollisuuksia, jotka mahdollisesti saattavat tulla voitetuiksi, mutta joita ei voi olla lukuun ottamatta. Jos taas kahden kontrahtipuolen keskinäisestä välistä on lähtenyt seurauksia toiselle; jos se on pannut kolmannen puolen erityiseen asemaan, tahi, niinkuin avioliitossa on laita, on synnyttänyt kolmannen puolen eloon, syntyy kummankin kontrahtipuolen puolelta velvollisuuksia tätä kolmatta kohtaan, ja niiden täyttämisen tahi ainakin täyttämistavan täytyy suuresti vaikuttaa alkuperäisten kontrahtipuolten välin jatkumiseen tahi purkamiseen. Tästä ei seuraa, enkä minä voi myöntää, että nämät velvollisuudet ulottuisivat vaatimaan kontrahdin täyttämistä millä uhalla tahansa vastahakoisen puolen onnelle; mutta ne ovat välttämättömiä seikkoja tässä kysymyksessä, ja jos kohta von Humboldtin väitöksen mukaan niiden ei pitäisi mitenkään tekemän erotusta puoltenlaillisessavapaudessa irtautua sitoumuksestansa (eikä niiden minustakaan pidä paljoa tekemän sitä), ne välttämättömästi tekevät suuren erotuksensiveellisessävapaudessa. Ihminen on velvollinen ottamaan kaikki nämät seikat lukuun, ennenkuin päättää astua askeleen, joka ehkä koskee muiden niin tärkeitä etuja; ja jollei hän anna näille eduille oikeaa arvoa, on hän siveellisesti vastuussa vahingosta. Minä olen tehnyt nämät selvät muistutukset paremmin valaistakseni vapauden aatetta yleensä, enkä sentähden että niitä ensinkään kaivataan erittäin tähän kysymykseen, jota päinvastoin tavallisesti keskustellaan, niinkuin olisi lasten etu kaikki ja täysi-ikäisten ei mikään.
Minä olen jo huomauttanut, että tunnustetun yleisen periaatteen puutteessa vapautta usein suodaan, missä sen pitäisi olla kielletty, sekä kielletään, missä sen pitäisi olla suotu, ja yksi niitä seikkoja, joissa nykyisessä Europassa vapaudentunto on vahvin, on seikka, jossa se minun mielestäni on aivan väärällä paikalla. Ihmisellä pitää olla vapaus tehdä niinkuin tahtoo omissa asioissaan. Mutta hänellä ei pitäisi olla vapautta tehdä niinkuin tahtoo toimiessaan toisen puolesta sillä syyllä muka, että toisen asiat ovat hänen omiansa. Samalla kuin valtio kunnioittaa itsekunkin vapautta siinä, mikä erittäin liikuttaa häntä itseänsä, on sen velvollisuus pitää tarkasti silmällä, kuinka yksityinen käyttää valtaa, joka hänelle on suotu muiden yli. Tämä velvollisuus on enimmäkseen kerrassaan laiminlyöty perheellisiin väleihin nähden, jotka, suoranaisesti vaikuttaen ihmisonneen, ovat tärkeämmät kuin kaikki muut yhteensä. Miehen melkein despotillisesta vallasta vaimon yli ei tarvitse lavealta puhua tässä, koska ei mikään ole enemmän tarpeen pahan perinpohjaista poistamista varten, kuin se että aviovaimot pääsevät samoihin oikeuksiin ja saavat samoin lain suojan, kuin kaikki muutkin ihmiset, ja koska tässä asiassa vakauneen epäoikeuden puolustajat eivät nojaudu vapauteen, vaan peittelemättä taistelevat holhontavallan puolesta. Mutta erittäinkin lapsiin nähden ovat väärin sovitetut käsitykset vapaudesta todellisena esteenä valtion täyttämiselle velvollisuuksiansa. Tulee melkein ajattelemaan, että jonkun lapsia pidetään sanan mukaan eikä kuvaannollisesti osana häntä itseänsä, niin närkäs on yleinen mielipide vähimmästäkin lain sekaumisesta hänen ehdottomaan ja yksinomaiseen valtaansa niiden yli, närkkäämpi kuin melkein mistään sekaumisesta hänen omaan toimintavapauteensa: niin paljoa vähemmän ihmiset yleensä panevat arvoa vapauteen, kuin valtaan. Ajatteleppas esim. kasvatuksen laitaa. Eikö se ole jotenkin itsestään selvä asia, että valtion pitäisi pakolla vaatia jokaista sen kansalaiseksi syntynyttä kasvatettavaksi jonkun verran? Mutta kuka ei säikähdä tunnustaa ja puolustaa tätä totuutta! Tuskin kukaan tosin kieltänee olevan vanhempain pyhimpiä velvollisuuksia (tahi nykyisen lain ja tavan mukaan isän), että he synnytettyään maailmaan ihmisolennon antavat tälle olennolle kasvatuksen, joka tekee hänet; mahdolliseksi täyttämään tehtävänsä elämässä muita ja itseänsä kohtaan. Mutta vaikkakin yksimielisesti tunnustetaan tämä isän velvollisuudeksi, tuskin kukaan tässä sietää kuulla velvottamisesta hänet täyttämään sitä. Sen sijaan että hänet vaadittaisiin näkemään jotain vaivaa tahi tekemään jokin uhraus taataksensa lapsellensa kasvatusta, on jätetty hänen valittavaksensa vastaanottaa sitä tahi ottamatta olla, kuin sitä ilmaiseksi huolehditaan! Sitä ei vielä käsitetä, että saattaminen lapsen maailmaan ilman mitään toiveita kykenemisestä ei ainoastaan laittamaan ruokaa sen ruumiille, mutta myös opetusta ja kasvatusta sen mielelle on siveellinen rikos sekä kovaonnista jälkeläistä että yhteiskuntaa vastaan, ja että, jollei isä täytä tätä velvollisuuttansa, valtion tulisi pitää vaari sen täyttämisestä niin paljon kuin mahdollista isän kustannuksella.
Kuin vaan myönnettäisiin oikeutetuksi vaatimus pakollista yleistä kasvatusta, niin loppuisivat vaikeudet sen suhteen, mitä valtion pitäisi opettaa ja kuinka sen pitäisi opettaa, jotka nyt kääntävät koko asian paljaaksi lahkojen ja puolueitten taistelutantereksi kuluttaen kiistelyyn kasvatuksesta ajan ja vaivan, jotka pitäisi käyttää itse kasvatukseen. Jos hallitus ratkaisevasti päättäisi vaatia joka lapselle hyvän kasvatuksen, säästäisi se itseltään vaivan hankkia sitä. Se saattaisi jättää vanhempain huoleksi saada lapsillensa kasvatus, missä ja kuinka he tahtovat, ja tyytyä auttamaan koulumaksuissa köyhänpuolisten lapsia sekä suorittamaan kaikki koulukulut niistä, joiden puolesta ei ole ketään maksajaa. Ne vastaväitteet, jotka syyllä on tehty valtiokasvatusta vastaan, eivät pysty siihen, että valtio pakottaa kasvatukseen, vaan siihen, että valtio ottaa ohjatakseen tätä kasvatusta, joka on aivan kerrassaan eri asia. Kansan koko kasvatuksen tahi suurimman osan joutumista valtion huostaan vastustan minä yhtä paljon kuin kukaan. Kaikki se, mitä on sanottu luonteen individualisuuden tärkeydestä, ihmisten mielipiteiden ja käytöstavan eriäväisyydestä, käsittää yhtä tärkeäksi kasvatuksen eriäväisyyttä. Yleinen valtiokasvatus on ainoastaan keksimä, jolla tahdotaan valaa kaikki ihmiset aivan toistensa kaltaisiksi, ja kuin valin, johon se ne heittää, on hallituksen päävallan mielen mukainen, olkoon se sitten monarkki, papisto, aristokratia tahi silloisen sukupolven enemmistö, niin samassa määrässä kuin kasvatus vaikuttaa ja menestyy, samassa määrässä vahvistaa se despotismia hengen yli, joka luonnollisesti pyrkii ottamaan ruumistakin valtaansa. Valtion järjestämän ja tarkastaman kasvatuksen pitäisi olla, jos sitä ollenkaan on, ainoastaan yhtenä monien kilpailevain yritysten joukossa, jota kannatetaan esimerkin ja kiihotuksen vuoksi, pitääkseen muita jonkunlaisen etevyyden kannalla. Toista on tietysti, kuin yhteiskunta yleensä todella on niin takapajulla, ettei se voi eikä tahdo hankkia itsellensä oikeita kasvatuslaitoksia, jollei hallitus ottaisi sitä tehdäkseen: silloin tosin valitkoon hallitus pienemmän kahdesta suuresta pahasta ja ottakoon huolekseen koulut ja yliopistot, samoinkuin se ottaa osakeyhtiöiden perustamisen, jollei maassa ole yksityistä yrittäväisyyttä suuriin teollisiin hankkeisiin ryhtymään.
Mutta yleensä, jos maassa kerran on riittävästi sopivia ihmisiä hoitamaan kasvatusta valtion johdossa, niin ne samat ihmiset kykenisivät ja taipuisivat antamaan yhtä hyvää kasvatusta omin päinsä, kuin heille olisi palkka taattuna lain kautta, joka panisi kasvatuksen pakolliseksi ja vakuuttaisi valtionavun niille, jotka eivät kykene suorittamaan maksojansa.
Keinona valvomiseen tämän lain täyttämistä olisi ainoastaan julkinen tutkiminen, ulottuva kaikkiin lapsiin ja alkava jo nuoresta pitäin. Ikä olisi määrättävä, jossa kukin lapsi olisi tutkittava osaako hän lukea. Jos ei lapsi osaisi, olisi isä, jollei hänellä olisi mitään riittävää puolustuksen syytä, tuomittava kohtuulliseen sakkoon, joka olisi maksettava työllä, jos niin tarpeen, ja lapsi pantava hänen maksulleen kouluun. Kerran kunakin vuonna pitäisi uudistaa tutkintoa, asteettain laajentaen aineitten alaa, niin että yleinen hankkiminen ja sen parempi vielä jos säilyttäminen joku alin määrä yleisiä tietoja todella tulisi pakolliseksi. Tästä alimmasta määrästä ylöspäin pitäisi kaikissa aineissa olla vapaaehtoisia tutkintoja, joista kaikki, kuin ovat päässeet johonkin edistyskantaan, saisivat vaatia todistuksen. Estääkseen, ettei valtio näiden laitosten kautta saisi sopimatonta vaikutusvoimaa ajatuskantaan, tutkintoon vaadittavain tietojen pitäisi (paitsi paljaita tiedonalkeita, niinkuin esim. kielten oppimista ja niiden käyttämistä) korkeammissakin tutkinnoissa rajoittua yksinomaan faktoihin ja positivisiin tieteisiin. Tutkinnot uskonnossa, politiikissa ja muissa väittelynalaisissa aineissa eivät koskisi jonkun ajatuksen totuutta tahi vääryyttä, vaan ainoastaan itse tosiasiaa, että, sitä ja sitä ajatusta kannattavat niillä ja niillä perusteilla ne ja ne kirjailijat, koulut ja kirkot. Tämän järjestelmän mukaan nouseva sukupolvi ei olisi huonompi kaikkiin väiteltyihin totuuksiin nähden, kuin se nytkään on; siitä lähtisi valtiokirkollisia tahi eriuskoisia, niinkuin nytkin: valtio vaan pitäisi huolta siitä, että he olisivat oppineita kirkollisia ja oppineita eriuskoisia. Ei mikään estäisi heitä saamasta uskonnonopetusta, jos heidän vanhempansa tahtoisivat, samassa koulussa, jossa heille muutakin opetettaisiin. Kaikki valtion yritykset suuntaamaan kansalaistensa johtopäätöksiä keskustelunalaisissa asioissa ovat hyljättävät; mutta aivan paikallaan olisi hankkia vakuutus ja todistus, että kullakin kansalaisella on johtopäätöksen tekoon kustakin huomiota ansaitsevasta asiasta tarvittava tieto. Filosofian lukijalle on parempi, että hän kykenee suorittamaan tutkinnon sekä Locken että Kantin opissa, liittyköönpä hän sitten kumpaanko tahansa tahi vaikkei kumpaankaan, eikä ole mitään järjellistä estettä tutkimiselle ateistia kristinopin todisteista, edellyttämällä ettei häntä vaadita tunnustamaan uskovansa niitä. Mutta tutkintojen ylemmissä tiedonhaaroissa pitäisi, minun käsittääkseni, olla kerrassaan vapaaehtoisia. Annettaisiin liian vaarallinen valta hallitukselle, jos sen sallittaisiin sulkea jonkun ihmisen hänen ammatistansa, vieläpä opettajankin ammatista muka vaillinaisten tietojen vuoksi; ja minä yhdyn Wilhelm von Humboldtiin siinä, että arvoja tahi muita julkisia todistuksia tieteellisestä tahi ammattitiedosta pitäisi antaa kaikille, jotka ilmottautuvat tutkintoon ja sen koetuksen kestävät, vaan ettei sellaisten todistusten pitäisi tuottaa mitään etuja kilpailijain suhteen, paitsi minkä arvon yleinen mielipide niiden sisällykselle antaisi.
Kasvatus ei ole ainoa ala, jossa väärät käsitykset vapaudesta estävät vanhempain siveellisiä velvollisuuksia tulemasta tunnustetuiksi ja laillisia velvollisuuksia säädetyiksi silloinkin, kuin ovat vankimmat syyt edelliseen aina ja jälkimäiseenkin useimmissa tapauksissa. Itsessään on jo ihmisolennon eloon synnyttäminen vastuullisimpia tekoja ihmiselämässä. Tähän vastuusen meneminen — antaminen elon, josta saattaa tulla joko kirous tahi siunaus — on, jollei sillä olennolla, jolle se annetaan, ole ainakin tavalliset mahdollisuudet suotavaan elämään, rikos tuota olentoa vastaan. Ja liikaväkisessä tahi semmoiseksi tulemassa olevassa maassa synnyttäminen lapsia, hyvin vähäisen määrän yli, vaikuttaa työpalkkain alenemiseen ihmisten kilpaillessa ja on kova rikos kaikkia vastaan, jotka elävät työnsä ansiosta. Lait, jotka monessa manteren maassa kieltävät avioliiton, joll'eivät puolisot voi näyttää heillä olevan keinoja elättää perhettä, eivät käy valtion oikeudenmukaisen vallan yli: ja olkoot sellaiset lait hyödyllisiä tahi ei (joka kysymys pääasiallisesti riippuu paikallisista oloista ja mielipiteistä), ei niitä voi väittää vapautta loukkaaviksi. Sellaisten lakien kautta sekautuu valtio estämään turmiollista tekoa, muita vahingottavaa tekoa, joka olisi moitittava ja yhteiskunnalliselta kannalta häpeälliseksi leimattava, vaikkei katsottaisikaan sopivaksi sitä laillisesti rangaista. Mutta tavalliset käsitykset vapaudesta, jotka niin helposti suostuvat todellisiin sortamisiin yksityisvapautta seikoissa, mitkä koskevat ainoastaan yksityisiin itseensä, torjuvat yrityksen panemaan joitakin esteitä yksityisen taipumuksille, vaikka niiden seuraamisesta lähtee yhden tahi useamman jälkeläisen kurja ja turmeltunut elämä sekä monenlaista onnettomuutta niille, joihin hänen tekonsa ulottuu jollakin tavoin vaikuttamaan. Kuin me vertaamme ihmisten kummallista kunnioitusta vapautta kohtaan heidän kummalliseen kunnioituksen puutteesensa, niin tulemme ajattelemaan, että ihmisellä on välttämätön oikeus tehdä pahaa muille, vaan ei ensinkään oikeutta menetellä mielensä mukaan kenellekään kiusaa tekemättänsä.
Minä olen loppuun säästänyt suuren luokan kysymyksiä hallituksen sekaumisen rajoista, jotka kysymykset, vaikka ovatkin läheisessä yhteydessä tämän kirjan aineen kanssa, eivät ahtaalle ottaen kuulu siihen. Ne ovat tapauksia, joissa syyt sekaumista vastaan eivät nojaudu vapauden aatteesen, joissa kysymys ei ole sitomisesta individien tekoja, vaan auttamisesta niitä: kysytään pitäisikö hallituksen tehdä tahi vaikuttaa tehtäväksi jotakin niiden hyväksi, vaiko jättää heidän itsensä tehtäväksi yksityisesti tahi vapaaehtoisessa yhteydessä muiden kanssa.
Vastaväitteet hallituksen sekaumista vastaan, kuin ei siinä ole vapauden sortamista, saattavat olla kolmellaisia.
Ensimäinen on se, että tehtävä asia luultavasti tulee yksityisten kautta paremmin tehdyksi kuin hallituksen. Yleensä sanoen ei kukaan ole niin sovelias johtamaan jotakin puuhaa, tahi määräämään kuinka ja kenen sitä pitää johtaa, kuin ne, joilla on personallista etua siitä. Tämä periaate hylkää lainsäädännön tahi valtion virkamiesten ennen niin tavalliset sekaumiset teollisuuden tavalliseen menoon. Mutta tätä puolta asiata ovat riittävästi selvitelleet valtiotalouden tutkijat, eikä se erittäin koske tämän kirjan aatteisiin.
Toinen vastaväite on paljoa lähemmässä yhteydessä meidän aineemme kanssa. Monta kertaa, vaikk'eivät yksityiset ehkä suoritakaan jotakin erityistä asiaa ylimalkaan niin hyvin kuin valtion virkamiehet, on kuitenkin toivottavaa, että sen tekisivät yksityiset pikemmin kuin hallitus: sillä tavoin näet yksityiset henkisesti kasvaisivat, vahvistaisivat toimintakykyänsä, harjottaisivat arvosteluansa ja likemmin perehtyisivät asioihin, joiden kanssa he siten olisivat tekemisissä, Tämä on pääasiallisin, vaikkei ainoa juryoikeuden puolustus (ei-valtiollisissa asioissa); samoin vapaitten, kansaisten paikallis- ja kunnallislaitosten sekä teollisuus- ja armelijaisuusyritysten johdon vapaaehtoisten yhdistysten kautta. Nämät eivät ole vapauden kysymyksiä ja liittyvät tähän aineesen ainoastaan etäältä, mutta ne ovat kehityksen kysymyksiä. Kuuluu eri tilaisuuteen viipyminen näissä seikoissa, osissa kansalliskasvatusta: ne ovat todella omituista kansalaisten harjottamista, käytännöllistä puolta vapaan kansan politillisessa kasvatuksessa, sillä niissä kansalaiset otetaan personallisen ja perheellisen itsekkäisyyden ahtaasta piiristä ja totutetaan käsittämään yhteisiä etuja, hoitamaan yhteisiä asioita, opetetaan toimimaan yleisten tahi puoliyleisten vaikutinten mukaan ja ohjaamaan käytöstänsä tarkotusperiin, jotka yhdistävät heitä eivätkä erota toisistansa. Ilman tätä tottumusta ja kykyä ei vapaata valtiomuotoa voi syntyä eikä säilyä, niinkuin näyttää politillisen vapauden usein ohimenevä luonne maissa, joissa se ei ole riittävällä paikallisvapauden pohjalla. Hoitamista puhtaasti paikallisia asioita paikallisvirastojen kautta ja suuria teollisuusyrityksiä niiden yhdistymisen kautta, jotka vapaaehtoisesti hankkivat niihin rahavarat, puolustavat sitäpaitsi kaikki ne edut, joita tässä kirjassa on esitetty lähtevän kehityksen individualisuudesta ja toimintatapojen moninaisuudesta. Hallituksen toimet mielivät kaikkialla olemaan yhtäläisiä. Yksityisten ja vapaaehtoisten yhdistysten kanssa tulee päinvastoin monenlaisia kokeita ja loppumattomiin erilaisia kokemuksia. Hyödykseen voi valtio tekeytyä monista koetteista saadun kokemuksen keskusvarastoksi sekä toimelijaaksi levittäjäksi. Sen asia on tehdä jokaiselle kokeilijalle mahdolliseksi hyötyä muitten kokeista, eikä olla suvaitsematta muiden kokeita kuin omiansa.
Kolmas ja pätevin syy rajoittamiseen hallituksen sekaumista on vaara, että sen valta karttuu tarpeettomasti. Jokainen tehtävä niiden lisäksi, mitä hallituksella jo on, laajentaa yhä sen vaikutusvaltaa toiveisiin ja pelkoihin ja muuttaa yhä enemmän toimelijaan ja kunnianhimoisen osan yleisöä hallituksen hännystäjäksi tahi sen puolueen, joka pyrkii pääsemään hallitukseen. Jos maantiet, rautatiet, pankit, vakuutuslaitokset, suuret osakeyhtiöt, yliopistot ja julkiset hyväntekeväisyyslaitokset kaikki olisivat hallituksen eri haaroja, jos sen lisäksi kunnalliset ja paikalliset hallitukset kaikkine tehtävineen tulisivat keskushallituksen osastoiksi, jos hallitus määräisi ja palkkaisi virkamiehet kaikkiin näihin eri yrityksiin ja he hallitukselta odottaisivat kaikkea ylennystä virkatiellään, niin ei painovapaus eikä lainsäädännön kansainen järjestelmä tekisi tätä (Englantia) eikä mitään muuta maata vapaaksi muuta kuin nimeltä. Ja onnettomuus olisi sitä suurempi, jota voimallisemmasti ja taitavammasti virkakoneisto olisi rakennettu — jota nerokkaampia olisivat keinot saadakseen sopivimmat kädet ja päät sitä käyttämään. Englannissa on äskettäin, esitetty, että kaikki valtion sivilivirkamiehet otettaisiin kilpailututkinnon kautta, jotta niiksi saataisiin intelligentimmät ja oppineimmat ihmiset, kuin on saatavissa; ja paljon on puhuttu sekä kirjoitettu tämän esityksen puolesta ja sitä vastaan. Yksi todiste, johon sen vastustajat ovat eniten takertuneet, on, ettei pysyväisen valtion virkamiehen asema tarjoa riittäviä mahdollisuuksia tuloihin ja vaikutukseen, jotta se vetäisi puoleensa parhaat kyvyt, joilla aina on tiedossa houkuttelevampia uria ammateissa tahi yhtiöiden y.m. palveluksessa. Se ei olisi kummastuttanut, jos tätä todistetta olisivat käyttäneet esityksen ystävät, vastauksena sen pääasialliseen vaarallisuuteen. Vastustajista lähtien on se kylläkin outo. Mitä tuodaan esiin vastaväitteenä, on esitetyn järjestelmän varaventtiili. Jos todella kaikki maan korkeat kyvytvoitaisiinvetää valtion palvelukseen, niin esitys, joka tämän perille pyrkisi, saattaisi hyvinkin herättää levottomuutta. Jos jokainen yhteiskunnallisen toimen haara, johon vaaditaan järjestettyä yhteistyötä tahi avaria ja syviä näköaloja, olisi valtion käsissä ja jos valtion viroissa olisi yksinomaan kykenevimpiä miehiä, niin maan koko korkeampi kulttuuri ja käytännöllinen äly, paitsi puhtaasti spekulatiivista, olisi puristettuna kokoon lukuisaan virkamiehistöön, johon koko muu yhteiskunta kaikessa katseensa kääntäisi: rahvas odottaen johtoa ja määräystä kaikissa tehtävissään, kyvykkäämmät ja yrittelijäämmät tavotellen personallista ylennystä. Tuon virkamiehistön joukkoon pääseminen ja siihen päästyä siinä kohoominen tulisi kunnianhimon ainoaksi esineeksi. Tämän hallitusjärjestelmän aikana ei ainoastaan ulkopuolella oleva yleisö olisi käytännöllisen kokemuksen puutteessa kykenemätön tarkastamaan tahi hillitsemään virkamiehistön menettelytapaa; vaan myös, jos sattumalta despotilliset tahi luonnollisen menon mukaan kansaiset laitokset joskus nostaisivatkin etupäähän hallitsijan tahi hallitsijoita, joilla olisi uudistusharrastuksia, niin ei mitään reformia saataisi aikaan, joka olisi virkamiehistön etujen vastainen. Despootti on voimaton virkamieskuntaa vastaan; hän voi lähettää jokaisen virkamiehiänsä vankilaan, mutta hän ei voi hallita ilman heitä, tahi vastoin heidän tahtoansa. Jokaiseen hänen käskyynsä on heillä äänetön kieltovoima(veto)paljaan peräytymisen kautta sitä voimaan panemasta. Maissa, joissa sivistys on enemmän edistynyt ja henki enemmän kapinallinen, yleisö, totuttuaan odottamaan kaikkea tehtäväksi valtion kautta, tahi ei ainakaan itse puolestaan mitään tekemään kysymättä valtiolta ei ainoastaan lupaa tehdä sitä, mutta myös kuinka se on tehtävä, luonnollisesti pitää valtiota vastuunalaisena kaikesta pahasta kuin sille sattuu, ja kuin epäkohdat käyvät yli kansan kärsivällisyyden rajojen, nousee se hallitusta vastaan ja tekee n.s. vallankumouksen, jonka jälkeen joku muu joko kansan laillisella valtuutuksella tahi ilman sitä pyörähtää valtaistuimelle, jakelee käskyjänsä virkamiehistölle, ja kaikki käy melkein niinkuin ennenkin; virkavalta on muuttumatta, eikä mikään muu kykene sen sijalle astumaan.
Kerrassaan toisellainen näytelmä esiytyy kansassa, joka on itse tottunut ajamaan omat asiansa. Ranskassa, jossa suuri osa kansaa on ollut sotapalveluksessa ja monet kohonneet ainakin aliupseerin arvoon, on jokaisessa kansan kapinassa muutamia henkiä kykeneviä ryhtymään johtoon ja suoraa päätä sepittämään jonkunkaan toimintasuunnitelman. Mitä ranskalaiset ovat sota-asioissa, samaa ovat amerikalaiset kaikellaisilla sivilialoilla: jätäppäs heidät ilman hallitusta, niin jokainen amerikalaisyhdistys kykenee tekaisemaan jonkinlaisen ja hoitamaan sitä, tahi mitä muuta julkista puuhaa tahansa, riittävällä intelligenssillä, järjestyksellä ja päättäväisyydellä. Tämmöisen juuri tulee jokaisen vapaan kansan ollakkin; ja tähän kykenevä kansa on varma vapaudestansa, se ei anna koskaan orjaksi tehdä itseänsä yhden tahi useamman miehen kautta sentähden, että he saattavat anastaa keskihallituksen ohjakset ja valtia niitä. Ei mikään virkavalta voi toivoa saavansa tällaista kansaa tekemään tahi kärsimään mitään, johon ei kansa itse mielly. Mutta missä kaikki tapahtuu virkamiehistön kautta, siinä ei voi tapahtua mitään, jota virkamiehistö todella vastustaa. Valtiomuotona sellaisissa maissa on kansan kokemus ja käytännöllinen kyky järjestettynä harjotetulle virkamieskunnalle, jotta se hallitsisi muita; ja jota täydellisempi tuo järjestys on, sitä paremmin virkamieskunta menestyy vetämään puoleensa ja kasvattamaan itseänsä varten kyvykkäimmät ihmiset kaikista yhteiskunnan kerroksista ja sitä täydellisempi on kaikkien orjuus, myöskin virkakunnan jäsenet lukuun otettuina. Sillä hallitsevat ovat yhtä suuresti järjestelmänsä ja kurinsa orjia, kuin hallitut hallitsevain. Kiinalainen mandariini on yhtä suuresti despotismin välikappale ja kätyri, kuin alhaisin talonpoika. Yksityinen jesuiitti on alentavimpaan määrään saakka ritarikuntansa orja, vaikka kunta itse on olemassa jäsentensä yhteisen vallan ja merkityksen enentämiseksi.
Ei myöskään ole unhotettava, että maan kaiken parhaan kyvyn imeytyminen virkamieskuntaan on turmiollinen ennemmin tahi myöhemmin itse kunnan henkiselle toimelijaisuudelle ja edistyväisyydelle. Toisistansa riippuvaisia kuin sen jäsenet ovat noudattaen järjestelmää, joka, niinkuin kaikki järjestelmät, välttämättömästi suuressa määrin käy vakauneitten sääntöjen mukaan, virkamieskunta on alituisessa kiusauksessa vaipua kankeaan kaavallisuuteen tahi, jos se silloin tällöin syrjäytyy tästä kiertokulusta, syöksyä johonkin puolieräiseen kypsymättömään tuumaan, joka on, pälkähtänyt jonkun kunnan johtavan miehen päähän: ja ainoa sulku näihin likeisesti yhtyviin, vaikka näköjään vastaisiin suuntiin, ainoa kiihotin, joka voi kannattaa korkealla itse kunnan kykeneväisyyttä, on, että se on valppaan arvostelun alaisena ulkopuolella olevan, yhtä suuren kykeneväisyyden puolelta. Sen vuoksi on välttämätöntä, että keinoja on olemassa hallituksesta riippumatta kehittää sellaista kykeneväisyyttä ja hankkia sille tilaisuutta suurten käytännöllisten kysymysten oikeaan arvosteluun tarvittavaan kokemukseen. Jos tahtoisimme meillä aina olevan taitavan ja vaikuttavan virkamieskunnan, ennen kaikkea kunnan taipuvan suostumaan parannuksiin ja kykenevän niitä alkuunpanemaan, ja jos emme tahdo virkavaltamme alenevan turhimusvallaksi, niin tämä kunta ei saa anastaa kaikkia toimia, missä muodostuvat ja viljeltyvät ominaisuudet, joita kaivataan hallitsemisessa ihmiskuntaa. Määrääminen sen rajan, mistä nuo ihmisvapaudelle ja -edistymiselle niin kauhistavat epäkohdat alkavat, tahi oikeammin missä ne alkavat päästä voitolle niistä eduista, jotka seuraavat yhteiskunnan voiman kollektiivisesta käyttämisestä tunnustettujen päällikköjen johdolla esteitten poistamiseksi sen vaurastumisen tieltä; turvaaminen kaiken voiton vallan ja intelligenssin keskittämisestä, jonka voiton voi saada juoksuttamatta hallituskanaviin liian suurta osaa yleistä toimelijaisuutta, on vaikeimpia ja sekavimpia kysymyksiä hallitustaidossa. Se on suureksi osaksi kysymys yksityisseikoista, joissa monta ja monenlaista näkökantaa on silmällä pidettävä eikä mitään poikkeuksetonta sääntöä voi tehdä. Mutta minun uskoakseni se käytännöllinen aate, jossa turvallisuus on, se ihanne, joka on silmällä pidettävä, se perusohje, jonka mukaan on arvosteltava kutakin keinoa vaikeuden voittamiseksi, ehkä sisältyy näihin sanoihin: valta on hajotettava niin paljon kuin tehokas toiminta suinkin myöntää, tietoja on kartutettava keskustaan niin paljon kuin suinkin ja levitettävä siitä. Niinpä kunnallishallituksessa tulisi, kuten Uuden Englannin valtioissa onkin laita, kunnan valitsemain virkamiesten keskenänsä tarkoin jakaa kaikki toimet, joita ei olisi paras jättää niiden huostaan, ketä ne suoraan koskevat; mutta sitäpaitsi pitäisi kussakin laajemmassa paikkakunnallisessa piirissä olla keskeinen ylivirasto, joka samalla olisi yleisen hallinnon haarana. Tämä ylivirasto kokoaisi juuri kuin ahjoon ne moninaiset opetukset ja kokemukset, jotka saadaan saman julkisen toiminnan menosta kussakin kunnassa, sitä vastaavilla aloilla muissa maissa tehdyistä havainnoista sekä valtio-opin yleisistä perusteista. Tämä keskusvirasto olisi oikeutettava saamaan tietää kaikki, mitä on tehty, ja sen erityisenä velvollisuutena olisi oleva yhdessä paikassa hankitun opin tekeminen tunnetuksi muillekin. Korkean asemansa ja laajan havaintoalansa vuoksi vapautettuna paikallisviraston pikkumaisista esiluuloista ja ahtaista näköaloista saisi se luonnollisesti suurta arvoa neuvoillensa; mutta sen vaikutusvalta pysyväisenä laitoksena olisi minun mielestäni rajotettava pakottamiseen paikallisvirkamiehiä tottelemaan heidän noudatettavaksensa säädettyjä lakeja. Kaikissa seikoissa, joista ei yleisiä säädäntöjä ole, olisivat nuo virkamiehet jätettävät oman arvostelunsa varaan ollen vastuussa valitsijoillensa. Asetusten rikkomisesta pitäisi heidän olla vastuunalaisia lain edessä ja asetukset olisivat lainsäädännön kautta määrättävät; keskushallitus valvoisi ainoastaan niiden toimeenpanoa, ja, jolleivät ne oikein pääsisi voimaan, vetoaisi asian luonnon mukaan tuomioistuimiin pakottaaksensa lakia noudattamaan, tahi valitsijoihin, jotta he erottaisivat virkamiehet, jotka eivät olleet lakia sen hengen mukaisesti voimaan panneet. Sellainen on pääpiirteiltään se keskustarkastus, jotaPoor Law Board(vaivaishoidonylihallitus) on aijottu harjottamaan vaivaisveron hoitajain suhteen koko maassa. Mitä tällä virastolla on valtaa tämän rajan yli, se on oikeutettua ja tarpeellista tässä erityisessä kohdassa parantamiseksi huonon hoidon juurtuneita epätapoja asioissa, jotka syvältä koskevat ei ainoastaan paikkakuntiin vaan koko yhteiskuntaan; sillä ei millään paikkakunnalla ole siveellistä oikeutta tekeytyä huonon hoidon tähden köyhälistön pesäksi, joka välttämättömästi kuohuu muihinkin paikkakuntiin ja turmelee koko työväenluokan siveellisen ja ruumiillisen tilan.Poor Law Board'invalta viralliseen pakotukseen ja alistettuun lainsäädäntöön (jota se muuten yleisen mielipiteen vuoksi hyvin niukasti käyttää), vaikka kerrassaan oikeutettu ensiarvoisessa kansallisessa edussa, ei olisi ensinkään paikallaan puhtaasti paikallisten etujen ylitarkastuksessa. Mutta keskusvirasto opetuksen ja neuvojen levittämistä varten eri paikkakuntiin olisi yhtä tärkeä kaikissa hallinnon osastoissa. Hallituksessa ei voi olla liian paljoa sellaista toimelijaisuutta, joka ei ehkäise vaan auttaa ja virittää yksityisen ponnistuksia ja kehitystä. Epäkohta alkaa siinä, kuin se yksityisen ja yhdistysten toimelijaisuuden ja voimain liikkeelle panemisen sijaan panee oman toimelijaisuutensa heidän puolestansa; kuin se opettamisen, neuvomisen ja tarpeen vaatiessa julkisen syyttämisen sijasta laittaa heidät kahleissa työskentelemään tahi käskee heidän astua syrjään ja tekee heidän tehtävänsä. Valtion arvo on ajan pitkään oleva niiden individien arvo, jotka sen muodostavat; ja valtio, joka laiminlyöpiheidänhenkisen kehityksensä ja ylentämisensä asiaa saavuttaaksensa vähää suurempaa hallintotaitoa (tahi sen näköisyyttä, jota saa harjaantumisesta jonkun toimen erityisseikkoihin); valtio, joka kasvattaa alamaisensa kääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvampia aseita, vaikkapa hyviinkin tarkotuksiin — tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään tosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on kaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman puutteessa, jonka hän halusi tukehuttaa, jotta kone muka kävisi helpommin.
Viiteselitykset:
[1] Mogulin keisari, Tamerlanin sukua, (1542-1605). Hänen valtaistuimelle nousustansa (1556) alkaa "itämainen suuruudenaika" l. "Akbarin aika". Suom. muist.
[2] Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin loistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen vainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen keskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan ainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun vakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen ja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa. Sillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät oikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei ollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia tahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä oppia: tyranninmurhan laillisuutta.
Jos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi olla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin oppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä tahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta tutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä vai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen siveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen tekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli, asettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä, eivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja viisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se (oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden minä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva rankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä, tahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen välillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu hallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa olemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.
[3] "Oppineitten opettaja". Danten lausuma Aristoteleksesta. Suom. muist.
[4] Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa joulukuussa hallitus hänet vapautti.
[5] George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk. 1857.
[6] Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p. elok. 1857.
[7] Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen kiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain puolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja ulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta evankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen hindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion varoilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua opeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään valtionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille tahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin kerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa lausuneen: "Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa (100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he kutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja ehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista… Suvaitsevaisuus oli tämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa antaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se tarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelustakristittyjen kesken, jotka palvelivat samalla perustuksella. Se tarkotti kaikkienkristittyjenlahkojen ja joukkioiden suvaitsemista,jotka uskoivat yhteen Vapahtajaan." Minä tahdon erittäin huomauttaa sitä seikkaa, että mies, joka on katsottu soveliaaksi täyttämään korkeaa virkaa tämän maan hallituksessa liberalisen ministeristön aikana, on sitä mielipidettä, että kaikki, jotka eivät usko Kristuksen jumaluutta, ovat pidettävät suvaitsevaisuuden piirin ulkopuolella. Kuka tämän tylsämielisen puheen jälkeen voi pysyä siinä Illusionissa, että uskonnollinen vaino on mennyt ei koskaan palatakseen?
[8]Wilhelm von Humboldt, Ideen zu einem Versuch die Grenzen der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen. (Koe määrätä valtion vaikutusalan rajoja).
[9]Sterling,Essays.
[10] On sekä halveksittavaa että kauhistavaa siinä muutamia vuosia voimassa olleessa todistustavassa, jonka nojassa ihminen voidaan laillisesti julistaa kykenemättömäksi hoitamaan omia asioitansa, ja kuolemansa jälkeen hänen jälkisäädöksensä omaisuudestansa voidaan heittää syrjään, jos omaisuutta on kylläksi maksamiseen oikeudenkäyntikustannukset — jotka tuomitaan juuri siitä omaisuudesta. Vähimmätkin yksityiskohdat hänen jokapäiväisestä elämästään nuuskitaan, ja mitä vaan keksitään semmoista, joka alhaisemmalle käsitys- ja esityskyvylle näyttää hiukankaan jokapäiväisyydestä poikkeavalta, esiintuodaan jurylle todisteeksi mielettömyyteen — ja useinkin menestyksellä, sillä jurymiehet ovat vähää, jos ollenkaan vähemmän yksinkertaisia ja tietämättömiä, kuin todistajat; ja tuomarit tuolla erinomaisella puutteellisuudellaan ihmisluonnon ja -elämän tuntemisessa, joka meitä aina hämmästyttää englantilaisissa lakimiehissä, auttavat viemään heitä harhaan. Nämät tutkimukset kertovat kuin paksut kirjat kansan tunteen ja mielipiteen kannasta ihmisvapauteen nähden. Nimeksikään antamatta arvoa individualisuudelle, nimeksikään kunnioittamatta kunkin ihmisen oikeutta toimia — yhdentekevissä asioissa — niinkuin hänen mielestään ja taipumuksestaan parhaalta näyttää, tuomarit ja jurymiehet eivät voi käsittää kenenkään terveessä tilassa sellaista vapautta kaipaavankaan. Entisinä aikoina, kuin ehdotettiin ateisteja poltettaviksi, sääliväiset ihmiset tapasivat puolustaa heitä hulluinhuoneesen pantaviksi: ei olisi mitään kummasteltavaa näinä aikoina nähdä tätä samaa tehtävän ja tekijäin rehentelevän siitä, että he uskonnon vainoomisen sijasta ovat ryhtyneet näin ihmisystävälliseen ja kristilliseen tapaan kohdella noita onnettomia, sen ohella salaisesti tyytyväisinä siitä, että ne ovat saaneet ansaitun palkkansa.
[11] Bombaun parsien juttu on eriskummallinen esimerkki tästä seikasta. Kuin tämä toimellinen ja yrittelijäs heimo, persialaisten tulenpalvelijain jälkeläisiä, paetessaan syntymämaastaan Kalifien edestä saapui Länsi-Indiaan, ottivat hindulaiset hallitsijat suvaitaksensa heitä sillä ehdolla, etteivät he söisi härjänlihaa. Kuin samat seudut myöhemmin joutuivat muhamedilaisten valloittajain herruuteen, suvaittiin parseja edelleen sillä ehdolla, että luopuisivat sianlihasta. Tämä kuulijaisuus esivallalle tuli toiseksi luonnoksi, ja parsit vierovat nyt sekä härjän- että sianlihaa. Vaikkei se olekaan heidän uskontonsa vaatimus, on tuo kaksinkertainen kieltäymys ajan oloon ehtinyt juurtua heidän heimonsa tavaksi; ja tapa on itämailla uskonto.